Olav ja Eirik tulivat keskenään toimeen talven aikana hädin tuskin.
Eirikillä ei ollut lepoa eikä rauhaa. Hän ei jaksanut olla Hestvikenissä — hän oli unohtanut, minkälainen isä oli arkioloissaan — äänetön, katse kaukana; kun hänelle joku puhui, tuntui usein siltä kuin hänelle pitäisi huutaa maitten ja merien taakse. Ja sitten saattoi tapahtua, että Eirik huomasi isän tuijottavan häneen — eikä Eirik milloinkaan tiennyt, katsoiko isä häneen vai istuiko hän vain siten tietämättään tuijottaen. Eirik ei jaksanut kestää sitä —. Ja siskokin kulki niin ääneti ja vieraana —.
Niin Eirik läksi kylään ja palatessaan hän oli kohmelossa. Olav tiesi, ettei niistä miehistä, joiden kanssa nuorukainen seurusteli, ollut muuhun kuin juopotteluun ja hurjasteluun, muullakin lailla he olivat siveettömiä. Useimmat olivat suurten talojen nuorimpia poikia, jotka eivät viitsineet tehdä sellaisia töitä, jotka heidän mielestään kuuluivat palvelijoille. Mutta Olav ei virkkanut Eirikille mitään siitä seurasta, jota hän haki — hän puhui vaikenemalla.
Ragnvald Joninpojasta, nimismiehen veljestä, oli tullut Eirikin paras ystävä. Alusta alkaen hän, Eirik, oli liittynyt Ragnvaldiin, sillä hän toivoi tai odotti Ragnvaldin sanovan jotakin — koska hän hänen suustaan oli ensiksi kuullut Bothildin kuolemasta. Vaikkei Ragnvald ollutkaan hänen sisariaan sen enemmän tuntenut, oli hän sentään nähnyt heitä useammin kuin monet muut paikkakunnan nuoret.
Tuskan yhä vain nakerrellessa Eirikin mieltä heräsi hänessä sairaalloinen halu kysäistä toiselta: oliko Bothildista ollut koskaan mitään juoruja liikkeellä —. Hän oli vähitellen vaipunut niin syvälle surkeuteensa, että hän itse uskoi jaksavansa paremmin elää, jos hän saisi kuulla Bothildilla olleen sellaisen maineen, että hän olisi ollut kevytmielinen tai hyväilynkipeä —. Sillä hän ei jaksaisi elää, jos hän olisi vuodattanut viatonta verta —.
Mutta kukaan ei koskaan maininnut mitään Bothild Asgerintyttärestä.Vihdoin hän nielaisi häpeän tunteen eräänä yönä, jolloin hänen oliGalabyssä nukuttava Ragnvaldin kanssa samassa vuoteessa. Silloin Eirikkysyi ystävältään:
»Mitä sinä tarkoitit sanoillasi viime syksynä meillä käydessäsi?Bothildista?»
»En minä muista mitään sanoneeni —»
»Sanoit sinä. Sinä puhuit hänestä niin halveksien —»
»Oletko sinä järjiltäsi — olenko minä puhunut halveksien sinun siskostasi?»
»Hän oli vain minun kasvatussisareni —. Sinä puhuit sillä lailla, että minä tulin ajatelleeksi, ettei Bothild ehkä ollutkaan niin viaton, vaan että hänestä ihmiset arvelivat, että mies voi saada hänet viekoitelluksi —»
»Sen miehen, joka aikoi viekoitella Olavintyttäriä, täytyisi muuttua linnuksi, kuten ritarin laulussa — heitähän vartioidaan niin hyvin! Kyllä sinä minun mielestäni olet järjiltäsi, Eirik!
»Ehkäpä minä sanoin jonkin leikkisanan — nyt sinun siitä puhuessasi minä luulenkin muistavani. — Totta puhuakseni minä pidin Bothildista niin paljon, että sain Reidulfin lähtemään kysymään häntä Olavilta kerran —. Mutta hän sai silloin sellaisen vastauksen, että me arvelimme Olavin varanneen sinulle morsiamen.» Ragnvald naurahti: »— Ellei hän ajatellut häntä itselleen, vaikka hän onkin niin vanha.»
* * * * *
Jokin päivä myöhemmin, Olavin ja Eirikin istuessa yksin tuvassa, Eirik kysyi äkkiä:
»Isä — onko totta mitä ihmiset kylällä puhuvat — että sinä olisit mennyt Bothildin kanssa naimisiin?»
Olav nosti nopeasti katseensa siitä nahkaköydestä, jota hän punoi. Hänkatsoivain poikaan, sitten hän jälleen työhönsä mitään vastaamatta.
Eirik alkoi taas, melkein rukoillen:
»Minä olen kuullut sitä ihan varmana —»
»Mitähänsinämahtaisit kuulla», virkkoi Olav »joka olisi niin yksinkertaista, ettet sinä uskoisi!»
Eirik kuiskasi:
»Sinä — taikka minä. Ihmiset arvelivat sinun puhuneen hänestä sillä lailla, että siitä tuli ajatelleeksi tarkoittavan hänestä kerran Hestvikenin emäntää.»
Olav nosti taas katseensa. Hän ei virkkanut nytkään mitään, mutta Eirik näki vanhuksen runnelluilla kasvoilla värähdyksen — hämmästystäkö vai tuskaa, vaiko molempia?
»Ehkä», Olav virkkoi hiljaa, »— minä olin ajatellut jotakin siihen suuntaan. Että siitä tulisi tälle talolle hyötyä minun jälkeeni — että sinä saisit sellaisen vaimon, jonka minä tiedän kyvykkääksi ja joka ei ole laiska, kun sinä kerran tässä isännöit —».
»Kunpa me olisimme sen tienneet!» Eirik löi kätensä yhteen, puristeli niitä. »Kunpa me olisimme sen tienneet! Mutta me ajattelimme kumpikin, ettet sinä tahtonut siitä kuullakaan — kun hän oli köyhä, orpo lapsi, eikä omistanut maata jalankaan vertaa — sitä oli turha ajatella —»
Olav nojasi eteenpäin, laski kyynärpäät polvilleen ja jätti kätensä riipuksiin.
»Tekö puhuitte jo siitä?» hän kysyi hiljaa ylös katsomatta.
»Me puhuimme siitä sinä viimeisenä iltana, jolloin me palasimmeRundmyristä.»
»Vai niin, vai niin», Olav virkkoi vihdoin huoaten. »Mutta hän oli ennenkin jo sairas. Niin että Jumala yksin tietää, miten se olisi käynyt päinsä.»
He istuivat vähän aikaa ääneti.
»Eikä ole naiselle helppoa», Olav sanoi hiljaa ja ajatellen, »jos hän on terveydeltään heikko — hoitaa tällaista suurta taloa kuin tämä on, jakaa miehensä kanssa kaikki huolet ja työt, kantaa ja synnyttää lapsen toisensa jälkeen kenties, vaikka olisi väsynyt ja sairaskin. Minä huomasin sen äidistäsi, Eirik — hänellä ei ollut täällä helpot päivät —»
Eirik nousi ja seisoi isän edessä:
»Voi olla niin, isä. Mutta nyt minulla ei ole enää halua puuhailla ja omistaa tämän maailman hyvyyksiä. Ja siksi minä aionkin nyt mennä luostariin.»
Olav nosti päätään — tuijotti hämmästyneenä nuorukaiseen.
Eirik virkkoi:
»Minä ymmärrän, isä — se tuottaa sinulle suuren surun. Sinulla on vain yksi poika, joka voi sinut periä — ja hänestä tulee munkki. Mutta sinä et saa asettua tätä vastaan!»
»Asettua vastaan —. Mutta se tulee niin odottamatta.»
Samassa Eirik huomasi, että se tuli hänellekin odottamatta. Hän ei ollut sitä ajatellut, ennenkuin sanoi. Mutta Jumala lieneekin asettanut sanat hänen suuhunsa.
»Juhlien jälkeen minä ajattelin mennä kaupunkiin, puhumaan gardiaanin kanssa.»
»Siksikö sinä aiot — kerjäläismunkiksi?»
Eirik nyökäytti.
»Tietävätkö siitä muut — odotetaanko sinua luostariin?»
Eirik pudisti päätään.
»Silloin sinun täytyy suoda minulle aikaa — ajatella asiaa», Olav virkkoi.
Eirik nyökäytti. Sitten he eivät enää puhuneet mitään, ja vähän ajan kuluttua Cecilia tuli palvelijattarien kanssa sisään.
* * * * *
Olav oli tuskin ennättänyt mennä kamariinsa, kun Eirik heittäytyi ristiinnaulitun kuvan eteen. — Hän oli kuin eksyksissä soita ja maita rämpinyt mies, joka yhtäkkiä joutuu lujalle maalle — ja hän rukoili kuten eksynyt rientää kylää kohti. Se oli hänestä aivan kuin merkki — sillä hän ei ollut vielä milloinkaan edes ajatellut luostariin menoa — ja mitä kauemmin hän rukoili, sitä selvemmin hän oli näkevillään tien edessään ja sitä kirkkaammaksi se hänelle valkeni.
Hän ei ajatellut nytkään sanojen merkitystä, ei sen enempää kuin ennenkään lukiessaan aamuin, illoin ja mennessään kirkkoon. Mutta ne kohottivat hänen mieltään kuin virta, ja hän purjehti sillä yhä eteenpäin uusia maita kohti —
Hän ei ollut oppinut paljoa kristinuskosta, eikä hän oppimastaankaan paljon muistanut nyt enää. Mutta koettaessaan muistutella mieleensä entisiä tietojaan — Meidän Herramme elämästä ja kuolemasta, Marian tarun, paikkoja profeetoista ja Daavidin psalmeista, messu-rukoukset — tuntui hänestä kuin hän vaeltaisi ihanassa salissa, jossa oli suuria, kauniisti veistoksilla koristettuja arkkuja ja kirstuja joka nurkassa. Hän oli itse nuori perillinen, joka seisoo siellä ensimmäistä kertaa avaimet käsissään. Kärsimättömän innon vallassa hän tuskin malttoi odottaa sitä hetkeä, jolloin hän saisi avata ja omistaa ja käsitellä kaikkea uskon salaisuuksiin kätkettyä.
Ehkäpä hänestä tulisi pappi — hän ei ollut sen huono-oppisempi kuin muutkaan miehet, niin että hänen pitäisi kyllä pystyä. Eirik oli näkevinään näyssä miehen seisomassa alttarilla, liina- ja kultakangaspuvussa, hän kohotti kätensä vastaanottaakseen Taivaan valtakunnan syvimmän mysteerion, yhtyneenä käsittämättömällä tavalla Kristukseen messun ihmeessä. — Oli kuin Herran enkeli olisi tarttunut häntä tukkaan, nostanut hänet ylös ja pois hänen tavallisesta maailmastaan, asettanut hänet sinne — kuten hän muisteli juutalaiselle viisaalle käyneen: hän meni puuroastioineen viemään ruokaa heinäväelleen, silloin Herran enkeli tuli, tarttui hänen tukkaansa ja vei hänet Babyloniin —.
Konungahellan veljekset ihmettelisivät kuullessaan Eirik Olavinpojan liittyneen heidän järjestöönsä — eivät he enemmän kuin hänkään olleet koskaan uneksineet, että hänestä tulisi kerran paljasjalkamunkki! Nyt hän huomasi, että sekin annettiin hänelle ilman, että hänen tarvitsi sitä ajatella tai valita — hän menisi minoriittien luo. Ja hän oli siinäkin asiassa tyytyväinen Jumalan valintaan. Hän oli aina ripittäytynyt minoriiteille, sekä Oslossa ollessaan että Konungahellassa — ihmiset sanoivat heidän rukoilevan paljon enemmän rippilastensa puolesta kuin maallikkopapit. Hänellä oli harvoin ollut tilaisuus ripittäytyä muuta kuin kerran vuodessa, ennen pääsiäistä — hän oli huonosti hoitanut sieluaan, hän huomasi sen nyt. Mutta hän oli aina pitänyt näistä veljistä ja hän iloitsi ajatellessaan heidän iloaan, kun hän meni pyrkimään heidän joukkoonsa.
* * * * *
Olav makasi valveilla. Ja koettaessaan selvitellä sitä ajatusten vyyhteä, jonka pojan sanat olivat saaneet aikaan, hän kuuli hätäisesti kuiskattuja rukouksia Pater, Ave, Laudate Dominum —. Nuori ääni nousi ja laski, sanat virtasivat nopeammin ja hitaammin, aina sen mukaan n Eirikin mieli aaltoili.
Poika oli rukoilemaan mennessään sytyttänyt kynttilän. Se oli sellaisessa paikassa, ettei Olav nähnyt sitä maatessaan, mutta oviaukon edessä oli huoneessa lämmin kullan hohto.
Olavin sydän oli kuin kokoon käpristynyt, vaikkakin hän vakuutti itselleen olevan suuren onnen, kun Eirik niin aivan odottamatta ja itsestään oli keksinyt luostari-kutsumuksensa. Se oli onni pojalle itselleen ja se oli onni Cecilialle. Eikä hänen tarvinnut kärsiä ajatuksesta vetäneensä aviottoman perillisen sukuun.
— Hän oli tehnyt suuren vääryyden ottaessaan toisen miehen pojan omakseen, — ellei hän olisi sitä tehnyt, vaan jättänyt pojan sinne, minne äiti oli kätkenyt hänet pois ihmisten ilmoilta — silloin pojalla ei olisi ollut sen kummempaa tulevaisuutta kuin muillakaan köyhän miehen lapsilla. Sekin olisi ollut väärin — väärin äidin puolelta. Nyt hänestä tuli Jumalan palvelija —. ja hän sai mennä luostariin rikkain myötäjäisin — jos hän haluaisi lahjoittaa sinne koko äidinperintönsä, niin Olav ei sitä vastustaisi. Se synti ainakin jäisi tekemättä. Ja niin tulisi tämän Ingunnin murheenlapsen elämä Jumalan kunniaksi ja monelle siunaukseksi — sillä tällaisina aikoina, jolloin niin monet ihmiset tuntuvat välinpitämättömiltä, rakkaudettomilta ja Jumalaa vastustavilta, oli kaunista ja opettavaa nähdä Eirikin asemassa olevan nuoren miehen uhraavan kaikki Taivaan valtakunnan rikkauksien vuoksi. Ja nyt hän auttaisi äitiäänkin, kenties — Ehkäpä häntäkin —.
Ja sittenkin isän sydän oli raskas.
Hän ei saanut mielestään sitä, mitä Eirik oli sanonut itsestään ja Bothildista. Se olisi ollut järjetön avioliitto — Olav ei ollut varma, olisiko hän suostunut siihen. Mutta hänen täytyi ajatella molempien nuorten surua — ja kaikkia niitä öitä, jolloin hän oli valvonut kasvatustyttärensä vieressä. Oliko lapsi maannut siinä kantaen sellaista murhetta —. Hän oli toivomaisillaan, että he olisivat puhuneet hänelle. Vaikka sairaus olikin saanut hänessä niin suuren vallan — Ingunnin onnettomuus olisi vaan uusiintunut. Ja Eirik oli saanut paremman osan. Oli parempi, kun kävi niinkuin kävi —.
Mutta, mutta, mutta —. Ja miten monta kertaa hän oli ajatellutkaan, että ellei Eirik palaisikaan enää Hestvikeniin, olisi se kaikkein parasta —. Niin usein kun pojan olemus olikin häntä ärsyttänyt, miten monta tuhatta kertaa hän olikaan tuntenut vihaa, halveksimista, neuvottomuutta tätä vierasta lintua kohtaan, joka oli joutunut hänen pesäänsä — aina siihen oli sekaantunut paljon muutakin hänen suojatessaan sen onnettomuuden hedelmää, joka oli hävittänyt hänen sekä Ingunnin elämän. Hän oli pitänyt Eirikistä huolta lapsuudesta asti, oli huolehtinut hänestä hänen kasvaessaan mieheksi. Ja kun hänen nyt piti erota Eirikistä, tuntui siltä kuin nuorukainen olisi ollut hänen oma poikansa.
* * * * *
Ääni toisessa huoneessa oli vaiennut — mutta kynttilä paloi yhä — ja nyt hän kuuli tuon tuostakin kuorsausta. Olav nousi ja katsoi tupaan. Eirik oli yhä polvillaan vaipuneena arkulle pää käsivarsien välissä. Palava kynttilä oli aivan hänen kyynärpäänsä vieressä. Se olisi helposti voinut kaatua lattiaoljille.
Isä tarttui Eirikiin, ravisti hänet hereille niin varovasti kuin suinkin. Puoliunissaan, silmät unen samentamina Eirik riisuutui — hän ei äännähtänytkään — hän laskeutui puoliunissaan vuoteeseen ja nukkui heti. Hän oli ollut kuin lapsi, tehnyt nöyrästi totellen unenpöpperössä kaiken, mitä isä oli käskenyt.
Olav puhalsi kynttilän sammuksiin, puristi sydämen märkien hyppystensä välissä ja hiipi hiljaa kamariin. Pimeässä valveilla maaten hän jälleen yritti puhua järkeä ymmärtämättömälle sydämelleen.
Eräänä iltana myöhemmin, jolloin Eirik oli rukouksessa — nyt hänestä tuntui kuin hän olisi ollut sillä tavoin jo koko ikänsä, että kun toiset talonväestä olivat lähteneet levolle, hän joka ilta antautui tuntikausiksi rukoilemaan — hänet herätti kova kuiskaus:
»Eirik —!»
Hän kääntyi. Kamarin ja eteisen päällä olevan huoneen portaitten puolivälissä näkyi sisaren valoisa olento:
Eirik lopetti äkkiä rukouksensa »In domine —», teki ristinmerkin, aivan kuin olisi vetänyt vaipan ympärilleen. Sitten hän hypähti ylös ja riensi sinne:
»Pidänkö minä sinua valveilla, Cecilia —?»
»Pidät — minä pelkään että sinä nukut ja kynttilä jää palamaan. Sinä olet tehnyt siten monena iltana — ja eilisiltana minun täytyi tulla alas sammuttamaan, sillä isäkin nukkui.»
Neito hytisi vilusta ohuessa yöpuvussaan. Eirik seisoi hänen edessään katsellen valoisaa olentoa: hänen mielestään tyttö muistutti enkeliä, ja hän kumartui eteenpäin ja puhalsi hellästi paljaille, kylmästä punaisille varpaille, jotka näkyivät pitkän, poimukkaan nutun alta askelmalle käpristyneinä.
»Mene nyt ylös, Cecilia, ja käy levolle», hän sanoi iloisesti. Ja häntä halutti kertoa siskolleen kaikesta siitä uudesta, mikä hänet nyt täytti. »Minä tulen vähän sinun luoksesi.»
Eirik laskeutui tytön viereen nahkasten alle, kietoi kätensä pieluksen ympärille ja alkoi innokkaasti:
»Nyt sinä saat kuulla jotakin uutta, joka sinua ihmetyttää, Cecilia — minä aion mennä luostariin.»
»Niin, minä olen sen jo kuullut.»
Eirik vaikeni hetkisen ällistyneenä.
»Oletko sinä sen kuullut —! Onko isä sanonut sen sinulle?»
»Ei, Ragna sanoi.»
Ragna, karjakko —. No niin, hän oli tullut siitä hänellekin maininneeksi. Eirikille selvisi, että hän oli maininnut siitä jo hyvin monelle. Mutta Ragna oli ollut hänelle aina niin hyvä — ja sitten hän sanoi hänelle, että kunhan hänestä tulee munkki, hän rukoilee erikoisesti hänen vanhimman lapsensa, sairaan tytön, puolesta. Ragnan kaikki kolme lasta oli viime kesänä tullut Eirikin kanssa hyviksi ystäviksi.
»Niin —», Eirik virkkoi. »Etkö sinä, Cecilia, ole milloinkaan ajatellut sellaista — etkö sinä ole milloinkaan ajatellut ruveta nunnaksi ja palvella Neitsyt Mariaa?»
»En», Cecilia vastasi. Se oli kuin lukko olisi napsahtanut kiinni, jaEirik vaikeni.
»Et, et», Eirik virkkoi sitten lempeästi. »En minäkään ole itsestäni tätä ajatusta keksinyt — Jumalan armo on sen minulle antanut.»
»Tämä on tullut sinulle aivan äkkiä», Cecilia kysyi arkaillen.
»Niin on», Eirik vastasi iloisena. »Aivan kuin oveen kolkutus keskellä yötä ja kuin ääni olisi minulle huutanut ja käskenyt minua nousemaan ja lähtemään. Minäkään en ollut koskaan ennen tullut sitä ajatelleeksi. Niin että kyllä sinullekin, sisko, voi niin käydä.»
»— Minä en tiedä», Cecilia virkkoi hiljaa. »Minä en sitä usko —. Mutta kyllä täällä nyt tulee hiljaista —» hän kuiskasi ja ääni tuntui samassa niin surkean pieneltä ja heikolta. »Ensin minä menetin Bothildin — ja nyt sinä lähdet luotamme —»
Eirik jäi hiljaa makaamaan siskon sanoista hämmästyneenä. Hän oli melkein unohtanut heidän yhteisen kesänsä kaiken sitä seuranneen vuoksi; hän oli Bothildinkin muistosta tuntunut näinä päivinä etääntyneen pitkän matkan. Mutta nyt hän muisti maanneensa tässä samassa paikassa ennen Cecilian vieressä. Kaikki yhtäkkiä puhkeavat muistot valtasivat hänet rajattomalla murheella. Hän ei saanut sanaakaan irti.
»Itketkö sinä?» hän kysyi vihdoin, kuu Ceciliakaan ei katkaissut hiljaisuutta.
»En», sisar vastasi yhtä lyhyesti kuin ennenkin..
Niin, Bothild makasi nyt mullan alla, ja hänen jalkansa ovat asetetut täältä kauas pois johtavalle tielle. Mutta Cecilia jäisi tänne jäljelle, yksin, kuten lintu muiden lähtiessä maasta, yksin raskasmielisen, vaiteliaan isän kanssa.
»Ettekö te ole kuulleet mitään tänä talvena Jørundista?» hän kysyi äkkiä.
»Emme ole.» Hän kuuli äänestä siskon olevan kuohuksissa.
»Sehänon merkillistä. Hän mainitsi minulle jotakin sellaista, että hän pistäytyisi täällä tänä talvena.»
Cecilia hätkähti; hän kääntyi äkkiä seinään päin. Eirik huomasi tytön vapisevan. Hän kohottausi kyynärpäänsä varaan, kumartui siskonsa puoleen:
»Mikä sinulla on?» hän kysyi huolissaan.
»Ei minulla mitään ole», sisko kuiskasi tukahtuneella äänellä. »En minä välitä, missä Jørund Kolbeininpoika on. Minä en hänestä välitä.»
Eirik virkkoi epävarmana:
»Minä en sitä ymmärrä. Sinä puhut niinkuin sinä hänelle vihoissasi.»
»Vihoissaniko?» Hän liikahti jälleen, kääntyi veljeensä päin. »Ehkäpä minä olenkin. Sillä minä olen tottumaton siihen, että mies puhuu minulle siten kuin Jørund puhui Ja minä vastasin hänelle niin että — niin että —. Minä olen tottumaton sietämään halveksimista.»
»Sano minulle, mitä se on», Eirik pyysi hiljaa.
»Ei, minä en tiedä — ehkei sitä pidetä ihmisten kesken niin tärkeänä nyt enää, ja että minä vain, tällainen kotikissa, kuvittelen aatelisneitosen sanan olevan suuremman arvoisen. Mutta hän tuli luokseni naisten tupaan iltaa ennen poislähtöään. Ja silloin hän sanoi — niin hän sanoi tulevansa takaisin omaisineen kysymään minua. Sitten hän kysyi, oliko se vastoin minun tahtoani. Minä vastasin siihen, ettei ollut —. Hän kysyi myöskin, saisiko hän suudella minua», hän kuiskasi tuskin kuuluvasti. »Siihenkään en vastannut kieltävästi. Jumala tietää, että mieluimmin olisin ollut ilman suudelmaa. Jumala tietää, etten hänestä pitänyt. Mutta hän puhui siihen suuntaan, niinkuin isä toivoisi sitä — ja sinä. Ja minä en silloin halunnut asettua vastustamaan. Minä pidin sillä kertaa Jørundista siksi paljon, että ajattelin häntä useampia muita paremmaksi. — Koska se näkyy olevan niin, ettei minulla ole omasta naimisiin menostani isän mielestä mitään sanomista. — Mutta Jørund ei varmaankaan pidä sanaa ja suudelmaa sen suuremman arvoisena —»
Eirik kääntyi äkkiä sisarensa puoleen ja suuteli häntä suulle. Sitten hän painui jälleen maata.
»Ehkei Jørund saanutkaan itse päättää», hän sanoi kuin anteeksi pyytäen. »Ehkäpä hänen omaisensa olivat jo päättäneet hänelle toisen avioliiton hänen tietämättään.»
»Hänen ei olisi sitten pitänyt siitä puhua», Cecilia vastasi tyytymättömänä. »Ellei hän kerran tiennyt, oliko hänet myyty vaiko ostettu.»
»Voi olla niin. Mutta — hän kyllä jutteli minulle tästä asiasta niinkuin se olisi ollut hyvin lähellä hänen sydäntään — että saako hän sinut, minä tarkoitan. Mutta sinähän tiedät, että hänen oli matkustettava kotiin neuvottelemaan veljiensä kanssa —»
»Emmeköhän me sitten heidän mielestään ole muka kyllin hyviäJørundille?»
Eirik makasi neuvottomana. Sisarella oli harmiin syytä. Ja nyt hän muistelikin sanoneensa Jørundille ja Jørund oli luvannut hänelle, ettei hän virka asiasta mitään Cecilialle, ennenkuin palaa kosijana. Mutta ymmärsihän hän Jørundin voineen helposti unohtaa lupauksensa, kun Cecilia oli niin kaunis ja suloinen. Sitten hän tarttui siskon käteen, painoi sen rinnalleen ja hyväili sitä; laskeutuessaan takaisin hän palasi siihen, millä hän ensiksi oli koettanut ystäväänsä puolustaa:
»He ovat varmaankin järjestäneet hänelle toisen naimiskaupan hänen itsensä tietämättä.»
Cecilia ei vastannut. Eirik makasi hänen kättään taputtaen — mutta sitten hän huomasi tulevansa uniseksi. Cecilia jo varmaankin nukkui. Eirik kumartui vielä kerran hänen ylitseen suudellen varovasti nuorta siskoaan, sitten hän pujahti vuoteesta ja meni alas. Hän oli jo portailla kuullessaan hennon, kylmän tytön äänen ylhäältä pimeästä:
»Et suinkaan sinä enää tänä iltana lue rukouksia?»
»En», Eirik vastasi lämpimästi, »minä menen nyt nukkumaan.»
»Sammutathan sinä sitten kynttilän?»
Eirik teki niin. — Hän makasi kiukutellen Jørundille, joka oli osoittanut hänen siskoaan samoin kuin heitä kaikkia kohtaan niin vähän kunnioitusta. Mutta samalla hän tunsi vastenmielisyyttä ajatellessaan Cecilian joutuvan Jørundille. Tänä ainoana viikkona, jolloin hän koko sydämellään oli elänyt toisissa ajatuksissa kuin ennen, oli hän alkanut katsella monia asioita vallan toisin silmin. Hän ajatteli nyt koko elämäänsä siitä asti, jolloin hän pakeni kotoaan, vastenmielisyydellä, vieläpä surullakin. Hän katui syntejään, olihan se hyvä — mutta hän toivoi sittenkin nyt aikoessaan vihkiä elämänsä Jumalalle, että se olisi ollut vähemmän tahraantunut.
— Mutta Jørundilta, joka ei ollut saanut sellaista kutsua — häneltä ei kukaan mies voisi vaatia, että hän olisi sen parempi kuin muutkaan miehet. Ja huonompi Jørund ei ainakaan ollut. Mutta Cecilia — hän oli niin hyvä.
* * * * *
Olav ei ollut tarkoittanut sen enempää puhuessaan siihen suuntaan kuin hän ei asettaisi minoriteettien veljeskuntaa erittäin korkealle. Hän oli siihen kyllästynyt, hän, kuten niin moni muukin paikkakuntalainen sira Hallbjørnin aikoina — sillä pappi kuljetti heitä luonaan myöhään ja varhain. Harmaaveljekset olivat olleet riidassa tuomiokapitulin ja Oslon pappien kanssa ties kuinka kauan, mutta eri asia on, olivatko veljet suurimpia syyllisiä epäsopuun. Ja kulki rumia juoruja eräästä minoriitistä ja Nesin Eldrid Bersentyttärestä — mutta Eldridistä oli aina ollut liikkeellä rumia juttuja ihan siitä asti, jolloin hänen isänsä antoi vastahakoisen neitosen vanhalle Harald Joninpojalle, eikä sentään oltu milloinkaan saatu vakuutta huhuihin; hän oli hedelmätön kuin vanha kengänantura. Hän oli sitäpaitsi autuaan sira Benediktin veljenpojan tytär ja Arnentyttärien pikkuserkku, mutta sukulaiset eivät puhuneet hänestä koskaan; hän oli joutunut kokonaan ulkopuolelle kunniallisten ihmisten piiriä. Sen nuoren munkin, veli Gunnarin, joka oli ollut liian paljon hänen luonaan Nesessä, he olivat lähettäneet maasta pois, oppineeseen kouluun, sanottiin.
Veljeskunnan ainoa jäsen, jota Olav jonkin verran tunsi, oli Rikardinpoikain veli, kuvantekijä Edvin, ja veli Stevne, jolla oli tapana tulla kerran vuodessa Hestvikeniin paastoaikana — hän oli tehnyt niin siitä asti, jolloin hän oli Ingunnin luona hänen kuolinhetkenään. Olav ei pitänyt veli Stevnen ulkomuodosta: hän oli pieni ja kyyryselkäinen ja kasvoiltaan myyrän näköinen, tuli ehdottomasti odottaneeksi hänen liikuttavan pitkää, pehmeää nenäänsä. Mutta Olav ei ollut milloinkaan nähnyt tai kuullut miehestä muuta kuin hyvää.
Ja koska Eirik itse tuntui niin varmasti haluavansa liittyä tähän veljeskuntaan, oli isä aivan valmis antamaan hänet minoriiteiile sopivat myötäjäiset mukanaan.
Olav ajatteli kyllä tässä yhteydessä Eirikin syntyperää. Mutta hän ei ollut milloinkaan kuullut hylättävän aviottoman taholta tehtyä erikoisvapaus-anomusta, jos mies muuten oli sopiva munkiksi tai papiksi. Ja hän oli jo itse ottanut siksi paljon kuormaa kantaakseen, että hän voisi ottaa vielä tämänkin — ja vaieta salaisuudestaan. Hänen kuormansa oli syöpynyt jo luihin ja ytimiin asti — hänestä tuntui, ettei hän jaksanut siitä enää luopua.
* * * * *
Eirik piti isän muuttunutta käytöstä itseään kohtaan osana uudesta onnestaan. Vaikkei Olav käyttäytynyt poikaansa kohtaan sen kummemmin kuin ennenkään, tunsi Eirik aina sen lämmön, joka häntä kohtaan virtaili ollessaan yhdessä vanhemman kanssa. Suurin osa siitä, mitä Eirik näinä vuosina oli kuullut hurskasten miesten puheista ja saarnoista, oli mennyt suurimmaksi osaksi toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. Mutta nyt kumpusi yhtä ja toista muistissa pysynyttä sittenkin esille. »Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja Hänen vanhurskauttaan, niin kaikki nämä muutkin teille annetaan —» jotakin sellaista hän muisti kuulleensa Kristuksen sanoneen kerran opetuslapsille Nyt Eirik sen muisti. Koko ikänsä oli hänellä omasta mielestään ollut yksi asia, jota hän oli halunnut enemmän kuin mitään muuta maailmassa — pakottaa isä kerran osoittamaan häntä kohtaan rakkautta ja olemaan ylpeä hänestä Nyt kun hän aikoi luopua kaikesta maailman hyvyydestä voittaakseen Taivasten valtakunnan, hän sai jäähyväislahjaksi matkalleen sen, mitä hän lapsuudestaan asti oli kerjännyt.
Eirikille tuotti vain enää huolta ajatus sisaresta. Hän vakuutti itselleen, ettei kukaan muu kuin isä ja sisko olisi keksinytkään ottaa Jørundin kosintaa niin raskaasti, katsoa sitä lupauksen rikkomiseksi ja halveksimiseksi. Nykyjään ihmiset eivät ottaneet kaikkia irtonaisia sanoja niin tarkkaan — hän ei itse ollut sitä milloinkaan tehnyt. Mutta nyt hänestä tuntui isä olevan oikeassa — olisi paljon helpompi elää maailmassa, jos ihmiset pitäisivät paremmin sanansa.
* * * * *
Mutta eräänä päivänä Olavin ja Eirikin tervatessa rannalla venettä jaCecilian tuotua heille murkinaa veli sanot hänen mentyään:
»Hänelle tulee minun mentyäni tyhjää.»
»Ehkä.» Olav katsoi miettivänä mäkeä nousevan tytön jälkeen.
Eirik virkkoi:
»Minun ainoa suruni onkin, kun minun on lähdettävä, ennenkuin hänen tulevaisuutensa on turvattu.»
»Sen huolen sinä voinet jättää minulle.» Olavin huulet vetäytyivät siihen pieneen, vinoon hymyyn, joka hänellä oli ennen ollut usein pojalle vastatessaan. »Mehän emme ole vuosikausiin huomanneet sinun huolehtivan sisaresi hyvinvoinnista.»
»Ei, ei. — Mutta minunhan oli ensin nähtävä maailmassa ympärilleni kuten muutkin miehet. Ja minä tiesin hänen olevan sinun hoteissasi hyvässä turvassa.»
»Eikö se turva sitten enää olekaan kyllin hyvä?»
Eirik seisoi painaen sikliterää veneen kylkeen ja katsellen alas.
»Sinähän tiedät, isä, että alat vanheta, — niin —» Eirik vilkaisi isää hämillään. Olavin ilme oli nyt kylmä ja epäystävällinen. Hän jatkoi kuitenkin: »Minun siskoni ei ole niin iloinen ja vallaton kuin hänen pitäisi olla — ikäänsä nähden.»
Olav ei voinut olla kysymättä, vaikkakin se oli hänestä vastenmielistä:
»Onko hän valittanut — sinulle?» hän kysyi epäillen.
Hän ajatteli Aslakia. Mutta Eirik vastasi:
»Minä luulen hänen ihmettelevän, miksei Jørundista ole mitään kuulunut.»
Olav tarttui lujasti työhönsä mitään virkkamatta.
»Etkö sinä ole kuullut heistä mitään?» Eirik kysäisi lopuksi.
Olav vastasi:
»TietääköCecilia sitten Jørundin aikeista —? Mikäli muistan, minä pyysin sinua sanomaan ystävällesi vaativan, ettei hän hiiskahdakaan asiasta mitään lapselle, ennenkuin se on pitemmällä. Minä pidän epämiehekkäänä ja kunniattomana, jos hän on puhunut niin nuorelle tytölle, ennenkuin hänen omaisensa ja minä olemme päättäneet asian.»
Olavin ääni oli niin halveksiva, että Eirikissä heräsi vanhaa ratsutoveri-rakkautta Jørundia kohtaan.
»Hän ei tietysti ole mitään sanonut. Mutta jos kaksi nuorta on iskenyt silmänsä toisiinsa, ei sitä voi peittää niin, ettei toinen tietäisi mitään toisesta —»
Olav teki työtä ääneti.
»Jørund —!» hän sanoi niin tuimasti ja niin halveksivasti, ettei Eirik uskaltanut isän vaietessa mitään kysyä.
— Siitä ei ole vuottakaan, kun Aslak sanoi samat sanat — sitä ei voi peittää. Hän oli silloin pitänyt tytärtään silmällä, peläten hänen surevan liiaksi Aslakia. Mutta siitä hän olisi hyvin voinut itseään säästää. Olipa hyvä, ettei hän ollut sitä ottanut sen raskaammin, vaan nyt jo oli Jørund — kyllähän hän tämänkin surun voittaisi. Ceciliahan olikin melkein lapsi vielä —. Mutta Olav tunsi sentään jonkinlaista pettymystä siitä, että hänen tyttärensä unohti niin helposti.
* * * * *
Eirik aikoi purjehtia luostariin ennen pääsiäistä — hän ei nyt voinut saada sielulleen rauhaa, ennenkuin hän oli päässyt munkki-elämään.
Olavin aikomus oli ollut seurata sinne poikaansa. Mutta hän sairastui. Hän oli saanut Frysju-sillan taistelussa sisäisen vamman; hän ei ollut silloin kiinnittänyt siihen suurtakaan huomiota, mutta se muistutti silloin tällöin olemassaolostaan verensyöksyin ja suurin verimaksoin. Hänen täytyi tällä kertaa käydä vuoteeseen. Mutta Eirik ei voinut odottaa. Hän lupasi lähettää isälle sanan hyvissä ajoin, kunhan päätetään hänen vihkimispäivänsä.
Aamulla, lähtövalmiina, hän meni kamariin ottamaan isältään hyvästit.Hän polvistui vuoteen viereen ja pyysi isältä siunausta.
Olav sanoi:
»Minä pyydän sinulta, Eirik, että sinä opettelet nyt officien kuolleille ja luet sen joka viikko äitisi sielun ja isäsi puolesta.»
»Minä lupaan sen sinulle. Minä rukoilen niin paljon kuin voin sekä äidin että sinun puolestasi.»
»Sinun on rukoiltava isäsi puolesta. Minun nimeäni sinä et saa mainita.»
Eirik, syvästi liikutettuna isän vaatimattomuudesta, suuteli hänen kättään.
* * * * *
Eirik Olavinpoika sai minoriteettien luona mitä sydämellisimmän vastaanoton. Ja hän oli niin innokas, ettei hän voinut odottaa pyhien ohi; hän alkoi heti kuunnella veljesten opetusta uudesta elämästä, hän seurasi heitä kuoriin ja otti lauluun osaa mikäli osasi.
Mutta viikkoa jälkeen pääsiäisen hän meni gardianin luo ja sanoi, että hänellä on ystävä, jolta hän haluaisi ottaa jäähyväiset, ennenkuin jättää maailman. Ja hänen teki mielensä ratsastaa sinne heti, niin että hän ennättäisi joka tapauksessa saada vihkimisen jo Pyhän Eirikin päivänä, kuten oli ollut puhe.
Eirik oli tullut vakuuttuneeksi siitä, että siskon mielenliikutus sinä yönä, jolloin he olivat maanneet jutellen, johtui hänen rakkaudestaan Jørundiin. Ja nyt hän ainakin aikoi koettaa, eikö hän voisi tehdä rakkaalle siskolleen ennen luostariin menoaan palvelusta — ainakin hän voisi tunnustella maaperää.
Hänet otettiin Gunnarsbyssä hyvin vastaan, mutta Jørund oli jonkin verran pidättyväinen. Mutta kun Eirik sanoi menevänsä luostariin ja tulleensa sanomaan ystävälleen hyvästit, tuntuivat sekä Jørund että hänen veljensä hämmästyvän kovin.
Yöllä, kahta päivää ennen luostariin lähtöään, hän meni Jørundin kanssa metsonsoitimelle. Heidän kulkiessaan metsän halki Jørund virkkoi ystävälleen:
»Minun mielestäni sinun sentään pitäisi, Eirik, odottaa vähän ja koetella itseäsi, ennenkuin sinä luovut Hestvikenistä ja kaikesta maailman hyvästä.»
Hän kuuli äänestä Eirikin kulkevan itsekseen hymyillen pimeässä:
»Miten niin? Luuletko sinä sellaisen itsetutkistelun auttavan, kun minä tiedän, ettei se ole minusta itsestäni lähtenyt. En minä saa antaa sen kauan odottaa, joka minut on kutsunut.»
»Sinun on tästäkin luovuttava», Jørund virkkoi kuin leikillään, lyödä napsauttaen Eirikin jousta. »Sinä olet aina ollut innokas metsämies, Eirik.»
»Minä vaihdan sen korkeammalle kantavaan jouseen.»
»Niinhän se lienee. Etkö sinä sentään voisi odottaa, kunnes me olisimme puhuneet isäsi kanssa siitä asiasta, jonka sinäkin tiedät; sanoisit minun puolestani Olaville ja Cecilialle hyvän sanan.»
Tuskin Eirik sai pidätetyksi iloaan. Ja nyt Jørund sanoi koko talven olleensa huolissaan ja ikävöineensä Ceciliaa. Mutta hän oli odottanut, koska oli ollut puhetta Steinarin ja Brynhildin muuttamisesta Norderheimiin ja silloin hän kyllä piti parhaana odottaa, Cecilia säästyisi joutumasta asumaan Brynhildin kanssa, joka oli oikea noita-akka. Mutta nyt se asia oli selvä.
Eirik pysyi kuitenkin päätöksessään ja läksi gardianin kanssa sovittuna aikana. Hän antoi Jørundille soljen vietäväksi Cecilialle merkiksi.
Olav oli hädin tuskin toipunut niin paljon sairaudestaan, että hän oli juuri päässyt vuoteesta Gunnarsbyn veljesten ratsastaessa taloon.
Olav otti heidät hyvin vastaan. Hän luuli, etteivät vieraat huomaisi hänen olevan sairaan, eikä suvaitsevan ruokaa — ja hän tuntui olevan sairas sieluaan myöten: hän ei tahtonut jaksaa päästä selvyyteen, mitä hänen olisi vastattava, kun vieraat esittävät asiansa.
Kiukuissaan Jørund Rypalle, joka ensin oli houkutellut häneltä puolinaisen lupauksen ja sitten antanut vierähtää kolme neljännesvuotta, ennenkuin antoi kuulua mitään itsestään, Olav oli ajatellut — ei, hän ei pitänyt miehestä, hän ei luota häneen nimeksikään; Cecilia saisi vähintään kymmenen Jørundia parempaa miestä. Mutta nyt olivat rypungilaiset tulleet, eikä hän voinut kieltää, etteivät he olleet kohteliaita ja käytökseltään kuin suuret herrat. Aake, vanhin, oli naimisissa Lucia Torentyttären kanssa Leikvinistä ja Steinar Lautinin Höfin Brynhild Bergintyttären kanssa — niin ettei hänen ollut helppo keksiä syytäkään, jos aikoisi hylätä Jørundin. Hänellä ei ollut mitään muuta syytä siihen kuin haluttomuus myöntyä —.
Silloin hän lähetti salaa sanan Skikkjustadin Baardille tulla tapaamaan häntä metsään, kauas talosta.
Baard tuli ja kertoi jälleen kaiken, mitä tiesi gunnarsbyläisistä.
Vanhat tammet seisoivat pienine, punaisenruskeine lehtisilmuineen leudossa ilmassa ja ruoho pisti päätään valkoisen, kuihtuneista lehdistä muodostuneen kuoren läpi kaikkialla, mihin aurinko vain pääsi. Vieläpä suurilla maakivilläkin, jotka keräsivät lämpöä, sinersi isoja orvokkikimppuja. Olav oli heittäytynyt mäelle, ja Baard, joka istui ystäväänsä katsellen, mietti hänen varmaankin olevan jo kuoleman kynnyksellä. Hän oli harmaa ja kuihtunut silmät hailakat kuin vetinen maito, valkuaiset keltaiset hiusten ja parran kaunis hopeamainen kiilto oli kuin pois pyyhkäisty. Silloin Baard virkkoi:
»Sinä tiedät kyllä, lanko, Torgrim ja minä kyllä pidämme huolta Ceciliasta ja hänen omaisuudestaan niin hyvin kuin taidamme, jos hän sattuisi yksinkin jäämään. Mutta nythän sinun koko omaisuutesi jää hänelle Eirikin mentyä luostariin. Ja isäntä hoitaa sentään paremmin kuin muut —»
Olav nyökäytti.
Hän kyllä tiesi sen. Tarkoittakootpa lapsen holhoojat miten hyvää tahansa — omaisuus hyötyy sittenkin parhaiten omistajan käsissä. Jos Jørund saisi Cecilian, muuttaisivat he Hestvikeniin heti hänen kuoltuaan tai tultuaan vanhuuttaan kykenemättömäksi yksin sitä hoitamaan; Gunnarsbyssä oli jo kaksi naimisissa olevaa poikaa. Varmaankin huhu perillisen munkiksi rupeamisesta oli saanut veljekset lähtemään kosioretkelle nyt. Mutta jos nuoret kerran olivat jo kesällä rakastuneet toisiinsa, kuten Eirik sanoi, rakastaisi Jørund häntä tuskin vähemmän saatuaan talon hänen kanssaan. Ja kaikkia rypungilaisia sanottiin toimeliaiksi ja viisaiksi isänniksi, Baard sanoi —.
Olav oli itse ajatellut, että lapsi voisi jäädä yksin ennen kuin aavistetaankaan; hän oli ollut tänä keväänä niin huonossa kunnossa. Cecilia olisi kyllä Baardin ja Signen hoivissa hyvissä käsissä, ja vaikka hän oli niin nuori, hän oli sittenkin järkevä. Mutta isän mielessä asusti sentään huoli — se, mikä saattoi hänessä olla perittyä sekä äidiltä että häneltä itseltäänkin, Jumala varjelkoon!
»Sinä siis kehoitat, minun ymmärtääkseni», Olav virkkoi hiljaa.
»Hm — en nyt sitäkään», Baard vastasi. »Mutta asiain näin ollen, kunEirik on poissa, en sinua kielläkään, Olav!»
* * * * *
Kun Aake Kolbeininpoika esitti veljesten asian, Olav kuunteli häntä ystävällisesti ja näytti olevan myöntyväinen. Päätettiin loppujen lopuksi viettää kihlajaiset Hestvikenissä iltaa ennen Pyhän Columbanin messua, ja morsian vietäisiin Gunnarsbyhyn neljä päivää ennen Laurinmessua.
* * * * *
Olav Auduninpoika ei ollut käynyt minoriteettien luostarikirkossa sen valmistumisen jälkeen.
Oli valoisa ja raikas toukokuun aamu, kevät oli tänä vuonna tullut niin varhain, että tuomi kukki pitkin tienvarsia Olavin noustessa mäkeä sillalta luostariin. Hän oli varhain liikkeellä — vasta hänen astuessaan kirkonmäelle aikoivat kellot tapulissa soida. Hänen päänsä yläpuolella kumahtelevat malmin soinnut panivat kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitä.
Kirkossa auringon valo tulvi ikkunoista sisään leveitten hirsipalkkien tavoin ja tomu tanssi valossa. Olav vilkaisi nopeasti ympärilleen, mutta se ei muistuttanut hänen mielestään fransiskaanien kirkkoa, mikäli hän sitä muisti sinä iltana, jolloin se oli pimeä ja kylmä ja tyhjä, vielä siistimätön rakennuksen jäljiltä, kuorikaan pimeässä yössä ammottavana. Nyt oli kuori auringon paisteesta kirjavana heillä oli jo ikkunoissa maalatut ruudut — seinissä oli kalkkimaalauksia, ja pääalttarilla oli hyvin paljon ja kauniita koristuksia. Sen takana, syvemmällä kuorissa hän näki ruskeita veljeksiä tuolissaan seisomassa, he olivat jo aamurukouksissaan.
Kuorista vasemmalle, jossa hän muisteli seinällä olleen ihmeellisen ristiinnaulitun kuvan, oli nyt kaksi pientä sivualttaria, seinällä niiden takana kudotut vaatteet. Ristiinnaulitun kuva lienee sama, joka nyt oli kuorissa poikkihirrellä, mutta se näytti päivänvalossa toisenlaiselta.
Kirkko oli vielä melkein tyhjä, ja niin Olav istuutui rahille oven suuhun odottamaan messu-aikaa. Hän katseli siinä joutilaana ympärilleen — oli totta, mitä ihmiset sanoivat, paljasjalka-veljesten kirkosta oli tullut kaunis. Hänen yläpuolellaan kellot kutsuivat, ja sisään virtaili yhä uusia vieraita. Hänen oma joukkonsakin tuli, Baard parhaissa pukimissaan; Anki ja Tore niissä uusissa vaatteissaan, jotka hän oli antanut heille kaupungin matkaa varten. He polvistuivat hetkiseksi; heidän noustuaan Olavkin nousi ja läksi heidän kanssaan astumaan kuoriin. Signe ja Una olivat jo naisten puolella polvillaan, Cecilia keskellä. Neitonen oli kokonaan hunnun peitossa. Kirkko täyttyi yhä — aina kun noviisi puettiin, tapasi kirkkoon saapua paljon kansaa.
Munkki astui sisään pitkä kynttilänsytytin kädessään ja sytytti alttarikynttilät, ja suurin osa kirkon etuosassa seisojista polvistui. Olavista oli noloa jäädä seisomaan kaikkien katseltavaksi, hänkin polvistui ja veti nutun nurkan silmilleen. Silkkikangas tuntui harvinaisen pehmeältä ja viileältä — harvinaisen, sillä hän ei ollut viime vuosina usein pitänyt juhlapukuaan.
Hän alkoi tottumuksesta mutista rukouksia ollessaan siinä asennossa — hän teki niin aina hyvän tavan vaatiessa häntä olemaan niinkuin hän rukoilisi. Hänellä oli sillä oma tarkoituksensakin — hän kulki hyvän, hurskaan kristityn kirjoissa ja hän tahtoi ollakin sellainen. Hän tahtoi kätkeä luopumuksensa oman sydämensä syvyyteen — hän ei halunnut julkisesti kuulua Jumalan vastustajiin ja pilkkaajiin. Heille hän ei toivonut voittoa ja menestystä — hän tiesi itse, vaikkakin hän oli sellainen kuin oli, toivovansa Kristukselle voittoa ja kunniaa — kuten maanpetturi, maanpaossa vierailla mailla, voi salaisesti iloita maanmiestensä voitoista, salaa toivoa sille lipulle menestystä, jonka alla hän ei itse milloinkaan saa taistella.
Mutta hän tiesi myöskin, että ne sanat, jotka vuotivat hänen huuliltaan, olivat itämättömien jyvien kaltaisia, joita hän kylvää sittenkin, koska hän ei halua naapuriensa tietävän mitään hänen köyhyydestään.
Mutta muistettuaan nyt, että hän joutuisi ensi talvena elämään Hestvikenissä yksinään —! Nyt hän ei enää voinut peittää sisäistä tyhjyyttään ja hiljaisuuttaan sillä ajatuksella, että hän raataa muitten hyväksi, kaikkien niitten, joitten onni ja hyvinvointi riippui hänen työstään. Cecilialle olisi onneksi, sen Olav kyllä ymmärsi hyvin, jos hänen puolisonsa voisi ottaa mukaansa kaikki, mitä Cecilialle kuului, ja mitä pikemmin sitä parempi. Ja Eirik oli poissa, Bothild oli poissa —.
Hän tulisi siten jäämään ypö yksin sielunsa kanssa, kuten vanki on tornin alla syvimmässä luolassa jätetty yksin vankitoverinsa ruumiin kanssa.
Olav tunsi joutuneensa näine ajatuksineen ikäänkuin virran pyörteeseen — hän joutuisi vinhaa vauhtia nieluun. Hänet valtasi ikäänkuin huimaus nähdessään yksinäisyyden, joka nyt vallitsisi lahden rannalla — hiljaisuus, aivan kuin hän olisi vaipunut merenpohjaan, selkeään ja liikkumattomaan pimeyden kuiluun, ja tietäisi, ettei hän täälläkään olisi yksin. Kun kaikki se, mihin hän oli voinut ajatuksensa kiinnittää, riistettiin pois ulottuvilta, olisi hän jälleen yksin itse sen Elävän Olennon kanssa, jota hän oli koettanut paeta ja jolta piiloutua —.
Jumala, minun Jumalani, oletko sinä ajanut minut ylös pilviin ja sitten meren pohjaan asti —? Hänet oli kerran asetettu ypö yksin Jumalan kasvojen eteen sinervänkalpean talviyön taivaan holvin alle — jolloin hän kadotti toisen puolen elämäänsä —. Menetettyään nyt kaikki, mitä hän sen tilalle oli koettanut panna, oliko hän nyt pakotettu tuntemaan Jumalan silmät itseensä luotuina, kuten meren syvyyksissä levämetsän välistä.
Ellei itämättömältä näyttävä jyvä olisikaan itämätön, ja jospa murhattu lapsi liikkuisikin kuihtuneista lehdistä tehdyssä vuoteessaan ja heräisi —!
Olav ei tiennyt, oliko siinä oikeastaan pelkoa vaiko toivoa. Mutta tänä selvänäköisyyshetkenään, joka hänet nyt valtasi, hän näki, ettei hän ollut milloinkaan pelännyt ottaa kantaakseen huolta tai tuskia luullessaan voivansa pelastaa elämän turmiosta tai hukkaan joutumasta. Ainoa, mitä hän oli aina pelännyt, oli nähdä elämän pirstoutuvan, lahoavan —. Ja hän näki ihmeellisen selvästi, että sama voima, joka oli pakottanut hänet ottamaan hoiviinsa kaikki ne, jotka hänen tielleen joutuivat, pakotti hänet nyt ottamaan hoiviinsa oman sielunsa. Hän oli aina kuullut ja ymmärtänyt, että miehen on rakastettava lähimmäisiään niinkuin itseään, niin, ja se oli oikein, ja mitä tarkemmin sen sanan jälkeen osasi elää, sitä parempi. Mutta kuten aurinko loistaa maalatun ikkunan läpi, niin että siitä voi nähdä sen kuvat, samoin selveni hänelle nyt yht'äkkiä senkin merkitys, mitä Jumala oli käskenyt selkeästi ja puhtaasti, että ihmisen on myös rakastettava itseään —.
Hän heräsi siihen, että joku kosketti häntä olkaan. Eräs munkeista osoitti sormin ja viittilöiden, että Olavin oli mentävä eteen — hän ei ollut huomannut, miten pitkällä messu oli, mutta pappi oli jo messussa Orate, fratres — ja hän huomasi nyt Eirikin; hän ei ollut huomannut pojan tuloa —.
Mutta kuorikaaren alla Eirik makasi käsivarret sivuilla, otsa lattiassa. Tummanpunainen samettiviitta levisi makaavan ylitse, laskeutui harmaalle kivipermannolle, sen alta näkyi miekka — sillä tänään, jolloin hän tuli tarjoutumaan Jumalalle kaikkineen, mitä hän oli ja mitä omisti, Eirik yksin sai kantaa aseitaan Jumalan huoneessa.
Olav nousi, astui muutaman askelen eteenpäin, polvistui paikalleen nuorukaisen vasemmalle puolelle. Ja rakkaus poikaan katkaisi lopulta kaikki siteet. Hän antoi tänään pois oman poikansa —. Olav kätki jälleen päänsä vaipan laskoksiin.
Hän oli luvannut tyttärensä — hänet hän antaisi miehelle, johon hän luotti vain puolittain, kaikelle, mitä maailmassa on epävarmaa ja vaihtelevaa, mutta juuri siksipä hänestä tuntuikin kuin hän ei luovuttaisi Ceciliaa kokonaan käsistään, hän voisi vielä joutua tarttumaan hänen kohtaloonsa. Mutta Eirikin hän antaisi Jumalalle, sille, joka on vuoriakin lujempi, kuolemaa ja tuomiotakin varmempi — tämä oli todellinen ero ainiaaksi, se saattoi ulottua iankaikkisuuteen asti —.
Poikani, minun poikani, joka toteuttaa sen, missä minä petin —.
Olav ei seurannut messua — hän ei seurannut mitään ulkopuolella itseään, ennenkuin hän kuuli äänen vierestään.
Gardiani seisoi keskellä kuoria, hänen edessään polvistui Eirik suorana ja sorjana, nuoret kasvot kääntyneinä ylöspäin, viitta heitettynä taaksepäin, niin että soljet ja sulhasketjut välkkyivät hänen silkkinutullaan. Eirik oli kokonaan punaisissa, sillä vaatteet piti uhrattaman alttarille, ja parhaiten tarvittiin punaisia messupukuja.
Olav kuuli Eirikin vastaavan — niin kovaa ja kirkkaasti, että kuului kautta koko huoneen. Kirkon takaosassa joku nainen itki ääneen — mutta ainahan on naisia, jotka niin tekevät, Olav koetti vakuuttaa itselleen voidakseen itseään hillitä. — Eirik oli täysi-ikäinen, niin ettei Olavin tarvinnut vastata mihinkään.
Hän näki Eirikin nousevan gardianin käteen nojaten Eirikin kannukset kilahtelivat hiljaa ja kauniisti hänen seuratessaan munkkia pääalttarille. Olav näki alttarilla karkean, harmaan sarkavaatekäärön — nyt siunattiin noviisin puku — nyt se annettiin Eirikille, joka otti sen ja painoi sitä rintaansa vasten.
Kuristava tuska kurkussa kävi sietämättömäksi — ja silloin Olav tunsi kirvelevien silmiensä sokenevan. Hän veti vaipan jälleen kasvoilleen. Kun hän jälleen nosti silmänsä, oli Eirik poissa.
Olav nousi, meni jälleen paikoilleen Baardin viereen. Hän ei ymmärtänyt mitään nyt seuranneista luvuista ja rukouksista. He olivat jo laulaneet hänen huomaamattaan veni Creatorin —.
Ja he palasivat vihdoin viimein. Olav ei ollut tuntea tätä nuorta munkkia —. Hieno, kapea päälaki loisti vasta-ajeltuna ja kiiltävänä hiusten lyhyeksi leikatun, mustan reunan keskellä, ja nämäkö olivat Eirikin tummat, levottomat kasvot, jotka olivat käyneet kelmeiksi kuin niini ruskettuessaan; hänen suuret, keltaiset silmänsä loistivat kuin tähdet. Hän näytti entistä pitemmältä ja hartiakkaammalta tuhkanharmaassa viitassaan, hoikilla vyötäisillään solmullinen köysi. Olav näki vaipan helman alta Eerikin paljaat jalat sandaaleissa.
Hän seisoi siinä hetkisen hiljaa ja säteilevänä. Sitten hän kääntyi — kulki ympäri kuorin, hänen uudet veljensä antoivat hänelle rauhansuudelman. Isän uudelleen katsoessa ylös hävisivät viimeiset munkeista luostarin ovesta.
— Olav tapasi joukkonsa kirkon mäellä. He tarttuivat hänen käteensä, toinen toisensa jälkeen, onnitellen häntä ja hänen poikaansa. Monet kaupunkilaiset, jotka tunsivat Olavin, tulivat tervehtimään.
Arnentyttäret pyyhkivät silmiään päähuiviinsa. Cecilia oli laskenut hunnun silmilleen — hän ei ollut tainnut nostaa sitä kirkossa ainoatakaan kertaa.
»Mitä sinä tästä pidät, tyttöseni?» Olav kysäisi häneltä heidän kiertäessään majapaikkaan; heidät oli kaikki kutsuttu sinne paastoa lopettamaan.
»Niin», oli neidon vastaus.
No niin, mutta hänhän oli nähnyt veljeään niin vähän viime vuosina,Olav ajatteli.
Olav ei säästänyt mitään pitäessään tyttärensä kihlajäisiä, ja läsnä olleet vieraat puhuivat siitä vielä jälkeenkinpäin. Olav Auduninpojan kesteissä ei milloinkaan ollut liian iloista ja meluisaa, mutta kaikki oli käynyt kauniisti ja arvokkaasti.
Signe ja Una jäivät sinne jälkeenpäin tyttärineen ja muutamine palvelusneitoineen, ja Hestvikenissä oli kiirettä. Cecilian suuret myötäjäiset oli tarkastettava ja viimeistä sijaa myöten pantava kuntoon, ja kaikille niille talonväestä, jotka Olav aikoi ottaa hääsaattoon mukaan, oli laitettava häävaatteet kuntoon.
Signe tuli eräänä aamuna Olavin luo sanomaan, että heidän oli nyt katsottava, mitä lapsi saisi äitinsä perinnöstä mukaansa.
Ingunn Steinfinnintyttären morsiusarkku oli ollut kamarissa Olavin luona koko ajan; hän ei ollut milloinkaan vastannut, kun joku oli tahtonut viedä sitä aittaan. Kun hän nyt kantoi sen vanhan Toren kanssa sieltä päivänvaloon, pelkäsivät naiset siellä olleitten vaatteitten pilaantuneen. Olav oli kyllä pitänyt sitä kahden hirrenpätkän päällä, mutta kamarissa oli aina raa’ahko ilma.
Olav huomasi Cecilian odottavan jännittyneenä, vaikkakin hän oli yhtä rauhallisen näköinen kuin tavallisesti. Tytär ei ollut milloinkaan nähnyt äidiltään perimiään tavaroita; arkkua ei oltu sen jälkeen avattu, kun Olav otti sieltä vaimonsa kuolinvaatteet.
Olav antoi Signelle avaimen. Mutta naiset eivät saaneet lukkoa auki — hänen itsensä täytyi avata. Niin hän jäi seisomaan ja katselemaan, mitä he sieltä ottivat esille.
Hänen silmiinsä osui ensiksi kokoonkääritty, punaisenruskea villakutous. Vaikka se olikin käärössä, hän tunsi sen heti: he olivat käyttäneet sitä hänen lapsuudessaan aulan koristeena. Siihen oli ommeltu uusi Jørsalan linna ja lammasta kunnioittavat pyhimykset, Pyhän Jonin näyn mukaan. Kuvan sekä ylä- että alapuolella oli reunoilla köynnöksiä, joiden välissä oli eläimiä ja metsästäjiä.
Naiset pudistivat sen levälleen, niin että sieltä hulmahti laskoksiin koin varalta pantuja kuivia kukkia. Mitään vahinkoa se ei ollut kärsinyt.
»— mutta kaunis se ei ole», Una virkkoi, »taitaahan se olla ikivanha?» Pyhimykset olivat lyhyitä ja leveitä ja kaikilla miehillä oli parta. »Tätähän ei kannata lähettää Cecilian muassa Gunnarsbyhyn?»
»Se oli pantu vain päällimmäisenä peitteeksi.» Olav otti vaatteen, kääri sen kokoon ja pani taakseen penkille.
Kappale toisensa jälkeen nostettiin esille ja ravistettiin, niin että ympärillä seisovia alkoi yrttien paljous aivastuttaa. Päänalusia ja peitteitä, hameita ja vaippoja, samettisia ja flaamilaiskudoksisia hilkkoja, alushameita silkillä ja pellavalla ommelluin yläosin; ja monta yläosaa, joihin alapuoli oli kiinnittämättä.
»Ingunn oli näppärä käsistään», Una virkkoi ojentaen sellaisen yläosanCecilialle. »Oletko sinä milloinkaan nähnyt näin kaunista ommelta?»
Cecilia sormieli kallista kappaletta: se oli valkoista silkkiä, pääntie ja hihansuut ommellut mustalla ja kultalangalla. »En, tällaista minä en ole milloinkaan nähnyt. Äiti oli kätevä!»
Isä nyökäytti — häntä ei haluttanut sekaantua keskusteluun. Muuten Ingunn ei ollutkaan tätä liiviä ommellut — hän oli ostanut sen ollessaan jaarlin kera Tukholmassa eräältä mieheltä, joka sanoi sen olevan Myklegaardista kotoisin. Ingunn ei ollut milloinkaan valmistanut sitä käyttökelpoiseksi.
Naiset ottivat veistoksin koristellun lippaan ja latoivat koristukset pöydälle — sormuksia, nauhalla toisiinsa yhdistettyjä, valkoisia ja kullatulta solkia, mutta käyttämättöminä tummuneita ja vihertyneitä, lahonnut nahkavyö pakotettuine metallilevyineen. Pyörösolki puhdasta kultaa — sen hän oli itse antanut Ingunnille, hän oli perinyt sen isältään. Ympyrässä oli kirjoitettuna Enkelin tervehdys ja Amor vincit omnia. Sitten Signe ojensi Olaville haalistuneen, viheriän samettinauhan, joka oli täpötäynnä kullatulta ruusuja — Ingunnin neitsyt-seppel, tahrattoman neitsyyden ja vapaasukuisuuden merkki.
»Kas kun sinä et antanut tätä Cecilialle kihlajaisissa», Signe ihmetteli.
»Se neitsytseppel, jonka minä annoin hänelle, on parempi», isä vastasi torjuen. »Tämä on tuskin puolta sen painosta.»
Naiset nostivat kynttilän valoon viheriän silkkihameen, johon oli kudottu kullankeltaisia kukkia ja lintuja. Vyötäisiltä se oli kohtalaisen ahdas, mutta alaosasta avara ja tavattoman pitkä. Kaikki naiset huudahtivat ilosta nähdessään niin kauniin kankaan — vahinko, että se oli leikeltävä, jos siitä pitäisi tehdä Cecilian morsiuspuku!
Olav muisti Ingunnin kannattaneen sitä kulkiessaan pöydän ympäri juomaa tarjoamassa — hän oli kompastunut siihen heidän käsikädessä juostessaan sinä kesäiltana sateesta märän pihan poikki — ja pimeässä neitsytkammiossa hän oli tuntenut pehmeän silkin kietoutuvan hänen hennon vartalonsa ympärille ikäänkuin seikkailun luvattoman suloisuuden osana. Hänen sydäntänsä kouristi ajatellessaan miehen tarttuvan hänen tyttäreensä, joka on tähän pukuun pukeutunut —.
»Olisi sääli leikellä ja tärvellä noin kallista silkkiä», hän sanoi. »Cecilia ei ole niin vanha, ettei hän vielä voisi kasvaa pituutta — hänen äitinsä oli pitkä nainen. On parasta antaa tämän hameen olla vielä jonkin vuoden —.»
* * * * *
Olav oli sopinut Aake Kolbeininpojan kanssa, että hän kävisi Gunnarsbyssä ennen heinäntekoa katsomassa, minkälaista rypungilaisten luona on, ennenkuin vie sinne tyttärensä. Hän meni Oslon kautta viedäkseen kultasepälle osan koruja ja pöytäkalustoa — Cecilialla pitää olla joitakin uusia esineitä pesään vietävänä, mutta Hestvikenissä oli niitä niin paljon, ettei tarvinnut muuta kuin vanhoista tehdä. Tyttären häät kysyivät siksi paljon menoja, vaikkei isä ostaisikaan hänelle uusia hopeita myötäjäisiksi.
Viimeisenä kaupungissa-olonsa päivänä hän meni minoriittien kirkkoon kuulemaan vesperlaulua. Sitten hän meni luostarinportille ja pyysi saada tavata poikaansa.
Veli Eirik tuli portille — nähdessään nuoren munkin Olav taas hätkähti — hän Oli niin toisennäköinen kuin kotonaan lahdella. Häneen oli jo painunut luostarin leima, mutta sillälailla, että se puki häntä. Kotona oli aina niin, ettei Eirik oikein tuntunut tietävän, miten hänen pitäisi käyttäytyä — milloin hän oli liian meluava, milloin liian töykeä, milloin liian kohtelias, milloin taas liian välinpitämätön, mutta olipa hän minkälainen tahansa, aina hän liioitteli. Nyt hän näytti oppineen käyttäytymään rauhallisesti ja puhui, niinkuin ajattelisi ennen sanomistaan.
Hänellä ei ollut paljon aikaa, hän sanoi — heillä raivosi täälläkin rutto. Isä Einar sanoi sen tulleen vedestä; se mätäni tällaisessa kuumuudessa. Ja niin oli sekä hänen että veli Arnen oltava puutarhassa. Mutta hän kysyisi eikö hän saisi ottaa isää kanssaan sinne, silloin he voisivat jutella hänen tehdessään työtä.
Suurten koivujen alla oli lehtikatoksessa viileätä ja ruoho kasvoi korkeana ja rehevänä, sitä piti kosteana Eikabergistä luostarin puutarhaan onttoja tukkipuita myöten johdettu puro. Olav istui nauttien rauhasta katsellessaan kahta nuorta, harmaakaapuista veljeä, jotka kulkivat kanniskellen vettä herne- ja selleripenkkeihin. Kukkapenkeissä oli jo jokin ruusu puhjennut, ylt’ympärillä nuokkuivat keltaiset liljat, ja kasvoi sinisiä kukkia, joitten nimeä Olav ei tiennyt.
Eirikin ollessa vesitiinun luona Olav jutteli isän kanssa. Isä Einar, noviisimestari, oli opettanut häntä jo lukemaan kirjasta ja kirjoittamaan, se oli hänelle helppoa.
Olav tunsi monessa asiassa poikansa entuudestaan — hänellä oli aina ollut hyvät ajatukset itsestään, kun hänen oli määrä tehdä jotakin, ennenkuin hän oli päässyt oikein siihen kiinnikään. Mutta poika oli ollut täällä vasta kuusi viikkoa, ja Olav huomasi hänessä nyt jo suuren muutoksen. Hän istui antaen rakkauden Eirikiin hehkua ja lämmittää sydäntään: hän oli aina pitänyt tavallaan tästä lapsesta, ja nyt oli hyvä tuntea tämän paljon kokeneen ja käpristyneen rakkauden saavan kasvaa terveeksi ja voimakkaaksi.
Olav otettiin Gunnarsbyssä niin hyvin vastaan ja Kolbeininpojat osoittivat hänelle niin suurta kunniaa, ettei Olav voinut muuta kuin viihtyä siellä.
Talo oli suuri ja kaunis auringon puoleisella mäellä pienen järven rannalla, ympärillä leveät pellot ja niittymaat; se voi hyvin elättää kolme veljestä oikein mahtimiesten tavoin. Talon tavat olivat täällä lähempänä hovimiestapoja — kuten saattoi odottaakin, olihan täällä nuoria herroja, jotka elivät komeasti. Isäntäväen ja navetta- sekä renkitupaväen välillä oli joukko palvelusneitoja ja nuorukaisia — jotkut näistä olivat rypungilaisten köyhiä sukulaisia.
Olav ei ollut ennen nähnyt ketään Gunnarsbyn naisväestä. Gunhild Rypa, Kolbeininpoikain äiti, oli raihnainen ja uudelleen lapsi. Niin ettei Cecilia saisi anoppia niskaansa. Aaken ja Steinerin vaimot olivat kumpikin juuri päässeet lapsivuoteesta silloin, kun Hestvikenissä oli kihlajaiset. Olav piti heistä vähimmin kaikista gunnarsbyläisistä. Brynhild oli kovan näköinen, mutta Lucia oli liian makea — hän lupasi Olaville, että Cecilia saisi peseytyä maidossa ja juoda viiniä, milloin haluaisi. Olav hymyili itsekseen — Cecilia kyllä selviytyisi heistä — hänen lapseltaan ei puuttunut järkeä enemmän kuin kykyäkään, ja hän käyttäytyi yhtä kohteliaasti kuin nämä kaksi ritarien tytärtä. Sitäpaitsi oli vallan luonnollista, että nämä veljestenvaimot iloitsivat nuorimman langon naidessa talon perillisen, silloin hän voisi muuttaa Gunnarsbystä vaimoineen lapsineen, kun se aika koitti.
Niin ettei Olav ollut tyytymätön näkemäänsä ratsastaessaan poisGunnarsbystä.
* * * * *
Kesäkuumaa kesti päiväkausia. Päivällisen maissa tuntui rajuilma usein uhkaavan — tummansininen seinä, laella hohtavia punaisenkeltaisia pilviä, kohosi metsäisten harjanteitten takaa; synkässä sinessä välkähteli etäisiä salamoita, aivan niinkuin majassa liikuteltaisiin kynttilää, ja ukkonen kieri hiljaa jyristen yli maitten. Jonkin kerran pieni nurkka siitä purkautui ja sadekuuro rapisi kuiville maille, mutta rajuilmaa, joka olisi puhdistanut ilman, ei vain kuulunut. Ja joka ilta kirkastui ja joka aamu vaikeni taivas sinervän autereisena ennustaen päiväksi poutaa.
Oli paahtavan kuumaa sinäkin aamupäivänä jolloin Olav ja Tore ratsastivat kotiin niiden metsien kautta ja erottavat Eytjavatnin seudut Foldenista. Ja päivällisen maissa heidän ratsastaessaan harjua myöten kohosi jälleen ukkospilviä pohjoisesta ja idästä, varjostaen auringonpaahtamia maita ja mustentaen kaikkialla alavimmilla paikoilla olevien soitten vedet. Polku vei joidenkin harjanteella olevien karjalaidunten kautta. Erään karjamajan edessä istui nuori nainen kehräämässä, hän piti samalla toisella silmällä huolta juustokattilasta, joka oli aivan hänen vieressään tulella kuopassa. Huomattuaan kulkijoitten olevan rauhallisia ihmisiä hän ilostui suuresti saadessaan vieraita; hän tahtoi tarjota heille välttämättä sekä lämmintä maitoa että piimää evääksi. Heidän siinä jutellessaan selvisi, että vanha Tore tunsi jonkun hänen miehensä sukulaisen. Silloin he jäivät istumaan ja juttelemaan, Olavin mennessä purolle, joka kuului solisevan lähellä metsässä — hän aikoi etsiskellä viileätä paikkaa, jossa voisi nukahtaa.
Hänen oli kuljettava jonkin matkaa alaspäin; karjamajojen luona maa oli tallattua karjan juottopaikan ympärillä, ja siinä paikassa, mihin hän ensin heittäytyi kuusten alle sammalelle, vilisi muurahaisia. Mutta sitten hän joutui kuivalle mäennyppylälle, jossa oli matalaa heinää, ajuruohoa ja kissankäpäliä, ja sinne hän heittäytyi metsänlaitaan.
Hän ei ollut erittäin väsynyt — makaili vain katsellen suuria sinisiä ja hopeareunaisia pilviä, jotka vaeltelivat kuusenlatvojen yläpuolella, niin että varjot vaihtuivat kirkkaankeltaiseen auringonvaloon. Ukkonen jyrisi kaukana, ja suurten kivien välissä solisi ja lirisi puro mäen alla.
Mäen toisella puolella metsä kohosi äkkijyrkkänä vuorenharjanteella, mutta vastapäätä häntä oli vuorenvieressä ja sen kivien koloissa kukki punainen horsma. Ja silloin välähti Olaville yht'äkkiä, että hän oli ollut täällä kerran ennenkin — hän tunsi vieremän ja kukkaryhmät ja nämä siniset, hiljaa kohoavat pilvet ja kaukaisen ukkosen jyrinän — kaikki oli vanhastaan tuttua.
Sitten kangastus hävisi yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin. Täällä oli aivan samanlaista kuin kaikkialla muuallakin metsässä vetten varrella. Olav selitti itselleen erehdyksensä, makasi päivänpaisteessa puoleksi suljetuin silmin ja tunsi mäestä leviävän voimakkaan tuoksun, joka sai hänet raukeaksi.
— Silloin hänet herätti yhtäkkiä ilmihereille jokin ääni, joka hävisi, ennenkuin hän käsitti, mikä se olikaan — jokin varjo vilahti hänen ohitseen nopeasti kuin lentävän linnun varjo. Hän avasi silmänsä, katseli ympärilleen ja näki Ingunnin seisovan puron toisella puolella tunturin vieremässä punaisten kukkien keskellä.
Olav ei hämmästynyt — noustessaan polvilleen hän näki yhdellä silmäyksellä kaikki ne seikat, mitkä hän sittemmin näystä muisti. Metsän läpi lehahti samassa lämmin tuulenhenki, ja korkeat, punaiset kukkatertut huojuivat siellä, puitten latvoja taivutti syvä huokaus ja neulaset suhahtivat, mutta hiuskaan ei liikahtanut häntä ympäröivässä valtoimesta kullanruskeasta tukasta muodostuneessa vaipassa. Hän seisoi liikahtamatta, pitkät, kalpeat kädet ristissä rinnoilla. Hänen valkoiset kasvonsakin olivat liikkumattomat — hän tuijotti Olaviin ihmeellisen rukoileva katse suurissa, avoimissa silmissään. Vaikkakin Olav oli hänestä niin kaukana, hän sentään saattoi huomata Ingunnin ihon kalpeuden ja kosteuden — se oli aina sellainen kuumuuden häntä rasittaessa.
Olav ei ensinkään huomannut ihmetellä, vaikka hän näkikin Ingunnin sellaisena, jollaisena hän oli heidän kasvaessaan. Hän ei itsekään huomannut lainkaan omaa ikäänsä noustessaan ja juostessaan mäkeä alas näkyä kohti. Aikaa ei ollut olemassakaan. —
Olavin rientäessä mäkeä alas Ingunn ojensi kätensä häntä kohti — Olav ei ymmärtänyt, ojensiko hän käteni ottaakseen häntä vastaan vaiko varoittaakseen häntä tulemasta. Mutta nyt hän huomasi lumivalkeissa kasvoissa suurta tuskaa —.
Silloin hänen jalkojensa alta vierähti kivi. Olav vaipui polvilleen, ja hänen takanaan purossa kuului pulahdus. Kun hän sitten nosti päätään, oli näky hävinnyt, mutta pitkät, huojuvat kukat heiluivat pitkin koko vieremää, aivan kuin joku olisi paennut sitä tietä —.
Olav jäi vähäksi aikaa etukumaraan asentoon yrittäen päästä selvyyteen —. Silloin hänestä tuntui kuin hänen sydämensä halkeaisi veren tulvehtiessa ja hänen aivonsa halkaisisivat pääkopan — ja vieremä näytti liikkuvan ylöspäin, pimeyden laskeutuessa levyinä hänen silmilleen, ja hän vaipui maahan tajuttomana.
— Hän heräsi sadevirtaan — ensiksi hän huomasi kivien olevan täynnä pilkkuja, mutta ne eivät olleet kauttaaltaan märkiä, hän näki niillä kivillä, joilla hän oli maannut, olevan verta, ja hän huomasi olevansa jäykkä ja kasvot märkinä verestä. Hän näki sadekuuron vaaleanharmaan vaipan lakaisevan puron uomaa, lehtipuut vaalenivat tuulenpuuskan kääntäessä niiden lehtiä.
Olav nousi ja tunsi olevansa niin heikko kuin koko ydin olisi puhallettu pois hänen luistaan. Hänen päähänsä koski hirveästi — eikä se johtunut iskusta, vaan sisältäpäin ja sydämestä — hän ymmärsi Ingunnin olleen täällä ja nyt hän oli poissa, ja näky oli ollut kuin ilmestys toisilta ajoilta kuin nämä ovat, hetkiltä, joiden päällä hän oli luulin ja ihmisiän lepäävän. Läpi sielun ja ruumiin riipaisi tuska, jonkalaista hän ei ollut milloinkaan tuntenut, ja hän ajatteli, että se oli Kuolema—.
Sitten tuskan aalto laski, henki kulki jälleen ja hän ravisti itseään rankkasateessa. Hypätessään puron yli hän huomasi vapisevansa ja koko ruumis oli voimaton.
Sade kohisi mäenrinteessä. Olavin rientäessä sitä ylös karjamajaa kohti Tore kurkisteli häntä vaimon kanssa majan ovelta: »— mitä sinulle on tapahtunut, Olav?» Tore kysyi ihmeissään.
Olav oli unohtanut olevansa verissään. Hän vastasi juosseensa päin kuusen runkoa. Hän heittäytyi vuoteeseen majan perällä, makasi suullaan kädet kasvoillaan, koettaen siten miettiä. Toiset seisoivat ovella katsellen sadetta.