Blasiuksen-messun aikaan saivat hestvikeniläiset vieraan, jota he eivät osanneet odottaa: Arnvid Finninpoika ilmestyi taloon eräänä päivänä. Olav ei ollut kotona, eikä häntä odotettu kotiin ennen kuin pyhien jälkeen.
Olav oli iloisen näköinen astuessaan sisään ystävän seurassa —Arnvid oli lähtenyt häntä vastaan mäelle. Hän otti Ingunnin tarjoamanolutkulhon ja lausui vieraan tervetulleeksi. Mutta sitten hän näkiIngunnin itkeneen.
Arnvid sanoi tuoneensa hänelle raskaan sanoman — Bergin Tora-emäntä oli kuollut syksyllä. Mutta kun Olav kuuli Arnvidin olleen talossa jo monta päivää, ihmetteli hän hiukan, oliko Ingunn voinut itkeä tuolla lailla koko ajan. Eiväthän he olleet kovin läheiset toisilleen. Vaikka olihan Tora Ingunnin ainoa sisar. Ja ehkä hän oli herkkäitkuinenkin nykyään.
Ingunn toivotti hyvää yötä heti illallisaterian jälkeen. Hän otti Eirikin mukaansa ja lähti ulos — aikoi nukkua pienessä naisten tuvassa tämän yön, sillä: "Te kaksi tahdotte kai nukkua yhdessä; arvaan teillä olevan paljon puhelemista", hän sanoi.
Olav ihmetteli jälleen: luulikohan Ingunn heillä olevan jotakin erikoista, kahdenkeskeistä puheltavaa? Muutenhan hän olisi voinut nukkua kamarissa.
Ja niin heidän keskustelunsa sujui hyvinkin kankeasti heidän siinä istuessaan ja juodessaan. Arnvid kertoi Toran lapsista — oli sääli, että he olivat kaikki vielä alaikäisiä. Sitten Olav kysyi hänen omia poikiaan, ja Arnvid kertoi näiden tuottavan hänelle iloa: Maunu oli nyt Miklebøn isäntänä; hän oli naimisissa, Steinar oli kihlattu. Finn oli munkkina Saarnaveljien luostarissa; hänellä kerrottiin olevan hyvät lahjat, ja ensi vuonna hänet aiottiin lähettää Pariisin isoon kirkkokouluun.
"Sinä et ole tullut menneeksi uusiin naimisiin?"
Arnvid pudisti päätään. Hän kiinnitti ihmeelliset, tummat silmänsä ystävään, hymyili vienosti ja kainosti kuin nuorukainen, joka puhuu sydämensä ystävästä:
"Aion itsekin liittyä veljeskuntaan heti, kun Steinarin häät ovat ohi."
"Sinähän et näy muuttaneen mieltäsi", sanoi Olav hymähtäen.
"Sinäkään —?" pääsi Arnvidin suusta.
"Niin. Te tulette sitten olemaan luostarissa sekä isä että poika."
"Niin." Arnvid hymyili. "Jos Jumala suo, saattaa käydä niin, että minä olen palveleva poikaani ja kutsuva häntä isäkseni."
He istuivat hetken hiljaa. Sitten Arnvid sanoi jälleen:
"Luostarin asioissa me nytkin olemme täällä etelässä veli Vegardin kanssa. Aiomme rakentaa kirkkomme uudestaan palon jälkeen, mutta Torstein-piispa tarvitsee itse virkakuntansa tänä vuonna, ja niin meidät lähetettiin katsomaan, saisimmeko palkatuksi kivenhakkaajia Oslosta. Mutta veli Vegard sanoi, että sinä voisit olla hyvä ja lähteä kaupunkiin — ja ottaa vaikka Ingunninkin mukaasi — että hän saisi nähdä teidät."
"Ei Ingunn jaksa lähteä minnekään — ymmärräthän sen. — Mutta veliVegard on varmaan jo ikivanha?"
"Onhan hänellä ikää — seitsemänkymmentä vuotta, luullakseni. Hän on nykyään sakristaani. — Minun piti tuoda sinulle sellaiset terveiset, että välttämättä tulisit sinne. Hänellä on tärkeätä puhuttavaa —", Arnvid katsoi alas ja sanoi hiukan ankeasti: "sinun kirveestäsi, tuosta taistelutapparasta. Hän oli saanut kuulla siitä koko joukon asioita — se kuuluu olevan sama, joka kerran on ollut Dyfrinissä, Raumariikessä, siihen aikaan kun esi-isäsi asuivat siellä."
"Minä tiedän sen", sanoi Olav.
"Veli Vegard on nyt kuullut kokonaisen tarinan tuosta kirveestä, sanoo hän. Ennen vanhaan sillä kuuluu olleen sellainen ominaisuus, että se helähti ennen surmantekoa."
Olav nyökkäsi.
"Olen itse kuullut sen kerran", sanoi hän hiljaa.
"Sinä päivänä, jolloin olin majalassa käskettynä pohjoiseen — muistathan, käydessäni viimeksi Miklebøssa —."
Arnvid istui hetken vaiti. Sitten hän sanoi puoliääneen:
"Sinä sanoit minulle hukanneesi tuon kirveen sillä matkalla?"
"En suinkaan ollut semmoinen pöllö, että olisin ottanut tuon raskaan kirveen mukaani metsälle." Olav naurahti kylmästi. "Se oli hakkuukirves; se oli kylliksi hyvä minulle. Mutta totta on, että Ættarfylgja osasi helähtää — se olisi kai mielellään seurannut minua."
Arnvid istui käsivarret ristissä edessään pöydällä äännähtämättä. Olav oli noussut ja kulki nyt levottomasti edestakaisin. Sitten hän äkkiä pysähtyi ja kysyi kovalla äänellä ja aivan kuin uhalla:
"Eikö kukaan ihmetellyt — tai eikö syntynyt juoruja siitä, että TeitHallinpoika hävisi niin äkkiä Hamarista?"
"Noo. Kyllähän siitä puhuttiinkin. Mutta ihmiset tyytyivät selittämään sen siten, että hän oli kai ruvennut pelkäämään Steinfinninpoikia."
"Entä sinä? Etkö sinä ihmetellyt ollenkaan, minne hän oli hävinnyt?"
Arnvid sanoi nyt hiljaa.
"Minun ei ole helppo vastata siihen, Olav."
"En pelkää kuulla ajatustasi."
"Miksi tahdot, että sanoisin sen", kuiskasi Arnvid vastahakoisesti.
Olav oli kauan ääneti. Kun hän ryhtyi puhumaan, ei hän katsonut ystäväänsä ja oli kuin hän olisi punninnut jokaista sanaansa.
"Ingunn on kai sanonut sinulle, minkälaista meidän elämämme on ollut. Luulin Jumalan tahtovan, että maksaisin pojalle sen, mitä olin velkaa hänen isänsä surmaamisesta. Tuo kurja" — Olav naurahti — "oli niin hassu, että oli saanut päähänsä naida Ingunnin — elättää hänet ja lapsen, muka. Minuntäytyiraivata hänet tieltäni, ymmärräthän —."
"Ymmärrän, että sinun mielestäsi täytyi tehdä niin", vastasi Arnvid.
"Itse hän kohotti ensiksi aseensa. Minä en houkutellut häntä väijyksiin. Hän tuppautui itse minun niskoilleni — vaati minua auttamaan itseään: kuten mies auttaa jalkavaimonsa naimisiin, kun tahtoo päästä hänestä."
Arnvid ei sanonut mitään. Olav jatkoi kiihkeästi:
"Ja sen sanoi hän — hänenlaisensa — uskalsi sanoa sen Ingunnista!"
Arnvid nyökkäsi. Syntyi tuokion hiljaisuus. Sitten Arnvid sanoi viivytellen:
"Sandvoldissa asuvat mökkiläiseni löysivät miehen luut hiilien seasta keväällä, kun lumi suli; tiedäthän siellä ylhäällä Luraasenin karjalaitumelle. Se oli kai hän —."
"Lempo vieköön! Oliko sesinunkarjamajasi? Olipa se hyvä — nyt voin maksaa sinulle sakot."
"Ei, ei, Olav, herkeä jo!" Arnvid nousi äkisti ja hänen kasvonsa vetäytyivät kurttuihin. "Mitä sinä tarkoitat tällä kaikella — mitä se hyödyttää? Nyt, näin monen vuoden kuluttua —."
"Niinhän se on, Arnvid. Ja kuitenkin se on liikkunut mielessäni joka päivä, enkä ole hiiskunut siitä yhdellekään ihmiselle ennen kuin nyt sinulle. — Hän pääsi kai vihittyyn maahan?"
"Pääsi."
"Sitten minun ei tarvitse surrasitä— huolehtia siitä — eikä olisi tarvinnut kiusata itseäni kaikkina näinä vuosina sillä, että hän ehkä oli jäänyt makaamaan metsään. — Huolehtia siitä, että olin jättänyt kristityn ruumiin hautauksetta. — Mutta eikö kukaan kysynyt tai kuulustellut, kuka tuo mies oli mahtanut olla?"
"Ei."
"Sepä merkillistä."
"Eipä niin kovin. Sen puolen ihmiset tekevät kuten minä sanon, kun joskus ihmeeksi annan heidän tietää, mitä tahdon!"
"Sinun ei olisi pitänyt tehdä niin!" Olav väänsi kovasti käsiään. "Olisi ollut parempi minulle, jos se olisi tullut selville silloin — ettet sinä olisi auttanut minua toteuttamaan aiettani ja painanut alas asiaa. Kuinkasinävoit edes auttaa sellaista asiaa — sinä jumalaapelkääväinen mies!"
Arnvid purskahti äkkiä nauramaan, hän nauroi niin, että hänen täytyi käydä istumaan penkille. Olav oli hätkähtänyt toisen menettäessä tasapainonsa, ja hän sanoi vihaisesti:
"Sinun täytyy kai luopua tuosta pahasta tavastasi, että alat nauraa hohottaa juuri, kun toinen puhuu — muista asioista — nyt kun aiot munkiksi!"
"Niin kai minun täytyy." Arnvid pyyhki hihallaan silmiään. Ja Olav puhui ankaran mielenliikutuksen vallassa:
"Sinäet ole milloinkaan kokenut millaiselta tuntuu elää epäsovussa Kristuksen kanssa, seisoa hänen edessään valehtelijana ja petturina joka kerran, kun astut Hänen huoneeseensa. Minä olen — joka päivä ja hetki — niin, jo kahdeksan vuoden ajan. Minua luullaan tällä seudulla hurskaaksi mieheksi — sillä annan lahjoja kirkolle ja luostarille ja köyhille varojeni mukaan ja käyn kirkossa niin usein kuin minulla on tilaisuus päästä sinne, — kaupungissa käydessäni pari kolme kertaa päivässä. Sinun tulee rakastaa Herraasi ja Jumalaasi kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi, kuten kirjoitettu on — ja luulen Jumalan tietävän, että minätahdonrakastaa siten — en tiennyt ihmisen vallassa olevan rakastaa niin, ennen kuin itse olin rikkonut välini Hänen kanssaan ja kadottanut Hänet!"
"Miksi sanot tuon minulle?" kysyi Arnvid kiusauntuneesti. "Parempihan sinun olisi puhua papillesi tästä!"
"Minä en voi. En ole milloinkaan ripittänyt sitä, että tapoin Teitin."
Kun hän ei saanut vastausta, sanoi hän kiivaasti:
"Vastaa minulle! Etkö voi antaa mitään neuvoa!"
"Sinä vaadit minulta paljon. En voi antaa sinulle muuta neuvoa kuin sen, minkä sielunpaimenesikin antaisi sinulle. — En voi kehoittaa sinua muuhun, kuin minkä itse tiedät oikeaksi.
"Mutta sellaista neuvoa et sinä halua", lisäsi hän kotvasen kuluttua toisen seisoessa ääneti.
"En voi tehdä niin." Olavin kasvot valahtivat kalpeiksi ja aivan kuin jäykistyivät. "Täytyyhän minun toki ajatella Ingunnia — enemmän kuin itseäni. Enhän voi jättää häntä olemaan yksin köyhänä ja kivulloisena ja ilottomana, salamurhaajan ja konnan leskenä."
Arnvid vastasi epävarmasti:
"Eihän ole varma — aivan varma, eikö piispa keksisi jotakin keinoa — koska siitä on niin pitkä aika — ja koska kukaan ei ole joutunut kärsimään asiasta — ja koska kuollut oli rikkonut pahasti sinua vastaan ja koska taistelitte rehellisesti. Ehkä piispa keksisi jonkin keinon, jolla hän sovittaisi sinut Kristuksen kanssa ja voisi antaa sinulle synninpäästön vaatimatta, että sinun on puhdistauduttava murhastasi ihmistenkin edessä."
"Lieneekö se luultavaa?"
"En tiedä", sanoi Arnvid hiljaa.
"En tohdi luottaa siihen. Se koskee liian läheltä niitä, joita olen velvollinen suojelemaan. Yhtä hyvin olisi silloin voinut jäädä tekemättä kaikki, mitä olen tehnyt pelastaakseni hänen kunniansa. Etkö luule minun tietäneen, että jos olisin ilmiantanut tekoni silloin, ei se olisi ollut kuin pikkuasia — miehestä ei olisi ollut väliä, elipä hän tai kuoli, ja te olisitte voineet olla minun puolellani ja todistaa naisen, jonka hän vietteli, olleen minun vaimoni. Mutta Ingunn ei olisi kestänyt sitä — hän on aina kestänyt niin vähän — ja nyt saisi joka ainoa ihminen tällä seudulla tietää totuuden — nyt kun hän on muutenkin nääntynyt."
Kesti vähän aikaa ennen kuin Arnvid osasi vastata.
"Mahtaako hän kestää paremmin tämän. Jos hänen käy nyt kuten ennenkin, — että hän menettää lapsensa —."
Olavin kasvot värähtelivät.
"Olkoon kuinka tahansa — mutta monta kertaa hän ei jaksa enää kulkea sitä taivalta."
"Älä sano niin", kuiskasi Olav.
"Ja sitten on Eirik", jatkoi hän hetken kuluttua. "Olen luvannutJumalalle, että Eirik on saava periä minun asemani, kuten oma poikani."
"Luuletko sitten", kysyi Arnvid, "että hyödyttää luvata Jumalalle yhtä ja toista — kaikenlaista, mitä hän ei ole pyytänyt sinulta — kun kuitenkin kiellät häneltä sen ainoan, mitä tiedät hänen vaativan?"
"Sen ainoan — se onkaikki, Arnvid — kunniani. Ehkä myös elämäni. Jumala tietää, etten muuten ole kovin arka siitä — mutta menettää se pahantekijänä."
"Ja kuitenkaan sinulla ei ole mitään, mitä et olisi saanut Häneltä. Ja Hän otti itse kärsiäkseen pahantekijän kuoleman sovittaakseen kaikki meidän syntimme."
Olav sulki silmänsä.
"Mutta en voi sittenkään —", sanoi hän melkein kuulumattomasti.
Arnvid ryhtyi puhumaan:
"Mainitsit Eirikin. Etkö tiedä, Olav — ettet voi oikeuden mukaan tehdä niin — luvata perintöäsi vieraalle — kun samalla riistät sen omaisiltasi."
Olav rypisti vihaisesti kulmiaan:
"Nuo Tveitin miehet — en ole nähnyt heitä koskaan, eivätkä he kohdelleet minua sukulaisena silloin kun olin nuori ja olisin kaivannut kipeästi heidän apuun tuloaan."
"He tulivat apuun sitten, kun sinä olit lähtenyt Ruotsiin."
"He olisivat yhtä hyvin voineet jäädä sinne, missä olivat, niin vähän hyötyä minulla oli heistä. Suon Hestvikenin mieluummin Ingunnin pojalle."
"Väärä ei tule oikeaksi siitä, Olav. — Ettekä te tiedä kumpainenkaan, onko pojalle oleva onneksi se lahja, jonka tahdotte antaa hänelle, mutta johon hänellä ei ole oikeutta."
"No niin. Voin arvata Ingunnin puhuneen jo sinulle luulostaan, että muka vihaan hänen lastansa ja suon sille pahaa. Se ei ole totta. En ole milloinkaan tarkoittanut muuta kuin Eirikin parasta — itse hän saa aikaan sen, että poika menee piloille, sillä hän opettaa hänet pelkäämään minua, valehtelemaan ja kätkeytymään silmiltäni —."
Olav näki Arnvidin kasvojen ilmeen ja jatkoi päätään pudistaen: "En syytä häntä siitä — Ingunn ei ymmärrä muuta, raukka. En minäkään ole muuttanut mieltäni, Arnvid. Muistatko, miten kerran lupasin sinulle, etten milloinkaan pettäisi sukulaisnaistasi? Enkä ole katunut sitä — olkoonpa viimeinen hetkeni minkälainen hyvänsä, niin olen kiittävä Jumalaa siitä, että hän pidätti kättäni silloin, kun minun teki mieli tehdähänellepahaa — osoitti minulle ennen kuin oli liian myöhäistä, että minun oli suojeltava ja tuettava häntä niin hyvin kuin voin. Vaikka olisin tavannut hänet jälleen spitaalin saastuttamana, en olisi voinut muistaa muuta kuin että hän oli kallein ystäväni — ainoa ystäväni kautta koko lapsuuteni vieraiden parissa."
Arnvid sanoi levollisesti:
"Jos luulet, Olav, että sinun olisi helpompi tietää, mitä sinun on tehtävä päästäksesi jälleen sovintoon Jumalan kanssa — ja jos voisit olla huoleti omistasi, niin lupaan olla Ingunnille veljen sijassa, hänelle ja pojalle. Otan heidät luokseni jos tarvitaan."
"Sinähän olet luovuttanut Miklebøn Maunulle. Ja itse aiot mennä luostariin." Olav sanoi tämän hiukan pilkallisesti.
"Mutta en ole silti luovuttanut kaikkea omaisuuttani. Ja minä olen jaksanut elää maailmassa niin kauan, että jaksan elää siinä kuolemanpäivääni asti, jos lähisukulaiseni tarvitsevat minua luonansa."
"Ei, ei", sanoi Olav kuten ennen. "En tahdo, että sinä ajattelet sellaista uhrausta minun puolestani —, tai kenenkään toisen puolesta, josta minut on pantu huolehtimaan."
Arnvid istui katsellen sammuvaan hiillokseen — ja tunsi ystävän hahmon hämärässä lähellään. Mahtaakohan hän itse tietää, ettei se taakka, jonka hän on tänä yönä vierittänyt niskaani, ole pienempi tätä, ajatteli hän.
Olav veti jalallaan luokseen jakkaran, kävi istumaan lieden ääreen, kasvot ystävään päin.
"Olen nyt sanonut sinulle yhtä ja toista, mutta en sitä, minkä aioin sanoa. Olen sanonut sinulle ikävöiväni päivät ja yöt sovintoon Kristuksen, Herramme kanssa — olen sanonut sinulle, ettei Vapahtajamme ole mielestäni milloinkaan ollut niin kuvaamattoman suloinen kuin silloin, kun huomasin hänen painaneen minuun Kainin merkin. Mutta itseäni ihmetyttää, että ikävöin niin, sillä en ole nähnyt hänen olleen näin kova ketään muuta ihmistä kohtaan.Minäolen tehnyt tämän ainoan tihutyön — ja olin silloin niin — kiihtynyt — etten edes muista itse, mitä ajattelin muuta kuin että käsitin Ingunnin käyvän vielä onnettomammin, ellen tehnyt niin — suojellut hänen viimeisiä kunnian rippeitään, vaikka minun olisi ollut tehtävä murha. Ja kaikki sujui niin helposti, aivan kuin se olisi ollut sallittu:hänpyysi päästä mukaani, eikä kukaan nähnyt meidän lähtevän yhtä matkaa. Mutta jos Jumala tai suojeluspyhimykseni tai Neitsyt Maaria olisi johtanut tuona iltana kulkumme ihmisasunnolle eikä autioon karjamajaan Luraasenille — niin olisi käynyt toisin."
"Olitko rukoillut Jumalaa ja pyhimyksiä suojelemaan retkeäsi, ennen kuin lähdit sille —?"
"En tiedä varmaan, enkö liene — ei; rukoillut en ollut juuri silloin. Mutta koko sinä pääsiäisenä en ollut tehnyt muuta kuin rukoillut — ja olin koko ajan haluton tappamaan häntä. Mutta oli kuin kaikki olisi mukautunut siten, että minun täytyi tappaa hänet ja kehoittanut minua salaamaan tekoni perästäpäin. Ja Jumala, joka näkee kaiken, tiesi myös minne se johtaisi, paremmin kuin minä itse — eikö hän siis olisi voinut estää minua, rukoilemattani —?"
"Niin sanomme kaikki, Olav, kun olemme antaneet vallan omalle tahdollemme ja kun huomaamme jälkeenpäin, että olisi ollut parempi toisin. Mutta sitä ennen kai ajattelit, kuten ajattelemme jokainen, itse ymmärtäväsi parhaiten, mikä sinulle on hyväksi."
"Niin aivan. Mutta kaikessa muussa, paitsi siinä, mitä tuo teko on tuonut muassaan, olen tehnyt oikeutta ja kohtuutta jokaiselle kykyni mukaan. Minulla ei ole vääryydellä hankittua tavaraa, sen tiedän, en ole puhunut pahaa lähimmäisistäni, miehistä tai naisista, vaan antanut pahojen puheiden painua unhoon niiden tullessa ovelleni, vaikka olisin tiennyt niiden olevan totta eikä valhetta. Ja minä olen ollut uskollinen vaimolleni, eikä oletotta, etten soisi hyvää hänen pojalleen — olen ollut yhtä hyvä Eirikille kuin useimmat miehet ovat omille pojilleen. — Sano nyt sinä, Arnvid, joka ymmärrät sellaisia asioita paremmin kuin minä ja olet elämän ikäsi ollut hurskas ja armelias mies — enkö ole oikeassa, kun sanon Jumalan olleen ankaramman minua kuin muita kohtaan? — Olen nähnyt enemmän maailmaa kuin sinä" — Arnvid istui niin, ettei Olav voinut nähdä hänen hymyilevän hänen tätä sanoessaan — "niinä vuosina, jolloin olin maanpaossa enoni luona ja sitten kun kuuluin jaarlin väkeen. Olen nähnyt miehiä, joita painoivat kaikki maailman seitsemän syntiä, jotka harjoittivat julmuuksia, jollaisiin minä en olisi ryhtynyt pikkusormellani, vaikka olisin tiennyt varmasti Jumalan jo hylänneen minut ja tuominneen minut helvettiin. Eivät he pelänneet Jumalaa, enkä minä huomannut heidän kaipaavan tai rakastavan Häntä silti tai haluavan sovintoa hänen kanssaan — vaan he elivät iloisin ja tyytyväisin mielin ja saivat autuaallisen lopun, monikin heistä; sen olen itse nähnyt.
"Miksi emme siis me, Ingunn ja minä, voi saada rauhaa? On kuin Jumala vainoaisi minua kaikkialla, eikä soisi minulle lepoa, vaan vaatisi minulta mahdottomuuksia, sellaista, mitä en ole nähnyt Hänen vaativan keneltäkään muulta?"
"Kuinka minä voisin vastata tuollaiseen, minä, joka olen maallikko. — Olav, etkö voi lähteä kanssani kaupunkiin, puhumaan veli Vegardin kanssa —."
"Ehkä teen niin", sanoi Olav hiljaa. "Mutta sano sinä ensin — ymmärrätkö, miksi minun osani on oleva niin paljon kovempi kuin muiden?"
"Ethän sinä voi tietää, mitä kaikkea nuo toisetkin ovat kokeneet. Mutta ymmärräthän sen, että kun tunnet Jumalan seuraavan sinua, tapahtuu se siksi, ettei hän tahdo kadottaa sinua."
"Mutta Hän on saattanut asiani sille kannalle, etten voi kääntyä takaisin."
"Jumalako ne on saattanut sille kannalle?"
"En ole tehnyt sitä itsekään — minun täytyi mielestäni tehdä kuten tein; minun huostaani oli uskottu Ingunnnin elämä ja hyvinvointi. Mutta kaiken alku oli se, Arnvid, että Steinfinninpojat tahtoivat varastaa minulta naimakaupan, johon isäni oli saanut suostumuksen — oliko minun tyydyttävä siihen, taivuttava sellaiseen vääryyteen? Minulle on opetettu Jumalan tahtovan, että kristityn tulee taistella vääryyttä ja lainrikkomusta vastaan. Olin lapsi iältäni, lakia tuntematon — en tiennyt muuta keinoa oikeuteni suojaamiseksi, kuin otin itse morsiameni, ennen kuin hänet ehdittiin naittaa toiselle."
Arnvid sanoi nyt ahdistuneesta:
"Näin vastasit minulle silloin, kun puhuin sinun menettelystäsi sukulaisnaistani kohtaan. Muistatko vielä, Olav, ettet sinä — ettet sinä puhunuttottasilloin?"
Olav kohotti päänsä hätkähtäen, ällistyneenä. Hän viivytti vähän vastaustaan:
"En. — Ja luulen", sanoi hän rauhallisesti, "että useimmat miehet olisivat tehneet samoin minun sijassani."
"Niinpä kai."
"Tarkoitatko", kysyi Olav pilkallisesti, "Jumalan käden lyöneen minua — ja Ingunnia — niin kovasti siksi, että — että valehtelin silloin?
"Sitä en voi tietää."
Olav nakkasi kärsimättömästi niskojaan:
"En voi uskoa sen olleen niin suuren synnin. Olen kuullut monen miehen valehtelevan pahemminkin — syyttä suotta, enkä ole huomannut Jumalan ojentavan sormeaan rangaistakseen heitä. Ja siksi en ymmärrä Hänen oikeamielisyyttään, joka tahtoo rangaistaminuanäin julmasti!"
Arnvid kuiskasi:
"Kylläpä sinun ajatuksesi Jumalasta ovat pienet, jos odotat hänen oikeamielisyytensä olevan samanlaisen kuin ihmisten. Hän ei ole luonut kahta samanlaista ihmistä Eevan ajoista alkaen — kuinka Hän siis vaatisi samaa kaikilta luoduiltansa, joille Hän on suonut niin erilaiset lahjat. — Kun tulin tuntemaan sinut nuoruudessamme, uskoin sinua totuudellisimmaksi, oikeamielisimmäksi ja jaloimmaksi mieheksi, mitä tunsin; sinussa ei voinut olla julmuutta ja petosta, vaan Jumala oli suonut sinun periä uskollisten, uljaiden isiesi luonteen."
Olav nousi paikaltaan ja jäi seisomaan kiihtyneenä:
"Ja entä, jos olisi ollut niin? Jos on, kuten sanot — jos on totta, että minä pelkäsin usein tehdä niinkuin muut miehet tekevät joka päivä huolettomin mielin, vähemmällä syyllä —. Entä jos tuo, mitä sinä kutsut Jumalan lahjaksi, olisikin ollut sietämätön taakka, jonka Hän oli sitonut selkääni syntyessäni!"
Arnvidkin oli ponnahtanut paikaltaan. Hän oli tullut toisen luo ja seisoi hänen edessään miltei uhkaavana:
"Niin moni voi sanoa samaa luojansa antimista; ellei hänellä ole kallionlujaa uskoa Vapahtajaansa, saattaisi hän luulla syntyneensä pahimmaksi turmanlinnuksi."
Hän nosti jalkansa lieden reunalle ja seisoi siinä pää käsien varassa, eteenpäin kumartuneena, tuijottaen hiiliin:
"Sinä ihmettelit usein, että minä kaipasin pois maailmasta — minä, jolla oli rikkautta — ja valtaa enemmän kuin viitsin käyttää — ja arvoasemakin tavallaan —. Sanoit minua hurskaaksi ja armeliaaksi — Jumala tietää, etkö luullut minun olleen sellaisen siksi, että rakastin lähimmäisiäni!"
"Luulin sinun auttaneen jokaista, joka turvasi apuusi, siksi että olit — lempeäsydäminen — ja säälit kaikkia, jotka olivat — hädässä."
"Säälin — kyllä. Usein mieleni olisi tehnyt syyttää luojaani siitä, että Hän oli luonut minut sellaiseksi, ettevoinutmuuta kuin sääliä kaikkia, vaikka en voinutpitääkenestäkään."
"Luulin", sanoi Olav hyvin hiljaa, "että sinä — autoit — minua ja Ingunnia neuvoilla ja töillä siksi, että olit ystävämme.Jumalantähdenkö siis ainoastaan ojensit meille kätesi?"
Arnvid pudisti päätään:
"Ei. Olin pitänyt sinusta nuoruudestamme asti, ja Ingunn on ollut minulle rakas pikkutytöstä asti. Ja kuitenkin olin monesti tuiki kyllästynyt kaikkeen — toisinaan saatoin tuskissani toivoa, että pääsisin kerran rauhaan koko teidän asiastanne."
"Tuon olisit voinut sanoa aikaisemmin, niin olisin vaivannut sinua vähemmän", sanoi Olav jäykästi.
Jälleen Arnvid pudisti päätään.
"Ei, ei, älähän. Sinä ja Ingunn olette olleet parhaat ystäväni. Mutta minäen olehurskas enkä hyvä. Ja usein olin väsynyt kaikkeen — toivoin, että olisin voinut muuttaa itseni kovaksi mieheksi, kun en voinut olla lempeä ja antaa Jumalan tuomita. Ranskassa oli kerran pyhä mies, erakko; hän oli alkanut harjoittaa sellaista laupeudentyötä Jumalan tähden, että antoi majassaan suojaa niille, jotka kulkivat metsän läpi, missä hän asui. Eräänä iltana tuli sitten kerjäläinen hänen ovelleen pyytäen yösijaa — erakon nimi oli muistaakseni Julian. Vieras oli spitaalin saastuttama ja kamalan näköinen ja kaiken lisäksi ilkeä ja ruokoton suustaan — hän moitti kaikkea, mitä erakko teki hänen hyväkseen. Silloin Julian riisuu hänen vaatteensa, pesee ja hoitaa hänen haavansa, suutelee niitä ja panee hänet vuoteeseen — mutta kerjäläinen valittaa, että hänen on kylmä, ja käskee Julianin laskeutumaan viereensä lämmittämään häntä. Julian tekee niin. Mutta silloin vieraalta putosi aivan kuin vaippana kaikki saasta ja riena ja paha puhe — ja Julian näki syleilleensä Kristusta.
"Mutta minä kuvittelin, kun en luullut enää jaksavani auttaa kaikkia noita, jotka tulivat luokseni, valehtelivat ja laskivat huolensa hartioilleni, pyysivät neuvoa ja tekivät oman mielensä mukaan, mutta syyttivät minua, kun heille kävi huonosti, vihaisina ja kateellisina kaikille, joille he väittävät käyneen paremmin — niin kuvittelin heidän olevan valhepuvussa, jonka alta kerran näkisin rakkaan Vapahtajani ja ystäväni. Ja taisihan se olla oikeinkin tavallaan — koska Hän on sanonut, että kaikki, mitä te teette yhdelle noista pienimmistä —. Mutta Herrani ei tahtonut riisua yltänsä valhepukuaan ja näyttäytyä minulle heidän hahmossaan."
Olav oli jälleen istuutunut jakkaralle; hän oli kätkenyt päänsä käsiinsä. Ja Arnvid sanoi vielä hiljaisemmalla äänellä:
"Muistatko, Olav, mitä Einar Kolbeininpoika sanoi silloin kerran — joka kiihdytti minut niin, että tartuin aseeseen häntä vastaan?"
Olav nyökkäsi.
"Olit niin nuori silloin — en tiennyt, ymmärsitkö sinä niitä sanoja."
"Ymmärsin ne myöhemmin."
"Entä Ingunnista ja minusta levitettyjä huhuja —?"
"Hallvard puhui jotain semmoista — kun kävin poikaa hakemassa."
Arnvid hengähti syvään pari kertaa.
"En ole niin hurskas, ettei se olisi koskenut minuun kovasti, niin toinen kuin toinenkin juttu. Ja minusta tuntui usein, että Jumala olisi voinut suoda minulle sen ainoan, mitä häneltä pyysin — luvan palvella häntä siinä muodossa — siinä asussa — jossa olisin voinut harjoittaa armeliaisuutta heikon voimani mukaan, ilman että ihmisten tarvitsi kuiskia selkäni takana, häväistä minua tai kutsua minua tyhmeliiniksi, tai uskoa minusta pahinta siksi, etten ottanut toista vaimoa enkä jalkavaimoa Tordiksen kuoltua."
Hän puristi kätensä nyrkkiin ja antoi sen pudota läimähtäen toista vasten.
"Ja usein minun teki mieli tarttua kirveeseen ja tehdä loppu kaikesta!"
* * * * *
Tämän jälkeen ystävykset kulkivat Hestvikenissä ne kaksi päivää, jotka Arnvid vielä viipyi talossa, harvasanaisina ja arkoina. Molempia kiusasi se, että he olivat tulleet puhuneeksi liikoja tuona iltana; nyt heistä tuntui, kuin he eivät voisi puhua enää vapaasti vähäpätöisimmistäkään seikoista.
Olav ratsasti Arnvidin mukana kappaleen matkaa vuonon vartta, mutta heidän saavuttuaan puolimatkaan hän sanoi, että nyt hänen oli käännyttävä. Hän veti esiin jotain helmuksestaan — liinavaatteeseen käärityn, kovan esineen. Arnvid tunsi, että se oli varmaan sama hopeinen, jalallinen malja, jota Olav oli näyttänyt edellisenä päivänä. Olav pyysi, että Arnvid veisi sen Hamarin luostarille.
"Noin suuri lahja sinun pitäisi itse viedä veli Vegardin käteen", tuumiArnvid.
Olav vastasi, että hänen täytyi joutua kotiin illaksi — "mutta voi olla mahdollista, että tulen Osloon toiste tervehtimään häntä."
Arnvid vastasi:
"Kai sinä ymmärrät, Olav, että sinun on turha koettaa ostaa itsellesi sovintoa lahjoilla niin kauan kuin et muuta elämääsi."
"Tiedän sen — ei tämä ole siksi. Mutta minun tekee mieleni antaa jotakin teidän kirkollenne — minulla on ollut monta hyvää hetkeä vanhassa Olavinkirkossa."
Sitten he sanoivat toisilleen hyvästit ja ratsastivat kukin suunnalleen.
* * * * *
Olav ei mennyt Osloon. Arnvid puhui siitä veli Vegardille — sanoi, ettei tämä kai uskaltanut lähteä, kun Ingunn ei kyennyt tulemaan mukaan. Tämä oli surrut kovin, kun ei saanut nähdä nuoruutensa oppi-isää tämän ollessa niin lähimailla. Arnvid ehdotti, että munkki lainaisi reen ja kävisi Hestvikenissä. Veli Vegardia olisi haluttanut lähteä, mutta hän oli ollut huonovointinen ja raihnas koko Oslossa oloajan. Pietarinmessun aikoihin tuli kovat pakkaset. Heti sen jälkeen sairastui tuo vanhus äkkiä keuhkotulehdukseen ja kuoli kolmantena yönä. Sen jälkeen täytyi Arnvidin hommata yksin kivenhakkaajat, ja hänellä oli täysi työ siihen asti, kun hän laittautui paluumatkalle pohjoiseen.
Olav sai Ingunnin pysymään sängyssä päivisin, kun ilmat olivat niin kylmät. Hän jaksoi tuskin liikkua enää pitkälle edistyneessä raskaudentilassa, ja oli lisäksi palelluttanut jalkansa, niin että niissä oli isot, avonaiset reiät. Olav hoiti niitä itse, voidellen revonrasvaa ja siansappea haavoihin. Arnvidin lähdöstä asti hän oli ollut lempeä ja huolehtiva vaimoaan kohtaan; tylystä, ynseästä käytöksestä, jota hän oli osoittanut syksyllä ja talvella, hän oli luopunut kokonaan.
Ingunn makasi käppyrässä peitteiden alla, kuiskaten pienen, nöyrän kiitoksen joka kerran, kun Olav teki jotakin hänen hyväkseen. Hän oli kyyristynyt Olavin vastenmielisyyden ja töykeiden sanojen alle ääneti ja alistuvana — ja nyt hän otti vastaan hänen hellän huolenpitonsa melkein yhtä sanattomasti. Olav piti häntä salaa silmällä, kun hän makasi tuntikaudet liikahtamatta ja tuijotti eteensä melkein silmää rävähtämättä. Entinen hurja sydämentuska leimahti hänessä jälleen yhtä polttavana kuin ennen — sama se, vaikkei hänellä ollutkaan hyötyä eikä iloa Ingunnista; hän ei voinut olla ilman tätä.
Ingunn iloitsi saadessaan täten pysytellä peitossa. Hän oli tullut sellaiseksi, että häntä painoi kuin sietämätön häpeä jokainen uusi raskaus. Jo ennen kuin hän sai kaksi ensimmäistä lastaan, oli hän ollut kiusaantunut ja arka siksi, että hän oli niin ruma — Dallan herjaukset olivat raadelleet hänen mieltään niin, ettei hän voinut voittaa tuota tunnetta enää milloinkaan. Hän aivan kuin kipristyi kokoon, kun hänen täytyi astua Olavin silmien eteen — ja kun tämä oli poissa hänen luotaan, tuntui hänestä, kuin hän ei jaksaisi pysyä pystyssä saamatta tuntea lähellään tämän terveyttä ja imeä sitä itseensä.
Mutta sitä mukaa kuin ilmeni, ettei hän voinut saattaa eloon ainoatakaan noista olennoista, jotka alkoivat elää hänessä toinen toisensa jälkeen, alkoi hän tuntea pelkoa omaa ruumistaan kohtaan. Hänen täytyi olla kirottu jollakin salaperäisellä tavalla, jollakin, joka oli yhtä kauhea kuin spitaali — koska hän tartutti syntymättömiin lapsiinsa kuoleman. Hänen verensä ja ytimensä juoksi hukkaan, hänen nuoruutensa ja sulonsa oli riutunut loppuun jo kauan sitten noiden kaameiden vieraiden hyväksi, jotka elivät jonkin aikaa kätkettyä elämäänsä hänen sydämensä alla, kunnes sammuivat. Kunnes hän tunsi ensimmäiset ennustavat poltot aivan kuin kynnen raapaisuina selässään ja hänen täytyi antaa vieraiden naisten taluttaa itsensä pieneen pihan itäpäässä olevaan tupaan, antautua heidän käsiinsä hiiskumatta sanaakaan ahdistavasta pelosta, joka täytti hänen sydämensä. Ja kun kaikki oli kestetty, makasi hän sijallaan yksin, verta vuodattaneena, kaikkea vailla lapsi oli kuin nielaistu yöhön, otettu takaisin pimeään, missä sillä ei ollut nimeä eikä muistoa. Viimeisiä keskosia evät apuvaimot edes olleet tahtoneet näyttää hänelle.
Ja välistä hänestä tuntui, että Audunin tuottama kohtalo oli vieläkin kovempi. — Kun hänen oli täytynyt kadottaa tuo vuoden vanha lapsi, joka jo oli osannut monella tapaa ilmaista tuntevansa äitinsä ja joka ei tahtonut olla kenenkään muiden luona kuin hänen ja joka piti niin paljon äidistään. Vaikka piti hän vieläkin. Enkelien laulaessa litaniaa: Omnes sancti Innocentes, orate pro nobis, oli Audun yksi niistä. Kiirastulessa ollessaan hän oli tietävä Audunin olevan yhden autuaista, jotka rukoilivat hänen puolestaan. Ja kun hänen armonhetkensä löi, oli kenties Vapahtaja itse taikka Hänen pyhä Äitinsä sanova Audunille: juokse äitiäsi vastaan —.
Miten tällä kertaa oli käyvä, sitä hän koetti olla ajattelematta.
* * * * *
Mutta kun miehet tulivat sisään ruoka-aikoina, Olav ja Eirik yhdessä, ilmestyi sairaan suuriin, raukeisiin silmiin heti syvä, levoton jännitys. Olav huomasi, miten valppaasti tämä vartioi hänen jokaista elettään, jokaista sanaansa, kun hän oli yhdessä pojan kanssa. Ja hän piti silmällä itseään eikä ilmaissut pienimmälläkään tavalla suuttumustaan tai kärsimättömyyttään Eirikiä kohtaan.
Poika olikin aika lailla vaivaksi; Olav piti hänestä vähänpuoleisesti nyt, kun tämä oli tullut niin isoksi, että hänen oikea luonteensa alkoi ilmetä. Aina hän telmi, kerskui ja lörpötteli — laverteli kuin akkaväki; ei edes miesten istuessa ruoalla työstä väsyneinä hän malttanut pitää suutaan kiinni. Heillä oli tuo Arnketil eli Anki, joksi häntä kutsuttiin. Olav oli pitänyt häntä leivässään seitsemän vuotta, ja nuorukainen oli nyt jo lähellä kahtakymmentä, mutta oli vähälahjainen, jopa miltei puolihöperö, vaikka olikin taitava monessa työssä. Hän oli aina ollut Eirikin paras ystävä. He riitelivät — puoleksi leikillä — kunnes tulivat meluaviksi, ja Eirik kurkkasi penkillään istuvan Ankin kimppuun, töykki ja kiskoi tätä, kunnes sai pojan mukaansa leikkiin: he tuuppivat toisiaan sinne tänne, kierivät lattialla nauraen ja huutaen ja mekastaen, ajattelematta ollenkaan, että sisällä istuvat miehet tarvitsivat lepoa. Hän oli myös kerrassaan tottelematon — sillä opettipa isä hänelle mitä tahansa, tai kielsipä häntä vaikka kuinka — hän unohti sen paikalla.
Ja Olavia harmitti se, ettei Eirik osoittanut äitiään kohtaan suurempaa rakkautta. Hän tunsi itse, että tuossa oli jotakin luonnotonta: ennen hän oli tuntenut umpeaa katkeruutta tietäessään äidin ja pojan kietoutuvan toisiinsa hänen selkänsä takana, mutta nyt häntä suututti, kun poika juoksenteli ulkona miesten joukossa kaiket päivät, eikä milloinkaan käynyt sisällä katsomassa sairasta äitiään. — Olav oli itse opettanut pojan rukoilemaan joku vuosi sitten — kun hän näki, ettei Ingunn huomannut ajan olevan käsissä. Poika lateli rukoukset isän seisoessa vieressä — ja jo viimeistä Avea lukiessaan, päästyään In nomine'hen asti, hän kipusi sänkyyn ristinmerkin huitaisten ja sukelsi päistikkaa taljan alle pohjoiseen sänkyyn, missä hän tällä kertaa nukkui isän kanssa. Samassa hän oli unessa, ja kun Olav oli saanut voidelluksi Ingunnin jalat ja meni makaamaan, oli Eirik kuin kerä keskellä sänkyä, ja Olavin täytyi vetää hänet suoraksi ja työntää hänet seinän viereen, saadakseen tilaa itselleen.
* * * * *
Toisinaan Olav tunsi aivan kuin kipeän piston Eirikin tullessa lörpöttelynhaluisena hänen luokseen kehuen pieniä, taitamattomia yrityksiään, joilla hän oli muka koettanut auttaa miehiä. Kunpa tuo poika olisi sellainen, että minä voisin pitää hänestä, hän ajatteli. Tyhmänä ja viattomana Eirik ei näkynyt käsittävän, ettei isä ollut yhtä ihastunut hänen seuraansa kuin hän oli isään. Mutta Olav oli tehnyt päätöksensä: hän oli ottanut omakseen tuon pojan ja nostanut tasalleen pannakseen tämän istumaan isännän paikalle itsensä jälkeen Hestvikenissä — vaikka Luoja tiesi, ettei Eirik ollut sopiva suurtilalliseksi ja suurten yritysten johtomieheksi: hän näytti olevan hölläsuinen lavertelija, valheellinen, kerskaileva ja pelkurimainen nulikka, jolla ei ollut käyttäytymisen tajuakaan. Mutta Olavin oli tehtävä voitavansa opettaakseen Eirikille hyviä tapoja ynnä kitkeäkseen hänestä huonot tavat — joskin hänen nyt oli jätettävä kuritus siksi, kun Ingunn vahvistuisi — että poika oppisi esiintymään kuten Eirik Olavinpojan, Hestvikenin isännän, sopi.
Joku vuosi sitten oli seudulle kulkeutunut hirvilaumoja länsipuolelle Foldenin, ja Olavin maallakin oli niitä aika runsaasti — ne liikkuivat Kverndalenin seuduilla, Härän selänteellä ja Olavin tammimetsässä laakson puoleisella rinteellä lähellä kirkonkylää. Edellisenä kesänä oli Hestvikenissä saatu niin runsaasti rehua, että osa siitä oli jäänyt ulos heinäsuoville ja saatoille lehtikerppujen kera. Nyt kevättalvella tulivat hirvet talon läheisyyteen asti syömään ulkona olevia rehuja. Pihalla olevan hirsikasan takaa Olav ampui eräänä aamuna kauniin, nuoren hirvikoiraksen, jolla oli yhdeksänhaaraiset sarvet. Eirik innostui nyt niin, että pyrki väkisin mukaan — hänkin tahtoi kaataa hirven.
Olav hymyili hiukan pojan puheille. Lähipäivinä tuuli mereltä päin, ja hän käski Ankin asettua ulos aamulla, niin että eläimet vainuaisivat ihmisen lähellä olon ja pysyisivät poissa heinien luota, ja Eirik sai tulla mukaan. Poika makasi maassa palellen — kaari ja keihäs kädessään — mutta sisään tullessaan hän kertoi nähneensä ja kuulleensa hirvien liikettä.
Eräänä yönä Olav sitten heräsi ja nousi ulko-ovelle katsomaan, mikä aika oli. Oli kaksi tuntia auringonnousuun, räiskyvä pakkanen ja aivan tyyni — ilmassa tuntui vain pieni viima Kverndalenista käsin. Koitteen aikaan hirvet tulisivat varmaan perimään kymmenyksiään oljista. Olav pukeutui pimeässä, mutta etsiessään sopivia nuolia hänen täytyi sytyttää päre. Silloin Eirik heräsi — ja asia päättyi siihen, että isän täytyi päästää hänet mukaan, vaikka ilman aseita.
Tuskin he olivat ehtineet hiipiä piilopaikkaan hirsien taa, kun Olavilla oli täysi työ saada poika pysymään ääneti. Tämä unohti kiellot vähän väliä ja tahtoi kuiskailla. Sitten hän nukkui. Hän oli saanut päälleen isän raskaan nahkaturkin; Olav kietoi sen hyvin pojan ympäri, ettei hän paleltuisi — oli ankara pakkanen juuri ennen auringonnousua — ja hän oli iloinen, ettei Eirik nyt pilaisi asiaa.
Olav sai odottaa kauan. Taivas alkoi jo kellertää idässä metsän takana, kun hän näki eläinten tulevan esiin vesakosta. Neljä tummaa täplää liikkui ruskeanharmaata kenttää vasten. Ne pysähtyivät välillä, nuuskivat ja vainusivat — ja nyt Olav erotti joukosta yhden koirashirven, kaksi naarasta ja vasikan.
Jännitys ja ilo juoksivat lämpöisenä virtana hänen kohmettuneen ruumiinsa läpi, kun hän kohosi toiselle polvelleen, asetti jousen asentoon ja nuolen paikalleen. Sitten hän pidätti henkeä. Koirashirvi astui esiin uljaana ja komeana — nyt se näkyi kinosta vasten. Se nousi vanhan pientareen laidalle ja jäi seisomaan siihen sorkat yhdessä; kaula ja sarvekas pää erottuivat selvästi keltaisessa aamuvalossa. Olav veti äänettömästi henkeä ilosta — tuota äijää hän ei ollut tavannut ennen: sillä oli mahtava ruho, voimakas niska ja komea viisi- tai kuusitoistahaarainen sarvikko. Väijyen se käänteli päätään joka suunnalle. Tähystysväli oli pitkänlainen, mutta eläin seisoi niin sopivassa ampuma-asennossa: Olav tähtäsi ja hänen sydämensä sykki riemusta. Hän ehti tajuta vielä pojan olevan heräämäisillään.
Eirik kavahti pystyyn huudahtaen — hänkin oli nähnyt nuo ihanat sarvet taivasta vasten. Olav ampui nuolen pakenevan eläimen jälkeen, osui sivuittain lapaan ja näki eläimen ponnahtavan korkealle ilmaan — sitten se juoksi eteenpäin pitkin harppauksin ja hävisi toiset eläimet perässään metsään.
Eirik sai pari opettavaa nyrkin iskua korvilleen — ja hän otti ne vastaan pari kertaa haukkoen, mutta ei huutanut; sen verran älyä hänellä oli, että ymmärsi hävetä tekoaan ja olla valittamatta; sitä paitsi paksu nahkalakki luultavasti laimensi iskuja.
"Älä nyt anna äitisi tietää tätä", sanoi Olav astuessaan takaisin taloja kohti. "Hänen ei tarvitse tietää, että sinä käyttäydyt kuin ymmärtämätön penikka, vaikka olet noin iso."
Päivemmällä Olav lähti seuraamaan haavoittuneen eläimen jättämiä verijälkiä koiran kera, kaatoi eläimen ja tappoi sen tunturin rinteellä laakson toisessa päässä. Ja kun saalis oli tuotu kotiin illalla, kulki Eirik ympäri kerskuen, että hän oli ilmoittanut isälle, koska tuo iso koirashirvi oli tullut ampumamatkan päähän. Olav ei viitsinyt sanoa sanaakaan pojalle — hän pelkäsi muuten suuttuvansa liiaksi.
* * * * *
Vuonohylje alkoi nyt nousta parvissa sisämaahan talven kallistuessa kevääseen, ja laakson miehet veivät veneensä jään reunaan ja lähtivät hylkeenpyynnille etelään. Olav päästi Eirikin mukaan, mutta katui sitä heti; poika tuli aivan kuin villiksi joukkoteurastuksesta ja elämästä, joka vallitsi hylkeenpyytäjien keskuudessa. Oli aivan mahdoton ymmärtää, miten tuolla pojalla ei ollut enemmän käsitystä siitä, miten oli oltava ihmisten parissa. Mutta kotiin tultua tällä taas riitti kertomista loppumattomiin. Olavin ei ollut helppo kuunnella hänen puhettaan malttia menettämättä.
Pyhä Yrjö toi ilmanmuutoksen, etelätuulen ja sadetta — ja se oli hyvän vuoden merkki niin maalla kuin merellä.
Ingunn makasi yksin tuvassa seuraavana päivänä puoleen päivään. Sisällä oli melkein pimeä, sillä räppänä oli suljettu kalvolla ja luukku vedetty puoleksi eteen; ulkona satoi.
Olav tuli sisään. Hän istahti penkille, veti saappaat jalastaan, heitti yltään työnutun ynnä paidan ja aukaisi vaatearkkunsa, alkaen etsiä vaatteita.
"Nukutko sinä, Ingunn?" kysyi hän selin tähän. "Miten on laitasi", lisäsi hän, kun Ingunn vastasi kuiskaten, ettei hän nukkunut.
"Siinähän se menee. Lähdetkö sinä jonnekin?"
Olav vastasi lähtevänsä, sillä Vidanesin käräjät olivat tänään. Hän tuli sängyn luo vyötäisiin asti alastomana ja asetti toisen jalkansa sängyn porraspuulle. "Pitääköhän minun vaihtaa sääryksiä —?"
Ingunn käänsi vaistomaisesti syrjään päänsä:
"Eiköhän — ne haisevat niin pahalta."
"Tuskin muidenkaan sinne tulijoiden säärykset haisevat sen paremmilta — me olemme olleet merellä ampumassa yöt päivät viime aikoina joka mies."
"Mutta kun joudut tapaamaan vierasseutulaisia —", tuumi Ingunn.
"Miten tahdot." Olav veti päältään housut ja säärykset ja seisoi siinä alastomana, venytteli vähän ja haukotteli.
Hänen virheettömän, kauniin ruumiinsa näkeminen teki pahaa Ingunnille. Hänestä tuntui niin toivottomalta, että hän itse oli kulunut ja surkean näköinen. Siitä oli niin iankaikkisen pitkä aika, kun hän itse oli ollut nuori ja suloinen ja he olivat olleet komea pariskunta — ja nyt oli Olav vielä nuori mies, terve ja kaunis. Hän oli kyllä tullut kyhmyisemmäksi jänteiltään, etenkin olkapäitten takaa, lapaluitten kohdalta ja käsivarsistaan, mutta lihakset jännittyivät kauniisti ja vaivattomasti heleän ihon alla, kun hän oikoi itseään, kohotti hiukan käsivarsiaan ja antoi niiden taas vaipua. Hänen pintansa oli yhä vielä maidonvalkea.
Olav tuli takaisin vaimonsa luo vedettyään päälleen punaisen villapaitansa, pitkät, mustat nahkaiset säärykset ja aivinahousut.
"Sitten minun kai pitää ottaa sininen mekkokin — koska tahdot, että minun on oltava niin komea?" sanoi hän hymyillen.
"Olav —?" Tämän kumartuessa Ingunnin puoleen kietaisi vaimo äkkiä laihat käsivartensa hänen kaulaansa ja painoi kasvonsa hänen poskeaan vasten. Olav tunsi hänen vapisevan.
"Mitä nyt?" kuiskasi hän. Toinen vain puristautui häneen vastaamatta mitään.
"Joko tulee aika?" Hän irrotti Ingunnin kädet niskastaan; oli niin hankalaa olla kaksinkerroin. "Tahdotko, että jään kotiin tänään? Voin itse ratsastaa Rynjuliin hakemaan Unaa tänne — ja pyytää samalla Torgrimia hoitamaan asiaani Vidanesissa."
"Ei, ei." Toinen puristi hänen kättään lujasti omassaan. "Ei — en luule tilani muuttuvan ennen kuin kevätpäiväntasauksen jälkeen. — Mutta jää minun luokseni hetkiseksi" — sanat tulivat kuin hiljaisena valitushuutona. "Istu tässä vähän aikaa, jos joudat."
"Tietysti minä joudan." Olav piteli hänen kättään ja silitti hänen käsivarttaan. "Mikä sinun on, Ingunn? Pelkäätkö niin —?" kysyi hän hiljaa.
"En. Taikka pelkään. Vaikka en tiedä, pelkäänkö niin kovin, mutta—." Olav sysäsi portaan tieltään, istuutui sängynlaidalle ja taputtiIngunnin kuoppaista poskea kerran toisensa jälkeen.
"Näin unta", sanoi tämä hiljaa. "Juuri ennen kuin tulit sisään."
"Oliko se paha uni?"
Kyyneleet alkoivat virrata Ingunnin poskia pitkin, mutta hän itki hiljaa, äänen muuttuessa vain hiukan verhotummaksi ja särähtelevämmäksi.
"Se ei tuntunut minusta pahalta silloin, kun näin sen —silloinse ei ollut paha. Minä näin sinun menevän polkua metsään; olit iloisen näköinen ja olit ikään kuin nuoremman näköinen kuin mitä olet nyt, ja sinä laulelit astellessasi. Sitten näin sinut täällä Hestvikenissäkin, ulkona pihamaalla, ja olit taas yhtä iloisen ja terveen näköinen. Näin tuon kaiken, mutta itse en ikään kuin ollut täällä, vaan tiesin olevani kuollut. — Lapsia en nähnyt täällä — en yhtään."
"Ingunn, Ingunn, ei sinun pidä ajatella semmoisia." Olav painui polvilleen, niin että sai pujotetuksi kätensä vaimonsa kaulan ympäri. "Eipä minulle jäisi suurta iloa tässä talossa, jos menettäisin sinut, oma Ingunnini."
"Ei minusta ole milloinkaan ollut sinulle iloa."
"Sinähän olet ainoa ystäväni." Olav suuteli häntä ja kumartui syvempään vaimonsa yli, niin että tämän kasvot peittyivät kokonaan hänen rintaansa vasten.
"Jos nyt on niin, kuten Signe ja Una sanovat", kuiskasi hän vitkaan, "että sinä tällä kertaa saat tytön — tätä ennenhän ne ovat olleet poikia — pienen tytön, niin ehkä Jumala antaa meidän pitää sen."
Sairas huokasi: "Olen niin väsynyt —."
"Etkö ole milloinkaan ajatellut, Ingunn — että minä olen ehkä antanutEirikille enemmän kuin — tapporahat hänen isästään?"
Kun hän ei saanut vastausta, kysyi hän, voimatta pysyttää ääntään aivan tyynenä:
"Etkö ole milloinkaan ihmetellyt, minne — tuo Teit katosi?"
Ingunn tarttui häneen lujemmin.
"En ole koskaan uskonut sinun tehneen sitä."
Mies tunsi itsensä kumman järkyttyneeksi — kuin hän äkkiä olisi tullut valoon ja erottanut asiat selvästi. — Ingunn olitiennytsen koko ajan. Mutta mitä se merkitsi — oliko hän ymmärtänyt, mikä häntä painoi — vai oliko hän pelännyt Olavin verisiä käsiä —.
Ingunn käänsi kasvonsa häntä kohti, tarttui hänen niskaansa ja veti hänen päänsä alas luokseen. Hän suuteli Olavia suulle imien ja hurjasti.
"Minä tiesin sen. Minä tiesin sen. — Mutta sittenkin pelkäsin aika ajoin — kun minun kävi kaikista pahimmin ja olin eniten allapäin — silloin en voinut olla ajattelematta kauhulla, että mitähän, jos hän oli elossa ja tulisi kostamaan minulle. Mutta uskoin sinun tehneen sen, niin että saatoin olla huoleti!"
Olav muuttui niin kummalliseksi — aivan kuin kohmettuneeksi.SitäköIngunn oli ajatellut — niinpä kai. Hän ei kai ymmärtänyt parempaa.Olav suuteli häntä kerran lempeästi ja ohimennen. Sitten hän naurahtihämillään:
"Sinun täytyy päästää minut nyt, Ingunn — kohta katkaiset minun kylkiluuni sängynlaitaa vasten."
Hän nousi seisaalleen, taputti vielä kerran Ingunnin poskea ja astui tuvan poikki arkulleen, alkaen penkoa vaatteita. Sitten hän kysyi jälleen:
"Oletko varma ajastasi, Ingunn — etkö halua mieluummin, että jään kotiin tänään?"
"En, en, Olav, en tahdo sitoa sinua."
Olav kiinnitti kannukset jalkaansa, otti miekkansa ja heitti ylleen paksusta, vanutetusta sarasta valmistetun sadevaippansa. Hän oli jo ovella, kun hän kääntyi takaisin ja tuli Ingunnin sängyn viereen.
Ingunn tajusi hänen muuttuneen vieraaksi, toisenlaiseksi kuin mitä hän oli nähnyt häntä pitkiin, pitkiin aikoihin — hänen kasvonsa olivat kuin kivestä, huulet kalpeat ja silmät verhotut, näkemättömät. Ja hän puhui kuin unessa:
"Lupaa minulle jotakin. Jos niin kävisi, kuten — kuten sanoit — että tällä kertaa olisi kysymyksessä henkesi, — lupaa, ettätulet takaisinluokseni."
Nyt hän katsoi Ingunniin, kumartui hänen ylitseen:
"Sinun täytyy luvata, Ingunn — että jos kuolleiden on sallittu palata elävien luo, — niin tulet luokseni!"
"Minä lupaan sen."
Mies kumartui nyt nopeasti alas ja kosketti otsallaan Ingunnin povea.
"Sinä olet ollut minun ainoa ystäväni", kuiskasi hän nopeasti ja arasti.
* * * * *
Olav tuli ratsastaen kotiin illalla — niin märkänä ja kohmeisena, että hänen jalkansa olivat aivan kuin puutuneet jalustamissa. Hevonen hölkkäsi väsyneesti, räiskyttäen lumisohjoa hänen päälleen joka askeleella.
Ilma oli pilvinen ja usvainen, ja maa huokui märkyyttä — ilta oli kumman huuruinen ja sakea, metsä ja pellot erottuivat tummina lumipöperön keskeltä. Vuono laski kumean äänensä kuuluville hitaasti lainehtien, aivan kuin raukean suonen lyönnit, mutta Kverndalenin joki kuohui vesirikkaana. Metsästä kuului huokauksia, ja lumet putoilivat oksilta, ja vesi lirisi ja lorisi ja murmatteli joka puolella hämärässä — ja pelloilta ja mereltä uhoava kylmyys oli kuin kevään ja touon ajan ensimmäistä aavistusta.
Ylhäällä mäellä, riihen luona, tuli häntä vastaan tumma olento — huppuviittaan verhoutunut nainen.
"Tervetuloa kotiin, Olav." Tulija oli Signe Arnentytär; hän riensiOlavia vastaan tämän ehdittyä lähemmäs.
"Nyt Ingunn on kestänyt vaivansa tällä kertaa — ja hän voi paljon paremmin kuin luulimmekaan." Olav pysähdytti hevosensa, ja Signe taputti sen turpaa hyväillen; "— ja lapsi on suuri ja kaunis — kukaan meistä ei ole nähnyt niin suurta ja kaunista vastasyntynyttä. Mutta sinun täytyy tyytyä siihen, ettei se ole poika!"
Olav kiitti häntä hyvästä uutisesta ja tunsi, että jos hän olisi ollut samanlainen kuin nuoruudessaan, olisi hän kai hypännyt alas hevosen selästä ja sulkenut sukulaisen syliinsä sekä suudellut häntä. Hänolikeventynyt jaoliiloinen, mutta eituntenutsitä vielä oikein. Niinpä hän siis kiitti Signeä uudestaan siitä, että hän ollut nytkin Ingunnin apuna.
Synnytys oli tullut niin äkkiä, sanoi Signe, etteivät he olleet ehtineet viedä häntä edes naisten tupaan. Olavin täytyi tyytyä makaamaan kamarissa Ingunnin ja toisten ollessa tuvassa.
Mutta heti nähtyään Ingunnin hän huomasi, että tämä oli lumivalkea kasvoiltaan ja makasi syrjällään toinen kellanruskea letti posken alla. Una oli polvillaan hänen takanaan sängyssä ja palmikoi toista paksua hiusköyttä. Ennen, kun Olav oli nähnyt hänet tässä tilassa, oli hän ollut ruma, pöhöttynyt ja täplikäs kasvoiltaan, mutta nyt hän oli aivan erilainen kuin tavallisesti, ihmeellisen kaunis; oli aivan kuin ylimaallinen valo olisi laskeutunut noille kalpeille, kärsineille kasvoille. Hänen suuret, sinimustat silmänsä välkkyivät kuin tähdet, jotka kuvastuvat lähteessä. Ja Olavista tuntui, että tässä oli tapahtunut ihme.
Signe tuli kantaen pientä myttyä — valkoisia kapaloita oli kääritty ristiin rastiin lehdenvihreän villavaipan ympäri. Hän laski lapsen Olavin käsivarsille sanoen: "Eikö ole suloinen tyttö, Olav?"
Ja jälleen hänestä tuntui, kuin hän olisi kokenut uskomattomia — siinä oli häntä vastassa käsittämättömän pienet lapsenkasvot, mutta ne olivat aivan täysimuotoiset ja mitä kauneimmat! Vastasyntynyt, ja tämän näköinen! Sen silmät olivat auki, ne olivat pohjattoman tummat — ja iho sillä oli valkoinen ja punainen kuin metsäruusun kukka ja sillä oli ihmisen nenä ja suu; mutta kaikki oli niin pientä, ettei sitä tahtonut voida ymmärtää.
Signe työnsi päähineen taapäin, että isä näkisi, miten kaunis tukkakin sillä oli. Olav pisti kätensä tuon pehmeän, pyöreän takaraivon alle; se ei ollut omenaa isompi hänen kämmenessään, mutta niin pehmeä ja suloinen.
Olav ei malttanut antaa lasta pois — se oli lahja, lahja. Hänen mielensä suli kokonaan — hän ei ollut elämässään ollut näin suunnattoman kiitollinen. Hän painoi kasvonsa kapalolapsen rinnalle — sen kasvot olivat niin hennot ja punervat, ettei hän uskaltanut lähestyä niitä.
Una hyppäsi lattialle, käänsi lapsivuoteessa olijan selälleen ja järjesti palmikot rintaa pitkin. Sitten Olavilta otettiin lapsi, ja hän istuutui sängyn laidalle vaimonsa viereen. Hän piti tämän kättä omassaan tuokion ajan ja kohotti hiukan toista palmikkoa; kumpikaan ei virkkanut mitään.
Sitten joku toi ruokaa ja juomaa hänelle, ja sen jälkeen hänen käskettiin mennä kamariin nukkumaan — Ingunnin täytyi päästä uneen. Silloin tämä kutsui häntä hiljaa:
"Olav", kuiskasi hän, "tahtoisin pyytää sinulta jotakin, mieheni" — näin hän ei ollut nimittänyt Olavia koskaan — "lupaatko, mitä minä pyydän?"
"Lupaan kaikki, mitä tahdot." Hän hymyili aivan kuin tuskassa, niin onnellinen hän oli.
"Lupaa, ettei häntä kasteta äitini kaimaksi. Tahtoisin, että hänen nimekseen tulisi Cecilia."
Olav nyökkäsi.
* * * * *
Hän makasi valveilla — pimeässä — Eirik nukkui kuin kivi seinän puolella. Oviaukosta hän näki lieden hohteen häilyvän seinällä, nousevan ja laskevan. Ja vihitty kynttilä, jota poltettiin äidin ja lapsen vieressä, levitti heikkoa, kultaista, lempeää valoa.
Valvovat naiset kuiskivat ja hääräilivät, liikuttelivat vesiastiaa ja helisyttivät padan pantaa. Kerran hyrähti vastasyntynyt itkuun — ja tuo itku tuntui Olavin sydämessä; hän kuunteli sitä, ja hänen mielensä lämpeni ja ilostui. Naiset alkoivat hääriä tuvassa; kätkyt pantiin liikkeeseen, ja Signe lauloi hiljaa hyräillen.
Olav makasi tässä Ingunnin oven edessä ja hänestä tuntui luonnolliselta kuin uni, että hänen oli maattava siinä kuunnellen toisten valvovan Ingunnin unta. Ingunn nukkui rauhallisesti; hän oli synnyttänyt lapsen, ja nyt hän sai levätä, tulla terveeksi ja nuoreksi ja iloiseksi taas. Hänen talossaan oli syntynyt lapsi, esikoinen. — Kaikki, mikä oli ollut tätä ennen, oli ollut kuin yhtä ainoata luonnotonta sairautta — kauheata hävitystä, jonka uhriksi tuo onneton vaimo oli joutunut. Pienet elottomat oliot, joita naiset olivat kantaneet hänen nähtäväkseen, vaikkei hän olisi tahtonut, olivat täyttäneet hänet äärettömällä vastenmielisyydellä — ja tuo pieni epäsikiö, joka oli elänyt lyhyttä, kärsivää elämäänsä, kunnes Jumala oli armossaan ottanut sen pois — häntä ei Olav ollut sydämessään tuntenut lapsekseen — hänen ja Ingunnin elämän hedelmäksi.
Hän ei ollut milloinkaan tiennyt, miltä tuntui tulla isäksi — olla isä, ennen kuin nyt, kun hänellä oli tytär, tuollainen pieni, pikkarainen kalleus — Cecilia.
Cecilia Olavintytär kasvoi ja varttui aivan silmin nähden, sanoivat naapurivaimot. Mistä se oikein lihoi sitä ei ymmärtänyt kukaan, sillä äiti tahtoi itse imettää sitä, eikä hänen rinnoistaan lähtenyt varmaankaan monta tippaa. Mutta se kasvoi kuukaudessa enemmän kuin muut lapset kolmessa, kehuivat Signe ja Una. Väliin he kaasivat sen suuhun pari lusikallista kermaa tai antoivat sen imeä räsyyn pantua hirvenydintä.
Hestvikenissä kävijät tahtoivat nähdä tuota lasta, josta oli alettu puhua laaksossa — se kuului olevan harvinaisen kaunis. Ja he näyttivät tahtovan ilmaista, että he soivat Olaville ja hänen vaimolleen tämän onnen. Tosin ei kukaan pitänyt erikoisesti Hestvikenin väestä; Olav oli niin merkillisen tylyluontoinen — ihmisillä oli aika vaiva saada tuosta pökkelöstä irti mitään — mutta se oli kai hänen luontonsa, sillä teossa hän oli aina osoittautunut oikeamieliseksi ja hurskaaksi mieheksi, eikä hän kitsastellut auttaa toisia. Vaimo oli kehno ja heikkoälyinen, mutta eihän tuo raukka tainnut tahtoa pahaa kenellekään. Oli siis hauskaa, että he vihdoinkin olivat saaneet lapsen, joka näytti jaksavan elää.
Mutta Ingunn jäi makaamaan voimattomana pitkiksi ajoiksi — hän oli varmaan saanut vian selkäänsä, eivätkä hänen jalkansa kantaneet häntä, kun hän vihdoin pääsi vuoteesta.
Eräänä sunnuntaina Olav oli palaamassa kirkosta. Oli kaunis ilma — kesä oli tullut juuri tänä päivänä. Tuulessa välkkyivät lehdet ja vihannat niityt, ja jokainen tuulahdus oli kuin kasvavan ruohon, lehteen puhjenneiden puiden ja hedelmällisen mullan lämmin, terve henkäys, jossa vielä tuntui kevään tuoksu. Tultuaan tupaan ja nähtyään Ingunnin pitkällään penkillä hänestä tuntui pahalta — sitten hän sanoi, että koska hän nyt oli rikkonut paaston, saattoi Ingunn lähteä hänen mukanaan ulos katsomaan rantapeltoa; vilja oli siellä noussut tänäkin vuonna tiheälle, hyvälle oraalle.
Tämä pelto oli lähinnä vuonoa kallioiden alla. Olav helli sitä erityisesti ja valitsi aina raskaimmat ja parhaat jyvät sinne kylvettäviksi. Hän antoi kantaa sinne kalanpäitä ja muuta jätettä laiturilta, ja silloin se ei kärsinyt kuumuudesta niin paljon kuin muuten — multa ei näet ollut syvää — ja vilja kypsyi siinä aikaisemmin kuin missään muualla.
Olavin täytyi kantaa Ingunn kynnyksen yli, ja laskettuaan hänet maahan tuvan ulkopuolella hän näki tämän kulkevan niin vaivaisesti, kuin ei hän olisi jaksanut nostaa ollenkaan jalkojaan — hän lykki niitä mäkeä ylös lyhyin, epävarmoin nykäyksin, ja kun kohdalle sattui pieninkin epätasaisuus, oli hän suistua suulleen. Olav tuki häntä vyötäisiltä, ja Ingunn nojasi häneen raskaasti, käsi miehensä olalla; joka kolmannella tai neljännellä askelella hänen täytyi pysähtyä lepäämään, ja Olav huomasi hänen hikoilevan ankarasti ja vapisevan väsymyksestä.
Heidän päästyään vuoren reunalle Olav levitti turkisvuorisen talvivaippansa, jonka hän oli ottanut mukaan, kuoppaan kivien keskelle. Siinä Ingunn voi maata suojassa ja katsella tuulen leikkiä, sen aivan kuin silittäessä nuoren laihon latvoja, niin että ne aaltoilivat vaaleina raitoina koko penkeren pituudelta.
Joka puolella välkkyi ja kimalsi; kesälaineet vierivät tunturia kohden, loiskuivat sitä vasten ja lorisivat takaisin rantakivien myötä — hyrskyn ääni oli vieno ja kohahteleva; mutta Härän alla nousi vesisuihku korkeammaksi — tuuli oli kääntymässä lounaaseen. Olav seurasi silmillään raskaassa lastissa olevaa alusta, joka liukui vuonoa ylös aika vauhtia. Hän vaipui ajatuksiinsa ja hänen mieleensä nousi vanhoja muistoja ajalta, jolloin hän oli ollut maanpakolaisena eikä ollut tiennyt vielä, mitä merkitsi toisten ihmisten taakkojen kantaminen. Yksin hän oli ollut, mies muiden miesten joukossa, joista ei yksikään ollut tullut hänelle niin läheiseksi, että hän olisi tuntenut sen aivan kuin nahassaan — tuo aika häämötti epätodellisen kaukaisena ja vieraana nyt, kun hänellä oli niin monta vuotta ollut koko Hestviken niskoillaan ja lisäksi sairas vaimo yhtä likellä itseään kuin oma lihansa. Hän oli kamppaillut eteenpäin rinnallaan tuo kykenemätön ja kituva vaimo, ja oli kuin hän olisi kamppaillut toinen käsi rujona riipuksissa. Eikä hän sittenkään tuntenut itseään onnettomaksi istuessaan tässä keskipäivän paahteessa — hän ei ajatellut menneisyyttä siten, että olisi kaivannut pois nykyisyydestä tai vaikeroinut oloja, joihin oli joutunut Ingunnin kanssa. Hän istui ja nautti levosta — tavallaan raskasmielisenä, mutta tuo raskasmielisyys johtui hänen rajattomasta rakkaudestaan Ingunniin; se oli ikään kuin liian suuri hänen yksin hallittavakseen.
Hän kääntyi nyt Ingunnin puoleen aikoen huomauttaa tälle jotakin aluksesta; mutta silloin hän huomasi tämän nukkuneen. Hän näytti aivan kuin kuolleelta.
Ihmetellen hän tunsi pitävänsä hänestä enemmän nyt kuin koskaan ennen — juuri siksi, että hän näki viimeisenkin kauneuden hiukkasen hävinneen tästä olemattomiin. Ei kukaan, joka ei ollut nähnyt häntä nuorena, olisi voinut uskoa tuon puolivanhan, kuihtuneen vaimon olleen kerran viehkeän. Hän oli ollut suloinen hennon, vaalean kukkasen tavoin — nyt pingottui iho kiiltävänä poskilla, ja nuo latteat, kuopalliset, pitkäleukaiset naisenkasvot olivat keltaiset, ruskeiden läiskien rumentamat. Hänen pitkä, laiha vartalonsa oli menettänyt aikaa sitten virpimäisen notkeutensa, hänen kapea povensa oli suora kuin lauta ja vyötäisen kohta oli muodottoman paksu. Hän muistutti mökin vaimoa, jolla on ollut monta lasta.
Mies istui katsoen häntä — uskaltamatta koskea häneen: vaimo tarvitsi kai unta. Hän otti vain hunnunpäät ja pisti ne hiljaa hänen alleen, ettei tuuli liehuttaisi niitä hänen kasvoilleen, ja kääri viitan helmat paremmin hänen ympärilleen — hän oli niin verettömän näköinen, että saattoi helposti vilustua.
Sekä Olav että muut talon ihmiset näkivät hänen käyvän päivä päivältä raskasliikkeisemmäksi, ja jo Juhannusmessun aikaan hän ei päässyt nousemaan paikaltaan ilman toisten apua eikä siirtämään jalkaa toisen ohi jonkun tukematta häntä. Mutta hänet puettiin vaatteisiin joka päivä. Se joutui nyt Torhildin tehtäväksi, sillä Liv, Ingunnin oma palvelusneito, ei kelvannut mihinkään näihin aikoihin.
Olav ei ollut voinut käsittää Ingunnin itsepintaista vastenmielisyyttä Torhild Bjørnintytärtä kohtaan. Torhild oli nainen, jollaista ei tavannut joka päivä — uskollinen, työteliäs ja vahva — ja vaikka Ingunn olisi ollut kuinka mahdoton apunaistaan kohtaan, oli tämä aina yhtä kärsivällinen ja huolehtiva sairasta emäntäänsä kohtaan.
Yhtä käsittämättömältä Olavista tuntui, että hän oli kiintynyt tuohon Liviin, joka oli tullut palvelukseen edellisenä vuonna. Ensiksikin tyttö oli rumin ihminen, mitä Olav oli eläessään nähnyt: ensi silmäyksellä häntä olisi voinut luulla miehenpuoleksi — hän oli lyhyt, vanttera ja hartiakas, jalat varsinkin olivat luonnottoman lyhyet ja vääräsääriset. Hänellä oli ohut, punainen, hapsottava tukka, punertavanharmaa ja pisamainen iho — kesakkoja oli alas rintaan asti, käsivarsissa ja käsissä — ja hänellä oli oudoimmat ja rumimmat kasvot, mitä ajatella saattaa: pienet sirrittävät siansilmät, teräväkärkinen nenä, eikä leukaa lainkaan — kasvojen alapuoli vajosi sisään ja liittyi hyllyvään lihaan hänen kaulallaan. Ei hän ollut edes hyväluontoinen, vaan laiska ja uppiniskainen Torhildia ja karjakkoa kohtaan sekä sanomattoman typerä. Mutta Ingunn oli ruvennut suosimaan tuota ihmistä. Kun tuli ilmi, että hänen oli käynyt hullusti syksyllä, sen jälkeen kun hän oli saanut luvan käydä tervehtimässä vanhempiaan Mikonpäivänä, rukoili tytön emäntä hartaasti, ettei Olav ajaisi häntä talosta. Olav ei ollut ajatellutkaan sellaista; hän tiesi tytön kodissa olevan suuren köyhyyden ja paljon lapsia, niin että oli toki parempi antaa hänen jäädä tänne. Mutta koska tämä oli hänen kartanossaan ja kovin nuori — viidentoistavuotias — oli hänen mielestään koetettava auttaa tyttöä, ja hän kysyi siis, kuka oli lapsen isä. Mutta siitä tämä ei tiennyt muuta kuin että se oli ollut muuan mies, jonka seurassa hän oli kulkenut kappaleen matkaa metsässä, mennessään kotiinsa Mikonpäivänä.
"No, tekikö hän sinulle pahaa?" kysyi Olav.
"Ei mitenkään", — Livin kasvot alkoivat loistaa. Mies oli ollut niin hyvä ja leikkisä. Hän oli sanonut nimekseen Jon.
"Se on jokaisen miehen nimi, jolla ei ole mitään muuta."
Mutta nyt hän joka tapauksessa oli pian sopiva kasvatusäidiksi Cecilialle. Oli liian järjetöntä, että sairas äiti imetti tuota isoa, ahnasta lasta — vaikkei Ingunn ollut tähän asti tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä, että Cecilia vieroitettaisiin hänen rinnoiltaan.
Olav oli käyttänyt talossaan pitkienkin matkojen päästä kaikkia miehiä ja naisia, joilla oli tietoa sairauksista ja lääkitsemisestä, mutta kukaan näistä ei osannut sanoa, mikä emäntää vaivasi — ja useimmat luulivat sen olevan panentatautia. Olav tiesi Ingunnin olleen samalla tavoin sairaan viisi-, kuusitoista vuotta sitten, kun tämä oli ollut Miklebøssä, ja silloin oli Hillebjørg-rouva kivenkovaan väittänyt Kolbeinin antaneen loihtia häneen jotakin noituutta. Olav tuumi nyt, mahtoiko se sittenkin olla totta, ja ettei Ingunn olisi vieläkään päässyt kokonaan eroon tuon pahan vallasta.
Sitten hän tutustui erääseen saksalaiseen kauppiaaseen, Claus Wiephartiin Oslosta, jota kehuttiin mitä oppineimmaksi parantajaksi — hän oli ollut nuoruudessaan saraseenien vankina ja saanut näiltä viisautensa. Olav nouti hänet luokseen, ja tämä sanoi paikalla, mikä Ingunnia vaivasi.
Sairauden alkusyytä ei saksalainen tiennyt, mutta hän väitti sen johtuneen tähdistä: esimerkiksi, että mies ensimmäisen kerran oli pitänyt yhteyttä hänen kanssaan sellaisella hetkellä, jolloin taivaankappalten asema oli heille vihamielinen niiden tähtien mukaan, joiden merkeissä he olivat syntyneet. Se saattoi muuttua toiseksi jo yhdessä tunnissa — vähän ennen tai vähän myöhemmin olisivat enteet voineet olla suotuisat. — Yhtä kaikki se oli saattanut vaikuttaa häneen, heikompaan kumppaniin siten, että hänen ruumiinsa kiinteiden materioiden ja nesteiden harmonia oli horjahtanut niin, että kiinteät osat olivat hävinneet ja nesteet saaneet ylivallan; hän oli myös voinut olla altis tuolle disharmonialle jo syntymishetkellään, mutta juuri se se oli tärkein syy hänen heikkouteensa. Joka tapauksessa oli todettu, ettei hän ollut voinut synnyttää elinvoimaisia miespuolisia sikiöitä enemmän kuin ensimmäisen, koska miehen ruumis on luonnostaan kuivempi kuin naisen ja vaatii alusta alkaen enemmän kiinteitä materioita; tyttären hän sitä vastoin oli saanut elävänä maailmaan. Kuitenkin oli tämäkin lapsi kerännyt itseensä enemmän kiinteitä materioita kuin äidiltä oli riittänyt, ja tämä oli nyt, tahtoi Claus Wiephart sanoa, ikään kuin laho sisältä, luiden ja lihan ollessa liian pullollaan nesteitä — kuten mädännyt puu, joka kelluu vedessä, kunnes se on veden läpäisemä.