Vuosi Olav Auduninpojan ulkomaanmatkan jälkeen oli eräänä varhais-kevään aamuna käräjät Haugsvikissä ja Eirik oli saanut olla siellä isänsä kanssa. Mutta poislähtiessä sattuikin niin, että rynjuliläiset läksivät Olavin veneessä ja Eirikin piti tulla toisessa aluksessa.
Hän tuli vasta iltapäivällä — pienessä purjeveneessä, joka oli tupaten täynnä keskenkasvuisia poikia. Ragna tuli isännän luo ja kysyi, eikö lapsille, joista monet olivat kauempaa pitäjältä, saisi tarjota ruokaa ennen heidän kotiin lähtöään. Kyllä, Olav vastasi.
Pojat tulivat sisään ja Olav vastasi nyökäyttäen heidän tervehdykseensä. Sitten hän läksi ulos, sillä häntä ujostutti, samoin kuin kaikki pitkin penkkejä istuskelevat lapset näyttivät vierastavan.
Hän seisoi tallin ovella poikalauman tullessa pirtistä. Mutta lapsilla ei näyttänyt ensinkään olevan kiire pois; he jäivät pihamaalle — jotkut maleksivat rakennusten väliä sinne tänne, pari, kolme yhdessä, nuuskivat ja katselivat joka nurkan; toiset pysyttelivät suuremmissa joukoissa, puhelivat ja naureskelivat ja kiusoittelivat pikkuisen toinen toisiaan; mutta se oli vain kaikki leikkiä ja hyväntuulisuutta.
Olav jäi paikoilleen, sillä häntä ei haluttanut kulkea hälisevän parven sivuitse. Oli kylmä auringon laskettua ja nuoret, terävät poikain-äänet kajahtelivat kirkkaasti hiljaisena kevät-iltana.
Rakennusten pohjoisella seinämällä oli vielä lunta, ja pojat alkoivat lumipallosodan. Olav ei sen enempää heitä tarkannut, mutta joukossa oli eräs, joka pisti silmiin; hän oli pisin joukosta ja tavallaan kauniskin, punainen ja valkoinen kuin veri ja lumi, tukka pitkä ja sileä, oljenkeltainen. Eirik pysytteli koko ajan sen pojan rinnalla ja auttoi häntä.
Mutta vähän ajan kuluttua Olav huomasi, että muut pojat olivat yhtä puolta ja taistelivat Eirikiä vastaan, he viskelivät häntä lumipalloilla ja sulkivat häneltä tien lumikasalle, niin ettei hän päässyt heitä vastustamaan. Pitkä poika seisoi katsellen.
Silloin Eirik juosta porhalsi karjarakennuksiin päin. Vuoren juurella, ulkohuoneitten takana, oli notko vielä täynnä lunta. Eirik hyppäsi sinne ja alkoi tehdä lumipalloja sekä pommitti niillä häntä seuraavaa parvea. Olavkin läksi ulkohuoneitten taa katsomaan miten kävisi.
Eirik riistäytyi irti sinne ensiksi hypänneitten vihollistensa käsistä; rynnättyään joukon läpi ja kahlattuaan polviaan myöten nuoskassa lumessa hän pääsi notkon halki takana olevassa vuoressa olevan halkeaman suojaan. Sieltä hän lennätti kourallisen toisensa jälkeen sammalta ja irtomultaa hyökkääjien niskaan, jotka viskelivät takaisin lumipalloja. Siellä kiljuttiin jo kovasti — leikki oli jo muuttumaisillaan riidaksi.
Silloin osui lumipallo Eirikin silmään, hän kumartui ja painoi sitä kädellään. Samassa hyppäsi pitkä, vaalea poika, joka koko ajan oli seisoskellut joutilaana katsellen, Eirikin luo ja kietaisi käsivartensa hänen ympärilleen. Sitten hän paiskasi Eirikin suin päin kinokseen ja kaikki muut heittäytyivät hänen päälleen ja alkoivat pestä Eirikiä lantaisella lumella uudelleen ja kiljuen ja nauraen, Eirik ulvoi kiukuissaan tukehtumaisillaan poikaliudan alla.
Olav astui lähemmä — pitkä, vaalea huomasi hänet ja sanoi toisille jotain. He nousivat heti.
Eirik nousi; hänen suustaan vuoti verta ja hän kääntyi pitkän puoleen huutaen raivoissaan:
»Sinä olet paholainen etkä ihminen —! Minä — minä autoin sinua —!» hän itki kiukusta.
Olav huomasi, että pitkä, vaalea poika näytti hyvin nololta, hän räpytteli silmiään ja käänsi Eirikin isälle selkänsä. Kaikille muillekin pojille tuli notkosta kiire lähtö. Olav kulki hitaasti jäljessä; pihalle tultuaan hän näki koko poikaparven olevan menossa itäänpäin riihen sivua. He eivät olleet hyvästelleet enemmän kuin kiittäneet ruuastakaan.
Eirik seisoi isän takana. Hän nikotteli vielä puristaessaan lumipalloa, jonka painoi ensin ajettuneelle silmälleen, sitten vertavuotavalle huulelleen.
»Kuka se vaalea poika oli?» kysyi Olav.
»Jørund Rypa.» Eirik niiskutti ja nieleskeli; hän katseli joukon jälkeen, joka hävisi hämärissä Kverndalenin puoleen.
»Jørund? Onko näillä seuduin jossain sellaisia nimiä?»
Eirik vastasi, että Jørund oli suuresta talosta kaukaa idästäpäin, Eyjavatnin luota, mutta hänen äitinsä sisar oli naimisissa Tjernaasissa ja sukulaisia oli Randabergissa; hän oleili siellä usein.
Olav pudisti välinpitämättömänä päätään. Hän tunsi niitä ihmisiä hyvin vähän, eikä ollut milloinkaan heidän kanssaan ollut puheissa.
* * * * *
Miehet istuivat illallisen jälkeen pirtissä; he olivat ottaneet joitain valjaita tai muita työkaluja, jotka tuli korjata ennen kevättöitä pellolla. Kun Olav kerran heräsi omista ajatuksistaan, hän huomasi miesten istuvan naureskelemassa, mutta Eirik virkkoi kiivaasti:
»— kun ne kaikki tuli yhtaikaa minun niskaan — Ettekö te usko, että minä olisin ne nujertanut maahan joka sorkan, jos olisimme joutuneet yhteen tasaisella maalla —»
»No tottakai. Tietysti sinä olisit —»
»— ja minä kyllä pidin puoliani pitkän aikaa —.»
»Mutta sitten sinä sait apua tuolta sinun erinomaiselta veljeltäsi,Eirik», nauroi eräs miehistä.
Eirik vaikeni heti. Olav näki, että pojan huulet värisivät; hän nieli esiinpyrkivät kyynelet ja yritti näyttää välinpitämättömältä.
Olavissa heräsi hiljainen kiukku; tässä oli jotain hullusti — rengit uskalsivatkin ivata ja pilkata talon poikaa isän läsnäollessa. Eirik ei ollut enää mikään lapsi. Hän laski työn käsistään, oikaisihe ja haukotteli:
»Ei, miehet, — ilta on jo kulunut pitkälle. On jo aika käydä levolle —.»
Kun isä ja poika jäivät kahden, Olav meni Eirikin luo ja seisahtui hänen eteensä. Poika istui penkillä ja itki hiljaa.
»Nyt sinä saat lopettaa, Eirik — kerskua niin lapsellisia — että meidän palvelusväkemme rohkenee sillä lailla laskea leikkiä sinun kustannuksellasi —»
Kun poika ei vastannut, istui vain ja taisteli itkua vastaan, jatkoiOlav terävämmin:
»Ja sinun pitää hävetä, itkeä siitä, että on saanut selkäänsä!»
Eirik niiskutti muutaman kerran.
»En minä sen vuoksi itke, että minä selkääni sain!»
»Mitä sinä sitten itket —?»
»Jørund —» Eirik nielaisi. »Me olimme luvanneet toisillemme olla aina uskollisia ystäviä — me vannoimme veljesliiton syksyllä ja —»
»Mitä se sellainen lörpötys on?» kysyi isä vähän pilkallisesti.
Eirik aikoi heti selittää innokkaasti. He olivat tavanneet toisensa kirkolla syksyllä, ja silloin Eirik oli kertonut kuulleensa äskettäin — ennenvanhaan oli ystävysten kesken ollut sellainen tapa, että he solmivat keskenään veljesliiton. Jørund oli ollut siihen suostuvainen. Mutta päästyään niin pitkälle, että heidän piti nostaa turveviilu keihään kärjellä se aina särkyi, eikä Jørund sitten enään viitsinyt — ja sitten siihen saapui sira Hallbjørn ja suuttui hirveästi nähdessään vasikkahaassaan heidän kaivelemansa monet kuopat.
Olav pudisti päätään: »Olipa se keksintö!»
Eirik seisoi toinen jalka lieden laidalla niin lähellä hiilen hehkua, että hänen kenkänsä alkoi savuta. Poika oli surullisen näköinen siinä pitkän hontelona seistessään, pitkine kauloineen ja kumaraisine, mustakiharaisine päineen — Eirikissä oli kaikki niin nuorta ja hentoa. Olavin valtasi halu osoittaa lapselle ystävällisyyttä:
»Äläppäs seiso siinä polttamassa kenkääsi, huomenna se on kivikova.» Olav ojensi hänelle parin omia jalkineitaan: »Sinä saat nämä huomiseksi lainaksi — pane omiisi olkia, niin ne kuivuvat rutikuiviksi.»
Eirik kiitti iloisena. Olav alkoi vetää vaatteita yltään.
Silloin poika huusi nauraen:
»Isä — sinun kenkäsi ovat jääneet minulle liian pieniksi — katsoppas tänne.»
Niin olikin. Hänellä itsellään olikin tavallista pienemmät jalat. JaEirikistä näytti venyvän suurikokoinen.
* * * * *
Olav makasi valveillaan. Ajatukset Eirikistä tekivät rauhattomaksi ja kalvoivat.
Viime vuosina — aivan siitä asti, jolloin hänen ja Torhild Bjørnintyttären asiat saivat onnettoman käänteensä — hän oli karttanut poikaa melkeinpä huomaamattaan. Eirik oli olemassa — mutta mitä vähemmän hän häntä ajatteli, sitä parempi.
Mutta kuluneen talven aikana Eirik oli ikäänkuin pyrkinyt herättämään isän huomiota. Ensin Olav arveli sen johtuvan siitä, että poika oli saanut olla koko kesän vailla miehen kasvatusta; hänelle tuli kiire hiljentää pojan omaksumaa suuriäänistä olemusta. Mutta Olav oli saanut oppia näkemään suuresti hämmästyen eikä suinkaan ilostuen, ettei hänen onnistunutkaan, enään sysätä poikaa ulkopuolelle isän elämää, kuten tämä niin kauan oli ollut.
Hän huomasi, että hänen täytyi ottaa yhä enemmän käsiinsä pojan kasvatus, — niin vähän kuin se ajatus häntä miellyttikin. Hän näki kyllä kaikki pojan virheet ja heikkoudet — mutta asiantila ei saanut jatkua tällä lailla edelleen — että heidän käskynalaisensakin selvästi osoittivat ne tuntevansa. Nuorukainen oli jo siksi vanha, että hänen oli jo pakostakin esiinnyttävä ihmisten parissa isän kanssa. Mutta silloin oli isän pidettävä huolta, että poikaa kohdellaan arvonsa mukaisesti. ।
Mutta Eirikillä ei ollut itsellään minkäänlaista aavistusta, miten hänen oli käyttäydyttävä. Hän kuljeskeli täällä palvelusväen parissa: toisena päivänä hän oli heidän kanssaan hyvissä väleissä, lapsellinen hupakko; toisena taas ylpeä ja suurellinen — mutta se yllytti vain väkeä naurelemaan hänelle päin kasvoja.
Pahinta kaikesta oli, että hän vetelehti Rundmyrissä myöhään ja varhain. Siitä oli tullut mitä viheliäisin pesä Livin ja Arnketilin sinne muutettua. Egil ja Vigard, nuorin veli, oleilivat siellä myöskin ja laahasivat sinne omaa joukkoaan. Olav sai kuulla, että Eirik oli äskettäin ollut pelaamassa kaikenkarvaisten maantieltä kokoontuneiden kulkijainten ja heidän naistensa kanssa. Hän otti pojan silloin käsiinsä ja nuhteli häntä kovin sanoin. Silloin poika hänen suureksi hämmästyksekseen tuli röyhkeäksi ja sanoi vastaan. Olav tarttui vain pojan niskaan, nujuutti häntä vähän ja työnsi hänet sitten menemään — mutta hänelle teki pahaa tuntiessaan, miten pehmeänä ja rentona poika oli hänen käsissään. Ja Eirikin katse — samalla kertaa sekä ilkeä että nöyrä, herätti Olavissa voimakkaan vastenmielisyyden, vaikkakin hän tunsi sääliä poika rukkaa kohtaan.
Eräs asia kiusasi tänä yönä Olavia. Hän oli kyllä huomannut, mitä Una tarkoitti pyrkiessään käräjäpaikalta hänen veneessään pois. Eikä hän ollut erehtynytkään — kun he laskivat maihin, oli Una sovittanut niin, että hän jäi Olavin kanssa ranta-aittojen luona kahden kesken. Silloin Una sanoi selvin sanoin — nyt oli Disa Erlandintyttärellä toisia kosijoita. Mutta sekä hän että Torgrim soivat morsiamen mieluimmin Olaville —.
Olav ei tainnut antaa minkäänlaista vastausta. Mutta hän ei tainnut enää selvitä ilman selvää vastausta. Ja silloin saattaisi hänen ja hänen sukulaistensa väli kylmetä aikalailla, kun he huomaisivat hänet taipumattomaksi: kyllä hän itsekin huomasi, miten pitkälle he olivat menneet häntä auttaakseen, kun he melkein tarjosivat hänelle Torgrimin rikasta sisaren tytärtä puolisoksi. Ja koko seutukunta taisi tietää asiasta. Nyt Olav ymmärsi, että hänen olisi pitänyt jo kauan sitten osoittaa heille, ettei hän aio naida uudelleen.
He voisivat nyt täydellä syyllä syyttää häntä siitä, että hän oli palkinnut heidän uskollisen sukulaisuutensa puuttuvalla kunnioituksella. Hänen jäätyään leskeksi oli ollut jälleen enemmän kanssakäymistä hänen ja hänen serkkujensa, Arnen tyttärien ja heidän miestensä välillä. Niin — ja nyt hän huomasi, että ihmiset ikäänkuin avasivat hänelle tietä; jos hän tahtoi, hän saattoi astua esiin ja ottaa jälleen sen aseman, mikä täällä Hestvikenin isännälle kuuluu. Yhdessä Skikkjusstadin ja Rynjulin lankojansa kanssa hän voisi saada sekä valtaa että kunniaa koko kihlakunnassa. Ja hän piti sekä Torgrimista että Baardista, — niin Baardista hän piti enemmän kuin useimmista muista miehistä?
Arnentyttäret ja heidän miehensä ikäänkuin työnsivät ihmisiä, niin että he tulivat ja tarjoutuivat itse — ne, joilla oli veneensä ja kala-aittansa hänen rannallaan — selvittämään kaikki vanhat, epäselvät asiat eri talojen oikeuksista ja hänelle kuuluvista kalaveroista ja sen sellaisista. Oli monenlaista, joka oli vuosikausia kiusannut Olavia, sillä hän tunsi olevansa yksin ja hylätty. Ja naapurit sekä monet muut, jotka vuosikausia olivat käyttäneet rantatietä, eivätkä olleet poikenneet taloon, tulivat nyt sisälle, tekivät asiaa ja saivat nauttia kaikkea Hestvikenin vieraanvaraisuutta. Eikähän se ihmeellistä ollutkaan — olihan vallan luonnollista, että ihmiset pysyttelivät poissa emännän maatessa siellä sairaana ja saamattomana.
Ja nyt tarjoutui Olaville tilaisuus saada korvaus — no niin, voihan hän sanoa asian niin kuin se on — hän voisi nyt saada korvauksen kaikesta siitä, mitä hän oli menettänyt joutuessaan Steinfinn Torenpojan kasvatiksi ja Ingunnin sulhaseksi. Mutta hän ei tahtonut!
Disa oli rikas, hyvää sukua, hänen ensimmäinen avioliittonsa oli lisännyt hänen arvoaan ja hän oli perinyt Roaldstadin sekä rikkauksia jäitten lähdön aikana hukkuneitten pikku poikainsa jälkeen. Ikäkin oli jokseenkin sama — Disa taisi olla kolmissakymmenissä. Ja vaikkei hän ollutkaan häikäisevän kaunis, oli hän kaikkea muuta kuin ruma, hyvin muodostunut, terve, hyvä ja iloinen nainen. Eipä Olavilla toista semmoista naimakauppaa tarjoutuisikaan enää, hän nyt tarttuisi tilaisuuteen, voisivat ihmiset luulla, ettei hän tahtonutkaan omaa parastaan. Ja hän piti tästä nuoresta leskestä, mikäli hän häntä oli nähnyt.
Mutta hän ei tahtonut mennä Disa Erlandintyttären kanssa naimisiin. Eikä se ollut samaa kuin työntäessään Torhildin pois; hänet oli siihen pakotettu, vaikkei hän ymmärtänyt mikä pakotti. Ajoittain hänet valtasi ikävä muistaessaan Torhildia — hän kaipasi hänen voimakasta, tervettä syleilyään, kuten verta vuotava mies kaipaa juomista. Ja hänet saattoi vallata ahdistava tarve jättää kaikki tämä taitaviin käsiin, huolehtiessaan asioista, jotka kuuluivat emännälle. Hänet hän oli työntänyt luotaan, sillä hän tiesi, että hänen oli niin tehtävä, oli se sitten myötä tai vasten hänen omaa mieltään.
Mutta ajatellessaan, että Disa kulkisi täällä Hestvikenissä, että hän kohtaisi hänet omissa ovissaan, että hänen olisi kuunneltava tämän juttelua joka päivä ja olisi vastailtava hänelle — ei, hän tiesi ettei hän tahtoisi — ei sittenkään, vaikka Disa toisi tullessaan pesään kaiken sen kullan, mitä koko Norjan valtakunnassa on. Hän värisi vastenmielisyydestä ajatellessaan, että Disa makaisi tässä vuoteessa hänen ja seinän välissä kaikkina unettomina öinä. Hänen oli mahdotonta pitää luonaan ventovierasta naista silloin. Torhild — jos hän nukkuisi tuossa hänen vieressään, hän tiesi että joko tämä nukkuisi tai valvoisi, aina tulvehtisi huolenpito hänen onnestaan uskollisesta sydämestä; hänen ei tarvitsisi hävetä Torhildia, vaikkakin hänen mielensä olisi levoton.
Näin se vain oli: usein hänestä tuntui katkeralle, että jokin voima, josta hän ei itsekään ollut selvillä, esti häntä tuomasta kotiinsa köyhää Torhildia ja pitämästä entistä palvelijatartaan jalkavaimonaan. Ja sentään koko hänen olemuksensa soti vastaan muistaessaan, että hänen parhaat ja uskollisimmat ystävänsä tahtoivat naittaa hänet rikkaan ja taitavan Roaldstadin Sveinin lesken kanssa.
Hän muisti kerran ajatelleensa — loppujen lopuksi saattaa sittenkin hänen elämänsä päättyä sellaiseen — onneen. — Hän ajatteli näin huomatessaan, ettei Ingunn olisi pitkäikäinen. Silloin hän oli työntänyt luotaan kaikki uskottomuus-ajatukset. Mutta silloin oli Ingunn olemassa, hän oli hänen vaimonsa, ja jokaikisenä harmaankalseana pahana päivänä, jokaikisen uuden vastoinkäymisen ja hänen elämänsä kalkkiin tipahtelevan viheliäisyyden sattuessa hän oli tiennyt sittenkin mieluimmin kestävänsä kaiken sen Ingunnin kanssa kuin toisenlaisen kohtalon ilman Ingunnia.
Mutta nyt oli Ingunn poissa. Eikä häneltä nyt pyydetty muuta kuin yhtä ainoaa sanaa, niin hän saisi Roaldstadin ja rikkaudet, terveen, kunnon vaimon, perillisiä jakamaan kaiken sen, mitä he yhdessä omistivat, lujan liiton sukulaistensa kanssa, joista hän piti, ja valtaa paikkakunnalla. Mutta Olav tiesi, että hän kuolisi, ennenkuin huolisi tästä onnesta.
Ingunnin muisto oli himmennyt Olavin Lontoossa kokeman seikkailun jälkeen; oli kuin hän ei osaisi erottaa Ingunnia siitä toisesta. Kaikki tuntui tyhjältä, järjettömältä, eläimellisen tyhmältä — oli kuin Ingunn olisi hävittänyt heidän yhteisen onnensa, kuin hän itse olisi eksynyt kaikilta niiltä teiltä, joita hänen olisi pitänyt käydä, kunnes hänestä nyt tuntui kuin hänen oma sielunsa olisi vain pieni, harmaa, kovettunut kivi.
Toivioretkensä jälkeisenä yönä hänessä myllertäneet ajatukset tuntuivat kivettyneen. Hän muisti ne ja tunsi ne tavallaan — kuten sadun poika tunsi jättiläisen talon edustalla seisovat kivimöhkäleet ystävikseen. Mutta ne tuntuivat hänestä kylmiltä ja uneliailta. Hän tiesi itse olevansa tämän uuden rauhan vallitessa paljon köyhempi kuin ennen tuskassa ja hädässä eläessään: jokaisen tuskan okaan ja rauhan kaipuuta läikehtivän laineen aikana hän tunsi omistavansa jotain, joka oli hätää ja tuskaa suurempi: hän rakasti sitä, jota hän pakeni, ja hän oli toivonut kaikessa salaisuudessa sen ajan kerran koittavan, jolloin hän ei enää voisikaan paeta. Hän oli arvellut pääsevänsä ennemmin tai myöhemmin sovintoon Jumalan kanssa — ilman että hänen itsensä oli pakko valita. Mutta hän joutuikin yhä uudelleen ja uudelleen valitsemaan. Ja niin kauan hän oli valinnut itsensä, että hän oli kadottanut rakkauden Jumalaan. Mutta saman tien hän oli kadottanut rakkautensa lämmön ja voiman kaikkeen muuhun, mikä hänelle oli tässä maailmassa ollut rakasta.
Jumala, Jeesus Kristus, Maria — kerran oli asian laita ollut sellainen, että kunhan hän vain ajattelikin näitä sanoja, hänen sydämensä muuttui hehkuvaksi tuleksi. Nyt ei häneen vaikuttanut mikään, lukipa hän rukouksiaan kirkossa tai kotona aamuin illoin ihmisten nähden, kun se aika sattui — tai yksin ollessaan jätti lukematta. Mutta tämä uusi välinpitämättömyys oli yhtä paljon äskeistä tuskaa heikompi kuin tuhkaläjä on roviota mitättömämpi.
Mutta Ingunn — vaikka hänen muistonsa olikin haalistunut ja kulunut, hän ei kuitenkaan tahtonut nyhtää sitä pois ja tehdä tilaa uusille asioille. Ja hänen elämänsä oli nyt muuttunut sellaiseksi, ettei hän voinut omistaa eikä vetää siihen sitä uutta onnea, jota hänelle nyt tarjottiin.
Olav Puolipappi oli kertonut kerran Hvitserkin kummusta — suurimmasta näillä seuduin. Se oli tapahtunut, ennen kuin kristinusko tuli maahan; siihen aikaan asui Hestvikenissä Inggjaldin suku, sama suku, josta hänen isoisänsä isoäiti oli lähtöisin, ja isännän nimi oli Aale Hvitserk. Hän oli ollut kuuluisa viikinki, mutta nyt hän oli jo ikäloppu; silloin sytyttivät hänen vihamiehensä Hestvikenissä tulipalon — se oli ensimmäinen niistä kolmesta murhapoltosta, jotka hävittivät talon tuhaksi. Aalen pojat tasoittivat rauniot ja kuljettivat hirsiä rakentaakseen kaikki uudelleen, mutta Aale antoi miestensä laittaa kummun ja sinä päivänä, jolloin vedettiin pois Aalen pirtin palaneita hirsiä, vanhus astui kummun sisään ja antoi orjien sulkea aukon kivillä.
Olav Auduninpoika muisti pudistaneensa päätään vanhan kaimansa tätä urotyötä kertoessa — mutta hänen mielestään vanha pakana oli ollut oikein miesten mies.
Nyt hän makasi pimeässä hymyillen ajatuksilleen. — Hän oli kyllä varonut hiiskumasta asiasta kenellekään papille, mutta hän oli uhrannut joulumaljan kummun haltialle, olipa vienyt muulloinkin, varsinkin suurina juhlina, sinne oluthaarikan. Olihan Arnvidkin tehnyt niin kotonaan — ei se ole mikään suuri synti; oli tämä sanonut, kunhan pysyi vaiti eikä pyytänyt vainajilta mitään vastalahjaksi. — Nyt hänen varmaankin täytyy ruveta uhraamaan paljon ahkerammin — täten hän loppujen lopuksi joutuisi kohtaamaan pakanallisen esi-isänsä.
Eirik oli sattunut Olavin Englannin-matkan aikana saamaan tiedon siitä, että hän oli avioliitossa syntynyt.
Hänen oli mentävä eräänä päivänä pussi selässään Rynjuliin — siinä oli Olavin vaimonsa hautajaisiin lainaamat kuparit ja kattilat. Pieni, ilkeä koiranpahanen oli siellä tavallisesti pihalla kahleissa, mutta sinä päivänä se oli ryöstäytynyt irti ja ryntäsi Eirikin kimppuun purren jalkaan. Eirik potkaisi pentua, niin että se kieri ulvoen pitkin ruohikkoa. Torgrim riensi raivoissaan ulos:
»— pelkää mokomaa pientä koiraa — ja potkii penikkarukkaa — sitäpä ei tekisi kukaan muu kuin tuollainen sinunlaisesi porton poika!»
Eirik tuli tupaan, jossa Una järjesteli astioitaan; silloin pojalta pääsi:
»Una, onko se, mitä Torgrim sanoi — onko se totta?»
»Mikä onko totta?» hän kysyi seisten puukuppiensa luona kumarassa.
»Porton poika — sehän on äpärä, eikö olekin, Una?» Eirik kuiskasi tuskissaan.
»On — miten niin?» Una kohotti katseensa ja näki pojan seisovan kalpeana kuin palttina, kapeat kasvot epätoivon vallassa. »Pyhä Maria, mikä sinua vaivaa, Eirik?»
»Olenko minä sellainen — puhu totta, rakas Una!»
Una Arnentytär seisoi ällistyneenä.
»Niin, kyllä minä olen sen jo kauan tiennyt», Eirik kuiskasi.
»Minkä sinä olet tiennyt! Etkö sinä häpeä puhua sellaista isästäsi — ja äidistäsi, joka makaa mullan alla. — Varjelkoon, mitä sinä nyt taas olet keksinyt!»
»Mutta kuulithan sinäkin, mitä Torgrim sanoi — isä itsekin kutsui minua äpäräksi kerran —.»
»Pitäisihän sinun se tietää», Una virkkoi lempeämmin, »ettei heistä kumpikaan kutsuisi sinua sillä nimellä, jos sinä olisit sellainen. Onhan sinulla toki sen verran järkeä, että tajuat sen suuttuneen miehen puheeksi.»
»Olikoäiti siis naimisissa isän kanssa», Eirik kysyi.
»Tuskinpa sinun sitä tarvitsee kysyä. Olav kohteli ihmisparkaa sekä kunniallisesti että hyvin koko hänen elämänsä ajan. Etkä sinäkään muuta nähnyt.»
»Isä otti häneltä avaimet ja antoi ne jalkavaimolleen», mutisi Eirik.»Ja se tapahtui vähän ennen äidin kuolemaa.»
»Älä sellaisia juttele, poika.» Una punastui kiukusta. »Sinä et sitä ymmärrä. — En minä tahdo puhua äiti-raukastasi pahaa — eihän hän voinut sille mitään, että hänen sukulaisensa olivat vilpillisiä Olavia kohtaan, vielä lisäksi kun äitisi oli sellainen kuin oli, sairas ja yksinkertainen. Ei kukaan voi vaatia, että miehen täytyy tyytyä sellaiseen naimakauppaan, jonka meidän serkkumme joutui tekemään. Tuskin Steinfinninpojat olivat saaneet rikkaan perillisen käsiinsä, kun he jo solmivat naimakaupan pikku pojan ja yhden tyttärensä välillä; ei Olavilla ole milloinkaan ollut mitään iloa eikä kunniaa siitä sukulaisuudesta, mutta terveydeltään heikon vaimon täytyi hänen ottaa myötään, sillä he olivat houkutelleet hänet suhteisiin tämän kanssa jo ennenkuin Olav oli edes täysikasvuinen.»
Una jutteli pitkän aikaa ja kertoi kaiken, mitä tiesi Olavin avioliitosta. Una oli hyvä sukulaisilleen ja hän piti Olavista kuten veljestään, mutta vaikka hän aina olikin ollut hyvä ja avulias tämän vaimolle, ei hän erikoisemmin ollut pitänyt Ingunnista ja sydämessään hän oli sanonut häntä vaivaiseksi —.
* * * * *
Eirik tunsi aluksi rajatonta helpotusta tietäessään, ettei häntä kukaan voisi karkoittaa Hestvikenistä, mutta samassa hänet valtasi hivuttava viha isää kohtaan. Näitten vuosien hädältä ja turvattomuudelta hän olisi voinut säästyä — mutta isän syy oli: hän oli osoittanut sellaista röyhkeyttä huonolla elämällään kirotun nartun, Torhildin kanssa, että Eirik saattoi hyvällä syyllä pelätä pahintakin. Vääryyttä, vääryyttä oli hänen äitinsä saanut kärsiä omassa kodissaan —.
Eirik kulki sen kesän Hestvikenissä: jokaisella vanhojen seinien raolla, jokaisella harmaanpunaisen, sileäksi hioutuneen kalliopaaden uurteella oli omat kasvonsa, jotka katselivat häntä hyväntahtoisin ja lempein ilmein. Hänen omien kallioittensa kupeella kasvavat jäkälät olivat aivan toisennäköisiä kuin muualla. Ei muissa silloissa tai veneissä ollut sellaista hyvää hajua kuin heidän veneissään. Kun hän tarttui oman veneensä airoihin tai puuhaili omine pyydyksineen, täytti hänet riemu — hän ne omisti! Hän kulki hyväillen jokaista heidän omaa eläintään, joka tielle osui —. Eirik otti ohrantähkän, laski sen kämmenelleen, niin että se hipoi rannetta ja työnsi ylöspäin hihan alle — tämä vanha lasten leikki oli hänestä kuin taikatemppu — se oli hänen viljaansa. Hänen ei tarvitsisi enää pelätä kaiken tämän keskellä kulkiessaan — se ei milloinkaan livahtaisi hänen käsistään.
Äidin muisto oli äkkiä haihtunut Eirikin mielestä. Jo viimeisinä vuosinaan aina vuoteessa maatessaan hän oli jäänyt ulkopuolelle pojan maailman; hänen kuoltuaan Eirik oli pian unohtanut hänet. Nyt isään suuttuessaan hän suuttui myöskin äitinsä puolesta — Eirikin rakkaus häneen heräsi. Hän kalpasi usein äitiä. Hän oli rakastanut häntä suuresti niin kauan kuin äiti oli ollut terve ja oli voinut olla hänen kanssaan — ja häntä oli isä kohdellut niin kovasti ja julmasti.
Mutta heti, kun Olav vain tuli sanoneeksi Eirikille ystävällisen sanankin, poika unohti kaiken katkeruuden. Myöhemmin hän sen muisti ja silloin hän katui heikkouttaan. Mutta isän lähestyessä häntä pikkuruikkuisenkin ja kun hän näki isän huulten heikon hymyn häiveenkin hänelle osoitetun — silloin ei poika taas muistanut kerrassaan mitään muuta kuin rajattoman rakkautensa isään.
* * * * *
Vähän Olavin Englannista tulon jälkeen tuli Eirikin korviin huhuja, että isän pitäisi naida Disa Erlandintytär. Rundmyrissa lörpöteltiin kaiken maailman asioista. Eirikin mieli joutui jälleen kuohuksiin. Hän ei huolinut äitipuolesta. Hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan toisista Hestvikenin perillisistä. Tänne ei saisi tulla ventovieraita ihmisiä tai uusia tapoja tai muutakaan uutta. Kaiken piti olla vain hänen ja Cecilian omaa, talo ja silta ja metsät Oksenilla ja Hesthammerin harjanteilla, Kverndalenissa ja Saltvikenissä. Hän tunsi siellä joka polun, hänellä oli omat paikkansa, vartiokukkulansa ja salaiset kuoppansa rannan puolella, harmaitten kalliopaasien välissä — hänellä oli tapana pujahtaa sinne, istua siellä ja iloita hämärästi ja selittämättömällä tavalla siitä, että hänellä oli tällainen kätkö. Hän saisi kerran hallita metsästystä, hylkeenpyyntiä, kalastusta. Mutta kaikkein syvimmässä sopukassa oli jotain, jota hän ei voinut ajatella tuntematta raivoa, koska hän ei sen toteutumista kyennyt estämään — ja se oli, ettei vain kukaan pääsisi lähemmä isää kuin hän oli. Ja hän kulki yhä sepitellen pitkiä juttuja urotyöstä, jolla hän kerran voittaisi isän suosion.
Tänä vuonna hylkeenpyynti epäonnistui suurimmaksi osaksi. Ja Olav kadotti hyvän, uuden kuusisoutuisen veneen; köysi oli eräänä yönä poikki, joko oli joku varastanut veneen tai se oli vihamiehen työtä. Ja niin Olav palasi hylkeenpyyntiretkeltä mieli apeana — hänenkin luonteelleen oikein poikkeuksellisen apeana.
Joitakin päiviä myöhemmin hänen täytyi lähteä asialle kylään ja Eirikin oli määrä seurata häntä kirkolle asti; oli joulun alusviikon torstai ja sira Hallbjørn vaati ankarasti, että jokaisen, joka vain kynnelle kykeni, oli käytävä niihin aikoihin kirkossa.
Pakkassumu lepäsi aamulla paksuna peittäen huurteeseen sekä kivet että kannot. Olav seisoi tallin ovella Eirikin taluttaessa ulos hevosia satuloitavaksi. Olav oli uninen ja kärtyisä — äkkiä hän kääntyi pojan puoleen ja virkkoi kiivaasti:
»Etkö sinä hiero kuolaimia, ennenkuin pistät ne hevosen suuhun — tällaisessa kiljuvassa pakkasessa?»
»Eivät ne ole kylmät, ne vain tuntuvat kylmiltä näin pakkasella.»
»Suu kiinni! Sinäkö minua opetat. Jos sinun pitäisi panna suuhusi noin tulisen kylmä rauta, niin —»
Eirik sieppasi tallin seinään pistetyn rautavaarnan ja työnsi poikittain suuhunsa — isä kiskaisi sen pois ja heitti kallioon:
»Etkö sinä näe, nyt vuotaa verta!»
»Ei se siksi vuoda, että rauta olisi purrut sinä repäisit suupieliäni —»
»Ole vaiti», virkahti Olav lyhyesti, »ja tee valmista.»
Päivällisaikaan istui kirkkoväkeä pappilan pirtissä syöden eväspussistaan ennen kotiinlähtöään. Haava Eirikin suupielessä alkoi vuotaa taas ja silloin hän kertoi joillekin pojille, miten hän oli sen saanut, mutta hän sanoi isän pakottaneen hänet ottamaan raudan hampaisiinsa —.
— Hän huomasi silloin, että seuranneessa hiljaisuudessa piili ivaa.Viimein eräs poika virkahti:
»Hyi sentään, Eirik — annatko sinä isäsi kohdella itseäsi kuin hevoskonia —»
Eirik vilkaisi epävarmana ympärilleen. Hän oli aikonut kerskua tapahtumalla. Huomattuaan toisten halveksumisen oli kuin jotain olisi hänessä pusertunut kokoon. Silloin hän yritti korjata sitä:
»Ei. — Mutta asian laita oli sellainen, että olisi kerrassaan turhaa ruveta isää vastustamaan», hän selitti, hän oikein innostui. »Minä kiskaisin riimun irti, tietäkää se, ja läimäytin sillä häntä. Mutta hän on vahva kuin pakana, se isä-ukko, niin että —. Tapahtuipa kerran, siihen aikaan, jolloin hän oli jaarlin kanssa, että miehet löivät vetoa, miten paljon hän jaksaisi nostaa. Isä asetti hartiansa penkin alle, kohottautui, kunnes seisoi suorana. Penkillä istui kahdeksan miestä.»
Vallitsi hyinen hiljaisuus.
»Silloin sanoi jaarli: Jos sinä nostat pöydän kannen, Olav Auduninpoika, saat kaiken siinä olevan kullan. Isäukko nosti pöydän kannen ojennetuin käsivarsin.»
»Sehän muistuttaa ihan sitä tarua, jonka sinä, sira Hallbjørn, kerroit meille viime vuonna», eräs tyttö tirskui, »— siitä kristitystä ritarista, joka oli saraseeni-jaarlin vankina — mikä hänen nimensä olikaan?» Joku nuorista nauroi ivallisesti.
Sira Hallbjørn istui vuoteensa reunalla. Tänään hän ei ollut ilkeällä enemmän kuin leikilliselläkään tuulella, oli paremminkin veltto. Hän katsoi kylmästi tyttöön.
»Muistathan sinä, sira Hallbjørn, — veljeni häissä?»
»En minä tunne sellaista tarua. Sinä muistat väärin.»
Mutta vähän myöhemmin ihmisten lähtiessä pappi tuli äkkiä takaapäin ja tarttui lujasti Eirik Olavinpojan käsivarteen:
»Mitä sinä sellaisella tarkoitat — valehteletko sinä isästäsi?»
»Ei, en minä valehdellut, hyvä sira», Eirik vastasi rauhallisesti.
»Sinä valehtelit.» Sira Hallbjørn löi häntä korvalle. »Ja sinä valehtelet papillesi. Minä luulen, että paholainen on mennyt sinuun. Painele nyt tiehesi!»
* * * * *
Illan hämärässä Olav Auduninpoika ratsasti papin oven eteen. Hän ei halunnut mennä sisään, hän sanoi, koska on jo niin myöhä. Hän jätti hevosen selässä istuen kirjesalkun sira Hallbjørnille ja aikoi ratsastaa heti edelleen. Sira Hallbjørn meni ulos ja astui rinnalla Olavin ratsastaessa aitoviertä käymäjalkaa mäkeä ylös.
»Sinun ei pitäisi suvaita sitä, Olav isäntä», pappi sanoi kiivaasti, »että sinun poikasi oleilee niitten ihmisten parissa, jotka sinä ajattelemattomuudessasi olet Rundmyriin asettanut. Se, mitä poika siellä oppii, ei ole hänelle hyödyksi.»
Olav ei tiennyt, mitä hänen pitäisi vastata. Kun hän vaikeni, pappi jatkoi kertoen, mitä Eirik oli isästä jutellut: »— sinun poikasi tulee paikkakunnalla pilkan esineeksi sellaisia valehdellessaan — ja valehdellessaan niin tyhmästi.» Kun he sillä aikaa olivat saapuneet tienristeykseen, pappi tarttui Olavin hevosen suitsiin ja piti niistä kiinni samalla katsoen toista silmiin. Sumun levitessä oli kuitenkin vielä heikko päivän kajastus — ja Olav huomasi ihmeekseen, että pappi näytti hyvin liikutetulta.
»En minä ymmärrä, miten Eirik on niin voinut sanoa —» Olav kertoi, mitä hänen ja pojan välillä oli aamulla tapahtunut.
»Niin käy, kun nuorilla on huonoja oppimestareita.»
Olav rypisti kulmiaan, veti suutaan naurun mareeseen; mutta ei vastannut. Tuskinpa Eirik sellaisessa oppimestaria tarvitsi — valehteluun, eiköhän hänellä ollut siihen synnynnäiset lahjat.
»Jos joku viisas mies olisi neuvonut isääni, kuten minä nyt neuvon sinua», sanoi sira Hallbjørn, »olisi isäni ottanut minut pois siitä talosta, jossa minut kasvatettiin äitini kuoltua. Minä olin hänen eläessään jumalinen — hän oli luvannut minut Jumalalle, ennenkuin olin syntynytkään. Mutta sitten isä lähetti minut kasvatusisän luo, ja tämä oli lappalaissyntyinen.»
»Asuuko lappalaisia Valdresissa?» Olav kysyi; hänestä tuntui, että hänen oli sanottava jotain.
Pappi nyökkäsi. »Minä näin kasvu-iässäni paljon merkillistä, Olav. Lappalaiset ovat erinomaisia paimenia — ja tuntureilla kuljeskelee monenlaista, sekä eläintä että ihmistä — ja muutakin —. Sen jälkeen en ole tahtonut missään muualla viihtyä. Minä en kaivannut kotiin ulkomailla ollessani, kulkiessani koulusta toiseen. Mutta nämä ihmiset täällä kiihdyttävät minua, niin että minä menetän kärsivällisyyteni —.»
»Siltä näyttää.» Olav ei voinut olla hymyilemättä hiukan ivallisesti.
»Niin», sanoi pappi kiivaasti. »Täällä ei ole hyvä olla. Eipä sinullakaan ole sen paremmin täällä ystäviä, Olav.»
»Siltä näyttää», Olav virkkoi jälleen, »— mutta en minä tiedä, onko niin senvuoksi —. Tuskinpa ihmiset täällä ovat toisenlaisia kuin muualla.»
»Oletko sinä milloinkaan ollut poroja paimentamassa?», kysyi sira Hallbjørn äkkiä, — vanhojen karjakuoppien lähettyvillä. »Oletko sinä nähnyt porolauman pakomatkalla — monta tuhatta poroa —.»
»En,» virkkoi Olav. »Minä en ole ikinä nähnyt elävää poroa.»
»Tule minun kanssani kotiin», — pappi tuntui melkein rukoilevan, hän oli niin innoissaan — »kun joskus matkustan veljieni luo.»
»Kiitos, sira Hallbjørn. Jos vain sopii, tekee mieleni kerran lähteä kanssasi.»
He hyvästelivät. Sitten pappi vielä sanoi:
»Mutta älä laske Eirikiä Rundmyriin. Muuten he panevat varastelujaan pojan niskoille — tai syyttävät häntä jonkun tytön lapsen isäksi, ennenkuin hän on tämän vanhempi. Ja se olisi teille kummallekin paha juttu, Olav.»
Olav ajatteli pimeässä kotiin ratsastaessaan keskusteluaan papin kanssa. Hän tunsi jonkinlaista pettymystä. Eipä siksi, että hänellä olisi ollut jotain selvitettävää papin kanssa — päinvastoin; hän oli niitä ani harvoja paikkakunnan miehiä, joilla ei ollut mitään riitaa tämän kanssa. Mutta hänenkin mielestään sira Hallbjørnissä oli jotain salaperäistä — ja sekin, että hän oli täällä kuin maanpaossa, vailla kaikkea sitä asemaa ja arvoa, mitä hänellä olisi ollut korkean syntyperänsä ja oppinsa mukaan oikeus nauttia. Ja niin oli Olav odottanut, että jonain päivänä ehkä jotain tulisi ilmi. Ehkäpä siinä ei muuta sentään ollutkaan, kuin ettei hän viihtynyt täällä tasankoseudulla ja että hänen oli vaikea mukautua kansaan, hän oli äksy ja itsepäinen kuten tunturiseutulainen usein on. Hänestä ei kenties ollut hauskaa kököttää täällä pikku kirkossa ja olla valmis palvelemaan jokaista, joka häntä vain tarvitsi.
Ennen oli Olav etsinyt vaistomaisesti sellaisten miesten seuraa, joiden sydämen hän tiesi puhtaaksi ja jotka olivat Jumalalle uskollisia. Aivan vaistomaisesti hän oli karttanut syyhyisiä lampaita kohdatessaan niitä. Nyt hän viihtyi aivan yhtä hyvin sellaisten miesten parissa, jotka eivät olleet niin vaativia — tai joista sanottiin, etteivät he itseään kohtaan olleet kovinkaan ankaria, he kyllä hänen puolestaan saivat kernaasti puhua muista ankarasti. Kaikessa salaisuudessa hän oli tavallaan tyytyväinenkin huomatessaan jonkun vian ihmisessä, ja vielä parempi, jos se oli pappi tai luostarin asukas. Hän ei tosin nytkään välittänyt huhuista ja hän vaikeni ihmisten sellaisista asioista jutellessa, mutta hän kuunteli kuitenkin, eikä enää tuntenut vastenmielisyyttä tai loukkaantumista.
— Hän ajatteli myöskin sitä, mitä sira Hallbjørn oli sanonut Eirikistä, ja se harmitti häntä. Mutta hän ei puhuisi siitä Eirikille — paljon parempi, ettei hän ollut tietävinäänkään. — Mutta hän voisi nuhdella poikaa Rundmyrissä juoksusta.
Hän tekikin niin. Mutta Eirik ei totellut. Olav sai kuulla siitä. Joskus hän koveni siitä pojalle, mutta toisinaan hän ei ollut tietävinäänkään Eirikin siellä käynnistä.
Kyllä hän oli ollut tyhmä sijoittaessaan Ankin ja Livin Rundmyriin. Jospa ne edes olisivat tyytyneet hänen omaisuuteensa — se ei vielä olisi häntä köyhdyttänyt, ja hän olisi voinut sulkea siltä toisen silmänsä; mutta ihmiset alkoivat supista, että Rundmyriin tuntui tulleen pitkäkyntisiä. Vihdoin Olavin täytyi puhua siitä Arnketilille: »Minun mielestäni teidän sentään pitäisi tulla toimeen sillä, mitä te Hestvikenistä irti saatte.» Mies lupasi tehdä parannusta — mutta Olav ei siihen suurestikaan luottanut.
Nyt hänen oli myöskin vaikea päästä heistä eroon. Kun Arnketil pyysi häntä olemaan heidän lapsensa kummina, ei hän voinut kieltää köyhältä mieheltä. Hän ajatteli sitäpaitsi, että jos hän olisi pojan kummi, ei kenenkään päähänkään pälkähtäisi epäillä hänen suhdettaan äitiin. Olav ei tullut ajatelleeksi, ettei sellainen ollut kenties kenenkään mieleen juolahtanutkaan — hän vain itse pelkäsi ihmisten sellaista keksivän. Sellaista oli kuiskittu silloin, kun Liv sai edellisen — mutta hän oli juuri niihin aikoihin ihmisten hampaissa Torhildin asiassa, ja ainahan on niitä, jotka tahtovat tehdä mustan yhä mustemmaksi. Mutta ruvetessaan kummiksi hän sitoutui tukemaan vanhempia.
Eirikille oli Arnketil puoliksi kasvatusisä, niin ettei ollut niinkään helppoa erottaa poikaa hänestä kokonaan. Ja kun Liv saapui Hestvikeniin poika selässään — hän viipyi siellä koko päivän — hän jakeli palvelustytöille hyviä neuvoja ja jutteli, miten hänen oli ollut tapana tehdä täällä emännän virkaa hoitaessaan.
Torhild oli ollut oikeassa huomauttaessaan Olavin tehneen tyhmästi, kun otti moisen perheen niin lähelle taloansa. Olav ajatteli haikealla katkeruudella — että asiain laidan pitikin olla sellaisen, ettei hän voinut pitää Torhildia luonaan ja nauttia hänen viisaista neuvoistaan.
* * * * *
Olavia kiusasi tällainen Eirikin tunkeutuminen hänen näkyviinsä ja ajatuksiinsa. Ja hän törmäsi yhä uudelleen ja uudelleen asiain käsittämättömään valheellisuuteen. Se oli Olaville joka kerran arvoitus. Hän oli itse valehdellut, niin kovin ja kylmästi, että se olisi voinut kivenkin särkeä — sitä hän ei unohtanut, mutta hän oli tiennyt minkä vuoksi hän valehteli: hän oli valehdellut pakosta. Mutta Eirik valehteli valehtelemistaan eikä isä milloinkaan voinut keksiä siihen mitään kunnollista syytä — hän ei valehdellut mitään hyötyäkseen, ja hän valehteli harvoin jotain peittääkseen. Olav oli sen huomannut, vaikkei hän ollut tarkannut, miten usein Eirik oli joutunut kiusaukseen kieltää tai valehdella häneltä suoraan kysyttäessä, mutta poika tunnusti kuitenkin pahimmatkin tekonsa mielellään; kysyttäessä hän sanoi asian laidan punastuen, epävarmana ja nolona. Siis näytti siltä kuin Eirik sepittäisi nämä valejuttunsa etupäässä huvikseen — vaikka sekin tuntui Olavista käsittämättömältä.
Vuosien mittaan olivat Olavin tunteet lapseen nähden jakaantuneet kahden tunteen kesken: epäselvän halun voida kiintyä tähän nuoreen olentoon, joka oli joutunut hänen käsiinsä — ja vastenmielisyyden tätä vierasta kohtaan, joka oli kuin pistimenä työnnetty hänen lihaansa. Nyt ne vihdoinkin alkoivat vakiintua. Toisina hetkinä herätti Eirikin käsittämätön valheellisuus Olavin sydämessä vihaa: kuten se valhe, jonka hän oli ottanut harteilleen ikeenään, olisi tullut lihaksi Eirikin olemuksessa, ivannut häntä harvinaisen kauniin, ruskeasilmäisen pojan hymyssä.
Mutta toisina hetkinä oli toisin.
Toisena kesänä emännän kuoleman jälkeen oli Olavin mentävä Eidsivan käräjille. Hän oli nykyjään vähin miehin Hestvikenissä eikä voinut ottaa ketään mukaansa. Niinpä Eirikin oli lähdettävä isän matkaan.
Olavilla ei ollut erikoista halua lähteä tälle matkalle eikä hän halunnut tavata lankoaan. Hän ei ollut käynyt Osloa pohjoisempana kolmeentoista vuoteen, ei sen jälkeen kun hän toi Ingunnin kotiin, paitsi kerran hakiessaan Eirikin, ja silloin oli talvi:
Nyt hän ratsasti kesätietä Raumariken pohjoispuolitse. Oli kaunis aurinkoinen päivä, mutta liian kuuma keskipäivällä matkustaa. He keksivät silloin sopivan paikan tien vierestä; Eirik riisui hevoset ja sitoi jalkahihnalla. Syötyään heittäytyivät Olav ja Eirik pitkäkseen. Poika nukkui heti.
Olav loikoi pää satulaan nojaten ja katseli eteensä heinän korsien lomitse. Niitty oli täpötäynnä voikukkia, pää pään vieressä, ja alempana olevan sinisenrusahtavan lähteensilmän ympärillä kohosivat suovillan hopeiset tupsut. Puron toisella rannalla hohtelivat punaisten tähtikukkien ryhmät leppien varjossa. Hän katseli kukkia kuten vuosikausia yhä uudelleen kohtaamiaan vanhoja tuttuja, hän tarkkaili niitä kyllä kotona Hestvikenissäkin, ja kun tämä tai tuo kukka avautui, teki hän huomioita, minkälaiseksi kesä muodostuisi. Mutta täällä toimetonna maatessaan ja nähdessään kukkien kukkivan maalla, jonka omistajasta hänellä ei ollut aavistustakaan, oli toisin — niissä oli kuni kuva niistä maista, joitten läpi hän nuoruudessaan oli matkustanut.
Suuria, hopeanharmaita, valkoreunaisia pilviä kohosi kuusenlatvojen takaa ja levisi ihmeellisen nopeasti ja hiljaa helteiselle sinilaelle — täällä alhaalla ei käynyt tuulen henkäystäkään. Nyt ne levisivät peittäen auringon. Olav veti nutun kasvoilleen sääskien takia ja nukkui.
Iltapäivällä he joutuivat pois metsästä ja näkivät edessään ilta-auringossa suurtilan. Se kohosi korkealla kunnaalla kuin mikäkin valtaherran kartano. Rakennusryhmien pohjoispuolella oli pieni, vaalea kivikirkko, niityt levisivät sen alla joka puolella. Eirik huudahti ihastuneena, hänestä se oli niin kaunista. Olav ei vastannut mitään hänen ihastukseensa.
Ratsutie vei kukkulan laitse ja kartanon kautta. Se ei läheltäkään katsoen ollut sen mitättömämpi, siinä oli lukematon määrä rakennuksia, vanhoja ja uusia, kahdessa rivissä tien molemmin puolin, ja kaikkialla näkyi uutteruuden ja väen paljouden jälkiä. Saavuttuaan laaksoon ja ratsastettuaan joen rantaa Olav kysyi Eirikiltä:
»Tiedätkö sinä, Eirik, mikä tuon kartanon nimi on?»
»Mikä?» kysyi poika innostuneena.
»Se on Dyfrin.»
»Onko se —!» Hetken päästä Eirik virkkoi hiljaa ja syvästi liikutettuna:
»Oikeuden mukaan me omistaisimme sen — eikö niin, isä?»
»Niinpä kyllä.» Olav ratsasti vähän aikaa hiljaa. Sitten hän kysyi hymyn häivähtäessä:
»Kummasta näistä kahdesta talosta enemmän pidät Eirik — Dyfrinistä vaiko Hestvikenistä?»
»Hestvikenistä», Eirik vastasi nopeasti ja lämmöllä.
»Dyfrin on enemmän kuin kaksi kertaa Hestvikeniä suurempi — sen kai huomasit.»
»Yhdentekevää. Mutta Dyfrinissä ei ole merta — eikä siltaa enemmän kuin koko kalastushommaakaan. Mutta harmittaa, kun muistaa vääryyden. Minun mielestäni ei pitäisi sellaisen miehen, joka niin paljon on tässä maassa harjoittanut vääryyttä talonpoikia kohtaan kuin tämä Sverre — hänen ei pitäisi saada olla kuninkaana —.»
»Jokainen mies, joka eteenpäin pyrkii, joutuu aina jonkin verran harjoittamaan vääryyttä», Olav vastasi.
Eirik alkoi kysellä vanhoja taruja — Torgils Fivilistä ja hänen pojistaan sekä leskestä, jonka kuningas Sverre antoi eräälle miehistään. Olav vastasi hänen kysymyksiinsä. Mutta sitten levisi tie heidän edessään männikkökankaalla tasaisena ja sileänä ja Olav kiirehti hevosia; niin keskeytyi heidän keskustelunsa.
* * * * *
Hallvard Steinfinninpoika vastaanotti lankonsa ja sisarensa pojan sydämellisesti. Hallvard oli vuosien kuluessa alkanut muistuttaa kovasti isäänsä, arveli Olav, ja hän muistuttikin Steinfinniä koko olemukseltaan; hän oli iloluontoinen, avokätinen eikä mikään neropatti. Hänen kanssaan käräjillä oli Toran ja Haakon Gautinpojan vanhin poika. Eirik oli iloinnut suuresti saadessaan tavata äitinsä sukulaisia, mutta vaikka he olivatkin hänelle hyvin ystävällisiä, Eirik harvinaisen ujo ja pysytteli koko ajan isän kupeella myöskin käräjäpaikalla.
Olav tapasi myöskin aivan odottamatta käräjillä sukulaisiaan Soleyarin Tveitistä: oli Gudbrand ja Jon Helgenpojat sekä kaksi heidän poikaansa ja tyttären poika. Olav ei ollut tavannut tveitiläisiä muuta kuin yhden kerran ennen — niihin aikoihin, jolloin hän yritti järjestellä Einar Kolbeininpojan tapposakkoja, ja hän oli silloin ajatellut, etteivät he juuri panneet tikkua ristiin nuoren serkkunsa hyväksi. Nyt olivat kaikki vanhempia miehiä, sekä hän itse että Helgenpojat, ja myöhäistähän oli nyt alkaa serkkujen kanssa kanssakäyminen. Mutta hän vaihtoi sentään heidän kanssaan jonkin sanan tavatessaan. Viimeisinä käräjäpäivinä, kun Hallvard oli pyytänyt Olavia tulemaan kanssaan juomaan majapaikkaan, hän tapasi siellä Tveitinpojatkin; Hallvard oli kutsunut heidätkin osoittaakseen sisarensa miehelle kohteliaisuutta.
Hallvard asui samassa talossa, jossa Steinfinnkin oli asunut käräjillä ollessaan. Olav ei tuntenut paikkaa; hän ei ollut ensinkään varma, oliko tämä huone, jossa he nyt istuivat juomassa, sama, missä hänet ja Ingunn kihlattiin toisilleen. Hän muisti muuten sen illan ilmielävästi — Ingunnin ja Steinfinnin sekä oman isänsä, niin, oikeastaan hän muisti oman isänsä vain tänä iltana — ja hän muisti monen läsnäolleen juhlavieraan kasvonpiirteet päivän selvästi.
Olav istui hyvin hiljaisena koko illan, mutta toiset eivät siihen kiinnittäneet huomiota; he joivat ja lopulta he näyttivät kokonaan unohtaneen hänen läsnäolonsa. Mutta eniten kiintyi Olavin huomio Eirikiin — tämä oli aivan hiljaa ja ihan toisenlainen kuin kotona.
Poika istui ulommalla penkillä Tveitin nuorten kanssa. Olav katseli häntä: vanhat asiat sukelsivat esiin ihmeen uusiintuneina, vaikkeivät suinkaan puolueettomina – koko matkalla ei Eirik ollut tehnyt mitään, mikä isää saattoi kiihoittaa. Hän istui hyvin siivosti ja hiljaa paikallaan, jutteli hillitysti ja vapaasti Knutin ja Joarin kanssa. Rusehtavissa, selkeissä pojan kasvoissa alkoi jo näkyä nuorukaisiän piirteitä, otsa oli korkea ja kapea, mustan tukan reunustama, nenä korkea ja kaita, kyömyinen, se kaartui oikeastaan ylhäältä juuresta asti; suun piirre oli kaareva, yläleuan hammasrivi työntyi eteenpäin; kuunnellessa näkyi hiukkasen ylähampaita ja ne olivat häikäisevän valkoisia; kaksi keskimmäistä oli hiukan toisten päällä. Hän oli kaikkea muuta kuin ruma; iho oli kaunis, päivän paahtama ja punerva, huulet hohtivat punaisina, silmät olivat harvinaisen suuret ja kellanruskeat, niin kirkkaat, että mieleen johtui meripihka tai lähteensilmä, johon auringon säteet heijastuvat. Olavin mielessä värähti ajatus, että hän istuu tässä omien serkkujensa ja lankojensa parissa, eikä heillä ollut toisillensa mitään sanomista. Ja niitten rehellisten ja selvien siteitten lisäksi, joilla hän oli sidottu toisiin, veren ja lain siteitten, hän oli sidottu tähän hoikkaan, tummaan poikaan, joka istui vieraana vaaleitten ja punakoitten Tveitinpoikain joukossa, — hän ei edes aavistanut, miten lujin sitein.
Hallvardilla oli viiniä, ja niin vieraat erosivat vasta puolen yön maissa. Olavin majapaikkaan oli puolisen tunnin matka ja hän pysähtyi tienhaaraan juttelemaan jonkun tutun kanssa, jonka oli mentävä toiseen suuntaan. Sitten hän läksi nopeasti Eirikin kera. Yö oli lämmin ja niin valoisa, että kuutamo näytti kovin valjulta. Kuljettuaan jonkin matkaa he kuulivat tveitiläisten olevan edellään — he olivat juovuksissa ja kova-äänisiä, eikä Olavilla ollut halua heihin yhtyä. Hän poikkesi silloin Eirikin kanssa tieltä; he kulkivat mäen rinnettä, joka oli katajikkoa sekä muita pikkupensaita kasvavaa kivikkoa; joitakin hevosia kuljeskeli kuutamossa laitumella.
He saapuivat mäen töyräälle ja heidän edessään levisi suo, jonka poikki oli vaikea päästä; silloin Olav istuutui, hän tahtoi laskea tveitiläiset hyvän matkan päähän. Mutta silloin kuuluikin, että hekin olivat istuutuneet tielle — eivät näyttäneet yrittävän eteenpäin, Gudbrand oksenteli ja yökkäili toisten tohistessa ja sohistessa hänen ympärillään. Eirik loikoili ruohikossa mahallaan hiljaa naureskellen ja matkien isälle tieltä kuuluvia sanoja ja huutoja.
»Katso kuuta, isä», virkkoi Eirik. Se oli laskemaisillaan ja uiskenteli selällään puolikuuna läntisten männynlatvojen päällä, allaan pieniä, kultaisia pilvenhaitaleita. Melkein sen takana suuri tähti tuikutteli yksin sinitaivaalla.
»Niin, tulee tuuli», Olav vastasi.
»Se on laivan näköinen», Eirik jatkoi nauraa hymähtäen omalle päähänpistolleen, »joka purjehtii merellä — ja tuo suuri tähti on kuin laivan jäljessä juokseva koiran pentu.»
»Eipäs, Eirik» — Olavkin naurahti, »— mitenkäs koira voi seurata merellä purjehtivaa laivaa?»
»Kyllä se voi», selitti poika innoissaan, »— ne ovat purjehtineet tiehensä ja nyt se juoksee pitkin rantaa, on aivan niemen nenässä, haukkuu ja yrittää laivan jälkeen —»
Pojan sanat johtivat hänen mieleensä jotain — hän oli kuullut tai uneksinut joskus jostain samantapaisesta, koirasta, joka juoksi pitkin rantaa uikuttaen pois purjehtivan laivan jälkeen — se oli koira tai oliko se mies, joka oli jätetty yksin —.
Hän katsoi pojan yiöskäännettyihin kasvoihin — ne näyttivät iltavalossa kalpeilta ja suuret silmät varjossa tummilta. Tuntui kuin näkymättömät siteet olisivat tiukenneet.
»— Kissanjalkain töminästä ja naisten parrasta ja vuorten juurista ja kalojen hengestä ja lintujen syljestä —» hän oli osannut sen lorun lapsena, jostain, joka oli punonut ketjun ja se oli silkkiä hienompi ja sitoi lujemmin kuin teräsköysi — jonkin pedon piti olla sillä sidottu tuomiopäivään asti —.
Nyt oli tiellä hiljaista. »Tule», virkkoi Olav, ja hänen kätensä painui vaistomaisesti pojan olalle viipyen siinä kotvan aikaa.
He kulkivat eteenpäin ja löysivät tielle. Tveitin miehiä ei enää näkynyt ei kuulunut, ja he saapuivat kaikessa rauhassa yömajaansa.
Vuode oli melko ahdas. Eirik nukkui heti, ja sitten hän kääntyili unissaan, niin että joutui melkein isän päälle.
Olav makasi ahtaassa, epämukavassa vuoteessa, pimeä huone täynnä ihmisten hajua — hän tunsi Eirikin hoikan, laihan ruumiin painon, hänen ihonsa ja tukkansa tuoksun — mutta ilman vastenmielisyyttä, tuntien vain sanomatonta sääliä. Kunpa Jumala ja hänen äitinsä neuvoisivat, miten hänen on hoivattava Eirikiä. Hän ei käsittänyt, mikä hänet pani poikaa säälimään, mutta oli kuin pojan nuoruuskin olisi saanut hänen sydämensä heltymään. — Ehkäpä se onkin vain heikkoutta, josta pian pääsee, Olav tuumi.
Olav makasi; ei hän oikeastaan nukkunutkaan, vaan keinuili unen ja heräämisen välimailla kuten merentuomat puut matalikolla. Mutta parin tunnin kuluttua kuullessaan toisissa huoneissa miesten liikkuvan Olav vetäysi nukkuvan pojan alta, nousi ja Iäksi ulos itse panemaan hevosiaan kuntoon. Hän ei hennonut herättää poikaa.
Ystävyys, joka oli alkanut orastaa Olavin ja hänen Rynjulin ja Skikkjustadin sukulaistensa välillä, sammui jälleen. Una oli silloin keväällä sanonut siksi paljon, ettei hän nyt enää voinut siihen sen enempää kajota. Ja niin he välttivät toisiaan. Sen vain Olav ymmärsi, että Rynjulissa oltiin harmissaan.
Tavatessaan sillalla sira Hallbjørnin hän sai kuulla, mitä ihmiset tohisivat hänen matkastaan. Pappi hyökkäsi hänen kimppuunsa jyrkällä tavallaan:
»Sinä olet tyhmä kuin pässi, Olav, alkaessasi taas Torhildin kanssa — hän narrasi sinut ostamaan sen viheliäisen mökkiräyskän ja vielä hullumpaa on, että hän sai sinut luopumaan hyvästä naimiskaupasta.»
»Mitä puhetta se semmoinen on?» Olav lehahti tulipunaiseksi. »Minä en kysy kenenkään neuvoa, ostanko maata tai otanko vaimon — niissä asioissa minä teen ihan niinkuin tahdon.»
»Pyh! Kyllähän minä uskon sinun niin luulevan. Sinä luulit saaneesi oman tahtosi lävitse tehdessäsi hänelle kuten hän tahtoi. Torhild Bjørnintytär on viisain teistä kahdesta. Pidä vain varasi, Olav, ettei hän kahlitse sinua jälleen paitansa nauhoilla.»
Olav vastasi vihaisena:
»Oli miten tahansa — tämä ei koske sinua, sira Hallbjørn, ellen jälleen makaa hänen kanssaan. Minä voin kyllä pyytää neuvoa, missä haluan — sinulta en sitä ole pyytänyt!»
Hän käänsi selkänsä ja hypähti veneeseensä.
Mutta sen jälkeen alkoi häntä kalvaa hiukaiseva Torhildin kaipuu — päivää ja yötä, lakkaamatta. Jospa hän ottaisi hänet luokseen kaikesta huolimatta. Jos kerran ihmisillä on halu sekaantua hänen asioihinsa, niin annetaan heille jotain sekaantumisen aihetta. Entä Bjørn — hän oli itse kieltäytynyt häntä ajattelemasta — karkoittanut ajatukset heti, kun ne vain sinnepäinkin läksivät. Nyt hänestä tuntui yhtäkkiä — maksoiko tämä vaivan? Häneltä oli moni asia mennyt päin mäntyyn — eikö hän saisi omistaa edes sitä hyvää, mikä oli saatavana —.
Hän uneksi pojastaan sekä valveilla että nukkuessaan. Mutta vaaleanverevän pojan takana hän näki toisen vaaleanverevän lapsen — Cecilian. Hänen tähtensä oli Olavin kestettävä ja kieltäydyttävä mielihalustaan. Ei olisi varmaankaan Cecilialle onneksi kasvaa kodissa, jossa isän jalkavaimo pitäisi ohjaksia. Cecilian tulevaisuutta hän ei vielä ollut pilannut eikä hän sitä tekisikään.
Olav näki tytärtään nykyjään hyvin vähän. Jos hän juoksenteli pihamaalla leikkien ja isä pysähtyi juttelemaan hänelle, oli tällä töin tuskin aikaa vastata. Yöt hän vietti Ragnan luona Torhildin pirtissä. Mutta Ragna oli vain palvelija, kykenemätön kasvattamaan Olavin säätyluokkaan kuuluvaa lasta tämän kehittyessä neidoksi. Sitä paitsi Ragnalla oli koko talouden hoito ja kolme omaa lastaan paimennettavana. Vanhin lojui koko päivän oven ulkopuolella kuolaillen ja kuorsaten ja käännellen suurta päätään — lapsirukka ei tainnut olla aivan täysijärkinen; mutta vuoden vanhat kaksoset olivat ketteriä kuin kissanpojat ja ryömiskelivät päivät päästään pihamaalla ja kompuroivat kynnysten yli.
Olav mietiskeli neuvottomana, mitä hänen pitäisi tehdä tyttärelleen, jotta hän saisi hänelle kunnollisen kasvatuksen. Se asia olisi kyllä kenties helpompi ratkaista, jos hän olisi nainut Disan. Vaikka eihän kenestäkään naisesta voinut tietää, minkälainen äitipuoli hänestä tulisi.
Vielä kaiken lisäksi oleskeli Liv talossa myöhään ja varhain — Cecilia kuljeskeli paljon hänen kintereillään, hän ei muuta äitiä muistanutkaan.
* * * * *
Silloin tarjoutui aivan odottamaton apu näissä vaikeuksissa — niin ainakin tuntui Olavista. Eräänä päivänä saapui hänen luokseen kaksi miestä Tunsbergistä, jotka toivat tiedon, että Asger Maununpoika makasi kaupungissa premonstratenssien luostarissa kuolemaisillaan ja halusi puhua hänen kanssaan. Olavilla ei sinä päivänä ollut mitään tärkeätä tehtävää ja oli myötätuulikin. Niinpä hän purjehti heti sinne.
Hänestä tuntui ihmeelliseltä, että nyt alkoi tulla tällaisia sanomia nuoruuden ajan tutuilta, jotka olivat painuneet unhoon vuosien kuluessa. Hänestä alkoi tuntua kuin hän olisi päässyt pois vuoren lumoista — ja kuten kerrotaan vuoreen loihdituista, niin alkoi tuntua hänestäkin, hän oli vieras ja välinpitämätön näitä ihmisiä kohtaan. Eipä siltä, että hänen ja Hallvard Steinfinninpojan tai tveitiläisten välit olisivat olleet koskaan erittäin lämpimät. Asger oli ollut hänen ystävänsä: he olivat tuttuja vuosien takaa, ja Tanskassa ollessaan he olivat olleet sangen paljon yhdessä, vaikkei suhde ollutkaan mikään erikoisen läheinen — tämä ystävyyssuhde oli ainoa maanpaossa solmittu, joka ei ollut katkennut. Muuten enon luona Vikingavaagissa vietetyt vuodet tuntuivat Olavista vanhalta, melkeinpä unohtuneelta unelta. Mutta Asger tuli tänne Norjaan maanpakolaisina kulkevien tanskalaisten herrojen kera, ja niin heistä tuli Tanskaan hyökätessä ratsutoverit. Muistaessaan näitä sotakesiä valtasi Olavin ilo — hän iloitsi saadessaan nähdä aseveikkonsa. Tällaisen mielialan vallassa hän seisoi käsi peräsimessä, katse merimerkkeihin luotuna. Tuskinpa Asger sentään oli niin kuoleman kielissä kuin miehet sanoivat, eipä se olisi hänen kaltaistaan —.
Mutta kun hänet seuraavana aamuna johdettiin siihen ullakko-huoneeseen, jossa tanskalainen makasi, näki hän heti, ettei kuolema ollutkaan kaukana. Asgerin suuret ja leveät kasvot olivat punaisen parran keskellä aivan harmaanviheriät ja hänen voimakkaasta, vähän käheähköstä äänestään oli enää jäljellä särkynyt kähinä. Hän sanoi itsekin heti ystävänsä nähtyään: »Minusta tuli nyt loppu, Olav.»
Pienen päätyikkunan alla olevalla arkulla istui vanha vaimo ja pikku tyttö. Vaimo nousi ja ojensi Olaville kätensä tämän tervehtiessä. Hänen ulkomuotonsa herätti Olavin huomiota: hän oli ainakin päätänsä pitempi Olavia, hartiakas, laiha ruipelo mustassa puvussaan; huivin päällä oli hänellä tummansininen leskenhuntu. Kapeat, kalpeat kasvot lienevät olleet kerran harvinaisen kauniit: tuuheitten, raudanharmaitten kulmakarvojen alla loistivat vieläkin suuret, siniset silmät ja hienon kyömynenän selkä hohti kuin elfenluu. Mutta posket olivat täynnä ryppyjä ja suupielissä kasvoi voimakkaita partatupsuja. Hän oli Asgerin vaimon äiti ja hänen nimensä oli Märtta Birgerintytär. Olav ei ollut milloinkaan tuntenut ketään Märtta-nimistä naista, mutta tämä ei ainakaan tuottanut häpeää suojelus-pyhimykselleen, Betanian hyvälle emännälle.
Nainen lähti heti ulos ja Olav istuutui ystävänsä vuoteen reunalle. Asger oli henkipatto sekä Norjassa että Tanskassa; hänelle oli sattunut sellainen onnettomuus, että hän oli tullut surmanneeksi erään rikkaan miehen kotiseudullaan Hisingissä, jossa tämä oli eräässä talossa vävynä. Ja surmattu oli ollut sekä kuningas Haakonin että kreivi Jaakopin ystävä. Hän oli paennut tänne Tunsbergiin; hänet tunnettiin täällä luostarissa entisistä ajoista ja näin sairaana arveli hän saavansa olla rauhassa ainakin sen ajan, jolloin hän hieroi sovintoa — tai saisi kuolla tässä pyhäkössä. Apotti väitti luostarilla olevan turvapaikan oikeudet, vaikkakin oli epävarmaa, oliko se milloinkaan lailla vahvistettu. Mutta olipa miten tahansa, nyt oli kysymys siitä, ottaisiko Olav hänen anoppinsa ja lapsensa luokseen? Olav lupasi heti ja vahvisti sen kädenlyönnillä.
Hän oli kuullut aikoinaan, että Asger oli tehnyt etelässäpäin hyvät naimakaupat. Mutta nyt Asger kertoi, että hänen vaimonsa oli kuollut kolmisen vuotta sitten, ja hän itse oli viime vuosina ollut kivulloinen erään talvella kärsimänsä haaksirikon jälkeen; hänen sisuksissaan oli silloin jotain särkynyt ja sen jälkeen hän oli sylkenyt verta, eikä ruoka tahtonut maittaa.
»Etkä sinä sentään ollut niinkään kykenemätön, koska kaasit Paal-herran sotisovassaan», Olav ei voinut olla hymyilemättä.
Asger nauroi ja yski pahasti. Ei —. Olav huomasi, että anoppi oli ollut suurena tekijänä näissä riidoissa — niin, kyllä hän oli sen näköinenkin, eikähän Asgerkaan ollut koskaan ollut mikään ääliö. Mutta mies oli tottunut siihen, että hänen onnensa nousi ja laski, ja hän alistui rauhallisena nykyiseen häviöönsä. Lapsen kohtalo näytti sentään kovin huolestuttavan häntä.
Olav katsoi arkulla istuvaa tyttöstä ja ojensi hänelle kätensä:
»Tulehan tänne, pikku Bothild, sinusta tulee minun kasvattityttöni — meidänhän pitää vähän jutella yhdessä.»
Lapsi istui hiljaa kuin hiiri ja vieraan jutellessa hänelle hän painoi silmäluomensa alas — hänen silmäripsensä olivat pitkät ja mustat. Hän oli vähän suurempi Ceciliaa — kuusivuotias, sanoi hänen isänsä.
Olav huomasi, että hän oli mitä kaunein lapsi, vaikka olikin Asgerin näköinen. Hänellä oli leveät kasvot, kuten isällään, matala, leveä otsa, silmät toisistaan kaukana, leuka neliskulmainen, mutta hänen ihonsa oli häikäisevän kaunis ja otsa, jota kaksi paksua, rinnalle riippuvaa, punaisen ruskeata palmikkoa reunusti, oli maidonvalkoinen. Kun hän vilkaisi nopeasti Olaviin, näkyivät taivaan siniset silmät. — Olavia saattanut maallikkoveli oli pistänyt tytön käteen suuren omenan ja nyt hän istui pitäen sitä kaksin käsin helmassaan eikä ollut sitä edes maistanutkaan — hän oli siinä niin hiljaisen ja aran näköinen kuin ymmärtäisi, miten hyljätty ja ilman ystävää hän oli maailmassa.
Olav ei ollut milloinkaan pitänyt omenan tuoksusta, se oli hänen mielestään äitelä ja inhoittava — ja nyt se sekaantui sairaan ja vuodeolkien ja inhoittavien, hikisten villavaatteitten hajuun. Ja liikkumaton, surullinen lapsi herätti Olavin sydämessä selittämättömän hellyyden ja tuskan tunteen. Hänen sielussaan tulvailivat varjojen tavoin muistot kaikesta siitä, mitä hän oli kokenut nuoruudesta, jota ei kenkään suojellut, vaan joka oli loppunut ennen aikojaan; ja kaikki, mitä hän oli omista lapsistaan ajatellut, jos he joutuisivat turvattomiksi, ja lapsesta, jonka isä hän oli, mutta johon hänellä ei milloinkaan olisi isän oikeuksia. Hän nousi, meni pikku tytön luo ja hyväili pehmeätä, viileätä lapsen poskea.
»Etkö sinä katsokaan minuun, Bothild — minä tahdon sinun parastasi. Minulla on kotona tytär, Cecilia — nyt teistä tulee kasvatus-siskot ja elätte yhdessä — Mitä sinä siihen sanot?»
Bothild liukui äänettömästi arkulta ja pujahti Olavin käden alitse.
»Minä tahdon olla sinun luonasi, isä kulta», hän sanoi haikeasti.
Olav otti hänen omenansa maasta ja ojensi sen hänelle.
Asgerin pienet, kirkkaansiniset silmät avautuivat kuin kovassa tuskassa; hänen äänensä sointu oli avuttoman heikko:
»Sinä et saa pahastua, Olav-veikko. Minä olen hoitanut tätä tytärtäni enemmän kuin olisi ollut tarpeellista.» Hän kietoi kätensä tyttösen ympärille, painoi hänen pienen, tumman päänsä kainaloonsa. »Älä pahastu tästä —»
»En, en.» Olav istui vuoteen laidalla ja katseli syrjään. Hänen oli paha olla sääliessään isää ja tytärtä.
* * * * *
Kuukauden päästä Olav sai sanan Asger Maununpojan kuolemasta, mutta hän ei päässyt ennen joulua hakemaan vanhusta ja lasta. Apotti kertoi, että vainajan omaisuus oli takavarikoitu, mutta että Märtta Birgerintytär oli koonnut arkkuunsa aikamoisen määrän irtainta. Koska Asger oli aina eläessään osoittanut olevansa munkkien ystävä, ehdotti apotti, että ellei Olav mielellään ottaisikaan köyhää lasta luokseen, hän kyllä kirjoittaisi Osloon Groa rouvalle ja pyytäisi häntä ottamaan Bothildin Jumalan nimessä — tyttönen sopisikin parhaiten nunnaksi, sillä hän oli lempeä ja hiljainen, herttainen lapsi. Olav kiitti, mutta hän sanoi luvanneensa vainajalle olla Bothildille isänä.
* * * * *
Tullessaan apotin luota Olav oli kompastua lapseen — tämä oli solassa polvillaan leikkimässä kivillä. Oli kolea, tuulinen ilma ja solaan tuprutti lumiräntää; Olav jutteli tytölle ja pyysi häntä nousemaan. Bothild ei vastannut, mutta totteli heti. Olav tarttui hänen käteensä; se oli jääkylmä, ja hän hieroi lapsen käsiä omiensa välissä. Hänellä oli jotain asiaa veneelleen ja hän kysyi, lähtisikö tyttö hänen kanssaan. Bothild nyökäytti ja Olav talutti häntä.
Pikku kätönen lepäsi niin turvallisena hänen kourassaan että hän tuli vallan liikutetuksi; jos hän tarttui Cecilian käteen, nykäisi tämä sen heti pois; Cecilia ei osannut kävellä hiljaa aikuisen rinnalla. Mutta hän ei saanut kasvatiltaan mitään muuta irti, kuin hiljaisen kyllä ja ei.
Hän vei Bothildin jälleen kanssaan vierastupaan ja istuutuessaan tulen ääreen kuivaamaan vaatteitaan hän nosti lapsen syliinsä. Tyttönen istui siinä, nojasi päätään hänen rintaansa; hänen tukassaan oli suloinen tuoksu. Olav kohotti hänen päätään ja suuteli häntä suulle — silloin hän tunsi pehmeitten lapsen huulten liikahtavan — lapsi vastasi suuteluun. Lämmin virtaus tulvahti hänen lävitseen.
Eirik olisi pienenä mielellään istunut hänen sylissään, mutta Cecilia rynnisti heti maahan, kun hän oli nostanut hänet syliinsä. Ja jos hän yritti suudella tytärtään, huomasi hän, ettei tämä pitänyt siitä.
* * * * *
Viime vuosina Olav oli nukkunut tuvassa, entisessä aviovuoteessaan. Hän nukkui paremmin kuin moneen vuoteen, mutta nytkin hän saattoi usein maata kauan valveilla. Silloin oli hauskempaa valvoa täällä kuin kamarissa, jonne ei milloinkaan päivän valo päässyt, joten ilma oli kalseata ja ummehtunutta, ja jossa aina oli raaka hylkeenrasvan ja siellä talvisaikaan säilytettävien ruokien haju. Tuvassa oli ihmisten ja savun haju; öiseenkin aikaan tuntui lieden tuhkaan peitetyistä hiilistä hohtavan lämpöä. Eräänä yönä oli osa räppänäluukkua pudonnut tuulen tuomana alas, eikä Olav ollut tullut sitä korjanneeksi. Kuutamolla hän näki kalvoruudun läpi kajastuksen ja aamuisin päivän koiton. Olav piti siitä.
Nyt Olav muutti jälleen kamariin; Märtalla ja lapsilla piti olla tuvan eteläisin vuode.
Olav oli odottanut, että Cecilia huutaisi ja rimpuilisi. Kuullessaan, että hänen oli nukuttava vieraan eikä Ragnan kanssa, kuten hän oli tottunut. Mutta kävi toisin. Hän saapui Hestvikeniin myöhään iltapäivällä, sillä hän oli viipynyt Tunsbergissa kolme päivää ja oli saanut pysytellä maissa myrskyn vuoksi. Bothild oli paremminkin kuollut kuin elävä.