»Niin, en minä ole nähnyt hänessä mitään muuta kuin hyvää.» Olav huokasi. He kulkivat vähän matkaa, sitten isä sanoi:
»Minä puhun Baardin kanssa — ehkä hän tietää —. Baard saa kyllä sen puolen ihmisistä selvää; hänellä on itselläänkin niillä seuduilla sukulaisia. Niin kauan toivon, ettei siitä asiasta puhuta mitään. Jørund on meidän vieraamme ja hän ymmärtänee, miten pitää olla, niin ettei ryhdy asiaan ennenkuin hänen veljensä käyvät siihen käsiksi.»
»Siitä saat olla huoleti.» Eirikin valtasi samassa suuri hätä, että Jørund pilaisi koko asian — jos hän vain raoittaakaan sitä isälle, joka on niin tarkka siitä, että kaikki tapahtuu kohteliaassa muodossa. Tai että hän säikähdyttäisi Cecilian, jos hän lähestyisi tätä sillä rohkealla, vähän kovakouraisella leikinlaskulla, jolla Eirik oli nähnyt hänen voittavan muitten neitosten suosion. Mutta Cecilia ei suvaitsisi sellaista, sen hän ymmärsi täydellisesti; Cecilia, tämän isän kasvattama, oli paljon ylpeämpi ja myöskin ujo. Hänen täytyi sanoa se Jørundille.
Päivää ennen Laurin messua oli Eirik jollakin asian vuonon varrella. Ilma oli aivan tyyni hänen soutaessa kotiin päin — pohjoisessa ja idässä kohosi punareunaisia myrskypilviä tunturien yllä; niiden heijastus synkensi vuonon kirkkaan sinen ja teki veden mustaksi, auringonkilon muuttuessa hopean harmaaksi. Eirik souti rivakasti — hänellä oli päällään paras pukunsa, siksi hän yritti kotiin ennen rajuilman puhkeamista. Oli hyvin lämmin, aurinko oli pistävä päästessään pilven läpi ja sen heijastus hohti vedestä.
Hän katsoi taakseen olkansa yli — taivas oli etelässä kirkas ja sininen, ja valo välkkyi meressä. Hestviken kylpi auringossa — kypsät vainiot ja sänkipellot, joilta vilja jo oli leikattu ja oli kuhilailla, erottautuivat vaaleina ympäristön koko vihreydestä. Eirik ajatteli, että hänen on saatava ainakin kuiva vilja talteen — isä ja Tore olivat poissa kotoa — hän muisti olleen rajuilmoja, jotka olivat irroittaneet kaikki jyvät tähkistä pitkin mäkeä.
Taivas oli Oslon puolella mustansininen ja ukkonen jyrisi etäämpänä — näytti siltä kuin ukkosilma kulkisikin kauempana pohjoista kohti. Eirik meni sillalta pitkin pellon polkua; hän hyppäsi aidan yli, koetteli lyhteitä ja vetäisi kourallisen valkoisia jyviä, hieroi kämmentensä välissä ja pani makeat sisukset suuhunsa. Silloin hän kuuli jonkun laulavan ylhäällä vartiovuorella, kuului hiljainen, hillitty naisääni. Cecilia se ei voinut olla, hänellä ei ollut laulunääntä.
Eirik nousi sinne katsomaan. Vuorella loikoi vieras, nuori nainen; hän makasi selkä häneen päin ja kasvot kääntyneinä merelle, suuri, märkä tukka oli levällään kuivamassa punaisella kivellä. Hänen siinä siten suorana maatessa, toinen lanne kaarellaan, oli siinä jotakin, joka kiihoitti Eirikiä, niin että hän pysähtyi kuin päästessään riistan jäljille.
Nainen makasi laiskan liikkumattomana hyräillen itsekseen päin aurinkoa ja vuonoa. — Eirikille selvisi silloin, kuka hän oli. Hän meni sinne.
Kuullessaan miehen askelet nainen kohosi puolittain ja kääntyi — nousi sitten polvilleen. Eirik huomasi hänen vartalonsa olevan täyteläisen, mutta pehmeän, ikäänkuin liian kypsän ollakseen nuoren tytön vartalo, ja kun hän nousi jaloilleen, olivat hänen liikkeensä raskaat ja kömpelöt. Hän punastui kovin katsoessaan Eirikiin; suurissa, tummissa silmissä oli epävarma, karttava katse, kädet työntäen hapuilivat suurta, tervanväristä tukkaa olkapäiltä taakse.
Eirik meni aivan hänen luokseen kättä antaen.
»Oletko sinä, Bothild, tullut kotiin — tervetuloa!»
Tyttö ei vastannut toisen kädenpuristukseen, nykäisi vain äkkiä ja arasti kätensä pois; hän seisoi pää kumarassa alas katsellen ja hänen äänensä oli soinnuton ja samea.
Eirik oli hämillään, ja sydäntä tuntui ahdistavan se, että tämän neidon näkeminen oli tehnyt hänet niin levottomaksi — vieläpä hänen epävarma ja kumarainen ryhtinsä ja kuiskaava puheensakin oli osoittanut, että se viaton ja huoleton elämä, jota hän kodissa oli viettänyt, oli nyt lopussa. Koko Bothildin säikähtynyt olemus hänen siinä seisoessaan kumarassa pyöreine harteineen, täyteläisine rintoineen ja leveine lanteineen, voimakas tuoksu meressä kastuneissa hiuksissaan, — oli aivan kuin heidän kummankin omatunto olisi jo saanut tärähdyksen.
He juttelivat vähän hänen matkoistaan ja puhuivat sitten uhkaavasta ilmasta; Eirik selitti yrittävänsä korjata talteen viljan ennen rajuilman puhkeamista. Bothild kuiskasi myöntäen — ellei rajuilma nyt tulisi, puhkeaisi se varmasti yöllä. Silloin tällöin välähti salama kaukana pohjoisessa ja kaukaa kuului heikkoa jyrinää.
Eirik vilkaisi häneen salaa heidän rinnakkain kulkiessaan taloa kohti. Tyttö oli pitkä, mutta hän ei kulkenut suorana; tukka oli tavattoman musta ja pitkä vaikka se oli nyt merivedestä suorrukkeinen. Mutta hänen kasvonsa olivat kauniit, pyöreät ja valkoiset, poskilla punaiset ruusut; otsa oli leveä, hohtavan valkoinen, kulmakarvat mustat, kaarevat, ja tummansiniset silmät katselivat paksujen valkoisten luomien alta arasti, suu oli suuri, leuka pieni ja pyöreä kuin omena. Kerran hän hymyili jollekin Eirikin sanalle, ja silloin Eirik näki hänellä olevan pienet, lyhyet hampaat, rako välissä, aivan kuin lapsen maitohampaat, ja hänen nauraessaan näkyivät ikenet — silloin Eirik sai halun ottaa hänet syliinsä ja suudella häntä, mutta kovakouraisesti, ilman lempeyttä.
Sinä iltapäivänä Eirik sai kaiken viljan talteen pellolta; ukkosilma kiersi vuonoa pohjoista kohti, mutta ei tullut Hestvikeniin. Ulkona oli jo pimeätä, kaukaiset salamat välkähtelivät illalla, ja jokaisen jyräyksen jälkeen tuntui vuoren juurella tunturin hiljaisuus leutona syyskesän iltana oikein kaamealta. Miehet menivät sisään. Bothild kantoi ruoan pöytään yhtä kumaraisena kuin hän teki kaiken muunkin. Mutta huomasi selvästi Cecilian olevan rajattoman iloisen saadessaan jälleen kasvatussisarensa kotiin. Se lisäsi vain Eirikin Bothildia kohtaan tuntemaa, epävarmuuden herättämää vihamielisyyttä — hän ei ollut Eirikin mielestä hänen sisarelleen sopiva ystävätär — nainen, joka herätti siinä määrässä hänen himojaan.
Eirik heräsi yöllä ukkosen jyrinään — sade valui virtanaan: se jymisi hillitysti kattoturpeita vasten, virtasi alas ja kohisi pihakalliolla, solisi lehtipuitten latvoissa. Se vuoti tupaan räppänän jostakin raosta.. Kirkkaan salaman välähdykset valaisivat päädyn seinähirren rakoja; ne olivat pitkän poudan aikana ravistuneet. Ja jyrähdys toisensa jälkeen räiskyi ja paukkui talon päällä.
Eirik muisti Bothildin heti herättyään — hän nukkui tuolla kamarin päällä ylisillä. Jørund nukkui kuin tukki hänen vieressään seinän puolella; Eirik nukkui laidalla. Hänen mielensä teki nousta ja mennä portaille — huutaa sinne ylös, ovatko neitosetkin hereillä; ehkä heitä tällainen ilma peloitti —. Mutta hän jäi paikoilleen.
Hän yritti ajatella muita asioita — laaksossa olevia peltoja ja niiden melkein leikattavaksi kypsää viljaa, minkähänlaiseksi se menisi tässä ilmassa? Hän ei muistanut huomanneensa Bothild Asgerintytärtä viime kerralla kotona käydessään, sotakesänä, siitähän taisi nyt olla kolme vuotta —. Cecilia oli silloin vain lapsi, isä Ivar Joninpojan kanssa Ruotsissa, Bothild auttoi isoäitiään askareissa; sitä tekivät molemmat tytöt. Hän ei ollut nähnyt heitä paljon eikä kysynytkään heistä mitään.
Hän ei tiennyt, mistä hän oli saanut sen ajatuksen, ettei Bothild olisi niin puhdas ja viaton kuin Cecilia —.
Eirikiltä loppuivat kodin rauha ja viattomat, puhtaat kesäpäivät. Nyt heidän neljän piti olla yhdessä — sillä Cecilian mieleenkään ei juolahtanut, että hän hievahtaisi mihinkään, ellei sisar olisi mukana. Mutta Eirikin kiihoittuneessa mielessä näytti siltä kuin Bothild olisi tunkeutunut nuoremman pariin. Hän pysyi aina vähän jäljessä, viivytteli hitaine, raskaine ja aistillisine liikkeineen ja iänikuisine arkoine, kurkistelevine katseineen — hänestä tuntui kuin Bothild riippuisi kiinni noine silmineen, kuin hän olisi koskettanut Eirikiä käsin, mutta heti häneen katsoessa tytön katse luisti pois. Se herätti nuorukaisessa jonkinlaista raivoa — ettei hän koskaan pääse häneltä rauhaan; häntä hävettivät omat ajatuksensa, — tässä kulki isänsä ja siskonsa kanssa, mutta levottomuus ja himo kiusasivat häntä Bothildin vuoksi.
Häntä halutti kohdella tyttöä kovasti saatuaan hänet kerran käsiinsä — lähettää hänet luotaan itkien ja murtuneena. Se oli järjetön mieliteko, tämä halu tehdä pahaa, joka oli tunkeutunut esiin joistakin hänen sielunsa tuntemattomia a syvyyksistä — tällainen orjaansa suuttuneessa herrassa herännyt mieletön, sokea oikku, koska orjan arat ilmeet ja nöyrä yritys peittää suruaan ärsyttää häntä —.
Bothild muistutti orjanaista, sodassa otettua naista. — Vieläpä molemmat paksut palmikot, jotka riippuivat täyteläisillä, hieman veltoilla rinnoilla, muistuttivat kahleita; ne ulottuivat melkein polviin asti ja niiden paino näytti vetävän päätä eteenpäin ja tekevän hänestä kumaraselkäisen. Bothildin tukka ei sitäpaitsi ollut musta ja suorrukkeinen kuten hän oli luullut nähdessään hänet ensi kerran, jolloin se oli märkä — siinä oli pehmeä, ruskea väri, se vivahti vähän punervalle, sopi hyvin hänen valkoiseen ja punaiseen ihoonsa ja tummansinisiin silmiinsä. Mutta hänen kauneutensakaan ei lepyttänyt Eirikiä.
Hän ei juuri puhunutkaan tytölle — kaikki tämä Bothildia koskeva askarteli vain hänen ajatuksissaan. Mutta hän ei voinut tehdä mitään isänsä talossa asuvalle naiselle. Sitäpaitsi hän pelkäsi isää — kun hänen mielensä puhtaus ja rauha oli tullut järkytetyksi, heräsi hänessä koko lapsuusaikanansa isäänsä kohtaan tuntema pelkokin —.
* * * * *
Joko Olav ja Cecilia eivät huomanneet mitään tapahtuvan Eirikin ja Bothild Asgerintyttären välillä, taikka he käsittivät näkemänsä toisin kuin mitä se oli — että he joko eivät pitäneet toisistaan tai he ujostelivat toisiaan. Ei isä enemmän kuin siskokaan osoittaneet pienimmälläkään tavalla ajattelevansa mitään —.
Jørund oli huomannut heti, mikä Eirikiä vaivaa, mutta hän tyytyi huomauttamaan siitä jonkin kerran leikillisesti.
»Minä en käsitä», hän sanoi kerran hymyillen sitä hymyään, jota Eirik ei voinut suvaita, »että sinä pidät hänestä niin kovin. Hän hikoilee niin —.»
Toisen kerran hän sanoi — oli jo ilta heidän maata pantuaan:
»On se vain ikävää, ettet sinä saa häntä jalkavaimoksesi — koska Olav on hänen holhoojansa — eikä hän liene niin rikaskaan, että sinä voisit ajatella hänen naimistaan!»
Eirik vaikeni mieli kuohuksissa. Naida hänet — ha olisi varmaankin viimeinen, jonka hän vaimokseen otti. Ei hän sillälailla ajatellut Bothildia —.
Jørund teki poislähtöä — hänen oli oltava kotona Marian syntymämessussa. Skikkjustadin Baard oli ottanut Jørundista selkoa. Sitä täytyi sanoa hyväksi naimakaupaksi, sanoi Baard. Gunnarsbyssä oli rikkauksia ja Gunhild Rypan pojilla oli odotettavana lisää perintöä; Kolbein oli ollut paikkakunnalla kuin kuningas ja hän oli ollut arvossa pidetty mies. Pojista, jotka nyt asuivat taloa, ei pidetty yhtä paljon, mutta ihmiset puhuivat heistä sellaista, mitä kadehtijat aina puhuvat, kun rikas mies pitää oikeuksistaan kiinni. Molemmat vanhemmat veljekset olivat naineet mahtavien ja etevien miesten tyttäriä — »niin etten minä kieltäisi sinua ottamasta heidän pyyntöään vastaan, jos Jørund muuten sinun mielestäsi on sen arvoinen, että häneen voi suostua», sanoi Baard Olaville.
Silloin Olav mainitsi Eirikille: jos Jørund on sitä mieltä ja hänen omaisensa ajattelevat samoin, voisi sitä asiaa kyllä ajatella —.
Eirik tuli siitä vähän alakuloiseksi. Hän ei ymmärtänyt, mistä se johtui — nyt hänestä kuitenkin tuntui, ettei Cecilialla ollut mitään kiirettä naimisiin. Eihän hän oikeastaan ollut muuta kuin lapsi vielä, tuo hänen pieni sisko kultansa —.
* * * * *
Eräänä aamuna Cecilia virkkoi isälleen, että nyt täytyy hänen ja Bothildin muuttaa joksikin aikaa naistentupaan nukkumaan — heidän täytyi panna kuntoon väen talvitamineita ja silloin täytyy iltaisin valvoa myöhänlaiseen.
Eirik haki ennen vuoteeseen menoaan sinä iltana esille ne vaatteet, mitkä hän seuraavana aamuna aikoi ottaa vuonolle mennessään ylleen — Olav aikoi aamun sarastaessa lähteä makrillin pyyntiin. Silloin hän huomasi sen villapaidan, jonka hän aikoi ottaa mukaansa, olevan kyynärpäästä rikki. Eirik otti paidan ja läksi ulos, hän aikoi pyytää sisartaan korjaamaan sitä — hän oli kuullut neitosten vielä valvovan mennessään heidän ovensa ohi vähän aikaa sitten.
Eteisessä oli pilkkopimeää. Hän kuuli ohuen väliseinän takana sisarensa kolistelevan arkkujen kanssa; tämä huusi Bothildia avaamaan Eirikin koputtaessa tuvan oveen.
Ovi avautui, tytön takana oli huone valaistu. Tumma naisolento näytti oviaukossa vaipuvan säikähdyksestä kokoon nähdessään kuka ulkopuolella oli. Soinnuttomalla, kuiskaavalla äänellä hän sanoi Cecilialla olevan siistimisessä kiirettä: »Kyllä minä ompelen tämän sinulle—.»
Hän ojensi kätensä tarttuakseen paitaan —. »Tule tänne» — käski Eirik hiljaa tarttuen hänen ranteeseensa. Tyttö totteli huohottaen hiljaa kuin tuskassa: hän kumartui oviaukosta ja seurasi eteiseen. Samassa Eirik tarttui häneen ja painoi seinää vasten, hän painautui häneen kiinni ja etsi kasvoillaan tytön kasvoja siinä pimeässä, kosketti hänen palmikoitaan ja tapasi jääkylmän, pyöreän posken; hän kahlitsi suudelmillaan irti rimpuilevan pään seinään.
»Tule ulos kanssani», hän kuiskasi, »tule kanssani ulos —»
Tyttö läähätti säikähtyneenä, toinen kuuli hänen hampaittensa kalisevan ja hänen pehmeitten, kylmien käsiensä rimpuilevan voimattomina — tyttö koetti puolustautua, mutta ei jaksanut. Eirik otti hänen molemmat kätensä toiseen omaansa puristaen kuin saadakseen veren kynsien alta irti. Tyttö oli säikähdyksestä niin pökerryksissä, ettei Eirik huomannut, ymmärsikö hän oikeastaan ainoatakaan sanaa hänen rajuista, hävyttömistä kuiskauksistaan.
Silloin Olav huusi eteisen ovelta. He eivät olleet kuulleet hänen tuloaan. Hän huusi Ceciliaa. Eirik laski Bothildin irti, hän vapisi itsekin — silloin Cecilia tuli sisäovelle:
»Täälläköte seisotte?» hän kysyi ihmeissään, ja sitten toisten ohitse: »mitä sinä, isä, tahdot?»
Olav kysyi sitä pientä soikkoa, jonka hän viime viikolla oli tuonut lipeällä pestäväksi.
»Inga on sen varmaankin unohtanut — minä etsin sinulle toisen, isä.»
Hän meni sisään lyhtyä hakemaan ja palasi se mukanaan, »— oletteko te riidelleet?» hän kysyi puoleksi hymyillen valon langetessa eteisessä toisten kasvoille. Sitten hän läksi juoksemaan —.
Eirik kuuli isänsä korkorautojen etenevän pihakalliolla. Hän oli nähnyt vilahdukselta Bothildin kalmankalpeat kasvot tämän hiipiessä tuvan ovesta sisään. Eirik meni katsomaan sisään —.
Tyttö oli vaipunut polvilleen vaatearkun eteen, pää oli ristissä olevien käsien varassa. Eirikiä raivostutti hänen tämä asentonsa — ihan kuin hän rukoilisi —.
»Nouse ylös», sanoi hän, hänen äänensä tuli raa’aksi ja kovaksi, »ennenkuin Cecilia tulee. Et suinkaan sinä tahdo hänen saavan tästä tietää?» Sitten hän läksi ulos.
* * * * *
Astuessaan seuraavana aamuna päivän koitteessa mäkeä alas siltaa kohti hän näki tytön kulkevan edellään kantaen suurta tiinua. Tyttö vei sen veneeseen, palasi juuri takaisin laituriporrasta myöten Eirikin saapuessa veneelle. Eirik ojensi kätensä auttaakseen — tytön yläruumis painui vallan kokoon sinä lyhyenä hetkenä, jona toinen piti kädestä, ja Eirik huomasi tytön olevan kasvoiltaan lumivalkoisen, mutta silmien alla oli syvät, mustat renkaat. Niin hänellä oli usein, huomasi Eirik nyt — ehkäpä hänen silmänsä näyttivätkin sen vuoksi niin suurilta.
Mutta Eirik oli tuskin päässyt veneeseen, kun Olav tuli ja sanoi hänelle, että hän saikin jäädä maihin. Voi sattua niin, että he viipyisivätkin kolmisen päivää, ja hän odotteli Reidulfia, nimismiestä, huomenna tulevaksi erään asian vuoksi. Olav sanoi Eirikille, mitä hänen piti sanoa ja tehdä, jos nimismies sattuisi tulemaan.
Eirik jäi seisomaan ja katselemaan, kunnes vene hävisi aamusumuun. Hän näki hädin tuskin toista rantaa — vuoren halkeamissa kasvavat pienet lehtipuut olivat jo keltaiset — sitä hän oli tuskin huomannutkaan, niin, olihan syksy jo menossa. Hän kuunteli airon loisketta sumussa; pieni alus näkyi pienenä pilkkuna. Eirikiä puistatti — oli kylmä — hän kääntyi ja meni taloa kohti.
Sivuuttaessaan ranta-aitan hän kuuli jonkun olevan siellä. Samassa hän pysähtyi kuuntelemaan jännittyneenä — olisikohan siellä hän —?
Hän hiipi ovelle, kurkisti sisään. Bothild seisoi selin ottamassa nipusta kuivaa kalaa. Hän oli parilla harppauksella tytön luona, kietoi kädet hänen ympärilleen. Hän tunsi tämän jäsenten herpautuvan, ikäänkuin jokainen luu olisi sulanut, hän makasi voimatonna Eirikin käsivarsilla, jotka puristivat häntä rinnan alta. Sitten Eirik viskasi hänet luotaan, niin että hän kaatui maahan — Eirik juoksi ovelle sulkien sen.
Kääntyessään hän näki tytön seisovan edessään, suorana ja jäykkänä, kasvot hohtavan punaisina:
»Mitä sinä teet!» Hänen silmänsä olivat pikimustat ja suuret, »sinä käyttäydyt kuin — sinä et käyttäydy miehen tavoin — oi!» Bothild huusi kovaa ja terävästi, ja sitten kyynelet alkoivat virrata tulvimalla.
Eirikin selkäpiitä karmi kylmät väreet tytön katkeruus sai hänet yht'äkkiä järkiinsä. Mutta hänen itkunsa aiheutti hänelle uuden mielenliikutuksen — häpeä ja katumus sai hänet hämilleen — ja tyttö itki niin, että häntä alkoi peloittaa:
»Älä itke sillä lailla —», hän mutisi järkytettynä.
Mutta Bothild itki yhä kyynelten virratessa pitkin vääristyneitä kasvoja. Kerran hän nosti kädet kasvoilleen, mutta antoi niiden vaipua jälleen alas raskaasti.
»Mitä minä olen sitten sinulletehnyt», hän huusi, »minkälainen mies sinusta on tullut!»
»Bothild!» Eirik pyysi onnettomana. »Et suinkaan sinä luule minun tosissani tarkoittaneen — sehän oli vain leikkiä —»
»Leikkiä!» Harmista kipinöiden tyttö katsoi häntä suoraan silmiin. »Sellaistako sinä kutsut leikiksi —» sitten itku taas voitti. Hän itki niin, että hänen täytyi istuutua — vaipui arkulle ja käänsi kasvonsa hänestä pois. Otsa seinään nojaten hän itki nyt hiljemmin, surullisemmin ja valittavasti.
Eirik seisoi hiljaa. Hän ei keksinyt mitä sanoisi. Vihdoin Bothild kääntyi häneen päin puolittain ja huokasi pitkään, vavisten:
»Oi niin —! Minä en ollut ajatellut näin käyvän sinun tultuasi jälleen kotiin luoksemme —»
»Minun tultua kotiin?» Eirik kysyi hiljaa.
»Me arvelimme sinun kerran tulevan kotiin», hän sanoi melkein ivallisesti. »Me juttelimme siitä usein, Cecilia ja minä —» hän itki taas.
»Älä itke sillä lailla», Eirik pyysi vihdoin.
Bothild nousi, pyyhki käsillään itkettyneitä kasvojaan.
»Avaa minulle ovi», hän pyysi lyhyesti.
Eirik teki niin, mutta hän jäi seisomaan oven eteen.
»Mene pois tieltä», tyttö sanoi kuten äskenkin. »Laske minut nyt pois.»
Eirik astui syrjään. Bothild meni hänen ohitseen. Eirik jäi seisomaan — hänessä heräsi ihmettely, joka tuntui kuin kirkastumistaan kirkastuva valo. Nyt hän ei ymmärtänyt itsekään, miten hän oli sillä tavoin voinut tyttöä kohtaan menetellä kuin oli tehnyt.
Mäen rinteessä hän saavutti Bothildin. Tämä seisoi pitäen suuria, kasteisia lehtiä itkettyneillä, punaisilla silmillään. Eirik pysähtyi hänen eteensä, silloin Bothild sanoi häneen katsomatta:
»Mene—.» Eirik viivytteli. Bothild virkkoi kärsimättömästi: »Mene jo — enhän minä voi mennä ihmisten ilmoille tällaisena, itkettyneenä — pitäisihän sinun se toki ymmärtää!»
Eirik ei vastannut, vaan meni pois.
* * * * *
Eirik ei ymmärtänyt nyt ensinkään, mikä häneen oli mennyt. Sinä hetkenä, jolloin turvaton tyttö oli asettunut vastarintaan, oli pahahenki jättänyt hänet. Hän oli hämillään ja häpeissään, vaikkei suuresti, sillä hänen omat pahat ajatuksensa tuntuivat hänestä luonnottomilta — vain pahalta unelta.
Päivällä tuli loistava auringonpaiste ja kesälämmin. Eirik puuhaili kotiin jääneen rengin kanssa metsän rinnassa uudispellolla. Eirik tarttui työhön rutosti — hän teki aina niin ryhtyessään johonkin tehtävään. Mutta hän oli samalla syvälle ajatuksiinsa vaipuneena — Bothild oli hänen mielessään koko ajan. Hänen täytyi ajatella hänen vapisevaa vihaansa ja hänen katkeraa itkuaan. Ja nyt vasta hän oikein ymmärsi, mitä tyttö oli sanonut — hän ja Cecilia olivat usein jutelleet hänen kotiintulostaan—.
Hänet valtasi kirvelevä, hiljainen häpeä sitä ajatellessaan. Olivatko nämä pienet neito-rukat täällä odotelleet veljeään —. Bothild oli varmaankin odottanut hänen kohtelevan häntäkin siskonaan—.
Kiihkeät ja raa’at ajatukset, joita hän oli tytöstä ajatellut, olivat nyt kuolleina hänen sielunsa pohjalla, kuten lieju-uoma tulvaveden laskettua. Ja kuten kuivuneen harmaan mudan läpi puhkeaa hienoja, vihreitä kasveja, puhkesi hänessäkin uusia ajatuksia Bothildista.
Hän ei nähnyt tyttöä sinä päivänä ennenkuin illalla kotiin tullessaan. Bothild askarteli hiljaa, kaunis pää palmikoitten painosta kumarassa kuten ennenkin, mutta se masentunut ja arka, mikä ennen oli herättänyt hänen pahat halunsa, oli nyt poissa. Hän oli vain hiljainen, nuori emäntä, joka liikuskeli tyynenä askareissaan.
Hänen kauneutensakin liikutti nyt Eirikiä toisella lailla — hän näki nyt vain suloisuutta ja lempeyttä hänen pyöreissä, valkeissa ja punaisissa kasvoissaan, arvokkuutta hänen hitaissa liikkeissään ja hänen vartalonsa pyöreydessä.
* * * * *
Nimismies ei tullut seuraavana päivänä eikä häntä kuulunut vielä sitäkään seuraavan päivän päivällisen aikoina. Eirik meni sisään saamaan ruokaa. Ulos tullessaan leipä kädessä hän kuuli Ingan huutavan tyttöä — Bothild istui talon pohjoisella seinustalla, meren puolella. Eirik meni sinne — tyttö istui ommellen sitä paitaa, jonka hän silloin illalla oli hänelle antanut.
Tyttö katsoi häneen hänen tullessaan — mutta hänen katseessaan ei ollut nyt entistä tuskaa ja pelkoa. Bothild painui jälleen työnsä ääreen; hän oli alakuloisen näköinen, mutta rauhallinen ja suloinen.
Eirik jäi seisomaan nurkkaan nojaten. Syötyään leivän, tytön virkkamatta mitään tai vilkaisematta ylös, hänen täytyi itsensä puhua:
»Vieläkö sinä, Bothild, olet minulle vihainen?»
»Vihainen —», hän sanoi hiljaa ommellen ääneti vähän aikaa. »Minä en edes itse tiedä, mitä minä olen, Eirik, — sillä minä en ymmärrä. — Ei, minä en ymmärrä, miten sinä voit olla minulle sellainen!»
Eirik seisoi ymmällä. Sillä aikoessaan vastata tulleensa tytön yrittäneen houkutella häntä luokseen, hän huomasi, ettei hänen pidä sanoa sillä lailla — silloin kaikki tulisi vain paljon pahemmaksi.
»Sen minä voin luvata sinulle», Eirik virkkoi hiljaa huoaten, »etten minä enää loukkaa sinua.»
Bothild laski käsityön syliinsä, käänsi hitaasti kasvonsa häneen päin. Ja nyt se vaikutti Eirikiin aivan uudella tavalla: pyöreät, valkoiset kasvot, poskilla kirkas puna, tummat, miettivät silmät, kaunis suu näytti niin pieneltä hänen ollessaan murheellisen näköinen. Nyt häntä vain halutti taputtaa häntä poskelle, silittää hiljaa ja hellästi pitkin kaulan pitkää, valkoista kaarta — hänestä tuntui, että hän toivoi tytölle sydämestään hyvää.
»Minun isoäitini tähdenkö», tyttö kysyi totisena, »sinä olet minulle niin — vihainen?»
Eirik tarttui siihen halukkaasti:
»Minä en ymmärrä nyt, miten sinä saatoit minun mielestäni muistuttaaMärttaa —»
»Isoäiti ei kuitenkaan tarkoittanut mitään muuta kuin Olavin parasta», Bothild sanoi hiljaa. »Hän muistutti minulle aina, miten suuressa kiitollisuuden velassa me olemme sinun isällesi — Jumala hänelle palkitkoon, me emme sitä voi. Enkä minäkään tahdo mitään muuta kuin hänen parastaan — minä en ole vallanhimoinen, Eirik, vaan minä teen kaikki Cecilian kanssa neuvotellen —.»
Eirikin valtasi voimakas ilo ja mielen kevennys. Jumalalle kiitos hänen viattomuudestaan — hän ei ollut ymmärtänyt muuta kuin että hän oli hänelle paha, koska hän oli sisaren puolesta mustasukkainen, tai että hän tahtoi kostaa vanhan noita-akan vuoksi —. Tyttö luuli varmasti hänen koettaneen nöyryyttää häntä —.
Hän kuuli jonkun ratsastavan Kverndalenia myöten ja hänen oli pakko lähteä katsomaan, kuka saapui taloon. Niin ettei auttanut muu kuin lähteä siitä pois.
Ratsastajat olivat jo pihalla. Siellä oli Ragnvald Joninpoika, nimismiehen nuori veli Galabystä ja Gaute Sigurdinpoika, jota kutsuttiin nimellä Virvir; Eirik oli tavannut heidät usein näinä kahtena kotona-olokuukautenaan. Hän huusi Bothildia, ja tämä tuli esille nurkan takaa.
»Hei vain», virkkoi Ragnvald nauraen, »etkö sinä istunutkaan yksin!Silloin me emme olekaan tervetulleita, minä pelkään —.»
»Ompeletko sinä Eirikille paitaa, Bothild?» naureli Gaute Virvir.
Ja nyt hänen päänsä heti painui alas ja silmiin tuli epävarma katse.Hän riensi pois kuin paeten. —
Ragnvald oli tovereineen tullut maantietä myöten, sillä he olivat olleet asialla kirkonkylässä, eikä heillä ollut erikoisen nälkäkään, jonka vuoksi Eirik arveli olevan parasta toimittaa ennen ruoalle käyntiä asiat selviksi. Sisaret olivat valmistaneet ja kattaneet ruokapöydän heidän tullessaan kamarista, ja nyt olivat vieraat sekä nälissään eivätkä suinkaan vähän janoissaan. Miesten syödessä ja juodessa neitoset istuivat tuvassa. Ragnvald kinasteli koko ajan Cecilian kanssa, ja Cecilia vastaili lyhyesti ja terävästi; mutta Eirik arveli tämän sanaleikin huvittavan Ceciliaa — hän oli ennenkin huomannut Cecilian pitävän vastailemisesta. Mutta Bothild oli jälleen epävarma ja ujo ja hän näkyi tulleen vallan onnettomaksi, kun Gaute alkoi häneltä kysellä jotakin Tegnebyn Einaria, jonka Bothild muka oli tavannut kesällä ollessaan Signe Arnentyttären kanssa tämän tyttären luona. Eirik ei pitänyt siitä, että hänelle kiusoteltiin toista miestä, eikä hän pitänyt siitäkään, kun Bothild oli sen näköinen kuin hänellä olisi ollut paha omatunto.
Ragnvald ja Gaute läksivät vasta auringonlaskun jälkeen. Sitten he tahtoivat Eirikiä ja neitosia saattamaan jonkin matkaa.
»Ei, minä en uskalla lähteä kanssasi, Ragnvald», sanoi Cecilia Olavintytär, »minä voisin joutua samaan onnettomuuteen kuin Tora Paalintytär, jonka kanssa laskit leikkiä niin kauan, että hän haukotteli leuan pois sijoiltaan ikävästä. — Voi olla niin, että isä ja miehet palaavat pian, minä en voi lähteä kotoa pois. Mutta sinä, Bothild, voit mennä Livin luo, Eirikhän tuo sinut sitten kotiin.»
Ja niin he läksivät nelisin. Ragnvald ja Gaute antoivat hevostensa kävellä edellä, kaikki kolme nuorukaista kulki jutellen, ja Bothild asteli hiukan jäljessä nyytti ja vakkanen kädessään. Alkoi jo hämärtää; ohut, valkoinen sumu leijaili syksynkalpeitten maitten yllä, ja taivaan kellanpuna vaaleni ruosteenruskeaksi. Joen rannalla, lepikossa, oli väkevä mädän haju, ja tie oli kasteesta kostea, sitä tippui kuihtuneista lehdistä.
Rundmyrin luona Bothild poikkesi tieltä — tumma, kumarainen olento riensi jo kaukana aidan yli ennenkuin miehet huomasivatkaan. Eirik aikoi seurata toisia vielä, mutta he pyysivät häntä nauraen jäämään. He nousivat hevostensa selkään.
»Kovin on kylmä leikkiä nyt lehdossa ruusuposkensa kanssa», virkkoi Ragnvald nauraen. »Mutta tehän ette taida voida itse valita aikaa — teistä pitää vanhus tuolla kotona huolta —»
»Hyvää yötä», sanoivat molemmat. »Pidäpäs huolta, Eirik, ettei haltia vie tänä yönä sinun suloista vaimoasi!»
Eirik jäi seisomaan kuunnellen, kunnes toiset hävisivät illan pimeään.Sitten hän kääntyi mökkiin mennäkseen.
Oven pielessä, tulikuopassa, paloi iloinen valkea ja rautapihdissä paloi penkillä Livin vuoteen vieressä kynttilä.
Bothild istui äidin jalkojen juuressa kapaloiden lasta. Toisella penkillä istui Anki kuuden vanhimman lapsen kanssa syömässä Cecilian lähettämiä herkkuja, ja liedellä kiehuvan lihapadan hyvä haju hälvensi melkein kokonaan mökin tavallisen huonon ilman. Kodikkuus ja huolettomuus keskellä köyhyyttä tulvahti Eirikiä vastaan hänen kömpiessään sisään kylmästä syysillasta.
Eirik istui Ankin kanssa jutellen Silläaikaa kuin Bothild hoiteli lasta — hän hidasteli siinä, kunnes Eirik kiirehti kärsimättömänä: Bothildin piti joutua, ulkona oli jo pimeä yö.
He läksivät, Eirik edellä, tyttö jäljessä, Rundmyrin pimeässä häämöittävien maitten poikki alas ratsutielle metsän läpi. He kulkivat joen vartta, jossa solisi ja lorisi lepikon keskellä; siinä oli nyt syksyllä tuiki vähän vettä.
Eirik huomasi tuon tuostakin tytön jäävän jälkeen — silloin hän pysähtyi odottamaan, kunnes tämä tuli. Ja joka kerran siinä pimeässä puitten alla seistessään ja odotellessaan tuntui hänen paha minänsä pääsevän yhä enemmän voitolle.
Vihdoin kerran seisahtuessa tyttöä ei kuulunutkaan. Eirik pidätti henkeään ja hiipi takaisin niin hiljaa kuin suinkin. Hän törmäsi pimeässä tyttöön — tarttuessaan hänen hartioihinsa hän tunsi tytön värisevän kuin kuumesairaan.
»Mikä sinun on?» Veri kohisi, niin ettei hän tahtonut voida puhua.
»Minä en jaksa enää», tyttö kuiskasi valittaen.
»Silloin meidän täytyy levätä —», hän tarttui tyttöön, veti hänet viereensä tien oheen, jossa häämöitti puitten keskellä paljas paikka, »sinä itse tahdot sitä!» hän kuiskasi uhkaavasti.
Bothild ryöstäysi äkkiä irti. Eirik ei heti tajunnut — hän kuuli tytön pakenevan tietä myöten, riensi jäljessä, silloin kumahti jotakin — Eirik oli kompastumaisillaan maassa makaavaan. Eirik kumartui alas — tyttö oli kaatunut pitkin pituuttaan. Eirik tarttui häneen, pani käden hänen suulleen ja sai sen täyteen sieltä virtailevaa kuumaa ainetta —. Hän ei ensin tiennyt, mitä se oli, hänessä kuohahti inho ja raivo — siinä se narttu makasi oksentelemassa —! Silloin hänelle selvisi yhtäkkiä kauhistuen, että se oli verta —.
Hän sai Bothildin kääntymään, kävi liejuiselle tielle polvilleen ja tuki häntä rintaansa vasten. Oli niin pimeä, että hän vaivoin erotti kalpeat, pyöreät kasvot ja suusta tulvahtelevan veren.
»Bothild — mitä tämä on — satutitko sinä itsesi näin?»
Hän ei saanut vastausta, mutta hän tunsi kätensä alla tytön sydämen lyövän omansa kanssa samassa tahdissa. Hän pyysi turhaan: »Etkö sinä voi vastata, Bothild — Bothild, sattuiko sinuun —»
Hänen täytyi lopulta laskea tyttö maahan. Hän riensi pensaikon läpi Kivet kierivät hänen jaloissaan, kun hän pimeässä etsi kuivasta puron uomasta sellaista vesikuoppaa, mistä lakkiinsa saisi. Vesi virtaili huopapohjan läpi; siinä oli jäljellä vaan tilkkanen, kun hän vihdoin pääsi tytön luo takaisin — hän kaasi sen tytön kasvoille. Nyt hän tunsi veren hajunkin; hänen omat vaatteenakin olivat veressä ja hän oli melkein sairas pelosta ja pahoinvoinnista. Ja Bothild makasi ääneti kuin kuollut.
Silloin hän ei keksinyt muuta keinoa — hän nosti tytön käsivarsilleen. Eirikin täytyi saada hänet kotiin, — mutta hän oli painava, lepäsi vallan rentona hänen sylissään. Lyhyt tienpätkä pilkkopimeässä kivien ja kantojen yli oli pitkä kuin iäisyys. Ja hän itse oli sisäisesti kuin pirstottu — raju himo oli murtunut tämän kaamean arvoituksen edessä.
Vihdoin viimein — niin hänestä tuntui — hän pääsi kuormineen pihalle.Hän sai naistentuvan oven auki, pääsi vuoteen luo ja laski hänet sinne.Sitten hän läksi ulos apua etsimään — Cecilia, missä hän oli?
Asuintuvassa — sinne päästyään hän näki isän istuvan venemiesten kanssa pöydän ääressä ottamassa puuroa. Sisar levitteli naisten kanssa vaatteita lieden luona.
»Bothild on varmaankin sairas —»
Cecilia kääntyi äkkiä — näki veljensä seisovan hämärässä kasvot veressä ja kädet kuin vereen kastetut. Kirkaisten hän pudotti vaatteen, jota oli juuri orrelle panemassa ja riensi hänen ohitseen ovelle.
Mutta Olavkin oli noussut. Hän hyppäsi pöydän yli ja riensi tyttärensä jälkeen.
Miehetkin nousivat ja astelivat lattialle.
»Jeesus, Maria», vanha Tore virkkoi valittaen, »Jeesus, Maria — hän sai sen taas!»
Inga, palvelijatar, huokasi kokeneesti:
»Eihän muuta voinut odottaakaan — hivutustauti on sellaista, se ei laske käsistään koskaan, kun se kerran on saanut nuoren ruumiin valtoihinsa. Minä olen tätä koko ajan ajatellut — Bothild-raukalle ei löydy mitään apua —»
»Tämä koskee Ceciliaan kovasti», toinen miehistä virkkoi. »Ja myöskinOlaviin — he pitävät hänestä kuin hän olisi yhtä lihaa ja verta.»
»Liian valkoista ja punaista», Tore arveli, »kyllä minä olen sitä ajatellut — hänellä ei ole pitkää elonaikaa. Hän kulki täällä vieraana — ei se auttanut mitään, vaikka Olav antoikin lukea hänelle monta messua ja oli kuin isä.»
Eirik oli vaipunut renkien lavitsalle oven pieleen. Hän ei huomannut painaneensa kasvonsa hihoihinsa. Tuntui niinkuin side toisensa jälkeen olisi vedetty hänen kasvoiltaan — ne sanoivat hivutustauti, se oli ollut tytölle jo ennen ja hän oli sylkenyt verta hän oli ollut koko ajan sairas, eikä kukaan ollut hiiskunut Eirikille siitä sanaakaan. Koko sen ajan, jolloin Eirik oli ajatellut hänestä sellaisia ajatuksia, leikkinyt hänen kanssaan julmaa leikkiä, hän olikin ollut vain sairas lapsi —.
Bothild oli siinä asennossa, kun joku koski häntä hartioihin.
»Mistä se johtui — että hän sai sen niin ankarana?» Olav oli puhunut hiljaa, Eirik nosti päänsä. Isä oli sen näköinen kuin hän olisi jo unohtanut, mitä kysyi. Hän tuijotti eteensä katkeran näköisenä. Eirik ei jaksanut katsoa häneen muuta kuin hetken.
Cecilia tuli nyt sisään. Ihmiset piirittivät hänet kysellen. Tyttö pudisti vain päätään — hänen kasvonsa olivat kuin kutistuneet kokoon; hän ei tahtonut itkeä. Cecilia etsi kiireesti arkustaan lippaan ja yritti lähteä heti pois.
»Minä valvon sinun kanssasi ensi yönä», sanoi Olav matalalla äänellä.
Tytär pysähtyi, nyökkäsi. Sitten Olav otti hänestä kiinni, painoi hänen kasvojaan rintaansa vasten hetkisen. Hän seurasi tytärtään ulos.
— Eirik oli naistentuvan edessä, mutta ei uskaltanut mennä sisään. Hän muisti, miten hän edellisenä iltana oli seisonut tytön kanssa eteisessä — hän ei ollut tiennyt toisen olevan sairaan. — Inga tuli ulos jollekin asialle. Bothildin laita oli huonosti, hän vastasi Eirikin kysymykseen. Hänen omien vaatteittensa veren haju oli tukehduttaa hänet.
Hän meni sisään ja kävi vuoteeseen. Hän ei ollut tiennyt Bothildin olevan sairaan, ja nyt hän alkoi ymmärtää mitä hänen omituisessa olemuksessaan oli ollut häntä alkoi peloittaa, hän taisteli sitä vastaan eikä tahtonut katsella kaikkea perin juurin. Kunhan vain haltia ei veisi sinun suloista vaimoasi, ne sanoivat, Ragnvaldko vai Gaute —.
Hänestä oli tuntunut, ettei Bothild ollut viaton, koskematon neito —.Mutta hänen mieleensäkään ei ollut koskaan johtunut, että tyttöön oliKuolema koskenut –.
* * * * *
Cecilia tuli seuraavana aamuna tupaan silmät itkettyneinä. Ei, Bothild ei ollut nukkunut paljon, hän vastasi — ei hän ollut puhunutkaan, hän ei jaksaisikaan — hän oli tällä kertaa menettänyt enemmän verta kuin koskaan ennen.
Cecilia otti ne vaatteet, mitkä veljellä oli ollut edellisenä iltana:»Minä otan nämä haltuuni, koetan saada ne puhtaiksi.»
»Lienee parasta, että minä lähden nyt tieheni», Eirik virkkoi epävarmasti, »takaisin Ragnvald-herran luo — nyt kun täällä kotona on sairauttakin —.»
»Ei suinkaan se ole tarpeen?» Cecilia virkkoi ihmeissään.
Eirik sanoi samaa isälleen tavattuaan hänet päivemmällä. Olav hätkähti — katsoi Eirikiin niin merkillisesti, että nuorukainen tunsi kaiken isäänsä kohtaan tuntemansa pelon jälleen heräävän ja liikkuvan. Jospa hän on huomannut jotakin — tai Bothild on sanonut jotakin hänelle — Eirik punastui ja raivostui isälle, joka sai hänet punastumaan. Olav ei vastannut sanaakaan, vaan meni.
* * * * *
Kahta päivää myöhemmin Eirik oli lähtövalmiina.
Hän aikoi lähteä aamulla varhain. Hänen täytyi käydä Bothildin luona — hänen oli sanottava tytölle ennen poislähtöään hyvästit.
Bothild makasi posket punaisina, mutta tultuaan vuoteen luo Eirik huomasi hänen kasvojensa painuneen sisään, varsinkin silmäin alta. Hän oli maannut paternosternauha käsissään, nyt hän kätki sen nopeasti peiton alle. Eirik tunsi tuskan kouristavan kurkkuaan sen nähdessään.
Kirpeä, väkevä hienhaju, joka oli häntä niin ärsyttänyt — oi, nyt hän tiesi, mitä se oli, hivutustautiset, hikoilevat kovin, sillä heitä kuluttaa sisäinen kuumuus. Ja häntä oli niin kiusannut tytön yskähtely —.
Eirik seisoi hiljaa nojaten molemmin käsin miekan kahvaan. Oli mahdotonta sanoa mitään — jos hän nyt pyytäisi anteeksi, olisi se kaiken loppu. Hän olisi kaikkein mieluimmin heittäytynyt maahan, painanut päänsä hänen sairasta rintaansa vasten.
»Sinä et saa uskoa minusta pahempaa kuin — —. Minä en tarkoittanut niin pahaa kuin sinä varmaankin minusta ajattelet.- Minä en sittenkään ole sellainen kuin sinä luulet.»
Sairas makasi katsellen häntä suurin, tummin silmin.
»Sano sitten, Bothild — voitko sinä antaa minulle anteeksi?»
»Kyllä», hän vain vastasi. Eirik odotti vielä.
Sitten hän astui aivan vuoteen viereen, tarttui hänen käteensä — se oli kylmä ja kostea.
»Voi sitten hyvin.» Hän rohkeni silittää hänen poskeaan — kasvot olivat tulikuumat. »Jumala parantakoon sinut — niin että sinä olet terve ensi kerran tavattaessa.»
»Hyvästi, Eirik. Jumala olkoon kanssasi.»
* * * * *
Isä ja sisar eivät saattaneet häntä kuin riihelle asti. Hänen oli yksin ratsastettava kotoa. Eikä hän voinut päästä painosta — hänestä tuntui kuin hän ratsastaisi pois henkipattona ja kirottuna.
Bothild makasi koko syksyn. Hänen tilansa oli milloin parempi, milloin huonompi.
Olav näki tyttärensä kulkevan ääneti ja totisena sairaan siskonsa ja koko suuren talon askareitten väliä. Cecilia oli urhoollinen ja kestävä. Isä näki surun ja tuskan kouristavan hänen sydäntään, hän oli usein itkuun purskahtamaisillaan, mutta hän ei antanut myöten — hän hoiti ahkerana ja hyvin ne tehtävät, joissa ennen oli ollut kaksi.
Silloin isä sanoi, että Cecilian olisi nukuttava öisin. Hän valvoisi itse sairaan luona.
Yskä ja kuume antoivat Bothildin nukkua vähän — pahimpina öinä Olav oli ylhäällä ja istui hänen vuoteensa vieressä. Ensimmäisen kerran eläessään Olav oli pahoillaan, ettei hänellä ollut seurustelunlahjoja — hän ei osannut leikkiä eikä laulaa, ei kertoa. Eikä hän osannut kasvatilleen puhua kuolemasta ja taivaan valtakunnasta.
Vaimonsa vieressä valvoessaan hän ei ollut tuntenut vaitiolon painoa. Hänen ja Ingunnin välillä oli ollut leikkiä ja nuoruuden iloja ja suruja ja häpeää ja kuolemaakin voimakkaampaa rakkautta, heidän välillään oli hiljaisuus elänyt ja lainehtinut kuin meri. Mutta tämä lapsi tässä oli sekä tuttu että vieras kasvatusisälle — hän ei ollut muuta kuin nähnyt hänen kasvavan talossaan, tulevan kauniiksi ja suloiseksi, niin että oli ilo sitä katsella; Olav oli ollut hänelle niin hyvä kuin oli osannut — nyt hän kuolee kuin nuori puu kuivettuu.
Bothild oli osoittanut hänelle selvemmin kuin toiset lapset tarvitsevansa hänen turvaansa; senpä vuoksi Olav tunsi niin kipeästi sen, että tytön nyt täytyy kuolla. Vaikkakin Olav tiesi, että olisi vieläkin pahempaa, jos hänen oma tyttärensä makaisi tässä.
Niin hän istui pölkyllä lieden ja vuoteen välissä, torkkui ja nyökkyi, nousi tukemaan sairasta yskänkohtausten tullessa, veti peitteen tytön leukaan asti, ettei tälle tulisi kylmä siinä hiestä likomärkänä maatessaan, Olav piti astiaa hänen suullaan hänen juodessaan ja istuutui jälleen.
Olav oli väsynyt ja hänen sydäntänsä ahdisti — ja hän tunsi itse tämän surun olevan hänessä, kuten outo ihminen hienossa talossa — se oli vain varjoa ja kaikua siitä surusta, jota hän oli tuntenut vaimonsa jälkeen. Se oli ollut paljon pahempaa, ja sittenkin oli ollut tuhat kertaa helpompaa Ingunnin erottua hänestä — vaikka oli kuin olisi elävät liha- ja verisiteet katkottu kerrassaan — kuin nyt istuessa ja odotellessa näiden hänen ja tämän vieraan lapsen välisten hienojen lankojen katkeamista.
Bothild oli sylkenyt verta muutaman kerran — ei niin paljon kuin sinä iltana, jolloin hän oli Rundmyristä tullessaan sairastunut. Mutta oli helppoa huomata hänen huononevan, jopa hyvää vauhtia —.
Eräänä aamuna adventti-aikana hän sai taas kovan yskänkohtauksen ja verensyöksyn. Päivällä Olav näki hänen olevan hyvin heikon. Hän vaipui illalla uneen; isä jäi valvomaan. Ja kun Bothild heräsi keskiyöllä ja Olav oli järjestänyt hänet hyvin makaamaan, sanoi Olav, mitä hänen mielestään oli pakko sanoa:
»Kunhan nyt valkenee, rakas Bothild, lienee parasta, että haen papin sinulle.»
»Oi ei, oi ei —» hän tarttui kaksin käsin miehen käsivarteen, pyytäen tuskissaan, »— oi ei, älä puhu sellaisia! Isä, luuletko, että minun täytyy kuolla?»
Olav ei ollut tullut ajatelleeksikaan, ettei lapsi olisi itse sitä ymmärtänyt jo kauan sitten.
»Lapsi kulta», hän sanoi rauhoittaen, »kuinka sinä et kuolisi? Sinä olet nuori ja hyvä — eihän sinun tarvitse kuolemaa pelätä. Jumalan pyhät enkelit ottavat sinut vastaan ja taluttavat sinut Jumalan istuimen eteen, niiden autuaitten neitosten pariin, jotka uskaltavat seurata Jumalan karitsaa, mihin ikinä hän menee —»
Mutta kyynelet tulvivat Bothildin suljettujen luomien alta:
»Minä en ole valmis kuolemaan, isä — minä tahtoisin elää kauan tässä maailmassa —. Minä pelkään kuolla!»
»Sinun ei pidä pelätä. — On parempi asua taivaan valtakunnassa ja seurata Mariaa hänen vähimpänä palvelijanaan kuin omistaa vaikka koko maailman ja kaiken, mitä siinä on —.»
»Sinä voit niin sanoa, joka olet hurskas mies ja hyvä kristitty»,Bothild itki.
»Ihmiset pitävät minua sellaisena», Olav vastasi liikutettuna. »Rakas tyttäreni, minä en ole sellainen; Jumala tietää, mikä minä olen. Ja minä kuitenkin, Bothild — minä voin puhua sinulle sellaista Jumalan armosta, hänen kärsivällisyydestään meidän syntejämme kohtaan ja siitä rakkaudesta, joka näkyy Kuninkaamme viidessä pyhässä naulanreiässä, verivirroissa ja haavoissa —. Siitä on kulunut vuosikausia, jolloin siltä tieltä erkanin ja minun oma tieni on rikkaruohon ja ohdakkeitten peitossa —. Jospa minä osaisin sinulle sanoa sen, mitä minä olen itse nähnyt ja oppinut kerran — minä tein itselleni pahoin siinä, etten uskaltanut elää, niinkuin tiesin oikein olevan — lapseni, minun mielestäni sinun tulee iloita siitä, että sinä saat nyt kuolla, ennenkuin olet lisännyt synneilläsi Meidän Herramme kuolemaa ja haavoja.»
Bothild katsoi isäänsä ihmetellen ja pelästyneenä. Mutta sitten hän alkoi jälleen itkeä:
»Kyllä minulla on syntejä vastattavana, vaikka olenkin nuori.»
»Ne sinä sanot huomenna sira Eyvindille ja sitten sinä voit levätä rauhassa —»
Olav istuutui vuoteen laidalle, pitäen Bothildin kättä omassaan;Bothild itki hiljaa ja valittaen.
»Taivaan valtakunnassa on paras viettää joulua», Olav virkkoi hiljaa.
»Tee sitten niin», Bodhild kuiskasi viimein murtuneena ja sitten alkoi jälleen itkeä.
* * * * *
Olav haki seuraavana päivänä papin. Bothild ripittäytyi; senjälkeen hän kutsutti luokseen kasvatusisänsä, siskon sekä koko muun väen, pyysi heiltä anteeksi, jos hän oli joko tahtoen tai tahtomattaan rikkonut heitä vastaan. Sitten sira Eyvind antoi hänelle viimeisen voitelun ja lähtöleivän.
Papin mentyä Olav läksi sisään ja istuutui kuolevan luo:
»Nyt, rakas Bothild, sinä pääset pian isäsi luo. Sinä saat pyytää Asgerilta, ystävältäni, anteeksi, etten pitänyt niin hyvin kuin minun olisi tullut pitää sitä lupausta, jonka minä annoin hänelle sinä päivänä, jolloin minä otin sinut vastaan ja lupasin olla sinulle isän asemessa. Muistatko sitä päivää — sinä istuit sen oven ulkopuolella, jonka takana isäsi makasi, silloin satoi ja tuiskusi; sinulla oli kylmä, olit vallan sininen. Sinä olet aina ollut hyvä ja tottelevainen lapsi, tyttäreni — Jumala suokoon, ettei sinulla olisi liian katkerasti syytä valittaa minusta Jumalalle astuessasi tuomiosaliin –»
»Minulle sinä aina olet ollut mitä hellin isä.» Hän makasi vähän aikaa, sitten hän kuiskasi kuin häntä olisi peloittanut puhua uudesta aiheesta: »Kunhan sinä et olisi koskaan ollut jollekin toiselle ankarampi —»
»Mitä sinä tarkoitat?» isä kysyi vähän kylmähkösti.
»Eirik», Bothild sanoi hyvin hiljaa. »Häntä kohtaan sinä minun mielestäni olit usein ankara.»
»Sitä minä en usko», Olav vastasi torjuen. »En minä tiedä olleeniEirikiä kohtaan sen ankarampi kuin on ollut tarvis.»
Bothild vaikeni vähän aikaa. Sitten hän rohkaisi mielensä:
»Sitten on Cecilia, isä. Minä toivoisin, ettet antaisi häntä JørundKolbeininpojalle, jos se on kovin vastoin hänen tahtoaan.»
»Onko se sitten niin?» Olav kysyi vähän ajan kuluttua vastahakoisesti.
»Hän piti enemmän Aslakista», sisar kuiskasi.
Siihen Olav ei vastannut.
»Minä en ole aikonut», hän sanoi vihdoin, »pakottaa Ceciliaa. En minä aio naittaa häntä miehelle, jota hän ei halua ottaa. Mutta en minä sentään voi luvata häntä mille miehelle tahansa, josta hän sattuu pitämään, jos hän minun mielestäni ei ole Cecilialle kyllin arvokas.»
Olavin ääni oli sellainen, ettei sairas uskaltanut enää siitä aiheesta puhua.
* * * * *
Olaviin oli koskenut Bothildin puhe. Eirikin lähtö Hestvikenistä oli liiaksi paon tapainen, eikä se voinut olla herättämättä Olavissa ihmettelyä. Ja hän oli nähnyt yhtä ja toista muutakin — epäilys heräsi. Mutta Olav ei tahtonut antaa sille valtaa. Ei, sellaista ei voisi uskoa kenestäkään miehestä, ei Eirikistäkään: että hän olisi voinut ryhtyä salaisiin suhteisiin kehenkään neitoseen, joka oli hänen isänsä turvissa, omaan kasvattisiskoonsa. Olihan totta, että kasvinsiskokset — mutta Ingunnin ja hänen asiansa oli vallan toinen; he olivat olleet sulhanen ja morsian jo lapsesta lähtien; että heidän välillään oli rakkaussuhde, vieläpä että he olivat unohtaneet kaikki toistensa sylissä, — se johtui siitä, ettei kukaan pitänyt heistä huolta, ei kukaan ohjannut heitä oikeaan, yhtä välttämättä kuin kaksi nuorta tainta kasvaa vieri vieressä oksien ja lehtien yhtyessä yhdeksi latvaksi. — Ei Eirik enempää kuin Bothildkaan ollut kuullut sellaisista suunnitelmista. Se on totta, että hän oli joskusajatellutsitä: jos kävisi niin, että Eirik tulisi kotiin eikä Cecilia saisikaan Hestvikeniä hänen jälkeensä — silloin voisi naittaa Eirikille hänet, joka ei ollut oikeastaan vähemmän rakas kuin oma tytär. Siinä olisi jonkinlainen lohdutus, että uusi suku polveutuisi Bothildista. Mutta nämä ajatukset olivat olleet aivan irrallisia, hän ei ollut puhunut niistä kenellekään — mikäli hän muisti, hän oli sanonut syyksi Bothildin nuoruuden ja köyhyyden, kieltäessään Galabyn Ragnvaldia lähettämään suotta kosijoita tänne —.
Sitten oli se Cecilian asia. Jørundin sukulaisista hän ei ollut kuullut eikä heitä kysynyt, ja Olav oli sydämessään syvästi loukkaantunut. Olihan ennen kuulumatonta sellainen, että Jørund oli ensin tunnustellut maaperää ja kuultuaan, että hän voisi koettaa onneaan, hän ei enää sitä tehnytkään —.
Olav tunsi salassa vihaa sekä Jørundia että Eirikiä kohtaan, joka oli siihen syypää.
Aslakin asiaa ei taas kannattanut enää ajatellakaan. Hän ei huomannutCeciliankaan ajattelevan enää vierasta.
Mutta Olav oli sittenkin tullut levottomaksi. Hän ei ollut ensinkään varma, ettei Bothildin ja Eirikin välillä olisi ollut jotakin, josta hän ei tiennyt hän ei voinut aavistaa, mitä se olisi ollut. Pitkinä valvomisöinään hiipi turvattomuus hänen mieleensä.
Cecilia—. Ihmiset sanoivat, että jos nainen on saanut lehtolapsen, seuraa sama kohtalo tyttäriä kolmessa polvessa. Ingebjørg Jonintytär, Ingunn —. On päin honkia ajatella sellaista — Ceciliasta, joka oli niin viileä ja viaton kuin aamunkaste: mahdotonta ajatella kenenkään miehen voivan houkutella tarmokasta lasta oikealta tieltä. Hänessä ei ollut mitään, mikä olisi muistuttanut äidinäidin kuumasta itsepäisyydestä tai äidin avuttomasta heikkoudesta. Mutta Jumala, hyvä Jumala, voiko ihminen milloinkaan vastata toisesta niissä asioissa —! Hänen tarvitsi vain ajatella itseään —.
Hän olisi joka tapauksessa sinä päivänä iloinen, jolloin hän olisi saanut Cecilian naimisiin ja turvattuun asemaan — hän tiesi sen nyt!
Illalla hänen istuessaan sairaan luona Bothild kysyi isästään — jotakin pientä asiaa, jonka hän arveli Olavin mahdollisesti tietävän.
Olavin mieleen ei ollut milloinkaan johtunut jutella ystävästään tämän tyttärelle. Hän huomasi nyt ihmeekseen Bothildin uskollisesti muistaneen isäänsä näinä monina vuosina. Olav ilostui löydettyään täten vihdoinkin aiheen, josta hän voisi puhella sairaan tytön kanssa. Nyt muistui toinen nuoruusmuisto toisensa jälkeen mieleen — myöskin niiltä ajoilta, jolloin hän oli Tanskassa enonsa luona. Ja hän muisti aika paljon kertoa Bothildille Asger Maununpojasta ja heidän yhteisistä sukulaisistaan.
»Miten läheisiä sukulaisia me oikeastaan olemme Eirikin kanssa — jaCecilian?» Bothild kysäisi kerran.
Olav selitti sukulaisuuden. Se oli melko kaukaista. Eirikin kanssaBothild ei ollut oikeastaan ensinkään sukua, hän ajatteli itsekseen.
Varmaankaan hän ei alkaisi kysellä saadakseen selkoa, oliko sukulaisuutta luvattomia teitä — olihan hän jo sopeutunut kuoleman ajatukseen.
Hän ei milloinkaan enää tullut puhuneeksi sellaista, mitä hän oli sinä yönä puhunut, jolloin hän ensi kerran huomasi, ettei lapsiraukka halunnut kuolla. — Jumalan valtakunnasta ja Kristuksen rakkaudesta ja niistä teistä, joita hän oli kerran kulkenut, mutta jotka hän oli laskenut ruohottumaan.
Kymmenen yötä ennen joulua Bothild Asgerintytär kuoli kasvatussisarensa syliin.
* * * * *
Herra Ragnvald Torvaldinpoika oli tänä talvena talossaan lähellä Konungahellaa. Hän hämmästyi Eirik Olavinpojan palatessa takaisin, sillä hän oli luullut nuorukaisen eronneen tällä kertaa toden teolla. Mutta hän otti hänet hyvin vastaan — hän oli tottunut Eirikin huikentelevaisuuteen ja kuljeskelunhaluun, mutta mies oli urhoollinen, uskollinen ja pystyvä palveluksessa ollessaan, ja Ragnvald-herra piti hänestä.
Ja niin Eirik sai vanhan paikkansa Ragnvald-herran linnan tuvassa. Ja hän kulki entisten tovereittensa parissa kuin vuoren lumoissa ollut. Hän ei tänä talvena leikkinyt eikä laulellut.
Mitä enemmän hän yritti irtautua omista ajatuksistaan, sitä hullummin kävi — hän oli kuin kala verkossa, mitä enemmän hän pyristeli irti, sitä lujemmin hän sotkeutui kiinni.
Jos hän yritti ajatella ensimmäisiä, huolettomia aikoja kodissaan Jørundin ja Cecilian kanssa ja iloja ja kesäkiireitä rakkaassa kotitalossa, sitä kipeämmin tuska puristi: hän oli ainiaaksi murskannut sen kaiken. Bothildin surunpainama olemus nousi esiin — arka lapsirukka, jota hän oli häväissyt ja pettänyt ja ajanut takaa kuin metsän sutta vaikkakin hän rakasti häntä — Bothild oli ensimmäinen ainoa, jota hän oli rakastanut.
Nyt hän ei itsekään käsittänyt, miten hän oli voinut olla Bothildia kohtaan sellainen. Eihän hän muuten sellainen ollut —. Mutta hänellä oli epäselvä ajatus, että kodin joka nurkasta häntä vastaan hohti joitakin vanhoja pahoja voimia hänen kesällä Hestvikeniin palatessaan — vanhoista rakennuksista ja vedestä ja maasta ja Livin majasta — kuten musta vesi pursuaa suomaalla kulkijan jalanjäljistä. Ja kuten usva nousee hiljaisesta, mätänevästä suosta, oli se tehnyt hänet kuumesairaaksi ja päästään pyörälle —.
Mutta nyt se oli lopussa — Hestvikeniin hän ei voisi enää milloinkaan mennä. Hän oli nyt kotoaan pannaan pantu, suojaton mies. Sillä nyt olivat siitä varmaankin saaneet jo kaikki tietää. Ja ajatus tavata tämän jälkeen isä, joutua hänelle tilintekoon — se peloitti Eirikiä enemmän kuin tuomiopäivä.
Turhaa, turhaa oli Bothildin rakkaus häneen. Nyt hän tiesi Bothildin pitävän hänestä, ja Bothild oli näinä monina vuosina, hänen kuljeskellessaan maailmalla, odotellut häntä. Hän oli nähnyt hänen aran, uskollisen, odottavan rakkautensa nöyrissä katseissa, avuttomassa nöyryydessä heidän yhdessä ollessaan. Ja nyt hän oli kadottanut kaiken —.
Hän yritti joskus rohkaista mieltään. Ensiksikin hän ei ollut häväissyt ja pettänyt rakasta ystäväänsä. Hän ei ollut tehnyt hänelle mitään pahaa milloinkaan — ja ajatukset lienevät sentään tullivapaat tässä maailmassa. Hän oli käyttäytynyt epäkohteliaasti ja raa’asti jonkin kerran — olihan sekin pahasti, mutta sen pahempaa se ei sentään ollut.
Mutta ei auttanut, vaikka hän sanoikin niin itselleen. Sitä iltaa naistentuvan eteisessä, pelkoa sinä yönä metsässä — siitä ei päässyt yli eikä ympäri. Hän ei päässyt irti tunteesta, että siellä olikin tapahtunut enemmän kuin oikeastaan hänen tietämänsä mukaan oli tapahtunut. Ja tuntui kuin olisi vajonnut kauhujen kuiluun.
Ja silloin tuli houkutus irtautua tästä kaikesta. Asettaa miekan kahva kiveä vastaan ja kääntää sen kärki sydäntään kohden — silloin kylmä rauta voisi viilentää rinnan polttavan tuskan. Tämä tuska ahdisti häntä joulun alla, hänellä ei ollut rauhaa yöllä enemmän kuin päivälläkään — olisi helpotus päättää päivänsä.
* * * * *
Mutta uudenvuoden maissa hän eräänä aamuna heräsi, ja hänen mielensä oli niinkuin sumu olisi hälvennyt. Hänestä oli yhtäkkiä tuntunut käsittämättömältä, miten hän oli voinut niin ajatellakaan:
Bothild, hänen suloinen vaimo-parkansa — pitääkö hänen odottaa turhaan!Tietysti hän odotti Eirikiä palaavaksi luokseen. Hän oli ollutBothildia kohtaan julma ja paha — mutta ei ollut loukannut häntä.Jumalan kiitos! Ja heidän erotessaan — hehän olivat eronneet ystävinä,hän oli luvannut palata hänen luokseen —.
Isä — nyt Eirikistä tuntui, ettei hänen tarvinnut isää niin kauheasti pelätä! Olihan hän täysi mies — jos isä raivoaisi, niin raivotkoon! Sitäpaitsi — miten Bothild sentään olisikaan voinut kertoa isälle — eihän heidän välillään ollut tapahtunut mitään sellaista, josta hän olisi voinut kasvatusisälleen valittaa —. Jos hän olikin siepannut hänet vähän lujemmin pari kertaa, suudellut häntä — siitä ei kenellekään neidolle tullut vahinkoa!
Cecilia oli sanonut isän pitävän huolta Bothildin joutumisesta hyviin naimisiin — isä piti Bothildista kuin omasta lapsestaan. Ja ellei hän olisikaan isän mielestä kyllin rikas miniäksi — hän kyllä saisi isän toisiin ajatuksiin!
Ulkona oli säteilevä talvipäivä, lumi hohti auringossa ja taivas oli niin sininen kuin keväällä. Eirik kuljeskeli hyräillen ja silloin tällöin ääneen laulaen. Ja illalla, saattaessaan isäntäänsä vuoteeseen, hän pyysi toimestaan eroa Ragnvald-herran kysymykseen, mitä tämä nyt sitten merkitsi, Eirik vastasi saaneensa kutsun tulla kotiin häitä viettämään.
Ragnvald-herra oli vähän juovuksissa ja hyvällä tuulella; hän kyseli ja laski leikkiä, ja silloin Eirik kertoi:
Se oli hänen kasvatussiskonsa — sen Asger Maununpojan tytär, joka oli saanut Knuthild Holgeirintyttären kanssa Eirikstadin — tunsihan Ragnvald-herra hänet ja että hän tappoi Paal Galtin ja joutui silloin henkipatoksi —. Niin, Olav Auduninpoika oli ottanut luokseen vanhan emäkarhun ja pikkutytön — Olav ja Asger olivat olleet aseveikkoja — nyt oli neito kasvanut, kaunis ja suloinen ja kaikille neidoille kelpaava esikuva, mutta hänellähän ei ollut maata eikä rikkaita sukulaisia; ja niin Olav ei halunnut kuulla naimisesta puhuttavankaan. Sen vuoksi Eirik oli palannut takaisin syksyllä Ragnvald-herran luo — hänen mielestään isällä piti olla aikaa miettiä asiaa, sillä hän oli sanonut, etteivät he näkisi häntä Hestvikenissä, ennenkuin isä antaisi hänelle Bothildin. Ja Olav tiesi vanhastaan, ettei Eirik ollut se poika, joka myöntyi —. Ja isähän alkoi jo olla iäkäs; hänelle kävi raskaaksi hoitaa taloa ja tilojaan; hän tarvitsi poikaa nyt kotona. Niin, hän oli lähettänyt sanan. Eirik sai tulla kotiin, Bothildin hän saisi vaimokseen ja isä oli nyt sitä mieltä, että kaiken piti käydä mitä pikimmin — niin että kihlajaiset ovat nyt heti ja häät heti paastoajan päätyttyä. Niin, Eirik selitti, hän oli saanut sanan eilen kirkolla; eräs maastrandilainen mies oli ollut munkkien luona ja hän oli jutellut hänen kanssaan messun jälkeen. Hänen kotipuolensa miehiä oli aina Maastrandissa sillin pyynnissä.
Sen vuoksi hän läksisi mielellään nyt heti, niin hän voisi seurata sitä miestä Maastrandiin ja päästä sieltä kotiin venekyydillä silli-aluksessa.
Ragnvald-herra toivotti hänelle onnea ja antoi hänelle jäähyväislahjaksi sen hevosen, jolla Eirik oli ratsastanut, satuloineen, valjaineen päivineen sekä punaisen vaipan mustine silkkihilkkoineen.
Eirik ratsasti jo seuraavana päivänä pohjoista kohti; hän aikoi Maastrandiin. Hän ei tullut ajatelleeksikaan, ettei se, mitä hän Ragnvald-herralle kertoi, ollutkaan totta; siellä oli usein kotipuolen miehiä talvisin sillinpyytäjien joukossa, niin että hän luuli varmasti tapaavansa jonkun, joka veisi hänet Foldeniin.
Kalastus oli täydessä käynnissä ja Eirik sitä paitsi halusi saada hevosenkin mukaan alukseen, sillä hänen mieleensä oli johtunut ajatus antaa se Bothildille morsiuslahjaksi. Ja niin kesti toista viikkoa, ennenkuin hän sai kyydin — jotkut drafnilaiset miehet olivat olleet Maastrandissa suoloja myymässä.
Rannikkoa pitkin purjehdittaessa heidät saavutti kova myrsky, ja Saverniin saavuttua suolanmyyjäin oli jäätävä maihin odottamaan. Folden oli täynnä pohjoisesta ajautuneita ajojäitä ja ne olivat jäätyneet pitkiksi lautoiksi; vuonon poikki ei nyt päässyt veneellä eikä hevosella.
Eirikin kärsimättömyys, oli matkalla kasvanut tunti tunnilta. Bothild, Bothild askarteli hänen ajatuksissaan, hän ajatteli häntä, joka kulki kotona Hestvikenissä odotellen. Sillä hän ei voinut kenellekään valittaa suruaan —. Tai he istuivat yhdessä naistentuvassa, hän ja Cecilia, kehräsivät ja ompelivat ja juttelivat hänestä. Hän näki edessään hänen kasvonsa ja hänen silmänsä hänen astuessaan tupaan — kun koko talossa huudettiin Eirikin palanneen kotiin. Ja ajatellessaan, että hän saisi pitää häntä sylissään päästyään ensikerran kahdenkesken, värisi hänen joka veripisaransa riemuisasta odotuksesta — pahoja ajatuksiaan hän muisteli vain kuin lumousta, josta oli vapautunut. Nyt Bothildkin pääsisi surustaan ja sairaudestaan ja he eläisivät onnellisina koko ikänsä. Hän ei epäillyt ensinkään, ettei isäkin myöntyisi, kunhan hän oli aikansa murjotellut ja marissut. Mutta kun näki, ettei poika peräytyisi —!
— Sitten Eirik Olavinpoika satuloi hevosensa ja läksi maata myöten Foldenin länsipuolta pohjoista kohti. Ihmiset olivat Tunsbergissa samaa mieltä — Hestvikeniin oli jäitse mahdotonta päästä. Silloin hän ratsasti eteenpäin. Hänen täytyi päästä Skogheimin lääniin; Oslovuonon sisäosa oli kovassa jäässä. Eirikillä ei ollut aikaa käydä kaupungissakaan; hän käänsi hevosensa etelää kohti.
Hän ratsasti kirkonkylän lävitse eräänä iltapäivänä.
Hän tapasi siellä Ragnvald Joninpojan rekikuorman kanssa; he pysähtyivät tervehtimään. Eirik kysyi, oliko Ragnvald ollut äskettäin Hestvikenissä?
»En hautajaisten jälkeen», Ragnvald vastasi.
Kun Eirik ei virkkanut mitään, tuntui Ragnvaldista, että hänen oli katkaistava hiljaisuus:
»Sinun isäsi ja Cecilian kanssa en sen koommin ole ollut puheissa — minä en ole nähnyt heitä muuta kuin kirkossa. Se oli heille kovaa — vaikkakaan se ei ollut odottamatonta, mutta hän oli niin nuori ja hyvä, Jumala sielua armahtakoon! — Olav ei olisi voinut pitää kauniimpia hautajaisia, vaikka olisi ollut hänen oma lapsensa — ja hän puhui kauniisti, nimittäin Olav, pitäessään ruumiin talosta-kantopuheen —»
»Minä en tiennyt sisareni kuolleen —»
Eirik tuijotti tyhjään ilmaan. Ragnvald tuli neuvottomaksi, sillä hän huomasi toisen saaneen suuren surun. Sitten hän nykäisi ohjaksia, hoputti hevostaan.
»Ei, minun on riennettävä kotiin ennen pimeän tuloa –. Hyvästi, Eirik — me tapaamme kyllä, jos sinä jäät joksikin aikaa kotiin —»
— Eirik ratsasti sinne, minne Rundmyrin lumiset, pienet majat näkyivät kaukaa valkoisen hangen takaa. Hänen masentuneeseen mieleensä tulvahti vastenmielisyys ja kouristava pelko.
Ainainen vuonosta nouseva usvapilvi sakeni lännessä olevan pilvikerroksen eteen; aurinko oli painunut sen taakse. Lunta oli vain sen verran, ettei se peittänyt sen alta törröttäviä kiviä ja juuria leppien alla kulkevalla tiellä; tummat, kesäisten angervojen latvukset ja keltainen, kuihtunut ruoho reunusti jäätyneen joen varrella kulkevaa tietä.
Metsässä oli nyt valoisaa, autiota ja avointa. Mutta jossakin tämän tien varrella se oli tapahtunut — ja Eirik muisti selvästi sen syysyön kostean, tympeän pimeyden, ikäänkuin he olisivat olleet kietoutuneina pahuuden valtaan.
Hämärsi jo hänen ratsastaessaan kotipihaan. Olav itse oli ulkona. Hän astui vierasta vastaan; huomattuaan poikansa hän tervehti ihmetellen, mutta ystävällisesti:
»Sinäkö tulet —?»
Isän ryhdikäs, vaikkei varsin pitkä vartalo näytti lammasnahkatakissa leveältä; hän oli avopäin. Eirik erotti siinä hämärissä hänen tukkansa ja kasvonsa, kaikki harmaana, kasvojen puhtaat piirteet, toinen poski sisään painuneena ja murskautuneena. Eirik ei käsittänyt, helpottiko vai raskauttiko hänen tuskaansa toisen näkeminen. Hänessä heräsi toivon kipinä, että isä voisi häntä auttaa, mutta hän piteli siitä kiinni, kuten pidetään ajokoiraa hihnassa: hän oli niin monta kertaa turhaan odottanut Olavilta apua.
Sitten vanha Tore tuli, tervehti häntä ja otti hänen hevosensa. Olav pyysi poikaansa sisään.