Hän kulki odottaen, että kohta välähtäisi tikari — tai että joku ryntäisi pimennosta — eihän tie ollut ennen leikkikentälle näin pitkä, eikä polku näin kaita — ja täällä metsässä oli vielä kovin pimeätä. Mutta sokean kysymyksiin hän vastasi levollisesti, että hänen nimensä on Olav, on norjalainen ja kauppias. Hän olisi myöskin selittänyt missä hänen aluksensa on — saakoon vaan sen tietää, ei hän aio pakoilla — mutta yrittäessään sitä toimittaa, ei hän saanutkaan sitä selväksi vieraalla kielellä.
Ja samassa he olivat poissa metsästä. Olav talutti sokeaa miestä kohti kirkkoa, joka hohti kalpeana illan hämyssä. Ja sekava, painostava pelko valtasi nyt Olavin — tämä vieras ei aikonutkaan kohdata häntä tikarein tai asestetuin miehin. Mutta kirkkoon sisälle hän ei menisi tämän miehen kanssa!
Silloin heitä kohti juoksi eräs palveluspojista huutaen nähdessään isäntänsä. Tämä irroitti heti kätensä Olavin kainalosta, tarttui hänen käteensä ja kiitti avusta. Olav oli mykkänä hämmästyksestä. Nuori ritari kääntyi seuralaiseensa, laski kätensä hänen olalleen ja kulki toisen ohjaamana eteenpäin, kääntyen vielä kerran ja tervehtien Olavia sanomalla »vale!» [Voios hyvin!]
Olav jäi seisomaan — nyt oli kaikki niin kummallista, että hän tunsi pettyneensä. Hän katseli vieraan jälkeen. Kirkon vieressä olevan luostarin portilla seurue oli nousemassa ratsaille. Ja vähän ajan kuluttua he ratsastivat sen paikan ohi, missä Olav seisoi.
Siinä oli useita ylimyksiä samettipuvuissaan, kultaiset käädyt rinnalla riippumassa; heillä oli komeat ratsut ja kallisarvoiset valjaat. Sokea ratsasti suurella oriilla, jota knaappi talutti. Jäljessä ratsastavat palveluspojat olivat asestetut ja varustetut matkaa varten ja viimeisenä kulki monta kuormahevosta. Olav arveli heidän tulevan jostain kaukaa —.
— Ja nyt hänelle selvisi, että sokea mies oli ollut kotoaan poissa jonkin päivän. Ja niin oli vaimo lähettänyt yksin ollessaan hakemaan Olavia. — Hän näki edessään puutarhan kaukaisimmassa nurkassa kätkössä olevan lehtimajan, nuoren naisen, joka tuli hiukset voideltuina, vain ohut silkkipuku verhonaan — ei se ollut mikään noita tai näköharha, kuten hän oli itselleen uskotellut — olihan vain uskoton aviovaimo —.
Raivo täytti Olavin ja hänestä tuntui, että hän olikin juuri se petetty mies. Hänen kiukkunsa muuttui kuumaksi ja veriseksi himoksi — hänen olisi tehnyt mieli ottaa nainen ja kuristaa hänet paljain käsin. Ja samassa hänessä liikkui kummallinen, epätodellinen tunne, että hänelle oli joskus ennenkin käynyt samoin —.
Sitten verenkohu tasaantui ja punainen sumu hälveni hänen silmistään. Hän tunsi maan jälleen jalkainsa alla ja hän katseli ympärilleen kumman terävin ja selkein silmin. — Haalea valo lepäsi pyökkien latvoilla ja yläpuolella oli taivaalla muutamia vaaleita pilven hattaroita; kirkon harmaaseen seinään heijastui päivän kilon punerrus. Nyt oli melkein autiota ja tallatusta nurmikosta kohosi pölyn ja kasteen sekainen haju. Ja kylmän selkeästi Olav tunsi, että hän on kerran ennenkin ollut samanlaisessa leikissä osallisena. Mutta tällä kertaa hän oli varas.
Hän tarttui kaksin käsin vaippaansa kuten repiäkseen kahleet irti —. Mutta hänen sielunsa syvimmistä komeroista — nyt kun hänen vihdoin viimein oli pakko kurkistaa sinne — uumosi sanaton pimeys. Tämä oli tarkoituksena siinä, mitä hän oli kokenut viimeksi. Toisen miehen vaimo oli asetettu hänen eteensä niin, ettei hänen tarvinnut muuta kuin ojentaa kätensä ja tarttua häneen. Eikä hän itse ollutkaan muuta ajatellut kuin ottaa hänet — ennenkuin hänelle huudettiin ja häntä varoitettiin, joko taivaasta tai kiirastulesta. Ellei häntä olisi nykäisty pois, kuten äiti nykäisee lapsensa tulesta, olisi hän nyt itse ollut aviovaimon häpäisijä —.
Olav läksi astelemaan nopeasti, kuten pakoon näitä ajatuksia: Hän kulki markkinatorin poikki. Mäellä, yhä lisääntyvässä pimeässä, hehkui vielä nuotion jäte; eräässä paikassa nousi roviosta liekkejä; siellä oli ihmisiä ja kaikki näyttivät olevan juovuksissa. Olav riensi eteenpäin; hän saapui jälleen metsään leveälle polulle, joka johti mäelle.
Hän yritti jonkinlaisella epätoivoisella kiukulla vaimentaa ääntä; piru vieköön, minähän enkoskenutkaannaiseen. Minä olen kulkenut täällä kuin eläin katsellen englantilaista narttua, sillä hän muistutti minun mielestäni minun vaimoani. Ja kyllä hän saikin harmitella joutuessaan siinä iässä naisen pauloihin — mutta minähän en ajatellut mitään sellaista ja läksinhän minä heti pois huomattuani mitä hän tahtoi —. Ja että sokea oli hänet tuntenut, sehän ei ollut mikään ihme; olihan hän usein nähnyt sokeita miehiä — kerjäläisiä ja vanhoja ihmisiä — jotka näyttivät näkevän koko ruumiillaan: he saivat koiran vainun ja kuulon.
Mutta kaikista ponnisteluista huolimatta hän ei saanut sisäistä ääntä vaikenemaan — eihän hän ollut kenenkään miehen kunniaa loukannut. Mutta kulkiessaan sokean miehen kanssa metsän läpi hän ei ollut sitä muistanut — hän oli ollut varma siitä, että tämä vainosi hänen henkeään ja täydellä syyllä. Ja nyt hän myöskin tiesi, että hän oli tullut vikapääksi johonkin, seuratessaan vieraan rouvan lähettiä — tai oliko joku vanha rikos tullut päivänvaloon?
Rientäessään yhä pimenevässä illassa metsätietä, jalka varmana kuten unissakävijällä, yli kivien, kantojen ja oksien, hänestä tuntui, että tämä pimeys, jota kohti hän yhä syvemmälle ja syvemmälle kiiruhti, oli hänen omaa sisäistä pimeyttään, ja nyt hän oli saapumaisillaan kaikkein syvimpään salakammioon. Kohta hän olisi pakoitettu peräytymään selkä perimmäistä seinää vasten, mutta hän tiesi myös, että hän vastustaisi ja taistelisi viimeiseen asti. Ja hän ymmärsi —.
Ensin oli Jumala puhunut hänelle kasvoista kasvoihin — sinä yönä, jolloin hän kadotti Ingunnin. Sinä hetkenä jolloin hän tiesi ainoan ystävänsä jättäneen hänet, oli Jumala puhunut hänelle ristin yksinäisyydestä. Ja sinä yönä, ja loin hänestä tuntui, että hän hikoili verta tuskasta, oli Jumala näyttäytynyt hänelle kalmantuskasta, ruoskimisesta, naulan jäljistä ja orjantappuroista verissään ja Hän oli puhunut Olaville, kuten veli veljelleen: Oi, katsokaa kaikki te, jotka teitänne kuljette, katsokaa tänne ja nähkää, onko suurempaa tuskaa kuin minun tuskani! Ja hän oli nähnyt oman tuskansa verivirtoina valuvan Hänen verisillä hartioillaan. Eikä hän vieläkään ollut jaksanut mennä —.
Ja Jumala oli puhunut hänelle toisenkin kerran. Hän oli puhunut hänelle pyhässä kirkossaan Olavin sen verran selvittyä tuskan kuumeesta, että hän pystyi kuuntelemaan rauhan sanoja. Ja kuitenkin hän oli yhä viivytellyt — hän ei ollut edes varma oliko hän nytkään kuullut kutsua —. Ellei —
— Mutta nyt tämä oli varmaankin tapahtunut, jotta hän olisi pakotettu näkemään, kuka hän oli ja mikä hänen syntinsä oli.
Ja hän seisoi samassa ikäänkuin ulkopuolella itseään — kuten seisotaan aidan takana katsellen miestä, joka raataa rikkaruohoisella, perkaamattomalla pellolla.
Mies puuhaa karhunmarjapensaan ääressä, jota hän yrittää kiskoa juurineen pois, hän raastaa vaatteensa rikki ja ruumiinsa verille. Mutta rikkaruohoa, karkeita ja haisevia ohdakkeita, juolavehnää ja leskenlehtiä hän ei ole näkevinäänkään. Eikä kuitenkaan karhunmarjapensas tukehduta hänen peltonsa viljaa: kyllähän se kasvaa suureksi seisoessaan täydessä kukoistuksessaan, mutta se ei levittele siemeniään, eikä leviä kaikkialle, sen saa kerta kaikkiaan hävitetyksi, jos ryhtyy siihen puuhaan. Eikä sitä kukaan halveksi sen siinä rehevänä ja hyödyttömän kauniina kukoistaessa.
Hän oli vain tahtonut tunnustaa suuret syntinsä. Sillä kyllä ne lienevät veriruskeita, taivaan valtakunnassa vallitsevien lakien edessä. Sen hän oli aina tiennyt, mutta hän oli myös tiennyt, että miesten kesken mitataan toisin. Ja sen lain mukaan, joka vallitsee hänen arvoistensa miesten kesken, hän oli vain tehnyt sen, mikä olikin tehtävä — puolustanut omaa ja vaimonsa kunniaa.
Vieläpä vaikka se tulisi julkikin, mitä hän salassa oli tehnyt, murha, ilkityö — ei ole sanottu, että hänen jälkimuistonsa olisi silti häväisty; hän sovittaa tekonsa mestauspölkyllä. Ei ainoakaan mies hänen vertaisistaan pitäisi häntä rikollisena — vaikkakin he tietäisivät kaikki. Olav näki nyt, että jossain hänen sielunsa komeroissa oli tämä tieto aina olemassa.
— Hän oli silloin ollut siksi nuori, ettei ollut muuta mahdollisuutta kuin tehdä itse vääryyttä, koska hänen kohtalonsa oli punoutunut toisten miesten vääryyksiin ja onnettomuuksiin. Mutta kaikki sitä seurannut paha oli johtunut siitä, että ne, joiden tuli huolehtia kahden lapsen oikeuksista, olivat joutuneet pettämään Ingunnin ja hänet. Ja vihdoin viimein pahin, väärä rippi, pyhän ryöstö, joka poltti sekä suuta että sydäntä — hänet oli ajettu tähän askel askelelta, sillä hänen oli pakko ottaa omiin käsiinsä oma ja kasvattisisarensa asia, ja hän oli joutunut tarttumaan siihen väärin ottein ja tottumattomin lapsen käsin.
Hän ei ollut milloinkaan pohtinut asiaa selväksi tältä puolen, mutta hän oli kaikessa hiljaisuudessa tiennyt, keskellä hätäänsäkin, Jumalan, kaikkitietävän, näkevän kaiken paljon selvemmin kuin hän näkikään — hänen suurimmat syntinsä olivat yhtä paljon vieraitten syntejä kuin hänen omiaan. Hän kantoi toistenkin taakkoja peruuttamattomasti sidottuina omien syntiensä vyyhteen.
Ja sitten hän oli kumartunut syvään lyöden rintoihinsa teinin rukoillessa confiteoria messussa: hän oli valmis tunnustamaan: tässä joukossa ympärilläni ei ole ainoatakaan, joka olisi tehnyt niin mustaa syntiä kuin minä. Jumalan oikeudenmukaisuuden peilissä hän näki olevansa vajonnut niin paljon näitä muita syvemmälle kuin tammen kuva painuu lampeen syvemmälle ympärillä olevan metsikön kuvaa. Ja ihmistenkin mitan mukaan hän oli pitänyt itseään tammena näreikössä.
Mutta tässä ylimaallisessa valossa, joka nyt loisti hänen pimeyteensä, hänelle selveni vihdoin mitä hän sydämensä sopukassa ja kaikessa salaisuudessa oli tahtonut Jumalan kädeltä kätkeä: syntisen ylpeyttä, joka on vaikeampi voittaa kuin vanhurskaan itsevanhurskaus. — Oli miten tahansa, pikkusyntejä minä en ole milloinkaan tehnyt!
Kaksi kertaa oli Jeesus Kristus puhunut hänelle armonsa ihanuudessa — ja hän oli paennut kuin arka koira. Kaksi kertaa ääni oli puhunut: Katso, kuka minä olen, katso minun rakkauteni syvyyttä! Nyt se sanoi hänelle: Katsohan, mikä sinä olet. Katsohan vain, ettet ole muita suurempi syntinen! Katsos, sinä olet yhtä pieni syntinen!
Miekka tunkeutui viiltäen hänen sydämensä syvimpiin juuriin. Non veni pacem mittere, sed gladium; Qui invenit animam suam, perdet illam, et qui perdiderit animam suam propter me, inveniet eam. [Minä en tullut tuomaan rauhaa vaan miekkaa. Joka tahtoo pelastaa sielunsa, se sen kadottaa, mutta joka kadottaa sielunsa minun tähteni, hän sen löytää.] Olav näki näiden sanojen totuuden selvemmin kuin hän oli ennen aavistanutkaan ja kun hän ne tajusi, tuntui hänestä kuin hän olisi vaipunut suuren valtameren jääkylmien vesien alle.
Hän nauroi tuskasta juostessaan synkän metsän halki.
Hän oli ollut olevinaan peloissaan elämänsä menettämisestä — hän, joka oli ollut jo niin kauan elämäänsä kyllästynyt, eikä hän olisi jaksanut muuta kuin Ingunnin vuoksi pysyä elossa päivääkään. Hän ei halunnut siihen takaisin — hän ei joutunut mitään uhraamaan, vaikkapa hän nyt valitsisikin tottelevaisuuden, köyhyyden, siveyden, vieläpä lopuksi orjuuden ja marttyyrikuoleman, sillä sitä, mistä hänen oli luovuttava, hän ei pitänyt minkään arvoisena, mutta se, mikä odotti, houkutteli verrattomilla voitoilla — seikkailuilla, kaukoretkillä, ja lopuksi tulisi rauha ja Jumalan anteeksianto ja pääsy jälleen hänen seurakuntaansa.
Mutta nyt hän vihdoin viimein ymmärsi, että hänen oli valittava, eiJumalan ja tämän maailman tai edes ajallisen elämänsä välillä, vaanJumalan ja oman itsensä välillä —.
Polku vei avoimelle tasangolle — kulki mäenvierua, josta oli metsää kaadettu. Hän näki nyt yläpuolellaan suuren alan taivaankantta tummana ja täynnä tähtiä. Hänen alapuolellaan oli alho tai pieni laakso, hän näki hämärästi puitten latvojen yli; puro solisi jossain alhaalla.
Hän hiljensi vaistomaisesti askeleitaan. Ilman kosteahko henki siveli vilvoittaen hänen hikisiä kasvojaan. Olav kuivasi niitä jonkin kerran. Ja silloin hänestä yhtäkkiä tuntui, huomatessaan kulkevansa niin korkealla, avaruuden levitessä joka puolella hänen ympärillään— että hänet oli viety erämaahan; hän kulki täällä ypöyksin ventovieraassa maassa tietämättä missä oli. Täällä ei ollut ainoatakaan tuttua paikkaa tai ainoatakaan tuttua seikkaa, mihin turvautua päästäkseen näkemästä, mitä ei halunnut nähdä; eikä kansan vieras kieli, jota hän ei ymmärtänyt, saanut sitä Ääntä vaiennetuksi, jota hän tahtoi päästä kuulemasta —.
Olav pysähtyi äkkiä. Tuntui kuin hän olisi imenyt itseensä voimia ympäröivästä pimeydestä ja jalkojensa alta kylmää uhoavasta maasta, niin että hän tunsi minänsä kasvavan ja uhman lisääntyvän: Miksi Sinä kohtelet minua siten? Moni mies on tehnyt pahempia — ja katalampiakin — tekoja. Mutta Sinä et aja heitä pois kodistaan ja rauhastaan etkä ahdista heitä, kuten Sinä ajat ja ahdistat minua.
Vastaus tuntui tulevan hiljaisuudesta aavan tähtitaivaan alta ja metsästä, jossa yö äänteli hiljakseen, laaksonpohjassa virtailevan purosen solinasta:
Koska sinä minua rakastat, minä etsin sinua. Koska sinä minua ikävöit, minä vainoan sinua. Minä ajan sinua takaa, koska sinä paetessasikin kutsut minua —.
Tie muuttui äkkijyrkäksi — hävisi sitten sakeaan metsään. Olav pysähtyi jälleen, heittäytyi maahan mustan aukon suulle, joka johti lehtimetsän uumeniin ja istuutui pää käsien varassa.
Näyt tulivat parvina hänen voimatta niitä estää. Hän voihkasi ääneen. Tämän nähdäkseenkö hänet johdettiin aivan alkujuuriin, nuoruuteensa asti? Hän oli salaa ylpeillyt nuoruudestaan: Minulla oli kuitenkin yksi voima vastassani, minun oli oltava yksin, minua ei kenkään auttanut – – mitä minä tein tai tekemättä jätin, ne eivät olleet henkipaton tekoja.
Eikö kukaan sinua auttanut —? Hänen eteensä kuvastui pieni, tuikuttava valo, kalvolyhty oli pimeän tallin lattialla, ja huoneessa oli kaksi miestä. Hän tunsi Arnvid Finninpojan kasvot, alakuloiset ja säikähtyneet — hän oli juuri syöttänyt ystävälleen valheen. Niin, tämäsyntioli hänen oma syntinsä, eikä kenenkään toisen. Nyt hän näki, tämä oli varmaankin ensimmäinen synti, jonka hän teki tieten tahtoen: vierittäessään rikoksensa ystävänsä harteille, ystävän, josta hän tiesi, ettei tämä milloinkaan kieltäytyisi kantamasta toisen taakkoja.
»Ei —!» Hän oli sen kuiskannut henkeään pidättäen. Sitä hän ei tekisi — tehkööt munkit ja papit, hän ei sulkeutuisi siihen itsensä-tutkiskelun kammioon, josta he puhuvat, asetelkoot he vain kuvastimia, johon Jumalan valkeus ja ihmisen pimeys heijastuvat.
Mutta hän ei voinut puolustautua — pimeässä loistava valo alkoi loimuta ja hän näki sen valossa lukemattomia asioita, jotka hän oli ehdoin tahdoin unohtanut.
Eikö kukaan ollut häntä auttanut —! Ne, joilta hän oli apua pyytänyt, olivat häntä auttaneet, sekä Arnvid että hyvä piispa, Torfinn-herra. Niitä miehiä hän oli rakastanut ja ihaillut ylempinään — alemmiltaan hän ei ollut milloinkaan pyytänyt mitään. Mutta hän oli käyttänyt hyväkseen näiden miesten ystävyyttä yhtä paljon kuin hänen alaisensa olivat käyttäneet häntä hyväkseen. Ero oli vain siinä, ettei hän ollut milloinkaan ajatellutkaan pitää ystävinään ja vertaisinaan niitä, jotka tulivat häneltä jotain pyytämään. Hän oli antanut lahjansa säälistä, välinpitämättömänä ja ylpeänä. Mutta ne miehet, jotka olivat ottaneet hänet suojaansa, olivat kohdelleet häntä apua tarvitsevana nuorempana veljenä. — Nöyryytys vyöryi hänen sydämessään kuten vuoren vieremä — hän oli tukehtua kiviröykkiöitten alle.
Hyvä Jumala, tätä minä en tahdo. Ingunn, auta minua, hän huusi tuskissaan — ole minun todistajani — Ingunn, sinua kohtaan minä en milloinkaan tehnyt vääryyttä —.
Ja taas hän tunsi sanomattoman selvästi, miten lähellä Ingunn nyt oli. Kuolema kätki hänet vain kuin pimeyden sisään. Mutta hän kuuli Ingunnin vastaavan aivan vieressään ja niin suuren tuskan vallassa, että elävät ihmiset muuttuivat sen rinnalla ymmärtämättömiksi lapsiksi:
»Minä olen sinun todistajasi, Olav, ja jokainen, jota kohtaan sinä olet ollut laupias, todistaa sinun hyvistä töistäsi. Niitä on paljon, Olav, sinä olet koettanut antaa Jumalalle hänen lahjansa takaisin moninkertaisena. Mutta sinun teoillesi on käynyt kuin kuihtuneelle viljankorrelle, joka on kauttaaltaan madonsyömä —, ne ovat olleet niin kauan rikkaruohon vallassa —.»
Hän näki ne itsekin, ne olivat heikkoja ja kalpeita tähkiä, jotka eivät jaksaneet työntää kylliksi siementä. Hänen sisin tahtonsa oli pakottanut ne esille — se tahto, jonka Jumala oli antanut hänelle suojaamista ja johtamista varten. Mutta himot ja halut ja vastahakoisuus ja ymmärtämättömyydestä johtuneet harhaiskut olivat voittaneet tämän tahdon, kuten vasallit voittavat herransa. Salainen ylpeys oli pitänyt häntä siinä uskossa, etteivät hänen syntinsä olleet ainakaan lähtöisin pelkuruudesta, enemmän kuin halpamaisuudestakaan. Ja nyt hän näki sälyttäneensä suuret syntikuormansa muitten kannettaviksi, sillä hän ei ollut jaksanut omistaa omakseen holtittomuuttaan ja pelkuruuttaan ja ajattelemattomuudesta tekemiään erehdyksiä.
Hän oli hankkinut itselleen hyötyä ja menestystä sekä vehkeillen että rehellisesti eläen, sekoittaen toisiinsa sekä valhetta että totuuden jyväsiä, käyttäen hyväkseen niitä ani harvoja ihmisiä, joita hän oli pitänyt kyllin hyvinä kutsuakseen heitä ystäväkseen, rakastaakseen ja kunnioittaakseen heitä. Hän ei ollut milloinkaan uskaltanut kertoa heille koko elämänsä totuutta, sillä hän tahtoi heidän pitävän häntä arvossa — ja koska hän tarvitsi heidän apuaan. Hän oli suuressa velassa ystävilleen — hän, joka oli säälinyt jokaisen velallisen miehen surkeutta.
— Hän ei ollut puhunut totta piispa Torfinnille enemmän kuin muillekaan ystävilleen, kunnes hän oli miltei unohtanut, mikä oli totta —. Sekin oli vaihetta, kun hän käytti oikeutta morsiameensa — vain siksi, että ilkeät ihmiset tahtoivat heiltä riistää heidän oikeutensa. Oi ei, hän ei ollut tarmokas, viisas mies ottaessaan Ingunnin omakseen, arvellessaan, että jos asiasta riidellään, sillä on voitto, joka on ottanut asian haltuunsa. Totuus oli toinen, nöyryyttävä — ja samassa virtaili näistä lapsuuden rakkauden muistoista häneen lämpöä, kun ne nyt vihdoinkin tulvehtivat alastomina, vapaina kaikista niistä valheista, joihin hän oli yrittänyt ne kietoa. Silloin Frettasteinissa ollessaan hän oli ollut vain lapsi, eikä hän ollut lainkaan ajatellut, tekikö hän oikein vai väärin omistaessaan nuoren morsiamensa hurjana ja raisuna, himoiten nauttia koko hänen suloudestaan ja hempeydestään — hän ei ollut ajatellut sen enemmän kuin lapsi, joka tarttuu käsiksi kaikkeen mitä mieli tekee, ajattelematta vaikka tavoitellessa sattuisikin kaatumaan —.
Hän näki suljettujen silmäluomiensa läpi kivikkorotkon jonka pohjalla kivien alitse juoksi puro ja jonka reunoilla punaisia horsmia huojui. Ingunn astui hänen edellään; hän näki tämän pitkän, notkean selän punaisine mekkoineen; Ingunn kulki palmikoiden pitkää, tummankellervää tukkaansa, ja hän oli Olavin mielestä niin kaunis, että hänen täytyi kuin loihdittuna astella hänen jäljissään. Suoria kuusia kohosi jyrkänteen reunalla, ja kuulaassa kesäillassa saattoi nähdä tunturien painuvan kauempana äkkijyrkkinä laaksoon. Olav kulki Ingunnin takana mieli täynnä muistoja heidän luhtiöistään ja ylpeänä omistaessaan koko hänen ihanuutensa. Ja jouduttuaan rotkon laitaan, jossa Mjösen lepäsi syvyydessä metsien tummien harjujen keskellä — siellä oli suurien, värisevien haapojen välissä pieni nurmikko — silloin hän juoksi, sieppasi Ingunnin takaapäin, käänsi hänen kasvonsa omiaan kohti. Ingunnin kasvot olivat kalpeat, lämpimästä kosteat; tarttuessaan häneen hän huomasi tämän antautuvan ja värisevän alkeellisen olennon tavoin. Tämä tapahtui ennenkuin hän tiesi Steinfinnin kuolevan ja ennenkuin hän oli aavistanutkaan kenenkään tahtovan särkeä heidän välillään tehtyä sitoumusta.
Kuluneina vuosina hän ei milloinkaan ollut uskaltanut muistella pohjiaan myöten, miten kaikki oli tapahtunut, — muisteli vain omaa nuoruuttaan ja nuoren tytön suurenmoista ihanuutta. — Kaipaus kuristi häntä ja kuumensi hänen silmäkuoppansa tulikuumiksi.
Olav nousi käsien valahtaessa alas. Hän tuijotti eteensä tähtitaivasta, joka kaareutui sametinmustana ja kullanhehkuisena ventovieraan maan yllä, jossa hän harhaili eksyneenä. Hän tunsi huomaamattaan nuotion käryä — mistä lienee yön helmasta.
Hän aavisti nyt selvitelleensä koko elämänsä onnettomuuksien vyyhdin loppuun asti. »Salaisista synneistäni puhdista minut, Herra», hän oli oppinut aamurukouksessaan — ja aina tätä psalmia muistaessaan hän oli ajatellut omia pahoja tekojaan. Hän näki nyt kaiken sen, minkä hän oli tahtonut kätkeä sekä Jumalan että ihmisten silmiltä, hän ei tahtonut millään hinnalla myöntää erehtyneensä heikkoudesta, lapsellisesta ajattelemattomuudesta ja sokeasta himosta: ennemmin hän ottaisi harteilleen kannettavakseen paljon pahempia tekoja ja niin raskaita murheitten taakkoja, että niitten alle nääntyisi. Kunhan vain näyttäisi siltä, että hän oli toiminut ehdoin tahdoin ja ottanut murheet niskoilleen tieten tahtoen.
— »Ja varjele palvelijaasi julkeilta ihmisiltä: älä salli heidän vallita minua, säilyäkseni tahratonna —.» Etten taivu vihollisteni edessä, hän oli tarkoittanut. Eikä se kuitenkaan ollut muuta kuin hänen luonteensa kirkkautta ja suoruutta, tuo hänen taipumattomuutensa vihollisten edessä, ettei hän milloinkaan taipunut sellaisen edessä, jota hän ei kunnioittanut tai jotka vastustivat häntä; heitä kohtaan hän oli tyytymättömän arvokas tai kylmän uhmaava. Ystäviensä parissa hän oli taipuisa, vieläpä vilpillinen ja valheellinenkin; vasta silloin hän oli tajunnut rakastavansa nuoruutensa morsianta, kun koko hänen sielunsa oli lämmennyt ja muuttunut taipuisaksi kuin vahakynttilä kovassa kuumuudessa —. Hänenhän olisikin pitänyt rukoilla: rohkeutta tunnustaa häpeävänsä, voimaa toimia oikein ja sanoa totuus kysymättä niiden mieltä, joista piti.
Mutta hän oli aina itse luullut olevansa vakaa ja luja, tarmokas mies; hän oli itse valinnut Kaiuin surkean osan ja valinnut sen pakosta, joutuessaan sidotuksi jo hamasta lapsuudestaan heikkoon ja arkamieliseen vaimoon tämän turvaksi — ja hänen oli täytynyt monta kertaa pakottautua olemaan luja — sulkea omantuntonsa suu sen sanoessa, etkö sinä tiedä miten helposti mies tekee huomaamattaan väärin kysymyksen ollessa rakkaudesta tai ystävyydestä kun ilot ja riemut houkuttelevat. — Hän oli tietänyt pelaavansa vaarallista peliä — mutta hän ei ollut pelannut ensinkään, hän oli vain pyöritellyt nappuloita järjettömän lapsen tavoin. Hän ei ollut valinnut Kainin osaa; hän ei ollut itsekään selvillä milloin hän valitsi —.
Olav puri hampaansa yhteen. Oli niinkuin joku toinen olisi sanellut hänelle tuomion, ja hän olisi yrittänyt puolustautua, kieltää. Mutta hän muisti iltaa puutarhassa: vaikka hän oli siksi vanha, ei tarvittu muuta kuin nuori nainen häntä viekoittelemaan, ja hän tavoitteli ensimmäistä edessään leikkivää harhaa —. Hän ei tosin ollut aikonut tehdä syntiä — hän ei ollut ajatellut mitään. Hän oli unohtanut kerrassaan vieressään joka päivä messussa seisovan nuorukaisen —;
Vesi kihahti hänen suuhunsa aivan kuin lapsena nähdessään jossain matoja —. Herkkä, äkkipikainen, lyhytjärkinen, sielultaan hienohipiäinen — maitohampainen — mies lähes nelikymmenvuotias —! Olav nauroi epätoivoista naurua. Ei, hän ei kirjoita sen tuomion alle —.
— Hänen mieleensä johtui vilahduksen tavoin edellisen yön uni metsässä: lehtivuode pimeässä, siinä jotain valkoista, surmattu lapsi — kuten tauluihin maalattiin ihmisten kuolema: sielu lähtee ruumiista pienen, alastoman lapsen muotoisena ja sekä enkelit että paholaiset taistelevat siitä —.
Hänet valtasi mitä suurin pelko. Hänestä tuntui jälleen kuten lapsena madon nähdessään. Ja kauhean tuskan täyttäessä mielen, huomatessaan kaikkea, mitä hän oli itseltään kätkenyt piiloon julkisten syntiensä alle, hänessä heräsi kiusaus — hän heittää yhä enemmän lehtiä tapetun lapsen päälle ja sitten pakoon —.
Ja hän kuuli kuin joku olisi sanonut: lapsellinen, pelkuri, ajattelematon — sitä mainintaa hän tuskin saisi kotikyläläisiltään. Arka, hänkö — tanssihumun herättämät muistot palasivat jälleen — nyt ne tuntuivat hänestä auttajilta. Hän ei voinut tuomita aikamiehenä tehtyjä tekojaan niitten järjettömien hullutusten mukaan, joita hän oli tehnyt, joutuessaan orpona nuorukaisena hoitelemaan asioita, joiden kunniakkaaseen loppuun saattamisessa olisi aikamieskin tarvinnut erikoista näppäryyttä. Eikä myöskään Hestvikenissä elettyjen vuosien mukaan, jolloin hän oli sidottu vaimoon, joka ei jaksanut elää enemmän kuin kuollakaan. Niinä elämänsä vuosina, jolloin hän oli voinut toimia vapain käsin, hän oli ollut aivan toisenlainen. Eikä hän suinkaan tarvinnut kutsua itseään piimäparraksi ja pehmeäsydämiseksi, vaikkei hän hyväksynytkään Barnim-enon järjetöntä ja hyödytöntä julmuutta. Hän ei suinkaan ollut pelkuri, vaikkakin häntä tympäsi Teitin murhaaminen — se muistutti liiaksi, kuten tämä itse oli sanonutkin, kärpästen pyydystämistä haukoilla. Eikö hän ollut yhtä rohkea, yhtä taitava aseleikeissä kuin uljain jaarlin miehistä — toveriensa uskollinen toveri, sotilaitten kesken suosittu, useimpien ystävä, mutta ei kenellekään liian läheinen, valmis puolustamaan naapuriaan, varovainen kenen kanssa oli tarvis —. Jumala, mikset sinä antanut minulle sellaista kohtaloa, että olisin saanut elää miehen elämää, harjoittaa miesten tekoja, kuten esi-isänikin, nauttia kyllikseni uljaista sotaretkistä — sinä asetit minut sinne, missä minun täytyi taistella tautia ja onnettomuuksia vastaan, jotka olivat mustia kuin tuoni, kunnes minusta tuntui tuin olisin vajonnut maahan polviani myöten. Olenko minä pelkuri, koska itse tiesin usein pelänneeni, vaikkei kukaan nähnyt minun milloinkaan vapisevan —.
Ajoinko minä silloin sokeasti omaa onneani takaa, kun minä luovuin maassa-ololuvastani, perinnöstäni ja vaimostani, vaikka olisin voinut niihin tarttua kaksin käsin ja seurasin henkipattoa isäntääni maanpakoon —?
Mutta pelkkä jaarlin muistokin sai hänen sydämensä värähtämään vanhasta ihailusta ja uskollisuudesta — eipä toki! Mutta jos hän jolloinkin oli seurannut omaa haluaan oli se juuri silloin, kun hän matkusti jaarlin mukana. Siihen aikaan hän oli melkein unohtanut Ingunnin — hän tiesi olevansa sidottu häneen, hän ei milloinkaan luopuisi siitä oikeudesta, että heidän sen syksyinen yhdyselämänsä oli luvallinen, naimasopimuksen mukainen. Mutta hän ei ollut muistanut, että hän rakasti vaimoaan. Rakkaudestaan Alf-jaarliin hän ei ollut koskaan puhunut kenellekään ihmiselle — kohtalo oli antanut hänelle naisen sydämen rakastetuksi, ja miten tämä voisi ymmärtää ritarin rakkautta isäntäänsä —.
Olav oikaisihe liikutettuna. Hänen edessään levisivät puitten latvat jättiläismäisinä, ne kohosivat ylöspäin mustina ja mahtavan suurina peittäen tähtitaivaan. Hänestä tuntui kuin hän pakenisi metsän kohtuun, pidellen itseään saaliina käsissään. Polku painui alas niin äkkijyrkkänä, että hän oli tuupertumaisillaan suin päin — ja täällä oli niin pimeää kuin myyrän käytävissä suurten lehtiläjien alla, vieru oli täynnä suuria kiviä ja juuren känttyröitä. Olav huomasi joutuneensa siltä leveältä, hyvältä tieltä, jota hän oli alkuyöstä seurannut. Tämä teki hänet ihmeen keventyneeksi ja levolliseksi — nyt hänen täytyi jaloin koetella missä kulki, ja hänen täytyi ajatella missä oli ja pääsisikö hän ihmisten ilmoille yösijaa saamaan. Tässä maassa ei voinutkaan poiketa ensimmäiseen vastaantulevaan taloon majaa pyytämään, kuten kotona.
Kerran pysähdyttyään tyhjentämään multaa jalkineistaan, hän tunsi jälleen samaa voimakasta savun hajua, jonka oli jo harjulla seisoessaan huomannut. Siellä täytyi olla nuotio — eihän näin myöhään missään talossa voitu enää lämmittääkään. Täällä metsässä oli siis ihmisiä liikkeellä. Olav veti miekan esille nutun poimusta ja jätti sen riippumaan valmiina. Totuttuun tapaansa hän koetti, läksikö se helposti tupesta. Hän jätti vasemman kätensä kahvalle kulkiessaan edelleen hitaasti ja hiljaa.
Polku kiersi puutonta kallion nyppylää alas laakson pohjaan. Alhaalla, aivan edessään, hän näki rovion palavan.
Sen näkeminen jo herätti hänessä rajattoman riemun; kyllähän siellä saattoi oleilla epäilyttävää väkeä. Mutta Olav iloitsi tavatessaan ketä tahansa, kunhan hänen ei tarvinnut olla yksin.
Nyt hän näki liekit puitten lomitse, kuuli tulen räiskeen. Nuotio paloi ja loimusi pienellä maan kaljamalla metsäisen mäen alla, joen toisella rannalla; se kuvastui punaisena mustassa, virtaavassa vedessä. Hän näki kaksi mustaa miestä sen ääressä, kuuli ääniä —.
Polku vei alas porraspuulle ja siitä niitylle. Nuotion ääressä makaavat miehet eivät olleet kuulleet tulijan askeleita, sillä he olivat vastikään heittäneet sylillisen kuivia risuja tuleen. Siellä olikin kolme nuorta miestä — he olivat rahvaan puvussa, eivätkä olleet peloittavan näköisiä. Hän huusi heille —.
Miehet säpsähtivät. Olav piti vaippaa ympärillään vasemmalla kädellään. Astuttuaan tulen loimuun hän tuli ajatelleeksi, että olisi ollut viisainta ottaa sen käden sormesta molemmat hohtokiviset kultasormukset, mutta nyt oli myöhäistä. Hän tervehti miehiä, kysyen niin hyvin kuin osasi, veikö tämä tie Lontooseen.
Mikäli hän heidän puhettaan ymmärsi, ei se vienyt miehet viittoilivat virran suuntaan ja mäkeä ylös. Kyllähän lie kaupunkiin veisi lounasta kohti yli kukkulan, mutta miehet arvelivat, ettei hän löytäisi sitä nyt pimeässä ja että hän voisi jäädä heidän luokseen, kunnes valkenisi. Olav nyökäytti ja kiitti. Sitten miehet viskasivat hänelle monta sylystä lehtisiä oksia, joita he olivat itselleen hakanneet Olav levitti ne maahan ja heittäytyi tulen ääreen.
Se teki hyvää — nyt hän tunsi olevansa lopen väsynyt ja nälkäinen kuin susi; hän ei ollut syönyt muuta kuin kerran tänään ja siitä oli jo aikaa. Niinpä hän toivoi, että nämä vieraat ihmiset tarjoaisivat jotain, mutta sitä he eivät tehneet — he olivat kyllä syöneet illallisen ja nyt he sitoivat eväspussiensa suun kiinni ja heittäytyivät lehtivuoteilleen, kaksi heistä. Kolmannen piti jäädä vahtiin. Ja niin ei Olav voinut pyytää ruokaa —.
He makasivat jutellen vähän aikaa, minkä osasivat. Miehet olivat maan länsipuolelta — he eivät puhuneetkaan Lontoon murretta, sen Olav huomasi. Heidän kysymykseensä Olav vastasi, että hän oli ollut toivioretkeläisten kirkossa, oli eksynyt joukostaan, oli norjalainen. Mutta keskustelu kävi heikosti. Sitten toinen alkoi kuorsata. Kohta nukkui Olavkin.
Hänen herätessään oli vielä yö, mutta pimeä alkoi hiukan hälvetä, melkeinpä hämärsi. Hän oli nukkunut uneksimatta ja raskaasti, mutta kylmä ja nälkä herätti nyt hänet. Nuotio oli melkein sammunut, ja vahtikin istui ja näytti nukkuvan.
Olav nousi hiljaa ja läksi joelle. Hän aikoi yrittää juoda. Hän painui polvilleen ammentaen kädellään — mutta hän oli nopeasti jaloillaan: hän huomasi, että joku liikkui hänen takanaan. Ei ollut aikaa vetää miekkaa — hän heittäytyi tulijaa päin ja tunsi puukon viillon kasvoillaan — oli onni, ettei se osunut silmään. Mutta hän oli päässyt hyvin käsikö toiseen ja puristi häntä kainaloonsa niin, että tämän huuto melkein tukehtui. Puukko, ajatteli Olav, mutta ei voinut laskea irti, sitten hän nosti polvensa, työntäen sen toisen kylkeen, tuskin huomaten, että hän sai reiteensä iskun puukkoa vääntäessään. Mutta silloin sai vieras otteen Olavista — ja puristaen toisiaan he nuhisivat ja painivat pimeässä, koettaen kumpikin saada toisen viskatuksi jokeen. Miehen haju ja lihaa ja verta olevan vastustajan luja, kiivas roiston-ote täyttivät Olavin pohjattoman syvällä, lämmittävällä ilolla. Hän ponnisti ja pinnisti — hänestä tuntui kuin hän koettaisi vihollisen hyökätessä sulkea raudoitettuja portteja.
Nyt hän kuuli toistenkin olevan liikkeellä — samassa hän sai otteen ja sai heitetyksi toisen, niin että ruumis ryski pensaissa. Olav veti miekan esille juostessaan toisia vastaan — hän ei ajatellut itsekään, että hän juoksi heitä päin eikä pakoon — tuossa ne olivat! Pimeässä hän löi syrjään aseen — taisi olla kirves, iski, tunsi osuneensa, vieläpä aikalailla, joku huusi ja tuupertui nurin niskoin; iskiessään uudelleen hän tapasi vain tyhjää ilmaa ja juoksi edelleen. Kukkulalle oli liian pitkä matka — hän otti vauhtia ja hyppäsi jokeen.
Polskittuaan vähän aikaa hän tapasi pohjan; kun hän ojentautui suoraksi, hän seisoi vedessä vyötäisiään myöten, mutta pohja oli liejuista, hän vajosi siihen. Sitten hän sai kiinni jostain, ulkonevista oksista ja sitten juuresta, turve irtautui hänen polvensa alla, ja multaa sekä kiviä ja mitä lienee ollut alkoi vieriä veteen — samassa hän oli joen toisella rannalla. Takana huudettiin ja rähistiin —.
Olav työnsi likomärän vaipan taaksepäin kietoen sen vasemman käsivartensa ympäri, ryntäsi näreikköön, tunkeutui pensaitten läpi miekka paljaana oikeassa kädessään — nyt hän vasta huomasi sen haavoittuneen luultavasti vääntäessään puukkoa ensimmäisen hyökkääjän kädestä, veri vuosi virtanaan. Tuon tuostakin hän pysähtyi hetkeksi kuuntelemaan — toiset olivat varmaankin kukkulalla; näytti kuin ei heillä olisi ollut halua lähteä häntä takaa-ajamaan, ehkäpä heidän mielestään oli epävarmaakin pimeässä ja tiheässä metsikössä, — se olikin viheliäistä metsää, vain orjantappuroita ja karhunvatukoita —.
Olav raivasi tiensä rinnettä ylös, suojellen parhaansa mukaan kasvojaan vasemman käden ympärillä olevalla vaipallaan.
Mäelle päästyään hän joutui hetken kuluttua leveälle tielle, joka näytti vievän laaksoon päin. Taivas oli jo alkanut sinertää ja tähdet hävisivät ja kalpenivat, metsänkin pimeys alkoi vaihtua aamuhämärään.
Hän seisoi taas kuunnellen — metsän miehistä hän ei kuullut pirahdustakaan, ei ääntä mistään muuta kuin jonkin pienen eläimen rapinaa syvällä vaaleana hohtavien, kuivuneitten lehtien alla, tässä oli suurta metsää, pyökkiä. Olav kulki nyt eteenpäin, mutta hitaammin, ja nyt hän tunsi koko märän vaatekertansa painon sen takertuessa häneen kävellessä — hän olikin märkä kiireestä kantapäähän, ja kuljettuaan vähän aikaa rauhassa häntä alkoi palella jääkylmien vaatteitten liimautuessa ruumiiseen.
Tavallaan se teki hyvääkin. Ihmeen selkeästi ja välinpitämättömänä hän muisti koko sisäisten tapausten kiihkeän kulun, joka oli vienyt hänet mukaansa illasta pimeimpään keskiyöhön — mitä sitten oli tapahtunut, taistelu roistojen kanssa ja pako läpi orjantappuroitten oli ikäänkuin avannut suuren kuilun hänen ja hänen selkeitten näkemystensä väliin. Hän oli siitä selvillä, ettei hän äsken näkemäänsä ollut nähnytomin, sielussaan asuvin voimin, vaan että häneen oli virrannut ulkoapäin valoa, ja siitäkin hän oli selvillä, että hän oli huutanut apua tätä voimaa vastaan, vieläpä apua siltä taholta, mistä mies ei milloinkaan turhaan apua pyydä taistellessaan totuutta vastaan — ja apua hän olikin saanut. Hän tiesi myös, että jos hänellä sillä hetkellä olisi ollut kyky sekä nähdä että tuntea selvästi, mitä hän oikeastaan oli tehnyt, tuntea ei yksinomaan päällään, vaan myöskin sydämellään – hän olisi nyt luultavasti ollut epätoivoon sortunut mies. Mutta hän tunsi vain helpotusta, ja hänen ympärilleen kireälle kietoutuva märkä vaate teki hänet levolliseksi, kuten märällä purjeella sammutetaan tulta.
Hän pyyhkäisi kasvojaan ja huomasi niistä vuotavan verta ja niiden saaneen metsikössä naarmuja sekä että oikean reiden sisäpuolella vuoti verta. Vähän ajan kuluttua hän alkoi ontua, mutta jatkoi kulkuaan — hänestä tuntui kuin hän ei voisi pysähtyä. Ja niin hän kulki kulkemistaan pökerryksissä ja unissaan.
Aamun koitteessa alkoi usvaa kohota alangoista — äkkiä sumu ympäröi hänet valkoisena ja tiheänä, peittäen taivaan sinen ja sammuttaen viimeisetkin tähdet. Olav oli lopulla kulkenut puoliunissaan kompastellen tuon tuostakin syviin pyörän raiteisiin, jotka olivat syöpyneet tien ruohikkoon; nyt hän heräsi ihan täydelleen.
Kaikkialle kietoutuvassa, ääntä vaimentavassa sumussa näyttivät puut kasvavan kaamean suuriksi. Olavin väsyneet aivot tajusivat sen — se oli kuin viimeinen vilahdus siitä näkyjen maailmasta, johon hän oli kietoutunut ja josta hän oli karannut. Se katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.
Ruoho oli kasteen vallassa, se taipui harmaanvihmaisena ja painavana. Tie kulki täällä suuria tammia kasvavassa metsässä ja hämähäkin verkot puikkelehtivat ala-metsikön tiheikössä pensaasta toiseen. Olavia vilutti siinä seisoessaan — ja lähtiessään taas liikkeelle ja eteenpäin kulkiessaan hän tunsi, että oikea jalka oli jäykkä ja kipeä ja housut verestä kankeat.
Jonkin ajan kuluttua hän joutui niitylle, jossa punaisen kirjavaa karjaa kulki sumussa laitumella. Olav huusi vanhalle paimenelle, mutta ei saanut ymmärrettävää vastausta. Vähän ajan päästä hän saapui pienelle kyläkujalle ja täällä häntä neuvottiin, niin että hän joutui Lontooseen auringon tunkeutuessa usvapilvien lävitse ja kaikkien kirkonkellojen soidessa. Hän saapui kaupunkiin jostain itäportista — hän oli tehnyt ulkopuolella suuren kierroksen. Olav ei katsellut oikealle enemmän kuin vasemmallekaan, hän ontui puoliunissaan kaupungin läpi repaleisena, pölyisenä kasvot verellä. Sillalta lautturi läksi viemään häntä laivalle.
Toiset olivat saapuneet kotiin edellisenä iltana. Ne näyttivät Olavin saapuessa ilostuvan. Hän sanoi joutuneensa joittenkin miesten käsiin, jotka olivat metsässä ryöstää hänet, mutta hän oli päässyt irti pimeässä ja sitten eksynyt Eikä siitä sen enemmän puhuttukaan. Mutta kun Galfrid auttoi häntä pesemään hyytynyttä verta ja Leif toi vesiastian, ei poika malttanutkaan olla virkkamatta:
»Siis sinä, Olav, palasitkin kotiin loppujen lopuksi verissäsi, enkä minä», naurussa oli pientä ivaa.
»Niinhän saattaa käydä —», Olav kohautti olkapäitään,
Galfrid kääri käden ja sitoi reiden. Toiset haavat olivat vähäpätöisiä.
Olav pysytteli laivassa suurimman osan sitä viikkoa, minkä he vielä olivat Lontoossa. Sitten he purjehtivat kotiin.
Olav purjehti kotiin Oslon vuonoa myöten eräänä aamuna raikkaassa pohjatuulessa; oli säteilevän sininen aurinkoinen päivä ja vuono aaltoili tummana valkoisin hyökyharjoin. Pitkin vuonon rantamia hohti ja loisteli metsän joka puu; tuuli riisteli koivujen latvoista niitten ensimmäisiä kellertäviä lehtiä. Laineet syöksähtivät valkoisina riutoille ja saarille, joissa harmaan kallion koloissa kasvoi keltaista, auringon paahtamaa heinää — ja Olavista tuntui kuin hänen päälleen pirskahtelevat ja kastelevat aallotkin olisivat kotoisempia ja parempia, aivan toisenlaisia kuin aavalla merellä. Hän istui jälleen oman veneensä peräsimessä. Kauan hän olikin ollut poissa kotoaan. Hestvikenissä oli kaikki paikoillaan, sanoi Arnketil. — Olav huusi veneen keulaan Eirikille, joka oli noussut jotain ottaakseen ja oli nyt tuupertumaisillaan tuhdon yli veneen painuessa aallon pohjaan.
Kylläpä se poika oli kasvanut. Eirik oli tullut Arnketilin mukana kaupunkiin isäntää vastaan, mutta Olavilla ei ollut aikaa jutella paljonkaan heidän kanssaan Oslossa viipyessään jonkin päivän, ja sitäpaitsi oli Eirik lakkaamatta kiusannut häntä utelemalla kaikenlaista isän Englanninmatkalta. Olav ei itse ollut niinkään tyytyväinen sen tuottamaan hyötyyn; voitto oli suurimmaksi osaksi mennyt kuluihin, eikä häntä nyt enää haluttanut siitä sen enempää puhua. Olav oli ihmeekseen huomannut pojan vastailevan rumasti ja ylimielisesti — pojalle ei näyttänyt tehneen hyvää maleksiminen koko kesän kenenkään häntä kasvattamatta. Mutta purjehtiessaan nyt kotiin tuttua reittiä, Haa-öj ja Hougsviken-salmi edessään, teki hänen mielensä unohtaa Eirikin rumat tavat ja kohdella poikaa ystävällisesti. Kun sitten Eirik tuli hajasäärin perälle asettuen istumaan tuhdolle isän eteen nyökäytti tämä. Eirik kertoili innokkaasti jostain paikkakunnalla Jaakopinmessun iltana tehdystä murhasta — ja hänen oli itsensä pitänyt ratsastaa Baardin kera Skikkjustadiin käräjille. Olav nyökäytti välinpitämättömänä — hän ei tuntenut enemmän murhattua kuin murhaajaakaan; he olivat ulkopitäjän irtolaismiehiä, jotka olivat palvelleet jossain pohjoisessa metsämaan talossa.
Ja Fager oli saanut kaksi vasikkaa, Eirik jatkoi.
»Olipa se uutinen!» Olav naurahti.
»Ja Ragna sai kaksi poikaa Knuutinmessun iltana —»
»No sepä ei ollut niinkään onnellista», Olav arveli hymyillen. »On siinä lasta — ja Ragna on yksin niiden kanssa.» Ragna, karjakko, oli jäänyt uudenvuoden maissa leskeksi ja hänellä oli tytär ennestäänkin.
»Mutta Cecilia oli pitämäisillään huolta siitä, että ne vähenisivät», Eirik virkkoi vallattomasti. »Cecilia piti niin paljon kaksosista. Ja eräänä päivänä Ragnan ollessa ulkona oli Cecilia mennyt sisään niiden luo ja tupannut toisen suun täyteen kallioimarretta sitä muka lohduttaakseen. Lapsi oli menettämäisillään henkensä.»
Olav pudisti hymyillen päätään.
Veneen laskiessa laituriin hyppivät hänen koiransa pitkin laiturin laitaa ulvoen ja ulisten ilosta. Sitten hän nousi omalle sillalleen, tervehti väkeään kädestä pitäen koirien hypellessä vinkuen, irvistellen ja nuoleskellen hänen kasvojaan.
Liv työnsi Ceciliaa esille! Lapsi oli puettu ahtaaseen haalistuneeseen hameeseen, mutta se heloitti auringossa hiukset hohtivat kuin ilmava, hopeanhohtoinen pilvi hänen valkeitten, pyöreitten pikku-kasvojensa ympärillä. Tyttö oli terveen näköinen, vaikka hänen ihonsa olikin niin valkoinen — se näytti raikkaalta kuin kedon kukka — ja harvinaisen suuret silmät olivat aivan harmaansiniset tai vihertävät kuin merivesi. Hän tuijotti isän silmiin vähän vieraasti tämän kumartuessa hänen puoleensa juttelemaan. Sitten Olav tarttui tyttärensä käteen ja talutti häntä astellessaan taloa kohti koirat ympärillään ja talon väki jäljessään.
Hän kulki polkua ylös pitkin viljapellon laitaa. Tähkät kohosivat valkoisina, se oli kaunista ja Olavin mieli oli kevyt: tänä vuonna ei ollut paljon rikkaruohoakaan. Tuntui kuin hänen elämänsä olisi jollain salaisella tavalla kytketty tähän viljapeltoon. Mutta se olisi pitänyt leikata jo ennemmin, nyt tuuli oli sitä jonkin verran pilannut.
»Sanovat sinulla olevan minulle suuria lahjoja, isä», Cecilia kuiskasi, ja ne olivat lapsen ensimmäiset sanat.
»Jos niin sanotaan, niin täytynee sen olla totta», isä vastasi hymyillen.
* * * * *
Hän istui illalla isännän paikallaan, kädet tuolin käsinojalla kiiltäviksi kuluneitten miehenpäitten päällä ja nojaten niskaansa seinähirsiä peittävään, vanhaan vaatteeseen. Ajatuksessaan hän kertasi kaiken, mitä hän oli päivän mittaan nähnyt ja järjestellyt silmien huomaamattaan seuratessa lieden liekkien leikkiä pirtin savuttuneilla seinillä.
Selittämätön mielihyvän tunne ja jonkinlainen tulevaisuuden odotus täytti hänen mielensä. Ne eivät edes muodostuneet ajatuksiksikaan — mutta ensimmäisen kerran hän huomasi ilman tuskaa, että Ingunn oli poissa. Pelkkä tyhjyys jo tuntui hänestä ruumiilliselta levolta, kuten haavan parannuttua, kun kipeä ja pakottava kohta on poistettu. Tuskin Olav sitä itsekään huomasi, mutta sinä yönä, vieraan naisen puutarhassa, häneltä oli hävinnyt halu ajatella Ingunnia. Häpeä seikkailusta oli jollain lailla tartuttanut sen yhteyteen liittyvät muistot.
Liv tuli sisään, käänsi hahlan patoineen syrjään, puuhaili tulen ääressä. Sanomattoman ruma, Olav ajatteli, käsittämätöntä, miten rengit viitsivät hänen kanssaan — mutta näkyivätpä vaan sen tehneen —.
»Sinäpä olet tänä iltana myöhäinen illallisemme puuhissa, Liv», hän virkahti ja tyttö naureskeli onnellisena, kuten hänen tapansa oli, kunhan isäntä hänelle sanankin sanoi.
Ovi oli raikkaan ilman vuoksi avoinna aivan ulos asti — ulkoa kuului koron kopinaa kallioon. Sitten pistihe Cecilian vaalea pää näkyviin eteisen mustasta oviaukosta. Olav katseli häntä hänen kiivetessään kynnyksen yli. Lapsi meni lieden luo — valo hohti hänen punaisessa puvussaan ja vaaleassa tukassaan hänen siinä seisoessaan ja poimiessaan lieden reunalle tipahtaneita jyväsiä.
»Tule tänne, Cecilia», kutsui isä lempeästi.
Lapsi tuli ja pysähtyi hänen viereensä.
»Oletko sinä, isä, piilottanut nyt minun paternosternauhani?»
»Olen.» Olav tarttui häneen aikoen nostaa hänet syliinsä. Mutta lapsi pujahti pois ja meni jälleen lieden luo.
Jyväset pomppivat padassa ja päästivät lyhyitä höyrypussahduksia. Olav iloitsi saadessaan puuroa ja olutta — keitettyä ruokaa hän ei ollut maistanut kotoa lähdettyään.
* * * * *
Hän käveli pihamaalla tuokion ennen maata menoaan. Tuuli oli illansuussa vaimennut, vuono kohisi ja solisi mäen alla kaislistossa. Ulkona oli pimeää, ja tähdet tuikkivat kirkkaasti, aamuyöstä saattoi maan vetää kuuraan. Olav läksi karjakartanolle päin. Tallin seinään tuntui pientä töminää hän pysähtyi hetkeksi, avasi oven ja astui sisään, meni tamman luo ja jutteli sille. Hän veti syvin henkäyksin pistävää, lämmintä tallin tuoksua.
– Itäpuolella, riihen takana, hän seisahtui taas hetkeksi — kuunteli laaksopuron heikkoa, syksyistä solinaa ja katseli loistavia tähtiä mustan metsäharjun yllä. Alhaalla hän näki vaalean viirun siinä kohtaa, missä meri huuhtoi vuoren juurta. Laaksossa kuulsivat vaalenevat vainiot pimeän vaipan alla.
Jumala, välähti äkkiä hänen mielessään — hän katseli suurta tähteä, joka loisti aivan kuusen latvojen tasalla. Hänen mieleensä johtui se tähtikirkas yö Englannissa, jolloin hänet pysäytettiin ja hänelle puhui Ääni, jota tottelemattomuuden valinnut mies ei haluakaan muistella. Hän oli tehnyt valintansa ja nyt hänestä tuntui kuin hän olisi paennut ja piiloutunut, ryöminyt yön pimeässä vaaleana ja kypsänä kohoavan viljavainion turviin; hän painui kylmänkalseaan maahan ja piiloutui sinne —.
Sitä paitsi oli totta mitä sanottiin, täällä Hestvikenissä oli kumman kuollutta. Vanhat ihmiset sanoivat Olav Puolipapin karkoittaneen pois kaikki haltiat ja maahiset — paitsi yhtä — sille hän ei voinut mitään. Kukaan ei tiennyt tarkoilleen mikä se sellainen oikeastaan oli — se oleili enimmäkseen joensuussa, sillan korvalla ja muistutti jättiläismäistä metsäsikaa, jolla oli vain kolme jalkaa. Se ei tehnyt hyvää enemmän kuin pahaakaan. Epäselvästi toivoi Olavi, että täällä olisi saanut olla enemmän elämää —.
Sitten hän asteli hiljakseen takaisin pirttiin päin, meni sisään ja kävi vuoteeseen.
— Hän oli juuri nukkumaisillaan, kun eräs asia pujahti mieleen — Liv. Entäpä, jos paikkakuntalaiset alkaisivatkin epäillä että hän oli syyllinen. Hän heräsi täydelleen ja valahti kuumaksi — hän oli aina tuntenut suurta vastenmielisyyttä tuota matalaa, kevytmielistä, sammakon näköistä tyttöä kohtaan ja nyt hänestä tuntui, että hän kärsisi vaikka mitä mieluimmin kuin että joku luulisi hänen olleen sellaisia puuhissa —. Tällä kertaa täytyy hänen saada hänet naitetuksi ja pois talosta — eiköhän Arnketil ollut läheisin korjaamaan häntä —. Olav makasi kauan valveilla, saman nakertelevan rauhattomuuden kiusaamana —.
Seuraavana päivänä hän puhui Liville. Tyttö vääntelihe, tirskui rumasti, mutta lopuksi hän myönteli, että lapsi saattaa olla Arnketilin. Ensin hän ei näyttänyt tulleen erikoisen iloiseksi, kun Olav sanoi aikovansa auttaa heitä naimisiin, Mutta sitten hän muutti mieltään, kiitteli ja ylisteli häntä — Olav huomasi hänen arvelevan, että nyt hän ja Arnketil jäisivätkin talon isännän apulaisiksi. Hän sanoi lyhyesti, ettei se ollut hänen tarkoituksensa; hän auttaisi heitä oman kodin hankinnassa.
Mutta miten se kävisi päinsä, sitä ei Olav itsekään tiennyt; vuokralaisista ei kukaan ollut halukas muuttamaan. Rundmyr oli ainoa paikka, jossa ei asunut ketään —.
Olav oli sitä viljellyt Torhild Bjørnintyttären ja hänen siskojensa puolesta siitä asti, jolloin tämä joutui Hestvikeniin. Pellot olivat jääneet hoidotta vähän kerrassaan, sillä hänellä ei mielestään ollut varaa niiden kunnossa pitoon; Olav piti maita laituminaan, ja rakennukset olivat tyhjinä. Silloin tällöin vietti siellä joku Bjørnin ja Gudridin vanhemmista pojista jonkin viikon — he tulivat äitiinsä, olivat säälimättömiä ja heidän olevan epäluotettaviakin. Vanhin heistä, Egil, oli yli kahdenkymmenen; siitä asti, jolloin Olav oli rikkonut sisarpuolta vastaan, oli tämä apua tarvitessaan maleksinut Hestvikenissä — vaatinut yhtä ja toista aivan kuin olisi kaikkeen oikeus; hän käyttäytyi parempisäätyisen miehen poikana ja senpä vuoksi tarvittaisikin aika paljon ennenkuin voitaisi sanoa Olavin sovittaneen suvulle tuottamansa häpeän. Olav myöntyi siihen, vaikka hän olikin aikanaan suorittanut veljille täydet sovintorahat ja huolehtinut hyvin Torhildista ja lapsesta — mutta Egil ei tainnut olla milloinkaan sisarpuolensa luona. Olav tuli siihen tulokseen, että hän kenties voittaisikin ostaessaan nyt Rundmyrin — silloinhan hän pääsisi Egilin naapuruudesta.
Mutta kun Olav kutsui Arnketilin luokseen, ei hän saanutkaan puhuttua tälle asiasta. Mies oli täydellinen köyhyyden ja kurjuuden esikuva: pitkä ja laiha ronkelo, raajat veltot ja liian pieni pää pitkän, laihan ja suonisen kaulan päässä, kurkunpää suurena ja ulkonevana. Hänen kasvonsa olivat likaisen harmaat eikä hänen ikäänsä ollut helppo arvata, mutta hän ei voinut olla muuta kuin kuusi—seitsemän kolmatta, sillä hän ei ollut vielä täysikasvuinen tullessaan Olavin palvelukseen. Arnketil oli niin hölmö, että häneltä varmasti puuttui jotain järjenjuoksussa; hän oli kuitenkin tavallaan kunnon työmies ja hän oli aina palvellut Olavia uskollisesti — kunnes hän joutui Livin pauloihin —, sillä tämä sai hänet sekä näpistelemään että valehtelemaan isännälleen; vaikka tyttökään ei ollut järjellä pilattu, oli hän sellaiseen sentään aika taitava. — Ja niin kävi Olavin sääliksi ihmis-parkaa, eikä hän puhunut hänelle mitään koko naimisiin menosta.
Mutta pari päivää myöhemmin Olav tuli illalliselle väsyneenä ja märkänä, ja Liv kuljeskeli ruokavateja kanniskellen — hänen jouduttuaan emännyyttä hoitamaan ei ruoka tahtonut milloinkaan tulla pöytään. Eirik oli istuutunut kauas penkin alapäähän Arnketilin viereen; heillä oli jotain hauskaa, niin että he koettivat tuijottaa sylissään oleviin ruokakuppeihin — ja sentään he tuon tuostakin purskahtivat nauramaan, niin että liemi roiskahti sekä Eirikin suusta että sieraimista. Silloin ei Arnketilkaan voinut pidättäytyä, hän nauroi, ruoka meni väärään kurkkuun, hän yski ja nauroi ja köhi niin, että kyynelet virtasivat pitkin poskia, ja nyt… Eirik nauroi vallan hillittömästi.
Olav kääntyi kiivaasti; silloin Eirik ponnahti ylös, ryntäsi ulos naurusta ulvoen, mutta Arnketil pudotti ruokakuppinsa lattiaan ja räjähti täyteen nauruun, Liv seisoi ja tirskui tietämättä edes mistä tällainen mahdoton ilo sai alkunsa.
Illallisen jälkeen Olav kutsui Arnketilin kanssaan ulos ja puhui hänelle naima-päätöksestään. Arnketil myöntyi ja tuntui tyytyväiseltä. Olav tunsi taaskin sääliä häntä kohtaan — herra ties minkälaiseksi elämä tulisi Rundmyrissa; olemaan moisen pariskunnan käsissä. Mutta sen täytyi mennä parhaansa mukaan ja apuahan he saisivat tarvittaessa — —.
— Olav makasi yöllä miettien — entäpä jos hän sentään antaisi heidän jäädä tähän. Mutta sitten se tuntui mahdottomalta. Liv oli hoitanut tehtävänsä yksinkin ollessaan huonosti. Jos nämä kaksi nyt jäisivät tähän lapsineen, parine lehmineen ja pikkukarjoineen — kylläpä kävisi aikalailla rauhattomaksi. Sillä Ragnaa kolmine lapsineen hän ei voisi lähettää pois; hän oli kunniallinen nainen ja rehellisen miehen leski. Ja häntä näkyi seuraavan karjaonni —.
* * * * *
Seuraavana päivänä iltapäivällä Olav otti pienimmän veneen ja souti vuonon poikki.
Tunturien yli olikin pitempi matka kuin mitä hän muisti. Hän pysähtyi tuon tuostakin — epävarmana tiestä. Mutta hän ei halunnut kyselläkään.
Ilma sinersi tyynenä, taivas oli raskaitten pilvien peitossa, mutta silloin juuri kilotti aurinko pilven lomasta, niin että havumetsä hohti tummanvihreänä ja keltaiset lehdikot saivat ihmeellisen väriloisteen raskasta, mustansinistä ilmaa vasten. Haavat värisivät hiljalleen vahankeltaisine lehtineen ja latvat olivat jo täällä ylhäällä harvenneet, niin että niiden alla kulkeva tie oli keltaisenaan pudonneita lehtiä. Metsämaa uhosi kosteutta, kuten aina syksyllä, vaikkapa olisi poutakin.
Vihdoin Olav tunsi seudun. Suuren suon takana, joka oli punaisenaan kanervia ja jossa vaaleanharmaa suovilla ympäröi suonsilmiä, oli Auken raivattu tila. Metsätöyrämän kautta hän joutui veräjälle ja näki keltaiset vastapiilutut rakennukset kivisellä penkerellä, sen alapuolella levisi pellon sarkoja, joilla vilja oli kuhilailla.
Tie kulki pellon piennarta ja suuren kiviröykkiön sivu. Polku kääntyi ja sen keskellä Olav näki edessään lapsen, parivuotiaan pojan, jonka vaaleankellervä tukka kihartui niskassa. Hän puuhaili kivikossa vattuja poimien. Huomatessaan vieraan hän kääntyi. Poika oli pistetty pellavahousuihin, jotka olivat aivan liian suuret, kannattimet oli sidottu ristiin kainaloitten alle, paksu paita pullotti esille sen lomista sekä edessä että takana vallan hassunkurisesti. Mutta siitä huolimatta saattoi huomata, että lapsi oli harvinaisen kaunis.
Olav seisoi hetkisen hiljaa ja poika katseli häntä, kunnes hänen pienet, marjantahrimat kasvonsa alkoivat vetäytyä itkun mareeseen. Olav katseli ympärilleen ja silloin hän huomasi Torhildin — tämä suoristihe kypsässä viljapellossa. Torhild katsoi sinnepäin — laski sirpin kädestään, irroitti huivin, joka oli valahtanut niskaan ja solmi sen päähän. Hän oli puettuna samoin kuin Olav oli aina nähnyt hänet työssä ollessa, nilkkoihin asti ulottuvaan, vaaleanharmaaseen rohdinpaitaan, jota kudottu vyö kiinnitti vyötäisillä. Kömpelöt kengät oli paljaissa jaloissa. Hän ei ollut sen enempää nuoremman kuin vanhemmankaan näköinen kuin entisinäkään vuosina, minä Olav oli hänet tuntenut, mutta nyt astellessaan häntä kohti voimakkaana, sorjana ja suorana sirppi kädessään hän oli Olavin silmissä kaunis.
He tervehtivät toisiaan hiljaa. Torhild virkkoi:
»Tämäpä oli odottamatonta — oletko sinä täällä kävelemässä tänään?»
»Olen, minulla oli tänne asiaa —»
Torhild laski sirpin kivelle, kumartui ja nosti pojan syliinsä.
»Tämän näköinen hän on», hän sanoi ikäänkuin itseään puolustaen, »mutta täällä on niin paljon käärmeitä, etten uskalla hänen antaa kulkea avojaloin —»
He kulkivat yhdessä taloa kohti.
Sisälle päästyään Torhild kehoitti häntä istumaan: »— eiköhän sinun ole jano?» Hän toi haarikalla vaahtoavaa olutta ja toivotti hänet tervetulleeksi. »Minä tein olutta Mikonpäiväksi.»
Olav istui, hän tunsi jälleen saman miedon ja hienon kuivuneitten kukkaseppelten tuoksun; sellaisia kukkia oli Torhildilla ollut aina kesäisin tapana ripustella huoneisiin syöpäläisiä karkoittamaan. Sillä aikaa Torhild oli tullut esille sängyn päädyn takaa: hänellä oli yllään viheriäksi värjätty mekko työpukunsa päällä ja vyöllään se kuparihelainen vyö, jota hän tavallisesti piti pikku-pyhinä. Sitten hän istuutui pojan kanssa ja puki hänet. Sitä tehdessään hän kyseli Hestvikenin väkeä, Eirikin ja Cecilian vointia ja vuodentuloa.
Olav kertoi olleensa kesällä ulkomailla.
»Niinhän minä olen kuullut. Sinä oletkin ollut oikein pitkällä matkalla. Kyllähän sen tiesikin — sinä halusit katsella vähän maailmaa tultuasi vapaaksi mieheksi.»
Torhild toi vieraalle ruokaa ja tämän syödessä hän seisoi jonkin matkan päässä lapsi käsivarrellaan. Olav ei voinutkaan olla sanomatta alas katsellen:
»Hän on suuri ikäisekseen, — kahden vuoden vanha vasta?»
»Suureksihan häntä sanotaan.» Äiti kumartui ja hyväili poskellaan lapsen poskea. Mutta nyt poika alkoi väännellä ja ponnistella, hän tahtoi pois ja äiti laski hänet lattialle. Poika meni vieraan luo, seisoi ja katseli häntä hetkisen. Mutta sitten muistui hänen mieleensä jokin tärkeämpi asia, hän tallusteli nurkkaan, istuutui ja alkoi leikkiä jollain.
Olav pyysi Torhildia istuutumaan: »Minulla on sinulle asiaa.» Tämä vei ruokakupin pois. Sitten hän istui lieden laidalle Olavia vastapäätä, katseli häntä kädet helmassa Olavin selittäessä asiaansa.
»Minun täytyy neuvotella tästä veljieni kanssa», hän sanoi Olavin puhuttua. »Asian laita on sellainen, että onhan sinulla oikeus odottaakin minun tekevän tässä asiassa sinun mielesi mukaan; ja samaa voit odottaa meiltä muiltakin. Mutta minä vain arvelen, lieneekö oikein viisasta sinun asettaa sellaista väkeä kuin Anki ja Liv asumaan niin lähelle omaa taloasi.»
»Olen minä sitä itsekin ajatellut. Sinä tietysti ajattelet sitä, että he ovat jonkin verran epäluotettavia. Tokkopa sentään siinä ajan mittaan niin paljon menee, etten sitä jaksaisi kärsiä köyhtymättä. Enkä minä näe mitään muuta neuvoa.»
Torhild lupasi silloin neuvotella veljiensä kanssa.
Sitten he läksivät ulos katselemaan ympäristöä. Torhild kantoi kiulua — hänellä oli kaksi lehmää ja hieho laitumella metsässä aivan aidan takana. Hänen lypsäessään Olav nojasi aitaan häntä katsellen; he juttelivat karjasta ja ilmasta ja sen sellaisesta. Bjørn-poika tuli sinne ja tahtoi nousta aidalle nähdäkseen äidin; Olav tarttui häneen ja auttoi häntä; hän jäi siihen poika käsissään juttelemaan Torhildin kanssa kuten ennenkin.
Metsästä tuli kolme puolikasvuista lasta tuoden lehtikerppu-kuormaa;kaksi poikaa veti ja tyttö työnsi takaa. Ne olivat Kaare ja Rannveig,Torhildin nuorimmat sisarpuolet. Olav tervehti, he olivat kasvaneetHestvikenissä.
Kolmas oli pitkä, hontelo, vaaleaverinen poika, jolla oli, kihara tukka ja pitkä, litteä leuka; hän oli typerän näköinen; mutta Torhild sanoi hänestä olevan suurta hyötyä: »Tämä Ketil on minun isäntärenkini». Hänet oli löydetty maantien varrelta ristin juurelta tästä pohjoiseen nelisentoistavuotta sitten vastasyntyneenä, ja ne vanhukset, jotka olivat Jumalan tähden ottaneet hänet suojaansa, olivat nyt kuolleet; ja niin hän oli nyt täällä Aukenissa.
He läksivät taloa kohti jälleen ja Olav arveli, ettei hän ollut koko tänä vuonna nähnyt missään niin kaunista viljaa kuin täällä Aukenissa.
»Sittenhän minä saankin lähettää sinulle vakallisen kylvösiementä», Torhild virkkoi hymyillen hiukan. »Jos sinulle kelpaa sellainen lahja minulta.»
»Kiitos, mutta sehän on liian paljon.»
Lapset istuivat tuvassa syömässä heidän sisään tullessaan. Torhild sanoi heille, että he saisivat nukkua tulevana yönä aitassa: »— me olemme saaneet pitkämatkaisen vieraan.»
He läksivät heti pois, ja Torhild otti arkustaan pieluksen ja kaksi peittoa, joihin oli kudottu tähtiä, ja aikoi tehdä vuodetta.
»Älä vaivaudu minun vuokseni», Olav virkkoi hiljaa. »Minun täytyy palata vielä tänä yönä Hestvikeniin.»
Torhild seisoi mieheen selin. Hän oli hetkisen vaiti, sitten hän virkkoi:
»Polku rantaan on huononlainen. Ja pimeä tulee pian.»
»Niin. — Tuskinpa minä sentään voin täällä tämän kauemmin viipyä —.»
»No, jos niin on, että sinun täytyy vielä tänä yönä soutaa vuonon poikki — täytynee sinun kai lähteä.»
Olav nousi, otti vaippansa ja keihäänsä. Hän meni Torhildin luo ja ojensi hänelle kätensä jäähyväisiksi.
»Täältä lähtee jalkapolku —. Minä lähden kanssasi.»
Torhild nosti syliinsä lapsen, joka istui lattialla helistellen puukupissa kiviä ja laski hänet vuoteeseen. Sitten hän läksi yhdessä Olavin kanssa.
Päivän ihmeellinen tummansininen kajastus oli muuttunut harmaaksi hämäräksi, ja joku sadepisarakin tipahteli; mutta kun Olav kehoitti häntä lähtemään sisään, Torhild vastasi, ettei siitä sen kummempaa sadetta tulisikaan. Hän asteli Olavin edellä etelään pellon poikki purolle, joka erotti Aukenin ja päätilan maat toisistaan. Saavuttuaan kartanon alueelle hän odotti, ja he kulkivat rinnan eteenpäin pellon piennarta, jossa sarat levisivät leikattuina ja sänkisinä harmaan taivaan alla.
»Kenen sinä olet ottanut Livin tilalle Hestvikeniin emäntäpiiaksi täksi talveksi?» Torhild kysyi.
»Minulla ei vielä ole ollut tilaisuutta katsella ketään», Olav vastasi.»Mutta ehkäpä siihen keino keksitään —.»
Torhild kulki hetkisen ääneti. Sitten hän sanoi ikään kuin hengästyneenä:
»Olav — kuka naisista — niistä, joita sinä tunnet — olisi sinun mielestäsi siihen toimeen sopivin?»
Olav ei vastannut. Silloin hän virkkoi kovemmin:
»Kenen sinä luulisit enimmän huolehtivan sinun parastasi ja palvelevan sinua koko voimallaan, uskollisemmin kuin muut naiset?»
Olav vastasi käheästi:
»Kyllähän sinä tiedät minun tietävän kuka se on.»
He jatkoivat matkaa, sitten Olav virkkoi:
»Mutta ymmärräthän sinäkin sen. Tuskinpa kauankaan kestäisi ennenkuin —. En minä voi pyytää sinua palaamaan sellaisiin — kunniattomiin oloihin.»
Torhild vastasi hiljaa:
»Minä olisin tyytyväinen sellaisiin oloihin — sinun luonasi, Olav.»
He kulkivat jälleen hetkisen. Sitten Olav sanoi kiivaasti:
»Ei. Minä en tahdo, että sinä kärsisit minun takiani vielä enemmän pahaa kuin mitä sinä jo olet kärsinyt, ja täällä Aukenissa olette te, sekä sinä että poika parhaimmassa turvassa. Minä olen tänään nähnyt siksi paljon, että arvelen sinun täällä hyvin selviävän, Torhild.»
»Kyllähän minä selviän.» Olav kuuli Torhildin hymyilevän.
»Enhän minä ole kiittämätön, Olav. Mutta en tiedä — ellei se olisi koskenut häntä, joka makasi vuoteessa sairaana ja kykenemättömänä ja jolle me teimme vääryyttä — enpä luule, että minulla olisi ollut paha olla viimeisenä talvena, jonka elin Hestvikenissä.»
Olav pudisti päätään. Samassa he saapuivat metsänrantaan veräjälle.
»No, nyt et sinä eksy enää», sanoi Torhild. »Tätä polkua myöten on paljon helpompi löytää venetalaalle kuin sitä, jota sinä tulit.»
Olav ojensi hänelle kätensä sanoen hyvästi.
Olav katseli naista — päivän viime säteitten valossa erottautui hänen soikeitten kasvojensa vaalea pyöreys ja hänen ruumiinsa korkeapovinen solakkuus; häntä saattoi luulla vielä aivan nuoreksi. Vuono lepäsi alhaalla metsän varjossa kuolleena ja synkkänä raskaan syystaivaan alla; vastaranta sulautui mustanpuhuvana sadesumuna.
Hänet valtasi voimakas halu ottaa Torhild. Pudonneet lehdet hohtivat metsässä kanervikon nyökkyvien latvojen päällä — Torhildin pirtissä hehkui lieden lämpö kodikkaasti, poikanen nukkui —. Kotimatka-ajatus täytti hänet vastenmielisyydellä.
Hän tunsi Torhildin seisovan ja odottavan.
Sitten hän toivotti hyvästit, kääntyi ja läksi nopeasti rinnettä alas.
Hän pysähtyi metsän halki polkua astellessaan tuon tuostakin aatoksissaan. Oli jo vallan pimeä hänen saapuessaan rantaan. Hän pääsi veneensä luo siihen, missä se oli rannalle vedettynä, aikoi työntää sen vesille, mutta jäikin seisomaan veneeseen nojaten, tuijottaen yön pimeään.
Olav ei tiennyt itsekään, mikä hänet oli ajanut Torhildin luota — mutta hänen oli täytynyt. — Yhtäkkiä hän huomasi, että satoi — hän ei ollut huomannut, milloin se oli alkanut, mutta nyt se solisi tuhansina pisaroina vuonon kalvoon; hänen takanaan se rapisi ja virtaili lehtimetsässä.
Seisoessaan siinä pimeässä syyssateen kastelemana hän tunsi sielunsa syvyyksissä olevansa sidottu olemaan yksin, kuin jos hän olisi tehnyt munkkilupauksen — se vain erona, ettei hänen omalla tahdollaan ollut sen kanssa mitään tekemistä. Täytyi olla niin, tahtoipa tai oli tahtomatta. Hänen elämänsä oli muodostunut kuin tiettömässä erämaassa kulkemiseksi, hän ei nähnyt tietä eikä polkua ja hänen täytyi jatkaa ypö yksin matkaansa —.
Hän sai veneen vesille, pohjan rapina rannan hiekkaan ja airon läiskähdykset niitä veteen laskiessa herättivät hänet. Sade yhä valui virtanaan. Tuon tuostakin hän katsoi olkansa yli toista, mustaa rantaa, ettei kulkisi liian kauas.
Torhild — hän tunsi tätä ajatellessaan sydäntänsä kouristavan. Mutta oli sääli, että isä oli saattanut tyttären sellaiseen asemaan. Ellei Bjørn Egilinpoika olisi menettänyt koko omaisuuttaan ja nainut sitten sellaista Gudridia ja saattanut kaikki lapsensa köyhyyteen ja palvelijan asemaan —. Olavissa heräsi siinä soutaessaan kiukku Bjørniä kohtaan, joka oli saattanut tyttärelleen sellaisen kohtalon. Sukunsa ja syntyperänsä vuoksi olisi Torhild voinut joutua hyviin kunniallisiin naimisiin.
Olav ymmärsi puolittain, että hänen mielessään oli tapahtunut muutos. Jouduttuaan katselemaan onnettomuutta kasvoista kasvoihin hän ei milloinkaan ollut joutunut edes kiusaukseen pyrkiä osastaan tai omasta syyosuudestaan eroon, hän ei milloinkaan ollut pelännyt nostaa harteilleen omaa taakkaansa, vieläpä enemmänkin, jos joku heikompi yritti laskea taakkansa hänen kannettavakseen. Nyt hän etsi jotakuta, jonka niskoille voisi vierittää syyn näistä vaikeuksista, joihin oli joutunut —.