Ingunn synnytti lapsen kolmantena päivänä Halvardinmessun jälkeen. Toran nostaessa vastasyntyneen lattialta tarttui äiti käsillään päähänsä ja huusi aivan kuin tahtomatta kuulla tai nähdä mitään.
Kun hänet oli saatettu sänkyyn, kantoi Tora valmiiksipuetun lapsen hänen luokseen:
"Katsohantoki sentään poikaasi, sisko. Se on niin kaunis", pyysi Tora, "sillä on pitkä, musta tukka."
Mutta Ingunn huusi ja veti peitteen korviensa yli.
* * * * *
Tora Steinfinnintytär oli murheellinen ja vihoissaan näyttänyt pahalta; ja kun poika hänen mielestään näytti liian heikkoja elonmerkkejä, hän pyysi pappia kastamaan lapsen ennen lähtöään. Äidiltä kysyttiin, mikä sille pantaisiin nimeksi, mutta tämä vain ähkyi ja piiloutui vaatteiden alle. Magnhildilla ja Toralla ei ollut halua antaa sille mitään suvun kantaisien nimistä, ja niin he pyysivät pappia määräämään sille nimen. Tämä vastasi, että oli Pyhän Eirik-kuninkaan, marttyyrin, päivä, ja hän saattoi siis kastaa Ingunnin lapsen hänen kaimakseen.
Tora Steinfinnintytär oli murheellinen ja vihoissaan istuessaan pieni turmanlintu, oman sisarensa poika, sylissään, äidin tahtomatta edes nähdä sitä.
Kolmantena päivänä synnytyksen jälkeen Ingunn oli hyvin heikko. Tora ymmärsi rintoihin nousseen maidon vaivaavan häntä. Hän ei jaksanut liikkua eikä kärsinyt kenenkään koskettaa itseään, ei saanut niellyksi ruoan palaakaan, mutta valitti sietämätöntä janoa. Tora sanoi, että oli paljon pahempi, jos hän joi — maito nousisi silloin päähän asti. "En uskalla antaa sinulle tippaakaan, ellet anna minun tuoda Eirikiä rinnoillesi —." Mutta sittenkään Ingunn ei huolinut luokseen lastaan.
Kun Tora illalla asetti poikaa levolle, hän kaatoi vahingossa vesivadin, eikä hänellä ollut enempää lämmintä vettä tuvassa. Silmänräpäyksen hän seisoi neuvottomana. Sitten hän kietaisi huivin alastoman lapsen ympäri ja kantoi sen sänkyyn. Ingunn oli kuumehorteessa, ja ennen kuin hän ehti panna vastaan, oli Tora laskenut Eirikin hänen käsivarrelleen; sitten hän lähti ulos.
Hän puuhaili hyvän aikaa kodassa, mutta yhtäkkiä hän pelästyi kauheasti ja lähti juoksemaan takaisin tupaan. Jo ovella hän kuuli Ingunnin kovan, äänekkään itkun. Tora syöksyi vuoteen luo ja vetäisi auki peitteen:
"Jumalan nimessä — ethän vain ole tehnyt sille mitään pahaa —!"
Ingunn ei vastannut. Eirik makasi siinä polvet vatsaa kohti vedettyinä, kädet nenällä; se oli siinä niin pienenä, laihana ja punaisenruskeana ja näytti viihtyvän oivallisesti äitinsä lämmössä. Sen tummissa silmissä oli miettivä katse.
Tora hengähti helpotuksesta. Hän otti vastaan Dallan tuoman vesipytyn, nosti pojan pois, pesi ja kapaloi sen. Sitten hän kantoi käärön takaisin sänkyyn.
"Tuonko sen sinun luoksesi?" kysyi hän niin yhdentekevästi kuin suinkin.
Päästäen pitkän, valittavan äänen Ingunn kohotti kätensä, ja Tora laski pojan hänen syliinsä. Hänen sormensa vapisivat hiukan, mutta hän koki puhua hiljaa ja tasaisesti, tukiessaan sisartaan patjoilla, laskiessaan Eirikin hänen povelleen ja puuhaillessaan tämän kanssa, koettaen saada poikaa imemään.
Tämän jälkeen Ingunn otti tottelevaisesti pojan luokseen, kun Tora toi sen hänen rinnoilleen. Mutta hän oli yhtä surullinen kuin ennen ja näytti aivan lohduttomalta.
Hän oli vielä vuoteessa Arnvidin eräänä iltana tullessa taloon ratsain.Magnhild-rouva oli lähettänyt sanan Bergistä Miklebøhon heti, kunIngunn oli päässyt vaivoistaan.
Arnvid astui tupaan ja tervehti Magnhild-rouvaa ja Toraa niin rauhallisesti ja arvokkaasti kuin ei mitään erikoista olisi ollut tekeillä. Mutta tullessaan sängyn luo ja kohdatessaan Ingunnin kuolemanhätäisen katseen muuttuivat hänen omatkin kasvonsa oudosti. Hehkuvan punan levitessä kasvoille ja kaulalle Ingunn hapuili arasti hentoine sormineen rintojaan — veti paidan kiinni, otti lapsen poveltaan ja käänsi sen kasvot, jotka vetäytyivät itkuun, tulijaa kohti.
"Taitaapa olla sellainen, jota eukot sanovat kauniiksi", virkkoi Arnvid hymyillen ja koskettaen sormella lapsen poskea. "Ikävä, että hätäilitte niin kovin sen kastamisella. Sinusta olisi pitänyt tulla minun kummipoikani."
Hän istahti sängynportaalle Ingunnin luo ja vei kätensä peitteenreunaan, niin että se kosketti lapsen otsaa ja äidin käsivartta.Tämä vapisi kauheasti — ja sitten tapahtui, mitä Arnvid pelkäsi —Magnhild-rouva kysyi Olavia.
"Terveisiä kaikille häneltä. Hän erosi minusta Hamarissa; hänellä oli kiire kotiinsa, mutta hän arveli ehtivänsä tänne helluntaiksi; niihin aikoihin Ingunn lienee jo siksi voimistunut, että saattaa seurata häntä etelään." Arnvid painoi lujasti Ingunnin käsivartta saadakseen tämän pysymään rauhallisena.
Sitten hän vastasi Magnhildin ja Toran kysymyksiin ja kertoi, mitä tiesi Olavin aikeista. Kaikki kolme puhuivat aivan kuin luonnollisimmasta asiasta — vaikka jokainen tiesi toisten ajattelevan samaa: millaiseksi noiden kahden elämä oli muodostuva? Tässä makasi morsian toisen miehen lapsi rinnoillaan, ja sulhanen tiesi sen ratsastaessaan etelää kohti laittaakseen talonsa kuntoon emäntää vastaanottamaan.
Mutta lopuksi Arnvid sanoi haluavansa puhua pari sanaa kahden kesken Ingunnin kanssa. Toiset nousivat paikaltaan; Tora otti lapsen äidiltä kantaakseen sen kätkyeeseen:
"Entä tämä?" hän kysyi. "Tahtooko Olav sen äidin mukana etelään?"
"Minun käsitykseni mukaan hänen tarkoituksensa oli sellainen."
— Sitten hän jäi kahden Ingunnin kanssa. Ingunn makasi pitkänään ja oli sulkenut silmänsä. Arnvid siveli hänen otsaansa pyyhkäisten siitä hikeä.
"Olav pyysi minua jäämään tänne siksi, kun hän itse pääsee sinua noutamaan."
"Miksi niin?" kysyi Ingunn peloissaan.
"Siksi, että —", sanoi Arnvid vitkaan. "Ihmiset puhuvat varovammin tietäessään, että heidän juttunsa voi tulla miehen kuuluville, joka —."
Hiki helmeili Ingunnin otsalla. Hän kuiskasi melkein kuulumattomasti:"Arnvid — eikö — Olavilla ole mitään keinoa — päästä vapaaksi —."
"Ei. — Mutta ei hän ole sanonut sitä haluavansakaan", jatkoi Arnvid tuokion kuluttua.
"Mutta jos koettaisimme — taivuttaa arkkipiispan — polvistua hänen eteensä — maksaa sakkoja —?"
"Hänen piispansa voisi suostua antamaan hänen elää erossa sinusta — jos Olav pyytäisi sitä. Mutta kun hän nyt itse haluaa hakea sinut kotiinsa ja asua kanssasi — tekee hän sen vapaasta tahdostaan. Mutta itse Romaborgin paavikaan ei minun luullakseni voi katkaista teitä yhdistävää sidettä, niin että Olav tulisi vapaaksi ottamaan toisen vaimon."
"Eikö sittenkään, vaikka minä menisin luostariin?"
"Minun tietääkseni sinulta vaadittaisiin Olavin lupa siihen. Eikä hän saisi kuitenkaan solmia uutta avioliittoa. Mutta hurskaan nunnan asemaan sinä, ihmisparka, et taitaisi olla kovin sopiva —.
"Ja sitten sinun tulee muistaa, mitä Olav itse sanoi minulle: Hän se kerran pani liikkeelle kaikkensa saadakseen kuulla pyhän kirkon tuomion siitä, olitteko te kaksi aviopuolisot vai ettekö. Hän tahtoi tietää Torfinn-piispan mielipiteen siitä, oliko yhteiselämänne ollut avioliitto Jumalan lakien mukaan, eikä huoruutta — ja Torfinn-herra myönsi sen. Ja vaikka tuo piispa oli niin ankara toisia väkivallantekijöitä ja naisrauhan rikkojia vastaan, vaati hän Olavin asiassa, että tämän piti saada päästä sakoilla ja solmia sovinto Einarin riitamiesten kanssa. Etkö ymmärrä, ettei Olavvoiperäytyä omista sanoistaan, eikä hän sano tahtovansakaan.
"Mutta tässä istun ja unohdan, että olet vielä heikko. — Ole rauhassa, Ingunn — muista, millainen mies Olav on. Itsepäinen ja kiukkuinen; mitä hän tahtoo, sen hän tahtoo. Mutta uskollinen kuin piru — tunnethan tuon sananparren —."
* * * * *
Mutta Ingunnin ei saattanut huomata muuttuneen toivorikkaammaksi. Toiset naiset olivat kovin hyvillään tietäessään nyt varmasti, ettei Olav Auduninpoika aikonut ruveta rettelöimään, vaan oli päättänyt ottaa itselleen vaimon, jota hän kerran oli pyytänyt niin ylpeästi ja suurisanaisesti, sekä unohtaa, mitä tämä oli rikkonut välillä. Ingunnin sukulaiset: Ivar, hänen veljensä ja Haakon sanoivat asiasta kuultuaan, että Olav oli loukannut heitä kaikkia niin syvästi silloin, kun hän ensin oli houkutellut itselleen morsiamensa ja sitten haastanut hänen naittajansa piispan tuomioistuimen eteen sekä viimeksi tappanut Einarin tämän nuhdellessa häntä, ettei ollut muuta kuin oikein ja kohtuullista, että tämä nyt pysyi ääneti, kätki Ingunnin häpeän ja teki voitavansa saattaakseen asian hyvään loppuun. Sitä paitsi Hestviken oli kaukana. Ja joskin sen puolen kansa saisi kuulla hänen vaimollaan olleen lapsen toisen kanssa, ennen kuin Olav oli nainut hänet, ei se ollut mitään ennenkuulumatonta; monelle arvossapidetylle kunnon miehelle oli sattunut samoin. Tuon enempää ei kenenkään hänen kotiseutulaisensa tarvinnut saada tietää, elleivät he itse puhuneet tyhmyyksiä ja ilmaisseet Ingunnin olleen sidotun Olaviin jo ennen lapsen syntymää, tavalla, jonka moni pappi väitti olevan huoruutta.
Näin esittivät Ivar ja Magnhild asian Ingunnille. Hän kuunteli heitä kalpeana, silmät hehkuen; Arnvid näki hänen joutuvan kovasti kuohuksiin heidän puheestaan.
"Mitä sinä sanot siitä, Arnvid", kysyi hän kerran, kun Ivar ja Haakon olivat istuneet hänen luonaan selitellen käsitystään asiasta. Ingunn oli jo jalkeilla päivisin.
"Sanon", vastasi Arnvid hiljaa, "että vaikka asia on paha, täytyy sinun itsesi ymmärtää, että siinä on perääkin."
"Sanotkosinäniin — vaikka kutsut itseäsi Olavin ystäväksi!" hän kuohahti.
"Niin, olen hänen ystävänsä — ja luulen näyttäneeni sen teossa muutaman kerran", sanoi Arnvid. "Enkä väitä, etten itsekin olisi syyllinen siihen, että asia sai näin pahan käänteen. En ehkä antanut viisasta neuvoa Olaville — olin liian nuori ja ymmärtämätön — eikä minun olisi pitänyt jäädä majalaan sinä iltana, jolloin Einar hankki riitaa kanssamme. Mutta en hyödytä ystävääni, etkä hyödytä sinäkään, jos nyt kätkemme päämme siipien suojaan tahtomatta nähdä, että Torenpojatkin ovatjonkin verranoikeassa!"
Mutta Ingunn purskahti itkuun.
"Etkö sinäkään pidä paremmin Olavin puolta? Kukaan muu ei pidä hänen kunniaansa minkään arvoisena paitsi minä."
"En", vastasi Arnvid, "— hän saa tyytyä siihen osaan, minkä olet valmistanut hänelle."
Ingunnin itku lakkasi äkkiä — hän nosti silmänsä ja katsoi toiseen.
"Niin on, Ingunn — vaikka minun ei olisi pitänyt sanoa sitä. Olen niin kiusaantunut koko teidän asianne tähden", — hän sanoi väsyneesti.
"Mutta sanoit totuuden."
Lapsi makasi sängyssä parkuen; Ingunn meni nostamaan sen syliinsä. Arnvid huomasi, minkä oli huomannut jo ennen, että vaikka Ingunn piteli pienokaista varoen ja näkyi pitävän siitä, oli kuin hän ei koskaan olisi liikuttanut sitä tuntematta pientä vastenmielisyyttä; ja kun hän joutui itse sitä vaalimaan, hän teki sen hyvin kömpelösti. Eirik olikin kova huutamaan, oli levoton ja inisi alati ollessaan äitinsä käsissä; vain hetkeksi se viihtyi päästyään rinnoille. Tora sanoi sen johtuvan siitä, että Ingunn oli niin masentunut ja rauhaton, mistä syystä häneltä lähti vain vähän maitoa. Ja Eirik oli aina nälkäinen.
Nytkin se lakkasi pian imemästä ja itkeä vikisi kiskoessaan tyhjää rintaa. Ingunn huokasi hiljaa; sitten hän sulki vaatteensa, nousi ja alkoi astua edestakaisin poikaa kantaen. Arnvid katsoi heitä.
"Suostuisitko siihen, että ottaisin poikasi kasvatikseni", hän kysyi. "Otan sen luokseni ja koetan olla sille samanlainen isä kuin omille pojilleni."
Ingunn ei vastannut heti, mutta sanoi sitten:
"Tiedän, että olisit sille hyvä kasvatusisä. Ja olet kyllä voinut odottaa toisenlaista kiitosta kaikesta siitä ystävyydestä, mitä olet osoittanut minulle. — Jos kuolen, silloin saat ottaa haltuusi Eirikin — ja se on helpottava viimeistä hetkeäni."
"Nytet saa puhua noin", sanoi Arnvid koettaen hymyillä. "Nythän juuri olet päässyt hengenvaarasta."
* * * * *
Eirikin ollessa kuuden viikon vanha tuli Bergiin se vaimo, jonka kanssa Magnhild oli sopinut aikaisin keväällä lapsesta, jonka piti syntyä salaa täällä Bergissä ja joka hänen piti ottaa kasvatiksi. Mutta huhut Ingunnista olivat ehtineet levitä jo kauas. Arvailtiin kilvan, kuka saattoi olla lapsen isä — mutta useimmat arvelivat siksi tuota islantilaista, joka oli käynyt niin usein Bergissä viime kesänä — ja tämä oli sitten hävinnyt, lähtenyt arvattavasti vaimon rikkaita sukulaisia pakoon. Ja aiottu kasvatusäiti, Hallveig nimeltään, tuli nyt eräänä iltana Bergiin kysymään, mitä tuon lapsen suhteen aiottiin tehdä — hän ei ollut sitten saanut mitään tietoa asiasta.
Ennen kuin Magnhild keksi mitä vastata, ilmestyi Ingunn siihen sanoen olevansa lapsen äiti; Hallveig sai ottaa sen mukaansa. Hallveig katsoi Eirikiä ja kehui sitä kauniiksi lapseksi; ruokaa odotellessaan hän nosti sen syliinsä ja laski sen rinnoilleen.
Ingunn seisoi vieressä katsellen miten Eirik imi — tämä taisi olla ensi kerta sen lyhyen elämän aikana, jolloin se sai syödä tarpeekseen. Sitten Ingunn kantoi lapsen sänkyyn, mutta vaimo vietiin toiseen rakennukseen nukkumaan. Tarkoitus oli, että hän ratsastaisi pois seuraavana päivänä aamun koitteessa, ennen kuin kukaan talon väestä heräisi.
Sisarukset jäivät kahden kesken Aasan tupaan, ja Tora sytytti vihityn kynttilän, jota he polttivat vielä joka yö. Ingunn istui sängyn laidalla selin lapseen. Eirik makasi tyytyväisesti äännellen seinän puolella.
"Ingunn — älä tee niin", sanoi Tora vakavasti. "Älä lähetä lasta luotasi tuolla lailla. Onsyntitehdä niin, kun ei siihen ole pakkoa."
Ingunn oli vaiti.
"Se hymyilee —", sanoi Tora valaisten poikaa kynttilällä. "Katso poikaasi, Ingunn — se osaa jo hymyillä — voi, miten herttainen ja kultainen se on —."
"Olen jo huomannut sen", sanoi Ingunn. "Se on hymyillyt monta kertaa viime päivinä."
"En ymmärrä, mitenvoittehdä niin —."
"Etkö ymmärrä, etten tahdo viedä tuota lasta Olavin katon alle — ja pyytää häntä kasvattamaan karanneen papinkokelaan jälkeensä jättämää lasta."
"Etkö häpeä puhua tuolla tapaa omasta lapsestasi!" sanoi Tora järkyttyneenä.
"Kyllä häpeänkin."
"Ingunn — ole varma siitä että saat katua kaiken ikäsi sitä tekoa että möit lapsesi toiselle."
"Minun osani on sellainen, etten voi olla katumatta mitään."
Tora vastasi kiivaasti:
"Niinhän se on, ettei sinua voi siitä asiasta päästää kukaan ihminen. Olet pettänyt pahasti Olavin — siitä asiasta olemme kaikki yhtä mieltä — ja sinun häpeää kolahtaa vielä raskaammin häneen kuin meihin muihin. Mutta jos nyt petät vielä lapsesikin — tuon viattoman pienen olion, jota olet kantanut neljäkymmentä viikkoa sydämesi alla — niin silloin, sisko, en usko itsensä Neitsyt Maarian enää rukoilevan armoa äidille, joka luopuu omasta pojastaan —."
"Varo itseäsi, sisko", jatkoi Tora vielä. "Olet tehnyt pahaa meille kaikille, mutta eniten Olaville. Pettämättä on vain enää tämä poikasi!"
Sisarukset eivät puhuneet enempää keskenään; he paneutuivat levolle. Ingunn otti pojan viereensä. Huulet lapsen silkinhienoa, kosteaa otsaa vasten hän kuuli siskonsa sanojen kaikuvan sisällään yhä uudelleen ja uudelleen. Kuten Eirikin pieni pää nyt lepäsi hänen kaulaansa vasten, lepäsi Jeesus Kristus kasvot äitiinsä käännettyinä kuvapatsaassa, joka oli kirkossa. Mitä Hän sanoi niistä äideistä, jotka työnsivät luotaan tuollaisen pienen pojan. "Ja Hän otti lapsen, asetti sen eteensä —." Hamarin kirkon seinälle oli maalattu kuva, missä Hän riippui ristille naulattuna kahden ryövärin keskessä, ja Hänen jalkainsa juuressa seisoi Hänen äitinsä: surusta ja uupumuksesta nääntyneenä hän odotti poikansa lähellä tämän viimeistä kamppailua, kuten hän oli valvonut Hänen vieressään Hänen ensi untansa maailmassa. Ei, hän ymmärsi itsekin, ettei hän rohjennut rukoilla Maarialta syntejään anteeksi, ellei poika jäisi tänne. Hän ei rohjennut pyytää Kristuksen äidin esirukousta pojalleen, jos hän pysyi aikeessaan ja petti poikansa.
"Ingunn", kuiskasi Tora itkien. "En puhunut sinulle niin ankarasti siksi, että tahtoisin sinulle pahaa. Mutta sen pahempaa et voi tehdä kuin pettää poikasi."
Ingunninkin ääni oli käheä, kun hän vastasi:
"Tiedän sen. Olen huomannut sinun pitävän Eirikistä. Koeta — sitten kun olen poissa — pitää huolta hänestä."
"Kyllä — minkä uskallan Haakonilta", vastasi Tora.
* * * * *
Kukaan noista kolmesta ei ollut nukkunut sanottavasti yöllä, ja juuri kun he aamupuoleen olivat vaipuneet uneen, tuli Magnhild-rouva heitä herättämään. Vaimo oli valmis lähtemään.
Tora katsoi sisareensa kapaloidessaan lasta — en usko hänen rohkenevan tehdä tätä, hän ajatteli. Silloin alkoi Magnhild-rouva taas puhua Olavin suuresta syyllisyydestä heitä kaikkia kohtaan; ei olisi kohtuutonta vaatia häntä tyytymään siihen, että Ingunn ottaisi lapsen mukaansa etelään. Eihän heidän tarvinnut pitää sitä luonaan Hestvikenissä. Voihan Olav antaa sen muuanne kasvatettavaksi.
Mutta Ingunn oli kovan ja päättäväisen näköinen kantaessaan lapsen ulos ja antaessaan sen Hallveigille sekä nähdessään tämän ratsastavan talosta lapsen kera pienen saattopojan seuraamana.
* * * * *
Suurusta valmistettaessa huomattiin Ingunnin kadonneen ulos. Arnvid ja Tora juoksivat hakemaan häntä — Ingunn kuljeksi edestakaisin ladon takana; mutta vaikka he olisivat pyydelleet kuinka, eivät he saaneet häntä mukaansa. Tora ja Magnhild olivat aivan suunniltaan — oli uhkarohkeata naidun naisen kulkea tuolla lailla taivasalla, ennen kuin hän oli ollut kirkotettavana — saatikka sitten Ingunnin asemassa olevan naisen. Arnvid tuumi, että oli paras lähettää hakemaan veli Vegardia. — Ingunnin täytyi myös koettaa hankkia synninpäästö ja palata Jumalan ja kirkon yhteyteen ennen Olavin paluuta, että he saattoivat mennä yhdessä messuun, sitten kun Olav oli saanut sukulaisten suostumuksen. Arnvid lupasi jäädä vartioimaan häntä, kunnes saisi hänet sisään.
Siinä kulkiessaan he joutuivat talon pohjoispuolella olevaan koivikkoon asti. Arnvid astui Ingunnin kintereillä keksimättä ainoatakaan lohdutuksen sanaa. Hän oli väsynyt kuin riepu, ja nälkäkin ahdisti. Päivä oli jo pitkällä, mutta hänen pyytäessään Ingunnia tulemaan järkiinsä ja lähtemään hänen kanssaan sisään ei hän saanut sanaakaan vastaukseksi; hän puhui kuin kivelle.
Kerran Ingunn asettui puuta vasten, nosti kätensä runkoa kohti ja hieroi otsaansa tuoheen ähkien kuin eläin. Arnvid rukoili ääneen. Hän käsitti Ingunnin olevan menettämäisillään järkensä.
He olivat joutuneet viimein pienelle töyrylle ja istuivat siinä vieretysten mitään puhumatta auringonpaisteessa. Yhtäkkiä tempaa Ingunn auki pukunsa rinnustan ja pusertaa poveaan, niin että maito ruiskahtaa kapeana suihkuna tulikuumalle paadelle, kuivuen siinä pieniksi, kiiltäviksi läikiksi.
Arnvid ponnahti paikaltaan tarttui häntä vyötäisiltä ja nosti hänet seisomaan sekä ravisti häntä edestakaisin:
"Nyt sinun pitää olla ihmisiksi Ingunn —."
Heti kun Arnvid päästi hänet irti, painui hän maahan pitkin pituuttaan.Arnvid nosti hänet ylös uudestaan sanoen:
"Nyt sinun on lähdettävä sisään kanssani — muuten minäpieksänsinua!"
Silloin Ingunn purskahti itkuun — hän riippui toisen kaulalla itkien pakahtuakseen, pää Arnvidin olkaa vasten; tämä huojutti häntä hiljaa edestakaisin. Ingunn huusi, kunnes ei jaksanut enää. Sitten hän itki hiljaa, kyynelten valuessa virtanaan; ja nyt sai Arnvid suljetuksi hänen pukunsa povelta. Ja lopulta hän antoi Arnvidin puoleksi kantaa, puoleksi laahata itsensä kotiin, missä tämä jätti hänet naisten käsiin.
* * * * *
Myöhään illalla Arnvid istui ulkona puhellen Grimin ja Dallan kanssa, kun Ingunn ilmestyi esiin ovestaan. Heti huomattuaan vanhukset hän seisahtui pelästyneenä. Arnvid nousi ja meni hänen luokseen. Dalla lähti pois, mutta Grim jäi paikalleen, ja kun Ingunn kulki hänen sivuitseen Arnvidin rinnalla, kohotti hän vanhat, parroittuneet kasvonsa ja sylkäisi hänen jälkeensä, niin että kuola jäi riippumaan parrantakkuihin. Arnvidin töytäistessä hänet tieltä vanhus irvisteli rumasti syytäen puoliääneen suustaan ruokottomia sanoja, joilla orjat ennenvanhaan olivat nimitelleet säädyttömiä naisia, ja pyörähti sitten sisarensa jälkeen.
Arnvid tarttui Ingunnia käsivarteen ja veti hänet sisään.
"Et voi odottaa parempaa", sanoi hän osaksi vihaisena, osaksi lohdutellen, "niin kauan kuin olet täällä. Sinulle tulee helpompi olo, kun joudut pois, seudulle, missä sinua ei tunneta niin hyvin. Mutta mene nyt sisään — olet uhmannut kohtaloa jo liiaksi tänään juoksemalla ulkona; ja nyt on auringonlaskun aika."
"Odota hetkinen", pyysi Ingunn. "Päätäni polttaa niin — ja täällä on niin suloisen viileä."
Oli jokseenkin pimeä tähän aikaan vuotta, ja taivaalla kulki pitkiä pilvisaattoja, joita rusko kultasi pohjoisessa. Se levisi ylemmäs, ja lahdessa kuvastui pilvien hohde.
Ingunn kuiskasi:
"Puhu minulle, Arnvid. Etkö voi kertoa minulle jotakin Olavista?"
Arnvid nakkasi kärsimättömästi niskojaan.
"Tahtoisin vain kuulla sinun mainitsevan hänen nimensä", valitti toinen hiljaa.
"Minusta tuntuu, että olet kuullut sen tarpeeksi usein viime viikkoina", sanoi Arnvid ikävystyneestä "Olen jo aikaa sitten saanut tarpeekseni kaikesta —."
"En tarkoittanut niin", sanoi toinen hiljaa. "En siitä, että hän on meille niin hyödyllinen juuri nyt. Arnvid — etkö voi puhua kanssani Olavista — sinähän pidät hänestä. Olet hänen ystävänsä —?"
Mutta Arnvid oli itsepäisesti vaiti. Hän ajatteli, että hän oli nyt vuodesta toiseen kiusaantunut noiden kahden asian tähden, oli tehnyt niin paljon sellaista, mikä tuntui siltä kuin olisi viiltänyt omaa lihaansa ja vääntänyt veistä haavassa. Hän ei tahtonut tehdä enempää. — "Tule sisään nyt —", hän sanoi vain.
Tora kohtasi heidät ja tuumi, että sisar ja hän voisivat maata Magnhildin tuvassa tämän yön. Aasan tuvassa oli niin kolkkoa, kun lapsi oli poissa —.
Heidän ollessaan maata menossa pyysi Ingunn siskoa nukkumaan Magnhildin kanssa kamarissa. "Pelkään, etten voi nukkua tänä yönä, ja unettomuus tarttuu, näetkös."
Tuvassa oli kaksi sänkyä. Arnvid nukkui toisessa, ja Ingunn paneutui toiseen.
Hän odotti kauan, että Arnvid nukkuisi. Aika kului; hän huomasi tämän yhä valvovan, mutta he eivät puhuneet toisilleen.
Aina väliin hän koetti lukea muutaman Pater nosterin ja Aven, mutta ajatukset lentelivät sinne tänne, eikä hän päässyt kunnolla loppuun kertaakaan. Hän rukoili Olavin ja Eirikin puolesta, mutta itsensä puolesta hän ei voinut rukoilla, koska hän oli päättänyt syöksyä kadotukseen tieten tahtoen. Mutta koska hänentäytyitehdä niin, ei häntä ehkä odottanut kaikkein ankarin rangaistus helvetissä — sillä hänestä tuntui kuin sielläkin täytyisi tuntua huojennukselta ajatella, että katkaistessaan välinsä kaikkiin ja vaipuessaan pohjaan hän jätti Olaville vapauden —.
Hän ei edes tuntenut pelkoa. Oli kuin hän olisi ollut loppuun nääntynyt — turtunut. Hän ei edes toivonut enää näkevänsä Olavia tai lasta. Huomenna tuli veli Vegard, olivat toiset kertoneet, mutta hän ei tahtonut nähdä häntä. Hän ei tahtonut katsoaylöseikäeteenpäin, ja hän ymmärsi olevan oikein, että hän joutuisi kadotukseen, sillä hän eitahtonutottaa vastaan mitään sellaista, joka oli välttämätöntä hänen sielunsa pelastukseksi. Katumus, rukoukset, työ ja ponnistaminen eteenpäin, ihmisten näkeminen ja puhutteleminen, ihmisten, joita hänen täytyi sietää seurassaan, jos aikoi elää edelleen — kaiken tuon ajatteleminenkin oli hänelle vastenmielistä. Jumalakin oli hänestä vastenmielinen. Hän tahtoi katsoaalas, olla yksin ja tuntea pimeyden ympärillään. Ja hän näki, miten hänen oma sielunsa oli musta kuin tulen nokeama vuori, jolle hän itse oli sytyttänyt roihun ja polttanut poroksi kaikki elävän elämän idut itsestään. Hänessä ei ollut enää mitään —.
Kuitenkin hän luki vielä yhden Pater nosterin Olavin puolesta — suokoon Jumala, että tämä unohtaisi minut — sekä Ave Marian Eirikin puolesta — hänellä ei ole enää äitiä —.
— Vihdoinkin Arnvid alkoi kuorsata. Ingunn odotti vähän aikaa, kunnes arveli hänen nukkuvan sikeästi. Sitten hän hiipi ylös, puki vaatteet ylleen ja livahti ulos.
Oli yön pimein hetki. Talon takana häämötti pilvenlonka harjun laella, näyttäen varjostavan seutua. Ympäröivä metsä uhkui öistä pimeyttä, ja ohut, harmaa utu levisi peltojen yli, tiheni lehtosaarekkeiden kohdalla ja teki ne pörhöisen tummiksi. Mutta taivas oli etäämpänä kirkas ja vaalea ja kuvastui kalpeana veteen; tunturin harjalla, järven toisella puolen, näkyi jo päivän kajastus puiden takana.
Hakaveräjän kohdalla Ingunn pysähtyi ja pani sulkupuut takaisin paikoilleen. Ei kuulunut äännähdystäkään, paitsi peltorastaan raksutusta laihosta. Pajupensaista tipahteli kastepisaroita puron laitaa kulkevalle polulle, ja lehdet ja ruohot tuoksuivat väkevästi lehdon pimeydessä.
Pajupensaikko ulottui aina venekotaan asti. Ja nyt Ingunn huomasi veden nousseen jo korkealle hänen sisällä oloaikanaan. Se oli tulvinut niitylle ja peitti laiturin rannanpuoleisen pään.
Hän pysähtyi neuvottomana — ja yhtäkkiä hänessä heräsi kauhea pelko, joka särki äskeisen turtumuksen. Ei, hän ei uskaltanut — hän ei uskaltanut kahlata veden läpi sillalle. Hän vaikeroi avuttomana pelosta. Sitten hän kohotti helmojaan ja pisti jalkansa veteen.
Oli kuin sydän olisi puristautunut kurkkuun, kun hän tunsi jääkylmän veden tunkeutuvan kenkäänsä; hän haukkoi ja nieli. Mutta sitten hän juoksi veteen, kahlasi oman pelkonsa uhalla, hoippuen avuttomana veden alla olevia teräviä rantakiviä pitkin. Vesi läiski ja roiskahteli korviasärkevän äänekkäästi hänen ympärillään, kun hän kulki eteenpäin. Sitten hän tunsi tulleensa sillalle.
Se oli veden alla pitkän matkaa eteenpäin. Laudat olivat painuneet kaarelle paalujen välissä ja antoivat perään hänen jalkojensa alla; ja vesi ulottui jo korkealle kupeisiin. Edempänä laudat kelluivat pinnalla, mutta vajosivat, kun hän astui niiden päälle. Joka kerran hän pidätti henkeä pelosta, että horjahtaisi syrjään ja joutuisi veden varaan. Viimeinkin hän sitten seisoi laiturin nenässä.
Hän ei tuntenut enää jälkeäkään turtumuksesta — hän oli mieletön pelosta. Mutta vavisten ja aivan kuin tiedottomasti toimivat hänen kätensä niinkuin hän oli edeltäpäin ajatellut. Hän irrotti pitkän, kudotun vyön, joka oli kiedottu kolmasti uumien ympäri, otti esiin veitsen ja leikkasi sen kahtia. Toisella kappaleella hän sitoi yhteen hameensa polvien alapuolelta — hän tahtoi olla säädyllisessä asussa, jos vesi ajaisi hänet maihin. Toisen kappaleen hän sitoi ristiin rintansa yli ja pisti kädet sen sisään — hän oli arvellut kuoleman tulevan pikemmin, jos hän ei voisi kamppailla vastaan vajotessaan. Sitten hän veti viimeisen pitkän henkäyksen ja viskautui veteen.
* * * * *
Arnvid havahtui, jäi makaamaan unenpöpperössä ja oli vaipumaisillaan uudelleen uneen. Mutta yhtäkkiä, sydämen lyödessä kumeasti, hän selvisi kokonaan — ja älysi samassa heränneensä äsken siihen, että oli luullut kuulleensa jonkun menevän ulos —.
Yhdellä hyppäyksellä hän oli lattialla ja Ingunnin sängyn luona kopeloiden sitä pimeässä. Tila oli vielä lämmin, mutta tyhjä. Aivan kuin ei vieläkään olisi uskonut omia vaistojaan hän yhä haki ja hapuili — seinän vierestä, päänalusen luota, jalkopäästä —.
Sitten hän pisti kengät paljaisiin jalkoihinsa, viskasi mekon päänsä yli ja ähkyi — hän ei edes tiennyt, kauanko aikaa sitten Ingunn oli mennyt ulos. Hän lähti juoksemaan laihon läpi, saapui järven rantaan viettävälle kummulle — ja näki jonkun seisovan laiturilla. Hän juoksi pohjoista kohti vinosti niityn poikki kuullen omien askeltensa kopsahtelevan kuivassa maassa. Vedenrajaan saapuessaan hän jatkoi juoksuaan ja kahlasi sitten, kunnes saattoi viskautua uimaan.
* * * * *
Ingunn heräsi vanhassa sängyssään Aasan tuvassa. Aluksi hän ei tuntenut muuta kuin että hänen päätään särki niin, että se oli haljeta, ja iho oli niin hellä kuin sitä olisi valeltu kuumalla vedellä —.
Aurinko paistoi sisään — räppänä oli auki ja siitä näkyi palanen kirkasta taivasta. Savu, joka leijui sinisenä kattohirsien alla, näytti ruskealta ulos tultuaan, lähti lentoon heti ja alkoi pyöriä katon heinänkorsien keskellä.
Sitten hän muisti — ja oli vaipua tainnoksiin. Helpotus, tunne siitä, että oli tullut pelastetuksi, oli niin voimakas —.
Arnvid astui samassa esiin jostakin. Hän tuki Ingunnia selästä ja piti puukuppia hänen suunsa edessä. Siinä oli haaleata vesivelliä, liukasta ja parantavaa, yrteillä ja hunajalla maustettua.
Ingunn joi vellin viimeistä tippaa myöten ja katsoi Arnvidiin kupinreunan yli. Tämä otti tyhjän kupin, laski sen lattialle ja istuutui sitten sängynportaalle kädet riippuen polvien välissä ja pää alas kumartuneena. Oli kuin molempia olisi hävettänyt.
Viimein Ingunn kysyi hiljaa:
"En ymmärrä — en muista — että minut pelastettiin."
"Tulin viime hetkessä", sanoi Arnvid lyhyeen.
"En ymmärrä", alkoi Ingunn uudestaan. "Kaikki jäseneni ovat niin hellät —."
"Nyt on kolmas päivä. Olet ollut tajuttomana — maito kai nousi sinulle päähän — ja sitten olit vilustunut vedessä, ja meidän täytyi juottaa sinulle kuumaa olutta ja viiniä. Jo olet ollut selvänä pari kertaa ennenkin, mutta et kai muista —."
Ingunnista tuntui kuin hänen suussaan tuntuva paha maku olisi lisääntynyt, ja hän pyysi vettä. Arnvid lähti hakemaan.
Ingunnin juodessa Anrvid seisoi vieressä katsellen häntä. Hänellä oli niin paljon sanomista, mutta hän ei tiennyt mistä alkaa. Sitten hän sanoi muitta mutkitta:
"Olav on täällä — hän tuli eilen puolenpäivän aikaan —."
Ingunn vaipui kokoon ja häntä huimasi. Hänestä tuntui kuin hän olisi vajoamistaan vajonnut — mutta syvimmällä rinnassa tuntui aivan kuin pieni säen olisi syttynyt ja tahtonut leimahtaa ilmiliekkiin — hän tunsi iloa, toivoa, elämänhalua, niin järjetöntä kuin se olikin.
"Hän käväisi täällä yöllä ja pyysi, että ilmoittaisimme hänelle heti kun sinä heräät. Menenkö hakemaan häntä — toiset ovat tuvassa — nyt on suuruksen aika —."
Ingunn kysyi hetken kuluttua värähtelevin äänin:
"Sanoiko Olav mitään — oletteko puhuneet hänelle tästä viimeisestä?"
Arnvidin kasvot muuttuivat ja hän puraisi alahuultaan. Sitten hän sanoi kiivaasti:
"Etkö ajatellut — etkö osaa ajatella, Ingunn,missänyt olisit, jos aikeesi olisi onnistunut?"
"Kyllä", kuiskasi toinen. Hän käänsi kasvonsa seinään päin ja kysyi hiljaa: "NiinköOlav sanoi? Mitä hän sanoi, Arnvid?"
"Hän ei ole sanonut mitään siitä."
Hetken kuluttua Arnvid kysyi:
"Tuonko nyt Olavin tänne?"
"Ei, ei — odota vielä vähän. En tahdo olla pitkälläni — tahdon istua —."
"Sitten minun täytyy lähettää tänne joku naisista — et suinkaan jaksa pukeutua itse?" kysyi Arnvid epäröiden.
"En. Mutta älä lähetä Toraa äläkä Magnhildia", pyysi Ingunn.
Sitten hän istui peräpenkillä odottamassa. Hän oli ottanut yllensä mustan viittansa, tietämättä oikein miksi; mutta hän oli käärinyt sen tiukasti ympärilleen ja vetänyt hupun päänsä yli. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja jäykät pelosta. Kun joku tarttui oveen — hän näki miehen kumartuvan alas ja astuvan sisään — sulki hän silmänsä, ja hänen päänsä painui rintaa vasten. Hän ponnisti jalkansa lujasti maahan ja tarttui molemmin käsin penkin reunaan, jottei vapisisi niin.
Olav jäi seisomaan tultuaan lieden eteen. Ingunn ei tohtinut nostaa katsettaan, hän näki vain miehen jalat. Tällä ei ollut kenkiä, vaan ihomyötäiset, harmaankellervät nahkasäärykset, joissa oli aukko jalkarinnan kohdalla ja paulat sen yli — ja Ingunn tuijotti noihin pauloihin aivan kuin se olisi päästänyt hänet myllertävistä ajatuksista. Tuommoisia miesten sääryksiä hän ei ollut nähnyt ennen, mutta se näytti hauskalta — ne sai soveltumaan nilkkojen ympäri aivan kuin valetut —.
"Hyvää päivää, Ingunn."
Hänen äänensä sattui Ingunniin kuin isku, ja tämä vaipui vielä kumarampaan; Olav meni hänen luokseen ja jäi seisomaan aivan hänen eteensä. Ingunn näki hänen mekkonsa helman, — se oli taivaansininen, polviin ulottuva ja tiheäpoimuinen — hänen katseensa uskaltautui vyöhön asti. Siinä oli entiset tutut hopeanastat ja Pyhän Olavin kuvalla varustettu solki, ja siinä riippui hirvensarvivartinen tikari hopeaisessa tupessa —.
Silloin hän näki Olavin seisovan käsi ojennettuna. Ingunn laski laihan, kostean kätensä siihen, ja Olavin käsi sulkeutui sen ympäri — hänen kätensä oli karkea, kuiva ja lämmin. Ingunn veti kiireesti takaisin omansa.
"Katsohan nyt ylös, Ingunn."
Ingunn ymmärsi, että hänen olisi ollut noustava istualtaan.
"Ei, istu vain", sanoi Olav nopeaan.
Nyt Ingunn katsoi ylös. Heidän katseensa yhtyivät, ja he jäivät tuijottamaan toisiinsa.
Olav tunsi verensä syöksyvän sydämeen — hänen kasvonsa kalpenivat ja kiristyivät. Hänen täytyi purra suunsa tiukasti kiinni, silmäluomet painuivat puolitiehen, eikä hän saanut niitä kohoamaan ylemmä. Hän ei ollut milloinkaan tiennyt miehen saattavan tuntea itseään niin avuttomaksi —.
Ingunnin katseesta puhuva pohjaton hätä ja tuska aivan kuin veti hänen omankin sielunsa alastomana päivänvaloon. Siitä karisi kaikki mitä hän oli ajatellut, aikonut ja päättänyt — ja hän tiesi nyt unohtavansa suuria ja tähdellisiä asioita, mutta ei jaksanut pidättää niitä. Ja jäljelle jäi vain yksi, sisin, julmin tieto — että Ingunn oli liha hänen lihastaan ja veri hänen verestään, ja vaikka hän olisi tullut kuinka raastetuksi ja häväistyksi ja maahan tallatuksi tahansa, ei tuo asia voinut milloinkaan muuttua. Heidän elinjuurensa olivat kietoutuneet toisiinsa ensi hetkestä asti — ja kun hän nyt näki kuoleman käyneen häneen molemmin kourin, tuntui hänestä siltä, kuin hän itse olisi päässyt hädin tuskin sen kynsistä. Sitten hänet valtasi koko olemusta järkyttävä kaipaus — kaipaus saada likistää tämä lujasti itseään vasten ja kätkeytyä hänen kanssansa —.
"Ehkä minäkin istuisin", sanoi Olav. Hän tunsi polviaan heikottavan oudosti. Hän istuutui penkille kappaleen matkaa Ingunnista.
Ingunn vapisi yhä rajummin. Olavin kasvot olivat olleet kuin kivettyneet — huulien veretön juova vivahti harmaaseen, ja hänen ihmeelliset kiiltävät sinivihreät silmänsä olivat tuijottaneet ilmeettöminä luomien alta. Herra Jumala, armahda minua —. Hänestä tuntui, kuin hän tähän hetkeen asti olisi ymmärtänyt vain puoliksi kuinka raskas se onnettomuus oli, minkä hän oli matkaansaattanut — nyt hän pian saisi tietää sen kokonaan, hän luki sen Olavin kivisistä kasvoista. Nyt juuri, nyt kun hänestä tuntui, ettei hän mitenkään kestänyt enempää, nyt tuli pahin —.
Olav vilkaisi häneen laskettujen luomiensa alta ja sanoi:
"Ei sinun tarvitse pelätä minua, Ingunn." Hän puhui rauhallisesti ja hitaasti, mutta hänen äänessään oli lievä käheys, aivan kuin hänen kurkkuaan olisi kuivannut.
"Älä ajattele enää, mitä sanoin viimeksi täällä käydessäni — että minusta ehkä oli tuleva ankara aviomies. Olin silloin vielä — niin raivoissani tästä. Mutta nyt olen malttanut mieleni, etkä sinä saa pelätä. Sinulle on alkava onnellinen aika Hestvikenissä, mikäli se minun mahdissani on."
Ingunn sanoi hiljaa, epätoivoissaan:
"Olav, kuinka sinä voisit. — Emmehän me voi tämän jälkeen elää yhdessä Hestvikenissä? Kuinka voisit asua siellä minun kanssani, muistaen joka päivä —"
"Kun minun täytyy, niin voin", sanoi hän lyhyeen. "Ei ole muuta neuvoa,Ingunn. Enkä ole elämäni aikana muistuttava sinua sanallakaan siitä.Voit luottaa siihen — varmasti."
Ingunn vastasi:
"Mutta et ole sellainen, Olav, että unohdat pian. Oih —! Voitko luulla, että saattaisit unohtaa laskeutuessasi iltaisin minun viereeni, että toinen —"
"Voin —", keskeytti Olav äkisti.
"Ja muista", jatkoi hän sitten yhtä tyynesti kuin ennen, "että Hestviken on kaukana täältä — kauempana kuin arvaat. Ja meidän on oleva helpompi kuin luulemmekaan elää kaukana niiltä seuduilta, missä kaikki on tapahtunut. — Et ole milloinkaan näkevä minun muistavan menneitä", sanoi hän kiivaasti.
Ingunn vastasi:
"Olav, olen niin masentunut ja nöyryytetty —. Onko totta, että sinun on aivan mahdotonta päästä eroon minusta nytkin, vaikka olen häpäissyt itseni —? En voi sitä uskoa, koska meille sanottiin silloin, että meidät voitiin erottaa — vaikka olimme olleet kihlatut toisillemme pienestä pitäen ja vaikka olimme nukkuneet yhdessä —."
"En ole milloinkaan kysynyt keltään, voisinko purkaa naimakauppani. Kaiken aikaa olen pitänyt itseäni naineena ja ollut tyytyväinen siihen, ja olen tyytyväinen yhä. Se on isäni tahto —. Sanoit, etten unohda pian — niin on, mutta en voi unohtaa sitäkään, että isämme kihlasivat meidät toisillemme pieninä ollessamme — enkä kaikkia niitä vuosia, jolloin kasvoimme yhdessä, nukuimme samassa sängyssä ja söimme samasta vadista, ja jolloin melkein kaikki mitä omistimme oli yhteistä. Ja kun sitten kasvoimme, kävi kuten sanoit —. Ehkä minullakin on sellaista, mistä saan vastata Jumalan edessä", jatkoi hän hiljaa, "ja voin siis antaa anteeksi sinulle!"
"Tuo on kaunista, Olav, ja hyvä tietää. Mutta pyytäisin sinua sittenkin odottamaan vuoden ja jättämään asian avoimeksi siksi. Olen sairas ja väsynyt enkä kenties elä kauan. Ja sitten olet iloinen, kun voit ottaa vaimon, jossa ei ole mitään vikaa — tietäen, ettei kunniaton nainen ole hoitanut talosi emännyyttä ja häväissyt pöytääsi ja vuodettasi."
"Ole vaiti", kuiskasi Olav karhealla äänellä. "Älä puhu siitä. Minulle kerrottiin, mitä olit aikonut tehdä —", hän vaikeni järkyttyneenä.
"Toista kertaa minä en uskaltaisi sitä yrittää", sanoi Ingunn; hänen kasvoillaan kulki häive, joka oli melkein kuin hymyä. "Olav, tahdon tulla hurskaaksi naiseksi nyt ja katua syntejäni niin kauan kuin elän. Mutta luulen, etten ole elävä kauan — minusta tuntuu kuin kantaisin nyt jo kuolemaa itsessäni."
"Sinusta tuntuu siltä siksi, ettet vielä ole voimistunut taudistasi", sanoi Olav tuikeasti.
"Olen niin raihnainen", sanoi Ingunn valittaen, — "ja kuihtunut. Koko kauneuteni on kadonnut, sanovat kaikki. Voimaton olen ollut ikäni, mutta nyt olen menettänyt viimeisenkin uskon ja luottamuksen — ja mitä iloa sinulla olisi sellaisesta vaimosta. Et ole katsonut minuunkertaakaan", kuiskasi hän arasti. "Eihän minussa ole mitään katsomistakaan, kyllä sen tiedän. Ja on luonnollista, että tunnet vastenmielisyyttä läheisyydessäni. Ajattele tarkoin, Olav — sinusta olisi ajan pitkään sietämätöntä nähdä tällainen vaivainen emäntä vierelläsi päivin ja öin."
Olavin piirteet jäykkenivät yhä enemmän; hän pudisti päätänsä.
"Huomasin sen jo sinun tullessasi", kuiskasi Ingunn melkein kuulumattomasti, "kun et suudellut minua tervehtiessäsi."
Viimeinkin Olav käänsi kasvonsa häneen päin ja hymyili surullisesti.
"Suutelin sinua yöllä — monta kertaa — mutta et kai tuntenut sitä."
Olav pyyhki molemmin käsin kasvojaan, kumartui sitten eteenpäin ja jäi istumaan leuka käsiin haudattuna.
"Näin kerran unta tässä keväällä — sattui olemaan pitkäperjantainyö — ja olen miettinyt sitä usein myöhemmin. Muistin sen niin hyvin herätessäni, enkä ole sitten voinut unohtaa sitä. Nyt kerron sinulle, millainen se oli.
"Näin unta, että olin metsäkummulla, mistä puut oli hakattu niin tarkkaan pois, ettei siinä ollut yhtään siimestä — ja päivä paahtoi ankarasti ja sinä makasit keskellä paistetta kanervien keskellä — siinä kasvoi kanervaa ja puolanvartta joka kannon juuressa. Olit hiljaa — en tiedä, luulinko sinun nukkuvan —.
"Eikö ole kumma — koko ajan kun liikuin maailmalla, toivoin, että olisit näyttäytynyt minulle unessa. Tiedäthän, että on olemassa keinoja, joilla voi nähdä unta rakkaasta ystävästään. Minä koetin niitä monta kertaa, vaikka, kuten tiedät, en usko juuri tuollaisiin taikoihin. Mutta käytin siis niitä monta kertaa Tanskassa ollessani ja myöhemminkin, mutta en saanut nähdä sinua —.
"Mutta sitten näin tuon uneni pitkänperjantainyönä, ja silloin näin sinut yhtä selvästi kuin nyt. Olit vielä olevinasi lapsi, olimme molemmat lapsia mielestäni, ja sinulla oli vanha punainen sarkapukusi, mutta se oli luisunut ylös ja sinun jalkasi olivat paljaat polviin asti — olit avojaloin —.
"Mutta sitten tuli kyykäärme kanervikosta —."
Olav hengitti raskaasti pari kertaa ja jatkoi:
"Pelästyin niin etten voinut liikahtaa, se tuntui minusta kummalliselta, sillä vaikka sen itse sanon, en ole mikään pelkuri, kunhan vainnäenvaaran edessäni —; mutta unessa minua pelotti silmittömästi — kun ajattelenkin sitä, tuntuu minusta kuin en sitä ennen enkä sen jälkeen olisi tiennyt, mitä pelko merkitsee. Käärme luikerteli kanervien keskellä, ja minä ymmärsin, että se tahtoi pistää sinua —.
"Mutta se ei luikerrellut koko ajan eteenpäin kyykäärmeen tavoin, vaan koukistui väliin sykkyrään aivan kuin kaalimato. Ja sitten se ei ollut enää kyykäärme, vaan suuri, karvainen mato — ja sitten se taas oli käärme, joka kiemurteli ruohossa. Minusta tuntui kuin minulla olisi ollut puukko kädessä ajattelin lyödä käärmettä niskaan seipäällä — se oli semmoisessa paikassa, että olisin ylettynyt siihen. Mutta en uskaltanut, sillä se muuttui taas välillä madoksi —. Muistathan, että minusta oli lapsena aina niin vaikea nähdä käärmeitä ja matoja ja toukkia, en tiennyt mitään sen pahempaa. Koetin salata sitä, mutta tiesin sinun tietävän siitä."
Jälleen hän pyyhkäisi kasvojaan ja hengähti syvään.
"Seisoin siinä kuin pölkky. Ja käärme kietoutui sinun jalkasi ympärille, ja nyt se oli lohikäärmeen muotoinen; se kiertyi sinun pohkeesi ympäri, mutta sinä nukuit pahaa aavistamatta. Sitten se kohosi pystyyn, syöksi esiin päänsä milloin mihinkin suuntaan, liputtaen kieltänsä. En tiedä miten sanoisin, mutta minusta oli tavallaan hauskaakin katsella sitä, se oli jonkinlaista julmuutta; minusta tuntui, kuin olisin odottanut ilolla, että se pistäisi. — Näin, että olisin voinut ottaa sitä niskasta, mutta en uskaltanut. Ja — ja — minä näin sen hakevan sellaista kohtaa jalkarinnassa, mihin se voisi iskeä hampaansa syvälle. Mutta minä tunsin — nautintoa — katsomisesta. Ja sitten se pisti —."
— Hän vaikeni äkisti, silmät ummessa ja puri huultaan.
"Ja sitten heräsin." Olav koetti puhua rauhallisesti, mutta hänen äänensä oli sammaltava. "— Ja viruin vuoteessani ja olin vihainen, kuten usein on vihainen itselleen herätessään, kun on tehnyt unessa sellaista, mitä ei milloinkaan tekisi valveilla. Sillä valveilla ollen olisin tappanut käärmeen. En olisi voinut katsoa rauhallisena käärmeen ahdistavan pahimpaa vihamiestänikään — saatikka sitten tuntea iloa sen pistosta —. Ja ennen, lapsina ollessamme, oli tuskin sitä asiaa, mitä en olisi tehnyt ilolla sinun tähtesi.
"Olen sitten miettinyt niin paljon tuota unta —."
Jälleen hän vaikeni äkkiä — ponnahti pystyyn ja hoippui pari askelta. Sitten hän kääntyi seinään päin, heittäytyi sitä vasten, käsivarret ristissä, pää niiden väliin kätkettynä —.
Ingunn nousi ja seisoi kuin salaman lyömänä. Nyt tapahtui sellaista, mitä hän ei ollut luullut voivan tapahtua milloinkaan. Olav itki — Ingunn ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että hän saattoi itkeä —.
Toinen itki ääneen — hänen rinnastaan tunkeutui kumman karheita, möräköitä ääniä. Hän koetti kaikin voimin hillitä itsensä, herkesi itkemästä ääneen, mutta hänen selkänsä hytkyi, koko hänen ruumiinsa värisi. Ja sitten itku taas purkautui esiin — ensin pieninä haukkovina valitusääninä, sitten rajuna puuskana. Hän seisoi siinä toinen polvi penkillä, otsa seinää vasten ja itki pakahtuakseen.
Kauhun vallassa Ingunn hiipi hänen luokseen ja jäi seisomaan hänen taakseen. Viimein hän kosketti Olavin olkapäätä. — Silloin tämä kääntyi häntä kohti, avasi sylinsä ja rutisti hänet itseensä. He vaipuivat toisiaan vasten kuin kumpikin tukea etsien, ja heidän avautuneet, itkun vääristämät huulensa yhtyivät suudelmaan —.