Kuivien, hänen jalkojensa alla taittuvien risujen räiske — niitä oli saarnien alla paksuna mattona — kammotti Olavia, niin että hiukset nousivat hänen päässään. Hän astui kummun yli ja nousi muurille. Sen sisäpuolella olivat hautakivet syvällä nuoren nurmen sisään vajonneina kirkon seinustalla. Olav tuijotti, kunnes hänen silmissään alkoi liikkua mustia pilkkuja ja hänen sydämensä löi niin, että hän tunsi verenmakua suussaan. Mutta se kaikki oli vain kuin ulkomaailma olisi vierinyt hänen ylitseen ja hänen sisimmässään vallitsi rauha. Ja sittenkin hän vaistomaisesti sulki silmänsä kuullessaan oman äänensä, sanoessaan selvästi ja kirkkaasti:
»Ingunn Steinfinnintytär — nouse ylös!»
Hän kuuli, miten hevonen aitauksen takana säpsähti. Hän ei uskaltanut kääntyä ja katsoa sinnepäin. Hän vain tuijotti kirkonseinään, ja hän huomasi aivan kirkon oven vieressä hautakiven häämöittävän. Kasvot kylminä ja jäykänkalpeina hän lausui jälleen:
»Ingunn Steinfinnintytär — nouse ylös! Ingunn Steinfinnintytär — nouse ylös!»
Hän oli jälleen sulkenut silmänsä, mutta hän näki sittenkin — harmaa kivi kohosi hitaasti, valkoinen vainaja nousi ja pudisti mullan kääreliinoistaan.
Hän kohotti päätään takanojaan, veti henkeään ja avasi silmänsä. Ei näkynyt mitään muuta kuin harmaa, lauhkea yö. Olav tuijotti — se tuntui hänestä paljon uskomattomammalta kuin kaikki muu. Mutta kirkkotarha nukkui maahanpainuneine korkean nurmen peittämine kivipaasineen aivan harmaaseen kirkonseinään asti.
Vihdoin hän kääntyi, meni takaisin kummun poikki ja hevosensa luo. Irroittaessaan riimua hän huomasi Blakkenin näkevän jotain — se seisoi pää pystyssä, sieraimet levällään, heilutteli korviaan, hätkähti pari kertaa, kun hän laski sille kätensä — mutta Olav ei nähnyt mitään. Sitten hän nousi satulaan ja antoi hevosen mennä — kova ratsastus teki hänelle hyvää; ilmavirta ja hevosen kavioitten pauke voittivat kaamean hiljaisuuden.
Hänen saapuessaan Hestvikeniin oli jo aamu — pilvet olivat punertuneet kauttaaltaan. Saatuaan hevosen talliin meni Olav vuorelle ilmaa katsomaan — tapansa mukaan. Ennen auringon nousua mustensi pieni tuulen puuska vuonon kalvon.
Pirtti oli autio ja tyhjä. Olav meni kamariin ja heittäytyi vuoteelleen riisuutumatta. Mutta tuskin hän oli sulkenut silmänsä, kun hän kavahti ylös täysin valveilla. Hän tuijotti tupaan vievään harmaaseen ovi-aukkoon — mutta siellä ei ollut ketään —.
Ajatukset nousivat mieleen kuin katkerat vedet. Ingunn oliluvannutkerran — sikäli kuin kuolleet voivat tulla kotiin elävien luo.
Mutta nyt hän oli hänen luotaan rajattoman paljon kauempana kuin ennen — ensimmäisenä vuotena, ei, vaan ensimmäisenä kesänä hänen kuolemansa jälkeen Olav oli nähnyt miten lähellä Ingunn oli häntä keskellä heitä toisistaan erottavaa pimeyttä. Nyt he olivat joutuneet toisistaan kauas, niin kauas, ettei Ingunn enää kuullut vaikka hän huusi.
Siinä maatessaan muodostui hänelle yksinäisyys jonkinlaisiksi näyiksi. Hän oli olevinaan aution kalliolaen pyörällä huipulla, siellä kasvoi kanervaa, ja kivet olivat harmaan sammalen peitossa. Hänen ympärillään levisi joka puolella huurteesta harmaata metsää, ja likaisenharmaita suosilmiä, pinta jäässä, oli alhaalla alangoilla, mutta kaukana sinersi harmaa taivas, yhtyen mataliin, tummansinisiin vaaroihin. Hän seisoi ja hänen mielensä teki huutaa sinne, mutta hän tiesi sen olevan hyödytöntä —. Näky vaihtui hiljalleen uneen, eikä hän herännyt, ennenkuin Ragna toi aamiaista; tämä sanoi ihmetelleensä kovasti kuultuaan Sveiniltä Olavin hevosen seisovan jo tallissa, eikä muiden —.
Sinä syksynä Olav sattui usein näkemään savun nousevan kukkulaltaHudrheiminmaan puolesta. Hän pysähtyi työssään ja katseli sinnepäin.Sielläpäinhän Torhildrudin pitäisi olla, mikäli hän ymmärsi.
Tuli muutamia kirkkaan sinisiä, aurinkoisia päiviä, jolloin vuoria vasten kohisevat meren aallotkin näyttivät olevan täynnä valoa ja ilmaa. Kultaisia lehtiä liiteli ilmassa, ja avaruuskin näytti laajenevan vuonon sinisestä vaahtopinnasta valoisaan, tuulen pyyhkimään taivaanlakeen, jossa valkoiset, pienet pilvenhattarat leijailivat äärettömän korkealla. Ja Olav meni eräänä päivänä puolenpäivän maissa rantaan, otti yhden pienimmistä veneistään ja läksi yksin purjehtimaan.
Tänään oli leikkiä purjehtia pitkin täyteläisiä, hohtavia aaltoja, Olavia kasteleva merenvaahto oli hohtavan valkoista. Taivaaseen oli niin pitkältä, että tuntui kuin hän olisi tässä pienessä veneessään piilossa aaltojen välissä ja aina veneen noustessa aallonharjalle hän näki toisen rannan tulleen yhä lähemmä, käyneen yhä selvemmäksi. Hänet valtasi melkein sama mieliala kuin poikavuosina, karattuaan Frettasteinistä metsään leikkimään.
Maihin tultuaan hän läksi nopeasti polkua myöten tunturille. Metsät olivat täällä jo käyneet vaaleiksi. Keltaisia lehtiä lenteli ja satoi, niitä hulmahti tuon tuostakin hänen ohitseen kuin kirkkaita valojuovia, jotka tanssien riensivät polun poikki. Voimakas tuulenhenki täytti Olavin mielen ilolla.
Hän ihmetteli nyt vain, miten hän ei ollut jo aikoja päiviä tätä keksinyt: hänen olisi pitänyt käydä katsomassa Torhildia, ottamassa selkoa, miten hän tulee pojan kanssa toimeen. Eipä niin, ettei hän voisi olla varma hänen selviämisestään, kyllä Torhild oli siksi kätevä. Mutta olisihan hänen sentään pitänyt tarjota apuaan, mikäli Torhild olisi ottanut sitä vastaan — olihan hän pojan isä.
Hän ei nyt voinut käsittää, miksi hänen mielestään oli ollut niin mahdotonta tavata Torhildia — aivan kuin heidän olisi toisiaan tavatessa tehtävä uusia erehdyksiä. Eiväthän he enää olleet nuoria kumpikaan — mutta sitä hän ei ollut milloinkaan ennen ajatellut.
Hän saapui metsän reunaan veräjälle, läksi kulkemaan kivikkoista polkua. Täällä oli nyt paljon enemmän peltoa — kannokkoa.
Olav oli iloinen, vaikkei jännittynyt, saadessaan nähdä taas hänet jaBjørnin.
Koira alkoi sisällä tuvassa ulvoa. Ovi avautui — rakki kiirehti rähisten häntä kohti. Sen jäljessä kumartui Torhild ulos ovi-aukosta.
Olav ei osannut selittää toisen kasvojen ilmettä, mutta siinä oli jotakin aivan toista kuin hän oli odottanut. Torhild ojensi hänelle kätensä viivytellen.
»Oletko sinä liikkeellä — täälläpäin?»
»Olenpa niin — onko se sinusta ihmeellistä?»
»No ei. Onhan se luonnollistakin», sanoi Torhild hiljaa Hän pyysi miestä sisälle, käski istumaan, toi maitotuopin: »— olutta minulla ei ole —.» Sitten hän kumartui lieden ääreen, puhalsi hiillokseen ja sytytti tulen:
»Etköhän sinä ole märkä ja viluissasi — etkö halua istua tänne lähemmä?»
Olav kiitti ja istuutui Torhildin nostamalle jakkaralle — hän oli kävellyt itsensä kuivaksi. »Mutta lämmitähän edes jalkojasi», Torhild kehoitti.
Vuoteesta alkoi kuulua tuhinaa ja liikettä — siellä on sylilapsi, arveli Olav. Torhild vilkaisi olkansa yli, mutta ei kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota; hän ripusti padan liedelle ja kaasi siihen maitoa. Sitten he puhelivat tuulesta ja kauniista ilmasta; se kävi heiltä kummaltakin hitaanlaisesti.
»Bjørn ei ole kotona?» kysäisi Olav.
»Ei, hän läksi Ketilin kanssa — he veivät tuonne taloon lehmää.»
»Minä olenkin kuullut, että sinä olet lisännyt karjaasi paljon. Jos sinä aiot viljellä noin suuria peltoja, täytyy sinulla olla aikalailla karjaakin, vai mitä?»
»Meillä on neljä lypsävää ja kolme vasikkaa —». Lapsi huusi yhä kovemmin Torhildin jutellessa Olaville karjastaan.
»Silläpä pojalla tuntuu olevan hätä», Olav naurahti. Hän aikoi kysäistä kenen se oli, mutta sitten hän muisti Ranveigin, Torhildin nuoren sisaren, ja vaikeni.
»Tyttö se on», Torhild virkkoi; hän nousi äkkiä. »Minun täytynee sitä sitten rauhoittaa.» Hän riuhtaisi nopeasti auki nuttunsa edustan ja veti esiin täyteläisen, sinisuonisen rinnan.
Olav katsoi häneen suu puoliavoimena ihmetyksestä. Sitten hän kumartui — ohimoita alkoi kuumentaa, puna levisi yli miehen kasvojen. Hän ei voinut katsoa Torhildiin, vaan hänen täytyi painaa katseensa lujasti permantoon. Tämä oli ainoa, minkä hän ei milloinkaan olisi osannut ajatellakaan näin käyvän!
Torhild oli istuutunut vuoteen askelmalle lapsi rinnoillaan. Olav tunsi Torhildin katsovan häneen ja häntä harmitti punastumisensa. Sitten he istuivat pitkän aikaa ääneti. Mutta äkkiä Torhild aikoi selvällä ja hiljaisella äänellä:
»Minä soisin nyt, että sinä sanoisit asiasi, Olav — minä selitän sinulle niin hyvin kuin voin.»
»Asiani — ei minulla ole muuta asiaa kuin että minun teki mieleni — minä aioin katsoa miten Bjørn voi — nähdä häntä ja kuulla miten hän — ja sinä —»
Torhild vastasi kuin olisi punninnut jokaista lausumaansa sanaa:
»Kyllä minä ymmärrän, Olav, sinun arvelevan — ettei tämä ollut sinun tarkoituksesi antaessasi minulle talon — minä sain Aukenin elääkseni täällä lapsen kanssa. Mutta kuten sanoin sinulle ovat viljelykset nyt kaksin verroin suuremmat kuin tänne tullessani. Ja minä arvelen, että on parempi oma mies tässä auttamassa — kuin puuhata täällä yksin palkkarenkien kanssa. Sitten sinun tulee muistaa, että minä olen jo vanha — Bjørn ei tule saamaan kovinkaan monta sisarta enää. Ehkei muita kuin tämän —» Hän kumartui hellästi pienokaisen puoleen painaen sitä rintaansa vastaan.
Kun Olav ei vieläkään virkkanut mitään, jatkoi Torhild vähän kiivaammin:
»Minä ajattelin viime vuonna ennenkuin annoin hänelle myöntävän vastauksen — käydä Hestvikenissä puhumassa sinulle asiasta. Mutta sitten minä tuumin, etten ollut kuullut sinusta mitään pitkiin aikoihin.
»Mutta sinä voit kenties ajatella, että minä olin toiminut toisin kuin mitä sinä olit tarkoittanut antaessasi minulle maat ja mannut — vaikkei meidän kesken ollut milloinkaan puhetta, etten minä menisi naimisiin.»
Olav pudisti päätään:
»Minä en tiennyt, että sinä olit naimisissa.»
»Siitä on jo kohta vuosi», sanoi Torhild lyhyesti.
Olav nousi, meni hänen luokseen ja ojensi kätensä.
»Toivotan sinulle onnea.» Torhild tarttui hänen käteensä, mutta ei nostanut katsettaan lapsesta.
»Sinä olet siis saanut tyttären — mikä sen nimi on?»
»Borgny, oman äitini mukaan.» Torhild otti lapsen rinnoiltaan, sulki vaatteensa, pyyhki lapsen suun käsiselällään ja käänsi sen kasvot Olaviin päin.
»Se on kaunis lapsi.» Olavista tuntui, että hänen oli se sanottava. Pienistä, punaisista kasvoista katselivat tummat, tutkivat silmät, kuten aina pikkulapsilla ja ne näyttivät katsovan häntä. Sitten ne sulkeutuivat hitaasti; lapsi nukkui. Torhild jäi istumaan pienokainen helmassaan.
Olav ajatteli, että Torhildin pitäisi nyt puhua jotakin siitä miehestä, jonka hän oli ottanut tänne ja jonka kanssa hän oli mennyt naimisiin. Mutta Torhild ei puhunut siitä mitään.
»Entä sinun veljesi», Olav kysyi sitten, »he suostuivat tähän?»
»Sinähän tiedät, että he ovat tottuneet siihen jo lapsesta alkaen — kunhan he vain ovat silmäini alla, tottelevat he kyllä minua.»
Olav ajatteli, että silloinhan olisi ollut parempi pitää ainakin yksi heistä tässä — mutta hän vastasi vain:
»No, niinhän se lienee — että sinä arvelit tarvitsevasi täällä isännän.»
»Niin, asia oli sillälailla, että minun täytyi mennä Ketilin kanssa naimisiin — muilla ehdoilla hän ei olisi jäänyt tänne. Ja ellei minulla näinä vuosina olisi ollut hänen apuaan – hän on tehnyt täällä enemmän kuin miehen työn jo ennen aikamieheksi tuloaan. Jos minä olisin päästänyt pojan pois — ottanut tänne toisen työmiehen — enhän minä olisi voinut olla varma siitä, ettei hänkin kerran olisi esittänyt samoja vaatimuksia. Oli siis oikeudenmukaisempaa, että Ketil sai minut sekä saa nauttia siitä hyvästä, josta olemme hänelle suuresti kiitollisuuden velassa —»
Olav ei vastannut. Silloin Torhild jatkoi:
»Muistathan sinä Ketilin —? Sinä näit hänet viimeksi täällä käydessäsi?»
»En suinkaan?»
»Niin, hän ei ollutkaan silloin vielä täysikasvuinen —» Silloin Olaville vaikeni: keskenkasvuinen poika, typerän näköinen — löytölapsi — joka oli silloin ollut Torhildin luona. Tulipunaisena, ja Torhildiin katsomatta hän kysyi:
»Hänetkö sinä olet ottanut isäksi minun pojalleni?»
»Hänet», Torhild vastasi kovasti.
»No niin, minä en ole milloinkaan pyrkinyt määräilemään sinun asioissasi», Olav kohautti hartioitaan. »Entä Bjørn?» hän kysyi. »Hän oli tietysti liian nuori tähän puuttumaan.»
»Ei suinkaan. Hän on tuntenut Ketilin niin kauan kuin voi muistaa. — Tuolla he tulevat.» Hänen voimakkaat, harmaankalpeat kasvonsa pehmenivät ja niitä valaisi hieno hymyn väre.
Ovi lensi selälleen — se johti suoraan pihalle — tuuli toi sisään nuorten, nauravien äänien soinnun, sieltä kuului lapsen ja nuoren miehen äänet. Tuvan sauhu alkoi valossa lainehtia sinervänä. Poikasella oli kädessä tuuliviiri, hän juoksi suoraan äitiä kohti huutaen loistavan iloisena. Hänen jäljessään seurasi pitkä ja vaalea mies; hän sanoi nauraessaan jotakin ja pyyhkäisi tuulen pörröttämää tukkaansa ja kuivasi kasvojaan. Sitten he molemmat huomasivat vieraan. —
— Olav näki, että Ketil tunsi hänet. Ketil pysähtyi, ryhti näytti höltyvän ja hän näytti hämmentyneeltä.
Torhildin mies oli pitkä hujale, suuret työihmisen kädet riippuivat polviin, mutta hänen kasvonsa olivat lapselliset ja vähän tyhmänsekaiset pitkine, litteine leukoineen, jossa kasvoi sakeata, vaaleata parransänkeä. Keltainen, kihara tukka roikkui hänen otsallaan. Eikä hän sittenkään ollut ruma —.
Torhild nousi, laski lapsen vuoteeseen, alkaen puuhailla puuron ääressä. Hän viittasi Ketiliä istumaan isännän paikalle. Niin tämä tekikin.
Poika jäi seisomaan äidin luo. Hän ei ollut pitkä ikäisekseen, mutta siro ja voimakastekoinen. Olav huomasi pojan muistuttavan Hestvikenin sukua — vaalea tukka, suuret, vedensiniset silmät hiukan kaukana toisistaan vaaleitten, suorien kulmakarvojen varjossa. Hänen ihonsa oli maidonvalkoinen, nenänjuuressa joitakin tummia pisamia. Hän seisoi katsellen vierasta kylmän tutkivasti.
Torhild puhui miehelleen, kyseli, miten naapurissa oli käynyt. Sitten he juttelivat ilmasta ja vuodentulosta, vaimo yritti saada molemmat miehet keskusteluun, mutta se kävi heikosti. Silloin tuli sisälle vieras, nuori nainen — hän oli naapurin naisia, joka kävi auttamassa Torhildia karjanhoidossa; Torhild ei ollut vielä käynyt kirkotettavana lapsen syntymän jälkeen. Torhild kysyi, eikö Olavia haluttaisi käydä Ketilin kanssa taloa katselemassa.
Bjørn seurasi heitä. Hän tarttui isäpuolensa käteen ja miesten kävellessä pikku taloa tarkastamassa, poika tuli puheliaaksi — hän yhtyi kaikkeen, mitä isäpuoli sanoi tai lisäsi jotakin tämän puheeseen. He olivat tähän asti lainanneet hevosta, Ketil kertoi, mutta jos heillä olisi edelleen sama onni, joka heitä tähän asti oli seurannut, niin —.
»Sinä tiedät, Ketil», Olav virkkoi, »että jos Torhild tarvitsisi jollakin lailla minun apuani —»
»Minä tiedän, ettei hän tarvitse», keskeytti toinen. Ja Olav huomasi, kohdatessaan toisen katseen, ettei tämä aina ollut yhtä tyhmän näköinen. »Me olemme näinä vuosina tulleet omin neuvoin toimeen.»
* * * * *
Syötyään puuron Olav puhui poislähdöstään. Hän kutsui Bjørniä ja pyysi häntä luokseen.
Poika tuli, seisoi Olavin edessä ja katseli häntä viileä tarkkaavainen ilme kauneissa lapsenkasvoissaan.
»Tiedätkö sinä kuka minä olen, Bjørn», kysyi Olav.
»Minä arvelen, että sinä olet se Hestvikenin Olav, joka on minun isäni.»
Olav oli vetänyt sormestaan kultasormuksen:
»Otatko sinä sitten vastaan tämän sormuksen, Bjørn. — lahjana isältäsi?»
Poika katsoi äitiinsä ja sitten isäpuoleensa. Kun molemmat nyökäyttivät, hän vastasi:
»Otan kyllä, Olav — minä kiitän sinua lahjasta.»
Hän koetti sormusta sormeensa, katseli sitä hiukan; sitten hän meni äitinsä luo ja pyysi tätä panemaan se talteen.
Olav Iäksi heti sen jälkeen. Hän pyysi Torhildia kanssaan ulos. Hämärsi, ja tuuli oli kiihtynyt. Myrskynpuuska tuiversi paljaita pihlajia niin että oksat heilahtelivat jäisensinistä taivasta vasten, mutta etelästä hiipi pimeitä pilven lonkia. Torhild kysyi:
»Aiotko sinä tällaisessa vastatuulessa purjehtia kotiin, voimmehan me varata sinulle yösijan?»
Olav vastasi menevänsä. Hän heitti vaippansa hartioilleen:
»Kun sinä nyt olet naimisissa ja sinulla on aviolapsi — eikö olisi parasta, että Bjørn muuttaisi minun luokseni lahden taa?»
Hän ei voinut myrskyssä kuulla vastausta ja niin hän toisti sanansa.
»Älä pyydä sitä minulta, Olav.»
»Miksei? Minä en kuitenkaan mene naimisiin — ja minä hoitaisin poikaa kuten omaani ainakin.»
»Ei. Sinulla on aviolapsia sinullakin. Minä en tahdo, että Bjørn on siellä, missä häntä kohdeltaisiin alempiarvoisena. On parempi olla Torhildrudissa ensimmäisenä kuin Hestvikenissä huonoimpana.»
»Eirik ei ole ollut kotona neljään vuoteen. Me kuulemme hänestä harvoin ja on epävarmaa milloin hän palaa.»
»Minä tiedän sen. Mutta onhan Cecilia — ja sitten sinun kasvattityttäresi ja Märtta-rouva. Sitten sinä tiedät, ettei veljilläni ole sielläpäin sellaista mainetta, että se lisäisi pojan arvoa.»
»Sinullapa näkyy olevan tarkat tiedot minun kuulumisistani», virkkoiOlav terävästi.
»Olethan sinä, Olav, siksi mahtava mies, että sellaiset tulevat kuuluville.»
Olav jätti hyvästit ja läksi.
Hän yritti päästä siitä irti pimeässä ja myrskyssä kulkiessaan. Olihan vallan järjetöntä, että hän oli näin kiukuissaan. Torhildilla oli ollut täysi oikeus mennä naimisiin. Mutta hän ei ollut milloinkaan ajatellut sellaista mahdolliseksikaan.
Olihan totta, että hän tarvitsi taloonsa isäntää, ja sekin oli totta, että jos hän laski Ketilin menemään, saattoi seuraava renki tehdä hänelle saman vaatimuksen. Mutta että hän sittenkin voi ottaa tämän kulkurin —. Hän näki edessään lapsellisen nuoren ja vaalean Ketilin, pitkän, voimakkaan nuorukaisen — käsi kädessä pikkupojan kanssa, molemmat nauravina ja leikinhaluisina. — Kun hän viimeksi hänelle jätti hyvästit — siitä taisi olla nyt seitsemän vuotta sitten — silloin oli Torhild pyytänyt että hän ottaisi hänet luokseen. — Ei, hän ei saisi hautoa sellaisia ajatuksia; oli alhaista luulla toisesta rumaa, kun ei siitä ollut sen varmempi.
Bjørn. Miehelle, joka sellaisen pojan omisti, täytyi olla sen menettäminen kuolemaakin katkerampaa.
Aaltojen pauhu täytti kaiken — keskellä yhä pimenevää iltaa välkähtelivät vaahtopäät hyökyaallot. Pienen kivisillan irtokivet kolisivat ja helisivät jylhästi aallon vyöryessä sen ylitse. Olav seisoi katsellen hetkisen — tuuli oli kääntynyt kokonaan etelään. Mitäpä hänellä oli kotonakaan tehtävää, niiden vuoksi hän oli kyllä voinut jäädä huomiseen asti Torhildrudiin.
Hän ei ollut milloinkaan ajatellut yhtyä jälleen Torhildiin — ja sittenkin hänessä kiehui kiukku ajatellessaan mitä hän oli äsken nähnyt. Hän oli niin kiihdyksissä, että hän ihmetteli sitä itsekin.
Hän oli koko ajan tiennyt, ettei Torhild enää koskaan tulisi hänen omakseen — mutta hänestä tuntui sittenkin, että hän omisti jonkun tietäessään Torhildin olevan siellä — Aallot kastelivat hänet kokonaan hänen mennessään pienelle sillalle, jossa hänen veneensä keinui tuulen alla pimeässä.
Sinä vuonna talvi tuli aikaisin. Ilma oli kylmää ja tyyntä viikon toisensa jälkeen. Aamun sarastus levisi messinginkarvaisena synkkien harjujen laelta, maa oli likaisenharmaa ja routainen, vedet ja suot jäässä. Kirkkaina päivinä oli vuonon pinta tummansininen ja väreilevä — sitten tuulen viri asettui ja veden kalvo näytti laajenevan ja harmenevan pakkas-usvan leijaillessa sen päällä ja levitessä raa’an purevana Folden seutujen ylle. Eräänä päivänä taivas peittyi pilviin; ilmassa oli lumen tuoksu. Päivemmällä alkoi heitellä pieniä, kovia jyväsiä — niitä tuli enemmän ja lumi putoili kuivasti helähdellen — illalla satoi jo suuria hiutaleita.
Lunta satoi pari päivää. Eräänä iltana alkoi etelätuuli puhaltaa ja silloin tuli lumimyrsky.
Sinä iltana oli Hestvikenissä menty varhain levolle. Oli pari päivää Lucian messuun. Olav heräsi ulko-oven jytinään — hän kuuli erään miehistä nousevan ja lähtevän ulos. Tällaisella ilmalla sattui, että kyläläiset olivat laskeneet maihin myöhällä ja pyysivät jäädä tänne yöksi, ja niin hän kävi jälleen maata. Silloin hän äkkiä heräsi ilmihereille jonkun huutaessa hänen nimeään — vuoteen vieressä seisoi Torhild Bjørnintytär kädessä tervassoihtu — hänen päähineessään ja vaippansa harteilla oli paljon lunta.
Olav nousi kyynärpäihinsä nojaten.
»Jumalan nimessä — sinäkö olet tullut! — Onko Bjørnille tapahtunut jotain?»
»Nyt ei ole Bjørnistä kysymys. Mutta Eirik herttua tuli tänään Vam-järven yli — hänellä oli mukanaan viisisataa ratsumiestä — niin kerrotaan. Hän aikonee Osloon kiittämään appeaan viimeisestä.»
»Mistä sinä sellaisia uutisia olet kuullut?»
Torhild pisti soihdun seinänrakoon, istuutui puhuessaan vuoteen laidalle. Hänen veljensä olivat päässeet viime syksynä erääseen kalastaja-alukseen osakkaiksi ja Torhild oli nyt seurannut heitä Tesaliin. Sinne oli tullut aamupäivällä talonpoikia, jotka olivat paenneet ruotsalaisia — ne käyttäytyivätkin raa'asti, ryöstivät sekä tavarat että karjan.
»Jumala siunatkoon maamiehiä», Olav virkkoi. »Eiväthän he voi kätkeä karjaansa metsäänkään näin talvisaikaan.»
»Hestviken ei ole tien varrella», Torhild jatkoi, »mutta ajattelin sittenkin pikku tyttöjen sekä naisväen olevan paremmassa turvassa meillä vuonon toisella puolella. Herttuan muassa kerrotaan olevan saksalaisia sotilaita. Ja niin pyysin Egilin laskemaan maihin tässä, minä veisin heidät kanssani kotiin.»
»Sinä olet minulle ja omaisilleni uskollinen, Torhild», Olav virkkoi hiljaa, »ja ajatteleva.»
»Minulla oli hyvä olla sinun luonasi — ja onhan Cecilia minun poikani sisar. Mutta mitä sinä itse aiot tehdä?»
»Lähteä pohjoiseen, Galabyhyn, viemään sanaa.»
Torhild meni tupaan väen luo. Olav oli muitten luo tullessaan lyhyessä sarkanutussa, jonka alta näkyi nahkapanssari, jalkojen ympärillä oli villasäärystimet, päässä englantilainen kypärä poskisuojuksineen ja kaulavarusteineen. Edessä oli kilpi ja sotatappara Ættarfylgja. Torhild katsoi häneen.
»Luuletko Reidulfin yrittävän nostaa talonpoikia vastarintaan?»
»Eipä se liene mahdotonta», Olav virkkoi. »Siellä on sekä Hullet että Aurevirran laakso — kallioitten välissä on kapea tie, jossa ratsastajat eivät pääse pakoon. Herttua on varmaankin arvellut pakkasen kestävän ainakin kuun vaihteeseen asti, mutta tämä lumipyry voi hidastuttaa hänen kulkuaan.»
Märtta Birgerintytär sanoi jäävänsä kotiin. Jos ruotsalaiset tulisivat tänne, voisi sattua heidän joukossaan olemaan hänen sukulaisiaan tai tuttuja naapuristosta: »— ja silloinhan saattaisi olla hyvä jutella vähän heidän kanssaan — että he käsittelevät sinun omaisuuttasi varovasti. Minä olen sinulle niin suuressa kiitollisuuden velassa, Olav, että tekisin mielelläni jotain hyväksesi missä voin.»
»Äläsitäajattele», Olav virkkoi estellen. Hänet valtasi kumma levottomuus näiden köyhien naisten tullessa kiittämään häntä siitä vähäisestä hyvästä, mitä hän oli heille tehnyt — se tuntui muistuttavan häntä vanhoista, jo puolittain unohtuneista, ennen koetuista seikoista. Kerran oli eräs ihminen seisonut ojennetuin käsin, valmiina häntä auttamaan, muttahänoli kiittämättä kääntänyt selkänsä —.
Hän kehoitti Bodvardia varustautumaan hänen mukaansa pohjoiseen ja meni vanhan Toren kera aittaan. He panivat ruokaa säkkeihin, sillä Olav arveli Torhildille käyvän vaikeaksi elättää niin suurta joukkoa ties miten kauan, siinä puuhaillessaan hän tuli tönäisseeksi aitassa seisovat suksensa nurin. Tänne etelään tultuaan hän oli käyttänyt niitä hyvin vähän — nämä vuonon rannoilla asuvat olivat miespolvi sitten lakanneet hiihtämästä. Olavin mieleen juolahti, että niistä voisi olla tänä yönä apua: tie rannasta Galabyhyn oli varmaankin ummessa.
Hän kantoi miehineen tavaransa Bjørninpoikain aluksen; se ei ollutkaan aivan pieni; siinä oli seitsemän miestä. Siinä pimeässä ja lumituiskussa heidän järjestellessään säkkejä ja arkkuja lyhdyn valo lankesi maston juurella, patojen ja muun tavaran keskellä olevaan suureen myttyyn. Torhildin lapset makasivat siinä peittojen ja nahkasten alla. Olav näki vaalean pojan pään pistävän sieltä esiin.
Alus läksi rannasta, ja Olav jäi seisomaan kuunnellen sen liikettä, kun se hävisi synkkään yöhön. Pimeys ja lumipyry käärivät hänet vaatteen tavoin. Hän tiesi tunturin olevan takanaan ja mäellä yön pimeydessä talon, jyrkän, mustan kallioseinän juurella, ja hänen edessään pikimusta vesi loiskui sillan reunaa vasten, lumihiutaleet liitelivät sinne alas, häviten näkymättömiin. Hän seisoi siinä Bodvardin ja vieraan, kalastajalaivassa olleen nuorukaisen kanssa; tämä oli, nähdessään Olavin siinä aseissa, pyytänyt saada tulla mukaan. — Olavin täytti yhtäkkiä käsittämätön, hillitön riemu — kuin hänessä olisivat kahleet lauenneet: takana oli pimeätä ja edessä oli pimeätä, ja hän seisoi tässä ypöyksin kahden ventovieraan, asestetun miehen kanssa tietämättä huomispäivän tapahtumista kerrassaan mitään.
Bodvard hyppäsi veneeseen alkaen ajaa siitä vettä.
Koitti jo keskiyö, ennenkuin Hestvikenin kolme miestä saapui Galabyhyn. He huomasivat lumipyryssä räppänästä painuvan savun hajun, ja ovelle saavuttuaan Olav kuuli suurpirtissä vielä valvottavan — juopuneet miehet rähisivät ja laulelivat. Hänen täytyi jyskyttää oveen hyvän aikaa, ennenkuin se avattiin. Avaaja oli pitkä, laiha mies — hän huudahti hämmästyneenä Olavin astuessa tovereineen kynnyksen yli. Olav tunsi sira Hallbjørnin.
»Tuotko sinä sotasanomia, Olav — vai miksi sinä ole aseissa, sekä sinä että sinun seuralaisesi?»
»Näytpä olevan noita, pappi —.»
Olav katsoi pirttiin — pitkällä pöydällä paloi kaksi kynttilää, ja kahdeksan—kymmenen humalaista miestä istui sen ympärillä tai makasi sen päällä rähmällään. Olav tunsi useimmat heistä — siinä oli paikkakuntalaisia tai naapurikunnan miehiä. Reidulf Jonninpoika, maavouti, lojui peräistuimen ja pöydän välissä niin syvälle vaipuneena kuin hänen suuri mahansa salli, iso, ruskeapartainen pää oli vaipunut rinnoille. Lattialla istui hänen nuorin veljensä laulellen, jalat oikosinaan oljilla ja pää penkillä hajareisin istuvan ja pientä harppua näppäilevän nuorukaisen polvella. Pappi yksin oli melkein selvä — sira Hallbjørnillä oli sama vika kuin Olav Auduninpojalla, jumalan lahja ei häneen tehonnut: hän pysyi yhtä laihana, söi hän miten tahansa, ja yhtä surullisena, joi miten paljon tahansa.
Hän seisoi suorana kuunnellen jännittyneenä Olavin kertomusta. Olav ei ollut ennen huomannut papin punaisen tukan muuttuneen viime aikoina harmaan kirjavaksi, ja kapeat, luisevat ja pisamaiset kasvot olivat vanhenneet ja käyneet ryppyisiksi. Mutta hän ajoi edelleenkin partansa, kuten Olavkin — heidän nuoruudessaan oli ollut sellainen tapa.
He eivät saaneet talonpoikain joukosta montakaan niin selväksi ja hereille, että heidän kanssaan olisi maksanut vaivaa neuvotella. He olivat tulleet Galabyhyn erään sovintoasian vuoksi. »Sinun sukulaisesi Baard läksi jo pois aikaseen», pappi selitti, »ja se oli paha juttu. Häntä me olisimme kaikkein kipeimmin tarvinneet oppaaksemme Reidulfista ei ole suurtakaan apua.»
Olavin mielestä heidän ensi tehtävänsä oli lähettää sana kaupunkiin Akershusin päämiehelle: »— mutta totta puhuakseni minä jään tänne mieluimmin — jos te olette kanssani yhtä mieltä, että on meille häpeäksi laskea herttua joukkoineen Aurevirran laakson kautta yrittämättä tehdä hänelle vastusta.»
»Viitisenkymmentä miestä voi hyvin koko päivän pidättää sotajoukkoa jyrkänteen kohdalla», virkkoi pappi. »Siten — kaupunkilaisjoukot voittavat aikaa — vaikka me kyllä emme mitään voita.»
Nuori Ragnvald oli jo selvinnyt siksi paljon, että hän ymmärsi asian. Hän tarjoutui heti lähtemään. Pappi etsi kirjoitusvehkeet esille; sillä aikaa Olav ja joku toinen talonpojista läksi väentupaan miehiä herättelemään.
Lumipyry oli hiukan asettunut miesjoukon suunnatessa kulkunsa kirkonkylää kohti. Mutta jokaikisen tien jäljenkin oli umpeen tuiskuttanut. Pappi ja joku talollisista ratsasti; he kulkivat siten hyvän joukon edellä jalan kulkijoita, joiden oli kahlattava nietoksissa. Olav pysyi suksineen helposti ratsumiesten rinnalla, saipa tuon tuostakin pysähtyä odottelemaan. Hän seisattui pienen aukeaman laitaan sira Hallbjørnin ilmestyessä pimeästä näkyviin. Pappi pysäytti höyryävän hevosensa ja kumartui Olavin puoleen:
»Minä olen tässä ajatellut — ainoastaan me kaksi osaamme hiihtää — mitäpä jos me lähtisimme etelään päin vakoilemaan?»
Olav vastasi ajatelleensa samaa.
* * * * *
He saapuivat papintalon pilkkopimeään ja jääkylmään huoneeseen — sira Hallbjørn oli ollut kotoa poissa aamunkoitosta asti, ja väki nukkui. Hän sai vihdoin viimein isketyksi tulta ja kynttilään valon. Olavista tuntui kuin hänen Hestvikenistä lähdöstään olisi kulunut jo monta vuorokautta — yö oli ollut raskas, sitten kulku vuonoa myöten, hiihto ja poikkeileminen toiseen vieraaseen taloon toisensa jälkeen oli käynyt voimille. Sira Hallbjørn huusi kamarista, eikö hän haluaisi levätä vähän ennen lähtöä, mutta Olavin mielestä heillä ei ollut aikaa. Hän työnsi reppuunsa jäätynyttä leipää ja lihaa sekä voikimpaleen, jonka papin renki toi — hän huomasi silloin lähteneensä kotoaan rahatonna ja ilman ruokaa; hän oli arvellut käyvänsä kotona ennen lopullista lähtöä. Mutta juuri se ajatus, että he ovat nyt lähdössä suoraa päätä taisteluun, teki hänen mielensä keveäksi.
Sira Hallbjørn astui ulos. Hänen päässään oli tasainen, vanhanaikainen rautahattu pitkine, alasriippuvine reunoineen ja pikimustaksi värjätty liinapaita-panssari ylöskäärityn, sinisen papinkaavun päällä; miekka riippui olkapäältä nahkahihnassa. Kädessä hänellä oli pitkä jousi, sellainen, jonkalaisia englantilaiset ja telemarkilaiset käyttivät; nuolet kopisivat pussissa hänen selässään. Olav ei voinut olla naurahtaen sanomatta:
»Sinä näyt varustautuneen laulamaan monelle miehelle requiemia, hyvä isä!»
Toisen terävillä, korkeanenäisillä kasvoilla värähti: »Tempus occidendi, et tempus sanandi — sinä sanoit kerran heidän opettaneen sinulle Sanasta monenlaista ollessasi nuorena Hamarissa, eikö jäykkäniskainen Torfinn-herra opettanut sinulle sitä?»
»Ei. Mutta sen verran minä osaan, että luulen ymmärtäväni sen. Aika surmata ja aika parantaa?»
Pappi nyökäytti — hän jännitti jousen ja kiinnitti jänteen:
»Tempus helli et tempus pacis. Salomo on kirjoittanut niin Ecclesiastes-kirjassaan — se on Raamatun parhaita kirjoja. Mutta riisuppa panssarisi, siihen puettuna on raskas ratsastaa.»
Olav otti pois takin ja riisui sen alta panssarin. Se oli tehty hirvennahasta, keskellä, arempien paikkojen suojana, ohuita rautalevyjä. Sitä kokoon kääriessään ja hihnoilla siteessään hän kysyi:
»Onko siinä mainitsemassasi kirjassa vielä muutakin — sodasta?»
»Laudavi magis mortuos quam viventes. Et feliciorem utroque judicavi, qui necdum natus est, nec vidit male quae sub sole fiunt — siellä sanotaan.»
Olav pudisti päätään: »Se on minulle liian viisasta!»
»Ja minä ylistin kuolleita, jotka jo aikaa kuolleet olivat, enemmän kuin eläviä, jotka vielä ovat elossa, ja molempia onnellisemmaksi sitä, jota ei tähän asti vielä ollut syntynyt joka ei ole nähnyt sitä pahaa, jota auringon alla tehdään!»
»Sellaistako Salomon viisaus on —?» Olav heitti panssarinyytin selkäänsä, ja miehet läksivät ulos. Satoi jälleen niin, että yö välkkyi heidän ympärillään. »Hän sanoi sillä lailla luultavasti siksi, että hänellä oli Siionin linnassa niin turvalliset ja hyvät päivät», Olav virkkoi hiljaa naurahtaen. Sira Hallbjørnkin naurahti juostessaan ja hävitessään yön pimeään; hän oli menossa etsimään suksiaan.
* * * * *
Lunta tuprutti päin silmiä peltojen poikki mennessä, ja Olavin oli oltava silmä kovana, jottei toisen musta varjo häviäisi tuiskussa. Sira Hallbjørn paineli eteenpäin pitkin, notkein vedoin, hänen suksensa vajosivat lakkaamatta nuoskaan lumeen. Hän suuntasi kulkunsa pilkkopimeässä aidan aukkoja kohti, joissa kesällä oli ollut veräjät. Olav pyyhkäisi tuon tuostakin kasvojaan ja kypäriään, jolle kerääntyi lunta, se alkoi sulaa ja valui puroina pitkin niskaa, mutta hän ei saanut pysähtyä hetkeksikään, jos mieli pysyä toverin kintereillä.
Metsässä oli parempi. Olavilla ei ollut enää aavistustakaan missä he kulkivat, mutta toinen näytti olevan yhtä varma. He kulkivat sellaisia paikkoja, joissa kuuset kasvoivat niin tiheästi, että heidän kumartuessaan lumen alla notkuvien oksien alitse heidän suksensa raapivat paljasta maata. Olav muisti kuulleensa papista sanottavan, että tämä ei arkailisi toisen miehen metsissä metsästellä, vaikkei siitä sentään puhuttu sen enempää; muutenkin syntyi sira Hallbjørnin kanssa helposti riitaa. Kyllähän se saattoi olla totta; pappi liikkui kuin tuntisi hän täällä pimeässä ja lumessa sekä polut että tiet.
Kerran Olav tunsi paikat — he olivat saapuneet kapeaan solaan, itäpuolella oli jyrkkä, paljas kallioseinä, pohjassa vierinkiviä, niin että Olav pelkäsi suksien pohjanahkojen pirstoutuvan, kun he usein joutuivat teräville kiville. Heikkoa veden solinaa kuului lumen alta. Lumisade oli lakannut — ylhäällä pilkisti valkoisten pilvien lomista mustia taivaan kaistaleita, tähtikin tuikki. Ihmiset liikkuivat täällä hämärän tultua hyvin vastahakoisesti — joka ilta kuului vuorelta vuorikoiran ulvontaa. Olav päästi vaistomaisesti huudahduksen edellä kulkevalle.
»Pelkäätkö sinä, mies?» kysyi pappi naurahtaen Olavin painuessa hänen rinnalleen. »Ei vuorelainenkaan jätä tällaisena yönä edes koiraansa ulos.»
»Enpä minä oikeastaan pelkää», Olav otti kypärän päästään ja laski sen riippumaan niskaan. »Päässä vain kutisee olin; minä olen hiessä.»
Sira Hallbjørn odotti, kunnes toinen oli valmis, sitten hän painui jälleen tielle.
He kulkivat rinnan valkoisen lakeuden poikki, jolla näkyi valkoisia läikkäpäitä — suojailman tultua alkoi lumi vettyä. Sira Hallbjørn pysähtyi, nojasi sauvoihinsa huoahtamaan:
»Sinä olet väsynyt, Olav?»
Pilvikerrokset heidän päittensä päällä hajaantuivat hajaantumistaan, niihin ilmestyi suuria aukkoja ja joitakin heikosti välkehtiviä tähtiä. Luminen metsä huokaili, ja jotkut oksat pudottivat lumen harteiltaan, joka sai aikaan matalan, humahtavan ja ikäänkuin läähättävän äänen.
»Niin — huomaan vain, etten enää olekaan niin hyvä hiihtäjä kuin nuoruudessani.»
»Sinä et ole tottunut kulkemaan öiseen aikaan?»
»Kuljin kerran Hämärin kaupungista Elfardalin Mikleböhön — olen kulkenut sen tien monta monituista — mutta kerran kuljin puolisen matkaa yöllä ja perille, enkä tiennyt missä olin.»
»Olitko sinä yksin?» pappi kysäsi.
Olav sanoi:
»Oli minulla seurana — puoli matkaa — eräs -— poika. Mutta hän oli tottumaton — hänestä ei ollut hiihtäjäksi.»
Mutta sira Hallbjørn ei kysellyt sen enempää. He seisoivat vielä vähän aikaa levähtämässä, sitten pappi painautui eteenpäin, ja he jatkoivat jälleen matkaa. He hiihtivät metsään ja joutuivat uudelleen vetten varsille — Olavin täytyi seurata toisen latua, he kulkivat kulkemistaan. — Hän oli tyytyväinen tavallaan, ettei toinen ollut kysellyt — ja hänestä tuntui hyvältä alkaessaan tuntea väsymystä: ruumis liikkui yhä enemmän kuin itsestään. Hän tunsi laskiessaan erästä mäkeä, miten sydämen lyönnit heikkenivät hetkeksi, ja ilmavirta vilvoitti suloisesti hänen kauttaaltaan hikistä ruumistaan. Aina oksan tarttuessa hänen selkäkantamukseensa ja pudottaessa hänen niskaansa märkää lunta hänet valtasi pieni harmi. — Hän ei tiennyt, miten kauan he olivat kulkeneet, mutta yö alkoi vaaleta ja selvetä —.
Oli jo valoisaa, aamunharmaata, ja taivas oli jälleen lumipilvien peitossa, kun sira Hallbjørn ja Olav saapuivat laidunmaalle, joka vietti tasangolla olevaan kylään päin. Olav kokonaan — kaikki pihat olivat täynnä kansaa, miehillä oli kypärit ja keihäät aseina, hevoset olivat ulkona. Kaikista savutorvista tuprusi paksua, mustaa savua — kauempana etelän puolella paloi erään talon pihalla suuri rovio.
Sira Hallbjørn seisoi tuijottaen ja haistellen rovion savua. Sitten hän painui lepikköön, hiihti lyhyin vedoin tarkoin väijyen. Olav seurasi virkeänä ja täysin valveilla.
He saapuivat aidalle. Heidän edessään levisi suuri, valkoinen vainio lähimmän talon ulkohuoneisiin asti. Navetan nurkkauksessa seisoi muutamia asestettuja miehiä parin talollisen ympärillä, jotka nylkivät nautaa. Olav ja pappi katselivat hetkisen.
»Luulenpa melkein —», sira Hallbjørn naurahti kiukkuisesti, »että he ovat pakottaneet itsensä Sigurdin pitämään kiinni ja hänen poikansa nylkemään.»
Olav tunsi paikat — nämä talot ovat Kamshornista etelään ja itään. Kylän ympärillä olevat metsät erottivat sen itäpuolelta Jalundin salmen seuduilta. Olav hiihti aitoviertä eteenpäin tarkastellen, miten he pääsisivät metsikön suojassa suurkylään, päästäkseen herttuan päävoimista selville.
Silloin hän kuuli takanaan jousen soivan. Hän näki nuolen lentävän ja painuvan hankeen nylkemistä katselevien miesten takana. Sira Hallbjørn oli polvillaan toisella suksellaan, tarttui juuri uuteen nuoleen, joita oli pistänyt hankeen eteensä. Olav kääntyi ja lähti häntä kohti. Samassa ensimmäinen nuoli mennä viuhahti aivan hänen ohitseen, osui vesakkoon, niin että lumi tuprusi oksilla. Talon luona olevat miehet läksivät juoksemaan tasankoa pitkin, mutta vajosivat pehmeään lumeen — silloin yksi kaatui, sira Hallbjørn oli jälleen ampunut nuolen, mutta nyt hän ponnahti pyryyn, ja sekä hän että Olav pakenivat metsikköön. Pari nuolta lensi vielä heidän jälkeensä, mutta ruotsalaisten oli turha yrittää seurata hiihtäjiä.
He pysähtyivät hetkiseksi kuuntelemaan oli – valkoinen, aukea paikka keskellä metsää, vanha niitty – siellä oli pari vanhaa latoa.
»Sinä ammuit typerästi, sira Hallbjørn», Olav virkkoi kiukkuisena.
»Olen minä ennen osunut pitempäänkin maaliin», sira Hallbjørn vastasi kylmästi, »mutta minä nyrjäytin viime yönä peukaloni, siksi ensimmäinen nuoleni ei osunut.»
»En minä sitä tarkoittanut», Olav vastasi kärsimättömästi. »Mutta mepä emme tällä matkalla paljoakaan hyödy — me emme ole nähneet sen enempää; kuin mitä tiesimme jo ennestäänkin. — Ja he saattavat kostaa näille ihmisraukoille —.»
Sira Hallbjørn suuttui, niin että suonet kohosivat tummina otsalla, mutta hän ei vastannut Olavin sanoihin. Ja he jatkoivat matkaa.
* * * * *
He kulkivat nyt ajoteitä ja saapuivat aikaisin päivällä Saanan pitäjän eteläisimpiin taloihin. Ihmiset olivat siellä kuulleet sodasta, ja saapuessaan kauemmaksi pohjoiseen he kuulivat kirkonkelloja soitettavan. Kirkon pohjoispuolella he kohtasivat eräällä sillalla joukon talonpoikia, ja siinäkös alkoi uutisten kysely.
Ilma oli leuto, ja taivas matala ja harmaansynkkä tasankoseudun päällä, mutta jää oli lumivaipan alla kestävää, joten oli turhaa pidättää ruotsalaisia sillalla. Sitäpaitsi oli paljon ihmisiä lähtenyt karjoineen itää kohti Gardarin metsäseutuihin; se oli kyllin syrjässä tiestä.
Sira Hallbjørn yllytti miehiä yhtymään pohjoispuolen talonpoikiin, kaikki seudun asekelpoiset olisivat silloin yhdessä. Mutta huomasi selvästi täkäläisten ihmisten olevan tyytyväisiä asiain nykyiseen tilaan: he toivoivat joukkojen kulkevan heidän seutunsa läpi tekemättä mitään pahaa. Eivätkä he edes näyttäneet toivovan ruotsalaisten häviötäkään — jos vihollisjoukko hyökkäisi lyötynä ja raivoissaan heidän niskaansa, olisi se kaikkein pahinta.
»Rikkaat kaupunkilaiset, kauppiaat ja papit kestävä meitä paremmin pakkoverotuksen —.»
Olav huomasi sira Hallbjørnin olevan niin vihaisen, ettei ollut viisasta antaa hänelle suunvuoroa. Siksipä hän itse astuikin esiin ja sanoi:
»Ettekö te, hyvät ystävät ja kylänmiehet ymmärrä! jos Erik-herttua asettuu Akershusin linnaan, tämä ankara herra on meidän niskassamme, kaikkien, emmekä edes tiedä miten kauan, ainakin kevääseen asti, ja silloin hän nylkee meidät nahkoineen, karvoineen. Hänellä on mukanaan kolmesataa saksalaista ratsumiestä. Me kyllä tiedämme, mitä se merkitsee, ja näille palkkasotureille hän on velkaa. Olisi paljon parempi kohdata hänet nyt ja saada hänet toisiin ajatuksiin.»
Jotkut arvelivat kuningas Haakonin palaavan nyt kotiin puolustamaan maata.
»Kuninkaalla on työtä yllin kyllin puolustaessaan rajajokea. Meistä Foldenin talonpojista kulki ennen vanhaan sellainen maine, että me olemme rauhaarakastavia, niin kauan kun saamme olla rauhassa. Ettekö te muista, miten esi-isämme enemmän kuin yhden kerran tanssivat samanlaista tanssia vihollistensa kanssa Oslon edustalla jäällä —.»
»He eivät tuoneet siitä tanssista kotiin voittoja, Olav Auduninpoika», keskeytti eräs mies. »Etkö sinä sitä tiedä?»
»He voittivat siitä sentään ajan mittaan, Erling —. Sille, joka ei uskalla itseään puolustaa, käy loppujen lopuksi aina pahasti. Ja koska nämä seudut ovat näin tiheään asuttuja, pitäisi meidän pystyä saamaan herttua toiselle päälle.»
Päätökseksi tuli, että Husabyn Paal Kunt ja Bergfjordin Pojat Tegnebystä seuraisivat heitä niin monen miehen kera, kuin he ennättävät saada kokoon. Sira Hallbjørn ja Olav jatkoivat matkaa.
»Etkö sinä tiennyt», kysyi pappi, »että kuningas purjehti jo ennen Martinmessua Bjørgviniin — Helge-herra ja kreivi Jacob ovat Baagaholmin uudessa linnassa pienen miesjoukon kanssa —»
»On parempi heidän näillä seuduin uskoa meidän joukkomme olevan turvana.»
»Mistä sinä tiedät herttuan olevan saksalaisille velkaa?» hän kysäsi taas.
»Minä en ole milloinkaan kuullut muuta herttuoista ja palkkasotureista—». Olav naurahti. »Tempus bell, niinkö sinä sanoit?»
»Tempus bell!», pappi oikaisi myöskin naurahtaen.
* * * * *
Palattuaan kotiseudulleen he saivat kuulla Skikkjustadin Baardin ja Reidulfin selvittyään humalastaan luopuneen ajatuksesta kohdata vihollisjoukkoja Aurevirran laaksossa, vaan menneen yli kahdeksankymmentä miestä muassaan yhtyäkseen tunturilaisten kanssa; nämäkin olivat tarttuneet aseisiin. Ihmiset arvelivat, ettei herttua tällä kelillä ennättäisi yhtenä päivänä muuta kuin Kraakastadiin tai Skeidin seuduille, ja talonpojat odottaisivat häntä vähän pohjoisempana, jossa tie kulkee erään pienen tunturin juurella, ja itäpuolella on soita, jotka monien lähteittensä vuoksi eivät jäädy ennen keskitalvea; he arvelivat täällä saavansa ratsumiehet ajetuksi hetteisiin. Olav ei tuntenut näitä seutuja tarkoin, mutta pappi, kuultuaan tästä, mutisi ja pudisti päätään.
He saapuivat sinne hämärissä. Vahdit olivat sytyttäneet vuoren onkaloon nuotion. Vakoilijat kertoivat tietonsa, kuten oli sovittu — heistä kummastakin oli tarpeetonta mainita, miten vähän he olivat nähneet vihollisia. He riisuivat saappaansa ja ripustivat ne tulen viereen seipäitten nenään, heittäytyivät sitten havuvuoteelle räiskyvän nuotion ääreen, johon jotkut miehet olivat peitoista ja vaipoista kyhänneet teltan tapaisen, ja niin he vaipuivat lopen väsyneinä uneen.
Aamu, ei ollut vielä valjennut, kun Olav heräsi liikkeeseen. Hän sieppasi loppuunpalaneen nuotion päältä seipäästä saappaansa, ne olivat paahtuneet koviksi, mutta olivat suloisen lämpimät, sillä hän oli kovin viluissaan. Hän veti kaikessa kiireessä panssarin vaatteitten päälle, sitten hän sieppasi kirveen käteensä ja juoksi kallion reunalle.
Hänen alapuolellaan oli kolmen miehen mittainen sileä kallio, joka päättyi suon reunaa kulkevaan, kapeaan tiehen. Se kääntyi kauempana kukkulalle — se ei ollut erittäin korkea, ja sen heikkoutena oli se, että ylhäällä oli kahden puolen tasaista ja avointa — sammaleisia paasia ja harvaa metsää. Siellä ylhäällä odottelivat tunturilaiset ja saanalaiset. Kallion laidalle oli rakennettu hirsivarusteita.
Alhaalta kuului jo ratsujoukon kohinaa ja märällä tiellä kavioitten lätinää, hän näki ensimmäisten ratsastajien tulevan etelästä päin, kolme mahtui aina rinnan ratsastamaan. Suolla näkyi kantavilla paikoilla suksimiehiä mustina pilkkuina; siellä oli pikkutaloissa, metsänlaidassa, odottaneita talonpoikia. Samassa tulla lennähti ensimmäinen kuuro nuolia ja keihäitä, mutta suurin osa suolla odottavia oli tähdännyt liian ylös, niin että nuolet suhahtivat ratsastajien päitten ylitse — yksi lensi reunalla seisovien jalkojen juuren kanervikkoon.
»Se oli vielä liian aikaista», Baard Skikkjustad virkahti kiroten — hän seisoi aivan Olavin edessä.
Alhaalla ratsastavien joukossa tultiin kuitenkin levottomiksi, joku hevonen pillastui ja yritti syrjään. Etumaiset ratsumiehet pidättivät hevosiaan, huutelivat taakseen ja sieltä vastailtiin. Sitten he kannustivat ratsujaan. He näyttivät yrittävän eteenpäin suolla olevista talonpojista huolimatta. Yön aikana oli muodostunut suuria vesilätäköitä, eikä niiden vuoksi ollut viisasta lähteä ratsain hyökkääjää vastaan — ei, näkyipä joku hyppäävän satulasta, he aikonevat sittenkin ryhtyä kahakkaan —.
Mikäli Olav näki aamuhämärässä, lienee ratsastajia ollut satakunta miestä. Takimmaiset työnsivät edellä kulkevia joku ratsastaja joutui suon laitaan. Etummaiset olivat jo päässeet kukkulan laelle: siellä heidät kohtasi talonpoikain joukko keihäin, kirvein ja miekoin, ja ampujatkin osasivat suoltaa joukkoon tarkemmin — isännättömät ja haavoittuneet hevoset huusivat ja hirnuivat ja häiritsivät joukkoa yrittämällä tunkeutua muitten väliin, ja haavoittuneitten miesten huudot sekaantuivat kukkulalla aseitten kalinaan.
Tieltä kuului korkea, nuori ääni huutavan kesken melua — pitkä, ryhdikäs ritarivarusteinen mies hillitsi vauhkoa hevostaan, vaatien samalla hiljaisuutta. Metelin laattua hetkeksi kukkulalla olevat kuulivat hänen olevan norjalaisen. He kuulivat melkein kaikki mitä hän huusi ylhäällä oleville talonpojille. — Sitä seuranneessa hiljaisuudessa Olav huomasi sateen alkaneen —.
Norjalainen herttua huusi, ettei Eirik-herttua tullut aseineen kansaa vastaan, elleivät he ensin hyökänneet. Kuningas Haakonhan oli rikkonut kaikki sopimuksensa sekä herttuan että Tanskan kuninkaan kanssa — niin että kesällä heitä odottaa jälleen retki sitä maata vastaan — ja hän oli tehnyt liiton kuningas Birgerin kanssa ja aikoo viedä norjalaiset sotajoukkonsa tukemaan ruotsalaista kerjäläiskuningasta, joka tekee vääryyttä omille veljilleen. Kuningas Haakon oli pettänyt pahoin sen miehen, jonka hän vast’ikään oli toivottanut tervetulleeksi vävynään — eikä herttua ollut tahtonut muuta täällä Norjassa kuin päästä kuninkaan kanssa puheisiin, mutta kuningas Haakon oli loukannut omia ritareitaan niin pahoin, ja hän käyttäytyi niin julmasti ja kopeasti hallitessaan täällä, että Eirik-herttua oli saanut kannattajikseen monia mainioita ja ylhäisiä Norjan herroja, jotka nyt odottivat talonpoikain tukea edesottamisissaan —.
»Tuo on herra Lodin Sighvatinpoika», sira Hallbjørn virkkoi, »Bjørnen kasvatti — kettu ja kuninkaan pettäjä kuten setänsäkin.»
»Antaa mennä», Baard huusi, ja harjalla seisovat talonpojat vierittivät alas hirsiä ja kiviä — varustusten vieriessä alhaalla ratsastavien niskaan syntyi kärventyneen kiven hajua. Olav näki pystyyn kohoavien hirsien lomitse ilmassa heiluvia hevosen jalkoja, eläinten kieriessä selälleen; hirnuttiin, kiljuttiin, huudettiin yhdessä mylläkässä, miehet yrittivät irtautua satulastaan ja kömpiä ylös — siellä kävi samanlainen vilinä kuin onkimatoja täynnä olevassa astiassa, johon pikkupojat viskelevät kiviä. Sitten hän juoksi muitten mukana kallioreunan yli, ryntäsi tielle, jossa talonpoikain etujoukko oli ahdistuksessa ja joku mies jo makasi maassa — monet ratsujoukosta olivat tunkeutuneet lävitse, kääntäneet hevosensa ja hyökkäsivät takaapäin talonpoikain niskaan.
Olav heitti kilven selkäänsä, tarttui kirveeseensä kaksin käsin, hevosten vaahto vain valui höytäleinä hänen päälleen hänen taistellessaan höyryävien, jaloilleen pyrkivien hevosten välissä. Hän tarttui hevosen kuolaimiin, iski samassa kirveen hamaralla miehen teräväpäisen nuijan tieltään, löi hevosta, niin että se vaipui polvilleen ja iski miehen nurin. Olav juoksi sitten kaatuneen hevosen ja miehen ohitse, ja häntä seurasi joukko talonpoikia. Hän sai iskun kypäräänsä, niin että silmissä musteni, mutta isku luiskahti syrjään, hän jäi seisomaan suorana, tappeli, käsitti miten epätasaista taistelu oli, talonpojat jalan, sekä edessä että takana ratsuväkeä — paikka oli huonosti valittu: ruotsalaiset ryntäsivät kankaalle tien itäpuolelle, jossa talonpoikain joukot olivat harvempia, hän kuuli kesken iskujen ja taistelun melskeen jonkun huutavan ja kehoittavan pitämään puoliaan; se oli hänelle tuntematon tunturiseutujen päällikkö. Hän ei voinut kypäräkorvallisten vuoksi nähdä paljon sivulleen, mutta hän huomasi yhä useamman vihollisen ratsastavan itäänpäin nummelle — siellä kävi nyt kiivain ottelu, ja hänen takanansa taistelivat hänen toverinsa selkä häneen sekä ne, jotka taistelivat tulevia vastaan — suurin vihollisjoukko oli nyt heidän selkäpuolellaan: talonpoikain hyökkäys oli murrettu, sen hän käsitti ja hän mölysi täyttä kurkkua iskiessään kirveellään raivoissaan. Vasemmalla, nummella talonpojat näyttivät pakenevan, mutta jyrkänteellä seisova pieni lauma, joka nyt taisteli selkä selkää vasten, ratsumiehiä sekä ala- että yläpuolella, puolustautui kuolemaa pelkäämättä — emme väistä, emme väistä, lauloi kirveen isku!
Silloin hän huomasi kukkulan alla tiellä pitkän ratsujoukon lähestyvän keihäät käsissä: heikossa, harmaassa aamuvalossa teräskypärät ja olkakilvet sekä hevosen suojukset loistivat märkinä — ei kannattanut sen enemmän enää —.
Hän ryntäsi lävitse ja pääsi jyrkän, oikeanpuoleisen tien viereen, kiipesi sitä auttaen kirveellä itseään ja pääsi ylös. Sekä hänen edessään että takanaan kiipeili, ponnisti ja riensi hänen taistelutovereitaan vierua ylös — useimmat olivat selviytyneet tänne. Päästyään jonkin matkaa ylös hän pysähtyi ja katseli taakseen — tien toisella puolella juoksi suurin osa talonpoikais-joukosta nummen poikki ratsuväki kintereillään ja hävisi petäjikköön. Mustaksi poljetulla tiellä makasi hevosia ja miehiä sikin sokin, mustia olentoja lumisohjossa, toiset liikahtelivat, toiset makasivat hiljaa, ja kaiken sen ylitse ratsasti herttuan rautapukuinen pääjoukko, raskasaseisia sotureita, niin että kuului töminä ja kilinä — ja sade valui virtanaan. — Olav läksi juoksemaa eteenpäin metsäisen ylängön poikki.
— Olav kulki aukean yli; pikkutaloja näkyi joen varrella. Eräs mies juosta hoippui hänen edellään, nyt se kaatui ja jäi siihen. Hänen luokseen päästyään Olav pysähtyi, kohotti häntä ja käänsi hänet. Siinä oli Baardin vävy, kesällinen sulhanen. Hoskold Joninpoika työnsi horroksissa hänet syrjään, istui puolittain toiseen käteen nojaten, pää nuokuksissa, sitten hän kääntyi, kaatui ja jäi toiselle kyljelleen makaamaan — ihan niinkuin pikku poika, kun hänet herätetään liian aikaisin, kääntyy vuoteessaan unen pöpperössä ja nukkuu uudelleen, ajatteli Olav. Lumi oli Hoskoldin ympärillä verinen. Olav nosti hänet ylös ja sai hänet vaivoin olkapäänsä varaan. Oli ylen raskasta kahlata painava taakka selässään vetisessä lumessa mättäistä maata, mutta hän sai hänet sentään erääseen mökkiin, jossa istui pari eukkoa. — Hän ei jaksanut muistaa, mitä oli sanonut naisille tai nämä hänelle juostessaan joittenkin jäljessä kolmen, mökin luona häneen yhtyneen miehen kanssa. Hän oli saanut mahaansa joko iskun tai potkun, vatsassa tuntui pahka ja se vaivasi kävellessä.
Hetken kuluttua hän saapui jollekin korkeammalle kalliolle pakenevan talonpoikaisjoukon keskelle. Hän heittäytyi kuusen juurelle kanervikkoon ja sai vähän ruokaa — usealla miehistä oli eväsreppu, josta jakoi toisille. Baard oli siellä sekä sira Hallbjørn ja neljä, viisi muuta tuttua kaikkiaan oli sinne kerääntynyt parisenkymmentä miestä.
Eräs talonpojista huudahti, hän juoksi pienelle kallionnyppylälle ja katseli eteenpäin. Toiset seurasivat. Täältä näki etelästä palasen Skeidin seutua. Metsän alta kohosi sakea, musta savu leviten painostavassa ilmassa ylt’ympäri. Siellä paloi Hestbaek, arvelivat näiltä seuduilta olevat miehet. Vähän kauempana idässä näkyi toinen savu – herttuan väki kosti hyökkäyksen.
»Sinuapa on pidelty pahoin, Baard», Olav virkkoi matalalla äänellä. Hestbaekin Arne, Baardin appi ja Olavin sukulainen eli vielä korkeasta iästään huolimatta reippaana ja toimeliaana. Olav ei voinut olla myöskään kertomatta Baardin vävystä, jonka hän oli jättänyt tuonne kukkulan alle johonkin mökkipahaseen vaikeasti haavoittuneena.
Mutta Baard, harvapuheinen, hyvänahkainen suurtilallinen, naurahti vain raivoissaan.
Sade valui suoranaan sulavaan lumeen hillityn kahisevasti. Koko sitä alaa, jossa palavat rakennukset olivat, kehysti tumma taivas, joka näkyi matalalla taivaanrannan tummansinisten metsien latvoilla. Miehet olivat ryömineet tiheimpien kuusten alle, jutellessaan natustelleet ruokiaan ja imeskelleet lunta.
He huomasivat nyt kaikki, että hyökkäystä varten oli valittu sopimaton paikka. Aurevirran laakso, kapeine ratsuteineen kivisen rotkon keskellä, olisi ollut paljon sopivampi. Mutta siellä metsien laidassa asuvat talonpojat eivät olleet halunneet ärsyttää vihollislaumoja, ennenkuin ne olivat edenneet heidän seuduiltaan kauemmaksi. — Sitten juteltiin, että hirsivarustukset olisi pitänyt säästää siihen asti, kunnes haarniskajoukot saapuivat kohdalle — ja eräs mies kysyi, mikseivät vakoilijat olleet ilmoittaneet sellaisen joukon tulosta mitään. Olav oli juuri maannut tuumaillen, että olisivatpa he sen tienneet, niin — mutta se oli sira Hallbjørnin syy, vastatkoon hän. Mutta pappi sanoi vain, että nämä sotilaat lienevät olleet taloissa etelämpänä, kuin missä hän ja Olav olivat käyneet. Miehet noituivat, toiset kiroilivat karkeasti: siinä joukossa lienee itse herttuakin ollut.
Sitten keskusteltiin, mihin nyt olisi ryhdyttävä. Useimmat olivat halukkaita palaamaan koteihinsa ottamaan selkoa, miten siellä oli asiain laita. Silloin sira Hallbjørn virkkoi.
»Olisi mieletöntä sallia herttuan asettua Osloon häiritsemättä. Jos hän asettuu Akershusin eteen — sitä hän saa tuskin niinkään helposti, Munan Baardinpoika ei ole tyhmä enemmän kuin arkakaan, ja hänellä on hyvä miehistö. Minun mielestäni me tekisimme kaikkein viisaimmin, jos painuisimme itää kohti Eyjavatniin ja sieltä menemme Sudrheimiin. Kuninkaan vävy Haftor ja hänen veljensä ovat reippaita miehiä ja johtajiksi sopivimmat, jos kutsunta pannaan toimeen. Mikäli tiedän ei Haftor sure suurestikaan, vaikka näyttääkin siltä, kuin hän ei milloinkaan saisi kutsua Eirikherttuaa veljekseen ja langokseen — Sudrheimissä oltiin vain kohtalaisen iloisia kuninkaan antaessa hänelle Agnesrouvan nuoren sisaren.»
Metsästä kiipesi nuoria poikia näkyviin — he taluttivat vanhempaa, miestä, josta veri vuoti kuin härän kidasta. Joidenkuiden miesten alkaessa papin kanssa hoidella haavoittanutta kysyi eräs nuorukaisista Hestvikenin Olav Auduninpoikaa, oliko hän täällä. Olav ei ensin tuntenut kysyjää, mutta sitten hän tunsi hänet siksi pojaksi, joka oli tullut maihin Bjørninpoikain aluksesta ja seurannut häntä Galabyhyn. Nuorukainen kysyi nyt, mitä Olav aikoi tehdä ja saisiko hän seurata tätä? Olav vastasi sen kyllä käyvän päinsä, mutta ettei hän ollut ennättänyt ottaa mukaansa muuta kuin mitä näkyi ja että hän puolestaan aikoi seurata sira Hallbjørnin neuvoa ja lähteä Sudrheimiin Joninpoikain luo katsomaan, aikovatko raumarikiläiset yrittää kartoittaa herttuaa.
Vieras sanoi olevansa siihen suostuvainen. Hänen nimensä oli Aslak ja hän oli Yttre Dalin Gunnarin poika Rumudalista, mutta hänellä oli kolme häntä vanhempaa veljeä, ja niin toivoivat vanhemmat hänen menevän luostariin. Hän oli nyt ollut kolme vuotta, kolmetoistavuotiaasta asti, Tunsbergissa valkoveljesten luona, sillä isä Sigurd Knuutinpoika oli hänen enonsa. Mutta hänestä ei ollut munkiksi — hän olikin ollut suurimman osan aikaa eräällä luostarin Andabussa olevista tiloista, ja nyt he olivat sopineet enon kanssa, että hän matkustaisi kotiin.
»Ja kun minä sitten kuulin sotaretkestä ja kun he aluksella sanoivat laskevansa Hestvikenin rantaan, ja nähdessäni sinun olevan varustuksissa —. Eno on jutellut sinusta — tehän olette tuttuja, tietääkseni.»
»Onko isä Sigurd jutellut minusta?» Olav kysyi vähän epäilevänä. »Minä näin hänet ollessani siellä asialla, mutta me emme vaihtaneet keskenämme montakaan sanaa — minä en käsitä, mitä hän voisi minusta puhua —.»
»Hän sanoi sinun olevan urhoollisen miehen ja että sinä olet ollut ulkomailla — hän mainitsi, että sinut on kasvatettu Ylämaissa, Frettasteinissä, ja että sinä olet nainut sieltä.»
Olav ei vastannut siihen mitään. Hän ei milloinkaan kuullut mielellään puhuttavan nuoruudestaan eikä kohdannut kernaasti sen aikaisia ylämaalaisia. Hän ei ollut milloinkaan tiennyt, että premonstratensiläisluostarin isä Sigurd Knuutinpojalla oli sukulaisia ylämaassa. Mutta se ei tuntunut nykyjään olevan ajattelemisen arvoista —. Hän kysyi Aslakilta, missä tämä oli ollut rotkossa taisteltaessa, ja antoi pojan kertoa itse puhumatta paljoakaan. Hän oli myös vähän väsynyt ja likomärkä, pää oli kipeä, hän huomasi sen nyt vasta, kypäräänsä saamastaan iskusta, ja saappaat olivat hanganneet jaloista nahan rikki.
Kohta päivällisajan mentyä joukko läksi vuorelta liikkeelle. Useimmat halusivat mennä kotiin — niiden joukossa oli Skikkjustadin Baard; hän tahtoi nähdä vävyään. Mutta yksitoista miestä läksi itää kohti, heitä johti eräs Skeidin pitäjäläinen, jonka oli määrä johtaa heitä tietä metsien kautta Eyjavatniin. Heitä oli sira Hallbjørn ja Olav Auduninpoika, Markus ja Simon Alfinpojat Bergistä, eräs jättiläismäisen vahva nuori talonpoika, jota Olav ei tuntenut; loput olivat loismiehiä sekä sitten mainittu nuorukainen, Aslak.
Metsässä heihin liittyi useita miehiä, keskusteltiin taistelusta — vaikkei kukaan tiennyt mitään sen varmempaa, montako talonpoikaisjoukosta oli kaatunut ja miten monta herttua oli menettänyt. Osa ratsumiehiä oli kääntynyt takaisin, ryöstänyt ja polttanut taloja, mutta he eivät olleet malttaneet mennä kovin kauas.
Pian keskustelu vaikeni. Pieni joukko kulki hanhenmarssia metsämaita ylös alas, matalien kuusikkoisten kukkulain yli ja ympäri, korkeassa, märässä kanervikossa ja lumisohjussa — jäillä kohosi hyyhmä nilkkoihin asti. Ja sade valui harmaista pilvistä valumistaan. He saapuivat hämärissä kylään, heidän edessään levisi Eytja-järvi, laajana, harmaankalpeana kenttänä illan pimenevän sadetaivaan alla.
Kukaan ei tiennyt täällä kerrassaan mitään rauhattomuuksista, ja niiden suurtilojen miehet, joissa he pyysivät yösijaa, lähettivät heti sanan Ormbergin ritarille; vuoltiin arpakapula ja miehet riensivät sytyttämään merkkitulia. Ja niin seuraavana päivänä oli koolla ainakin kahdeksisen kymmentä miestä lähdössä pohjoista kohti sohjuisen jään poikki jalan, ratsain ja rekipelin.