"En minä näe ketään", sanoi Olav tuimasti.
"Eivät ne olekaansiellä— nyt minä tiedän,missäne ovat." Eirik kääntyi ensin takaisin kartanoa kohti, — mutta sitten hän alkoi kulkea polkua alas laiturille. "Nyt tiedän, nyt tiedän", riemuitsi hän hyppien ja tanssien, jääden aina väliin odottamaan isäänsä; sitten hän taas juoksi edelle, pysähtyi odottamaan ja tarttui isänsä käteen, vetäen tätä mukanaan alaspäin.
Näin hän kulki edeltä ulommaisten venekotien luo. Olav ei käyttänyt niitä juuri milloinkaan — Hestvikenissä ei nyt ollut niin vilkasta. Keväällä ainoastaan, ennen Olavin Ristinmessu-matkoja Osloon, hänen oli tapana säilyttää osa talvivaroistaan täällä. Kota oli nyt lukitsematon ja tyhjä. Eirik veti isänsä sisään.
Meri loiskui ja pulahteli tukipaalujen välissä kodan lattian alla. Se oli harva, ja seinät hatarat, ja veden välke kuvastui keinuvina valojuovina seinillä ja katossa. Eirik haisteli kodan hajua, ja hänen kasvonsa säihkyivät jännityksestä. Hän katsoi odottavasti hymyillen isäänsä ja talutti hänet varpaillaan hiipien nurinkäännetyn vanhan tynnyrin luo, jossa Olavilla oli tapana säilyttää nahkoja.
"Tässä", hän kuiskasi ja istui kykkysilleen. "Tämän sisälläne asuvat. Näetkö niitä — raot ovat nyt taas niin suuria, muuten olisimme voineet nähdä paremmin; ne istuvat syömässä — näetkö?"
Olav käänsi tynnyrin ja potkasi sitä niin, että se vieri kauas. Sen alla ei ollut mitään muuta kuin vähän roskia. Eirik katsoi ylös hymyillen, aikoen sanoa jotakin — sitten hän huomasi isänsä ilmeen ja jäi seisomaan vaiti suu ammollaan. Kirkaisten hän kohotti kätensä kuin lyöntiä torjuakseen, puhjeten sydäntäsärkevään itkuun.
Olav antoi kätensä vaipua — hän tunsi, ettei hän voinut lyödä poikaa. Tämä oli niin tuiki pienen ja kurjan näköinen seisoessaan siinä itkien, että isää hävetti. Ja niin hän vain poisti tämän kädet silmiltä, veti lapsen mukanaan hylkytavaralaatikon luo ja istuutui sen päälle pitäen Eirikiä edessään.
"Minä huomaan, että olet sittenkin valehdellut — joka sana, minkä olet puhunut noista vieraistasi, on ollut valhetta — eikö ole, vastaa!"
Mutta Eirik ei vastannut, tuijotti vain isänsä silmiin hurjistuneen näköisenä — eikä näyttänyt ymmärtävän mitään.
Lopulta Olavin täytyi nostaa poika syliinsä saadakseen hänen katkeran itkunsa taukoamaan. Hän sanoi yhä uudestaan ja uudestaan, ettei Eirik saanut puhua milloinkaan sellaista, mikä ei ollut totta, muuten hän saisi vitsaa — mutta hän puhui nyt paljon lempeämmin, silittipä aina väliin pojan päätäkin. Eirik hiipi aivan isäänsä kiinni ja tarttui hänen kaulaansa.
Mutta hän ei ymmärtänyt mitään tästä kaikesta — Olav näki sen niin selvästi, että häntä oikein puistatti. Poika, jota hän tässä piteli sylissään, tuntui hänestä niin vieraalta ja kummalliselta — mitä Herran nimessä hänelle oli tapahtunut, kun hän oli voinut ruveta keksimään näitä valheita; tämä tuntui Olavista niin käsittämättömältä, että hän epäili, oliko poika edes täysijärkinen.
Ingunn pysytteli sisällä lähes yhdeksän viikkoa lapsivuoteen jälkeen. Hän ei ollut erikoisen sairas eikä heikko, vaan näytti paremminkin viihtyvän niin hyvin tuossa ahtaassa tuvassa, missä kaikki mitä tehtiin tapahtui vain hänen ja kapalolapsen tähden ja minne ei tunkeutunut ulkomaailman häiritseviä asioita. Ja niin hän loikoi nauttien tästä uudesta onnesta — vauvasta, joka oli hänen rinnoillaan ja Eirikistä, joka juoksenteli hänen luonaan pitkin päivää. Lopulta Olav alkoi käydä kärsimättömäksi — he olivat eläneet yhdessä niin monta kovaa vuotta, ja Ingunn oli koko ajan turvautunut häneen. Nyt hän oli onnellinen ja terve, olipa alkanut uudelleen kukoistaakin, — ja sitten hän sulkeutui aivan erilleen lapsineen. Mutta Olav ei antanut kenenkään huomata mitään.
Viimeinkin, Laurinmessun jälkeisenä sunnuntaina, hän lähti kirkkoon. Eirik nukkui kirkkomiesten lähtiessä kotoa aamun sarastaessa, mutta oli pihalla näiden palatessa takaisin.
Seudulle oli tullut uusi tapa — vaikka kaikki eivät pitäneet siitä, kutsuivatpa sitä Jumalan pilkaksikin. Se oli sellainen, että nuoret naiset, jotka olivat kirkotettavana ensimmäistä kertaa, varsinkin jos lapsi oli poika, käyttivät sinä päivänä otsavannettaan, korkeasukuisten neitojen kunniakorua, kruununa hunnun päällä.
Ingunn oli kiinnittänyt valkoisen silkkihuntunsa kultaisella otsarivallaan, ja hänellä oli yllään punainen pukunsa ja sininen kultasolkinen viittansa.
Olav nosti vaimonsa hevosen selästä, ja Eirik tuijotti lumoutuneena äitinsä ihanuutta. Tämä näytti paljon pitemmältä tuon loistavan komeuden keskellä, hopeavyö hoikan vyötäisensä ympärillä, ja hän liikkui notkeana ja hentona, kepeästi kuin lintu.
"Äiti!" huudahti Eirik kasvot loistaen: "Sinähän olet sittenkin Huora!"
Samassa tuokiossa iski isä hänen olkaansa; ja hän sai nyrkiniskun leukapieleen, niin että kaikki mustui hänen silmissään. Ja sitten sateli iskuja tuhkatiheään, niin ettei lapsi edes ennättänyt huutaa välillä — hänen kurkustaan kuului vain käheää vinkunaa — kunnes Una Arnentytär juoksi väliin ja tarttui sukulaistaan käsivarteen.
"Olav, Olav, hillitse toki itsesi — poikahan on niin pieni — oletko sinä järjiltäsi, kuinka voit lyödä noin kovaa!"
Olav päästi lapsen. Eirik pudottautui selälleen mäkeen; siinä hän makasi, läähätti ja hönki mustansinisenä kasvoiltaan. Tajuttomuutta se ei ollut — poika käyttäytyi puolittain tahallaan kuin olisi ollut kuolemankielissä. Una kumartui hänen ylitseen ja nosti hänet syliinsä; silloin lapsi rupesi itkemään.
Olav kääntyi vaimoaan kohden — vielä vavisten. Ingunn seisoi kokoonlyyhistyneenä; hänen silmänsä, sieraimensa, avonainen suunsa olivat kuin kuolleella. Olav nauroi kovasti ja vihaisesti — sitten hän tarttui vaimoaan käsivarteen ja veti hänet isoon tupaan, mihin neidot juuri olivat kantamassa pitoruokia.
Saattueesta ei kukaan ollut kuullut mitä lapsi sanoi, mutta kaikki ajattelivat samaa — olipa hän sanonut mitä tahansa, niin oli ollut ilkeää nähdä isän pieksävän pientä poikaansa niin kovakouraisesti. He istuivat pitkin penkkejä odottaen ruoalle kutsua, ja kaikkien oli paha olla.
Pitkän ajan kuluttua tuli Una Arnentytär sisään kantaen Eirikiä käsivarsillaan. Hän laski pojan isän polvien eteen sanoen:
"Eirik lupaa, ettei hän ole tekevä toiste sinun mieltäsi vasten, Olav — sano pojallesi, ettet enää ole vihainen hänelle."
"Onko hän sanonut sinulle, miksi minä kuritin häntä", kysyi Olav katsettaan nostamatta.
Una pudisti päätään.
"Poika raukka on itkenyt niin, ettei hän ole saanut sanaa suustaan."
"Et saa enää milloinkaan sanoa sitä sanaa, Eirik", sanoi Olav hiljaa, mutta kiivaasti, "etmilloinkaan— ymmärrätkö?"
Eirik hytki vieläkin aivan kuin kouristuksessa. Hän ei sanonut mitään, vaan tuijotti isäänsä ymmärtämättä ja peloissaan.
"Et saa sanoa milloinkaan sitä sanaa", uudisti isä, laskien kätensä raskaasti pojan olkapäälle, kunnes tämä nyökkäsi. Mutta sen jälkeen Eirikin katse liukui ikävöivästi ruokapöytään, joka nyt notkui, monenlaisista herkuista.
Sitten kaikki kävivät syömään.
* * * * *
Eirikin oli määrä nukkua Torhildin tuvassa tänä yönä, kun talossa oli niin paljon vieraita. Illalla, kun hän oli menossa sinne, tuli isä hänen perästään pihalle. Eirik seisahtui silmänräpäyksessä ja alkoi vavista — sitten hän katsoi ylös kuin hengenhädässä.
"Kuka on opettanut sinulle tuon ruman sanan — äidistäsi?"
Eirik katsoi peloissaan ylös, ja itku alkoi purkautua esiin. Olav ei voinut saada mitään vastausta kysymykseensä.
"Älä sano sitämilloinkaanenää! — ymmärrätkö, eimilloinkaan". Olav silitti pojan päätä — ja näki häpeissään Eirikin toisen posken olevan aivan turvonneen ja punaisen.
* * * * *
Poika oli juuri nukkumaisillaan, kun hän huomasi jonkun kumartuvan ylitseen — se oli äiti; hänen kasvonsa olivat tulikuumat ja itkusta märät.
"Eirik, lapseni — kuka on sanonut sinulle, että äitisi oli — huora?"
Poika selvisi samassa kokonaan.
"Oletko sinä sitten Huora?"
"Olen", kuiskasi toinen.
Eirik heittäytyi hänen kaulaansa, puristautui hänen rintaansa vasten ja suuteli häntä.
Sinä vuonna syksy tuli aikaisin. Mikonmessun aikoihin se alkoi rajuilmoilla, ja sen jälkeen satoi ja tuuli aamusta iltaan, niitä päiviä lukuun ottamatta, jolloin myrskysi niin ankarasti, etteivät pilvet voineet laskea alas sadetta. Tätä ilmaa kesti seitsemän viikkoa.
Hestvikenissä vesi nousi yli laiturien. Eräänä yönä meri vei paalut uloimman ranta-aitan alta; kun miehet tulivat rantaan aamuhämärissä, näkivät he tuon vanhan rakennuksen ajautuneen rantaan ja kääntyneen etukeikalleen, niin että takaseinä oli vuorta vasten ja etuseinä vuonolle päin, vajonneena veden alle rintapieliä myöten. Se keikkui kovassa aallokossa kuin kiinni kytketty vene, ja joka kerran, kun aalto nosti sen harjalleen ja laski sen alas, kuohui vesi koskena hylyn kaikista rakosista, varsinkin suuaukosta. Se muistutti juopunutta, joka makaa veneen laidan yli kumartuneena, oksentaen mereen, tuumi Anki.
Miesten täytyi nyt koettaa saada piiluilla, kekseillä ja köysillä hylky irrotetuksi ja raahatuksi erilleen, muuten oli pelättävissä, että se viskautui laituria ja sitä aittaa vasten, missä Olav säilytti kesän aikana kokoamansa suolan ja kalan — ei niitä tosin ollut kovin paljon, sillä viimeinen syyskalastus oli tuottanut vähän. Ponnistellessaan Olav satutti pahasti oikean käsivartensa.
Hän ei huomannut sitä ensin paljonkaan taistellessaan aaltoja ja tuulta vastaan, joka oli niin ankara, että miesten täytyi tosinaan painautua kallioita vasten. Mutta noustessaan hämärässä taloa kohden hän tunsi käsivarttaan vaivaavan ja kivistävän, kun hän liikutti sitä. Hänen sulkiessaan tuvan ovea tarttui tuulispää siihen takaapäin niin, että ovi paiskautui kiinni ja työnsi Olavin kerallaan sisään, kipeän käden jännittyessä mitä pahimmin ja Olavin tuupertuessa yli kynnyksen ja kaatuessa suulleen tuvan lattialle. Hänen täytyi saada apua voidakseen riisua läpimärät kalavaatteensa, ja Torhild pani käden siteeseen.
Tuvassa oli sietämätöntä sinä iltana. Huone oli täynnä savua, sillä kukaan ei uskaltanut avata ovea tai räppänää tässä ilmassa. Savu kirveli silmiä ja ahdisti henkeä. Ja kun miesten märät vaatteet lisäksi alkoivat höyrytä orrella, tuli ilma niin paksuksi, että sitä olisi voinut leikata veitsellä.
Ingunn oli kamarissa molempien lasten kanssa — siellä oli vähemmän savua, mutta niin kylmä, että heidän täytyi kömpiä sänkyyn. Miehet lähtivät ulos heti syötyään. Olav heitti pari taljaa ja pielusta lattialle lieden viereen ja paneutui siihen pitkäkseen päästäkseen haistelemasta savua.
Hänen käsivartensa oli nyt paisunut. Hänen kasvojaan poltti tuulesta tultua ja hänen päätään ja ruumistaan kuumotti; mutta väliin häntä puistatti vilunväristys. Kuumehoureessaan hän kuuli tuulen synnyttämiä erillisiä ääniä — se vinkui nurkissa, romisutti jossakin rempallaan olevaa luukkua — ja väliin hän erotti talon takana kallioharjalla olevan metsän kohinan. Synkimmin jymisi raivoava meri — hän oli kuulevinaan makuultaan aaltojen syöksyn kalliota vastaan, jolla rakennukset seisoivat, aivan kuin tuo jymy olisi tullut alhaalta, läpi kiven.
Hän makasi puolihorroksessa nähden mahtavien, valkoharjaisten laineiden vyöryvän rantaan tummina liejusta ja ryönästä. Sitten hän oli taas kiipeävinään märkää, kallioista rinnettä ylös käsin ja jaloin, keksi allensa painettuna, kädessä köysi, jolle hän koetti löytää kiinnityskohtaa vuorenhalkeamasta. Meren kuohu, tiheä kuin sade, pirskui hänen päälleen tänne asti. Samassa repesivät mustat pilvet messinginkeltaisille raidoille — ja syvälle hänen alleen, sinne missä musta, kuohuva meri näytti kuin kupin sisukselta, lankesi yksinäinen päivänsäde, välkkyen kiitävillä aalloilla.
— Sitten ilmestyi toinen näky hänen suljettujen luomiensa eteen — iso kuuran peittämä suo, ruohot ja kanervat valkeassa huurteessa. Aamu-usvan läpi kajasti valoa, ja hän saattoi huomata, että aurinko päivemmällä tunkeutuisi sen läpi. Parempaa ilmaa ei saata toivoa ratsastaessaan metsälle haukan ja koirien kera: suon silmät ja hetelammet ovat tumman, kiiltävän jääkuoren peittämät, jossa on pieniä, vaaleita ilmakuplia, ja ne särkyvät ritisten. Lehdot ovat valjenneet ja kaikuvat äänistä, sillä puut ja pensaat seisovat paljaina ja varisseet lehdet loistavat maassa, mutta kuusimetsä seisoo mustana ja tuoreena kuuran sulattua — ja on jännittävää nähdä, lähteekö lintu lentämään metsään, vaiko yli soiden ja jäätyneiden vesien.
Ainoa haukka, jonka hän enää omisti, istui miestentuvan orrella kipeänä ja jalat punaisina, eikä sen hengityskään ollut tavallinen. Sitä ei ollut hyvä lopettaa nyt — vaikkei se kelvannut enää metsästykseen. Ja rotuhaukkansa hän oli menettänyt syksyllä.
Nyt Audun taas inisi — Ingunn kuului tuudittavan sitä tuolla sisällä vähän aikaa.
Torhild Bjørnintytår tuli isännän luokse ja levitti peitteitä hänen ylleen. Olav aukaisi silmänsä — hän näki paikaltaan tytön voimakkaan vartalon liikkuvan lieden punaisen hehkun valossa. Torhild hääri hiljaa — muutteli orsilla olevia vaatteita.
"Etkö sinä nuku, Olav — onko sinulla jano?"
"On. Kiitos, tahtoisin mieluummin vettä."
Olav kohosi kyynärpäilleen. Hänen siteessä olevaan käteensä koski, kun hän aikoi ojentaa sen eteenpäin ottaakseen vesikousikan. Torhild kyykistyi alas ja piti sitä hänen suunsa edessä. Kun Olav oli jälleen painunut makuulle, veti Torhild peitteen hänen olkansa yli. Sitten Olav kuuli hänen kysyvän porstuassa, tahtoiko emäntä jotakin.
"Hss, hss", kuiskasi Ingunn kiivaasti takaisin, "sinä herätit Audunin — juuri kun olin saada hänet nukutetuksi."
Torhild peitti hiilet ja lähti ulos. Olav jäi makaamaan lattialle koko yöksi.
* * * * *
Syksyn myrskyinen sää ei ollut hyväksi Audunille. Hänen silmänsä tulivat kipeiksi alituisesta savusta, ja hän yski paljon.
Joulun alla tuli tyven; aurinko kellui joka aamu hehkuvan punaisena pakkasusvassa. Uudenvuoden alussa vuono tyyntyi, mutta pakkanen koveni. Naapuritaloissa täytyi ihmisten muuttaa samaan tupaan ja polttaa tulta liedessä yöt päivät.
Oli ollut kaunis kevät, ja talonpojat olivat jättäneet itselleen niin suuren karjan kuin suinkin sija myönsi. Mutta huolimatta siitä, että tallit ja navetat olivat täyteen ahdetut, palelivat eläimet niin, että ihmisten täytyi kääriä säkkejä ja peitteitä niiden elukoiden ympäri, jotka he ennen muita tahtoivat pelastaa, sekä kantaa kuusenhavuja lattialle, jotteivät ne jäätyisi kiinni maahan. Lanta oli jäätynyt joka aamu, niin että sitä oli turha korjata pois.
Agatanmessun aikaan kerrottiin pitäjällä, että saattoi ajaa jäitä myöten Tanskaan asti. Mutta nyt ei kellään ollut asiaa siihen maahan; kuninkaat olivat tehneet rauhan edellisenä vuonna.
Näihin aikoihin Olav sai haasteen käräjiin siitä syystä, että hän oli jäänyt kotiin kesällä, herttuan lähtiessä Tanskaan neuvottelemaan Hegnsgavlin sopimuksesta. Olav, joka oli ollut laivastossa päällikkönä kolme kesää peräkkäin, oli saanut puolinaisen lupauksen herra Tore Haakoninpojalta, että hän saisi olla poissa neljäntenä kesänä — mutta Tore-herra vaati, että hänen oli asetettava sijastaan kaksi aseistettua miestä eväineen paronin palvelukseen. Olav ei ollut tullut tehneeksi sitä — eikä siitä huolimatta ollut ilmoittautunut väennostoon keväällä — saapuville tulleita oli tänä vuonna paljon vähemmän kuin ennen, nyt kun herttua lähti etelään ainoastaan neuvottelemaan. Olav joutui hankaluuksiin tekonsa johdosta, ja hänen täytyi ratsastaa ensin Tunsbergiin ja sitten monta kertaa Osloon pahimmassa pakkasessa paaston aikaan, ensin tehdäkseen selkoa poisjäämisestään ja sitten maksaakseen sakkorahoja. Hän menetti paljon karjaa tämän talven kuluessa, ja valkoinen hevonen, jonka hän oli ostanut Steiniltä, kuoli.
* * * * *
Molemmat pikkulapset täyttivät ahtaan tuvan rauhattomuudella.
Eirikillä oli ikävä vika: Olav huomasi vähitellen, että poika oli kova valehtelemaan. Jos isä kysyi, oliko hän nähnyt sitä tai sitä palvelijaa, vastasi Eirik heti innokkaasti kyllä, — hän oli juuri puhunut tämän kanssa tuvassa tai pihamaalla, ja hän selitti, mitä toinen oli sanonut ja tehnyt. Useimmiten hänen puheessaan ei ollut totta nimeksikään. Jotkut palvelijoista, ja myös lapsen äiti arvelivat, että lapsi ehkä näki näkyjä — Eirik oli toisenlainen kuin muut pojat. Olav ei vastannut tuohon juuri mitään, piti tätä vain tarkasti silmällä — mutta ei hän voinut nähdä mitään merkkiä siitä, että tuo olisi ollut muuta kuin valheellisuutta.
Eirikillä oli toinenkin vika, se, että hän saattoi istua ja hyräillä jotakin itse tekemäänsä säettä niin kauan, että Olavin pää tuli lopulta kipeäksi ja hänen teki mieli lyödä poikaa. Mutta hän arasteli koskea tuohon lapseen, jota hän oli pieksänyt niin armottomasti silloin, kun Ingunn palasi kotiin kirkotusmatkaltaan. — Eirik oli polvillaan penkin edessä illalla järjestellen näkinkenkiä ja eläimenhampaitaan riviin ja laulaen:
Neljä ja viisi viidettä tusinaa, viisitoista tammaa ja neljä varsaa sain minä päivällä, sain minä yöllä, neljä ja viisi, viidettä tusinaa hevosta mull' oli toisena päivänä.
Samaa hän jankutti jankuttamistaan lehmistä ja vasikoista, lampaista ja karitsoista, emäsioista ja porsaista.
"Ole nyt vaiti", sanoi isä terävästi; "etkö tiedä, etten minä jaksa kuulla tuota sinun luikutustasi ja loilotustasi!"
"Minä en muistanut sitä, isä", sanoi Eirik kauhuissaan.
Olav kysyi:
"Montako hevosta tahtoisit, Eirik — neljä ja viisi viidettä tusinaa vai sata?"
"Paljon enemmän", sanoi Eirik. "Tahtoisin kaksikymmentäseitsemän!"
Sen enemmän hän ei ymmärtänyt siitä, mitä itse lauloi.
* * * * *
Audun oli itkuisa ja kivulloinen. Ingunn kehui poikaa mitä reippaimmaksi lapseksi — ja tämä olikin tullut terveemmäksi viime aikoina — mutta Olav näki pelon hänen silmissään, kun hän puhui niin. Eirik toisti, mitä kuuli äidin puhuvan, hääri kätkyen ympärillä, leperteli ja lateli lorujaan silkkiveljelleen, joksi hän yhä edelleen kutsui Audunia.
Olav tunsi itsensä kumman kiusaantuneeksi nähdessään tämän. Audun oli hänen mielestään mitä surkein olio — aina sillä oli pää ruvessa, haavoja ympäri suun, ja sen ruumis oli laiha ja nahaton ja kasvoi hitaasti. Tuo poika ei ollut vielä kertaakaan saanut hänessä heräämään isän iloa muistuttavia tunteita. Mutta hän tunsi katkeran kipeästi Eirikin kumartuessa kätkyen yli, että hän oli tuon sairaan, märisevän raukan isä: sillä Eirik seisoi siinä niin elinvoimaisen virkkuna ja kauniina kiiltävine, pähkinänruskeine kiharoineen, jotka riippuivat Audunin ryppyisten kasvojen ympärillä hänen lellitellessään tätä.
Eräänä päivänä Olav kysyi Torhildilta, mitä tämä arveli Audunista.
"Kai hän vahvistuu, kun kevät tulee", sanoi Torhild, mutta Olav tunsi, ettei tämä uskonut omia sanojaan.
* * * * *
Hestvikenissä oli karja päästetty päivisin laitumelle Kverndalenin vanhoille, sammaltuneille niityille Audunin kääntyessä hyvin sairaaksi. Hän oli yskinyt koko talven ja kärsinyt vatsataudista moneen otteeseen, mutta tällä kertaa se oli pahempaa kuin koskaan.
Olav näki Ingunnin olevan nääntymäisillään väsymyksestä ja pelosta, mutta hän pysyi kummallisen tyynenä ja maltillisena. Uupumatta hän valvoi lapsen ääressä yöt ja päivät, ja Audunia koetettiin parannella milloin milläkin ensin talonväen omilla keinoilla, sitten kaikella, mitä naapurien emännät, joita Ingunn lähetti noutamaan, tiesivät.
Viimeinkin, seitsemäntenä päivänä poika näytti olevan terveempi. Hän nukkui syvään ja rauhalliseen uneen illallisaikana, eikä iho tuntunut niin kylmältä. Torhild pani kuumia kiviä kätkytvaatteiden alle ja sitten hän vei Eirikin mukanaan ulos. Hän oli valvonut melkein yhtä paljon kuin lapsen äiti, ja sitä paitsi hoitanut koko talon työt päivällä; nyt hän ei jaksanut enää.
Ingunn oli niin lopussa, ettei hän näyttänyt kuulevan eikä näkevän — ja viimein Olav riisui häneltä väkisin päällimmäiset vaatteet ja pakotti hänet menemään sänkyyn. Hän lupasi itse istua valveilla palvelusneidon kanssa ja herättää hänet, jos poika tulisi levottomaksi.
Olav toi kolme talikynttilää, asetti yhden kynttiläjalkaan ja sytytti sen. Mutta hän, joka tavallisesti oli huonouninen, tunsi itsensä tänään uniseksi ja raukeaksi. Jos hän tuijotti liekkiin, alkoi hänen silmiään kirvellä ja vetistää, ja jos hän katsoi tyttöön, joka oli ottanut esille kehruunsa, alkoi häntä nukuttaa kehruupyörän ääni ja pyöriminen. Hän kohensi lieden tulta silloin tällöin ja niisti kynttilää, katsoi lasta ja äitiä, jotka nukkuivat, joi kylmää vettä ja pistäytyi ulkona tunnustelemassa säätä ja virkistymässä, veti sisäänsä tyynen kevätyön ilmaa — ja otti mukaansa puun kappaleen, jota alkoi vuolla. Näin hän sai pysytellyksi valveilla siihen asti, että oli pistänyt kolmannen kynttilän jalustaan.
Hän säpsähti kuullessaan kätkyen jalkain jytkyvän niin kummasti multalattiaa vasten; lapsen luota kuului outoa ääntä. Huone oli hyvin pimeä; kynttilänpätkä oli pudonnut jalasta melkein loppuunpalaneena — sydän loimahteli ja kärysi sulavan talin keskellä rautalaatalla. Liedellä ritisivät ja savusivat hiilet vielä vähän. Olav harppasi kätkyen luo kahdella äänettömällä askeleella — hän nosti lapsen ylös ja kääri sen ympärille peitevaatteet.
Pieni ruumis näytti aivan kuin tahtovan riistäytyä irti kapaloistaan — ja Olavista tuntui hämärässä, kuin poika olisi katsonut häneen oudon syyttävästi. Sitten se oikaisi itsensä, tuli hervottomaksi ja kuoli isänsä syliin.
Olav oli kuin kontassa ruumiiltaan ja sielultaan laskiessaan lapsen takaisin kätkyeeseen ja peittäessään sen. Ei kannattanut ajatellakaan Ingunnin herättämistä.
Tyttö oli nukkunut pöydän ääreen pää käsien varassa. Olav herätti hänet ja varoitti hiljaa, mutta kiihkeästi, tätä olemaan ääneti, kun toinen aikoi huudahtaa. Olav käski hänet ulos, ilmoittamaan toisille asiasta ja sanomaan, ettei kukaan saisi tulla lähelle tupaan — Ingunnin täytyi saada nukkua niin kauan kuin hän voi.
Olav aukaisi räppänän — ulkona oli päivä. Mutta Ingunn nukkui nukkumistaan, ja Olav jäi istumaan hänen ja kuolleen pojan luo. Mutta kerran, kun hän kävi katsomassa tätä, sattui hän koskettamaan hänen vyötään. Se putosi kilahtaen maahan, ja Ingunn kavahti pystyyn katsoen miestään silmiin.
Sitten hän hyppäsi alas sängystä ja työnsi hänet syrjään, kun tämä tahtoi estellä, sekä heittäytyi kätkyen yli niin kiihkeästi, että näytti siltä, kuin kuollut lapsi olisi vierinyt hänen syliinsä.
Kyyhöttäessään siinä pieni ruumis rintaansa vasten painettuna ja itkiessään kummallisesti nikotellen hän äkkiä vaikeni ja katsoi mieheensä:
"Nukuitteko te, kun hän kuoli — nukuitteko molemmat, kun Audun veti viimeisen henkäyksensä?"
"Emme, emme, hän kuoli minun syliini." —
"Sinun — etkä sinä herättänyt minua — Herra Jeesus, kuinka hennoit olla herättämättä minua — minun sylissäni hänen olisi pitänyt kuolla, minut hän tunsi, eikä sinua — sinä et pitänyt lapsestasi, sinä. Näinkö pidät sanasi!"
"Ingunn —."
Mutta toinen kavahti pystyyn, nosti lapsen ruumiin korkealle päänsä yli molemmin käsin ja huusi ääneen. Sitten hän repäisi auki pukunsa edestä, rutisti pienen vainajan paljasta poveaan vasten ja heittäytyi sängylle lapsen yli.
Olavin tultua hetken kuluttua hänen luokseen ja koettaessa puhua hänelle, tämä työnsi häntä kädellään kasvoihin ja torjui hänet luotaan huutaen:
"En eroa enää milloinkaan Audunistani —."
Olav oli aivan neuvoton. Hän istui penkillä pää käsien varassa odottaen, eikö toinen tyyntyisi — kun Eirik tempasi oven auki ja syöksyi äitinsä luo ääneen itkien. Hän oli kuullut herätessään veljensä kuolemasta.
Ingunn nousi istumaan — lapsen ruumis jäi makaamaan pielukselle. Hän veti pojan itseään vasten, päästi hänet irti ja otti sitten hänen pienet, itkettyneet kasvonsa käsiensä väliin ja painoi omansa niitä vasten itkien yhä, mutta jo paljon hiljemmin.
* * * * *
Sinä päivänä, jolloin Audun kätkettiin maahan, oli hyvin kaunis sää.
Iltapäivällä Olav pujahti hautajaisvieraiden joukosta ja lähti alas uloimman pellon aidan luo. Meri läikkyi ja kimmelsi niin, että koko ilma näytti väräjävän siitä; pieni hyrsky Härän juurella hohti valkoisena ja raikkaana. Laiturilta levisi tänään niin hyvä ja voimakas tuoksu, ja siihen yhtyi lämmenneiden paasien ja mullan ja nuoren heinän lemu. Pienet rantalaineet vierivät lipisten takaisin pikkukivien lomitse, puroja lorisi ja juoksi kaikkialla ja Kverndalenista kuului joen kohina. Lepikkö oli ruskea kukista, ja vuorella kasvavat pähkinäpuut ripottivat keltaisia norkkoja maahan. Oli tulossa kesä.
Hän kuuli Ingunnin tulevan takanaan. Rinnakkain he seisoivat siinä aidan yli kumartuneina tuijottaen punaisenharmaata kalliota, jota aurinko paahtoi, sekä veden sinistä välkettä.
Olav tunsi äkkiä itsensä niin kumman kituvaksi ja ikävöiväksi. Kunpa saisi olla laivan kannella, merellä, missä joka puolella olisi vain vettä ja taivaanranta. Taikka kotona ylämaassa, missä mullan ja heinänjuuren ja metsän haju uhkui leveiltä vainioilta ja harjuilta, joita näkyi silmänkantamattomiin. Täällä oli liian ahdasta ja liian pientä, täällä sisävuonon ja näiden kapeiden sarkakaistaleiden ääressä yksinäisen lahden rannalla. Hän sanoi hiljaa:
"Älä sure Audunia, Ingunn. On parempi, että Jumala otti luokseen tuon viattoman karitsansa, joka ei ollut syntynyt muuhun kuin kantamaan kaikkien meidän syntiemme taakkaa."
Ingunn ei vastannut mitään. Hän kääntyi pois ja lähti menemään takaisin taloja kohti, hiljaa, kumarassa. Rakennusten luona Eirik tuli juosten häntä vastaan — ja Olav näki, miten äiti hillitsi häntä tarttuessaan hänen käteensä ja taluttaessaan hänet mukanaan pois.
Toisena kesänä, vuosi Audunin kuoleman jälkeen, Olav ja Ingunn oli kutsuttu taikoihin erääseen taloon ylempänä rinteellä; heillä oli Eirik muassaan. Poika oli nyt seitsemän vuoden ikäinen ja hän yltyi helposti vallattomaksi silloin kun hänellä oli hauskaa.
Illalla, lopetettuaan työt, istui talkooväki mäellä sen rakennuksen lähellä, jolle oli pantu kattoa. Jotkut nuorista alkoivat silloin tanssia. Eirik ja pari muuta pikkupoikaa juoksentelivat meluten ympärillä; he olivat pyörällä oluesta — ja niin he juoksivat suoraan kohti tanssiketjua, tahtoen katkaista sen huutaen ja nauraen. He puikkivat vanhempien ihmisten välissä, tuuppivat milloin mitäkin ja keskeyttivät aikuisten puheet. Olav oli nuhdellut Eirikiä monta kertaa, lopuksi ankarasti — mutta se auttoi vain hetkeksi kerrallaan.
Ingunn ei ollut huomannut sitä — hän istui vähän kauempana seinän luona parin muun emännän kanssa. Yhtäkkiä Olav seisoi hänen edessään; hän tempasi Eirikin mukaansa ja nosti hänet kauluksesta ilmaan, niin että poika jäi riippumaan hänen kädestään kuin koiranpentu niskanahastaan. Olav oli punainen ja vähän päihtynyt — olut vaikutti häneen voimakkaasti silloin, kun hänen unettomuuskautensa oli kestänyt hyvin kauan.
"Pidä kurissa poikasi, Ingunn", sanoi hän vihaisesti ravistellen Eirikiä. "Minua hän ei tottele ellen lyö häntä — pidä sinä hänet, sinullehan hän kuuluu —."
Hän nakkasi pojan maahan, niin että tämä melkein tuupertui äitinsä syliin. Sen jälkeen Olav poistui taas.
Illalla, kun miehet aterian jälkeen istuivat tuvassa juomassa, alkoi joku kertoa satuja. Ja sira Hallbjørn kertoi Jøkulin tarinan:
"Rikas kauppias lähti kotoaan ja viipyi poissa kolme talvea. Mutta taisipa hän ihmetellä löytäessään kotiin tultuaan vaimonsa vuoteessa, kuukauden vanha poikalapsi vierellään. Mutta kauppamiehen vaimo oli kekseliäs ja ovela nainen ja sanoi:
"'Minulle on tapahtunut suuri ihme. Kaipasin sinua niin syvästi, oma mieheni, matkatessasi kaukana muilla mailla, että kun sitten eräänä päivänä tässä talvella seisoin tuvan ovella, ja jääpuikot riippuivat katon räystäältä, ja minä taitoin yhden sellaisen ja aloin imeä sitä, kaivaten sinua samalla palavimmalla halulla — niin tulin raskaaksi; päätä nyt itse, etkö sinä ole sen isä. Olen antanut hänelle nimen Jøkul!' [Jääpuikko.]
"Kauppiaan täytyi tyytyä tähän; hän puhelee nyt lempeästi hellälle vaimolleen ja näyttää iloitsevan suuresti pojastaan Jøkulista. Hän tahtoo aina pojan lähelleen kotona ollessaan. Ja kun tämä on kahdentoista vanha, ottaa isä hänet eräälle retkelleen. Mutta eräänä päivänä, kun he ovat keskellä meren selkää ja Jøkul seisoo laivan laiteen luona, menee kauppias hänen taakseen, kun ei kukaan huomaa, ja työntää pojan mereen.
"Tultuaan kotiin vaimonsa luo hän kertoo kasvot murheen murtamina, ääni itkun särkemänä:
"'Meille on tapahtunut suuri onnettomuus, ja raskas suru on tullut osaksemme, rakkaani — Jøkulia ei ole olemassa enää. Katso, kun olimme tyvenessä meren selällä ja päivä oli helteinen ja aurinko paahtoi, niin Jøkul poikamme seisoi kannella avopäin. Me pyysimme häntä kauniisti panemaan päähänsä lakin, mutta hän ei tahtonut — ja niin hän suli auringonpaisteessa, eikä hänestä jäänyt jäljelle muuta kuin märkä läntti —!
"Ja siihen täytyi vaimon tyytyä."
Kuulijat nauroivat makeasti tarinalle. Kukaan ei huomannut, että Olav Auduninpoika istui katsoen alas, punan kulkiessa laineina hänen kasvoillaan. Kuolemakseen hän ei olisi tohtinut katsoa penkille, missä hänen vaimonsa istui muiden emäntien keskellä. Yhtäkkiä siellä tuli levotonta — ja Olav hyppäsi yli pöydän ja raivasi itselleen tien läpi kokoon kerääntyneen naisparven. Hän nosti syliinsä vaimonsa, joka oli vaipunut maahan tainnoksissa, ja kantoi hänet raittiiseen ilmaan.
Eirik ei tiennyt mitään sen parempaa kuin saada seurata isää merelle, kun Olav souti selälle vetämään uistinta, kuten hän joskus teki ajan kuluksi, taikka sitten metsälle. Jälkeenpäin hän sitten aina meni kertomaan silmät säihkyen ja niin innokkaasti, että sanat menivät sekaisin ja hän änkytti kaikesta, mitä he olivat nähneet ja mitä hän oli oppinut isältään: hän osasi jo soutaa ja kalastaa, tehdä solmuja ja hoitaa köysiä, kuten merimiehet tekevät — pian hän saisi seurata isää ja miehiä todellisille kalaretkille. Hän oli tullut niin taitavaksi uistimen heittäjäksi — isä sanoi, ettei hän tiennyt ketään niin taitavaa.
Ingunn istui kuunnellen pojan juttelua neuvottomana ja kiusaantuneena. Tuo pieni, viaton poikaparka rakasti Olavia enemmän kuin ketään ihmistä maan päällä. Oli kuin ei Olavin tylyys olisi pystynyt Eirikiin; hän sai lyhyitä vastauksia kaikkeen, mitä kyseli, ja viimeksi hänen käskettiin pitää suunsa kiinni. Olav nuhteli poikaa kylmästi, kun tämä tuli vallattomaksi ja villiksi, ja käski tuikeasti hänen puhua totta, silloinkin, kun äiti ymmärsi hänen vain muistavan väärin. Mutta hän ei uskaltanut sanoa tätä miehelleen, puolustaa Eirikiä tai muistuttaa siitä, että Eirik oli vielä niin pieni —. Eikä hän uskaltanut sanoa miehelle, jota poika kutsui isäkseen, miten hellästi lapsi rakasti häntä. Hänen täytyi vain taivuttaa niskansa ja olla vaiti; ainoastaan ollessaan kahden poikansa kanssa hän uskalsi osoittaa tälle rakkauttaan.
Ingunn ei tiennyt Eirikin puhuvan totta ja Olavin huonon tuulen siitä syystä säikyttävän häntä vain vähäksi aikaa, voimatta vähentää hänen rakkauttaan isään. He tulivat paljon paremmin toimeen ollessaan kahden. Eirik oli silloin tottelevaisempi ja vähemmän levoton, ja vaikka hän oli innokas tekemään kaikenlaisia merkillisiä kysymyksiä, oli niissä sentään jotakin järkeä. Hän ahmi jokaisen isän sanan sekä silmillään että korvillaan, ja unohti siten koko lorunsa ja lörpöttelynsä. Ja tietämättään Olav lämpeni lapsen osoittamasta rakkaudesta; hän unohti aikaisemman, hetkittäisen vastenmielisyytensä ja iloitsi, kuten aina, kun joku oli osoittanut hänelle ystävyyttä, jota hänen oli niin vaikea pyytää itse. Ja näin hän taipui Eirikin puoleen tyynen hyväntahtoisesti, opetti pojalle aseitten ja työkalujen käyttöä aivan kuin leikillä toistaiseksi, hymyili Eirikin innokkaille kysymyksille ja puheli tälle, kuten kelpo isä pienelle pojalleen.
He pyysivät kalaa kalliokielekkeen alta Härän pohjoispuolella, ja Olav näytti pojalle ourua, missä vanhalla naarassaukolla oli pesänsä. Joka vuosi Olav otti sen poikaset — kaksi pesuetta vuodessa — ja koiraksen. Mutta heti kun koiras oli ammuttu, sai se uuden puolison, kertoi Olav; ja hän matki pojalle saukon piipitystä. Hän lupasi ottaa Eirikin mukaansa saukkoretkelle jonakin yönä, kun Eirik tuli isommaksi — aikaa isä ei voinut vielä määrätä.
Kerran kun he olivat isän metsämailla kokemassa pyydyksiä, johtui isä puhumaanomastalapsuudestaan Frettasteinissä, kun hän ja Eirikin äiti olivat olleet nuoria. "Sinun isoisäsi", sanoi hän kertoessaan jotakin Steinfinnistä, hymyillen itsekin kertomalleen Eirikin nauraessa täyttä kurkkua. — "Kerran olin narrannut mukaani Hallvardin, sinun enosi — hän oli silloin aivan pieni, ymmärrätkö, mutta minä olin siitä huolimatta vienyt hänet rantaan, missä meillä oli vene, jota soudimme —." Silloin Eirik sanoi jotakin Bergin Torasta; hänet hän muisti. Olav vaikeni, vastasi hajamielisesti pojan jatkuviin kyselyihin — ja käski hänen viimein olla vaiti. Hänestä tuntui kuin kaikki taas olisi yhtäkkiä ollut harmaata.
Mutta heti kun Olav oli omien miestensä parissa joko laiturilla tai ylhäällä kartanolla ja Eirik hääri heidän joukossaan, tuli hän kärsimättömämmäksi poikaa kohtaan. Eirik oli sellainen, että mitä enemmän ihmisiä hän näki ympärillään, sitä villimmäksi ja vallattomammaksi ja tottelemattomammaksi hän tuli. Miehiä huvittivat pojan elkeet, mutta he huomasivat isännän paheksuvan sitä, että he nauroivat lapsen jutuille, ja heistä Olav oli liian lyhytnokkainen ja ankara ainoalle pojalleen.
Mutta varsinkin äidin ollessa läsnä Olav oikein tunsi ärtyvänsä sietämättömän vihaiseksi pojalle. Silloin hänen olisi monesti tehnyt mieli mukiloida tätä oikein perin pohjin, kitkeä hänestä kaikki hänen huonot tapansa.
Ja sitten Ingunn kiihotti hänet umpeaan närkästykseen muka kasvattaessaan poikaa — tämän oli oltava hiljaa ja ihmisiksi, sanoi hän ankarasti. Olav tiesi näet hyvin, että tuskin hän oli kääntänyt selkänsä heihin päin, kun tämä ryömi vaikka polvillaan ollakseen Eirikin mieliksi. Hän huomasi, miten syvästi vaimo epäili hänen mielenlaatuaan poikaa kohtaan; hän vaani ja väijyi salaa, kun Olav ryhtyi toimittamaan jotakin Eirikin kanssa. Olav tiesi, ettei hän ollut milloinkaan tehnyt tälle mitään pahaa — kuria hänen toki täytyi saada antaa silloin, kun poika sitä tarvitsi. Ingunn itse kiihotti hänen kärsimättömyyttään, mutta Olav oli tottunut elämänsä ajan hillitsemään itsensä, kun oli kysymys hänestä — ja lisäksi hän oli viime vuosina ollut sairas, onnen hylkäämä raukka, joten hänen täytyi olla kaksin verroin varovainen, ettei tekisi tälle sen pahempaa. Kun Ingunn siis koetteli liiaksi Olavin kärsivällisyyttä, sai Eirik enimmäkseen kokea sen.
Poika oli tullut miehen ja vaimon väliin ja hän oli ensimmäinen aihe, joka erotti heidän mielensä toisistaan toden teolla. Olavin oli täytynyt paeta maasta, leikkisiskonsa luota, heidän ollessaan nuoria — ja hän oli tavallaan ymmärtänytkin Ingunnin joutuneen harhateille juuri siksi, että hänen oli täytynyt jättää hänet yksin niin pitkäksi aikaa. Hänen niskoilleen oli tullut sälytetyksi liian raskas taakka, kun hänen oli täytynyt turvautua uudelleen vihastuneisiin sukulaisiinsa, jotka eivät pitäneet häntä muuna kuin tottelemattomana ja kunniattomana naisena. Nuori ja heikkorakenteinen ja arka hän oli — mutta hän ei ollut sitä maata, että hän olisi ollut uskoton miehelle, jonka pöytä- ja vuodetoveri hän oli — sen hän tiesi. Hän oli tuntenut Teitin olleen vain onnettoman sattuman tuoman — ja kun hän raivasi tieltään tuon viattoman veijarin, oli hän tehnyt sen enemmän siksi, että hänestä olisi ollut mahdottoman monimukaista päästä eroon onnettomuudesta niin kauan kuin tämä oli elossa ja saattoi hölpöttää totuutta joka paikassa, kuin siksi, että hän olisi tuntenut Teitin pettäneen hänet. Mutta tapon täytäntöön panokaan ei voinut helpottaa paljon hänen mielensä tuskaa. Hänen kostonjanoaan tuhoutuneen onnen takia ei tuo vaivainen ruumis tunturituvalla ollut voinut ravita suuresti.
Nyt Olav näki Ingunnin rakastavan lasta ja aavisti, miten usein tämä toivoi häntä tieltään, että hän saisi vapaasti tuhlata rakkauttaan Eirikille — kuten annetaan salaa apua lainsuojattomalle ystävälle talon isännän tietämättä.
Ja rinnan tuon katkeruuden ja rauhattomuuden kanssa heräsi Olavin mielessä ja veressä aivan kuin hänen nuoruutensa vaistojen haamu hän kaipasi Ingunnin omistamista sillä tavoin kuin hän oli omistanut tämän ennen maailmassa, kun he olivat nuoria ja terveitä, ja huolista ja jännityksestä huolimatta olivat löytäneet onnen toistensa syleilyssä. Täydelleen Olav ei ollut unohtanut tuota aikaa — muisto Ingunnin suloisesta hempeydestä oli lisännyt hänen säälinsä tuskalliseksi hellyydeksi — tuo kuihtunut olento, johon hän oli sidottu, oli sen viehkeän, hyödyttömän Ingunnin varjo, jota hän oli rakastanut kerran; ja hänen tahtonsa suojella häntä oli nyt yhtä kiihkeä ja kestävä kuin hänen tahtonsa silloin puolustaa oikeuttaan vaimoonsa.
Ja hänessä syttyi halu saada tuntea, että Ingunnkin muisti heidän nuoruutensa hurmion. Vuodesta vuoteen oli salattu haluttomuus nurkunut hänen sisällään, kun tämä oli pusertautunut häneen sairaana ja järjettömästi, ja vaatinut hyväilyjä, joista hän ymmärsi tuon kivuliaan vaimon pitävän säästyä. Nyt, kun Ingunn kaihtoi häntä, vetäytyi syrjään omine tunteineen, joihin hän ei katsonut toisella olevan osaa, tuntui Olavista, kuin hän olisi voinut murskata tämän käsivarsissaan saadakseen vastauksen kysymykseen: "Oletko unohtanut, että kerran olin sinun kallein ystäväsi —? Miksi pelkäät minua? Olenko milloinkaan tuottanut sinulle surua kaikkina näinä vuosina? Voinko minä sille mitään, että meillä on ollut niin vähän onnea yhteiselämässämme —?"
Ja sitten heräsi pelko — kun hän sattui koskettamaan mielensä kipeää kohtaa; tukehduttava vaiva muuttui tuskaksi, joka säihkyi ja säkenöi koko hänen olemuksessaan. Jos oli niin, että hän olivoinut, koko ajan — kääntää onnettomuudet toisaanne. Jospa hän olisi uskaltanut antautua ihmisten oikeamielisyydelle ja Jumalan armolle —.
Olav huomasi Ingunnin pelästyvän ja arastelevan nykyään hänen kiihkeyttään, johon tämä oli ollut viime aikoina tottumaton, ja hän hillitsi itsensä, vetäytyi kuoreensa, salaisen haavan tykyttäessä ja kirvellessä. Miksi hän pelkää minua —? Tietääkö hän —?
Toisin hetkin hän miltei uskoi niin — uskoi kaikkien tietävän. Sillä hänellä ei ollut ainoatakaan ystävää kotiseudullaan. Olkoon niin. Mutta ei siinä kyllin: Olav tunsi, ettei kukaanpitänythänestä. Kylmyys ja epäluulo henki häntä vastaan — ja hän oli usein vainuavinaan vahingoniloa onnettomuuden kohdatessa häntä. Ja kuitenkin hän oli tällä seudulla aina harjoittanut oikeutta ja kohtuutta eikä tehnyt kenellekään vääryyttä. Hän ei edes osannut suuttua siitä, vaan tyytyi tuomioon napisematta. Ihmiset näkivät kai salaisen merkin hänen otsallaan.
Mutta ajatellessaan Ingunnia häntä vapisutti pelko: näkiköhänkin? Siksikö hän pysyi kylmänä hänen syleilyssään, siksikö hän näytti pelkäävän, kun Olav lähestyi hänen poikaansa?
Olavinmessun päivänä Olav aina piti luonaan juomakestit. Hän ei rukoillut milloinkaan suojeluspyhimystään — lakikuningas ei varmaankaan olisi auttanut häntä esirukouksella muuta kuin yhdellä ehdolla. Mutta hänen oli silti osoitettava tälle asiaankuuluvaa kunnioitusta.
Lattialle sirotettiin havuja ja isoon tupaan ripustettiin seinävaate, joka muuten oli esillä vain jouluna.
Olavinmessun aattona Olav itse oli nostamassa vaatetta seinälle. Hän liikkui eteenpäin penkkiä pitkin kiinnittäen mattovaatetta puunauloilla, jotka hän hakkasi ylimmän hirren ja katon väliin. Eirik kulki alhaalla lattialla katsellen noita kirjailtuja kuvia: siinä oli ratsastajia ja laivoja, jotka olivat täynnä miehiä. Hän tiesi kauneimman kuvan kiertyvän esiin kohta — kuvan, jossa oli paanukattoinen pylvästalo, aivan kuin kirkko, ja sen sisällä pitojen tunnuksena juomasarvet ja kannut ja pöydät. Eirikin täytyi kurkistaa vähän vaatepakan sisään, joka vielä oli penkillä — ja niin hän tuli vetäneeksi alas pitkän pätkän kudosta, jonka isä juuri oli saanut kiinnitetyksi seinälle.
Olav hyppäsi alas, kiskoi pojan esiin vaatteen keskeltä, ja työnsi hänet menemään.
"Ulos — aina sinun äpäräsi on tiellä, ikuisena harmin aiheena —."
Samassa Ingunn ilmestyi porstuan ovelle viitanhelma täynnä kukkia. Hän päästi koko kantamuksen maahan. Olav huomasi hänen kuulleen.
Hän ei voinut sanoa mitään. Häpeä, viha ja sekava tunne siitä, ettei hän pian ymmärtänyt enää tämän taivaallista, järkyttivät häntä. Hän nousi penkille ja alkoi taas ripustaa alasrevittyä vaatetta. Eirik oli paennut ovelle. Ingunn keräsi kukat maasta ja ripotti ne pitkin lattiaa. Olav ei uskaltanut kääntyä katsomaan häntä. Hän ei jaksanut puhua tälle nyt.
Eräänä aamuna, pari päivää myöhemmin, istui Ingunn Eirikin kanssa harjun laella Hestvikenin rakennusten takana. Hän oli käynyt alhaalla Saltvikenissä — sinne vei polku kukkulan yli; polkua saattoi hätätilassa ratsastaakin, mutta sitä ei juuri ajettu. Hestvikenin ja Saltvikenin väliä kuljettiin enimmäkseen vesitse.
Oli häikäisevä auringonpaiste ja raikas tuulinen sää — Ingunn näki paikaltaan, miten vuono oli tummansininen ja vaahtoharjainen. Hyrsky kimmahteli korkealle välkkyvän valkoisena, syöstessään punertavia kallioita vasten, jotka työnsivät jalkansa kauas mereen pitkin vuonon reunoja. Aamuaurinko valaisi vielä Hudrheimin puolta. Vuorelta, missä hän istui, erotti vähän vastaisen harjanteen laella olevia asumuksiakin — siksi hän piti tästä paikasta. Tänne ylös kuului myös heikommin ja epäselvemmin meren iankaikkinen kohina, joka vaivasi häntä kotona, niin että hän lopulta luuli sen kuuluvan omasta väsyneestä, turtuneesta päästään. Siellä oli aina tuntuvinaan suolan maku — eikä hän voinut sietää tuota mereltä näkyvää välkettä väreilevässä ilmassa.
Eirik virui puoliksi äitinsä sylissä näpläillen isoa sinikellokimppua. Hän repi irti kukan toisensa jälkeen, käänsi ne ja puhalsi niihin. Ingunn laski laihan kätensä hänen poskelleen ja katsoi noita päivettyneitä kasvoja. Miten kaunis, miten sanomattoman kaunis hänen poikansa oli — silmät kuin suovesi, johon aurinko paistaa, hiukset hienot kuin silkki. Hänen tukkansa oli tummunut huomattavasti viime vuosina; se oli nyt ruskea. Eirik raapi päätään.
"Tapa sinä täitä, äiti, ne purevat niin kovasti auringonpaisteessa!"
Ingunn naurahti. Hän kaivoi esiin kampansa vyöpussista ja alkoi kammata pojan päätä verkkaisin, hellivin vedoin. Eirikiä alkoi nukuttaa, ja päivänpaahtamien petäjien tuoksu, hänen allaan kasvavan karhunsammalen hapahko lemu, karjan kellojen kilkatus edempää Kverndalenin laitumilta sai Ingunninkin uniseksi.
Hän säpsähti rasahteluun — koira tuli kahlaten korkean mustikkavarvikon poikki. Se nuuski heitä molempia, pyöriskeli äännähtämättä heidän helmoissaan ja kääntyi sitten takaisin polulle, alkaen juosta mäkeä alas.
Ingunnin sydän löi vieläkin äkillisen heräämisen säikähdyksestä. Nyt hän kuuli hevosen kavion kapsetta kaukaa alhaalta. Hänen päänsä painui taapäin männynrunkoa vasten, johon hän oli nojannut selkäänsä — joko Olav siis tuli kotiin? Hän oli luullut, ettei tämä palaisi ennen kuin aikaisintaan illalla, ehkä vasta huomisaamuna.
Samassa hänet valtasi jälleen sekava pelko ja epätoivo. Hän ei jaksanut enää — ei kestänyt enää sitä, mitä hän oli pelännyt viime kuukauden ajan; tällä kertaa se veisi häneltä hengen. Ja hän toivoi sitä melkein — ellei olisi ollut Eirikiä; sillä silloin tämä jäi kahden Olavin kanssa. Ja kesken suurta pelkoaan häntä pisti tämä hetkellinen, pieni hätääntyminen — kuinka Olav tuli kotiin jo nyt? Eikö hän ollut saanut asiaansa toimitetuksi naapuripitäjässä, vai oliko hän riitaantunut heidän kanssaan — ja ehkä hän nyt tuli kotiin vielä nyrpeämpänä ja hiljaisempana kuin ennen lähtöään.
Hän oli vaistomaisesti kietonut käsivartensa lapsen ympäri, aivan kuin tahtoen suojella ja piilottaa tämän. Eirik ponnisti vastaan ja riuhtoi itsensä irti:
"Päästä minut — isä tulee —" ja hän nousi, ja äiti näki hänen tulleen punaiseksi kun hän lähti astumaan polkua aivan kuin hiukan empien ja viivytellen. Ingunn tuli perästä.
Hän näki valkoisen hevosen puiden välistä ja Olavin astuvan vieressä. Kun Ingunn ehti kohdalle, näytti tämä juuri Eirikille isoa, tiellä viruvaa ilvestä.
"Tämän minä löysin tuolta eteläiseltä vuorelta — se oli liikkeellä kirkkaalla päivällä. Sillä on poikasia perässä — nännit ovat pullollaan maitoa." Olav käänsi kuolleen ilveksen keihäällä ja käski koiran, joka oli maassa etukäpälät ojossa ja haukkui vimmatusti, olla hiljaa sekä tyynnytteli rauhatonta hevosta. Eirik riemuitsi ja kyykistyi isän saaliin yli. Olav hymyili pojalle ja sanoi: "Pesää emme löytäneet — vaikkei se voinut olla kaukana. Mutta siinä oli semmoista ryteikköä — ja sen polku on luultavasti kulkenut puiden oksia pitkin.
"Kuolevatko poikaset nyt nälkään?" Kysyi Ingunn. Eirik penkoi eläimen vaaleaa turkkia vatsan alta, löysi turvonneet nännit ja puristi niitä — pojan kädet olivat tulleet aivan verisiksi. Olav kertoi hänelle, että oli helppo saada kiinni ilves silloin, kun se oli eksynyt ulos päivänpaisteella.
"Kuolevat nälkään — tai syövät toisensa pesässä, jolloin vahvin pelastaa henkensä. Elleivät ne ole syntyneet aivan kesän alussa — ja sitä ne kai ovat, koska emo ei ollut niiden luona."
Ingunn katsoi kuollutta ilvesemoa. Pehmeä ja lämmin oli poikasilla ollut olla kippurassa tuon vaalean turkin sisällä, jossa ne olivat etsineet maitolähteitä emonsa pehmeän vatsan alta. Tuo vahva lonkka, jonka se oli ojentanut suojellen niiden yli, oli kireä lihaksista ja jänteistä, ja kynnet olivat kovat kuin rauta. Kun se nuoli poikiaan, näkyivät sen julmat, valkoiset pedonhampaat. Korvatöyhdöt korvilla sillä oli siksi, että se voisi olla vieläkin varovaisempi ja tarkkakuuloisempi, ja keltaisten silmien mustuaiset olivat olleet kuin terävät viirut. Se oli kyennyt puolustamaan ja suojelemaan ja kurittamaan jälkeläisiään.
Hänenpojallaan oli sellainen vaivainen äiti, joka ei osannut suojella omaansa. Ja itse hän oli saattanut tämän sellaiseen asemaan, ettei tällä ollut ketään, johon turvautua; ja hän tarvitsi eniten turvaa sitä miestä vastaan, jota nimitti isäkseen.
— En usko edes Jumalan Äidin tahtovan rukoilla sellaisen äidin puolesta, joka pettää oman poikansa, oli Tora sanonut. Hän ymmärsi pettäneensä poikansa jo silloin, kun hän oli sallinut sen siittyä.
Olav ja Eirik pyyhkivät sammaltukoilla pois verta, joka oli tahrinut satulan ja juossut valkoisen hevosen kylkeä pitkin. Olav auttoi pojan satulaan ja antoi ohjakset hänen käsiinsä.
"Apalhviten on niin varma hevonen, kyllä Eirik voi ratsastaa sen selässä kotiin, vaikka tuolla onkin vähän jyrkempää." Olav seurasi perästä jonkun askeleen, puhuen tyynnytellen pojalle ja hevoselle. Sitten hän palasi takaisin ilveksen luo ja sitoi sen jäsenet hihnoilla, vilkaisten väliin pojan jälkeen, joka istui ison, valkoisen hevosen selässä, kunnes nämä katosivat metsään.
"Niin, me emme sopineet — oli turha jäädä sinne riitelemäänKaarenpoikien kanssa", puheli hän. "Mitähän, jos minä antaisinEirikilleomaksiApalhvitenin — eikö poika ole jo seitsenvuotias?Hänen on kuitenkin pian saatava oma hevonen — ja Sindreä ei uskallaantaa lapsen ajettavaksi, kun se on niin vauhko."
"Mitä sinä itket?" kysyi hän tuikeasti noustessaan ilveksen vierestä.
"Vaikka antaisit Eirikille kauneimman varsan taivaan alla — ja hopeisen satulan ja kultaiset suitset — niin mitä se hyödyttää, Olav, kun et voi muuttaa mieltäsi, etkä katsoa poikaa muuta kuin karsaasti."
"Tuo ei ole totta", sanoi Olav vihaisesti ja kiivaasti. "Kyllä sinä olet raskas, senkin lemmon imisä", sanoi hän sitten, saatuaan ilveksen keihään päälle ja punnitessaan taakkaa olkapäällään. "Käytä nyt järkeäsi, Ingunn", sanoi hän vähän leppeämmin. "Voiko minulla olla iloa pojasta, joka on astuva jälkeeni tämän talon isännäksi, jos hän saa aina kätkeytyä sinun helmoihisi, vaikka hän on jo siinä iässä, että tarvitsee isän neuvoja ja kuritusta? Jätä Eirikminunkäsiini, muuten hänestä ei tule miestä milloinkaan."
Kukkulalla puhaltava tuuli liehutti Olavin isoa, harmaata vaippaa, ja hänen mustan villahattunsa leveät lierit lepsuivat. Olav oli viime vuosina vanhentunut kovin — lihava hän ei ollut nytkään, mutta hänen vartalonsa oli sentään tullut paljon pyylevämmäksi, varsinkin se oli pyöristynyt ja levinnyt olkapäiden vaiheilta. Ja hänen vaaleat silmänsä näyttivät pienemmiltä ja entistä terävämmiltä, siksi että hänen kasvonsa olivat nyt ahavoituneen ruskeat. Niiden valkuainen oli alkanut verestää hiukan, nähtävästi siitä, että hän nukkui liian vähän.
Olav tunsi Ingunnin kulkevan takanaan ja tuijottavan häneen ja viimein hänen täytyi kääntää päätään. Tuimasti hän vastasi toisen valittavaan katseeseen.
"Minä tiedän, mitä sinä ajattelet, Ingunn. Sanoin pahan sanan äsken vihapäissäni — Luoja tietää, että toivoisin sen jääneen sanomatta."
Ingunn kyyristyi kokoon kuin iskua odottaen. Olav jatkoi — koettaen pysyä tyynenä:
"Mutta sinun ei pidä tehdä niin, Ingunn, että piilotat hänet minulta aivan kuin pelkäisit minun —. En ole milloinkaan rankaissut Eirikiä liian kovasti."
"En muista isäni lyöneen milloinkaan sinua, Olav."
"Ei, Steinfinn ei viitsinyt vaivautua niin paljon minun tähteni, että olisi ruvennut kurittamaan minua. Mutta minä en ole milloinkaan syönyt sanaani — sinulle antamaani sanaa, Ingunn, olkoon muu miten hyvänsä. Ja minä olen ilmoittanut kaikille, että Eirik onmeidänpoikamme, — sinun ja minun."
Olav näki toisen olevan maahan vaipumaisillaan. Mutta hänestä tuntui, että tällä kertaa hän eivoinutperäytyä — puhua perästäpäin niinkuin olisi tahtonut lievittää sanojensa vaikutusta. Hän jatkoi siis yhä:
"Sinä teet haittaa meille kaikille, kun piileksit metsässä äidintunteinesi, etkä uskalla ottaa lasta syliisi minun nähteni, vaan kuljeskelet hänen kanssansa salaa, kuin hiipisit tapaamaan salasulhasta."
Olav tarttui Ingunnin käteen, puristi sitä lujasti ja piti sen omassaan.
"Muista, rakkaani, että tuotat sillä eniten vahinkoa Eirikille."
* * * * *
Mateuksenmessun iltana tuli Eirik juosten vanhempien luo, jotka olivat tuvassa, huutaen täyttä kurkkua. Kaare ja Rannveig, kaksi Bjørnin lasta, jotka vielä olivat Torhildin luona, seurasivat perästä, ja Olav ja Ingunn saivat nyt kuulla, mitä oli tapahtunut.
Kärppä, joka oli lammaskarsinan kattoturpeessa, oli saanut uusia poikasia, ja Eirik oli tahtonut kaivaa pesän ulos — vaikka Olav oli sanonut, että niiden täytyi saada olla rauhassa tänä kesänä. Ja nyt se oli purrut Eirikiä käteen.
Olav tarttui poikaan, nosti hänet ylös ja kantoi hänet äidin syliin.Hän katsoi kiireesti lapsen kättä — purema oli sattunut pikkusormeen.
"Jaksatko pitää häntä — vai haenko Torhildin? Ole hiljaa — älä sano mitään Eirikille. Hänet voidaan pelastaa, jos toimimme joutuisasti."
Kärpän purema on myrkyllisin kaikkien eläinten puremista; siltä, jota vihastunut kärppä on purrut, mätänee liha ja tippuvat luut, kunnes kuolema tulee, tai sitten hän saa kaatumataudin, sillä kaikilla kärpillä on se tauti. Ainoastaan silloin, jos purema on käynyt sormenpäähän, voi olla toivoa henkiin jäämisestä ja terveyden säilymisestä, kun katkaistaan sormi ja poltetaan haava umpeen.
Salamannopeasti Olav varusti kaiken kuntoon. Seinänrakoon pistettyjen pienempien työkalujen joukosta hän löysi sopivan rautapalan, pisti sen tuleen ja käski Kaare Bjørninpoikaa puhaltamaan. Sitten hän veti esiin tikarin ja alkoi hioa sitä.
Mutta neito, joka oli kutsuttu sisään poikaa pitämään, rupesi huutamaan. Eirik oli jo muutenkin säikähtynyt — ja nyt hän ymmärsi, mitä isä aikoi tehdä hänelle. Kauhun parahduksella hän riistäytyi irti äitinsä käsistä ja alkoi juosta kuin rotta ympäri huonetta kiljuen yhä hurjemmin, isä perässään.
Kamarin ylisille vievät tikapuut olivat esillä. Eirik kiipesi niitä ylös, ja Olav perästä. Pimeässä, tavarakasojen keskellä hän viimein sai käsiinsä pojan ja laskeutui lasta kantaen tikapuita alas. Eirik potki ja sätki ja ulvoi isän mekon helman sisällä, joka Olavin oli täytynyt nostaa hänen päänsä yli, ettei tuo mieletön lapsi vuorostaan purisi häntä.
Ingunn oli sen näköinen, ettei häneltä voinut toivoa apua. Torhild oli tullut sisään — Olav antoi Eirikin hänelle, ja kaksi apuun tullutta palvelusneitoa tarttui häneen lisäksi. Eirik reuhtoi ja huusi kuin hengen hädässä toisten koettaessa sitoa huivia hänen päänsä ympäri.
Silloin isä tempasi huivin hänen silmiltään.
"Nyt on kysymys elämästä, Eirik — katso minuun, poika — sinä kuolet, ellet anna minun pelastaa itseäsi."
Olavin mieli oli äärimmilleen kiihtynyt. Tämä oli Ingunnin viimeinen lapsi, jota hän rakasti enemmän kuin milloinkaan oli rakastanut Olavia — jos hän kadottaisi hänet, olisi kaikki lopussa. Olavin täytyi saada ja voida pelastaa poika; täytyi, vaikka hän menettäisi oman henkensä —! Samalla hän tunsi julmaa halua ja kaipausta saada viimeinkin tarttua tuohon lihaan, joka oli tullut hänen ja Ingunnin väliin, raastaa, polttaa sitä — ja sittenkin oli kuin jokin olisi noussut hänen olemuksensa syvimmästä onkalosta ja kieltänyt häntä tekemästä pahaa tuolle turvattomalle lapselle.
"Älä kilju niin", sanoi hän raivosta kähisten. "Senkin onneton vekara — mitä tuo tuommoinen pelko on — eihän se ole tämän vaarallisempaa — katso tänne!"
Hän pisti tikarin terän vasemman kätensä hihansuun alle ja repi ja kiskoi vaatetta, kunnes hiha ja paita riippuivat riekaleina olkapäästä asti. Kiireesti hän nyt kääri repaleet ylös, etteivät ne olisi tiellä, tarttui pihdeillä hehkuvaan rautaan ja työnsi sen käsivarteensa.
Eirikin itku oli tauonnut pelosta ja hämmästyksestä — hän makasi hervottomana naisten sylissä ja tuijotti eteensä. Mutta sitten hän päästi uuden kauhunparkunan. Olav oli ajatellut hämärästi herättää pojassa rohkeutta, mutta oli nyt säikyttänyt tämän kokonaan järjiltään: palavan lihan haju, tuskan väänne Olavin kasvoilla, kun tämä tempasi raudan pois palohaavasta, teki pojan kuin hulluksi pelosta. Suora verijuova juoksi Olavin valkoista käsivartta pitkin, kun hän päästi sen vaipumaan; tikari oli sattunut ihoon hänen ratkoessaan vaatetta.
Silloin Ingunn astui äkkiä esiin. Hänen kasvonsa olivat valkoiset, mutta hän oli aivan tyyni ottaessaan lapsen syliinsä, painaessaan tämän jalat polviensa väliin, sitoessaan hunnunreunan hänen silmilleen ja painaessaan hänen päänsä kainaloonsa. Toisella kädellä hän tarttui Eirikin ranteeseen ja piti pikku nyrkkiä pöytää vasten. Neidot auttoivat pitelemään poikaa, tukahuttivat hänen kamalan tuskanhuutonsa lisävaatteilla Olavin katkaistessa sormen sisemmän nivelen kohdalta, polttaessa haavan ja sitoessa sen. Hän teki sen niin pian ja sievästi, ettei ollut aavistanutkaan olevansa sellainen mestari.
Naisten tyynnytellessä vaikeroivaa lasta, pannessa hänet vuoteeseen ja juottaessa hänelle vahvistusjuomaa istui Olav penkillä. Nyt vasta hän tunsi tuskaa palohaavassa — ja hän oli häpeissään ja vimmoissaan, että oli saattanut käyttäytyä niin järjettömästi — pahoinpidellä itseään kuin mielipuoli.
Torhild toi hänelle kupillisen munanvalkuaista ja tuhniorasian ja aikoi ruveta hoitamaan Olavin kättä, silloin Ingunn otti tytöltä tavarat, työnsi hänet syrjään ja sanoi:
"Hoidan itse mieheni, Torhild — mene sinä ulos, hae ruohotupsu ja pyyhi veri pois pöydältä."
Olav nousi ja ravisti itseään aivan kuin olisi tahtonut työntää pois molemmat naiset.
"Antakaa olla — kyllä saan itsekin tämän vertaisen —", hän sanoi ärtyisästi. "Tuokaa te toisia vaatteita näiden rikkinäisten sijaan."
* * * * *
Eirik parani nopeasti; jo viikon kuluttua hän istui pöydässä ja söi hyvällä ruokahalulla herkkuja, joita äiti kantoi hänelle. Näytti siltä, kuin hän pääsisi kärpänpuremasta pahemmitta vaurioitta, ainoastaan oikean käden pikkusormen menetyksellä.
Olav ei alussa tahtonut osoittaa, että käsivarressa oleva palohaava kiusasi häntä. Mutta sitten sitä alkoi särkeä ja hänen täytyi panna käsivarsi siteeseen. Sen jälkeen hän sai kuumetta, päänkipua ja oksennuskohtauksia, ja viimein hänen täytyi paneutua sänkyyn ja antaa erään lääketaitoisen miehen hoitaa haavaansa. Tätä kesti adventin vaiheille saakka, ja Olav oli mitä äreimmällä tuulella. Ensimmäistä kertaa heidän yhteen jouduttuaan hän oli ynseä Ingunnia kohtaan, puhui tälle kaiken aikaa tylyllä äänellä, eikä sietänyt toisten puhuvan siitä, miten hän oli tullut vikuuttaneeksi itseään. — Talonväki huomasi hänen myös olevan nyreissään siitä, että vaimo taas oli raskaana.
Kun Eirik oli päässyt jalkeille ja liikkui ulkona, puhui hän alati onnettomuudestaan. Hän oli sanomattoman ylpeä silvotusta kädestään ja näytteli sitä kirkonmäellä jokaiselle, joka viitsi nähdä, Hestvikenin ihmisten ollessa ensi kertaa kirkossa sen jälkeen. Hän kerskui kauheasti sekä isäänsä että itseään; he molemmat olivat tehneet urotyön, ja itse hän oli ollut niin kärsivällinen; jos hänen sanoihinsa oli uskomista, ei hän ollut äännähtänytkään tuon miehuusnäytteen aikana.
"Tuo poika on itse isästä perkeleestä, niin kauheasti hän valehtelee", sanoi Olav. "Sinun käy vielä huonosti, Eirik, ellet heitä pois tuota huonoa tapaa."