Ensimmäiseksi täytyi siis saada hänen ruumiinsa kuivatetuksi, määräsi saksalainen. Lasta ei saanut ottaa hänen rinnoiltaan, ja hänelle tuli antaa hiottavia ja vettä poistavia aineita; hän sai juoda hyvin vähän, mutta syödä sen sijaan poltettuja ja rusennettuja eläimenluita, terra sigillata, sekä kovaa leipää ja kuivaa ruokaa, jossa oli kuumentavia ryytejä.
Oppineen miehen puhe täytti Olavin mielen uudella toivolla. Se kuulosti niin viisaalta — ja saksalaisen käyttämät latinalaiset sanat Olav muisti nuoruudestaan. Prima causa, harmonia, materia ja umidus, disparo, dispono — hän muisti kuulleensa Asbjørn Allfeitin, Arnvidin ja luostarin veljien käyttäneen niitä, ja mikäli hän ymmärsi, osasi Claus ne hyvin. Ja olihan hän itsekin pannut merkille jo heidän kasvinaikanaan, että Ingunnin ruumis oli niin merkillisen heikko ja hötelö — niin että hänen oli täytynyt verrata sitä puolikypsään jyvään — hänessä oli varmasti ollut aina liian vähän kiinteitä materioita. Terra sigillata tekisi varmasti hyvää hänelle — se auttoi niin moneen asiaan, sen hän tiesi kokemuksesta.
Olihan hän saanut oppia tuntemaan neljä elementtiä, joista ihmisruumis on luotu, ja hän oli kuullut taivaankappalten aseman vaikuttavan ihmiskohtaloihin. Kotimaassa olevat oppineet eivät tienneet niin paljon siitä, ja Asbjørn Allfeit oli sanonut, ettei kristityn tarvitse udella, mitä tähtiin on kirjoitettu. Mutta saraseenit kuuluivat olevan kaikkien kansojen taitavimmat tähtienlukijat.
Olavin sydän keveni suuresti. Ehkä hän oli suotta hätäillyt luullessaan itse vetäneensä onnettomuudet heidän kummankin ylitse siksi, ettei ollut uskaltanut vapautua syntitaakastaan. Hän eli synnissä, niin se oli, siihen saakka kun hän ei tahtonut koettaa sovittaa tuota onnetonta tekoaan. Mutta täytyihän Jumalan tietää, ettei hän voinut; hän ei voinut panna alttiiksi vaimonsa ja lastensa onnea. Kaikessa muussa hän oli koettanut toimia kristityn miehen tavoin. Ja tiesihän Jumala paremmin kuin hän, miten syvästi hän kaipasi saada elää sovussa Hänen kanssaan, rakastaa Häntä kaikesta sydämestään, polvistua ja rukoilla, vaikeroimatta omaa tottelemattomuuttaan.
Uskalsikohan hän nyt uskoa kaikilla onnettomuuksilla olevan luonnollisen alkujuurensa? Cecilia oli merkkinä siitä, että Jumala oli antanut hänelle anteeksi — tai oli antava hänelle lykkäysaikaa kuolinhetkeen asti. Ja että Ingunnin ruumiin ja sielun heikkous oli tähtien määräämä.
Mutta Prima Causa — se oli yksi Jumalan nimityksistä. Hän tiesi sen.
Ingunn itse sanoi vahvistuneensa Claus Wiephartin keinoista. Vieläkään hän ei ollut saanut takaisin liikuntakykyään siinä määrin, että olisi voinut liikuttaa alaruumistaan, mutta selässä olevat tuskat olivat vähentyneet.
* * * * *
Olav astui kotaan eräänä iltana vähän ennen Olavinmessua, aikeissa sanoa jotakin Torhild Bjørnintyttärelle, ennen kuin unohti sen.
Tämä paistoi parastaikaa leipää pyhiksi. Ilmassa leijaileva jauhontomu muuttui kullankarvaiseksi iltaruskon kajossa Olavin aukaistessa oven — ja se valaisi koko tuon pienen tuvan. Pyöreistä leivistä, jotka oli pantu paistumaan kallelleen asetetuille kivilaatoille liedellä palavan hiilloksen ympärille, levisi makea, kypsä tuoksu, ja vesi herahti Olavin kielelle hänen tuntiessaan sen. Torhild ei ollut sisällä.
Olav oli juuri pyörähtämäisillään ulos, kun Torhild ilmestyi ovelle kantaen niin painavaa lautalevyä ylös ojennetuin käsivarsin, että hän tuki sitä otsaansa. Hänen oli pakko kulkea vielä tavallista suorempana ja kenoselkäisempänä — ja kesäillan tyvenessä näytti vain kauniilta ja sopivalta, että hän oli kevyissä pukimissa, työvaatteissaan: lyhythihaisessa sarkapaidassa ja avojaloin; — hän liikkui taitavasti, reippaasti ja voimakkaasti.
Olav otti häneltä laudan; se oli tammipuinen ja hyvin raskas. Hän kantoi sen sisään ja laski sen pukkien varaan. Torhild seurasi perässä, otti molemmin kourin hakattua katajaa korista ja sirotti sen laudalle. Hänen ruumiistaan levisi hyvä tuoksu hänen nopeasti liikkuessaan — jauhon ja tuoreen leivän ja työn terveen lämmön tuoksu. Olav kietaisi käsivartensa tytön ympärille ja veti hänet rajusti luokseen. Hän vei leukansa lähelle hänen olkaansa ja painoi silmänräpäyksessä poskensa hänen ihoonsa — tämän kaula oli samalla kostea, viileä ja lämmin. Sitten hän irrotti kätensä ja nauroi salatakseen hämmennystään ja häpeäänsä tuon mielettömän kisanhalun johdosta, joka oli vallannut hänet aivan äkkiarvaamatta.
Torhild oli lehahtanut tulipunaiseksi — ja sen nähdessään Olav joutui vielä enemmän hämilleen. Mutta toinen ei sanonut mitään eikä osoittanut vihastumista, vaan kulki aivan levollisesti siirrellen valmiiksi paistuneita leipiä kiviltä laudalle.
"Sinulla on miehen voimat, Torhild", sanoi isäntä. Ja kun toinen ei vastannut, vaan jatkoi yhä paistamispuuhaansa, sanoi Olav vakavasti: "Sinä pidät pystyssä koko meidän taloutemme — saat aikaan enemmän kuin me kaikki muut yhteensä."
"Koetan tehdä parhaani", mutisi Torhild.
"En tiedä — tarkoitatko, ettemme ymmärrä antaa kyllin arvoa sille? Jos sitä tarkoitat, niin sano; kai me voimme sopia —."
"Ei, olen tyytyväinen siihen, mitä minulla on. — Olen nyt saanut turvatuksi kaikki omani, paitsi kahta pienintä — ja sinä olet auttanut minua paljon."
"Älä puhu joutavia." Olav sanoi asiansa ja meni.
Ingunn käytti yhä viisaan saksalaisen antamia parannuskeinoja, mutta vähitellen selvisi, ettei hänellä ollut pelkkää hyötyä niistä. Hän sai kovia vatsakipuja ja kaulanpolttoa paljosta pippurista ja inkivääristä. Hän koetti kestää niitä viimeiseen asti ja saada niellyksi tuota kuivaa, väkevää ruokaa, vaikka oli tuntevinaan tuskaa ruoan näkemisestäkin. Jano vaivasi häntä yöt päivät, mutta hän kesti kärsivällisesti osansa eikä juuri valitellut.
Sitten Olavin oli oltava poissa kotoa muutamia öitä, ja Signe Arnentytär tuli siksi aikaa sairaan makuutoveriksi. Jälkeenpäin Signe sanoi Olaville, että hänestä oli aivan hullua, että Ingunn piti Ceciliaa vieressään öisin; äidillä ei ollut enää tippaakaan maitoa rinnoissaan ja lapsen kauhea itku, joka piti hereillä Ingunnin ja kaikki toiset, johtui nälästä ja kiukusta. — Olav ei ollut tuntenut muita pikkulapsia kuin Audunin, ja tämä oli itkenyt melkein aina, niin että Olav oli luullut sen kuuluvan lasten tapoihin. Liv oli nyt imettänyt Ceciliaa jo kauan, hänen oma lapsensa oli äskettäin kuollut, ja tuolla nuorella tytöllä oli maitoa kuin lehmällä; ainoa järkevä ratkaisu oli siis, että hänestä tulisi lapsen kasvatusäiti, joka saisi pitää Cecilian luonaan päivät ja yöt.
Mutta kun tästä puhuttiin Ingunnille, hän joutui aivan suunniltaan surusta. Hän itki ja rukoili, ettei häneltä riistettäisi Ceciliaa: "Minusta ei ole jäljellä mitään muuta kuin hän, minä lunastin sinulle tämän tyttären sillä, että nyt itse makaan tässä voimattomana ja vyötäisiin saakka halvaantuneena. Jos pidät hänestä, Olav, niin armahda minua — älä ota minulta Ceciliaa niin kauan kuin vielä olen hengissä. Ei kestä enää kauan, kun pääset vapaaksi tästä minun kurjasta elämästäni."
Olav koetti puhua hänelle järkeä, mutta Ingunn huusi, painoi kyynärpäänsä patjoihin, kohotti olkapäänsä ja ponnisti aivan kuin olisi tahtonut pakottaa halvaantunutta ruumistaan nousemaan. Olav istuutui sängynlaidalle ja koetti puhua kauniisti, mutta turhaan, ja lopuksi Ingunn oli itkenyt ja riehunut itsensä niin uuvuksiin, että hän vaipui horrokseen; mutta unessakin hän vielä nyyhki ja vavahteli.
Lopulta Olav myöntyi siihen, että Ingunn sai pitää lapsen luonaan yöllä, mutta Livin täytyi nukkua tuvan penkillä, että hän sai viihdytellä pienokaista, kun se huusi.
Kun Olav meni sanomaan Ingunnille hyvää yötä ennen kuin hän itse meni sänkyynsä, kiersi tämä käsivartensa hänen kaulaansa ja veti hänen päänsä puoleensa sanoen:
"Älä ole vihainen, Olav. En voi nukkua, ellen saa häntä viereeni. Olen aina pelännyt maata yksin", kuiskasi hän; "siitä yöstä asti, jolloin sinä nukuit ensimmäistä kertaa minun vieressäni, on minusta tuntunut, etten ole voinut olla levollinen, ellen ole tuntenut sinun käsivarttasi ympärilläni. Ja nyt en ole tunteva sitä enää koskaan."
Olav laskeutui polvilleen, pujotti käsivartensa hänen niskansa alle ja laski hänen päänsä lepäämään olkaansa vasten.
"Tahdotko, että pidän kättäni tässä kunnes olet nukkunut?" kysyi hän.
Toinen nukkui samassa. Silloin Olav asetti pielukset paremmin hänen olkapäänsä alle, hiipi hiljaa yli lattian ja kiipesi Eirikin viereen pohjoiseen sänkyyn.
Hän jätti pienen rasvalampun palamaan liedelle öiksi, hänen täytyi nousta tuon tuosta vuoteesta auttamaan ja kääntämään Ingunnia. Ja nyt hänen täytyi taas nousta ottamaan syliinsä Ceciliaa, kun se alkoi huutaa, ja kantaa se Livin viereen, sillä tämä ei herännyt.
Viimein hän varmaan oli vaipunut sikeään uneen — lapsi oli luultavasti huutanut kauan ja kiukkuisesti, koska oli saanut Livin hereille. Pienen valotuikun hohteessa hän näki tytön tassuttelevan Ingunnin sängyn luona Cecilia käsivarrellaan. Hän oli niin muodottoman leveä ja lyhyt, että Olavin mieleen muistuivat jättiläisistä ja hiisistä kuulemansa sadut. Ja vaikka hän tiesi olevansa hupsu, tuntui hänestä pahalta, että Cecilia oli tuon kasvatusäidin käsissä.
* * * * *
Olav tuli sisään Ingunnin luo seuraavana päivänä keskipäivän aikaan — hän oli ollut erään rengin kanssa hakemassa heiniä kotiin kauempaa kukkulalta. Hänen lyhyen viittansa karva oli sumuhuurussa ja hänen saappaansa olivat raskaat märästä mullasta ja kuivuneista lehdistä. Hänestä uhosi syksyn haju, kun hän kumartui Ingunnin yli ja kysyi, miten tämä nyt jaksoi.
Hiukan hämillään hymyillen hän näytti tälle, mitä hänellä oli kädessään — muutamia suuria, vetisiä mansikoita korteen pujotettuna — kuten heidän oli ollut tapana tehdä lapsena ollessaan. Marjat olivat pehmeitä, ja hänen kämmenensä oli tullut punaiseksi.
"Löysin nämä ylhäältä myllyn luota", sanoi hän.
Ingunn otti vastaan marjat muistamatta edes kiittää. Nuo pienet, punaiset pilkut toisen karkeassa kämmenessä johdattivat hänen mieleensä heidän yhteisen lapsuutensa ja koko tähänastisen elämänsä. Kaksi kertaa Olav oli kastellut tuon käden vereen hänen tähtensä, ja tuo sama pihkainen, kova pojankäsi oli auttanut hänet aitojen yli ja ojentanut hänelle lahjoja. Heidän yhteiselämänsä kulki hänen ohitseen kuin avautuva seinävaate yhtenä ainoana pitkänä kudelmana: siinä oli kuvia lyhyestä, kuumasta ja hyväilevästä lemmestä ja välillä pitkiä odotuksen, ikävän ja pahojen unien kaistoja, häpeän ajan ja järjettömäksi yltyneen epätoivon isot mustat täplät ja sitten Hestvikenissä vietetyt vuodet — kaikki tuo näkyi nyt hänen silmilleen kuin kankaanpohjalle kirjailtuna — yhtenä ainoana kudelmana, samana kuvakankaana lapsuuden päivistä tähän, loppuun asti.
Hän oli kyllä ymmärtänyt aina, että Olav oli hyvä hänelle. Hän oli tiennytkin tavallaan, että harvalla miehellä olisi ollut kärsivällisyyttä jaksaa olla hänelle hyvä näin kauan, suojella häntä ja tukea häntä niin monet vuodet. Ja Ingunn oli kiittänyt häntä mielessään — kiittänyt toisinaan palavasti. Mutta vasta nyt hän näki yhtaikaa, miten väkevä hänen rakkautensa oli ollut.
Olav seisoi kätkyen luona. Jalakset kolahtelivat lattiaan, ja lapsi äänteli ja huudahteli ilosta, potkien innokkaasti kantapäitään aluspatjaan — äiti näki sen vaaleanpunaisten käsien heiluvan kätkyen laidan reunan takaa.
"Kuule sinä, Cecilia, — kohta menetät henkesi noissa pauloissa!" Olav hymyili ja nosti lapsen syliinsä. Tämä oli sätkinyt niin innokkaasti, että kapalot olivat avautuneet kokonaan ja vyö oli sotkeutunut käsien ja jalkojen ja kaulan ja pyöreän pikku ruumiin ympäri niin, että oli ihme, ettei se ollut kuristanut itseään hengiltä. "Saatko sinä selvitetyksi nämä?" — Olav laski lapsen äidin eteen.
"Itketkö sinä?" kysyi hän huolissaan. Kyyneleet himmensivät niin Ingunnin katsetta, että hänen oli vaikea saada irrotetuksi Ceciliaa kapaloista.
"Tästä tulee yhtä valkeatukkainen kuin meistä Hestvikenin miehistä", sanoi isä, "ja nyt sinulla on jo seitsemän kiharaa otsalla", — hän kosketti sormellaan lapsen otsaa, missä tukka oli pitempää ja kähertyi pieniksi, kellertäviksi pyöröiksi. "Voitko pahoin tänään, Ingunn?"
"En minä siksi. Ajattelen tässä, että vaikka olet ollut niin hyvä ja uskollinen minulle niin kauan kuin olen sinut tuntenut — en ole koskaan kyennyt palkitsemaan rakkauttasi."
"Älä sano niin. Sinähän olet ollut niin — lempeä —", hän ei keksinyt parempaa kiitossanaa kädenkäänteessä, vaikka kuinka olisi etsinyt ja tahtonut ilahduttaa toista. "Olet ollut niin lempeä ja — ja hiljainen — vaimo. Tiedäthän, että pidän sinusta", sanoi hän hellästi.
"Nyt on kohta vuosi siitä", kuiskasi Ingunn arasti ja hellästi, "kun olet saanut elää niinkuin et olisi naimisissa, ikään kuin olisit hoitanut rampaa sisarta."
"Niinhän se on", sanoi mies hiljaa. "Mutta kun minä sittenkin pidän sinusta. — Sisarta, sanoit. Muistatko, Ingunn, ensimmäisiä vuosia, jolloin olimme yhdessä, nukuimme samassa sängyssä, joimme samasta astiasta ja olimme kuin veli ja sisar; emme ymmärtäneet silloin muuta. Mutta silloinkin viihdyimme parhaiten, kun saimme olla yhdessä."
"Muistan. Mutta me olimme lapsia silloin. Ja minä olin kaunis silloin", kuiskasi Ingunn kiihkeämmin.
"Niin olit. Mutta pelkään olleeni niin lapsellinen, etten älynnyt sitä.Tuskin siihen aikaan kertaakaan ajattelin, olitko kaunis vai et."
— "Enkä minä ollut silloin taakkana sinulle — Olin terve ja vahva."
"Ei, ei, Ingunn." Olav hymyili heikosti ja siveli hänen kättään. "Vahva et ole ollut koskaan, rakas ystävä!"
* * * * *
Hestvikeniin tuli raskas talvi.
Olav eleli kotosalla koko ajan, hän ei katsonut voivansa olla poissa Ingunnin luota yhtään ainoata yötä. Tämä kärsi kovasti pitkällään olosta, koska oli niin laihtunut, ja lisäksi hän oli saanut jotakin vikaa selkäänsä: maattuaan yhdessä asennossa jonkin aikaa hänestä tuntui kuin kipu olisi lähtenyt nousemaan kylkiluun alta ja täyttänyt koko hänen rintansa. Ainoa, mitä hänelle saattoi tehdä, oli kääntää ja muutella häntä usein. Kiinteätä ruokaa hän ei voinut nauttia lainkaan; häntä pidettiin elossa juottamalla heravoivelliä, lientä ja maitoa, jota hän sai nauttia pienin kulauksin.
Hän oli koettanut näperrellä ompelutöitä siinä maatessaan, mutta heti kun hän piti käsiään koholla vähän aikaa, puutuivat ne niin, ettei hän voinut neuloa eikä sitoa. Ja niin hän makasi liikkumatta. Koskaan hän ei valittanut sanallakaan, ja hän kiitti hiljaa ja lempeästi, kun joku tuli kääntämään häntä tai kohentamaan pieluksia. Välistä hän myös nukkui paljon päivisin, mutta yöllä hän sai harvoin unta silmiinsä.
Olav antoi tulen palaa liedellä läpi yön ja oli pannut oven kamarinoviaukkoon, niin että saattoi sen sulkea, ja tupa pysyi lämpimämpänä. Talvi ei ollut kovin kylmä, mutta savu oli alituisena kiusana.
Ja niin hän valvoi sairaan luona yön toisensa perästä. Eirik makasi hänen selkänsä takana nukkuen, Liv nukkui penkillä ja Cecilia lähinnä seinää äitinsä vieressä. Olav makasi horroksen tapaisessa unessa, mutta se ei ollut koskaan niin syvä, ettei hän olisi kuullut, milloin kipinä räiskähti liedestä tai Ingunn voihkaisi melkein kuulumattomasti — jolloin hän oli samassa ylhäällä ja hänen luonaan. Koko talvena hän ei riisunut vaatteitaan muulloin kuin saunapäivinä.
Hän kävi polvilleen vaimonsa vuoteen viereen, pisti kämmenensä ensin hänen hartioittensa alle, sitten istuinlihasten alle ja viimeksi kantapäiden alle, pitäen niitä kourassaan hetken aikaa. Hän pelkäsi sairaalloista kauhua tuntien, että Ingunn saisi makuuhaavoja. Se oli kuin viimeinen sammuva kekäle kaikesta, mitä hän ennen oli tuntenut hänen ruumistaan kohtaan — hänestä tuntui, ettei hän jaksaisi nähdä ihon repeävän ja haavojen syöpyvän Ingunnin lihaan, niin kauan kuin hän oli elossa. Hänen oli aina ollut vaikea sietää mätähaavojen näkemistä ja hajua, vaikka tuo heikkous hävetti häntä. Ja sittenkin hän rukoili palavasti Jumalaa, ettei sitä ainakaan tapahtuisi — rukoili sitä yhtä paljon itsensä kuin Ingunnin tähden.
Hän kävi katsomassa tulta.
"Janottaako sinua, Ingunn —? Tahdotko, että otan sinut syliini,Ingunn?"
Olav kietoi hänen ympärilleen vuodevaatteet ja nosti hänet käsivarsilleen. Sitten hän istui hänen kanssaan tulen eteen juomanpanopenkille. Varovasti hän taivutti ylös nuo tunnottomat sääret, pani höyhenpatjoja penkille hänen jalkojensa alle, tuki häntä asettamalla reitensä hänen lanteittensa alle ja antoi hänen päänsä levätä olkapäätään vasten. Sitten hän kysyi:
"Onko hyvä nyt?"
Saattoi sattua, että Ingunn vaipui uneen levätessään hänen sylissään näin. Silloin Olav jäi istumaan tuntikausiksi pitäen häntä sylissään, kunnes hänen oma selkänsä oli jäykkä ja kaikki jäsenensä kangistuneet. Jos hän liikahti vähääkään, heräsi Ingunn. Silloin hän tavallisesti irrotti kätensä peitteistä, silitti Olavin kasvoja ja sanoi:
"Nyt voin jo paljon paremmin. Kanna minut sänkyyn, Olav, ja mene nukkumaan — sinua väsyttää varmaan."
"Minusta on tullut raskas taakka sinulle, Olav", sanoi hän eräänä yönä, "mutta koeta kärsiä — ei sitä kestä kauempaa kuin tämän talven."
Olav ei vastustellut. Hän oli ajatellut itse samaa. — Kun kevät tuli, vei se kai Ingunnin mukanaan. Ja nyt hän oli vihdoinkin valmis alistumaan siihen.
* * * * *
Mutta kun talvi teki loppuaan, näytti Ingunn ennemminkin olevan paranemaan päin. Joka tapauksessa hän virkistyi sen verran, että kyseli talon asioita ja kalastusta. Hän kuunteli kellojen kilkettä aamuin, illoin, luetteli lehmiä nimeltä ja sanoi kerran, että oikean kevään tultua hänet saisi kantaa ulos jonakin päivänä, että hän näkisi vielä kerran karjan!
Ceciliasta oli tullut sievä tyllerö ja hän oli iso ikäisekseen. Ingunnilla oli paljon lohtua hänestä päivisin, vaikkei hän saanutkaan olla kahden lapsen kanssa. Livin oli aina oltava mukana. Yöt pienokainen nukkui kasvatusäitinsä kanssa toisessa rakennuksessa — Ingunn ei nyt enää jaksanut pitää tuota paksua, tervettä lasta vieressään: Cecilia kieri äitinsä päälle unissaan ja konttasi valveilla ollessaan ympäri sänkyä, kellahtaen tuon tuosta raskaasti tuolle rujolle ruumiille.
Olavin oli niin vaikea sietää Liviä, että hän mieluummin oli tulematta tupaan kun tiesi tämän olevan siellä. Hän tiesi tytön myös näpistelevän ja oli jo kauan epäillyt hänen olevan hyvää pataa Ankin kanssa ja opettavan tämänkin näpistelemään ja valehtelemaan — sanoissaan oli Anki aina ollut epäluotettava, mutta tähän asti se oli tapahtunut siksi, ettei hän ymmärtänyt parempaa. Eivät he varastaneet niin suuria määriä, että se olisi tuottanut vahinkoa, mutta hänestä ei ollut hauska pitää epärehellistä väkeä talossaan. Täällä olivat muutkin asiat rempallaan — itse hän oli pitkäaikaisesta valvomisesta niin väsynyt, ettei jaksanut pitää silmällä kaikkea, mitä olisi pitänyt, ja alamäkeen on helppo luisua.
Nyt hän ei siis nähnyt paljon Ceciliaakaan päivällä. Mutta vähitellen oli käynyt niin, että hänen rakkauteensa tytärtä kohtaan sekoittui syvä tuska — hänen sydäntään kirveli, kun hän muisti tuon sinisen, kosteutta tihkuvan kevätyön, jolloin hän oli kotiin palatessaan löytänyt tämän kätkyestä. Ja saadessaan hänet ensi kertaa käsivarsilleen oli hän uskonut niin varmasti lapsen merkitsevän käännettä heidän elämässään, käännettä onneen päin —.
Hän rakasti tuota pikku tytärtä, mutta hänen rakkautensa vaipui kuin häneen itseensä ja jäi hänen sydämensä pohjalle kuin arka, äänetön olento. Ensi aikoina isä oli usein seisahtunut lapsen kätkyen ääreen, ja nipistänyt häntä hellästi kahdella sormella, leikkien ja liehitellen — hiljaisen, ihmettelevän ilon vallassa, kun sai tämän nauramaan. Ja hän oli nostanut hänet ylös ja painanut itseään vasten harjaantumattomasti ja kömpelösti leperrellen: Cecilia, Cecilia. Nyt hän seisahtui jonkin matkan päähän, kun näki häntä kannettavan rakennuksesta toiseen — hymyili ja vilkutti vain kauempaa kädellään. Sekin, että lapsi oli niin kaunis ja että hän tunsi siinä oman sukunsa vaaleuden, ikään kuin vain lisäsi hänen surumielisyyttään.
Eirikiä nykyisin tuskin näkikään. Tuo yhdeksänvuotias pysytteli vaistomaisesti poissa aikuisten parista, joiden hän huomasi olevan alati raskasmielisiä. Ja tuossa suuressa kartanossa oli niin paljon toimitettavaa ja hauskuutta, ettei hän tullut päätupaan muuta kuin syömään ja nukkumaan.
* * * * *
Keväisille Ristinmessun markkinoille täytyi Olavin lähteä kaupunkiin. Siellä häntä odotti sana, että hänen oli tultava saarnaveljien luostariin.
Priori ilmoitti hänelle, että hänen ystävänsä Arnvid Finninpoika oli kuollut talvella. Viime kesänä hän oli pukeutunut Hamarin veljien munkkipukuun. Mutta jo toisella paastoviikolla hän kuoli äkkiä — kukaan ei tiennyt mihin. Veljesten mennessä messuun oli hänen vieressään kulkeva munkki nähnyt veli Arnvidin kalpenevan ja horjahtavan, mutta hänen kuiskaten kysyessään, oliko tämä kipeä, oli Arnvid pudistanut päätään. Mutta heidän polvistuessaan Verbum caro factum est'in kohdalla näki hänen vierustoverinsa, ettei veli Arnvid jaksanut nousta takaisin ylös, ja kun messu oli loppunut, oli hän tainnoksissa. Silloin hänet kannettiin dormitorioon ja pantiin lavitsalle; hän valitti hiljaa silloin tällöin, mutta tajuihinsa tulematta. Keskellä päivää hän sentään selvisi ja silloin hän pyysi hiljaisella äänellä viimeistä palvelusta. Heti sakramentit nautittuaan hän nukkui, ja kun munkit palasivat vesperjumalanpalveluksesta, oli hän kuollut, niin hiljaa, ettei se veli, joka oli istunut hänen luonaan, ollut huomannut, milloin henki oli lähtenyt.
Priori sanoi vielä, että ennen kuin Arnvid oli tullut luostariin, oli hän jakanut koko joukon kalleuksia sukulaisilleen ja ystävilleen, ja nämä kaksi juomasarvea hän oli käskenyt poikansa lähettää Olav Auduninpojalle. Mutta Arnvidinpojat olivat siinä suhteessa omituisia, etteivät he tahtoneet mielellään lähteä kotikulmansa ulkopuolelle, ja kun he sitten tulivat Hamariin isänsä hautajaisiin, oli Maunu tuonut sarvet luostariin, eikä veli Bjarne ollut tahtonut lähettää näitä harvinaisia aarteita etelään, ennen kuin hän saattoi jättää ne jonkun veljeskunnan oman miehen käsiin.
Olav tunsi heti Miklebøn juomasarvet. Ne olivat pienet, mutta hyvin arvokkaat: kaksi korppikotkankynttä, hopeakoristeiset ja kullatut. Olav oli juonut niistä ystävänsä kanssa juhlailtoina, kun he joivat simaa tai viiniä — ne olivat vain yhdenjuotavia.
Tieto Arnvidin kuolemasta järkytti Olavia sydänjuuria myöten. Hän ei jaksanut jäädä kaupunkiin toisten pariin, vaan purjehti takaisin Hestvikeniin samana iltana.
Toisin hetkin, ajatellessaan ystäväänsä ja muistaessaan heidän viimeistä keskusteluaan, oli hänen mieltään kirvellyt, että hän oli riisunut itsensä alasti toisen edessä. Hän oli katunut tuota heikkoutta niin, että hänestä oli välistä tuntunut siltä, kuin hänelle olisi ollut helpompi, ellei Arnvidia olisi enää olemassa. Mutta nyt hän tunsikin äkkiä, että tämä oli viimeinen isku, mikä häntä saattoi kohdata, ja ettei hän tästedes jaksanut taistella omaa sydäntään vastaan — nyt kun hän tiesi, ettei hänellä enää ollut ainoatakaan kanssatodistajaa; ihan yksin hän ei jaksanut kantaa salaisuuttaan.
Ja ensimmäisen kerran hän nyt näki heidän ystävyytensä todellisen sisällön.Hänoli käyttänyt hyväkseen Arnvidia — ja tämä oli antanut hänen tehdä niin. Hän oli valehdellut ystävälleen, ja ystävä oli nähnyt hänen lävitseen; ei ainoastaan sillä kertaa, vaan aina hän oli sanonut Arnvidille, mitä hänelle itselleen parhaiten soveltui — heidän viime kohtaukseensa asti. Ja Arnvid oli tyytynyt siihen ääneti. Ainahänoli hakenut tukea, ja Arnvid oli tukenut häntä — kuten Arnvid oli suonut apuaan kaikille, jotka sitä pyysivät. Ja palkka, jonka hän siitä oli saanut, oli ollut raipan antia — hän oli saanut sellaisen palkan kuin sille miehelle sopii, jolla on rohkeutta tehdä Kristuksen esikuvan mukaan. Ja kuitenkin Arnvid oli moittinut itseään ja pitänyt itseään huonona seuralaisena joka kerran, kun hän ei jaksanut nähdä tietä selvänä edessään, ja joka kerran, kun hänen mielensä oli ollut tulvillaan katkeruutta ja halveksuntaa ihmisten kehnouden tähden — niinkuin syntisen ihmisen täytyy tuntea joskus, kun hän rohkenee lähteä astumaan Jumalan jälkiä.
Olav kulki kotonaan touon aikaan vielä entistään hiljaisempana.
Mutta eräänä aamuna, lähetettyään väkensä työhön, hän lähti yksin takaisin kotiin.
Auringonpaiste virtasi alas avonaisesta räppänästä liedelle, missä ei palanut tulta, multalattialle ja Ingunnin sängyn yläpuolelle. Molemmat lapset olivat hänen luonaan: Eirikin mustakiharainen pää oli äidin käsivarrella ja hänen pitkät säärensä riippuivat sängynlaidan yli. Cecilia ryömi ympäriinsä, kohottautui puoliksi seisoalleen ja pudottautui mätkähtäen ja ilosta kiljaisten peitteen alla olevalle tunnottomalle ruumiille. Tytöllä ei ollut päällään muuta kuin tulipunainen villakolttu; hänen ihonsa oli vaalean punakka ja hänen hiuksensa olivat kasvaneet niin, että ne nyt ympäröivät pellavanvalkoisina, välkkyvinä kiehkuroina hänen kasvojaan ja niskaansa. Hänen vaaleiden silmiensä valkuainen oli niin sininen, että silmät näyttivät tasaisen sinisiltä, ja siitä syystä nuo suloiset, hennot pikkutytön kasvot saivat ihmeellisen eläimellisen valppauden ilmeen.
"Äitinne ei jaksa kestää teidän painoanne, Eirik." Olav otti Cecilian ja istuutui sängynlaidalle lapsi sylissään. Hän pusersi hänet äkkiä rintaansa vasten, ja lapsi rimpuili vastaan — se ei ollut tottunut olemaan isänsä sylissä. Olav tunsi, miten tukeva ja voimakas hänen käsiensä välissä oleva pikku ruumis oli, ja nuo silkinhienot hiukset tuoksuivat niin raikkaasti.
Kun lapsi ei päässyt äidin luo, kääntelehti se isänsä sylissä ja tahtoi mennä veljelle. Eirik otti sen vastaan, piteli siskoaan kainaloiden alta ja yritti antaa tämän kävellä. Cecilia työnsi esiin pullean vatsansa, sätkytti käsivarsiaan ja toista jalkaansa, heittäen päänsä taapäin ja nauraen veljen kasvoja kohti. Sitten hän vääntäytyi eteenpäin, töpötteli nopein pikku askelin ja kiljahteli taas ilosta; hän kipristi kaikki pikku varpaansa jalkapohjan alle, joka oli aivan pyöreä ja oli tätä ennen tuskin koskenut maahan.
Olav pyyhkäisi kädellään sängynlaitaa — siinä oli levällään puoleksi kuihtuneita alkukesän kukkia: hiirenherneitä, metsätähtiä, voikukkia ja isoja orvokkeja. Ingunn keräsi ne kaikki yhdeksi kimpuksi:
"Kesä näkyy jo olevan pitkällä, huomaan minä —!"
Olav istui katsellen lapsia. Nämä olivat harvinaisen kauniit, molemmat eloon jääneet. Eirik oli jo iso poika, pitkä ja hoikka, puukkovyö solakoilla lanteillaan. Olav huomasi, miten kaunis hän oli: hänen kasvonsa eivät olleet enää lapsellisen pyöreät, vaan kapeat ja terävät; nenä oli hiukan kyömy, hammasrivi korkea ja kaareva, iho ruskea, hiukset tummat, silmät kullankeltaiset. Saattoiko äiti olla ajattelematta, ketä hän muistutti.
"Ota sisko mukaasi, Eirik, ja vie hänet Liville. Tahdon puhua äitisi kanssa eräästä asiasta."
Ingunn nosti kukkavihon molemmin käsin kasvoilleen ja imi sieraimet levällään niiden hapanta, mehevää, keväistä tuoksua.
"Pian sinä, oma Ingunnini, pääset makaamasta täällä tuskissasi", sanoi Olav hiljaa ja selvästi. "Olen hankkinut kyydin laivalla Nidarosiin kesemmällä Pyhän Olavin päiväksi, että sinä saisit liikuntakykysi takaisin oikeuden veritodistajalta."
"Olav, Olav, älä ajattele sellaista. En jaksaisi tehdä sitä matkaa — en pääsisi hengissä Nidarosiin."
"Kyllä varmaan." Mies sulki silmänsä ja hymyili tuskaisesti — hän oli tullut kalmankalpeaksi. "Katso, nyt minäuskallan, Ingunn. Kun tulen sinne, pyhän haudan luo, niin ripitän syntini. Vapaasta tahdostani olen jättävä itseni Jumalan käsiin ja sovittava sen, mitä olen rikkonut Häntä ja lakia ja oikeutta vastaan maanmiesteni edessä."
Vaimo tuijotti häneen kauhistuneena; Olav sanoi äskeisen haltioituneen hymyn viipyessä kasvoilla.
"Se, mitä kerran tapahtui sinulle Miklebøssa — se että nousit vuoteestasi ja kävelit — oli kai ihme — se oli varmasti ihme! — Etkö usko, että Jumala voi tehdä tuon ihmeen uudestaan?"
"Ei, ei!" Ingunn kirkaisi. "Mitä sinä puhut, Olav — mistä synnistä sinä puhut?"
"Siitä, että tapoin Teitin, tietysti. Pistin tuleen majan, missä ruumis makasi — enkä ole tunnustanut sitä sitten. Olen käynyt ripillä joka vuosi ja tunnustanut tarkkaan kaiken muun, pienet sekä suuret asiat — ottanut vastaan Corpus Dominin kuten muutkin ristiveljet, käynyt messussa ja rukoillut ja ollut kuin, ollut kuin —. Mutta se päättyy nyt, Ingunn — en tahdo jatkaa sitä. Nyt jätän asiani Luojani käsiin, ja mitä Hän on antava tapahtua minulle, siitä olen kiittävä Häntä, siunaava, siunaava Hänen nimeään."
Hän näki kauhean pelon Ingunnin kasvoilla ja heittäytyi sängyn eteen, painaen päänsä hänen syliinsä.
"Niin, Ingunn. Sinun ei tarvitse enää kärsiä minun synneistäni. Kun sinä vain jaksatuskoa, tiedät saavasi avun."
Ingunn tarttui hänen leukaansa ja koetti nostaa hänen päänsä ylös. Aurinko paistoi nyt sänkyyn asti, — ja silloin Ingunn näki Olavin tukan olevan aivan harmahtavan.Sitäei näkynyt muulloin kuin auringon sattuessa siihen, koska hän oli niin vaalea.
"Olav, katso minuun. Jeesuksen nimessä, älä ajattele noin. Eikö minulla ole itselläni kylliksi syntejä, joita olen saanut sovittaa —! 'Sinä et oleihminen', sanoit sinä kerran, muistatko —?" Hän pakotti Olavin nostamaan päänsä. "Tiedät, mitä minä olisin tehnyt Eirikille, ellet sinä olisi tullut ajoissa. Pitäisiköminunsyyttää Jumalaa siitä, että hän määräsi, etten minä ollut kelvollinen kasvattamaan lapsia — elin koko sen talven vain ajatellen, miten saisin tukahutetuksi viattoman elämän, jonka tunsin liikkuvan sydämeni alla."
Olav katsoi häneen ihmetellen. Hän ei ollut milloinkaan tullut ajatelleeksi, että Ingunn muistaisi noita sanoja — vielä vähemmän, että tämä ottaisi ne noin vakavasti.
"Jumalan armoa saan kiittää siitä, ettei tunnollani ole lapsenmurhaa. Ja tuskin olin pelastunut tuosta synnistä, kun ryhdyin toiseen, vielä pahempaan — ja Jumala ojensi uudestaan kätensä, kun jo olin puolitiessä tuonelaan. Olen ymmärtänyt kauan aikaa sitten, etten saanut sysätä itseäni helvettiin; jokainen päivä, jonka olen elänyt sen jälkeen, oli laina, armonaika, jonka olin saanut tullakseni järkiini ja oppiakseni —. — En valita, että makaan tässä, Olav — oletko kuullut minun valittavankertaakaan? Minä tiedän Jumalan rankaisseen minua, ei siksi, että hän vihaisi minua — Hän, joka kaksi kertaa on temmannut minut tulesta, johon itse tahdoin juosta —."
Olav tuijotti häneen — ja hänen silmäterissään syttyi aivan kuin valo. Vaikka hän oli rakastanut Ingunnia niin sanomattomasti kaikkina näinä vuosina, ei hän ollut luullut, että tämä ajattelisi enemmän kuin eläimet, kuin jokin nuori kauris tai lintu, joka voi rakastaa puolisoaan ja jälkeläisiään ja surra kuollutta poikastaan — säikkyä pahanpäiväisesti, kärsiä alistuen haavoistaan ja kivuistaan. Mutta hän ei ollut voinut ajatella, että hän voisi puhua vaimolleen kuten toiselle kristitylle siitä, mitä hän oli hautonut sielussaan vuosikausia.
"Ei, Olav!" Ingunn veti häntä kädestä ja painoi hänen päänsä rintaansa vasten. Olav kuuli hänen sydämensä takovan hurjasti tuon kapean, laihtuneen rintakehän alla. "Älä puhu niin, ystävä hyvä! Sinun syntisi on valkea minun synteihini verrattuna! On totta, että nämä vuodet ovat tuntuneet mielestäni monesti kovilta ja raskailta — mutta nyt minusta tuntuu, että ne ovat sujuneet sittenkin helposti, koska sain elää sinun kanssasi ja koska aina olit hyvä minulle!"
Olav kohotti kasvonsa.
"On totta, Ingunn, että jotakin hyvää meillä on ollut sentään täällä Hestvikenissä: olemme aina olleet ystäviä. Sairaana ja terveenä olet aina ollut luonani, ja olet ollut minulle rakkain ihminen maan päällä, olento, jonka rinnalla sain kasvaa aikuiseksi kaukana sukulaisistani ja ystävistäni ja jonka kanssa olin enimmän yhdessä.
"Mutta koska nyt Jumala oli niin lempeä minulle, kaikesta huolimatta, että salli minun saada sinut — ja minähän näen nyt, että minun olisi ollut vaikea viihtyä, jos olisin joutunut asumaan täällä yksin, ilman ainoatakaan ihmistä, jonka olisin tuntenut nuoruudestani — niin ymmärrätkös, juuri siksi en jaksa enää kauemmin olla Jumalan vihamies, enkä vapaasta tahdostani elää erossa Hänestä. Maksoi mitä maksoi —.
"En ole köyhäkään. Siitäkin kohtalosta Jumala säästi minut. — Hän antoi usean yritykseni onnistua, mihin ryhdyin parantaakseni asemaamme. Minä omistan enemmän nyt kuin yhteen mennessämme. Ja tiedäthän, että meillä on sopimus — puolet pesästämme on sinun, kävi miten kävi. Et siis jää puille paljaille lapsinesi."
"Älä puhu noin, Olav. Eivoiolla niin suuri synti, että tapoit Teitin. — En ole sanonut yhdellekään ihmiselle, en valittanut kenellekään — mutta on niin, että hän otti minut väkisin! En voinut sanoa sitä — siitä en voinut puhua —", hän ähkyi ääneen, "— viaton en ollut itsekään, olin käyttäytynyt niin, että hän saattoi luulla minua huonoksi — mutta en ollut ajatellut leikin voivan päättyä niin — ja silloin hän käytti väkivaltaa. Tämä on totta, Olav, vannon sen."
"Minä tiedän sen." Olav ojensi kätensä aivan kuin hillitäkseen häntä. "Hän sanoi sen itse. Tiedän myös murhan olleen sinänsä vähäpätöisen asian — jos olisin silloin heti tunnustanut sen. — Mutta silloin tein erehdyksen — ja nyt on synti kasvanut ja minä ymmärrän, että se on kasvava yhä, siittävä synnin toisensa jälkeen. Ja nyt minun täytyy kääntyä, Ingunn — muuten minusta tulee hirviö. Se on kasvanut niin, että uskallan tuskin sanoa kolmea sanaa pelosta, että kaksi niistä on valhetta."
Ingunn peitti käsivarrellaan silmänsä ja vaikeroi hiljaa.
"Tiedäthän", sanoi Olav, "ettei ole varmaa, onko arkkipiispa vaativa minua ilmoittautumaan kuninkaan voudille. Ehkä hän katsoo sen riittävän, että tunnustan syntini Jumalalle. Olen kuullut toisten saaneen synninpäästön mitä suurimmista rikoksista, ilman että heitä on vaadittu hävittämään sukulaistensa onnea ja menestystä — ainoa, mikä heille määrättiin, oli matka Jerusalemiin —."
"Ei, ei!" Ingunn kirkaisi. "Menisitkö sinä meidän luotamme — maailman ääriin."
"Eihän ole mahdotonta —", Olav laski kätensä vaimonsa rinnalle tyynnyttääkseen häntä, "että saisin palata luoksenne. Ja sinähän tiedät, että silloin jäisit tänne Hestvikeniin emännäksi."
"Silloin tulee tietysti ilmi, ettei Erik ole sinun poikasi!"
Olav vastasi hiljaa:
"Olen ajatellut sitäkin, Ingunn — ja se on pidättänyt minua niin kauan kuinitselläniei ollut lasta sinun kanssasi, ja minun syrjäperilliseni olisivat voineet karkottaa sinut Hestvikenistä poikinesi. Mutta nyt on Cecilia oleva perilliseni. Voit antaa pojalle täyden perinnön omasta osastasi — ja hänellä on rikas sisar tukenaan."
"Olav, muistatko, mitä itse sanoit — että olet antanut Eirikille enemmän kuin sovintorahat hänen isänsä murhasta —."
"Muistan. Mutta huomaan nyt, Ingunn, ettei minulla ollut oikeutta siihen. — Antaa tyttäreni isäinperintöä sakkoina vieraan miehen lapselle —."
"Ceciliasta — Olav, Ceciliasta on tuleva muutenkin rikas neito, hän on rikas, kunniassa syntynyt, korkeasukuinen — ja kaunis hänestä tulee lisäksi. Ei hän ole jäävä huonolle osalle, vaikka saisikin tyytyä sisaren osaan."
Olavin kasvot muuttuivat jäykiksi ja aivan kuin sulkeutuivat.
"Oikeuttaisänperintöön ei ole lapsella, joka on sellaista syntyperää kuin Eirik."
"Ei — sinä olet aina vihannut minun äpärääni." Ingunn purskahti itkuun, rajuun, hillittömään itkuun. "Olen kuullut sinun itsesi kutsuvan häntä siksi."
"Voi olla — se on haukkumasana, joka voi päästä vihastuneen miehen huulilta, kun hän puhuu sille, joka on hyväsukuinen." Olav koki puhua rauhallisesti, mutta ei voinut estää katkeruuden häivettä pilkistämästä esiin: "Mutta en kiellä katuneeni — sen pojan olisi ollut parempi kuulla toista nimeä, kun hän kiusasi minua."
"Sinä vihaat häntä", sanoi äiti.
"Se ei ole totta. En ole milloinkaan ollut liian kova Eirikille. Herra tietää, että hän on saanut vähemmän kuritusta kuin tarvitsisi — minä envoikurittaa häntä, kun sinä katsot minuun, kuin iskisin sinua puukolla joka kerran, kun puhun hänelle vähän ankarammin ja itse hemmottelet hänet piloille."
"Minä! Joka makaan tässä enkä näe poikaa koko päivänä —", Ingunn oli ottanut ylös kukat ja repi niitä nyt käsissään. "Kuluu viikkoja, ettei hän käy ollenkaan äitinsä luona — ettei hänellä ole aikaa puhua minun kanssani. Ja kun hän tulee — kuten tänään, ajat sinä hänet heti pois."
Olav oli ääneti.
"Mutta jos Eirikin täytyy kärsiä minun synneistäni — silloin olisi ollut parempi, ettei hän olisi tullutkaan elävänä ilmoille — vaikka itse olisin joutunut kuolemaan ja kadotukseen."
"Ole nyt järkevä, Ingunn", pyysi mies hiljaa.
"Olav, kuule minua — armahda minua! Liian kalliisti olisit ostanut henkeni ja elämäni, jos sinun sen vuoksi täytyisi lähteä kulkemaan maailman halki köyhänä, kodittomana pyhiinvaeltajana epäuskoisten, pahojen ihmisten parissa. Taikka jos kävisi vielä pahemmin — jos joutuisit seisomaan alastomana ja häväistynä, ehkä hengenvaarassa ja saisit sietää pahantekijän ja murhaajan nimeä — tuon miehen tähden —sinä, miehistä paras, oikeamielisempi ja rohkeampi kuin kukaan —."
"Ingunn, Ingunn — en ole sitä enää — olen pettäjä Jumalan ja ihmisten edessä —."
"Sinäetole pettäjä — ei voi olla kuolemansynti, että tapoit tuon miehen. — Etkä sinä tiedä, miltä tuntuu joutua häväistäväksi ja herjattavaksi —minätiedän sen,sinäet ole milloinkaan kokenut, mitä on olla kunniaton —.
"Minä en voi, kautta Kristuksen ja Maarian, envoikestää sitä uudelleen — vaikka saisin takaisin elämäni ja liikuntakykyni — että tietäisin jokaisen ihmisen, joka minua katsoo, tuntevan häpeäni ja ihmettelevän, minkälaisen ihmisen sinä olet tuonut Hestvikeniin emännäksi —; ja että Eirikini joutuisi oikeudettomaksi, isättömäksi äpäräksi, jonka karannut, vierasmaalainen renki oli siittänyt kanssani — vietellyt aitanparvessa villasäkkien välissä aivan kuin olisin ollut kevytkenkäinen, miesten perässä juokseva orjalutka —."
Olav seisoi katsoen häntä — kalpeana ja jäykkänä.
"Ei — jos minulle suotiin elämä kärsiäkseni näin — jos minun annetaan nousta vuoteestani mennäkseni sellaista kohtaloa vastaan — sinun pikku Ceciliaasi ja omaa äpäräpoikaani taluttaen — sinun ollessasi poissa meidän luotamme, kolmen turvattoman luota — silloin kaipaan aikaa, jolloin makasin tässä odottaen, milloin selkäni alkaisi aueta mätähaavoille —."
Hän ojensi kätensä Olavia kohti. Olav katsoi pois — hänen kasvonsa olivat liikkumattoman jäykät — mutta hän tarttui ojennettuun käteen ja sanoi:
"Olkoon siis kuten tahdot."
Seuraavana vuonna, pitkänpaaston alussa, muutti Torhild Bjørnintytär takaisin Rundmyriin. Ja heti alettiin seudulla puhua, että hän joutui pois Hestvikenistä niin äkkiä siksi, että hän saisi lapsen Olav Auduninpojalle.
Jos sellainen onnettomuus olisi sattunut jollekin toiselle miehelle, joka oli elänyt aivan kuin leskimiehen elämää vuosikaudet, sairaan vaimon ollessa elossa — ei kukaan olisi puhunut ääneen asiasta, vaan paikkakunnan parhaat miehet ja naiset olisivat antaneet ajattelemattoman nuorison ja niiden, jotka eivät ymmärtäneet ihmistapoja ja säädyllistä menoa, tietää, että kuta vähemmän asiasta puhuttiin, sitä parempi. Olav tiesi sen. Mutta hän tiesi myös, että nyt oli kysymyksessähän— ja hän oli tavallaan kuin susi lammasten laumassa. Vaikkei hän ollut tehnyt pahaa yhdellekään naapurilleen, mikäli hän saattoi ymmärtää. Ja toisetkin muistivat sen aina väliin: kun oikein asiaa ajatteli, ei kukaan tiennyt hänessä olevan mitään erityistä vikaa tai tahrapilkkua; häntä ei voitu syyttää mistään kunniattomasta tai rumasta teosta — Olav Auduninpoika oli vain joutunut sellaiseen huutoon, että hän oli juro ja ikävä kumppani.
Sinä lyhyenä päivänpaisteaikana, jolloin Cecilian tultua maailmaan, ei vielä tiedetty hänen syntymänsä riistäneen äidiltä viimeistäkin terveyden rahtua, olivat laakson asukkaat kohdelleet Olavia suopeasti. Kun tuo merkillinen kirous viimeinkin oli lauennut ja Hestvikeniin oli syntynyt elinvoimainen lapsi, olivat hänen vertaisensa iloinneet hänen kanssaan ja toivoneet, että isäntä muuttuisi nyt ehkä seuraa rakastavammaksi, eikä olisi enää sellainen jurottaja kuin ennen, joka karkotti ilon ja elämän pelkällä olemuksellaan, istuessaan ääneti ja eteensä tuijottaen hauskassa seurassa. — Mutta Olav ei tahtonut osata päästää heitä lähelleen, vaan jäi samaksi mörökölliksi, jonka kanssa kukaan ei tahtonut tulla toimeen.
Ja sitten hänestä levisi perin ilkeä juttu. Sillä aikaa kun vaimo makasi vuoteessaan halvaantuneena ja tuskia kärsien, kestettyään toisen toistaan vaikeamman synnytyksen, eli mies huoruudessa apuvaimon kanssa omassa talossaan. Sitä oli tietysti kestänyt jo vuosikausia, keksivät ihmiset nyt — moni tiesi Olavin tuoneen kaupungista palvelijalleen lahjoja, jotka olivat liian kalliita hänen asemassaan olevalle. Hän oli auttanut tätä sijoittamaan Bjørnin ja Gudridin lapsia. Ja kaiken aikaa hän oli hoitanut Rundmyrin maanviljelystä, minne nainen nyt oli poistunut. Rundmyr ei ollut kaukana Hestvikenistä, eivätkä he liikoja hävenneet, sillä ihmiset olivat nähneet Torhildin koikkivan ulkona keskellä kirkkainta aamupäivää niin leveänä kuin oli. — Kantavan pyttyjä tuvan ja karsinan välillä ja kulkevan pitkiä matkoja metsän laitaan kuorimaan petäjää ja katkomaan lehdeksiä —. Ja samassa ihmiset kaivoivat esiin kaiken, mitä tiesivät Bjørn Egilinpojasta ja Gudridista.
Olavin lähimmät sukulaiset, Skikkjustadin Signe ja Rynjulin Una, olivat luottaneet häneen viimeiseen asti ja koettaneet puolustella pikkuserkkuaan. Mutta nyt hekin olivat vaiti ja näyttivät noloilta, kun joku vain mainitsi Olav Auduninpojan nimenkin.
Olav tunsi enimmät itsestään ja Torhildista kulkevat puheet. Hänen tehtyään rippinsä kysyi sira Hallbjørn oliko siinäkaikki? Siten hän sai tietää, millaisia huhuja hänestä oli liikkeellä — että tätä suhdetta hänen ja Torhildin välillä oli muka kestänyt jo vuosia ja että jotkut viittailivat sinnekin päin, että hän oli sen lapsen isä, jonka Liv oli saanut Hestvikenissä edellisenä vuonna.
Eräänä lähisunnuntaina tämän jälkeen, jolloin hän ei tohtinut ratsastaa kirkkoon toisten kanssa, oli suojailma. Hän vetelehti pihamaalla. Siinä oli iso vesisammio, jonka pinnalla oleva jää oli sulanut sen verran, että sen päälle oli tullut vettä. Olav sattui kumartumaan sen yli ja näki oman kuvansa vedessä. Kasvot, jotka tuijottivat häntä vastaan sammion tummasta syvyydestä hiukan epäselvinä ja hämärinä, muistuttivat spitaalisen ihmisen kasvoja — kalpeus paistoi kuin kuuraläikkinä ahavoituneesta ihosta ja silmänvalkuaiset verestivät. Olavia alkoi kuvottaa oma kuvansa.
Hän oli melkein odottanut, että tuntuisi helpommalta, kun hänen ei tarvinnut käydä kirkossa tänä vuonna. Hän oli lopulta luullut, ettei hän jaksaisi käydä enää kirkossa ripittämättömine synteineen. Mutta oli vieläkin pahempaa olla pois suljettu. Hän oli luullut, että aviorikoksen tuottama raskas sovituksenteko lääkitsi hiukan tuota entistä haavaakin. Mutta hänen täytyi nyt ajatella, että tämä viimeinen synti oli vain entisen täydennystä.
Mutta tämä oli ollut viimeinen asia, jossa hän oli luullut voivansa luottaa itseensä — ettei mikään mahti maailmassa saisi murretuksi hänen uskollisuuttaan Ingunnia kohtaan.
Hänen uskottomuudestaan ei ollut mainittu sanallakaan heidän välillään, mutta hän tiesi Ingunnin tietävän sen.
Kaiken syynä oli se, että hänestä oli äkkiä tuntunut, ettei hän enää jaksanut palvella Ingunnia — tuon päivän jälkeen edellisenä keväänä, jolloin hän oli sanonut tälle, ettei hän enää jaksanut elää kuolemansynti elävänä mielessään, siittäen uutta syntiä päivästä päivään — ja kun tämä oli vaatinut, että hänen oli kestettävä edelleen, hänen ja pojan tähden. Ja toinen, sairas ja loppuun kiusaantunut, oli voittanut — ei kukaan kunnian mies olisi voinut vastustaa sellaista elävää tuskan kuvaa.
Nöyrtyä ottamaan asiaa uudelleen puheeksi hän ei voinut. Ja niin hän oli kuin ei siitä olisi puhuttu mitään, vaan auttoi häntä pitkinä öinä kuten ennenkin. Mutta nyt, kun hänen sydämensä viimeinenkin rakkaus ja kärsivällisyys oli lopulta vuotanut kuiviin, otti se paljon enemmän voimille. Nyt hän tunsi jatkuvasti, miten väsynyt ja loppuun kulunut hän oli ainaisesta yövalvomisesta, ja hänen mielessään kytevä suuri katkeruus imi uutta voimaa pienistä katkeruuden aiheista joka kerran, kun hän huomasi unohtavansa talon asiat ja olevansa hidas ajattelemaan muita sekä tuntevansa ruumiinsa jäykäksi ryhtyessään johonkin kovempaan hommaan.
Ennen juhannusta hän sitten oli mennyt kerran ulos aamupuoleen yötä. Ingunn oli nukahtanut ja hän tahtoi hengittää vähän raikasta ilmaa ennen kuin itse paneutui levolle. Hän seisoi tuvan ovella — oli valoisa, äänetön, kuulea yö. Kalamiehiä ei voinut odottaa kotiin vielä muutamaan tuntiin; kaikki talon ihmiset nukkuivat. Silloin hän huomasi kodan katolta nousevan vähän savua. Samassa Torhild Bjørnintytär ilmestyi kodan ovelle ja tyhjensi ulos padallisen huuhdevettä — märkä tukka riippui tummina siimoina hänen ympärillään.
Olavin mieltä oli aina niin liikuttanut, kun hän näki Torhildin koettavan pysyä siistinä raskaasta raadannastaan huolimatta. Hän oli aina ensimmäisenä hereillä ja viimeisenä sängyssä, ja näin hän sittenkin jaksoi hoitaa ja palmikoida tukkaansa ja vaihtaa vaatteita kesken viikkoakin. Ingunn oli luopunut kaikesta sellaisesta ennen kuin he olivat olleet naimisissa neljää vuottakaan.
Olav meni Torhildin luo, ja he puhuivat jonkin sanan keskenään — vaistomaisesti kuiskaten, koska oli niin hiljaista — ei kuulunut pienintäkään risahdusta paitsi lintujen herääviä ääniä. Olav vastasi toisen kyselyyn ehtineensä torkahtaa vähän välillä, mutta nyt hän oli menossa nukkumaan.
"Etkö voisi nukkua minun sängyssäni?" kysyi tyttö. "Siellä olisi parempi rauha." Ja hän sanoi itse nukkuvansa lasten kanssa parvessa näin kesäaikaan.
Torhild asui siinä tuvassa, jossa Olavin vanhemmat olivat viettäneet ensimmäisen avioliittoaikansa. Se oli pieni, vanha rakennus, hiukan erillään pihasta, sillä se oli karjarakennusrivissä Hevoskallion alla, eniten itään päin laaksoa kohti. Olav oli korjaillut sitä, niin että se oli lämmin ja tiivis, mutta siellä oli hyvin ahdasta.
Torhild seurasi häntä perille ja veti pois säpin, jolla hän oli sulkenut oven. Sisältä tulvahtava ilma oli kuin hyvä henkäys: lattialla oli katajanhavuja. Huone oli niin kaita, että päädyn alla oleva sänky täytti sen seinästä seinään; vuodetaljat hohtivat pimeässä valkoisina kuin lumi, ja ympärillä riippui kukkaseppeleitä, jotka oli ripustettu syöpäläisten ja kärpästen karkottamiseksi. Torhildilla oli tupansa hyvässä kunnossa, kun hän muutti sieltä kesäksi.
Hän pyysi Olavia istumaan sängynlaidalle, että hän saisi riisua tämän kengät. Olavista tuntui kuin uni olisi uhonnut häntä vastaan tuolta puhtaalta, raikkaalta tilalta ja peittänyt hänet sisäänsä kuin lämmin, virkistävä vesi. Hän oli jo puoliunessa retkahtaessaan sänkyyn — tunsi tuskin, miten Torhild nosti hänen jalkansa ylös ja levitti hänen päälleen peitteen.
Herättyään hän näki ilta-auringon paistavan keltaisena oven edessä olevalle nurmelle. Torhild seisoi hänen vieressään kulho kädessä — siinä oli vastalypsettyä, lämmintä maitoa. Olav joi juomistaan.
"Taisit nukkua vähän?" kysyi Torhild, otti tyhjennetyn astian ja meni.
Olavin kengät olivat sängyn edessä; ne olivat pehmeät ja perusteellisesti talilla rasvatut. Ja puhdas arkinuttu oli asetettu esiin — se oli vielä kostea edestä Torhildin pestyä pois tahrat, ja repeämä, joka oli ollut siinä hänen riisuessaan sen yltään, oli paikattu.
* * * * *
Hän tuli yhä useammin menneeksi kesän kuluessa nukkumaan Torhildin tupaan, saadakseen nukkua kunnolla jonkin yön. Mutta joka kerran jälkeen, jolloin hän oli saanut levätä näin, oli hänen raskaampaa valvoa taas — hän ei varmaan ollut saanut nukkua tarpeekseen moneen vuoteen.
Torhild kantoi hänelle suuruksen tullessaan herättämään häntä. Jos hänen vaatteensa olivat märät hänen maata paneutuessaan, löysi hän ne kuivina herätessään, ja reiät ja ratkeamat oli paikattu. Olav ei pyytänyt häntä tekemään niin — se kuului Livin töihin, mutta tämä ei huolehtinut siitä. Torhildilla oli kyllin puuhaa muutenkin. Mutta tyttö vain hymyili ja pudisti päätään.
Ja sitten hänessä heräsi halu omistaa hänet — tuntea yhden ainoan kerran elämässään, miltä tuntuisi pitää tervettä naista sylissään, sellaista, jonka ei tarvinnut pelätä särkyvän. Mutta sittenkin hänestä tuntui, ettei hän olluttahtonutsitä. Sinäkin aamuna, jolloin hän oli kouraissut tämän luokseen odottaen, että toinen olisi työntänyt hänet pois ja suuttunut. Mutta Torhild oli vaipunut hänen viereensä huokaisematta.
* * * * *
Koko syksyn ja talven hän kulki kuin mustan sumumeren keskellä. Hän ei sietänyt itseään, eikä toisin ajoin sietänyt häntäkään, mutta sittenkään hänellä ei ollut voimaa nousta tuosta mudasta. Kun Torhild muuttaisi takaisin tupaan lapsineen, täytyi tämän kai loppua itsestään, lohdutteli hän tuntoaan — mutta niin ei käynyt.
Hän pysytteli Ingunnin luona varhaisesta aamusta myöhään iltaan. Kotoaan hän ei ollut poissa yhtään ainoata yötä sitä viikkoa lukuun ottamatta, jolloin hän oli ollut ulkoluodoilla hylkeiden pyynnissä. Nyt, kun hän oli pettänyt vaimonsa, ajatteli hän aikaisempaa katkeruuttaan tätä kohtaan vain perkeleen kiusauksena, johon hän oli langennut. Ingunn, oma Ingunn — kuinka voin tehdä sinulle noin, kun itse makaat siinä kärsivällisenä ja lempeänä, avuttomana kuin selkänsä taittanut eläin. Tämmöinenkö siis oli ystävyytemme loppu, että minä olin pettävä sinut.
Olav kantoi häntä peitteisiin ja taljoihin käärittynä aivan kuin lasta yön toisensa jälkeen, että hän saisi vähän helpotusta alituiseen sängynpohjalla makaamiseensa. Mitä väsyneemmäksi ja vilusemmaksi ja unisemmaksi hän tunsi itsensä, sitä enemmän se helpotti hänen omaa oloaan.
Puheisiin hän ja Torhild olivat joutuneet tuskin kertaakaan tuon onnettoman aamun jälkeen. Koko talossa olonsa ajan Torhild oli ollut melkein ainoa ihminen, jonka kanssa Olav oli puhellut kuten täysi-ikäisen, tasa-arvoisen ihmisen kanssa. Hän muisti sen — muisti mitä hän oli velkaa tuolle Torhildille, jonka hän oli palkinnut näin. Hän ei voinut puolustaa tekoaan millään. Tämä ei ollut tuntenut ketään miestä ennen häntä — ei ollut tiennyt elämästä muuta kuin uupumattoman raatamisen toisten hyväksi — nurkumatta, vaikka elämä olisi tuntunut raskaalta. Ja nyt hän ei uskaltanut puhua tälle sanaakaan ja esti häntäkin puhumasta — sillä sisimmässään hän tiesi nyt, mitä toinen oli tuntenut kauan, ja miksi tuo oikeamielinen ja kunniastaan arka nainen, joka ei enää ollut nuori, oli antautunut hänelle vastustamatta. Hän oli tajunnut sen hänen äänettömistä hyväilyistään. Mutta jos hänkertaakaanilmaisisi sen sanoilla, oli Olav kuoleva häpeästä.
Bjørnia, hänen isäänsä, Olav muisteli myös. Jos tämä nyt olisi elänyt, olisi hän tappanut Olavin arvelematta.
* * * * *
Olav ymmärsi, ettei asia voinut jäädä salaan. Oli pimein aika joulun edellä, kun hänen pelkonsa muuttui varmuudeksi. Oli kuin perkele olisi johdattanut häntä kaikkina näinä vuosina yhä varmempaan satimeen, kulkenut hänen edellään puolittain valhepukuisena ja verhoutuneena — kunnes hän nyt oli kääntynyt ympäri ja heittänyt taapäin huppunsa paljastaen hänelle kasvonsa kaikessa alastomuudessaan.
Hän tiesi, että Torhild teki kaiken, mitä hän käski. Ennen he olivat usein joutuneet olemaan kahden kesken kalassa. Torhild lähtisi hänen kanssaan nytkin — vaikka hän ymmärsi, mitä Olav hautoi mielessään, lähtisi hän sittenkin, sen Olav tunsi. — Sitten saattoi sattua onnettomuus —.
Ja Ingunn säästyisi tietämästä sitä. Ja hän itse säästyisi seisomasta jokaisen töllisteltävänä kaiken synnin ja pahuuden kuvana. Koska hän nyt kerran oli joutunut paholaisen valtaan, eikä hänellä enää ollut sielua, jonka olisi voinut kadottaa —.
Ja sittenkin. Se oli saatana, joka näytteli tätä kaikkea hänelle, mutta hän sanoi ei. Tähän syntiin hän ei ollut suostuva, vaikka pirulla olisi sija valmiina helvetissä. Minulla ei ole mitään kadotettavaa, uskon sen kyllä — ei kunniaa, eikä pelastuksen toivoa, ei onnea, jonka olin kokenut Ingunnin kanssa tähän saakka — kaiken tuon olen päästänyt käsistäni. Mutta sittenkään et saa minua suostumaan tähän. En tahdo tehdä Torhildille enemmän pahaa kuin jo olen tehnyt. En edes Ingunnin tähden.
"Herra, armahda minua —! Pyhä Neitsyt Maaria, rukoile puolestamme. Ei minun puolestani, en ole pyytävä mitään itselleni. Mutta armahda heitä, Herra — noita toisia."
* * * * *
— Niin, nyt on liian myöhäistä, sanoi hän pilkaten perkeleelle. Kaikki ovat nyt huomanneet sen, koko talonväkeni; nyt sinun ei enää tarvitse mumista korvaani. Pidä suusi. Kyllä sinä minut saat, kun aikasi tulee.
Hänen ympärillään oli tullut niin kammottavan hiljaista. Talonväki tuli äänettömäksi isännän tullessa lähelle. Aterioiden aikana kuului tuskin kuiskausta. Olav istui isännän tuolissa, apuvaimo kantoi sisään ruoan ja jakoi sen ympäri. Kukaan ei voinut huomata pienintäkään eroa hänen käytöksessään; hän liikkui yhtä reippaana ja ahkerana varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan, kulki yhtä suorana ja yhtä ripeästi, vaikka hänestä näkyi jo selvästi, että hän oli raskaana.
Ingunn käänsi kasvonsa seinään päin, kun Torhild tuli sisään.
Uusivuosi oli jo kulunut siksi pitkälle että paasto oli ovella, eikä Olavin ja Torhildin välillä ollut vieläkään mainittu yhtään sanaa siitä, mikä odotti. Mutta eräänä päivänä Olav näki hänen menevän ruoka-aitan parvelle suurusaineita noutamaan. Hän seurasi perästä. Torhild seisoi suolatynnyrin ääressä onkien ylös silavankappaleita ja raapien niiden päältä pinnalle muodostunutta mustaa kuohua.
"Olen ajatellut, Torhild", ryhtyi Olav heti asiaan, — "etten voi tehdä sinun puolestasi paljon. Mutta koetan tehdä mitä voin. Siksi olen tuuminut antaa sinulle tuon tilan, — Aukenin — jonka ostin Hudrheimistä viisi vuotta sitten, ja lupaan pitää sen kunnossa. — Rundmyriä voisin viljellä kuten tähänkin asti sinun ja sisarustesi hyväksi."
Torhild jäi katsomaan eteensä.
"Voi ehkä olla niin, että on parempi, jos en jää Rundmyriin."
"Kai sinusta on hauskempi päästä pois tältä seudulta. Niinkuin asiat nyt ovat", sanoi Olav hiljaa.
"Auken —", Torhild katsoi häneen. "Se ei ole mikään pieni lahja minunlaiselleni naiselle, Olav."
"Sitä pidetään kolmen lehmän tilana, ja mäen eteläisellä rinteellä rakennusten alla on pari hyvää peltotilkkua. Mutta kuten tiedät, ei siellä ole asunut yhtään ihmistä kahteenkymmeneen vuoteen, ja ne, jotka vuokrasivat sen minulta, eivät ole viitsineet pitää sitä kunnossa."
Torhild kääntyi häneen päin ja ojensi kätensä.
"Kiitos sinulle, Olav. Näen, että olet tahtonut pitää hyvän huolen minusta."
Olav puristi hänen sormiaan.
"En ole ollut ketään kohtaan niin paha kuin sinua", kuiskasi hän."Sinulla olisi ollut oikeus toivoa parempaa palkkaa minulta."
Torhild katsoi häntä silmiin ja sanoi:
"Syy on yhtä paljon minun kuin sinun, isäntä."
Olav pudisti päätään. Sitten hän sanoi hiljaa:
"Eikö sinun ole liian vaikea tästä lähtien hoitaa tämän suuren kartanon emännyyttä?"
"Ehei." Torhild hymyili heikosti. "Mutta on ehkä sittenkin parempi, etten jää tänne Hestvikeniin pitemmäksi aikaa."
Olav nyökkäsi jäykästi. "Mutta Aukenin rakennukset ovat niin kurjassa kunnossa — katot rikki ja luhistumaisillaan. Minä korjautan ne ja panetan uudet katot — mutta sinä et voi muuttaa sinne ennen kesää."
"Minun täytyy kai sitten olla Rundmyrissä siihen asti", arveli Torhild.
"Niin, en tiedä muuta neuvoa", sanoi Olav.
* * * * *
Viikon kuluttua Olav lähti kotoa muutamiksi päiviksi, ja kun hän palasi takaisin, oli Torhild muuttanut takaisin Rundmyriin. Ja Olav huomasi kaipaavansa häntä — äärettömästi.
Ei hänen rakkautensa Ingunniin ollut vähentynyt tai muuttunut. Tämä tunne oli herännyt aivan sen ulkopuolella. Hän oli saanut katsoa aivan kuin näyssä elämään, joka oli aivan toisenlainen kuin hänen omansa — oli nähnyt, miltä miehestä saattaisi tuntua kulkea terveen ja ymmärtäväisen vaimon rinnalla, joka kaikessa kantoi osansa yhteisestä taakasta ja kantoi sitä yhtä järkevästi ja yhtä vahvoin voimin kuin toinen omaansa. Ja nähnyt lasten, poikain ja tyttärien, asettuvan taakseen rivissä, ilman että äiti murtui ja näivettyi hitaasti kuolemaan, synnyttäessään niitä maailmaan. Hän ei olisi tahtonut vaihtaa omaa elämäänsä tuohon, joka kangasti hänen edessään — hänestä tuntui, että vaikka hän olisi tiennyt ensi hetkestä, kohdatessaan nuoren, hennon Ingunnin, mitä tämä oli tuova hänelle myötäjäislahjaksi, niin hän olisi sittenkin ojentanut kätensä häntä kohti.
Mutta sittenkin häntä kalvoi ikävä Torhildin mentyä. Tämä oli tehnyt hänelle enemmän hyvää kuin yksikään toinen ihminen. Ja hänet hän oli palkinnut tällä tavoin.
* * * * *
Eirik oli nähnyt, niinkuin toisetkin, miten Torhildin laita oli, eikä hän ollut uhrannut sille monta ajatusta. Mutta hiljaisuus, joka levisi Torhildin ympärille, sai pojan tuumimaan, että siihen kätkeytyi jotakin kauheata. Se ei ollut vain sitä, että hänelle oli käynyt hullusti, kuten niin monelle muulle palvelijalle.
Tämä hiljaisuus oli kuin ne äänettömät kierteet, jotka syntyvät, kun heittää kiven veteen. Ja vähän kerrallaan, kuulematta sanaakaan asiasta, Eirikille selvisi, että hänen isänsäkin ympärillä kaikui tämä sama hiljaisuus. Epäselvät, pahat aavistukset alkoivat liikkua pojan sielussa — mutta hän ei voinut ymmärtää, mitä tekemistä hänen isällään oli siinä asiassa, että Torhild saisi lapsen. Isähän oli naimisissa äidin kanssa.
Sira Hallbjørn lähetti Hestvikeniin sanan, että tänä vuonna oli Eirik Olavinpojan tultava rippikouluun paaston aikana sekä saatava pääsiäissakramentti; poika oli kymmenennellä vuodella, ja hänen olisi pitänyt olla mukana jo viime vuonna. — Eirik unohti kaikki varjot ja pelot sinä aamuna, jolloin isä lähetti hänet matkalle — pappi tahtoi lapset luokseen viikoksi, opettaakseen heitä kotona. Tämä oli ensimmäinen kerta, jolloin Eirik joutui ratsastamaan yksin kirkonkylään asti. Isä oli lainannut hänelle kevyen, pienen miekan, ja takana satulassa hänellä oli pussi, jossa oli lahjoja papille ja evästä hänelle itselleen.
Kotiin palattuaan Eirik kysyi seuraavana päivänä:
"Isä — kuka on minun kummitätini?"
"Tora Steinfinnintytär, tätisi, joka kuoli." Olav ei tiennyt tätä varmasti, mutta luuli kuulleensa sen kerran. Eirik ei kysynyt enempää.
Muistot, joita ei ollut ajatellut vuosikausiin, alkoivat nyt pyöriä pojan mielessä. Puoleksi unohdetut pelon ja turvattomuuden tunteet sukelsivat esiin. Toiset lapset olivat puhuneet kummitädeistään ja -sedistään. Sira Hallbjørn oli tahtonut tietää ensimmäisenä päivänä, minkä verran heille oli opetettu kristinoppia kotona. Isä oli opettanut Eirikille Credon, Pater nosterin, Enkelin tervehdyksen ja Gloria Patrin, mutta siitä oli jo kauan; ja nyt ei kukaan enää ollut valvonut, että hän luki rukouksensa. Eirik ei siis osannut niitä hyvin, ja niiden norjalaisen selityksen hän oli suurimmaksi osaksi unohtanut. Melkein kaikki muut lapset osasivut paremmin — ja useimmat olivat oppineet jotakin kummitädiltään tai -sedältään.
Eirik muisti, että ollessaan Siljuaasenissa oli se äiti, joka hänellä oli siellä, osoittanut kerran paksua, komea-asuista naista heidän kirkolla ollessaan ja sanonut, että se oli hänen tätinsä. Mutta tämä ei ollut vilkaissutkaan heihin ohikulkiessaan. Eirik ei ollut edes varma siitä, oliko hän sama täti, jonka luona he olivat käyneet, kun isä haki hänet Siljuaasenista. Sitä hän ei ollut ainakaan koskaan tiennyt, että tämä oli hänen kummitätinsä. Ensi kerran hän alkoi ihmetellä, miksi hän oli ollut Siljuaasenissa pienenä ollessaan. Hän oli kyllä kuullut muista lapsista, jotka oli annettu muuanne kasvatettavaksi, mutta ne olivat aina olleet sukulaisten luona, yksinäisten, vanhojen ihmisten kodeissa. Se pikkutyttö, Ingegjerd, joka oli niin kaunis ja jolla oli ollut hopeavyö kuten aikuisilla neidoilla, paitsi että sen nastat olivat aivan pienet, ja joka oli osannut kaikki katumuspsalmitkin melkein täydellisesti — hän oli kummitätinsä luona ja komensi ja määräsi noiden kahden lapsettoman ihmisen talossa niinkuin halusi ja sai mitä ikinä pyysi. Mutta Siljuaasenissa oli ollut köyhää ja ahdasta, ja Hallveigilla ja Torgalilla oli ollut itsellään vaikka kuinka paljon lapsia — eikä hän ollut kuullut vanhempiensa puhuvan noista ihmisistä sen jälkeen; eivät he siis voineet olla näiden sukulaisia. —
Lehtolapsi ja äpärä, nuo sanat hän jo ymmärsi, ja huoran. Muisto äidin käynnistä, joka silloin oli pelästyttänyt häntä niin kauheasti, sukelsi nyt uudestaan esiin ilmielävänä, arvoituksellisena. Hän muisti sanoja, joita hän oli kuullut äitinsä mutisevan aivan kuin itsekseen, kun tämä ei jaksanut salata itkuaan — ja hän muisti äitinsä kantaneen itse avaimia ennen, mutta nyt ne oli annettu Torhildin vyölle jo ennen kuin entinen emäntä joutui vuoteen omaksi. Ja nyt, äidin viruessa siinä halvautuneena ja kykenemättömänä, oli isä ottanut Torhildin hänen tilalleen, ja tällä oli kohta lapsi, ja Eirik ymmärsi nyt, että se oli hänen isänsä lapsi. Mutta jos isä oli ollutnaimisissa, oli sellainen niin suuri synti, ettei juuri kukaan uskaltanut tehdä sellaista. Mutta silloin täytyi olla niin, että hänen äitinsä oli vain isän huora. —
Mutta silloin, silloin —! Sen Eirik kyllä tiesi, sillä sellaista oli ennenkin sattunut seudulla — että rikas isäntä lähetti luotaan huoransa lapsineen jonnekin syrjäiseen taloon kauas omastaan ja otti itse toisen tai meni naimisiin.
Pelko kuristi pojan sydäntä niin, ettei hän voinut istua hiljaa yhdessä kohden. Isä saattoi lähettää heidät luotaan, jos tahtoi. Siitä oli kauan, kun isä oli ottanut Eirikin mukaansa retkille, eikä hän enää opettanut hänelle mitään, viitsi tuskin puhua hänelle. Eikä hän välittänyt Ceciliastakaan. Ja äiti makasi sängyssä, tarvitsi aina apua eikä voinut tehdä kerrassaan mitään. Jos nyt isä käskee heidän kaikkien kolmen lähteä Hestvikenistä ja ottaa sijaan Torhildin ja hänen lapsensa, niin —.
Äidin vastenmielisyyden Torhildia kohtaan hän oli huomannut aina, mutta ei ollut koskaan ajatellut sitä.Nythän ymmärsi. Ja viha, jota hän ei tähän asti ollut tiennyt olevan olemassakaan, syttyi pojan sydämeen. Hän vihasi Torhild Bjørnintytärtä niin, että hänen poskensa valkenivat ja hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, kun hän ajattelikin tätä. Hän mietti jo, miten hän jonakin yönä hiipisi Rundmyriin ja tappaisi tuon naisen, joka tahtoi työntää hänen sairaan äitiraukkansa ja heidät kaikki kotoa — iskisi puukon suoraan hänen pahaan, petolliseen sydämeensä.
Mutta entä isä, isä —? Eirik oli kahden tulen välissä, tietämättä minne päin kääntyä. Pitikö hänen vihata isäänsäkin — vai rakastaa häntä entistä enemmän nyt, kun hän oli kadottamaisillaan hänet. Isä oli ollut aina Eirikin mielestä maailman parhain ihminen — eikä tämän kärsimättömyys, vähäsanaisuus ja kylmäkiskoisuus ollut vaikuttanut poikaan; hän oli ravistanut ne päältään kuten merilintu ravistaa veden höyhenistään, ja hän muisteli vain niitä kertoja, jolloin isä oli ollut toisenlainen. Kun he esimerkiksi olivat olleet kahden kesken metsässä tai vesillä ja isä oli kaikkitietävänä auttanut ja lämmittänyt häntä ja sulkenut hänet hiljaisen suopeutensa turviin — mutta muulloinkin Eirik oli usein saanut tuntea isän suovan hänelle hyvää. Ja hän muisti tuon kerran, jolloin isän oli täytynyt leikata poikki hänen myrkytetty sormensa ja jolloin hän oli työntänyt hehkuvan raudan omaan lihaansa näyttääkseen pojalle, ettei se koskenut paljon. Tuo teko oli säilynyt pojan mielessä niin loistavana urotyönä, että hän uskalsi tuskin ajatella sitä — niin se häikäisi.
Isän menettäminen — Eirikin sydäntä vihloi hänen sitä ajatellessaankin. Ja sitten hän uneksi tekevänsä jotakin — jonkin urotyön, joka nostaisi hänet kunniaan. Hän koetti tuumia eri tekoja, mutta ei vielä päässyt oikein selville, minkä valitsisi. Mutta kun isä huomaisi, minkälaisen pojan hän omisti, näkisi kasvattaneensa miehen, joka kelpasi johonkin — silloin, kun Eirik oli voittanut isänsä sydämen, sanoisi hän tälle, että isän oli suotava kunniallinen asema hänelle ja siskolle, ja ettei hän saanut lähettää luotaan äitiä, vaikka tämä oli sairas ja kykenemätön ja oli tiellä. Mutta Torhildin hän saisi ajaa niin pitkälle kuin tietä riitti, ettei Eirikin enää milloinkaan tarvinnut pelätä hänen tulevan tänne kakaroilleen vaatimaan heidän paikkaansa.
Mutta vaikka hänen rakkautensa isään oli tullut kiihkeämmäksi kuin koskaan, oli turvan ja luottamuksen tunne kadonnut — ja nyt Eirik huomasi, ettei hänen isänsä välittänyt hänestä, vaikkei tämä enää koskaan nuhdellut häntä ja tuskin katsoi häneen.
— Olav ei näihin aikoihin muistanut Eirikiä juuri ollenkaan, huomasi vain helpotuksen tuntein pojan käyneen hiljaisemmaksi ja olevan vähemmän jaloissa.
Eikä Eirik hiiskunut sanallakaan muille ajatuksista, joiden kanssa hän kamppaili.
* * * * *
Viimeinkin eräänä päivänä keväällä, kun Olav jäi istumaan tupaan palvelusväen mentyä pois suuruksen jälkeen, sanoi hän Ingunnille: