Herran nimessä — kyllähän maailmassa aina miehiä riittää. Mutta entäpä kunkin yksityisen sielu — sitä ei kukaan saa käsiinsä eikä pysty sitä punnitsemaan ja mittailemaan ihmismitan mukaan. Ja sitten Jumala kokoaa loppujen lopuksi kaikki sielut ja punnitsee ne sellaisella vaa’alla, joka on vain Hänen salaisuutensa.
Ja niin hän kuunteli rauhallisena sitä ainoata ääntä, jota hän ymmärsi — täällä vieraalla maalla, jossa kaikki muut kielet hälisivät hänen ympärillään — ikäänkuin niiden ja hänen välillään olisi kohonnut korkea muuri. Kirkon ääni oli sama, jota hän oli kuunnellut jo sekä lapsuudessaan että nuoruudessaan samoin kuin miehuudessaankin. Hän oli tosin vaihetellut eri ikäkausinaan niin kieltä kuin ajatuksia ja puheitaankin, mutta kirkko ei ole vaihettanut ei puhettaan eikä tarkoituksiaan; se puhui hänelle pyhässä messussa, kuten se oli puhunut hänelle jo hänen pikkupoikana ollessaan, jolloin hän ei ollut ymmärtänyt montakaan sanaa, mutta ymmärtänyt kuitenkin paljon katsellessaan, kuten lapsi ymmärtää äitiään hänen liikkeitään ja ilmeitään katsellessaan jo ennenkuin hän tajuaa puhuttua sanaa. Ja hän tiesi, että vaikka hän menisi maailman ääriin, kristittyjen asuinpaikkojen laidoille — olkoonkin kansan kieli, tavat ja olemus hänelle ihmeellistä ja käsittämätöntä, kaikkialla missä ikänä hän kirkkoon astuisi, hän kohtaisi saman äänen, joka jo hänen lapsuudessaan oli hänelle puhunut; avoimin käsin kirkko tarjoaisi hänelle sakramentteja, joilla se oli häntä ravinnut jo kasvu-iällä, mutta jotka hän oli hylännyt ja väärin käyttänyt. —
Ja Olavista tuntui kuin hän olisi palannut kotiin äitinsä luo — kaukaisilta mailta, joissa hän oli saanut enemmän vahinkoa ja haavoja kuin kunniaa ja voittoa. Mutta nyt hän istuu äitinsä kanssa kahden kesken kuunnellen hänen tyyntä puhettaan ja hänen viisaita sanojaan: »Vaikka sinä olet hävinnyt kaikissa taisteluissasi, on kuitenkin niin, ettei kaikkein onnettominkaan ihminen ole hävinnyt siinä taistelussa, jota hän ei ole vielä alkanutkaan.»
* * * * *
Aurinko heloitti ihanasti kirkkomäellä — tänä kesänä satoi melkein yksinomaan öisin. Messun jälkeen Olav kuljeskeli tovereineen P. Paavalin kirkkomaalle vieviä katuja pitkin.
Talot olivat täällä paljon korkeampia kuin Oslossa ja ne oli rakennettu hirsistä, savirappausta välissä, ja päädyt oli peitetty laudoituksella. Tuon tuostakin talorivi katkesi, siinä kohosi vankka kivirakennus, jota ympäröi muuri; vartijoita seisoi portilla miekka kädessä. Sisäpuolella näkyi viheriä pihamaa, jolla linnan nuoret miehet harjoittelivat nuolella ampumista ja palloleikkejä.
Pitkin kirkon aitoviertä oli kauppapuoteja, mutta jos vain hetkeksikään pysähtyi tavaroita katselemaan, heti ilmestyi mies, joka iski kyntensä katselijaan. Sellaista ei tapahtunut Oslossa — paitsi saksalaisten kaupoissa Miklegaardissa nuoren neitosen pysähtyessä katselemaan. Mutta mies saattoi kuljeskella puodissa kaikkialla ja käännellä jokaista näkyvillä olevaa esinettä — omistaja ei ollut näkevinäänkään, tuskin vilkaisi työstään vastatessaan jonkun kysymykseen. Mutta täällä oppipojatkin juoksivat pitkin katuja ihmisten perässä, ja muutenkin täällä oli kova meteli ja huuto.
Kirkonkellot soivat lakkaamatta heidän päittensä päällä — ne soivat kaikkialla, kuului harvalleen moikavia suuria kelloja ja herkästi heliseviä pikkukelloja. Sitten kaikki kellot alkoivat soida ja pauhata valtavan suurena kuorona. Kun laski yhteen kaikki luostarikirkot ja kaikki eri seurakuntain kirkot, Olav arveli Lontoossa olevan paljon yli puolisensataa kirkkoa. Vähintään puolet niistä oli Oslon Halvardinkirkon kokoisia. Pyhän Paavalin kirkko oli suurempi kuin yksikään hänen ennen näkemänsä kirkko.
Fransiskaaniluostari oli kaupungin muurin itälaidalla, ja sen edessä olevalla kentällä pidettiin viljamarkkinoita. Raskaat härkien tai suurien vankkajalkaisten hevosten vetämät vankkurit tekivät torin ja lähikadut ahtaiksi ja vaikeiksi liikkua. Olav ja Tomas Rummuttaja kävelivät tuntikausia katsellen tätä vaurautta. Vieläpä nyt keskellä kesääkin oli kivisillalla suuria, täyteläisiä säkkejä — suut avoinna, niin että kaunis, keltainen vilja pisti näkyviin. Pöly kiiri torin yli vaaleana pilvenä. Kyyhkysparvien hurina kuului moniäänisen sorinan ja kolinan keskellä jonkinlaisena pohjasävelenä.
Kaupungin muurikin oli torneineen ja porttivarustuksineen katsomisen arvoinen; joissakin portti-torneissa oli vankeja, jotka laskivat alas luukuista koreja, niihin saivat ohikulkijat pistää roponsa. Portinvartijat olivat kaikki valittua väkeä, komeasti puettuja ja asestettuja.
Kaikki kirkkojen kellot soittivat viimeiseen messuun. Aurinko oli niin korkealla taivaalla, että alkoi jo tuntua lämpimältä. Olav ja hänen toverinsa hikoilivat kovin; heillä oli nuttunsa alla panssaripaita. Rikardinpojat sanoivat, että se olisi täällä välttämätöntä. Maasta nousi vuosisatojen kuluessa sinne heitettyjen jätteitten löyhkä, mutta talojen takana kivi-aitojen varjoissa ja luostarinmuurien toisella puolella leviävistä puutarhoista huokui seljapensaitten ja ruusujen vieno tuoksu ja neilikoiden sekä sellerien voimakas lemu. Ja nyt alkoi avoimista ovista tulvia keittojen ja paistosten hajut — läheni aamiaisaika. Molemmat muukalaiset alkoivat rientää kujia alas joelle, nälkä kurni jo suolia.
Suuret, kirkontorneissa asuvat varis- ja naakkaparvet lentää lehahtivat alas heti, kun joitain jäännöksiä heitettiin ulos. Teurastajien taloista levisi äitelä veren haju, verta virtaili niin, että kujan keskellä oleva kouru oli aivan punaisenaan. Mutta kun he lähenivät siltaa, työntyi heitä vastaan maahan kaadetun mäskin tympeä haju ja heidän täytyi hätistää jaloistaan sikoja, jotka kiiruhtivat osalle. Oli mainiota saada nälkäisenä ostaa matkan varrelta leipää, kaksi kiiltävää, pyöreätä kullankeltaista kakkua.
Lautturin veneessä heitä odotti olutlekkeri; lautturi oli tarjoutunut hakemaan heille joka aamu olutta eikä tahtonut siitä mitään lisämaksua. Mutta sitten hän ottikin luonnossa lekkerin vuokraa. Olav sekä toiset miehet kirosivat lyhyesti sekä naurahtivat ravistellessaan lekkeriä laivalle päästyään.
He vetivät kannelle auringonpaisteeseen nahkasensa, hakivat arkuistaan voivakkasen ja lihakimpaleen sekä juuston. Olav teki puukolla ristinmerkin leipien ylitse ja jakoi ne sitten. Sitten he asettuivat matkanahoilleen, söivät ja joivat äänettöminä, nälkäisinä ja janoisina. Olut oli erinomaista. Entä tämä tuore leipä, jota he söivät joka päivä — he olivat yksimielisiä siitä, ettei heidän kannattanut tuhlata rahaa ostaakseen tuoretta ruokaa ravintoloissa, kun he saivat sitä.
Olav viihtyi hyvin matkatovereittensa parissa; he olivat molemmat harvasanaisia miehiä. Onni oli, että Sigurd Suupaltti, kuten he häntä kutsuivat, oli mennyt Galfridin mukaan.
Aterioituaan heittäytyivät Olav ja Leif nahkasäkeilleen. Tomas Rummuttaja istuutui leikittelemään pienen, kaupungista ostamansa pillin kanssa. Sen hento ääni nousi kolmisen ääniaskelta, luritteli jälleen takaisin ja teki niin ylös, alas — Olavista tuntui hänen siinä unenhorroksissa maatessaan kuin pieni tyttönen kiipeilisi ja leikkisi aitan portailla — toisinaan hän näki ilmielävänä Cecilian —.
* * * * *
Illansuussa Olav otti laivaveneen ja souteli joella. Kaupunki oli kaunein näin vedenselältä katsellen — virralla oli liikettä kuin kylätiellä. Ylhäisön asumuksista, virran yläjuoksun varrelta kaupungin länsipuolelta, lähti suuria veneitä, jotka kiitivät hurjaa vauhtia kymmenen — kaksitoistasoutuisina; jokea pitkin kiiri veneissä olevien herrojen ja naisten huilujen ja pillien soitto.
Jonkin matkan päässä kohosivat linnoituksen muurit virrasta — niissä oli vankat sulut ja sillat edessä, takana kohosivat korkeat kauppahuoneet — Domus teutonicorum. Olav katseli linnaa soutaessaan pienellä veneellään ohi. Saksalaisten kauppiaitten kanssa ei kannattanut muitten kansain kilpailla. Hän ajatteli katkerana: eiköhän sekin päivä koittane, jolloin ne rakentelevat linnojaan Oslonkin siltojen varsille. Mutta kylläpä heidän linnansa oli kaunis, kuten kaikki, mikä kuvastaa voimaa, on kaunista omalla tavallaan.
Hän kääntyi lähtien soutamaan vastavirtaa. Nyt hän sivuutti kaupungin muurin lounaanpuoleisen tornin, hän näki koko muurin läntisen ulkosivun torneineen ja porttilinnoituksineen. Hetken kuluttua alkoivat puitten takaa näkyä temppeliherrojen praeseptoriumin katot.
Olav ei ollut koskaan ollut siellä ennen, mutta Galfrid sanoi, että hänen on mentävä sinne jonain perjantai-aamuna. Silloin kannettiin kedolle mahtavan suurta punaista ristiä, ja sillä aikaa kuin pappi puhui kansalle, seisoivat ritarit ympärillä täysissä varustuksissaan paljastettu miekka kädessään, kärki taivasta kohti; he seisoivat kuin malmiin valettuina. Ja heidän pappinsa mahtoi olla oikea puhuja, sillä sekä miehet että naiset itkivät niin, että niiskutus kuului.
Olavin ajatukset risteilivät puoleksi leikiten tämän sotilas-luostarin ympärillä. Paavi kuuluu antaneen niiden päämiehelle saman oikeuden päästää ja sitoa kuin hänellä itselläänkin oli. Ennenkuin joku mies pääsi veljeskuntaan, tuli hänen ripissä tunnustaa kaikki koko elämänsä rikkomukset, sekä sovitut että sovittamattomat — eikä siitä kovasta rangaistuksesta, mikä hänen osakseen tuli, maailma saanut vihiä enemmän kuin siitä, mitä kiirastulessa tapahtuu. Heillä kerrottiin olevan merkillisiä tapoja — sen, joka aikoi heidän joukkoonsa, tuli riisuutua alasti ja maata sellaisenaan avoimessa haudassa kirkossa koko yö merkiksi siitä, että hän on kuollut koko kuluneesta elämästään. —
Hän oli jonkin kerran nähnyt temppeliherrojen ratsastavan Lontoon läpi; he olivat sotisopaan puettuina kiireestä kantapäähän, haarniskan päällä oli ristinmerkillä koristettu valkoinen asenuttu ja valkoisessa vaipassa punainen risti, vieläpä heidän sotanuijassaankin oli ristinmerkki. Hän oli kyllä ennenkin kuullut sotilasmunkeista, vaikkei ollut koskaan heitä nähnyt.
Sitten oli vielä itsensäkiduttajia. Heitä oli kaupungissa monenlaisia. Toiset asuivat kaupungin muurin komeroissa, toiset kirkon kupeeseen muuratuissa pikku majoissa, jotka erotti kirkosta luukku, niin että asukas saattoi nähdä alttarin ja Herran ruumiin sisältävän ciborian. Toisten puolesta kävi joku maallikkoveli tai -sisar toimittelemassa heidän asioitaan, mutta monet, sekä miehet että naiset, olivat antaneet muurata itsensä sinne, jakaakseen siten kurjimpien vankien kohtalon. Eräs asui aivan erään vankitornin juurella — hän aikoi elää kuolinpäiväänsä asti siellä mustassa, kylmässä kolossa, johon vettä tihkui, omien ulostustensa löyhkässä, kurjissa, likaisissa rääsyissään; kihti oli hänet tehnyt rammaksi ja rujoksi. Ja tämän miehen elämä oli ollut pyhä jo hamasta lapsuudesta sekä hänen luostarissa ollessaan. Kun rangaistavaksi vietäviä miehiä kuljetettiin hänen luukkunsa ohi, kiduttaja huusi kolostaan: olkaa laupiaita, niinkuin teidän taivaallinen Isänne laupias on!
— Viime vuosina olivat Olavin ajatukset usein alkaneet kääntyä luostari-elämään — loppuisivatkohan hänen vaikeutensa sitten, jos hän sinne joutuisi. Mutta totta puhuen hän ei kuitenkaan ollut sitä koskaan uskonut. Tekipä Jumala hänen suhteensa mitä tahansa — munkiksi ei häntä oltu luotu. Hän oli siitä täysin vakuutettu — sillä luostari-elämän kovuus ei häntä peloittanut. Päinvastoin — luopua kaikesta siitä, mistä munkin oli luovuttava, taipua sääntöjen kuriin, sitä hän oli toivonutkin usein. Siihen ei kyennyt kuitenkaan kukaan ihminen ilman Jumalan erikoista armoa. Mutta nyt oli Olav kuljeskellut niin kauan rauhatonna Jumalan armon rajamailla, että hän oli oppinut sen: vasta kun ihminen vapaaehtoisesti antautuu Jumalan valtaan ja ottaa Hänet vastaan, vasta silloin Jumalan voima on hänessä rajaton. Ja pitkinä unettomina öinä hän oli usein ajatellut — nyt menevät sekä miehet että naiset luostarikuoriin, nousevat palvelemaan Herraansa kiitoslauluin, rukouksin ja ajatuksin, kuten nukkuvan leirin vartijat. — Mutta säännöissä oli sellaisia kohtia, jotka olivat siellä heikolle ihmiselle apua ja lepoa antamassa, mutta joita hän ei voinut olla ajattelematta vastenmielisyydellä: veljeselämä, keskustelutunnit, jolloin munkin on osoitettava laupeutta ja kohteliaisuutta toveriaan kohtaan, piti hänestä sitten tai ei, olipa sitten suurempi halu puhua tai vaieta, ja pakko lähteä vieraitten pariin tai palvelemaan majapaikoissa priorin käskiessä, vaikka itsellä olisi halua vetäytyä yksinäisyyteen —. Hän oli myöskin nähnyt, ettei moni munkki jaksanutkaan sitä, vaikkakin he muuten olivat hyviä, hurskaita miehiä — silloin he tulivat katkeriksi ja tylyiksi vieraille ja toveripiirissä riitaisiksi. Mutta ehkäpä se juuri osoittikin, etteivät he olleet luostarielämään sopivia. »Kristuksen kuvan voi veistää yhtä hyvin männystä kuin lehmuksesta», oli piispa Torfinn kerran sanonut Arnvidille tämän jutellessa toivosta tulla joskus yhtä hurskaaksi ja hyväksi kuin Asbjörn Allfeit, »mutta minä en ole milloinkaan kuullut, että Jumala olisi tehnyt männystä lehmusta, sillä se olisi turha ihmetyö. Jumalan armosta sinusta voi tulla yhtä hyvä mies kuin Asbjörn on, mutta minä en usko, että hän sinusta kuitenkaan tekee Allfeitin luonteista milloinkaan».
Mutta nyt hän näki, että munkkielämässä oli muitakin teitä kuin ne, mihin hän Norjassa oli tutustunut. Oli teitä niitäkin varten, jotka eivät pystyneet yhteiselämään vieraitten veljien kanssa. Oli sotaretkiä, luostarikuri sotakurin takana, kuten jouhipaita haarniskan alla — pyhässä maassa oli usein temppeliherrojen joukot lyöty maahan viimeiseen mieheen. Kartusiaaniluostarissa asui kukin munkki omassa majassaan yksinään; kirkossa vain kokoonnuttiin yhteen. Ja nyt hän oli myöskin nähnyt toisia munkkeja, maturiineja — heidän valkoinen pukunsa muistutti saarnaajamunkkien pukua, mutta heillä oli rinnassa punainen ja sininen risti. He kokosivat almuja ja matkustivat sitten merten taa ostamaan kristittyjä vapaaksi saraseenien vankeudesta. Ja kun heidän rahansa loppuivat, nuorimmat ja voimakkaimmat jäivät sairaitten ja heikkojen sijaan vankeuteen.
Olavin mielessä ei mikään päätös ollut kuitenkaan vielä kypsynyt. Mutta se askarteli hänen ajatuksissaan. Maailma oli avautunut hänen näköpiirissään — ja se toinen maailma, jonka holvi kaareutui maailman äärestä toiseen, se oli nyt hänen silmissään rajaton. Ja huomatessaan nyt itse seisovansa sen äärettömän holvin alla, hän tunsi olevansa pieni, yksinäinen ja vapaa. Mitäpä se merkitsi, vaikkei yksi norjalainen talonpoika palaisikaan kotiin —. Hänethän voitaisi jonain iltana pistää kuoliaaksi täällä jollain sillalla — merirosvot voisivat ryöstää ja surmata heidät syksyllä Flanderin puolella, he voisivat tuhoutua purjehtiessaan Norjan rannikolla — jokaikinen kauppamatkoille lähtevä tietää sellaista voivan sattua, eikä kukaan sen pelossa jää kotiin. Kummallista, että hän oli voinut ajatella kotipuuhissa kuljeskellessaan ja lahdella hommaillessaan, että oli niin tärkeätä hänen kodinhoitonsa — se olikin hyvänlaista — että hänen sen vuoksi oli surmattava sielunsa.
Sen saattoi vielä niin kauan ymmärtää, kun Ingunn eli. Mutta nyt — Arnentyttäret miehineen ottaisivat kyllä sekä talon että lapset hoiviinsa, jos hän lähettäisi syksyllä kotiin sanan, ettei hän enään palaakaan.
Lontoon kirkonkellot soivat — oli aika sammuttaa valkeat. Olav souti takaisin kaupunkiin. Hän laski pienen sillan laitaan aivan läntisen vesitornin viereen. Vanha ukko, joka otti veneen vastaan, oli niin partainen ja nukkainen, että luuli hänessä kasvavan naavaa. Olav vaihtoi hänen kanssaan jonkin englantilaisen sanan — hän oli jo oppinut hiukan englantia. — Sitten hän yritti päästä saarnaajaveljesten kirkolle kujien kautta, joilla juoksenteli ja kuhisi lapsia, jotka eivät millään tahtoneet totella heitä kotiin huutelevia äitejään.
Hän rukoili iltarukouksensa ja De profundiksen vainajilleen, sitten hän istuutui eräälle muurioven portaalle. Leuka käden varassa hän istui siinä odotellen munkkien tuloa kuoriin iltamessuaan veisaamaan.
Korkeat ikkunat alkoivat himmetä, hämärä kutoutui holvien alle, täytti sivulaivat. Eräällä sivualttarilla tuikutti ainoa kynttilä, mutta pääalttarin yläpuolella kultainen lamppu loisti yksinään hämärissä kuin tähti. Avointen ovien takana päivänvalo alkoi himmetä ja sinertää. Kansaa alkoi rientää sisälle kuulemaan iltamessua; heidän kuiskailevien ääntensä kaiku suhisi ja sihisi korkeassa pilarisalissa, askelten kaiku kumahteli lattiakivillä. Sitten alkoi kuulua hillitty ja sittenkin kaikuva askelten kohina kuorissa, kuorituolien avaamisesta syntynyt helähdys — munkkien edessä syttyivät pienet tulet tuikuttamaan heidän kirjalaudoillaan, näkyi valkopukuisten miesten hämärä joukko koristuksia täyteen leikattujen tuolirivien edessä. Ja alhaalla kirkossa kohisi ihmisjoukko, joka nousi ja vetäytyi lähemmä, kun kuorissa suuri, voimakas ja kirkas miesääni alkoi ja sille vastasi heti vähintään viisikymmentä laulajaa ensimmäiset lyhyet säkeet, kunnes koko mieskuoro viritti Daavidin laulun yksitoikkoiset, hitaasti lainehtivat sävelet.
Laulun alkaessa Olav istuutui jälleen. Hän vaipui siinä istuessaan unenhorroksiin — heräsi nyökähdykseensä — sitten hän jälleen kietoutui unen valtaan ja ajatuksetkin pöpertyivät. Vihdoin hän heräsi Salve Reginan säveliin ja kuorista lähteneen kulkueen kopinaan. Ihmiset siirtyivät keskilaivaan musta- ja valkopukuisten munkkien kulkiessa laulaen:
»Et Jesum, benedictum fructum ventris tui, nobis post hoc exsilium ostende. O clemens, o pia, o dulcis Virgo Maria!»
* * * * *
Olav riensi siltaa kohti. Ulkona oli jo pilkkopimeätä, yölepakot lentelivät pimeässä kuin nokiliuskat. Hänen piti olla Peurassa ennenkuin oli sysimustaa — edellisenä iltana oli hänelle jo huudettu jokivahti-aluksesta. Tämä iltamessu teki hänelle hyvää ihan sydänjuuriin asti. Juuri saman hän oli kuullut Hamarissa ja Oslossa, tanskalaisissa niinkuin ruotsalaisissakin satamissa — niin hyvinä kuin pahoinakin päivinä hän oli aina koettanut päästä iltamessuun, missä suinkin sattui olemaan saarnaajamunkkiluostari —. Eräänä iltana hän oli kuullut täällä Lontoossa myöskin nunnien laulua — ensi kerran eläessään; hän ei ollut koskaan ennen tullut menneeksi nunnaluostarin kirkkoon, mutta eräänä iltana oli Tomas Rummuttaja saanut hänet lähtemään. Se oli ollut ihmeellisen puhdasta, mutta se ei kuitenkaan vaikuttanut häneen syvästi. Kirkkaat, hennot naisäänet kulkivat kuten pitkät, kultaiset pilvisuikaleet taivaanrannalla, maan ja taivaan välillä. Mutta se ei tunnu kohottavan pimeyden varjostamasta maasta sillä lailla ylös kuin mieskuoron kiitosvirsi yön tullen.
Tomas Rummuttaja tuli laivan laidalle Olavin laskiessa viereen. Nyt on jo kohta yö, hän valitti, eikä Leif ole vielä tullut — viime yönäkin hän jäi maihin ja syytti sitä, ettei ollut saanut enää yöllä venettä. Olav heittäytyi kaiteen yli.
»Sinun täytyy kieltää häneltä maihin pääsy, Olav! Hän ei olekaan niin vakava kuin miksi me luulimme!»
»Siltäpä näyttää.» Olav kohautti olkapäitään naurahtaen. Miehet menivät perälle ja painuivat kannen alle »Minäpä pelkään, että se Sudrvirken neitonen on pannut hänen päänsä pyörälle.»
He asettuivat makuusäkkeihinsä syöden leipäpalan maaten.
»Ja lorun lopuksi saa poika puukon niskaansa. Siellä vasta onkin oikeita heittiöitä ja roistoja.»
»Eiköhän Leif pidä puoliaan —.»
»Hän on itsekin nopea tarttumaan puukkoon — kyllä sinun, Olav, on se tehtävä, kiellettävä pojalta maihin meno yksinään.»
»Onhan poika siksi vanha, etten minä voi häntä paimentaa.»
»Emme mekään, Olav — Jumala paratkoon — olleet siinä kuuden-—seitsemäntoista korvissa niin viisaita ja ymmärtäväisiä —»
Olav nielaisi viimeisen leipäpalan. Vähän ajan kuluttua hän virkkoi:
»Emmepä suinkaan. No, kun hän ei kerran osaa aikanaan tulla takaisin, niin olkoon sitten lupa antamatta. — Ehkäpä hän onkin jo saanut leikistä kyliänsä, kenties se riittääkin hänelle pitkäksi aikaa.»
— Hetken kuluttua:
»Minä luulen yöllä taas satavan», vanha Tomas virkahti.
»Siitäpä tuntuu —», Olav vastasi unisena.
Sadekuuro rapisi kannella heidän päänsä päällä, solisi laitoja pitkin; pisarat poukkivat vedenkalvossa. Miehet vetäytyivät kannen alle niin pitkälle kuin pääsivät, nukkuivat kesäsateen vieriessä kaupungin yli.
* * * * *
Torodd ja Ganfrid tuntuivat jääneen olemaan länsiseuduille — ehkeipä ollut niinkään helppo saada Dom Jonin perintöä käsiinsä. Olav oli yhtä tyytyväinen — ja päivät kuluivat, toinen toisensa jälkeen.
Olav oli istunut eräänä iltana kirkossa nurkassaan torkahdellen.Kuullessaan kuorista askelten töminää hän nousi ja lähti keskilaivaan.
Suoraan häntä vastapäätä naisten puolella oli erään pilarin nenässäNeitsyt Maria lapsi sylissä, kuu jalkojensa alla. Tänä iltana paksuvahakynttilä paloi kuvan edessä. Sen juurella polvistui nuori nainen.Olavin katsoessa nainen käänsi häneenpäin kasvonsa —.
— Silloin oli Olavin sydän lakata lyömästä eikä hän käsittänyt mitään, mutta siinä polvistui Ingunn viitisen askelen päässä hänestä —.
Samassa Olav heräsi ja ymmärsi, että Ingunnhan on kuollut, mutta hän ei tahtonut uskoa silmiään — hänen sydämensä tuntui seisovan hiljaa väristen, hän ei tiennyt oliko se ilosta vai surusta kuolleen nähdessään —.
Kapeat kasvot mataline nenineen ja pitkine, hentoine leukoineen — silmäripset varjostivat suloisia poskia. Ohimokuopan yli laskeutui kullanruskea tukkakiehkura, ja läpinäkyvä huntu valui päästä laajoina laskoksina kapeitten, hentojen olkapäitten yli.
Vielä nauttiessaan hänen suloudestaan Olav huomasi, ettei hän ollut ihan sama kuin Ingunn. — Mutta miten kaksi ihmistä voi niin toisiaan muistuttaa! Miten hentoinen ja solakka hän oli vyötäisiltä polviin, miten kaidat hänen pitkäsormiset kätensä olivat — hän piteli kirjaa edessään, ja hänen huulensa liikkuivat hiljaa — nyt hän käänsi lehteä. Hän polvistui punaisella silkkipieluksella.
Olavin lävitse tulvahti viileys, ettei se sittenkään ollut hän. Hänelle kävi kuten käy ihmiselle syvästä unesta herätessään ja tuntiessaan vähän kerrassaan yhä selvemmin huoneen, jossa on ja tajutessaan äskeisen Olleenkin vain unta — niin valkeni hänellekin seikka toisensa jälkeen.
Hänen Ingunn-parkansa ei olisi osannut lukea. Eikä hänellä milloinkaan ollut tuollaisia vaatteita. Katsellessaan vieraan naisen ylellistä pukua, hän tunsi suurta sääliä Ingunnia kohtaan — hänelle ei kukaan koskaan sellaisia antanut. Hän muisti Ingunnin sellaisena kuin hän oli vuoden toisensa jälkeen kulkenut Hestvikenissä sairaana, nuoruus ja suloisuus näivettyneenä, köyhää, karkeaa sarkapukua kantaen. Hänellä olisi pitänyt olla kuten tälläkin, joka polvistui silkkijakkarallaan punaposkisena, raikkaana ja sorjana; hänen vaippansa laskeutui kauas kivipermannolle ja se oli jotain hienoa, tummaa kangasta; puku oli rinnoilta syvälle uurrettu ja käsivarret hohtivat alushameen ohuen, kullankeltaisen silkin alta. Rintalaskoksien välissä kimmelsi suuri paternoster-nauha — toiset helmet olivat viininpunaisia ja ne välkehtivät rinnan noustessa ja laskiessa. Hän oli hyvin nuori. — Hän muistutti Ingunnia niiltä ajoilta, jolloin tämä polvistui Hamarin kirkossa huntuineen lapsellisen nuorena ja kauniina.
— Vieras nainen tunsi varmaankin Olavin hellittämättömän tuijotuksen — hän nosti katseensa ja loi sen häneen. Jälleen Olavin sydäntä ahdisti: naisella oli samat suuret ja tummat silmätkin ja sama epävarma ja viivähtävä, hiukan syrjään siirtyvä katse — sillä lailla oli Ingunnkin vilkaissut ihmisiin, joita hän ensi kerran tapasi. Häneen ei Ingunn ollut milloinkaan sillälailla katsonut — ja miehen sydämessä ailahti jonkinlainen hämärä, selittämätön tunne siitä, että häntä oli petetty, koska Ingunn ei ollutkaan luonut häneen ensimmäistä katsetta.
Nuori nainen katsoi jälleen kirjaansa, hänen poskensa olivat lehahtaneet punaisiksi, silmäluomet värähtelivät hiukan. Olav huomasi häirinneensä häntä, seisoessaan siinä salaa tuijottaen. Hän päätti jättää sen, mutta hän ei voinut ajatella muuta kuin että nainen oli siinä — ja samassa hänen täytyi taas vilkaista sinne. Kerran hän kohtasi toisen salavihkaisen katseen, aran ja uteliaan — joka äkkiä taas painui alas.
Vihkiveden vihmominen sai hänet jälleen tasapainoon, mutta olipa sentään ihmeellistä, että hän kohtasi täällä Lontoossa naisen, joka niin oli hänen vaimovainajansa näköinen. Ja niin nuori hän oli, että olisi kelvannut melkein heidän tyttärekseen —.
Hän muisti unohtaneensa lukea iltarukouksensa, polvistui ja saneli ne ajattelematta mitä kuiskaili. Silloin hän huomasi naisen lähenevän häntä — hän kulki niin läheltä, että hänen vaippansa pyyhkäisi häntä. Kun Olav nousi, seisoi toinen aivan hänen vieressään häneen selin. Nainen oli laskenut kätensä erään miehen olalle, joka vielä polvistui. Hänen takanaan seisoi vanha palvelijatar huppuvaipassaan, pitäen rouvan rukouspielusta kainalossaan.
Mies nousi; Olav arveli hänen olevan naisen puolison. Hänet Olav tunsi ulkomuodoltaan, sillä hänellä oli tapana tulla tänne kirkkoon joka päivä. Mies oli sokea. Hän oli nuori ja aina hyvin ylellisesti puettu, eikä hän olisi ollut rumakaan, ellei silmäkulmien päällitse olisi kulkenut suuri arpi ja elleivät silmät olisi olleet elottomat; vasen näytti olevan kokonaan pois, silmäluomi sulki kuopan, mutta oikea pullotti kohollaan, niin että luomen alta näkyi kapea juova ja se oli vaaleanharmaa ja mustasuoninen kuten rantakivet joskus ovat. Kasvot olivat kalpeat kuin vangin kasvot ja näppyläiset — hän oli sen näköinen kuin olisi hän hyvin paljon huoneessa —; pienen, kaunispiirteisen suun pielet olivat painuneet väsyneesti alaspäin, musta, kihara tukka liimautui otsalle kosteina siirtoina. Hän oli keskikokoinen ja kaunisvartaloinen, mutta lihavahko.
Olav seisoi kirkon ovella katsellen heidän jälkeensä: sokea mies kulki pitäen kättään vaimonsa olalla, ja heitä seurasi palvelijatar ja apulaispoika. He kulkivat katua pitkin pohjoista kohti.
Sinä yönä ei Olav päässyt uneen. Hän makasi huomaten aluksen keinuvan virrassa hiljalleen ja kuuli veden lotinan sen alla — ja hänen mielessään purjehtivat muistot — Ingunnista heidän nuoruusajoiltaan. Toisinaan ne riensivät vinhasti, kasaantuivat ja kokoontuivat unikuviksi. Hän tunsi avanneensa sylinsä ottaakseen hänet vastaan — ponnahti samassa ylös säpsähtäen, ilmivalveilla — ja huomasi olevansa läpimärkänä hiestä, joka jäsen turta ja väsynyt.
Nahkasissa oli liian kuuma, hän kömpi ylös ja läksi kannelle. Kaikki oli kasteesta kosteana — taivas oli virran pinnalla ja ranta-alangoitten päällä kulkevien kevyitten sumupilvien yläpuolella kirkas. Jokin loistava, suuri tähti tuikki kostean näköisenä usvan lävitse. Vesi porisi ja solisi laidan salkojen lomitse. Joku souti pimeässä —.
Olav istuutui keulaan asearkulle. Laitaan nojaten hän katseli yön pimeyteen. Eteläinen metsänreuna piirtyi mustana tummaa taivasta vastaan. Jossain etäällä koira haukkui. — Muistot ja unelmat alkoivat vieriä hänen ohitseen; heidän nuoruutensa palautui ja hävisi jälleen. Kaikki vuodet siitä asti, hänen maanpakolaiskautensa, onnettomuuksien vuodet, jotka murskasivat kaikki toiveet, ne monet vuodet, jolloin hän oli yrittänyt kantaa vointinsa mukaan sekä omat että Ingunnin kuormat — ne näyttivät kulkevan hänen sivuitseen ja katoavan ja hän kutsui niitä kuin vastavirtaan —.
— Vihdoin hän hätkähti — hän oli nukkunut arkulle istualleen; hän oli viluissaan. Nyt hän kenties voisi nukkua jos hän lähtisi alas ja paneutuisi levolle. Ulkona alkoi jo päivä sarastaa.
Hän murahti, kun Tomas Rummuttaja herätti hänet — tänään saisi Tomas ottaa Leifin mukaansa messuun, hän jäisi laivalle.
* * * * *
Iltapäivällä Olav varustautui soutamaan kaupunkiin. Nykyjään oli päivisin lämmintä; hän ei jaksanut pitää varuspaitaa nuttunsa alla — hänen tänne mukaan ottamansa oli hyvin painava, paksua liinaa, villalla sisustettu. Tuskinpa sentään olisi niin vaarallista käydä suojuksetta — hän ei vielä ollut joutunut tässä kaupungissa mihinkään kahakkaan — ja hän oli siinä niin kömpelö ja paksu. Olav kiinnitti vyötäisilleen, nutun alle, lyhyen, leveän miekan; vasemmalla kupeella; oli aukko, josta hän sai helposti käsiinsä piilossa olevan aseen. Se oli pitkä juhlapuku, mustaa, viheriäkukallista villakangasta, kevyt ja sopiva lämpimällä säällä. Ingunn oli sen ommellut vuosia sitten — siihen aikaan hän olisi kipeämmin tarvinnut tavallisia työtamineita; hän ei ollut usein sitä käyttänyt, mutta kauniisti se oli ommeltu ja koristettu. Olav valitsi ruskean, huputtoman vaipan näädännahkareunuksineen ja mustan, kapealaitaisen huopahatun, jonka kuvun ympärillä oli hopeaketjuja. Hän painoi sen päähän niin että hänen hopeankellervä, harmaantunut tukkansa työntyi joka puolelta laidan alta esiin. Mutta näytti siltä kuin hän ei oikein itselleenkään myöntäisi — kun hän vain vähänkin piti siitä huolta, hän oli vielä kaunis ja miehekäs mies — ja ani harva ihminen olisi aavistanut hänen olevan jo seitsemänneljättä vanha.
* * * * *
Olav oli kieltänyt Leifiä lähtemästä puolenpäivän jälkeen aluksesta; sen sijaan hän lähetti hänet maihin Tomas Rummuttajan kanssa joka toinen aamu. Siten hän itse joutui messuun vaan joka toinen aamu — mutta olisi kovin hullusti, jos poika joutuisi Sudrvirkessä johonkin kahakkaan. Jos joku laivaväestä sattuisi mailla ollessaan johonkin vaaraan, saisivat he kaikki kärsiä siitä.
Sokea mies saapui luostarikirkkoon joka-aamuiseen messuun ja usein myös päivämessuun. Nainen oli aina vesperissä ja joskus myös miehensä kanssa iltakirkossa.
Olav ei tiennyt keitä he olivat ja missä he asuivat, eikä milloinkaan ajatellutkaan ottaa siitä selkoa. Hänen mielensä oli vain joutunut pois tasapainostaan — kaikki ajatukset, joita hän oli tottunut ajattelemaan vuosikausia, kaikki arkiaskareet ja huolet ja kaikki se, mikä oli kuulunut hänen aikamieskauteensa, oli kuin pois pyyhälletty ja jäänyt hänessä puhjenneen lähteen alle. Hän ei voinut sille itse mitään — vuosien kuluessa kertailemiaan nuoruusmuistoja hän ei milloinkaan ollut ajatellut tällä lailla. Nyt ne eivät enää olleet mitään menneitä — hän eli niiden keskellä; oli kuin kaiken pitäisi nyt vasta tapahtua. Tai kun ihminen makaa unen ja valvonnan rajamailla tietäen unien olevan unia, mutta yrittäen pidättää niitä, taistellen heräämistä vastaan. Ja joka päivä hän meni katselemaan sokean miehen vaimoa, sillä hänet nähdessään kumpusivat kaikki unen kaltaiset kirkkaat muistot esiin entistä vapaampina ja rikkaampina — nuoren, rikkaan rouvan kuva suli nuoren Ingunnin hentoon, suloiseen varjokuvaan.
Eikä toinen näyttänyt pahastuvan, vaikka hän katselikin häntä kauemmin — hän näkyi suovan sen mielellään, sen Olav huomasi. Eräänä iltana hän tuli kirkkoon aikoen polvistua päästyään sakramenttituolin ohitse. Nutun alla olevan miekan kärki löi lattiaan, niin että kahva kohosi iskien häntä leukaan. Hän mahtoi olla naurettavan näköinen — ja vilkaistuaan vieraaseen, hän huomasi miten tämä taisteli naurua vastaan. Olav lehahti harmista punaiseksi. Mutta kun hän hetken päästä katsoi rouvaan, hän kohtasi tämän hymyilevän katseen — silloin täytyi Olavinkin hymyillä, vaikka häntä sekä nolostutti että kiukutti. Nyt hän piti toista silmällä; nainen luki uutterasti kirjaansa, mutta koko ajan läikehti hymyn häive hänen kauniilla kasvoillaan.
Sen jälkeen hän seisoi kirkkomäellä katsellen miten nainen tuli ulos miestään ohjaten. Rouva katsoi Olaviin kumartaen hiukan päätään — Olav ei ymmärtänyt tarkoittiko se tervehdystä vai miten, mutta huomaamattaan hänkin tervehti käsi sydämellä. Sitten häntä harmitti — kunpa hän olisi tiennyt, oliko nainen häntä tervehtinyt vai ei.
Seuraavana päivänä hän asettui kirkon oven ulkopuolelle niihin aikoihin, jolloin ihmisiä alkoi tulla vesperiin. Rouvakin tuli joukkoineen — Olav tervehti — mutta toinen ei ollut näkevinään, astui vaan sisään. Silloin Olavia harmitti ja hävetti eikä hän aikonut katsoa häneen päinkään; hän yritti seurata laulua ja olla ajattelematta muuta. Mutta sitten hän tunsi että nainen katseli häntä — ja kun hän kohtasi tämän katseen suurista, tummista silmistä, rouva hymyili niin lempeästi ja valoisasti kuin päivänpaiste.
Ja sitten he hymyilivät toisilleen kuin vanhat tutut, vaikkeivät he koskaan olleet sanaakaan vaihtaneet eikä Olav tiennyt edes hänen nimeään.
Olav ei ollut milloinkaan ajatellut, että hänen laivatoverinsa olivat huomanneet hänessä tapahtuneen muutoksen. Hän ei huomannut itsekään, että hänen ja molempien laivakumppanien suhde oli muuttunut. Ennen he olivat elellyt tovereina ja vertaisina — että Olav oli Hestvikenin omistaja ja Tomas talvisin oslolainen soittoniekka, mutta Leif oli peltisepän luona palvelevan lesken poika — sen he kyllä olivat kaikki tienneet päivän selvästi, niin etteivät he sitä olleet ajatelleet sen enempää kuin että Olav oli vaalea Ja keski-ikäinen, Tomas vanha ja harmaa ja Leif punatukkainen ja pisamainen poika. Mutta nyt Olav kulki heidän keskellään heitä tuskin huomaten — kuten hallitsijan poika huomaamattaan erottautuu talon palvelusväen lapsien leikkitoveruudesta sinä päivänä, jolloin hänelle selviää omat mahdollisuutensa sekä että hän on aiottu toisia kohtaloita varten kuin toiset.
Joka kerran kaupungille lähtiessään hän puki ylleen juhlanuttunsa, ajoi partansa ja eräänä iltana hän oli ollut tukanleikkaajallakin. Mutta toiset eivät olleet sitä huomaavinaan, eikä Olav tullut ajatelleeksikaan, että he huomasivat. Hän ei huomannut, että hän oli kuin loihdittu ja että käyttäytyi paremminkin parikymmenvuotiaan nuorukaisen kuin neljääkymmentä lähentelevän talonpojan tavoin.
* * * * *
Torodd ja Galfrid olivat palanneet Lontooseen, eikä siis ollut pitkää aikaa heidän kotimatkaansa. Olav ajatteli sitä sydämen ahdistuksella — hänestä tuntui, ettei hän ollut valmis lähtemään Englannista, sitä paitsi hänen mielessään liikkuivat epäselvät ajatukset siitä, ettei hän mahdollisesti palaisikaan kotiin. Lähinnä hän ajatteli johonkin munkkikuntaan liittymistä, ehkäpä matusiaaneihin ja sitten pakanamaille — Mutta hän ei ollut siihen vielä valmis Ja varsinkin juuri nyt hän oli tullut sekä mykäksi että kuuroksi sille äänelle, joka oli hänelle niin voimakkaasti puhunut — mutta sitä ei kestäisi kauan. Oli jotain muuta, mikä oli ensin ajateltava loppuun — hän ei ollut siitä oikein selvillä. Mutta hän oli jo tuntenut ikäänkuin sen rauhan esimakua, jonka saavuttaa Jumalalle antautuessaan. Hän tiesi sen kerran tekevänsä.
Kaksi nuorta englantilaista oli tilannut Peuralla matkan — he aikoivat tehdä pyhiinvaellusretken Nidarokseen. Molemmat olivat taitavia merimiehiä. Niinpä Rikardinpojat eivät tarvinneetkaan häntä kuljettajakseen —.
Ja nyt oli kesä jo ehtinyt pitkälle.
* * * * *
Oli kulunut kolme viikkoa siitä, kun hän ensi kerran näki vieraan naisen. Eräänä iltana tämä ei saapunutkaan iltakirkkoon. Messun jälkeen ulos mennessään Olav tunsi jonkun tarttuvan nuttunsa liepeeseen. Hän kääntyi, siinä oli rouvan palvelijatar huppukapassaan. Nainen sanoi jotain — Olav ei ymmärtänyt halaistua sanaa. Ja kuitenkin hän ymmärsi. Hän nyökäytti naista seuraten.
Olav ei ollut koskaan ennen käynyt ulkopuolella läntistä kaupungin porttia. Hänen mieleensä johtui nostosillan yli kulkiessaan, että tunnin kuluttua soitettaisiin tulensammutuskelloa ja silloin suljetaan kaikki portit eikä hänellä; ole nuttunsa alla suojapaitaa eikä muita aseita kuin pieni miekka kätkössä puvun laskoksissa. Mutta sekään ei saanut häntä hereille siitä epäselvyydestä, joka hänet nyt oli vallannut.
Täällä länsipuolella, aivan muurin alla, juoksi pieni joki, joka laski maaltapäin Thamesiin likaisena ja löyhkäävänä kaikesta siitä moskasta, mitä siihen muurin yli viskattiin. Tämän portin edustalle ei oltu paljon rakennettu ja maakin oli joen varsilla soista. Jonkin askelen päästä he olivat suon poikki kulkevalla polulla. Kummallakin puolen oli valkoiselta hohtavia lammen- ja suosilmiä täynnä kaisloja ja ruokoa. Kauempana kohosi alangolla taloja, metsiköitä ja kirkontorneja, ja kaiken yli kaareutuvaa taivaanlakea peittivät ohuet pilvenhattarat, joita alhaalla oleva aurinko kultasi.
Polku painui jälleen pikku joelle; nainen sanoi jotka osoittaen niittyjen takaa kohoavaa talorykelmää. Olav näki rapatun kivitalon päädyn, puitten latvoja ja ulkohuonerakennusten kattoja. Mutta he eivät lähestyneet taloa kivirakennuksen puolelta. He seurasivat säleaitaa, jonka takaa korkeat, suipot pensaat kurkistelivat ja Olav tunsi hajusta, että karjarakennus oli sen takana. Sitten ulospäin kallistuvan pitkän, savella rapatun ja olkikattoisen rakennuksen seinänviertä; seinässä oli portti, ja nainen avasi toisessa portin puoliskossa olevan pienen oven. Ilkeä, inhottava sian löyhkä tunki häntä vastaan ja rakennusten välinen kuja oli niin märkä, että hän vaipui melkein nilkkojaan myöten sakeaan, mustaan liejuun.
He kulkivat pienen niityn poikki, jolle oli levitetty pellavaa valkenemaan, ja nainen laski Olavin veräjästä puistoon.
Nurmi oli jo omenapuitten alla kosteata, ja viileän ilman täytti hedelmäpuitten ja tillin, sellerin sekä sellaisten kukkien tuoksu, joiden niiniäkään hän ei tiennyt, mutta kaikki tuntui ikäänkuin kylpevän ja vilvoittelevan illan ilmassa. Puistossa ei enään ollut täyttä päivän valoa.
Nainen vei Olavin erääseen yrttitarhan nurkkaan, jossa pensaat kasvoivat kehänä; hän sanoi jotain, Olav ymmärsi, että hän käski odottamaan. Opas läksi pois häviten puitten sekaan.
Aivan lähellä kasvoi ryhmä korkeita, valkoisia liljoja, jotka hohtivat pimeässä ja joiden raskas, imelä tuoksu täytti tienoon. Silloin hän huomasi, että liljat kasvoivat lehtimajan suulla, maja oli melkein pensaitten peittämä. Olav astui lähemmä ja katsoi sisään. Ovensuussa oli pajusta tehty lintuhäkki — siinä oli lintu, se hyppeli äänetönnä kahden salon väliä. Lehtimajassa hän näki valmiiksi levitetyn vuoteen.
Hänen sydämensä alkoi jyskiä; hän jäi seisomaan liikahtamatta.Yölepakko lehahti hänen kasvojaan vasten ja hän säpsähti.
Silloin rouva läheni nurmikkoa myöten hedelmäpuitten lomitse; hän kulki pää kumarassa toisella kädellä kannattaen pukuaan. Vaippa oli hänen hennoilla harteillaan ja Olav näki hänen tulevan puettuna ainoastaan ohueen, keltaiseen aluspukuun — Olav tunsi onnen värähdyksen ja tiesi, että hän saisi hetken kuluttua sulkea syliinsä hänen hennon, pehmeän, silkillä verhotun ruumiinsa.
Nainen kantoi hopeapikaria toisessa kädessään. Nyt hän seisoi jo Olavin edessä painaen päänsä yhä syvemmälle alas. Sitten hän kohotti pikarin ja joi Olavin maljan. Olav otti sen sitten ja joi — siinä oli viiniä, niin makeaa että se oli vallan sakeata.
Hän ojensi pikarin takaisin — nuori nainen seisoi hetkisen pidellen sitä kädessään; sitten hän antoi sen pudota maahan. Ja nyt hän kohotti kasvonsa ja loi ne Olaviin. Suuret silmät, avoimet sieraimet ja puoliavoin suu olivat kalpeissa, soikeissa kasvoissa kuni mustat aukot. Olav astui lähemmä kietoen kätensä hoikan, silkkipukuisen varren ympärille.
Nainen painui häneen kiinni, hänen jääkylmät sormensa tarttuivat Olavin niskaan. Olav painoi hänen päänsä huulilleen, ensiksi hän halusi imeä itseensä toisen tuoksua — ja hän tunsi suurta vastenmielisyyttä, nainen tuoksui rasvalle, voiteille ja äitelän imelälle. Hän suuteli kuitenkin hänen hiuksiaan, mutta voiteitten vastenmielinen haju täytti hänen aistimensa inholla — tuli kuin pettymys; hän oli kaivannut nuoren tukan ja ihon tuoksua.
Hän käänsi vaistomaisesti päänsä poispäin. Hän tiesi, että rikkailla naisilla on tapana voidella ruumistaan sellaisilla hyvänhajuisilla voiteilla. Mutta hänelle se teki pahaa. Hän tunsi kuitenkin, miten antautuen toinen nojasi häneen; hän ei ollut vuosikausiin pitänyt naista sylissään ja nyt hänellä oli sylintäydeltä. Ja kuitenkin häneen vaikutti viilentäen se, että hän tunsi tämän olevan ventovieraan.
Ei, tämä ei olluthän— ja silloin hänestä tuntui kuin jostain olisi kohonnut huuto; ääni, jota hän ei kuullut aineellisilla korvillaan, huusi hänelle kovalla äänellä ja täynnä tuskaa, se tahtoi varoittaa häntä. Jostain, maasta hänen jalkainsa alta se kuului — Ingunn, sen hän tiesi, oikea Ingunn ponnisti päästäkseen häntä auttamaan. Olavista tuntui, että hän oli äärimmäisessä hädässä; joko voimattomuuden tai synnin kahleista hän yritti saada äänensä Olavin kuuluviin sen pimeyden läpi, joka heidät erotti —.
Nainen riippui hänessä kädet kietoutuneina kaulan ympäri ja pää hänen olkaansa painuneena; Olav piti hänestä vielä kiinni; tuijottaessaan ja kuunnellessaan hänen päänsä ylitse hän tunsi oman intohimonsa, ei sammuneena, vaan ikäänkuin kohisten pois, kauas tästä naisesta. — Ingunn kutsui häntä, Ingunn pelkäsi, ettei Olav huomaisi tämän naisen vain lainanneen hänen Olaviaan ja vetävän hänet nyt turmioon —. Ei, ei Ingunn, minä kuulen sinua — minä tulen —.
Hän jännitti kaikki aistinsa kuullakseen selvästi hätähuudon, jota hän ei kuullut luonnollisilla korvillaan eikä myöskään nähnyt luonnollisilla silmillään olentoa, joka taisteli maan kahleissa. Nyt se hiljeni —.
Olav irroitti hiljaa vieraan naisen kädet kaulastaan, vetäytyi hänestä irti. Nainen seurasi ja katsoi häneen — Olavia pyörrytti nähdessään toisen aran, nöyrän eläimen-katseen. He olivat niin toistensa näköisiä, että hän oli melkein sairas halusta saada suudella eläviä huulia — ja kuitenkin hän tiesi siinä olevan vieraan, joka tuijotti häneen pyytäen ja vaatien, hirvittävä yhdennäköisyys silmien pohjalla. Mutta hänestä tuntui, että hänen oli käytettävä kaikki voimansa vapautuakseen hänestä — oli aivan kuin niitten kovimpien öitten viettelys, jolloin hän oli ajatellut kotilahtea — ajatellut pujahtaa pakoon ja päästä kaikesta —.
»Ei, Ingunn, minä tottelen —. Auta Maria!»
Nainen tarrautui häneen, kuten aalto paiskautuu laivan keulaan ja Olavin täytyi nousta varpailleen, saadakseen hänet irti. Pitkät, valkoiset kädet vielä viimeksi hapuilivat häntä. Olav kääntyi ja läksi —.
Takaapäin Olav kuuli matalan, pitkän parahduksen ja sitten huutoa, sanoja, joista sinkoili ivaa ja raivoa. Hän heittäytyi veräjän yli — nutun lieve pidätti hetken. Nyt tulee varmaankin ihmisiä, Olav arveli, eiköhän nainen huuda väkeään —. Hän juoksi valkaistavien pellavien yli ja joittenkin karjarakennusten väliin, tuli sitten paaluaidan viereen. Se oli kahden miehenmitan korkuinen, mutta mitäpä siitä —.
Hän ei itsekään tiennyt, miten hän pääsi sen yli. Hän seisoi kuivalla nurmikolla heinärukojen keskellä — hän muisteli työntäneensä jotain aitaa vasten ja samalla hänelle välähti mieleen, että hänelle oli käynyt näin kerran ennenkin — hän oli paennut aidan yli.
»Niin se onkin.» Hän sanoi sen ääneen — pysähtyi ja kuunteli, kuuluisiko talosta mitään. Hän oli toisella puolella taloa kuin mistä oli tullut naisen kanssa. Olav ei kuullut mitään — sitten hän läksi juoksemaan vainion poikki lähintä metsikköä kohti.
Päästyään metsän läpi hän keksi pienen polun, joka johti joittenkin läjien ohi alas suon poikki jokea kohti. Hän ei tiennyt missä oli — laakso siinä oli, mutta hän seurasi joen viertä kulkevaa polkua ajatellen kaupungin porttien olevan jo suljetut; ilta yhä pimeni; hän ei enää pääsisi kaupunkiin ja tuskinpa enää tänä yönä Peuraankaan. Olkoon sitten niin. — Hän pyyhkäisi kädellään tukanrajaa ja huomasi kadottaneensa hattunsa. No niin, olkoon vaan — Siinä kulki porraspuu joen yli ja saavuttuaan mäelle vasta rannalla, hän näki hämärissä valoisan kaupungin muurin ja korkeat, vaaleat vahtitornit. Hän seurasi yhä poluntapaista pohjoista kohti — Thamesin suuntaan näkyi vain olevan suonsilmiä.
Miten kauas ja miten kauan hän oli kulkenut, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan, mutta hän arveli olevansa jossain kaupungin pohjoispuolella. Vesilätäköitä loisti pimeässä ja karkeaäänisten koirien haukuntaa kuului jostain. Olav tiesi, että kaupunkilaisten metsäkoiria pidettiin jossain kaupungin ulkopuolella. Mutta yöllä se tuntui kaamealta.
Polusta vasemmalla näkyi kohoavan mäki, jolla kasvoi suuria puita — niiden juurilla kellersi kuihtuneita lehtiä. Olavin aistit tajusivat, hänen itsensä sitä lainkaan huomaamatta, tässä olevan niin kuivan paikan, ettei paremmasta väliä. Hän nousi sinne — matalat, terävät pensaat repivät ja raastoivat hänen vaatteitaan, hän huomasi sopivan kuopan, asettui sinne kietoen parhaansa mukaan vaipan ympärilleen.
Hän tunsi olevansa likomärkä ja hikinen melkein kauttaaltaan, sekä paita että housut olivat kosteat. Olav veti miekkansa ja asettui kyljelleen miekka kourassaan. Hän nukkui heti.
— Herättyään pilkkopimeässä pelon ahdistamana hän luuli huutaneensa. Yrittäen selviytyä unen vallasta hän ei tiennyt ensinkään missä oli — hän makasi paljaalla maalla ja pimeä liikkui ja värisi hänen ympärillään, hän oli likomärkä ja jääkylmä ja hänen sydämensä oli pakahtua epätoivoon ja syyllisyyden tuntoon. — Hän makasi kuihtuneilla lehdillä —.
— Sitten muistot alkoivat selvitä — hänen seikkailunsa ja unensa kietoutuivat yhteen. Samassa kun hän muisti, miten hän oli joutunut viettämään metsässä yötä, hän muisti unensakin ja hitaasti kaikkosi pelko — kyllähän sen muistaminen oli ilkeää sekin, mutta sehän oli vain unta — eikä hän sitä ollut tehnyt, hän ei voinut muistaa edes unessa tehneensä sille lapselle mitään. Eihän hänellä ollut kolmikärkistä tikaria matkallakaan muassa, se oli kotona hänen arkussaan.
Hän oli seisovinaan vuoteen vieressä — pimeässä, se taisi olla metsää — se vuode oli täynnä kuihtuneita, kosteita ja mädänneitä lehtiä, ja puoleksi lehtien peitossa oli alaston ihminen. Lehdet peittivät sen vyötäisiin asti ja ne peittivät kasvojen yläosankin. Hän ei ollut varma, oliko se poika vai tyttö, mutta hän arveli sen olleen nuoren neitosen — kehittymätön, matala rinta oli valkoinen ja näytti pehmeältä — ja vasemman nännin vieressä oli kolmiomainen haava, kuin joku olisi iskenyt siihen sisään kolmikärkisen tikarin. Verta oli vähän kihonnut haavan alimmasta nurkasta — mutta se oli sellainen paha, äänetön haava, josta ei paljonkaan lähde verta ulospäin — veri tulvii sisään tukehduttaen ja pysäyttäen sydämen..
Ja hänet oli vallannut kaamea hätä siitä, että se oli hänen työtään ja ettei hän jaksaisi sitä kantaa —. Hän koetti ottaa lapsen syliinsä ja yritti saada siihen henkeä. Eikä hän muistanut edes unessakaan työntäneensä tikaria. Ja sehän olikin vain unta.
Kävi hiljainen tuulen henki, se huokaili puitten latvoissa ja kahisi lehdissä. Hän makasi hytisten ja koettaen pimeässä erottaa ympäristöä, joku pieni eläin liikkui kuivien lehtien välissä. Eikä hän ymmärtänyt mitä se merkitsisi — kenellekään naiselle hän ei milloinkaan ollut tehnyt pahaa, sen hän tiesi, paitsi Torhildille, mutta tämä oli pikku tyttö. Hän muisti kuolleen lapsen kasvot lehtien keskellä ihan selvästi leuka oli lyhyt ja leveä, suu täyteläinen, tukka musta eikä ulottunut olkapäitä alemma. Hän ei muistanut koskaan tunteneensa tämän näköistä.
Se ei voinut olla Cecilia, hänen vaaleakutrinen tyttönsä Lämmin helpotuksen laine täytti hänet, Ceciliaa ei uhkaa mikään vaara.
Mutta hänen ajatuksensa eivät tahtoneet irtautua unesta. Joko se oli pahojen voimien ilkeyttä tai se oli varoitus, jota hän ei ymmärtänyt — ainakaan vielä. Ja hän ajatteli illan tapausta puistossa — oliko se totta vai näköharhaa? Toinen oli ollut niin Ingunnin näköinen, ettei se voinut olla oikeata — ja hän oli tuntenut miten Ingunn itse oli ollut läsnä, aivan lähellä, valittaen surun ja voimattomuuden kahleissa —. Ja hänelle selvisi yhtäkkiä: ellei Ingunn olisi saanut ääntään kuuluville, jospa hänen olisikin pitänyt olla kuoleman ja voimattomuuden ja maan kahleissa todistajana — Olavin antautuvan noidan valtaan, tai mikä se lie ollut —.
Hänen sisässään tuntui jotain murtuvan, ja sekä suru että hellyys tulvehtivat lämpiminä täyttäen hänet niin, että joka solu hänessä lämpeni — hän oli ollut niin vähällä murskaamaisillaan Ingunnin, yritettyään koko Ingunnin elinajan kantaa häntä käsillään, mikäli mahdollista.
— Silloin hän yht'äkkiä muisti huutaneensa: auta Maria — hän ihmetteli sitä itsekin: johan siitä oli vuosia, kun hän viimeksi oli Marialta jotain pyytänyt. Hänen mielestään hänen ei sopinut mennä pyytämään apua siltä, jonka pojalle hän oli uhmaillut. Hän oli lukenut Avensa, kuten hän oli pienestä pitäen tottunut tekemään, osoittaakseen hänelle sitä kunnioitusta, mikä hänelle kuului, mutta ei milloinkaan hyötyäkseen siitä jotain. Ja niin hän nyt oli huutanut häntä illalla kuten eksynyt lapsi huutaa äitiään —.
Olav kääntyi toiselle kyljelle painaen päänsä käsivarteensa ollakseen näkemättä pimeyttä. Salve Regina, mater misericordiae — hän aikoi lukea rukouksen yhä uudelleen ja uudelleen kunnes nukkuisi, eikä ajatella muuta. Niin, Maria, nyt minä tulen Taivaan Kuninkaalta armoa anoen —.
— Väliin hän nukahti, heräsi jälleen, nukahti taas ja sotkeutui uniin, joilla ei ollut mitään yhteyttä keskenään, mutta kaikki olivat ilkeitä — hän heräsi aina tuskallinen pistos sydämessään. Mutta yhä uudelleen hän yritti nukkua ja kaikin voimin keskittää ajatuksensa samaan: rukoukseen jonka tuli tänä yönä olla hänen kilpenään.
Ja sitten hän vihdoin heräsi, huomasi auringon paistavan ja tunsi olevansa täysin virkeä. Ja hänen mielensä täytti vieläkin aamuisen unen hyvyys ja turvallisuus. Aamukylmä uhosi häneen mäestä, mutta hän jäi pitkälleen tuijottaen metsänlaitaan, jossa kaste välkkyi sinivalkoisena aamuvalossa. Pisarat liittyivät heinänkorsissa helmi helmen viereen. Pensaat tummine, kovine ja terävine lehtineen loistivat kuin hiottu teräs. Sininen auer hohteli vuoren rintamia verhoavien puitten välillä. Uni häilähteli taas hänen mielessään kuin lempeä, maidonvalkea aamuhämärä.
Hän oli lepäävinään naisen helmassa, pää hänen sydämellään, ja tuntemastaan syvästä, rauhallisesta onnesta hän tiesi, kuka siinä oli, ja hän virkahtikin: äiti! Hän ei muistanut hänen kasvojensa piirteitä — hän ei saanut niistä nyt kiinni — mutta unessa hän muisti ne tunteneensa, vaikka hän olikin ollut äidin kuollessa älytön sylilapsi.
Arnvid oli myöskin vilahtanut unessa, hänellä oli yllään pitkä, valkoinen mekko — se lienee ollut munkkipuku — ja Arnvid oli jutellut hänen äitinsä kanssa ikäänkuin hänen päänsä ylitse ja hän lepäili kuten pikku lapsi äitinsä sylissä. Torfinn-piispan hän myös oli nähnyt. He olivat kaikki valemeressä, kuten pilvet auringon loistaessa niiden takana, mutta se ei loistanut häneen eikä se hänestä ollutkaan aurinko, vaan jokin näky tai asia, jonka toiset näkivät, mutta hän ei nähnyt, hän näki vain valon, joka hohti heistä —
Pieni kirkonkello alkoi kilahdella aivan lähellä, Olav ponnahti pystyyn jäykkänä ja viluissaan. Hän oli tullut hyvin tuhruiseksi: nuttu oli ryppyinen ja likainen, Olav puhdisti vaatteitaan ja poimi pois lehtiä ja roskia. Olisipa hänellä ollut vaippa huppuineen —. Hän riisui omansa pois kantaen sitä käsivarrellaan, silloin ei pistäisi niin silmiin, vaikkapa hän kulkikin avopäin.
Olav kulki kellon ääntä kohti. Polku johti alaspäin pitkin metsänreunaa. Kierrettyään pyökkimetsän kulmauksen hän katsoi vaistomaisesti länttä kohti — ajatellen samassa, ettei suinkaan maksanut vaivaa etsiä eilistä taloa: tuskinpa sitä tänään siellä olisikaan. Pieni kirkko, jonka kellot soivat, oli erään puron toisella rannalla, vähäisellä kummulla. Hän Iäksi sinne arvellen siellä selviävän, mikä nyt oli epäselvää.
Kirkko oli pieni, köyhä huone ja ilma oli raakaa ja ummehtunutta; Olav arveli, ettei täällä usein messua lueta ja se messu, joka nyt oli alkanut, oli tarkoitettu kymmenelle, kahdelletoista köyhästi puetulle miehelle, jotka seisoivat alttarin lähellä ja joilla oli jokin yhteinen merkki — lienee joku veljeskunta viettämässä juhlaansa. Ihmiset olivat koristautuneet parhaansa mukaan. Mutta papin messukaapu oli kulunut, lukkari ja kuoropojat olivat välinpitämättömiä ja käyttäytyivät vailla siroutta ja arvokkuutta, papin kiirehtiessä jumalanpalvelusta kuin hän vain koettaisi saada sen pian loppuun.
Itselleen hän ei saanut mitään lohtua — sen vain, että hän seisoi täällä tuntemattomana ja köyhänä näitten köyhien ihmisten keskellä, jotka hänen kanssaan ottivat osaa tähän huolimattomaan jumalanpalvelukseen. Hänelle selvisi kuitenkin, miten vähän merkitsee keski-ikäinen mies, jolta on riisuttu kaikki se, millä varat ja ylhäiset sukulaiset hänen mahtiaan lisäävät. Ja hän tajusi saavansa oppia sen yhä selvemmin mitä kauemmas kotoa joutui.
Kerran ennenkin hän oli saanut saman opin, hän muisti sen nyt — nuoruuspäivinään, maanpakovuosinaan. Hänessä tulvahti selkeä, viileä katkeruus. Senkö tähden hän oli palannut kotiin ja senkö tähden hän oli viettänyt monen monet vuodet ainoan armaansa kanssa kuten pimeässä talossa — jotta Jumala nyt taluttaisi hänet ulos, lukitsisi oven hänen takanaan ja lähettäisi hänet jälleen kulkemaan.
Hän näki kotitalonsa, kuten näyssä — selvemmin kuin milloinkaan näkevin silmin. Sillan ja ranta-aitat, vuonon veden, joka loiski pilarijalkojen välissä, pitkän, auringon paahtaman kattorivin ja talojen ruskeanharmaat päädyt mäellä, Hevostunturin seinä takanaan, peltonsa, joitten välissä oli harmaita ja ruskeita kalliopaasia, ympärillä harmaat ja ajansyömät vuoret, joilla kasvoi tuulen käyristämiä petäjiä, mutta laaksossa heinäpellot ja metsän. Eipä se ollut niin suuri ihanuus, ettei hän suurempiakin olisi nähnyt, mutta se oli hänen omansa; sieltä olivat hänen isänsä lähteneet maailmalle, ja sinne ne olivat jälleen palanneet. Jos kaikki muu olikin hänen elämässään käynyt toisin kuin mitä hän oli kuvitellut, perintönsä hän oli saanut takaisin ja viljellyt sitä — hän ei ainakaan jättänyt jälkeensä vähemmän kuin mitä hän oli käsiinsä saanut. Nyt siellä laiturin laidassa oli veneitä, suuria ja pieniä, oli peltoja ja niittyjä, jotka hän oli uudelleen perannut sammaleisesta ja vanhentuneesta maankamarasta Kverndalenin puolelta.
Köyhä miesjoukko astui yhdessä alttarin ääreen. Nyt hän näki heidän merkissään olevan kuvan: Jeesus kumarassa ristinsä alla ja hänen takanaan mies auttamassa häntä, kyreniläinen talonpoika. Se oli siis kantajien veljeskunta. Eräs teineistä viittasi Olavia — luuli tämänkin kuuluvan joukkoon. Olav pudisti päätään polvistuen siihen missä oi seisonutkin, aivan oven suuhun.
Ja ehtoollisleivän yksinkertaiseen muotoon pukeutuneena Taivaan Kuningas astui alas, antaen itsensä köyhille ystävilleen Olav oli ainoa, joka ei rohjennut astua pöydän ääreen. Olav oli vuosikaudet tiennyt, että kun hänen pääsiäisenätäytyimennä — meni hän kuten Juudas oli mennyt ehtoollispöytään. Läsnä ollessaan hän ei milloinkaan ollut voinut käsittää, miten Juudas uskalsi — hänenhän piti ymmärtää Jumalan tietävän, mitä hän oli tehnyt. Nyt hän oli samassa asemassa kuin Keriotin Juudas: hän kulki toisten kristittyjen parissa, he kohtelivat häntä hyvänä kristittynä, kuten apostolit olivat kohdelleet toveriaan Juudasta istuessaan pöytään sinä iltana. Ja hän oli itse ajatellut, että koko joukossa vain Hän toisena tiesi hänen petoksestaan.
Tällaiseksi hän oli tullut. Kerran hänkin oli ollut kuni nuori vainio, joka kasvaa voimakasta orasta siihen kylvetystä viljasta: esi-isiin kuuluvien uskollisten miesten perinnöstä, uljaitten miesten, jotka eivät kurkotelleet menetettyä onneaan kohti, kunhan vain säilyttivät kunniansa tahratonna. Mutta nyt hän oli itse tehnyt elämänsä sellaiseksi, hän oli nyt niiden hoidottomien peltojen kaltainen, joita hän oli Hestvikeniin palatessaan tavannut rikkaruohon vallassa —.
Olav nosti katseensa. Keskelle seinää oli maalattu kuva Herrasta istumassa Kaanan hääpöydän ääressä. Hänen vieressään seisoi Maria; tämä ojensi kätensä tarjoilijoita kohti silmien katsoessa suoraan oven suussa polvistuvaan mieheen:
»Mitä hän teille sanoo, se tehkäät!»
Olav ei tiennyt oliko hän kuullut sanat vai tulivatko ne hänestä itsestään.
Niin, puhdista minut, kuten maanviljelijä puhdistaa tulella ja raudalla — ota omasi jälleen, niin että se voisi kasvaa Sinulle sadon!
Vielä kerran hän näki Hestvikenin kuni kajastuksena. Sitten meren harmaana, aalloilla hopea-välkettä, rannan vaipuessa sen takana harmaan sinervänä. Ja hän näki itsensä pienenä ja yksinäisenä seisomassa uloimman saariston äärimmäisellä rannalla. Hän odotti ypöyksin Häntä, joka astelee kimmeltävillä aalloilla, kuten isäntä astelee pelloillaan ja pysäyttää myrskyn, niinkuin maamies hevosensa. Ja rannalla seisova mies on vapaa, niin vapaa, ettei sitä tajua kukaan muu kuin se, joka on ollut pitkän synnintuskaisen yön ajan vankikomeroon tukehtumaisillaan.
Soihtuja kantavien messu-apulaisten keskitse pappi astui pitkin köyhien työmiesten riviä. Papin ottaessa rasiasta ehtoollisleipää, Olav rukoili joka kerran hiljaa: Sinä rikas Kristus, armahda minua! Sinä rikas Kristus — hän ei ollut milloinkaan ennen ajatellut, miksi ihmiset häntä siten nimittivät. Nyt hän sen ymmärsi. Herra, minä en ole arvollinen, ettäs astuisit kattoni alle, minä olen tyhjä ja alaston, minulla ei ole mitään, millä voisin Sinua miellyttää, mutta Sinä astut sisään tyhjään huoneeseen, Herra, ja täytät luotusi siunauksellasi.
Ehkäpä Sinä sentään vielä otat minut palvelukseesi jälleen. Jos minä olen liian vanha oppiakseni lukemaan ja laulamaan Sinun kiitostasi, lienen sentään kyllin nuori ja voimakas kelvatakseni vaihdettavaksi pakanamailla surkeaan orjaan—.
Hän huomasi silloin, että joku koputteli hänen vieressään seinään.Keskenkasvuinen poika seisoi nakutellen kalkkia avaimellaan ja näyttikärsimättömänä odottelevan oven sulkemista. Kirkko oli muuten tyhjä.Olav nousi ja läksi.
Veljeskunta kulki pellolla, pappi sekä hänen apulaisensa. Merkin sininen silkki loisti kellertävän vehnäpellon yli. Poika sulki kirkonoven ja juosta kippasi perään. Olav seurasi hitaasti jäljessä astellen auringon valossa avopäin.
* * * * *
Laivavene oli poissa hänen saapuessaan läntiselle laiturille. — Hänen oli kuljettava satamaan, jossa heidän aluksensa oli ja etsittävä lautturi. Tämä nauroi nähdessään Olavin ja sanoi jotakin — Olav ymmärsi tarkoituksen, vaikkei sanoja, hän nauroi myöskin ja pudisti Päätään. Hän oli ihmeen iloinen ja tuntui kevyeltä — aivan kuin jonkin ratkaisun edellä.
Hän tapasi laivalla Rikardinpojat. Olav huomasi heidän puhuneen hänestä — ja he katsoivat ivallisesti hymyillen häneen, joka palasi niin myöhään repaleisena ja hatutta päin. Mutta he eivät olleet mitään huomaavinaan, enemmän kuin Olavkaan.
Rikardinpojat olivat tulleet hakemaan toisia kanssaan toivioretkelle.Pohjoispuolella Lontoota oli jossain pyhäkkö, jossa oli ihmeitätekeväNeitsyt Marian kuva; se oli kerran maailmassa, viikinkien ryöstellessä,kätketty onttoon tammeen ja löydetty jälleen. Huomenna oli sen juhla.
Olav ilostui. Hän oli aikonut huomenna mennä Marian kirkkoon.Saarnaajaveljesten kirkkoa hän ei enää halunnut muistellakaan.
Seuraavana iltapäivänä Olav seisoi kirkkomäellä, pyhiinvaelluspaikan ulkopuolella — hän etsiskeli seuralaisiaan.
Pöly leijaili vaaleana pilvenä auringon paistaessa tallatun nurmikon yllä — ihmisiä vilisi kaikkialla lähtöä tekemässä. Joukko katumuspukuisia miehiä kantoi mahdottoman suurta puuristiä, joka huojui heidän astellessaan mäkeä alas; he lauloivat kulkiessaan litaniaa ja pölyttivät jalkoineen ilmaan uusia tomupilviä. Heidän laulunsa kaiku hymisi vielä kauan heidän mentyään pitkänä äänivirtana ja korviin kantautui ratsastavan kansan hevosten töminä, huilun valittava sointu ja harppujen syvä jyminä.
Ylt’ympäri kenttää kohosi pyökkimetsä muurina ja sen latvat hohtivat kelmeässä auringon valossa harmaansinistä taivasta vasten — oli kuuma päivä. Mäen alla oli puronvarsiniityllä markkinat: savu nousi roviosta metsikön yli; joku paistoi siellä härkiä ja kokonaisia lampaita, ja kaupustelijoiden terävät äänet kuuluivat keskellä humaltuvien ja ilakoivien ihmisten hälinää.
Vielä kulki yksi ja toinen kirkkoon ja sieltä pois. Mutta aamulla oli suuri kirkko niin tupaten täynnä kansaa, että Peuran miehet töin tuskin pääsivät tuppautumaan sisään messun aikana, eivätkä he olleet nähneet kerrassaan mitään. Ja sekös vei aikaa, ennenkuin he olivat päässeet tunkeutumaan siihen kappeliin, jossa Tammen Neitsyt Maria oli. Siellä paloi ainakin satakunta vahakynttilää, oli vallan elävistä liekeistä seinä — kulta ja hopea vain kimalteli. Kuva oli pikimusta, kasvot pitkät, jäykät ja kovat, päässä kultakruunu, ja kultavaipan laskoksista katseleva lapsi muistutti puumähkyrää. Mutta se oli ikivanha ja sangen arvokas. Pyhäkössä ei ollut tilaisuutta pitää pitempiä rukouksia, siellä tunkeili kansaa niin paljon.
Kun he sitten pääsivät eväsreppujensa kimppuun, he ostivat omenaviiniä — se oli aika hyvää ja nousi päähän; sitten he eksyivät toisistaan tungoksessa markkinapaikan lähettyvillä. Olav ja Tomas olivat kauimman aikaa pysytelleet yhdessä, mutta sitten Tomaksen teki mieli kuunnella niin kauan vaeltavaa laulajaa, että Olav kyllästyi odottamiseen ja läksi eteenpäin. Hän seisoi metsän reunassa katsellen löytäisikö jonkun joukostaan ihmisvilinässä, joka kuhisi mäellä sinne tänne.
Hän koetteli nutun alla, vyön välissä, säilyttämiään kääröjä. Niissä oli lahjoja, jotka hän aikoi lähettää kotiin — viimeisenä tervehdyksenä. Signelle ja Iinalle koristellut samettikäsineet, Cecilialle koralli- ja kultahelmikoristeinen rukousnauha, Eirikille tikari. Vaikka nythän Eirik perisi kaikki hänen aseensa — paitsi Ættarfylgja-tapparaa; hänen täytyy muistaa lähettää kotiin sana, että se kirves seuraisi Cecilian sukuhaaraa.
— Ajatukset suhisivat kuin olisi mehiläispesää hätyytetty. Hän yritti päästä niistä eroon — katseli ympärilleen eikä nähnyt omaa joukkoaan missään.
Jostain metsästä takaapäin hän kuuli laulua; se kuulosti tanssilauluilta. Olav kääntyi ja läksi kulkemaan metsäpolkua — tanhupaikasta hän varmaan tapaisi ainakin Galfridin ja Leifin.
Hetken päästä hän saapui suurelle niitylle keskellä metsää. Joukko leikkijöitä seisoi keskellä kenttää lepäämässä. Puitten juurella nurmikolla loikoili ihmisiä syöden ja juoden. Pieni poika juoksi Olavia kohti, kompastui ja kaatui. Olav nosti maasta kohti kurkkuaan parkuvan pikku miehen ja yritti sitä hillitä. Hän seisoi lapsi käsivarrella ympärilleen katsellen. Silloin tuli lihava, nuori, kaunis vaimo juosten. Olav hymyili ja pudisti päätään hänen sanatulvalleen. Äkkiä hän painoi pojan rintaansa vasten suudellen häntä ennenkuin ojensi hänet äidille. Se oli kuin jäähyväiset jostain —.
Leikkijät asettuivat jälleen piiriin — siinä oli yksinomaan miehiä; he kulkivat käsi toisen kainalossa ja alkoivat rajun ja kiihoittavan laulun. Olav läheni, tunkeutuen katselijoitten joukkoon.
Kummallinen, kajahteleva ja kiihkeä tanssi sai veren hänen suonissaan läikehtimään: he lauloivat taistelusta ja hän muisteli kuulleensa sellaista ennenkin — hänen sydämensä liikehti kuten liikehtii multakumpu, jonka alta kuolleista herännyt pyrkii ylös — ja kun hän näki ympärillä olevien kasvot, syke kasvoi yhä. Vanhat miehet seisoivat etukumarassa päällään tahtia nyökäten, jännityksestä hehkuen. Suuret, komeat emännät kuuntelivat ilme kovana kuin laulu koskisi heidän kokemiaan onnettomuuksia. Olavistakin tuntui, että siinä oli jotain koettua, mutta mitä, siitä hän ei päässyt perille —.
— Silloin se vaikeni yht'äkkiä! Glaama-joki virtaili tulvillaan ja kylmänä, varjossa päivä sädehti vielä vartiotornin huipuilla — linna kohosi pienellä saarella virran keskellä. Ja hän seisoi rantaniityllä katsellen miten jaarlin muukalaiset soturit tanssivat ja lauloivat englantilaisten ja skottilaisten taisteluista. Totta vieköön — se lauluhan se olikin!
Muistot, joita hän ei ollut vuosikausiin ajatellutkaan, tulvivat hänen sielunsa syvyyksistä esille, kuten vangit tyrmästään. Näyt vierivät nopeasti ohitse — raivoisat taistelut, mies miestä vastaan, loimuavat soihdut valaisemassa hurjaa kamppailua ahtaassa, pimeään avautuvassa porttiholvissa — ja taas hän oli veneessä soudellen illanhämyssä saareen Tukholman muurin ulkopuolella, ja tuhdolla häntä vastapäätä istui jaarli, lyhyenä ja leveänä kuin luhdin ovi, murtumattoman vankkana, karvaisena ja lämpimänä kuin uroskarhu, viininpunaisen vaipan hohtaessa harteilla ja kirkkaitten silmien loistaessa taistelun- ja seikkailunhaluisina — Alf-herra, Alf-herra, minun isäntäni!
Tanssivien ketju sivuutti hänet eikä raju, kajahteleva laulu loppunut. Miehet riippuivat toinen toisensa käsivarren varassa ja ketju liikahti heidän nojautuessaan taaksepäin; aina heidän hypähtäessään koholle ja polkiessaan tannerta heidän tulipunaiset, laulavat kasvonsa hohtivat häilähtelevän pölypilven lävitse. Sitten tempautui koko piiri äkkiä oikealle ja jälleen vinhaa vauhtia vasempaan —. Olavin täyttivät yhä menneet muistot: miehistä, joiden ystävä oli ollut ihanalla, viileällä tavalla, haarniskavarusteissaan yksinäisinä, mutta toisiaan suojellen kiivin ja miekoin. Hornan kuiluun kaikki naiset, he tunkeutuvat liiaksi miehen tielle! Hän näki tulenloimun erään kaupungin pimeitten hirsipäätyjen välistä. Ja hän itse seisoi ovella kaksikymmenvuotiaana, täysissä varusteissa — eräs neito, jonka nimen hän on unohtanut, yrittää vetää hänet sisään ja kätkeä — hän nauroi, suuteli häntä ohimennen lähtiessään porhaltamaan paljastettu miekka kädessä katua pitkin siihen suuntaan, josta kuuli kuninkaan miesten torviinsa puhaltavan — ja hänessä kuohui kiukkuinen pelko, etteivät vain jaarlin miehet anna toisten pakottaa itseään laivoihin vastarintaa yrittämättä.
Olavin kädet puristivat vaipan lievettä — hänen mielensä paloi: miten hän oli saattanutkin tämän kaiken unohtaa! Ja nyt näky palasi jälleen, talo mäellä lahden rannalla, se tuli nyt kumman kalpeana ja kuihtuneena; mutta se oli täpötäynnä muistoja raihnaudesta ja taistelusta hämärä harmaata ylivoimaa vastaan ja sairaasta naisesta, joka riisti hänen nuoruutensa ja miehuutensa ja joka kuihtui kuihtumistaan, vaikkakin tämä imi hänestä lakkaamatta voimaa Ja äkkiä nämä muistot, kaikki mitä hän niistä tiesi, muuttavat — Herra siunatkoon — nyt ne kiusasivat ja häiritsivät häntä. Eikö hän ollut kuin vuoreen viety — tai kuin manalaan!
— Laulu päättyi jyrisevään kiljuntaan, ja samassa tömähti puolisen sataa jalkaparia samalla kertaa tantereeseen. Olavilta pääsi syvä huokaus —.
Piiri hajaantui ja katselijat läksivät pois. Olav liikahti eikä tiennyt minne mennä. Silloin hän törmäsi johonkin — vilkaisi häneen ja huomasi siinä sokean saarnaajaveljesten kirkosta.
He seisoivat hetken toisiinsa tuijottaen — niin ainakin Olavista tuntui: toisen kuihtuneet, sokeat kasvot, tuskan tai lieneekö ollut katkeruuden uurtelemat, näyttivät olevan täynnä katsetta. Olav ei ajatellut mitään, seisoi vain kuin naulittuna; sitten sokean kasvot muuttuivat ikäänkuin hän olisi herännyt pahasta unesta. Niillä karehti hymy hänen hapuillessaan eteensä käsillään ja sanoessaan jotakin.
»Cognovis me?» [Tunnetko minua?] Olav kuiskasi arasti.
Vieras — Olav huomasi, että hän oli vielä melkein poikanen — vastasi heti samalla kielellä, mutta hän puhui niin nopeaan ja sujuvasti, ettei Olav ymmärtänyt mitään.
»Non capio bene latinum» [En osaa hyvin latinaa], mutisi Olav nolona.
Toinen hymyili kohteliaasti toistaen saman hitaammin ja lyhyemmin. Olav ymmärsi sen verran että hän oli eksynyt seurueestaan ja että hän nyt pyysi Olavia viemään hänet jonnekin — kirkkoon. Viivytellen Olav tarttui nuoren miehen käteen.
Nuorukainen yritti saada keskustelua syntymään — latinaksi, englanniksi ja ranskaksi, vähän kutakin. Olav ymmärsi hänen tarkoittavan, että hän tunsi hänet dominikaanikirkosta.
»Non es —» hän etsi sanaa sokea. Hän vilkaisi salavihkaa toisen sammuneisiin silmiin. Ei, kyllä hänen täytyi olla umpisokea. Hän hätkähti, siis joku oli näyttänyt häntä miehelle. »Non es caesis?» [Etkö ole sokea?] Jännitys täytti hänet jonkinlaisella ilolla. Nyt hän sai olla varuillaan —.
Metsässä oli pimeää. Olav kuljetti vierasta varovasti kivien ja puunjuurien yli — samalla pitäen tarkasti silmällä, olisiko metsikössä ihmisiä. Olipa sattunut niin onnettomasti, että vieraan vasen käsi lepäsi hänen oikeallaan — vai olikohan toinen sovittanut siten tahallaan? Olavia hävetti nyt vaihettaa. Mutta hän piti toisen miekka-kättä silmällä.