Olavin kantaessa hänet huoneeseen — koko illan hän keinui kuin veneessä jakkaralla, jolle Olav oli hänet sisään tuodessaan asettanut. Ihmisiä tuli ja meni, käveli sinne ja tänne, ja koko ajan Cecilia Olavintytär hääri vieraan tyttösen ympärillä, ja hänen suuret, kirkkaat silmänsä olivat selkoselällään ihmettelevinä vaaleitten kiharoitten alla.
Tuskin Märtta oli saanut lapsi-paran peiton alle ja Olav virkkanut, että Cecilian oli nyt nukuttava kasvatussiskon vieressä — kun Cecilia käden käänteessä vetäisi vaatteet yltään ja kiipesi vuoteeseen. Vähän ajan kuluttua Märtta toi pielusta; hän tarttui jo uneen vaipuneeseen Bothildiin asettaakseen sen hänen alleen. Silloin Cecilia levitti kätensä vieraan lapsen päälle:
»Älä koske häneen! Hän on minun siskoni!»
* * * * *
Paikkakunnalla naureltiin, että Olav oli vihdoin viimein perinyt rikkaat tanskalaiset sukulaisensa: hän oli perinyt anopin! Hänelle keksittiin heti liikanimi ja häntä alettiin kutsua nimellä: Mahtava Märtta-rouva.
Olav oli tyytyväinen uuteen emäntään. Hän pääsi nyt huolehtimasta muista kuin omalle alalleen kuuluvista toimista, ja vieras näkyi olevan Ceciliallekin hyvä.
Galfrid Rikardinpoika oli Olaville jonkin verran velkaa ja nyt hän tarjosi sen suoritukseksi hyvän naarashaukan — Galfrid oli ostanut sen keväällä eräältä islantilaiselta, mutta hän ei ymmärtänyt paljon mitään haukkametsästyksestä ja halusi päästä siitä eroon. Olav tiesi ennestään, että Hestvikenissä oli vaikea pitää lintuja, niin että ne säilyisivät hengissä talven yli, eikä hänellä ollut nykyisin ainoatakaan hevosta, joka olisi pystynyt sellaiseen metsästykseen. Mutta hän ei sittenkään voinut hillitä haluaan omistaa lintu. Hän ratsasti se mukanaan joinakin aamuina niin kauan kuin maa oli lumeton. Useimmiten se pyydysti vain metsäkanoja, mutta joskus häntä onnisti ja hän näki sen ajavan haarahaukkaa. Kun hän sitten palasi kotiin innostuneena ja haltioissaan suurenmoisesta näystä, ilmataistelusta, sai Eirik runsain mitoin nauttia isän hyvästä tuulesta. Pojan jutellessa, miten hän keväällä ottaa kiinni haukan poikasia ja kasvattaa niitä metsästyshaukoiksi, Olav naurahti — se ei ole niinkään helppoa tottumattomalle, mutta hän oli yritellyt sitä omassakin nuoruudessaan ja hän lupasi auttaa Eirikiä parhaansa mukaan. Pojan tehtäväksi jäi hiekan tuonti sisään ja linnun alustan puhtaana pito; isä opetti häntä puuhailemaan linnun kanssa, pujahuttamaan hilkan sen yli ja sitomaan sen nilkan. Lintu yhdisti miehen ja pojan hyviksi ystäviksi.
Sitten haarahaukat muuttivat pois ja lunta satoi. Olav oli pannut kamariin orren haukalle ja ripustanut sinne tilkkuja pesäksi. Öisin, kamarin seinien vetäytyessä huurteeseen ja peiton muuttuessa hänen hengityksestään härmäiseksi, hän makasi kuunnellen liikkuuko lintu. Hän oli huolissaan sen voinnista, ettei se tulisi kevääksi käyttökelvottomaksi. Hän koetteli sen nilkkoja ja tarkkaili sen syömistä. Hän iloitsi kuitenkin sanomattomasti tällaisen aarteen omistamisesta, joka oli niin ylpeä ja raisu, mutta samalla niin heikko ja hento. Hän nautti sen painosta käsiselällään, hän kantoi sen valoon ja tarkasteli sen hienoja piirteitä, harmahtavaa kaulusta ja vaalean ruskeita juovia, jotka loistivat sen valkoisista höyhenistä. Öisin pakkasen vaimentaessa kaikki hajut hän oli kuitenkin tuntevinaan sen voimakkaan petolinnun hajun ja hän kaipasi kevättä ja iloitsi siitä, niinkuin ei ollut tehnyt moneen aikaan.
— Hirvet olivat paenneet paikkakunnalta parin suuren susitalven jälkeen.
* * * * *
Mitä pitemmälle uusi vuosi kului, sitä useammin Olav huomasi, ettei talossa ollut sopua, sillä Eirik vastusti Märtta rouvaa. Olav suuttui, sillä hän kaipasi rauhaa — hän torui poikaa ankarasti, mutta poika ei näyttänyt ottavan totellakseen. Olav oli varma siitä, että vika oli Eirikissä — eihän niin kunnioitettava nainen, kuin Märtta Birgerintytär oli, voinut odottaa Hestvikenin pojan käyttäytyvän raa’asti ja tyhmästi kuin mikäkin tomppeli.
Eirik ei ollut ennen kiinnittänyt suurestikaan huomiota pikku siskoonsa. Mutta hän ei ollut myöskään milloinkaan häntä kiusannut — kun hän joskus kääntyi hänen puoleensa, tapahtui se tavallisesti ystävällisyyttä osoittaen tai hän auttoi tätä leikeissä. Nyt sekin muuttui; hän oli lakkaamatta pikku tyttöjen kimpussa, näykki heitä ja oli mielissään, kun Cecilia suuttui ja sähisi kuin haukan poikanen. Toinen ryömi vain surkeana poikaa pakoon nurkkaan.
Olav tuli eräänä iltana ulkoa; hän jäi eteiseen hetkiseksi etsimään arkkua, jossa hänen nuolenvartensa, nuolensa ja sulat olivat — hän aikoi sinä iltana panna lintunuolensa kuntoon. Hän liikkui hiljaa ja ääneti, kuten hänen tavakseen oli tullut viime vuosina, jolloin hänellä oli ollut niin paljon pohtimista — hän oli alkanut vihata hälinää.
Tuvasta kuului lasten ääniä — Eirik nauroi ja Cecilia oli vihainen. Olav kurkisti sisään. Cecilia istui lieden ääressä pienellä, kolmijalkaisella, omalla jakkarallaan. Vanha Tore renki oli tehnyt sen hänelle. Hän istui pidellen kaksin käsin jakkaran laidasta ja tenäsi jaloillaan lattiaan. Hänen huulensa olivat mytyssä ja silmät tuijottivat pyöreinä palloina — valkuaiset olivat melkein yhtä siniset kuin silmäterät — hän muistutti pientä, valkoista, vaanimassa olevaa kissanpoikaa. Hänen takanaan seisoi Eirik, jalka jakkaran alla keinutellen sitä — Cecilia pani vastaan koko painollaan.
Olav nouti sisästä lyhdyn. Eirik läksi sisarensa luota, mutta tuskin isä pääsi eteiseen, kun hän alkoi jälleen. Hän heilutteli punaista lettinauhaa — laski sen sitten lattiaoljille. Cecilia koetti olla nokkela, mutta Eirik oli nokkelampi, nauraen hän heittäytyi syrjittäin jakkaralle.
Sisko ponnahti pystyyn ja iski molemmat kätensä pojan tukkaan. Hän ravisti ääneti; Eirik nauroi ja keikutti tyttöä edestakaisin, kunnes toinen suistui liedelle, ojensi kätensä vastaan ja kosketti vielä hehkuvaa halonpäätä. Silloin hän päästi huudon ja ryntäsi veljensä kimppuun, sylki hänen jälkeensä, niin että kuola valui pikku leukaa myöten.
Olav astui sisään, tarttui lujasti Eirikin käteen ja väänsi sitä — poika oli tarttunut Cecilian tukkaan, kun tyttö yritti häntä purra. Isä nosti tytön syliinsä:
»Sinä näyt olevan pikku tyttöjen kanssa tukkanuottasilla —»
»Häntarttui ensin minun tukkaani —»
»Niinkö se olikin!»
Eirik karahti tulipunaiseksi. Cecilia muisti polttaneensa kätensä ja alkoi itkeä surkeasti. Olav hyvitteli tyttöä, etsi kalanmaksaa ja voiteli sillä palaneen paikan. Bothild tuli piilostaan esille katselemaan.
Olav oli iloinen saadessaan pitää vähän aikaa Ceciliaa sylissään ja toisen tytön nojaamassa polveensa. Eirikiä hän ei ollut näkevinään. Mutta Märtta-rouvan ja Ragnan tullessa sisään ruokaa tuoden ja Märtan kysyessä mitä oli tapahtunut, Olav vastasi vain: »ei mitään.»
Silloin Cecilia nosti päätään isän povelta:
»Eikö Eirikin nyt ole annettava minulle minun hevoseni, isä?»
»Tietysti on hänen annettava sinun hevosesi.»
»Ei se ole hänen hevosensa», sanoi Eirik, lehahtaen jälleen punaiseksi.
Silloin Märtta-rouva tarttui asiaan:
»Minä annoin pikku tytölle pienen puuhevosen, jonka minä löysin Eirikin vuoteesta pannessani jouluksi olkia. Nyt ovat lapset riidelleet siitä kaksitoista viikkoa —»
Olav hymyili ivallisesti:
»Onko se hevonen sellainen aarre, Eirik, ettet sinä voi suoda sitä sisarellesi?»
»On», Eirik vastasi uhmaten. »Äiti vuoli sen minulle, kun minä olin pieni.»
»Silloin on sinun annettava se Eirikille», Olav virkkoi. »Kyllä sinä saat puuhevosia niin paljon kuin haluat.»
— Illallisen jälkeen tuli Eirik isän luo kysyen, saisiko hän auttaa häntä nuolien teossa. Olav vastasi myöntäen. Kerran kun ei Eirik tahtonut saada sulkia pysymään paikallaan, Olav pysäytti työnsä, katsoi häneen ja virkkoi:
»Etpä sinä ole erittäin kätevä.»
Se ei ollut totta; Eirik oli nopea ja reipas, tässä varressa vaan oli vika, sulkien reiät olivat liian matalat.
* * * * *
Eräänä päivänä, jonkin aikaa myöhemmin, isä ja poika olivat aittojen luona panemassa lintuja säilöön, Olav nylki, Eirik avasi rinnan, pani tiinuun ja suolasi. Olav kuivasi käsiään tuon tuostakin takinliepeeseen; Eirik olisi mielellään tehnyt samoin, mutta suola kirveli hänen haavoittuneita, ajettuneita käsiään, niin että kun hän vain koskettikin karkeata villaista, koski kipeästi.
Etelätuuli ulvoi aitan seinustalla ja vähän väliä sadekuuro sataa rapisi. Lattian alla solisi ja loiskutteli meri, viilteli jäälevyjä ja särki niitä kallioita vastaan. Paha ilma oli tulossa Eirik oli sanomattoman iloinen saadessaan olla täällä kahden kesken isän kanssa ja häntä auttamassa.
Haakon-kuningas tuli Elvenista pohjoiseen Tunsbergiin heti pääsiäisen jälkeen. Vuonon rantamilla huhuttiin, että rauha oli solmittu Tanskan kuninkaan kanssa kahdeksi vuodeksi. Ihmiset tulivat iloisiksi, sillä ensimmäiset huhut kuninkaitten kohtauksesta kertoivat kuningas Haakonin aikoneen keväällä hyökätä Tanskaan entistä suuremmalla laivastolla.
Olav vain ei tuntenut iloa touontekoon ryhtyessään. Tuntui tukalalta ajatella kesää Hestvikenissä. Hän ei mietiskellyt mitä varten päivät nyt tuntuivat paljon tyhjemmiltä, kun hän vihdoinkin vapautui siitä tuskasta ja huolesta, minkä aina sairasteleva vaimo aiheutti. Aika oli silloin tuntunut hänestä pitkältä; nyt se kyllä kului nopeasti — ja sittenkin täytti hänen mielensä ainainen levottomuus. Hänestä tuntui, kuin hän olisi myynyt sielunsa ja hänet olisi petetty maksussa.
Täällä lahden poukamassa, mäen töyrämällä kohoavassa talossaan puuhaileminen — kalastusveneissään merelle lähtö, maassa raataminen, myllymatkat ja käynnit Saltvikenissä — hän ei ollut kaiken tämän vuoksi vaientanut loppujen lopuksi ääntä, joka oli häntä niin kauan kehoitellut ja vaatinut. Koko se sielun salainen taistelu, joka oli kahdentoista vuoden aikana täyttänyt hänen elämänsä, oli kuin hänen ja erään toisen kutoma kangas. Ja hän oli tehnyt kuin tekee nainen, joka irroitettuaan kangaspuista kutomansa kankaan, käärii sen kokoon ja kätkee sen lukittuun arkkuunsa. Olavista tuntui kuin hän olisi heittänyt avaimen mereen.
Mutta hän ei ollut tehnyt niin päästäkseen näille rauhallisille päiville. Hän oli unohtanut kokemuksensa Englannissa ja siellä ajattelemansa ajatukset niin tyystin, että hänestä itsestäänkin tuntui mahdottomalta voida siten unohtaa. Mutta kaukaa häämöitti sentään muisto jostakin, joka oli aiheuttanut ratkaisun: sen herätti urhojen laulu ja hänen lyhyeen, raikkaaseen maanpaossa vietettyyn nuoruuteensa sekaantunut suolaisenimelä veren maku, ja hän muisti taistelun nautinnon — oli eläviä, lihaa ja verta olevia vihollisia, ryöväreitä, jotka tarttuivat puukkoon pilkkopimeässä. Hänet oli ikäänkuin näillä lahjottu — suurtahan se ei ollut, mutta siinä oli kylliksi johtamaan hänet ratkaisuun sinä hetkenä, jona hän oli toden teolla ja ainiaaksi luopumaisillaan Jumalasta, koska sen, josta kerran oli tullut pakolainen ja petturi, oli niin vaikeata palata oikean isäntänsä sotalipun alle. Kolmekymmentä hopeapenninkiä oli liian pieni omaisuus houkuttelemaan Juudasta. Siihen kyllä johti Neitsyt Marian niiden matkarahojen hoito, joita hänen olisi ollut tehtävä tili.
Ja Olavin valtasi tämä tunne joskus kevään kuluessa. Hän seisoi kalpeana ja äärettömänä kaartuvan iltataivaan alla, joka kellersi vaarojen yläpuolella vuonosta länteen; vedenkalvo liikehti hänen edessään rauhatonna ja harmaana; pimenevillä rantamilla meri lauloi yksitoikkoista lauluaan. Olav peseytyi pirtin oven edessä olevassa soikossa. Tekipä hän mitä tahansa — kaikki hänen päivätyönsä alkoivat ja päättyivät siihen, että hänen oli poljettava pihapolkuja edes takaisin, kavuttava sisään ja painuttava kamariinsa nukkumaan. Hänet valtasi äkkiä kiusaus tehdä Juudaksen tavoin — hänestä oli niin hiton vastenmielistä mennä muitten joukkoon.
Talvella huhujen levitessä sotaretkestä Olav oli luvannut kevään tullen ottaa Eirik kerallaan laivaan. Ja niin kauan kuin kaikki luulivat retkestä tulevan täyttä totta, Eirik touhusi mitä kaikkea hän ottaa mukaansa, ja hän yritteli harjoitella aseitten käyttöä. Mutta kun sitten tulikin tieto rauhan säilymisestä, tuli Eirikille entistä kiireempi, ja nyt hän selitteli, että jos ja jos —, niin —. Olavia suututti, kun hän kuuli pojan siitä sohisevan.
Olavia harmitti myös Eirikin ainainen laulunjurina. Se ei ollut kiusannut häntä niin paljon Eirikin pienenä ollessa, pojalla oli silloin ollut kirkas, suloinen ääni. Mutta nyt hänellä oli äänenmurros ja siitä huolimatta hän lauleli se ei kuulunut kauniilta —.
Olav lähetti Eirikin eräänä heinänkorjuupäivänä, päivällisen maissa, kotoa noutamaan kantoköyttä. Sitä kesti odottaa — ukkonen jyrähteli Hudrheimin kukkuloitten yllä, ihmiset häärivät saadakseen heinät kuivina katokseen, ja Olavia suututti yhä enemmän kulkiessaan ja kanniskellessaan heiniä sylissään. Hän läksi kotiin juoksujalkaa.
Cecilia oli pihalla palloa heittämässä; hän heitti pallon aitan seinään, otti sen kiinni yhdellä kädellä — toinen pikku käsi heilui vapaana samassa tahdissa; aina palloa heittäessään hän nosti suloisesti vaaleata päätään. Bothild istui katsellen.
Samassa Eirik juoksi sisarensa ja seinän väliin ja nappasi pallon. Hän juoksi takaperin pitkin mäkeä heitellen palloa ilmaan ja ottaen kopin, Cecilia yritti perässä koettaen tavoittaa sitä. Eirik oli väliin heittävinään sen hänelle: »Ota, ota, ota nyt —», mutta hän vain kiusasi toista. Samassa hän heitti sen katon yli.
Silloin hän näki isän. Hän sieppasi mäellä viruvat köydet ja ojensi ne hänelle.
»Etkö sinä olisi löytänyt mistään vielä mädempiä —-»
»Eivät nämä ole mätiä, isä kulta», vastasi Eirik varmasti.
Olav painoi jalkansa vyyhteen, nykäisi ja heitti köydenpätkät pois.
Eirik aikoi kääntyä aittoja kohti, mutta isä käski lyhyesti:
»Hae siskosi pallo —», hän läksi itse etsimään ehjää köyttä.
Aitassa oli yhtä ja toista sekaisin. Olav asetti kaikki paikoilleen ennenkuin läksi ulos. Hän seisoi käärimässä köyttä vyyhdille, kun hän kuuli maitohuoneen luota melua Märtta oli antanut pikku tytöille kermakehlon nuoltavaksi. Mutta Eirik toppasi sinne myös nuolemaan. Märtta tarttui häneen ja työnsi pois. Eirik huusi kiukuissaan:
»Sinä käyttäydyt kuin tämä talo olisi sinun — eivät suinkaan ne ole sinun kermakehlojasi.»
Märtta ei ollut häntä kuulevinaan, mutta Cecilia härnäsi häntä sormi suussa. Eirik raivostui ja huusi:
»Ei tässä talossa ole mikään sinun — jos isä antaa sinulle asunnon ja ruoan meidän tavarastamme, sinulle ja kakarallesi —»
Olav oli samassa hänen rinnallaan.
»Sepä ei ollut kohteliaasti sanottu, Eirik. Sinä saat pyytää sitä kasvatusäidiltäsi anteeksi.»
Eirik seisoi jyrkkänä ja uhmaten; hän punastui. Olavissa kuohahti viha:
»Pyydä Märtalta anteeksi — suutele rouvaa kädelle ja tee kuten sanoin.»
Salama välähti vuonon yli sinertävän synkässä ilmassa. Olav laski puoliääneen odottaessaan jyrähdystä. Kaiku kiiri kadoten tunturien taa.
»Joudu nyt, tee kuten käskin ja lähde sitten kanssani heinää korjaamaan.»
Eirik ei hievahtanutkaan. Olav veti köyttä sormiensa lomitse. Hän sanoi sitten kylmästi ja hiljaa.
»On jo pitkä aika siitä kun sinua kuritin, Eirik. Mutta tee nyt kuten käskin, muuten saat maistaa tästä.»
Eirik notkisti toisen polvensa ja suuteli nopeasti Märtta Birgerintyttären kättä. Mutta samassa Olavista tuntui pahalta nähdä poika noin säälittävänä.
Isä sieppasi köysinipun ja läksi juoksujalkaa niitylle. Hän ei edes vilkaissutkaan, seurasiko poika vai ei. Vaikkakin poika oli täydellisesti ansainnut nöyryytyksen — raivostutti Olavia kuitenkin, että hänen oli täytynyt siten nöyryyttää poikaa vieraan edessä; hän vihasi sen vuoksi Eirikiä.
Isän ja pojan välit pysyivät samoina kuitenkin vuoden päivät.
Tuli sitten seuraavan vuoden adventti-aika, heillä tehtiin jouluteurastuksia.
Arnketil ja Liv saapuivat Hestvikeniin aamupimeässä sian tappoon; miehen piti teurastaa, eukon auttaa naisia suolien puhdistuksessa ja sen sellaisessa.
Viikkoa ennen oli satanut lunta, niin että maat olivat vallan valkoisenaan, mutta täysikuu toi suojan, ja tänä aamuna Olavin astuessa pihalle oli niin sakea sumu, että rakennusten välillä tuskin osasi kulkea. Olav sanoi miehille, että heidän oli sidottava sika väsyttäessään sitä — jos se pääsisi karkuun tässä sumussa, olisi sitä vaikea saada kiinni.
Olav seisoi oviaukossa, hän näki soihtujen loimuavan usvassa, sitten ne himmenivät himmenemistään, kunnes ne hävisivät. Mutta hetken kuluttua hän kuuli huutoa ja hälinää ja sian kirkumista ja ihmiset alkoivat juoksennella pihakalliolla — jotakin livahti pimeässä hänen ohitseen ja hän aavisti sen olleen sian. Hän yritti juosta sen eteen, mutta se oli pimeässä tipotiessään — painalsi itää kohti pellolle. Sen jäljessä riensi ihmisiä sumussa päreineen ja soihtuineen, he näyttivät pimeässä tummilta kääröiltä. Olav juoksi heidän mukanaan. Arnketil ja Eirik riensivät kumarassa tietä valaisten — he yrittivät etsiä lumessa jälkiä. Olav pysähtyi riihen luona ja vanha Tore kertoi miten oli käynyt. Eirik piteli sikaa ja Arnketil istui sen selkään ratsastaakseen sen väsyksiin, mutta sitten hän oli laskenut sen irti. — Yksi syöttösioista oli päässyt samassa karkuun.
— Se sika ainakin saa juosta kyllikseen ennenkuin se saa puukon sisäänsä! — Sanat kuuluivat sumusta.
Olav tiesi vanhastaan Eirikin voivan aina teurastuspäivinä pahoin — mutta kukapa niistä pitää —. Ja poika oli aina yhtä saamaton ja avuton, kun hänen piti käsitellä teurastuseläimiä; eikä sekään yhtään parantanut asiaa, vaikkakin hän koetti peitellä vastenmielisyyttään sopimattomalla vallattomuudella ja joutavalla leikinlaskulla —.
Väki tuli takaisin. He eivät luulleet löytävänsä sikoja ennen päivän koittoa. He kiroilivat hukkaan mennyttä aikaa.
Mutta tunnin kuluttua palasivat Arnketil ja Eirik mukanaan toinen sioista — se oli juossut nietokseen. Olav palasi sisään ja paneutui tuvan penkille pitkälleen — oli sellainen tapa, että isännän oli pysyteltävä poissa siantaposta, eikä hän saanut tulla pihalle ennenkuin toi tullessaan oluthaarikassa tappojuoman. Hän makasi kuunnellen sian kovaa vinkumista — tänään kestikin sanomattoman kauan ennenkuin siitä henki läksi.
Ulkona oli jo päivä, sumu levisi harmaana ja kalseana, kun Olav läksi Arnketilin kanssa kotoaan. Ulkopuolella oli lumessa sian ruho kahtena palana.
Kodan seinustalla seisoi Eirik ja Aasta, talon pikku piika; he seisoivat ja pesivät käsiään vesitiinussa, nauroivat ja roiskuttivat vettä toistensa päälle. Eirik ei sumun vuoksi nähnyt isää, vaan heittäytyi tytön kimppuun ja yritti kuivata käsiään tämän mekkoon — hän ei suinkaan käyttäytynyt oikein soveliaasti. Aasta huusi, mutta ei sentään erittäin innokkaasti pyrkinyt pakoon pojan tunkeilevaisuutta ja Eirik sai kätensä hänen mekkonsa alle —.
Samassa silmänräpäyksessä Olav tarttui poikaa niskaan ja heittää sinkautti hänet kauas. Eirik näki vilaukselta isän kasvot, ne olivat vihasta harmaat ja raivoisat — samassa hän sai nyrkin iskun leukaperiinsä, niin että hän suistui maahan, isä tarttui häneen uudelleen, ravisteli häntä ja heitti niin, että hän keikahti hankeen selälleen pitkin pituuttaan.
»Mene tiehesi, senkin viheliäinen narttu», sanoi Olav Aasalle — tämä seisoi hölmistyneenä. Tyttö pujahti pois. »Ylös —!» Olav potkaisi Eirikiä jalallaan.
Eirik nousi ja jäi pökerryksissä seisomaan isän eteen.
Olav virkkoi matalalla, vihasta vapisevalla äänellä:
»Luuletko sinä saavasi sillälailla menetellä isäsi talossa — tytön kanssa — keskellä kirkasta päivää ja ihmisten nähden — kuin rakkikoira!»
Eirik lensi tulipunaiseksi. Hänkin vapisi raivosta:
»Se ei ole totta — se oli vain — leikkiä —» häntä alkoi harmi itkettää ja hän huusi:
»Kyllä kai minä saan telmiä täällä jonkun tytön kanssa, ilman että sinun tarvitsee ajatella sellaista — että minä tekisin hänelle, kuten sinä teit Torhildille —»
Hän nosti kätensä estääkseen lyöntiä — Olav paiskasi hänet maahan, heittäytyi hänen päälleen, survoi polvin poikaa, joka makasi verisellä hangella, eikä lopettanut ennen kuin hän huomasi ruumiin lakkaavan vastustamasta. Eirik makasi velttona, kasvot puoleksi lumeen kääntyneinä, kun Olav vihdoin nousi ja lähti hänen luotaan..
Vanha Tore oli seisonut ja katsellut kun Olav kuritti poikaa. Nyt hän polvistui likaiselle lumisohjulle ja alkoi puuhailla tiedottomana makaavan pojan kanssa.
Päivällä löydettiin se syöttösika, jonka Eirik oli aamulla laskenut irti. Se makasi eräässä kuopassa, ulkohuoneitten takana kuolleena. Olav kohautti olkapäitään kun hänelle tultiin onnettomuudesta ilmoittamaan. Hän puri hampaansa yhteen: hän ei ollutkaan kurittanut aamulla Eirikiä liian lujasti.
Sinä päivänä ei kukaan nähnyt Eirikiä — siihen ei sen enempää kiinnitetty huomiota, kaikilla näet oli kiire. Vanha Tore yksin oli nähnyt Olavin lyövän poikaa. Muut kyllä huomasivat, että isän ja pojan välillä oli taaskin epäsopua, mutta sitähän oli usein. —
Mutta pimeän tultua, kun Olav tuli sisään, joku seisoi eteisessä; sitten se seurasi isäntää tyhjään tupaan ja sulki oven perästään. Eirik oli siinä. Liedellä tuikutti jokin halko — sen heikossa loimussa Olav näki, että pojan kasvot olivat haavoilla ja turvoksissa.
Olav istui penkille. Pöydällä oli leipää ja höyryävän kuumaa pylsyä. Mies haukkasi ruokaa, puri ja söi hitaasti — mutta Eirik jäi seisomaan pimeään suorana ja äänettömänä.
»Mitä sinä tahdot?» kysyi isä vihdoin vastahakoisesti.
»Minä en luule, että sinä itsekään uskoit mitä sanoit —», Eirik sanoi sen niin rauhallisesti ja tyynesti, että isä ihmetteli — ja samalla tunsi pientä ahdistusta — hän ei ollut milloinkaan kuullut pojan puhuvan sillä tavoin. »Oliko sinusta pahasti tehty, jos vähän tartuinkin tyttöön — silloin sinä et ole kovin järkevä, isä. Mutta minua kohtaan sinä olet harvoin järkevä ja oikeudenmukainen.»
Olav työnsi ruuan syrjään. Hän istui suorana penkillään — hänen sydäntään kouristi jännitys — ja sitten hänet valtasi selkeä tunne, joka ikäänkuin tunnusti erehtyneensä: Eirik oli oikeassa.
Poika odotti hiukan. Sitten hän jatkoi kuten äskenkin:
»Oikeastaan tuntuu siltä, kuin sinä olisit hyökännyt vihassa päälleni, isä.»
Mutta kun mies yhä istui penkillä liikahtamatta, Eirik jatkoi, mutta kiivaammin, paremmin entisensä kaltaisena:
»Sinä kohtelet meitä siten, että voisi luulla sinun vihaavan omia lapsiasi. Sinä et osoita pojallesi vähääkään arvonantoa etkä kunnioitusta — sinä kohtelet minua kuin lapsipahaista — minähän käyn jo kuudettatoista —!» Ääni oli nyt muuttunut, se oli huutava.
»Kyllähän minä käsitän sinun niin ajattelevan», isä virkkoi.
Ja hän lisäsi hetken kuluttua, äänessä ivan väre:
»Sinä oletkin, Eirik, vielä liian nuori arvioimaan omaa arvoasi.»
Poika kääntyi ja läksi ulos.
Eirik oli jo kiivennyt vuoteeseen vällyjen alle — niin ainakin näytti — kun Olav tuli illalla sisään maata pannakseen. Pikku tytöt nukkuivat jo eteläisessä vuoteessa, Märtta puuhaili vielä kodassa. Mutta seuraavana aamuna, kun Märtta rouva aikoi herättää Eirikin, huomasikin hän vuoteessa olevan vain käärön vällyjen alla.
Kun hän sitten veti vanhan vaipan esille, tuli siitä näkyviin lastuja ja olkia. Märtta suuttui — hän luuli pojan vain kiusoitelleen häntä. Olav seisoi vieressä ja näki sen — ensin hänet valtasi pelko — tarpeeton, lisäsi hän heti itsekseen; hän kääntyi harmistuneena: sellaisia lasten hullutuksia. Poika ei ollut yöllä vuoteessaan, hän tahtoi luultavasti näyttää pahastumisensa; mutta mokomakin kapine, tuollainen käärö! Sitten hänen mieleensä välähti: mutta jospa hän onkin mennyt Aastan luo, uhmatakseen — no, jos niin on, silloin hän saisi sellaisen kurituksen, jollaista ei olisi koskaan edes uneksinut.
Kysyä hän ei tahtonut. Mutta keskipäivällä koko talo tiesi, ettei Eirik ollut kotona.
Veneet olivat kaikki kotona ja hänen hevosensa oli tallissa. Tänään oli samanlainen sakea sumu kuin eilenkin — oli turhaa alkaa etsiä poikaa, eikä Olavilla ollut ketään, jonka olisi voinut lähettääkään. Mutta hän pohti, minne Eirik olisi saattanut lähteä — Rynjuliin tai Skikkjustadiin tai ehkäpä Jørund Rypan luo?
Yöllä alkoi tuulla etelästä ja samalla rupesi satamaan. Päivällä olivat kaikki maat kirkkaalla iljanteella, ilmassa kuului meren ja metsän pauhu ja kohina.
Olav ei ollut vielä maininnut väelleen; sanaakaan tapauksesta. Märtta rouva yritti siihen tarttua, mutta hän lopetti sen lyhyeen.
Tuon tuostakin hänet valtasi hätä. Ei suinkaan poika ollut sitä ottanut niin, että hän — tuskinhan hän nyt sentään oli lähtenyt pois kokonaan yön selkään sellaisessa sumussa. Hänen mieleensä johtui ajatuksia, joita hän koetti karkoittaa tiehensä. Sehän olisi mahdotonta —. Hänellä oli asiaa veneilleen — rohkaisi mielensä, kurkisteli ranta-aittojen ja sillan alle, kulki jonkin matkaa lahden rantaa — ja yhä vain hoki itsekseen, että Eirik on Rynjulissa; — hän oli aina ollut Unan lemmikki —.
* * * * *
Sunnuntaina hän tapasi kirkolla sekä rynjulilaiset että skikkjustadilaiset. Messun jälkeen hän antautui keskusteluun Jørund Rypan omaisten kanssa. Hän huomasi heti, etteivät he tienneet Eirikin karkaamisesta mitään.
Hän meni papin asuntoon. Siellä oli ollut paljon kansaa juttelemassa papin kanssa — ja messu oli tänään päässyt alkamaan hyvin myöhään, sillä tiet olivat pahan ilman jälkeen melkein pääsemättömät. Sira Hallbjørn ei ollut saanut vielä suuhunsa kuivaa enemmän kuin märkääkään — pitkästä paastosta hänen nenänsä oli vallan valkoinen.
Olav sanoi, että hänen poikansa oli karannut.
»Sepä ei ollut liian ennenaikaista», pappi virkahti.
Vanha, ontuva emäntä toi puurovadin, miehet asettuivat pöydän ääreen. Pappi ja lukkari lukivat ruokaluvun, Olav seisoi ääneti ovensuussa ja odotti. Sira Hallbjørn viittasi ääneti hänelle kehoittaen häntä istuutumaan pöytään ja syömään hänen kanssaan.
Olav kiitti, mutta sanoi lähtevänsä kotiin päin. Mutta hän pyysi pappia tulemaan kanssaan ulko-ovelle, hänellä olisi puhuttavana pari sanaa. Pappi totteli vastahakoisesti.
»Etkö sinä sitten tiedä mitään Eirikistä, sira Hallbjørn? Sinä et ole kysynyt ensinkään, mihin hän on mennyt.»
»Minäkö —?»
Olav meni ulos vihaisena. Siellä seisoi hänen hevosensa sateessa pää nuukassa; vesi virtaili sen harjasta noroina. Sitä virtaili hänen vaipastaankin, jolla hän oli peittänyt satulan ja hevosen selän ja jonka hän nyt kietoi ympärilleen.
Matkalla hän poikkesi Rundmyriin ja täällä hän kysyi suoraan Ankilta ja Liviltä; hän kertoi heille asian juurta jaksain. He eivät sanoneet mitään tietävänsä ja Olav näki, että he kerrankin puhuivat totta.
Illalla hän kysyi Aastalta — päätti nöyrtyä ja kysyi tytöltä:
»Kyllä kai sinä tiedät, minne Eirik on livahtanut — tehän olette niin hyvät ystävät?»
Tyttö punastui, kyynelet kohosivat silmiin. Hän pudisti arkana päätään.
»Tottakai hän oli sinun luonasi jäähyväisillä ennen lähtöään?»
Aasta puhkesi itkuun:
»Ei Eirikin ja minun välillä ollut mitään ystävyyssuhdetta, hyvä Olav-isäntä.» Eirik oli vain joskus laskenut hänen kanssaan leikkiä, Eirik oli hyväntahtoinen, vallaton mutta kiltti. Nähdessään isännän epäilevän hymyn hän alkoi itkeä ääneensä ja vannoi vannomistaan, ettei hän ollut unohtanut rehellisten vanhempiensa neuvoja, hänen maineensa ja kunniansa oli tahraton —.
»Jos sinä annat nuorten miesten kohdella sinua sillä tavoin kuin minä näin sinä aamuna tehtävän, menetät sinä kummatkin sangen pian», virkkoi Olav tylysti. »Mutta mene nyt siitä itkemään itkusi loppuun.»
* * * * *
Eikä sitten ollut muuta neuvoa kuin tuijotella omaan toivottomuuteensa. Olav vaivasi mieltään päivät päästään miettimällä sopivia selityksiä siihen, mitä Eirik olisi mahdollisesti voinut tehdä. Hän oli lähtenyt yllään suuri huppuvaippansa, miekkansa ja keihäänsä hän oli ottanut mukaan. Hänellä oli aina paidankauluksessaan pieni kultainen haka ja nutun rinnassa suuri solki sekä sormessa sormus, jossa oli punainen agaatti, ja jos hän oli mennyt kaupunkiin, saisi hän kyllä asunnon myymällä ne koristukset. Hän oli saattanut mennä joko Claus Wiephartin tai levysepän luo — tai sitten johonkin luostariin. Tai ehkäpä hän oli saanut kyydin Tunsbergiin vuonon yli — kenties oli poika saanut päähänsä etsiä onneaan sieltä, missä niin monet ylimykset liikkuvat. Olav yritti mielessään virittää henkiin Eirikin paon herättämän katkeruuden.
Mutta öisin hän makasi valveilla — ja silloin hänen ajatuksensa yksinomaan risteilivät sen ympärillä, mihin Eirik oli saattanut joutua. Ehkä hän oli eksynyt sinä yönä sumussa, oli suistunut jonnekin hengettömäksi. Olihan Hestvikenin poika siksi tunnettu — oli vallan käsittämätöntä, miten hän on saattanut hävitä kuin maa olisi hänet niellyt tai —. Jospa hänet olikin loihdittu, viety, pahat vallat noituneet — nyt Olav muisti, mitä Eirik oli lapsena jutellut yhteydestään niiden kanssa. Ehkäpä siinä kaikessa olikin totta jonkin verran, vaikkakin hän sitten oli sepittänyt lisää. Tai, jos hän oli ollut lahdella lähtönsä jälkeisenä päivänä — silloin oli monta venekuntaa jäänyt sille tielleen. — Eivätkä tiet olleet sen turvallisempia, niin että hyvin puetun, asestetun ja kalliita koruja kantavan nuorukaisen oli yksin sangen turvatonta kulkea. Pohjoisessa päin, Gerdarudiin vievissä metsissä, kerrottiin olevan ryöväreitä. — Tai tai —. Olav tunsi kyllä Eirikin äkkipikaisen luonteen, hän oli yhtä nopea ja kiivas tulemaan synkäksi kuin vallattomaksikin. Mutta eihän hän sentään ollut voinut tästä rangaistuksesta niin pahastua, että olisi mennyt mereen —
Ingunn, Ingunn, minun rakas Ingunnini — auta minua, missä poika on —.
Jeesus, Maria — missä Eirik on —.
Olav nousi vuoteessa polvilleen nojaten päätään ristissä oleviin käsiinsä. Hän painoi päänsä vuoteen jalkopäähän. Enhän minä pyydä itselleni armoa.
Pyhä Maria, minähän olen nämä rukoukset itse opettanut pojalle hänen pienenä ollessaan — muistathan sen!
— Mutta siitähän oli jo pitkä aika — eikä hän tiennyt, muistiko Eirik niitä enää. Siitä oli jo pitkä aika kun hän viimeksi opetti lapsilleen jotakin sellaista. Cecilialle ei sanaakaan — hän oli jättänyt sen Märtan tehtäväksi. Oli niin, ettei hän osannut eikä uskaltanut. Mutta hyvä Jumala, ei suinkaan heidän tarvitse sen vuoksi joutua kärsimään. Hän rukoili Jumalaa ottamaan Eirikin suojaansa, hän pyysi Jumalan äitiä rukoilemaan pojan puolesta, hän rukoili Pyhää Olavia ja Pyhää Eirikiä, joita hänen ei milloinkaan ollut tapana rukoilla —.
Väliin hän tuli vähän rauhallisemmaksi. Hänen oma tilansa oli yhdentekevä, mutta nuorukainen, Ingunnin poika —.
Ceciliaa hän ei milloinkaan ajatellut sillä tavoin — hän oli Ingunnin tytär yhtä paljon kuin hänenkin..
Hän ei voinut estää sitä, että väki jutteli nyt Eirikin paosta. Hän ei itse sanonut juuri sanaakaan. Mutta hän koetti tarkkaan kuunnella, olisiko heillä mitään tarkempia tietoja.
Etelätuulia kesti yhä. Joulu-yönä tuuli kirkossa niin, että valaistun kuorin vahakynttilöitten liekki oli myrskyn oikein raivotessa vallan vaakasuorana — huone pimeni, raskaat ovet natisivat ja akkunaluukut ryskivät kuin rajuilman kaikki henget olisivat hyökänneet lukkojen ja salpojen kimppuun ja yrittäneet häiritä kuorissa tapahtuvaa pyhää toimitusta. Nurkissa ulvoi ja vihelsi, ja kirkkoaidan ulkopuolella olevien vanhojen hautakumpujen päällä kasvavissa saarnissa humisi ja kohisi. Myrskyn pauhun ja raivon keskeltä kuului messu ihmeen tyynenä ja voimakkaana — se oli kirkas virran juova myllertävässä meressä —.
Mutta samassa kun hopeakellot alkoivat soida ja kirkkokansa polvistui, kuorista kaikuessa Sanctus, sanctus, sanctus, tyyntyi sää. Kynttilöitten liekit suorenivat ja alkoivat loistaa; kuorin seinälle maalattujen kuvien kirkkaansiniset ja keltaiset ja ruosteenpunaiset värit erottautuivat selvemmin. Sira Hallbjørnin kookas vartalo hohtavan valkoisessa paidassa ja kullankirkkaassa messukasukassa näytti laskeutuneen alas suoraan Pyhän Johanneksen näkyjä kuvaavasta taulusta — hän oli kuin hyvän sanoman sanansaattaja ja Jumalan tuomion julistaja —.
Sitten tuli uusi myrskynviima ulvoen ja vonkuen kirkonseinissä: kuori pimeni kerrassaan, pappi kumartui kuiskaten öylättilautasen yli. Kellojen ääni ihmispäitten päällä, katto-orsissa, hukkui myrskyn raivoon.
Kirkkokansan noustessa Agnus Dein jälkeen Olav Auduninpoika jäi vielä etukumaraan. Baard Paalinpoika Skikkjustadista, joka oli ollut hänen vieressään, kumartui ja yritti katsoa häntä silmiin:
»Oletko sinä sairas, Olav?»
Olav pudisti päätään ja nousi.
Messun jälkeen Olav ja Baard ponnistelivat rinnakkain kirkkomäen poikki pitäjäntuvalle. Katosta riippuva kalvolyhty huojui sinne tänne. He näkivät kaikki paikat täynnä kansaa loikoilemassa pimeässä, levähtämässä hiukan ennen paimentenmessua.
Olav riisui kaapunsa ja ravisteli siitä vettä.
»Oletko sinä sairas?» Baard kysyi jälleen. »Sinä olet kalpea kuin aave.»
»En», Olav vastasi. Hän painui myöskin oljille, jossa kaksi miestä työntyi lähemmä toisiaan, antaakseen kahdelle vastatulleelle tilaa.
»Minä tulin vain sitä ajatelleeksi», Baard jatkoi, »kun sinä itse et saattanut Eirikiä. Minä näin miten sinä yöllä valahdit kalpeaksi, arvelin että sinä olet ollut jo kauemmin sairas. Gunnar ja Arne mainitsivat siitä, heidän mielestään oli merkillistä, että sinä laskit pojan yksinään menemään mukanaan vain tunnusmerkki —.
»Mitä sinä tarkoitat?» Olav sai sanotuksi.
Baard ei vastannut — hän ei ymmärtänyt mitä Olav tarkoitti.
»Gunnar ja Arne — sinä tarkoitat Haugsvikin Arnea?» Kun Baard ei vastannut, jatkoi Olav niin välinpitämättömänä kuin suinkin.
»Eirik ei lähtenyt minun luvallani kotoa — vaikka ei vastoin tahtoanikaan sentään. Hän oli omasta mielestään kyllin vanha huolehtimaan itsestään — ja niin minä ajattelin että koettakoon. Ja niin hän läksi Osloon», Olav uskalsi sanoa näin paljon mielessään salainen toivo. »Hän siis saapui hyvin perille?» hän kysyi sitten, kun toinen ei vastannut.
Niin, kyllä hän pääsi hyvin perille, vastasi toinen unisena — silloin oli myrskypäivä. Ja Arne oli kertonut pojan olleen heistä erotessaan hyvällä tuulella. Mutta tultuaan Haugsvikiin sukulaisiltaan kyytiä pyytämään, hän oli kertonut, että Olav oli sopinut jonkun kaupungin ylimyksen kanssa hänen menostaan tämän luokse palvelukseen oppimaan sotatemppuja ja hienoja tapoja. Eirik ei ollut tahtonut sanoa, kuka hänen esimiehensä on — sellainen hän aina oli, tahtoi olla niin salaperäinen —.
Olav makasi kädet kaavun alla ristissä. Jumala, hyvä Jumala, minä kiitän sinua — Maria, sinä armollinen, suloisin, mitä minun pitää tehdä näyttääkseni, että minä sinua kiitän —. Vanhojen ajatusten muistot alkoivat liikkua, kuten tuulenhenkäys levittää tuhkaa. Ei, se sai loppua — mutta hän antaisi jotain köyhilleen, lehmän Ingalle, jolla oli pitalinen poika —.
Mutta ratsastaessaan päivämessun jälkeen kotiin sateen valuessa virtana — tuuli oli nyt tyyntynyt — heräsi hänessä jälleen viha. Eipä hän sellaista retkeä ollut ennen nähnytkään — ja kaikesta päättäen hän oli Haugsvikissä kehunut ja kerskunutkin. — Merkki — johtui Olavin miehen, mikähän merkki se oli — ei suinkaan hän vain ollut ottanut mitään, sinettiä tai sinettisormusta — oli lähtenyt kodista kuin varas —?
Hän istui pöydän ääressä ääneti ja synkkänä, tuskin nähden renkejä, jotka kumartuivat höyryävien lihavatien yli. Joskus hän hoksasi tarttua oluthaarikkaan, ryyppäsi siitä ja antoi sen kiertää edelleen.
Sitten hän meni sisään ja etsi kaikki paikat. Mutta mitään ei puuttunut.
Suuttumus lainehti hänessä, asettui, ja tilalle kohosi levottomuus. Eirik oli mennyt Osloon, sen enempää hän ei tiennyt — ja hän saattoi joutua siellä jos johonkin. Hänen täytyy varmaankin matkustaa sinne ja ottaa pojasta selvä — niin sopimaton aika kuin olikin nyt lähteä kotoa.
Viimeinkin Olav tapasi loppiaisena kylässä miehen, joka oli ollut kaupungissa Eirikin puheissa. Hän oli käynyt jouluna nunnaluostarissa — luostarilla oli osuus siinä talossa, jota hän viljeli, ja siellä hän oli osunut yhteen Eirikin kanssa majapaikassa; tämä oli istunut odottamassa isäntäänsä, herra Ragnvald Torvaldinpoikaa, joka oli abbedissan puheilla.
Seuraavana päivänä Olav purjehti Osloon. Sigvaldasteinerin edustalla oli vuono jäässä. Jään reuna oli täynnä veneitä, eikä mistään lähitalosta saanut hevosta lainaksi. Silloin Olav jätti vanhan Toren veneeseensä ja läksi jäätä myöten yksin kaupunkiin.
Hän tapasi Tomas Rummuttajan ja lähetti hänet Ören vanhaan kuninkaankartanoon — herra Ragnvald oli sen päällikkönä. Mutta Eirik ei tullut seuraavana päivänä isänsä majataloon; toinen päivä oli jo illassa ja Olav yhä odotti.
Kotona olevat matkustavaiset makasivat jo kukin vällyjensä alla — oli kylmä. Apulaiseukko torkkui lieden ääressä nahkasiin kääriytyneenä; hän odotteli vain ajan kuluvan, että saisi peittää hiilloksen ja sulkea oven. Olav istui vuoteensa laidalla, kädet riipuksissa — hänen jalkansa olivat polven yläpuolelle jääkylmät ja odotus kyllästytti häntä.
Nainen nousi, korjaili pitkän huoneen kummassakin päässä palavaa kalvolyhtyä:
»Etkö sinä aio käydä nukkumaan, Olav isäntä?» — samassa koputettiin ovelle. Siellä oli Eirik.
Olav astui jonkin askelen häntä vastaan ja ojensi kätensä tervehdykseen. He kohtasivat toisensa aivan lyhdyn alla. Isä oli kyllä jo ennen huomannut, että poika oli häntä pitempi ja että hänellä oli hienoa parran haiventa suupielissä — mutta hän ei ollut oikeastaan koskaan ymmärtänyt muutosta — poika oli tullut täysikasvaneeksi. Hän oli hyvin puettu — päässä oli sileä teräslakki ja sen alla tummansininen villapäähine, joka reunusti tummia, kapeita kasvoja, niin että ne näyttivät vieläkin kapeammilta. Hänen vaippansa oli ruskea, leveä ja hyvää kangasta, sen alla oli ahdas palttinanuttu ja vyöllä vyö merkkinä siitä, että hän kuului päällikön asemiehiin. Pitkät kannukset kilisivät hänen kulkiessaan.
»Et sinä saa minua kanssasi kotiin Hestvikeniin, isä», sanoi hän heti, kun Olav laski hänen kätensä irti.
»Ei se ole minun tarkoituksenikaan», Olav vastasi. »Jos sinä kerran olet sitoutunut linnan herran palvelukseen, ymmärrät, etten minä aio saada sinua sieltä lähtemään ennen aikojaan.» Palvelijattarelle, joka kävi kysymässä, toisiko hän juomista sekä hänelle että vieraalle, hän vastasi myöntäen ja pyysi parasta saksalaista olutta.
»Niin», Olav alkoi heidän istuutuessaan hänen vuoteensa laidalle. »Minusta olisi vain ollut parempi, jos sinä olisit puhunut minulle ennenkuin läksit — mutta siitähän on nyt turha puhua —»
Eirik punastui, kysyi sitten hämillään:
»Oletko sinä täällä nyt asioilla?»
»Minun asianani on antaa sinulle, mitä sinä tarvitset — sinun pitää olla niin varustettu maailmaan lähtiessäsi kuinminunpojalleni kuuluu.» Olav otti vuoteestaan esille säkin, jossa oli vaatteita, hyvä sotakirves ja peitsenkärki. Sitten hän ojensi pojalleen kukkaron: »Tässä on neljä markkaa hopeaa, vanhaa, arvokasta rahaa. Minun tahtoni on, että sinulla on oma hevonen, mitä pikemmin sitä parempi sinulle annetaan silloin paremmin arvoa. Vapaan miehen pojalle on sopimatonta käyttää herransa hevosta niinkuin mökistä lähtenyt renkipoika. Tämän enempää et sinä nyt minulta saa, Eirik, niin kauan kuin olet kotoa poissa. Sinä olet itse tahtonut valita retkesi suunnan — tee sitten niin, ja tee sillälailla, että niität siitä kunniaa.»
Eirik nousi ja kiitti isää suudellen kädelle. Hänen tuli lämmin ja hyvä olla, kun isä puhui hänelle kuten täysikasvuiselle; eipä isä ollut usein pitänyt hänelle niin pitkää puhetta. Ja sittenkin se oli pieni pettymys — tästä kohtaamisesta ei ollut tullutkaan sellaista, jonkalaiseksi hän sen oli kuvitellut siitä hetkestä alkaen, jolloin Tomas Rummuttaja oli tuonut hänelle Olavin sanan: hän oli odottanut, että isä olisi ollut hyvin vihainen, torunut ja nuhdellut häntä saadakseen hänet kotiin kanssaan, mutta silloin hän saisikin vastauksen —. Mutta isäpä näytti ottaneenkin hänen pakonsa varsin rauhallisesti eikä ajatellutkaan saada häntä kanssaan kotiin.
»Kiitos, minulla ei ole nälkä —» mutta Eirik otti sentään isän tarjotessa eväslippaastaan ja ryyppäsi ahkerasti isän tarjotessa haarikkaa. Oikeastaan hän vähän kerrassaan vilkastui — oli harvinaista ja melkein juhlallista hänen istua näin syömässä ja juomassa isänsä kanssa majatalossa ja kysellä sekä kuunnella kotikuulumisia — hän ja isä, kaksi täysikasvuista miestä.
»Mutta mistä sinä sait tietää, että minä olin täällä Oslossa, ritariRagnvaldin luona?»
Olav hymyili niukkaa hymyään:
»Niin. — Kyllähän minä saan tietää melkein kaikki, mitä minätahdontietää, Eirik. Kunhan sinä tulet minun ikääni, olet sinäkin ehkä saanut siksi paljon järkeä, ettet sinä näytä kaikkea mitä tiedät.»
Eirik karahti hehkuvan punaiseksi — kaikkien mahdollisten, suurten ja pienten pahojen tekojen muistot koko hänen nuoren elämänsä ajalta tulvahtivat hänen mieleensä ja saattoivat hänet hetkeksi epävarmaksi. Isä huomasi sen ja hymyili kuten äskenkin. Mutta hän puhui edelleen rauhallisesti, antoi pojalle hyviä neuvoja, miten hänen piti käyttäytyä nyt ritarin palveluksessa ollessaan, ja mainitsi jotakin omastakin nuoruudestaan.
Majatalon viimeiset vieraat palasivat. Kirkonkellot soittivat tulia sammutettavaksi, ja Eirik sanoi, että hänen oli lähdettävä.
»Minä aion lähteä huomenna keskipäivän maissa — tuskin minä sinua sitä ennen näen?» isä kysyi.
Eirik ei luullut pääsevänsä.
»Ei, ei.» Olav saattoi ovelle. »Käyttäydy rehellisesti ja hyvin, Eirik. Olkoon Jumala itse ja hänen armias äitinsä suojanasi.» Hän suuteli nuorukaista kummallekin poskelle ja nyökäytti lyhyesti, kun poika aikoi pysähtyä ovelle — Eirikin mieli oli tullut niin kummaksi tästä juhlallisesta jäähyväisestä ja isän ohuitten, jäykkien huulien suudelmasta.
* * * * *
Seuraavana päivänä oli Olavilla asiaa Claus Wiephartille, ja saksalainen saattoi häntä torin poikki. Eteläisellä taivaalla heloitti aurinko ohuen pakkasusvan sisällä, kullaten jään pinnan. »Ihana ilma, Olav.»
He poikkesivat kapealle kadulle ranta-aittojen keskellä — se johti kapealle rantasuikaleelle, josta tie vei jäälle. Torilta kuului ratsastajajoukon jyminää, aseitten ja kannusten kilinää. — Olav ja Claus painuivat aitanseinustaa vasten joukon kääntyessä solaan ja ratsastaessa ohi. Etunenässä ratsasti lyhyt, leveä herra. — Olav tunsi herra Ragnvald Torvaldinpojan ulkomuodolta. Hänen asejoukkonsa seurasi yksitellen, sillä sola oli kapea. Silloin yksi hevosista oli likistymäisillään kahden muun väliin, jono tuli rauhattomaksi, pari hevosta nousi takajaloilleen. Olav näki Eirikin joukossa, hän istui suorana ja varmana satulassa mutta hän ei huomannut isää, hänellä oli täysi työ hillitessään hevostaan, joka näytti olevan aika raisu; hän nauroi ja huuteli esimiehelleen keskellä höyryävää hevosjoukkoa.
»Mutta — eikö se ollut sinun poikasi?» kysyi Claus Wiephart.
»Oli kyllä».
»Niin, aika kuluu. Ennenkuin huomaakaan, on jo vanha mies. Miten vanha sinä nyt olet, Olav?»
»Neljäkymmentä vuotta.»
»Sitten sinä olet nuorempi, kuin miltä näytät. Eikö Ingunnin kuolemasta ole neljä vuotta? Sinä olet vielä liian nuori antaaksesi parran kasvaa — ja nukkuaksesi ilman vaimoa talviyöt.»
»Näethän sinä, että minä ajan parran pois vielä, Claus — ja enköhän minä vielä saa vaimoakin, jos se on minulle sallittu.» Olav naurahti.
Claus sanoi hyvästit ja meni omaan ranta-aittaansa. Olav kulki jäälle, jossa tie vei kuparin väristä jään peilipintaa myöten jään reunalle. Hän näki ratsastaja-joukon kaukana edellään — se suuntasi kulkunsa lahden poikki Akerin nientä kohti, jossa kuningas Haakonin uusi linna kohotti muurejaan pakkas-usvan keskeltä.
Taaskin ajatus Eirikistä kuristi köyden tavoin hänen sydäntään — mutta nyt siinä oli kalvava kipu, sillä toinen oli niin nuori —.
Seuraavat kolme vuotta kuluivat nopeammin — aika hupeni Olavin käsissä kuin savu.
Hän oli vaipunut rauhaan. Se oli senlaatuista elämää, jota Olav ei milloinkaan ennen ollut kokenut. Sisimmässään tunsi hän hiljaisuuden, joka oli kuin tyhjyyttä tai kaipuuta. Mutta jos hänen olisi sanoin pitänyt kuvata, mitä hän nykyisestä elämästään ajatteli, olisi se varmaankin kuulunut: hän oli tyytyväinen.
Hänen ulkonaiset olosuhteensa olivat näinä vuosina hyvät ja hän oli naapuriseudusta ostanut joitakin maapalstoja — Olav ei päässyt siitä, että hän luotti enemmän maahan kuin mereen. Ja häntä oli onnestanut maanviljelys paremmin kuin koskaan ennen. Ensimmäisinä vuosina Hestvikenissä asuessaan, jolloin hän vielä oli nuori ja täynnä rohkeutta ja intoa, oli häneltä puuttunut kokemusta — ja sen jälkeen hän oli aina ollut sidottu muuhun.
Täytyi kuitenkin tunnustaa, että Hestvikenissä voitiin aina hyvin. Mutta nykyjään Märtta Birgerintyttären hoitaessa taloutta tuli se yhä selvemmin näkyviin. Palvelusväen kanssa ei enää koskaan ollut epäsopua. Siellä ennen olleet jäivät paikoilleen — isäntärenki, vanha Tore, kulki töissään tyynenä ja rauhallisena; Svein, paimen, Jon sekä Bodvar, rengit, pysyivät kaikki kolme naimattomina; Ragna asui lapsineen Torhildin tuvassa ja hoiti karjaa, Aasta oli luopunut kevytmielisyydestään ja saattoi täydellisesti nauttia kunniasta ja hyvästä maineestaan. Sitten siellä oli vielä nuori poika ja keskenkasvuinen tyttö. Talossa ei ollut ilonpitoa eikä leikinlaskua, mutta väki eli tyytyväisenä, rouva oli oikeudenmukainen ja tarpeeksi runsaskätinen. Talossa käyvät kunnan kerjäläisetkin olivat tyytyväisiä.
Isäntä ei puhunut paljon, eikä siitä päässyt mihinkään, että se painoi muita — mutta hänen palvelusväkensä sanoi, että kun häneen vain paremmin tutustui, tottui siihen kyllä. Työväki ei erikoisesti pitänyt Olavista. Hän antoi Märtta rouvan hallita omalla alallaan ja kysyi häneltä kernaasti neuvoa kaikissa omissakin asioissaan. Heidän suhteensa oli kuin olisi toinen ollut äiti ja toinen poika — aika topakka äiti ja toinen nöyrä poika.
Vieläpä itse pääpesässä, Rundmyrissä, oli hiljaista. Märtta Birgerintytär oli saanut kurin Arnketiliin ja Liviinkin nähden —. Mies oli käynyt kumaraselkäiseksi käyssäksi ja näivettyneeksi; eukko sen sijaan paisui — joka kevättalvi tuli heille pienokainen. Joka kerta Livin käydessä Hestvikenissä, hävisi jotakin pientä, ruokatavaraa, villoja ja sen sellaista, mutta oli ikäänkuin vakiintunut hänen oikeudekseen ottaa pyytämättä, kunhan hän vain piti rajansa. Muuten hän ei muualla näpistellytkään kuin Unan luona Rynjulissa. Arnketil ei varastanut enään milloinkaan sen jälkeen kun Märtta oli kerran saanut hänet kiinni; hän oli ollut aitassa ja yrittänyt iskeä tulta:
»Tuskinpa sinun tarvitsee tulta ottaa — tunnethan sinä siksi tarkoin joka paikan», rouva oli sanonut.
* * * * *
Molemmat pikku tytöt kasvoivat niin kauneiksi, että heistä vallan puhuttiin. He olivat nyt niin vanhoja, että joutuivat mukaan vierailuille ja juhliin — paljon niitä ei ollutkaan, sillä Olav ei seurustellut muitten kanssa kuin läheisimpäin naapurien, jotka joka vuosi kävivät toisissaan. Mutta kyläläiset näkivät Hestvikenin tytöt kirkossa. Olav Auduninpoika ratsasti ensimmäisenä ja Bothild Asgerintytär istui hänen takanaan hevosen selässä ja piteli hänen vyötäisistään kiinni — sillä Cecilia ratsasti vanhan Toren kanssa; se oli Toren etuoikeus ja jos se otettiin häneltä pois, ei hän jäisi päiväksikään taloon, uhkaili hän leikillään. Molemmat tytöt olivat aina messuun tullessaan ylellisesti ja kauniisti puetut — Märtta-rouva antoi heille verkapukuja, korureunaisia samettivaatteita, hän solmi heidän valloillaan olevan tukkansa kultakirjailluin silkkinauhoin.
Arkipäivin ei Olav nähnyt useinkaan tyttöjään. Olav oli rakentanut naistentuvan vanhan asuinpirtin viereen — Märtta-rouva oli sitä mieltä, että naisilla piti olla oma huoneensa, jossa he voivat olla kangaspuineen, ompeluksineen ja sen semmoisineen; Cecilian ja Bothildin oli nyt opittava käyttämään käsiään.
Uusi pirtti tuli kauniiksi; Bodvar oli taitava puuseppä ja hän koristeli pirtin monin kaunein leikkauksin. Olav ei pistänyt sinne usein jalkaansa.
Mutta vaikkakin hän näki lapsia niin harvoin, heijasti kuitenkin hänen mieleensä kuni talvipäivän kelmeätä valoa näistä kahdesta kauniista ja nuoresta ihmisestä, jotka kasvoivat niin lähellä hänen omaa hyytynyttä elämäänsä.
Näytti siltä kuin Märtta-rouva olisi onnistunut kesyttämään Cecilian kiivautta — tai ehkäpä tämä oli päässyt siitä järjen varttuessa. Jäykkä hän oli vieläkin, mutta siihen oli tullut oma, rauhallisen jyrkkä sävynsä. Väki nauroi tytön vastatessa lyhyesti ja harvasanaisesti — hän oli niin isän kaltainen, he sanoivat, mutta se sopi hänelle hyvin; hän oli niin kaunis, että sanoipa ja tekipä hän mitä tahansa, sopi se ihmisten mielestä aina hänelle.
Hän piti Märtta-rouvasta, sen näki kyllä vaikkei Cecilia sitä sanottavasti sanoin tai töin osoittanut. Samanlaista näkyi hänen rakkautensa olevan vanhaan Toreen, Ragnaan ja hänen lapsiinsa — se oli äänetöntä, uskollista kiintymystä heihin, joka kesti tuulet ja tuiskut. Vain kasvattisiskoaan, Bothildia, kohtaan hän osoitti lempeämpää ja hellempää kiintymystä; mikäli sellaisesta rauhallisesta, sulkeutuneesta tyttösestä saattoi nähdä, hän rakasti Bothildia enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Mutta Bothildia kohtaan olivat muuten kaikki hestvikeniläiset hellempiä ja pehmeämpiä — hän oli yhä edelleen ujo; hänessä oli jotakin, joka näytti pyytävän ihmisiä kohtelemaan itseään varovasti ja olemaan hänelle hyviä. Olavkin osoitti kasvattitytärtään kohtaan suurempaa hellyyttä kuin omaa lastaan kohtaan. Jos hän joskus tuli hyväilleeksi lapsia, silitti hän aina Bothildin tukkaa tai hyväili hänen poskeaan — se tuntui käyvän helpommin häneen nähden, sillä hän ilostui suuresti jokaisesta rakkauden osoituksesta. Kun lapset tulivat sillalle häntä vastaan tai seurasivat häntä pellolle, tarttui hän aina Bothildin käteen ja talutti häntä, sillä hän näki lapsen siitä pitävän. Lapsi katseli häneen koko ajan heidän yhdessä puhellessaan ja hänen sinisissä silmissään paksun punaisenruskean tukan alla oli lempeä ilme. Cecilian kirkkaat, vaaleat, silmät katselivat suoraan ja selkeästi maailmaan; koko hänen pienestä, tanakasta olemuksestaan uhosi, että hän kyllä selviää maailmassa yksinkin. Cecilia oli hänen oma lapsensa, Olaville oli rakkaus tyttäreen kuten hyvässä tallessa oleva aarre, jota ei tarvinnut edes ottaa esille. Sen sijaan hän saattoi jakaa hyvyyttään kasvattitytärtä kohtaan helpommin vähin erin, aina tarpeen mukaan.
— Cecilia Olavintyttäressä ei ollut kerrassaan mitään, mikä olisi muistuttanut äitiä. Ingunn Steinfinnintyttären onnettoman, hyödyttömän elämän muistokin näytti kokonaan häipyneen talosta. Sira Hallbjørn mainitsi siitä kerran taloon poikettuaan, päästäkseen veneellä Olavin kera:
»Mahtaakohan koko kylässä olla ainoatakaan ihmistä, sinua lukuunottamatta, joka enää muistaa vaimoasi.»
Sanottuaan sen hän vilkaisi Olavin kasvoihin. Mutta hänen täytyi kääntyä pois, kuten rippitunnustuksen kuullessaan.
»Sinä siis muistat häntä?» Olav virkahti hetken päästä tuskin kuultavasti.
»Sinähän tiedät, että minä viimeksi jokin päivä sitten luin messun hänen puolestaan — minun vain johtui mieleeni — muistin ne monet vuodet, jolloin näin hänen makaavan tuolla vuoteessa —.»
»— Odotin muuten sinua kirkkoon sielumessuun», sanoi pappi.
»Minä en muistanut sen olevan sinä päivänä — ennenkuin illalla.»
»— Niin, niin», sanoi Olav sitten. »Eipä taida moni häntä enää muistaa.»
* * * * *
Eräänä varhaiskevään aamuna tuli Hestvikenin tupaan muutamia miehiä — ne olivat kyläläisiä, joilla oli venetalas Olavin rannassa. He purjehtivat jostakin juhlasta vuonon pohjoispäästä ja olivat vieläkin humalassa.
Olav ja vanha Tore istuivat yhdessä korjaten joitakin työkaluja: toiset miehistä eivät vielä olleet tulleet sisään ja naiset viipyivät navetassa. Pikkutytöt vain leikkivät penkin ääressä. Olav lähetti Toren hakemaan vieraille olutta ja jonkin aikaa keskusteltiin rauhallisesti häistä ja sen sellaisista. Silloin sanoi eräs miehistä Olaville:
»Se samainen Torhild, jonka kanssa sinulla oli lapsi, oli myöskin pidoissa. Hän pyysi meitä tuomaan Hestvikeniin terveisiä.»
Olav kiitti ja kysyi mitä hänelle kuului.
Hyvää, sanoivat miehet, häntä pidetään suuressa arvossa paikkakunnallaan ja hän voi hyvin. Hän on hoitanut Aukenia niin hyvin, että sitä sanotaan nykyisin Torhildrudiksi.
Vanha Tore kyseli innokkaasti enemmän uutisia Torhild Bjørnintyttärestä; hän oli pitänyt tästä aina hyvin paljon. Ja niin he puhelivat hänen oloistaan jonkin aikaa. Olav kuunteli, mutta ei sekaantunut keskusteluun, kysäisi vaan kerran:
»Oliko poika hänen muassaan keinuissa?»
Miehet myönsivät, se oli kaunis poika, vaalea ja vankka, »— eikä kenenkään tarvitse kysyä kuka isä on.»
Mutta kun miehet saivat vähän entisen höyryn lisäksi, he kävivät äänekkäiksi ja kohta alkoi kaksi heistä kinastella keskenään. Olavin täytyi vihdoin pyytää heitä rauhoittumaan tai lähtemään ulos.
Samassa toiset hyökkäsivät toistensa niskaan. Pikku tytöt kiipesivät Olavin arkun päälle ja jäivät sinne seisomaan. Silloin eräs miehistä huomasi heidät, kääntyi sinne ja aikoi laskea heidän kanssaan leikkiä.
Olav nousi niin että kaikki, mitä hänen sylissään oli, kieri lattialle — hän aikoi mennä erottamaan tappelevia, samassa kolmas mies meni tyttöjen luo. Olav näki Bothildin lysähtävän kasaan pelon pökertämänä. Cecilian kädessä välähti jotakin — lapsi oli vetäissyt esiin puukkonsa ja tavoitti miestä. Olav tarttui miestä hartioista, painoi polvensa hänen selkäänsä ja kaatoi hänet lattialle. Samassa Tore oli isäntänsä luona, avasi oven — Olav tarttui vieraan kainaloihin, kantoi hänet eteiseen ja siitä pihalle. Sitten hän riensi takaisin tarttuakseen toisiin.
Seinien ja ovenpielien ryskyessä, rähinän ja kirosanojen lennellessä, mutta ilman suurempia kahakoita Olav ja Tore saivat tuvan tyhjäksi ja ovet kiinni. Miehet huusivat ja mellastivat pihalla, jyskyttivät eteisen oveen ja seiniin. Olav ja Tore kuuntelivat nauraen ja huohottaen sekä suoristivat vaatteitaan; hekin olivat saaneet jonkin kuhmun, joko juopuneitten miesten nyrkeistä ja koroista tai satuttaessaan itsensä johonkin pimeässä eteisessä.
Olav kääntyi hymyillen lasten puoleen. Cecilian maidonvalkeat kasvot olivat vielä raivosta rypyissä; hänen silmänsä säikkyivät vaaleanvihreinä. Mutta Bothild seisoi seinään nojaten, hän vapisi niin että hampaat kalisivat. Kun Olav tarttui häneen, purskahti hän niin valtavaan itkuun, että kasvatusisä vallan säikähti. Hän veti tytön luokseen ja istuutui häntä pidellen jutellessaan hänelle kuin pikku lapselle — vaikkei hän enää mikään lapsi ollutkaan, sen isä tunsi, hän oli jo melkein neitonen, pitkäjäseninen ja hento — taisi olla kaksitoista vuotias. Sitten hän siveli hänen tukkaansa ja pitkiä palmikoltaan pyytäessään hänen olemaan pelkäämättä — vaikkei se auttanutkaan, sen hän tiesi entuudestaan, tyttö käyttäytyi siten aina miesten haastaessa riitaa, vaikkei kukaan hänelle aikonutkaan tehdä mitään pahaa. Ryskeen ja paukkeen seinän takana yltyessä, värähti tytön hento ruumis.
Sitten Olav työnsi hänet luotaan, nousi ja läksi ulos. Samassa rengit saapuivat pihalle, ja vieraat miehet pötkivät käpälämäkeen.
Pöydässä istuessaan, kun Cecilian piti leikata itselleen juustopalaa, huudahti eräs miehistä nauraen:
»Sinun veitsesihän on veressä, Cecilia!»
Bothild kirkaisi, mutta nyt täytyi sekä Olavin että miesten nauraa hänen arkuudelleen. Illallinen riita oli heitä piristänyt, ja nyt he istuivat tyytyväisinä pöydän ääressä edessään hyvää olutta ja ruokaa sekä lieden lämpö ympärillään.
Cecilia sylkäisi puukkoonsa ja kuivasi sen hameensa sisäpuolelle, sitten hän leikkasi ison juustokimpaleen ja painoi kahden leipäpalan väliin — hän ei virkkanut halaistua sanaa.
Olav nauroi:
»Annappas kun katson puukkoasi — sepä oli pieni heikko puolustusase, tyttöseni!»
»Anna minulle sitten parempi puukko, isä!» tyttö virkahti.
»Sen sinä saat», vastasi isä yhtä iloisena kuin äsken.
Illallisen jälkeen hän toi sisään pienen, rautasilaisen arkkunsa, jossa hän säilytti kalleuksiaan. Tytöt häärivät hänen ympärillään hänen sieltä penkoessaan — tytöt eivät olleet kovinkaan usein saaneet nähdä, mitä isä siellä säilytti. He huudahtivat ja kyselivät aina uuden esineen tullessa näkyviin, ja Olav, joka oli tänä iltana hyvällä tuulella, antoi tyttöjen ottaa esineitä käsiinsä ja koetella koruja. Pohjalla oli neljä kaunista tikaria — Olav ei niitä käyttänyt milloinkaan. Cecilia tarttui pisimpään.
»Annatko sinä tämän minulle, isä?» hän vetäisi sen huotrastaan.
Sen terä oli kolmikulmainen, varsi ja huotra koristettu kauniisti kullatuin renkain. Olav otti sen häneltä, katsoi sitä vähän:
»Ei tämä ole naisten veitsi, Cecilia — sitä tarvitaan vain vihollista surmatessa. Tätä sinä voit paremmin käyttää —» hän ojensi tytölle suuren, norjalaisen puukon, jossa oli leveä terä ja varsi vuoltu mursunhampaasta.
»Minä otan mieluimmin sen toisen», tyttö virkkoi.
Olav mietti hetkisen:
»Sinä et usein pyydä minulta — ota se sitten.» Hän tarttui tytön paksuun, vaaleankeltaiseen palmikkoon — se oli sykkyrässä — Cecilian tukka oli niin kiharainen. »Etpä sinä muuten olisikaan Hestvikenin tytär, Cecilia.»
* * * * *
Olav oli hankkinut Eirikistä tietoja lakkaamatta. Ja totuttuaan Eirikin poissaoloon, heräsi hänessä joskus ajatus. Ehkäpä Eirik ei sentään tulekaan takaisin. Ja hän saattoi ajatella, että se olisikin kaikkein paras. Pitäisihän hänen toki jotakin saada siitä hyvästä, että oli myynyt sielunsa, jos hänen petoksensa tasaantuisi siten, ettei suku eikä perintö menisi vääriin käsiin — silloin tuntuisi hänestä paljon helpommalta kohdata kuolemaa ja tuomiota. Oman elämänsä hän oli hukannut — ehdoin tahdoin; hän ajatteli sitä tyynin mielin — ja hän tunsi ikäänkuin jonkinlaista ruumiillista iloa siitä, että hän oli väärässä, Jumala oikeassa. Hän ei koskaan ollut voinut ymmärtää kenenkään löytävän iloaan Jumalaa syyttämällä tai kiroamalla. Hän itse oli vain yksi mies; hänen kohtalonsa ei suuriakaan merkinnyt. Hänen mielestään oli hyvä tietää, miten maailma oli turvassa hyvän Kristuksen käsissä, nousipa miten monta miestä tahansa häntä vastaan.
Cecilian onneen hän luotti täydellisesti.
* * * * *
Samana vuonna, juhannuksen aikoihin, naittivat Skikkjustadin Baard jaSigne Arnentytär vanhimman tyttärensä. Sulhanen asui naapuripitäjässä,Olav Auduninpoika oli mukana ja saattoi morsiamen sulhasen kotiin,sillä hän oli morsiamen kummi.
Hän oli ollut huono kummi; hän ei ollut pitänyt tytöstä huolta — tytön nimi oli Helga. Ulkomuodoltaan hän oli mitätön ja näytti niin omahyväiseltä. Mutta hääpäivänään hän oli kaunis.
Baard ei ollut ensin tahtonut kuulla naimisesta puhuttavankaan; hänen ja sulhasen välit eivät olleet hyvät tämä oli Helgaa paljon vanhempikin. Mutta tänä juonna puolipaaston aikaan olivat miehet sopineet, ja niin hän oli kihlannut tyttärensä Hoskold Joninpojalle.
Olavia liikutti morsian erikoisesti Helga Baardintytär oli niin muuttunut, että hän vallan ällistyi. Hän huomasi muittenkin häävieraitten olevan samaa mieltä — siitä juteltiin istuttaessa kolmantena pitopäivänä häätalon pienessä pirtissä. Se oli järjestetty vanhemmille ja arvokkaimmille isännille. Olavin paikka oli yläpäässä heti Rynjulin Torgrimin, morsiamen tädinmiehen vieressä, Sira Hallbjørn istui kunniapaikalla.
Hoskoldista ja Helgasta johtui puhe muihin morsiamiin, jotka olivat olleet erittäin kauniita ja onnellisia morsiamia — tai toimeliaita ja reippaita emäntiä. Vanhojen miesten mielestä oli aina niin, ettei kukaan nykyisistä naisista ollut niin kaunis kuin heidän nuoruutensa ajan naiset.
Sira Hallbjørn nojaili pöytään ja piirteli viivoja pöydälle läikkyneeseen olueen. Hän oli koko häitten ajan ollut huonotuulinen, väsynyt ja hiljainen. Tämä keskustelu näytti häntä kyllästyttävän:
»Tässäkö te nyt aiotte istua tämän iltaa ja lörpötellä kuolleista naisista? Eivätköhän vain heidän miehensä heidän eläessään olleet heille yhtä pahoja kuin miehet yleensä ovat. Minun mielestäni on paljon parempi omistaa sellainen seuranainen kuin Olavilla on matkassaan kuin kaikki muut yhteensä», hän oli vähän juovuksissa ja naurahti veltosti, »kuuleppas, hyvä Olav, etkö sinä luovuta minulle kaunista naistasi?»
Olav suoristihe äkkiä, hän lehahti punaiseksi ja suutahti — hän ei ymmärtänyt mitä pappi tarkoitti. Torgrim ei sitä myöskään ymmärtänyt, vaan kysyi:
»Mitä sinä tarkoitat, hyvä sira?»
Sira Hallbjørn nauroi kuten äsken, työnsi kätensä Torgrimin selän taitse ja sipasi Olavin sotakirveen terää, joka riippui seinällä Olavin istuimen kohdalla:
»Tätä minä tarkoitan —», hän laski kätensä Olavin olalle. Olav työnsi sen pois ja nauroi vastahakoisesti:
»Ei pappi — viime kerralla sinä halusit haukkaani — eikä tämä tappara ole —»
Silloin Ættarfylgja helähti — kaikki juhlijat kuulivat sen. Sen syvä sointu kajahti huoneessa häipyen sitten hitaasti.
Sira Hallbjørn säpsähti ja tarttui kirveeseen:
»Sellainenko se sinun kirveesi onkin että se laulaa, Olav», kysyi hän vilkkaasti.
»Niin sanotaan. Mutta minä olin luullut, että se oli jo aikoja sitten vaiennut — vanhuuttaan.» Hän otti tapparan papilta, ripustaen sen takaisin seinälle.
Miehet alkoivat tuumia, oliko tappara soinut itsestään vai soiko se sira Hallbjørnin kosketuksesta.
Olav ja sira Hallbjørn olivat katsoneet hetkisen toisiaan silmiin — sitten he nauroivat molemmat yhtaikaa, kumpikin yhtä vastahakoisesti. Oli kuin he olisivat huomanneet heitä yhdistävän siteen — sen, ettei heistä kumpikaan ollut tässä ilonpidossa sydämensä halusta.
* * * * *
Olav lähti häätalosta samana iltana, mutta hän sanoi miehilleen, että he voivat viipyä seuraavaan päivään ja tulla Märtta Birgerintyttären ja lasten kera kotiin.
Paksu pilvivaippa peitti taivaan laen. Kesäyön värittömässä hämyssä näyttivät niittämättömät niityt ja vaaleanviheriät peltosarat harmailta, Olavin ratsastaessa vesaikossa kulkevaa polkua peltojen laidalla. Koko maailma nukkui — ruisrääkkä vain raksutteli jossakin pellolla.
Hän saapui kirkkotielle ja hevonen paransi vauhtiaan, se halusi kotiin. Kirkko kohosi kukkulalla, kiviseinät hohtivat valjuina ja paanukatto riippui pienien ikkuna-aukkojen Päällä. Olav käänsi hevosensa kirkkopolulle. Yön hiljaisuus tuntui lähenevän häntä kuten joku elävä olento, hevosen kavioitten kopseen kuuluessa hiljakseen mäen ruohikossa.
Hautausmaan muurin vieressä oli joitakin vanhoja kumpuja; vanhin aivan aitovarressa, niin että sillä kasvavat vanhat saarnit levittivät varjonsa sen sisäpuolelle. Olav nousi ratsultaan ja sitoi sen kirkkomaan portin viereen puomiin. Hän muisti, ettei teräs-asetta saanut kantaa — hän irroitti vyönsä ja laski sen pois tapparan kanssa. Sitten hän asteli korkeinta hautakumpua kohti.