Juhannus oli jo mennyt, ennenkuin Eirik pääsi kotiin Neseen.
Suolla loisteli ja säteili aurinko pajupensaitten kiiltävillä lehdillä, ja kukkiva ruoho välkkyi pienillä, mättäisillä niityillä. Toisella rannalla metsä kuvastui veden pintaan, samoin kuuma, sininen taivas jo kullanväriseksi muuttuvine pilvineen — päivä oli jo illassa.
Lähestyttyään aidattuja maita häntä vastaan lehahti vastaniitetyn heinän tuoksu. Eirik laskeutui hevosen selästä, mutta jäi seisomaan, ennenkuin avasi veräjän: ilta-aurinko loisti kullan tavoin, ja pienten, niemelle rakennettujen talojen ryhmä heitti pitkiä varjoja niitylle, jolla Eldrid ja Ragnhild kulkivat heinää hajoitellen —.
Vaimo oli nähnyt hänet, laski haravan käsistään ja meni häntä vastaan. Hän kulki suorana ja kevyesti, avojaloin työvaatteissaan. Eirik ajatteli jälleen, ettei hän tiennyt mitään kauniimpaa kuin Eldridin suurten silmien yläpuolella kaareutuva otsa ja leuan kaari, vaikkakin kasvot olivat parkin ruskeat, iho kiiltävän kireänä poskipäillä, otsassa syvät vaot ja suurten silmien ympärillä paljon ryppyjä ja kuihtuneen suun ympärillä uurteita.
Hän ei milloinkaan tuntenut niin selvästi kuin nyt, että hän olisi kaikkein kernaimmin jäänyt tänne, hän rakasti eniten metsässä asumista. Hän tuli tänne kotiin viimeisen kerran. Mutta hän ei sittenkään ajatellut murheella sitä kohtaloa, joka vei hänet täältä pois. Hän oli kerran rakastanut Hestvikeniä niin, että hän oli vavissut sielun pohjia myöten lähestyessäänkin vain jotakin kotiin kuuluvaa. Nyt hän rakasti Hestvikeniä, koska koti häntä tarvitsi, vanhat palvelijat odottivat häntä isäntänään johtamaan ja neuvomaan; hänen oli veljenä huolehdittava Ceciliasta ja hänen lapsistaan ja poikana hän oli sidottu siihen vanhaan mieheen, joka siellä liikkui murtuneena ja kietoutuneena äänettömyyteensä ja salaperäiseen onnettomuuteensa kuin pimeyden vaippaan.
Mies ja vaimo tervehtivät toisiaan kädestä, mutta muuten he olivat aivan kuin Eirik olisi ratsastanut kotoa eilen. Eldrid kysyi, miten hänen siskonsa nyt voi, ja Eirik vastasi: hyvin. Entä Olav? Aivan samoin, Eirik virkkoi.
Huomattuaan kestävän kauan, ennenkuin hän pääsisi kotiin, hän oli lähettänyt Svein Ragnanpojan Neseen. Nuorukainen oli kertonut Eldridille mikäli oli tiennyt Hestvikenin keväisistä tapahtumista, eikä Eirikin mieleen johtunut kertoa vaimolleen sen tarkemmin eikä edes ottaa selvää, miten paljon tämä oli kuullut.
Hän valvoi yöllä tuntien, miten turvallisena Eldrid nukkui hänen vieressään. Hän iloitsi saadessaan olla vähän aikaa heidän kodissaan, ennenkuin heidän täytyi lähteä Hestvikeniin asumaan isän kanssa samassa tuvassa. Hän muisti hyvin, miten heidän yhdyselämänsä oli alkanut rajusti, heidän heittäytyessään toistensa päälle kuin toinen aikoisi syödä ja imeä toisen tyhjäksi. Kaikki oli muuttunut vähitellen toisenlaiseksi, ja nyt he olivat yhdessä, kuin olisivat saaneet kylläkseen ja sammuttaneet toisissaan janonsa. Eldrid oli ensimmäinen ihminen, jonka luona hän tunsi olevansa niin turvassa, että hän uskalsi vaieta. Oli olin siten jo ensi ajoista lähtien, ennenkuin he menivät naimisiin, vieläpä ensi päivistä lähtien hänen tulonsa jälkeen, kun hän ei ollut vielä ajatellutkaan, että Eldrid tulisi hänen omakseen. Hän ei ollut silloinkaan joutunut kiusaukseen lörpötellä ja puhua joutavia ollessaan Eldridin kanssa yhdessä.
Ajatukset eivät olleet selviä — hän vain makasi tuntien nauttineensa Eldridin luona hiljaisuutta, metsän rauhaa ja vapautta. Hänet Eldridiin liittävä side oli ensimmäinen, johon hän oli antautunut ja joka ei tuntunut raskaalta.
Hän oli nähnyt Gunhildin kerran keväällä kirkossa. Olihan hän kaunis — kellokas, kilisevine helyineen hän oli taitavan ja mahtavan näköinen. Mutta he eivät olisi sopineet sittenkään toisilleen. Hän iloitsi saatuaan vaimon, johon hän ei kyllästyisi.
Hän ei pohtinut sitä, mitä Eldrid oli hänessä nähnyt. Hän näki Eldridin levollisen olemuksen, näki hänen nukkuvan turvallisena hänen vieressään, ja se riitti hänelle.
Hän niitti Sveinin kanssa seuraavina päivinä suota; iltaisin hän souti Eldridin kanssa verkkoja laskemaan. Ruokalevolla hän loikoili pihalla tuvan seinustalla, ja silloin asettui tavallisesti sinne koko perheen väki. Eirik kuunteli molempia vanhuksia ja jutteli heidän kanssaan. Holgeir tuntui olevan tyytyväinen, kun hän läksi Eldridin kanssa pois. Sveinin mentyä naimisiin ja muutettua tänne hänestä tulisi suurempi herra, koska hän oli maanomistajan sukua. Eldrid halusi ottaa Ragnhildin kanssaan; tämä jutteli sinne tänne, hänen teki mielensä lähteä emäntänsä mukaan, eikä taas tehnytkään mieli. Nuori Svein makasi lakki silmillä. Eldrid istui vähän syrjemmässä paikkaillen tai kehräten.
Eirik sanoi hänelle kerran heidän ollessaan kahden kesken:
»Minä en vie sinua Hestvikeniin hyville päiville, Eldrid. Siellä on paljon sellaista, mikä ei ole helppoa.»
Mutta hän ei sanonut, mikä siellä ei ole helppoa. Eirik ei ollut enää pitkiin aikoihin aikonut kertoa kenellekään ihmiselle, mikä hänestä on vaikeaa. Hän ei ollut sitä koskaan tehnytkään — mutta ennen aikaan hän oli koettanut tukahduttaa nämä ajatukset muilla jutuilla ja lörpötyksillä. Nyt hän oli oppinut olemaan niin hiljaa kuin se, joka yrittää solmua päästää.
Oli kauheata nähdä isän liikkuvan sillä lailla, mutta hän ei uskaltanut näyttää huomanneensa mitään — hän ei edes uskaltanut osoittaa hänelle erikoista huolenpitoa tai rakkautta; isän luonteen mukaan se olisi häntä vain vieläkin enemmän kiusannut.
Olavin toinen sivu oli ollut melkein kokonaan halvaantunut, kun hän pääsi ylös. Vähän kerrassaan hän virkistyi, niin että hän pääsi kävelemään, mutta vartalo oli vasemmalle koukussa, käsivarsi liikkui töin tuskin, ja arpiset kasvot olivat nyt aivan vinot ja vääristyneet. Kun hän yritti puhua, ei siitä ymmärtänyt yhtään ainoaa — sanaa; se oli vain solkotusta ja soperrusta. Mutta nyt hän ei enää yrittänytkään.
Kuukauden päivät sen jälkeen, kun Eirik oli tuonut hänet kotiin Hestvikeniin, hän eräänä päivänä osoitti haluavansa, että hänen valkoinen, takkuinen partansa, joka oli kasvanut yli kasvojen, ajeltaisiin. Muuten Eirik huomasi, miten häntä kiusasi, kun hänen täytyi ottaa apua vastaan, hän teki aina turhia yrityksiä selviytyä omin neuvoin. Mutta hän ajoi syödessään kovasti parralleen — ehkäpä hän senvuoksi pyysikin.
Mikäli Eirik ymmärsi, ei isän järki ollut pimennyt. Se olisikin kenties ollut helpompaa.
Olavin maatessa Oslossa sairaana isä Finn oli sanonut antavansa hänelle viimeisen voitelun ja viaticumin, jos hän kuolisi — hän oli osoittanut halua tunnustaa salaisen syntinsä. Mutta jos niin kävisi, että hän jäisi henkiin ja saisi elää vielä jonkin aikaa salainen tuomion sinetti huulillaan, ei kukaan ihminen voisi epäillä Jumalan armon rajoja tai luulla ymmärtävänsä Jumalan salaisia aivoituksia. Kuten kuningas ottaa uskottoman vasallin jälleen suosioonsa, mutta käskee hänen elää jonkin aikaa joukostaan erossa, kunnes hän kutsuu — samoin on Olavin kärsivällisesti odotettava Hallitsijaltaan merkkiä.
Eirik oli viettänyt viimeiset päivät veljiensä luona luostarissa. Siellä hän ripittäytyi veli Stefanille ja neuvotteli hänen kanssaan. Ja seuraavana aamuna mennessään ottamaan Corpus Dominia, hän rukoili:
»Jumala, Sinä, joka olet Kuningasten Kuningas ja iäinen Rakkaus. Ei kukaan maallinen kuningas, vaikka hän on kuinkakin kova, kiellä poikaa jättämästä lunnaita isänsä puolesta, hän ottaa mieluimmin pojan isänsä puolesta panttivangiksi. Herra, älä lue minun syntejäni, vaan katso Sinun Poikasi pyhiin haavoihin ja armahda minun köyhyyttäni ja ota vastaan minun lunnaani ja salli minun tehdä isäni puolesta se sovitus, joka hänen olisi ollut tehtävä.»
Veli Stefankin sanoi odottavansa merkkiä —.
Kaikkein vaikeinta oli se, ettei Cecilia tahtonut sietää nähdä isää — ja Eirik ymmärsi, ettei hänen tuntemassaan kauhussa ollut rakkautta.
Jokaisen täytyi nähdä Cecilian virkistyneen ja nuorentuneen miehen pois mentyä. Hän oli tullut hyvin kauniiksi näinä kolmena kuukautena leskenä ollessaan oli kuin hän olisi ollut suljettuna pimeään vankityrmään ja nyt päässyt vapaaksi. — Se, mitä hän oli sanonut silloin, kun isä tahtoi pakottaa hänet laskemaan kätensä ruumiin päälle, ei ollut totta — hän oli turvautunut siihen kauhuissaan. Se olikin hyvä, Eirik mietti — olisikin ollut kauheata, jos asia olisi ollut siten Jørundin kaamean kuoleman vuoksi.
Hän oli hyvä äiti molemmille pikku pojilleen — keskimmäistä poikaa, Torgilsia, eivät Rynjulin vanhukset tahtoneet laskea luotaan. Kolbein oli kuusivuotias nyt ja Audun kolmen talven vanha. He olivat kauniita ja terveitä lapsia; he tottelivat äitiä kuin pienet karitsat ja pitivät häntä vallan erinomaisena — mutta muitten parissa he olivat tavallisesti vallattomia ja puheliaita, ja tutustuttuaan enoonsa he pyrkivät seuraamaan kaikkialla hänen kintereillään. He eivät näkyneet pelkäävän isoisää, huomasi Eirik — mutta he eivät näyttäneet kiinnittävän häneen erikoista huomiota.
Varhain syksyllä Eirik tuli jälleen Neseen, tällä kertaa hakemaan vaimoansa kotiin Hestvikeniin.
Ihmiset olivat eri mieltä siitä, että Eldrid Bersentytär palasi jälleen niille seuduille, jossa hän oli nuoruutensa viettänyt, ja nyt joutui emännäksi yhteen suurimmista taloista. Mutta useimmat pitivät sitä hyvänä. Hän oli tosin tehnyt yhtä ja toista pahaa, mutta siitä oli jo hyvin kauan; oli oikein, että hän joutui pois huonosta mökkipahasesta, jossa hän oli asustanut viitisentoista vuotta, sellaisiin oloihin, joihin hän syntymästään kuului.
Hänen sukulaisensa, Arnentyttäret ja heidän sukunsa, toivottivat hänet tervetulleeksi, Una ja Torgrim sydämellisesti, Baard ja Signe kylmemmin, mutta hyvin kohteliaasti.
Hän oli vieläkin kaunis ja hän käyttäytyi niin hyvin ihmisten parissa liikkuessaan, että vanhat ihmiset, jotka muistivat Eldridin kauneuden hänen joutuessaan naimisiin vanhan Harald Joninpojan kanssa, muistelivat sitä naimista. Moni näki nyt ne huhut, joita kerrottiin hänestä Borgissa ja sittemmin Sigurdstadissa asuessaan, toisessa valossa. Hän oli nyt keski-ikäinen nainen, lähellä viittäkymmentä. Mutta hän ja Eirik eivät sittenkään olleet kovin epätasainen pari.
Eirik oli niin iso ja luiseva, että hän alkoi jo aikaisin näyttää vanhemmalta kuin olikaan. Hän oli pitkä ja hartiakas, yläruumis kömpelö, ja pitkät, suuret kädet tekivät hänet etukumaraksi, selkä oli raskaasta työstä käynyt hartioista pyöreäksi. Kapeat ja laihat kasvot kyömynenineen ja eteenpäin kaareutuvine hampaineen olivat ruskeat ja ryppyiset – ja vaikkei häntä kukaan voinutkaan sanoa rumaksi, ei hänestä sittenkään voinut havaita, että hän nuorena oli ollut hyvin kaunis. Suuret, kellanruskeat silmät olivat harvinaisen kauniit — mutta hänen tumma ja kiharainen tukkansa oli jo harmahtava.
* * * * *
Eirik Olavinpoika oli vuosien mittaan alkanut yhä enemmän muistuttaa isäänsä, sanoivat ihmiset — no, ei niinkään paljon ulkonaisesti; oikeastaan tämä suuri, tumma ja vähän velttoryhtinen mies pikemminkin oli ihmeteltävän vähän isän näköinen, joka oli ollut hyvin vaalea ja kaunisvartaloinen. Mutta ihmiset tunsivat sentään selvästi pojassa isän perinnön.
Isä oli harvapuheinen, samoin Eirik; sellaista olivat kaikki siinä suvussa. Kuten Olav oli ennen aikaan saattanut seisoa liikkumatta pitkän pitkät ajat vartiovuoren teillä tai nojata pellon aitaan, poika seisoi nyt aivan samoin samoilla paikoilla tuijottaen. Mutta hän oli paljon parempi Hestvikenin isäntä kuin Olav oli ollut; ei niin, ettei Olav olisi hoitanut sekä huolellisesti että viisaasti; suvun perintö ei ollut hänen aikanaan vähentynyt. Mutta pojalta kaikki luisti suuremmalla tarmolla ja innolla, ja hänellä oli menestystä: Saltvikenin talo, joka oli Olav Puolipapin aikana mennyt rappiolle, oli pantu jälleen kuntoon ja Rundmyrissä hän auttoi sinne panemiaan nuoria asukkaita viljelemään ympäröiviä mäkimaitakin.
Hän oli toimittanut Livin jäljellä olevine lapsineen erääseen Saltvikenistä etelään olevaan taloon. Se oli paljon parempi asumus kuin mihin eukko oli tottunut; eikä hän sittenkään olisi millään jättänyt hökkeliään. Mutta Eirik sanoi, että Ankin lasten on parasta asua vähän kauempana Hestvikenistä, kun Jørundin lapset kasvavat suuremmiksi.
Ankin oli onnistunut päästä pakoon niiden miesten käsistä, jotka olivat häntä viemässä nimismiehelle. Parina ensimmäisenä vuotena kuultiin tuon tuostakin huhuja murhamiehen liikkumisesta siellä täällä paikkakunnan ja lähiseutujen lähettyvillä; hän oleili varmaankin joissakin metsissä. Ja Livin saatua lapsen puolisentoista vuotta miehen lähdön jälkeen hän sanoi Ankin olevan sen isän — hän oli pistäytynyt kotona joskus.
* * * * *
Kolmantena keväänä Jørundin kuoleman jälkeen oli kolme paikkakunnan miestä menossa oikotietä metsien poikki Gardariin. Svattjernin kukkulan luota he löysivät eräästä tunturirotkosta petoeläinten pahoin raateleman ruumiin jäännöksiä. Mutta toinen jalka oli saappaineen tarttunut kivien koloon. Miehet etsivät ylt’ympäri lähiseutuja löytääkseen kuolleen olinpaikan, sillä he arvelivat hänen olleen metsä-asukkaan. Aivan oikein, he löysivätkin kukkulalta jonkinlaisen majan, joka oli rakennettu vuorenrotkoon. Näytti siltä, ettei miehellä ollut siellä ollut niinkään huonot päivät; vuoteessa oli vaatteita tarpeeksi, ja suuri ruoka-astia oli vielä puolillaan ruokaa.
Eräs miehistä luuli tuntevansa astian — matalat ja tasaiset veistokset, jotka kiemuroina punoutuivat toinen toisiinsa, muistuttivat Hestvikenin Eirik Olavinpojan veistoksia ja kantta kiinnittävään nappulaan oli piirretty riimuja. Eräs miehistä oli siksi taitava riimukirjoituksen tuntija, että hän osasi lukea siinä olevan Eirekr. Sitten he muistelivat nähneensä Hestvikenin Eirikin käyttäneen samalla lailla paikatulta saappaita kuin ruumiilla oli jalassaan He toimittivat Arnketilin ruumiin jäännökset kylään ja murhamies haudattiin aivan kirkkomaan aidan viereen. Sitten he veivät löytönsä Hestvikeniin ja sanoivat Eirikille:
»Orja pysyi orjana, varas varkaana loppuun asti.»
»Anki ei ole näitä tavaroita varastanut», Eirik sanoi. Hän kiinnitti suuret, kellankirkkaat silmänsä puhuvaan mieheen. »Orja tai varas, hän kosti poikansa ja tyttärensä sillä tavalla, mihin hän kykeni. Ja Jumala saa tuomita, miten suuri synti se oli.»
Kukaan ei kysellyt sen enempää. Oliko Eirik Olavinpoika auttanut lankonsa murhaajaa, se sai olla hänen oma asiansa. Hestvikeniläiset olivat aina suojelleet kilvellä alustalaisiaan — silloinkin, kun nämä olivat väärässä. Sitten kerrottiin hänen luettaneen messuja Ankin puolesta — niin, ehkäpä vainaja niitä tarvitsikin.
Nämä vuonolaiset olivat aina olleet hyviä kristityitä ja almujen jaossa anteliaita. Olav oli hallitessaan ollut antelias, Eirik oli myöskin. Mutta Olav tuntui aina kuunnelleen köyhien ihmisten valituksia vain puolella korvalla, ja auttaessaan hän näytti ajatelleen oikein ankarasti jotakin muuta. Eirik sanoi: laina on annettava hymyillen ja lahja on annettava iloisin kasvoin. Vaikkei hän ollutkaan isäänsä paljon puheliaampi, näki sentään, että hän kuunteli ihmisten puheita; hänen äänettömyydessään ei ollut mitään painostavaa. Hän oli kaiken kaikkiaan paljon ystävällisempi vanhusta.
Näiden miesten mentyä Eirik souti seuraavana päivänä eteläänSaltvikeniin; hän tahtoi itse viedä Liville sanan.
Ennen kotiinlähtöään hän poikkesi taloon Ceciliaa katsomaan. Hän tiesi, ettei Cecilia vielä ollut käynyt kirkotettavana ja hän makasi lapsivuoteessa samassa luhdissa, jossa hän oli istunut isän kanssa sinä yönä, jolloin Cecilia haki hänet Nesestä kotiin.
Kevätaurinko paistoi sisään kolmesta pienestä kaariluukusta ja loisti vaimon pellavakiharaiseen päähän; hän istui matalalla arkulla kumartuneena sylilapsen yli. Veljen astuessa sisään hän nosti päänsä ja hymyili tervehdykseksi. Mutta sitten hän kumartui jälleen katselemaan vastasyntynyttä, rinnoilla olevaa poikaa — Cecilia oli nuoren, miettivän ja onnellisen näköinen. Hänen poskensa olivat pyöristyneet, mutta hänen silmänsä olivat kirkkaat ja huuliin oli jälleen tullut kirkas puna.
Hän kuunteli rauhallisesti veljen kertomusta Ankin kuolemasta.
»Niin, sellainen loppu sille tietysti tuli, kun hän ei tahtonut totella sinua ja lähteä pois näiltä mailta», hän sanoi surullisesti.
Sitten hän kyseli Kolbeinia ja Audunia ja Eldridiä sekä isääkin. Mutta hän katseli koko ajan lasta, joka nyt nukkui kylläisenä hänen sylissään. Eirikiä liikutti kummasti nähdessään nuoren äidin silmissä tämän lempeän, onnellisen metsäkauriin ilmeen; hän ei ollut koskaan ollut tämän näköinen edellisiä lapsia hoivatessaan.
Hän piti heistä. Hän oli ommellut niille vaatteita ja lähettänyt talvella, samalla pyytäen kertomaan, että kunhan hän on ennallaan, he saisivat tulla tervehtimään äitiään. Mutta Eirik näki, että tämän pikku Gunnarin laita oli toinen. Häntä Cecilia oli kantanut onnellisen sydämen alla.
Una tuli tuoden vieraalle olutta ja ruokaa. Hän oli vanhentunut ja käynyt raskasliikkeiseksi, mutta hän oli yhtä iloinen ja toimekas kuin ennenkin. Hän meni Cecilian luo katsomaan lasta — se avasi silmänsä raolleen, ja silloinkos molemmat naiset alkoivat iloisina puuhailla pienokaisen ääressä.
Una otti lapsen, Eirikin piti välttämättä katsella sitä. Hän veti myssyn pois pikku päästä: eikö se ollut hyvin muodostunut?
»Niin, kyllä se on kaunis lapsi», Eirik virkkoi. »Mutta sillä on punainen tukka», hän lisäsi kiusoitellen.
Cecilia katsoi häneen, posket lehahtivat punaisiksi, ja veli huomasi hänen olevan suutahtamaisillaan. Mutta sitten hän nauroi hänkin:
»Tietysti sillä on punainen tukka. On aivan niinkuin sanon —kaikkion minun Gunnarissani kauneinta, mitä saattaa ajatella.» Hän meni lapsen luo ja otti sen jälleen syliinsä.
Eirik sanoi, ettei hän ennättänyt odottaa Aslakin kotiintuloa: »Mutta sano hänelle terveisiä!»
Cecilia Olavintytär oli ollut leskenä vasta vuoden päivät, kun jo ilmaantui ensimmäinen kosija; se oli Ragnvald Joninpoika, Eirikin nuoruuden ystävä. Hän oli jo ennenkin yrittänyt Hestvikenistä nuorten neitosten ollessa vielä kotona; ensin hän olisi ottanut Bothild Asgerintyttären, sitten Cecilian: niistä ei kuitenkaan tullut mitään; sitten hän meni vävyksi erääseen Botnin taloon ja nyt hän oli siellä leskenä kahden pienen tyttären kanssa.
Cecilia ei ollut vastahakoinen — hän oli tuntenut Ragnvaldin lapsesta asti; hän oli rehellinen ja hyvä sekä komean näköinen mies — vaikkakaan hän ei ollut niitä kaikkein älykkäimpiä. Eikä Eirikin mielestä ollut mitään syytä kieltää, kun Cecilia itse halusi tätä avioliittoa.
Eirik käsitti sisaren olevan vaikeaa jakaa kotona emännyyttä Eldridin kanssa. Nämä molemmat naiset pitivät toisistaan he puuhailivat yhdessä ilman erimielisyyttä. Mutta asianlaita oli sentään sellainen, että Cecilia oli ollut emäntänä isänsä talossa suurimman osan aikuisenaolostaan — ja nyt oli Eldrid etusijalla; hän oli paljon vanhempi ja sitten hän oli Eirikin puoliso. Mutta Cecilia tahtoi ennen kaikkea päästä pois isänsä lähettyviltä.
Eirikin kertoessa Olaville Ragnvaldin kosinnan ja oman mielipiteensä isä nyökkäsi myöntävästi. Sitten hän sopi Ragnvaldin kanssa ehdoista. Kihlajaisten piti olla kesällä.
Botolvinmessun aikana Cecilia itse matkusti kaupunkiin hankkimaan tarpeita juhliin. Mutta sinä iltana, jolloin hän palasi kotiin, Eirik näki jo sisaren noustessa veneestä, että hänelle oli tapahtunut jotakin. »Mitä on tapahtunut?» hän kysyi auttaessaan sisartaan sillalle.
»Minä kerron teille siitä myöhemmin.»
Cecilian kasvojen ilme, joka tavallisesti oli niin liikkumaton, vaihtui vaihtumistaan — hän näytti kuuntelevan, silmissä nuoren ihmisen unelmoiva ilme; sitten hän muuttui synkän miettiväksi.
Eirik oli juuri auttamassa isää vuoteeseen; Eldrid oli kumarassa avaamassa kenkänsä nauhoja, kun Cecilia astui heidän luokseen.
»Odota vähän, isä — tahtoisin puhua eräästä asiasta jo tänä iltana, pyydän teitä kuulemaan minua nyt. — Minä en voikaan mennä naimisiin Ragnvaldin kanssa.»
»Et voi —!» Eirik kääntyi sisareen päin. »Hän on saanut meidän lupauksemme, Cecilia!»
»Minä tiedän sen, mutta hän saa päästää meidät lupauksestamme.» Hän katsoi isään ja tämä häneen toisella jäänsinisellä, veristävällä silmällään; toinen oli puolittain halvaantuneen silmäluomen peitossa.
»Isä, sinä muistat Aslak Gunnarinpojan, hän kutsui itseään meillä sinä talvena ollessaan Jon Torenpojaksi. Minä tapasin hänet kaupungissa; hän oli kuullut minun olevan leskenä ja oli tänne tulossa. Hän ei ole ollut naimisissa. Ja nyt minä olen luvannut mennä hänelle.»
Eirik huomasi isää alkavan nykiä, kuten joskus nyki halvaantunutta puolta kasvoista ja kipeätä käsivartta.
»Sitten sinä olet lupautunut kahdelle miehelle —» Eirik pysähtyi, sanoi sitten hiljaa: »Nyt on jo liian myöhäinen ilta siitä puhuttavaksi. Odota huomiseen.»
»Ei tässä tarvita pitkiä puheita. Se on totta, että olen lupautunut kahdelle miehelle. Mutta yksi vain voi saada minut. Ja se on Aslak.»
»Mutta isä ja minä olemme antaneet sanamme yhdelle miehelle. Sinä annoit siihen suostumuksesi. Emmekä me syö sanaamme.»
»Yhden kerran minä jo olen mennyt naimisiin teidän molempien neuvon mukaan.» Entinen vihertävä väike hänen silmissään oli vain kuin entisen heijastusta, mutta se johti Eirikin mieleen sen kerran, jolloin hän uskoi sisaren murhanneen miehensä. »Minä en anna Ragnvaldille milloinkaan myöntymystäni. Ja ellette te anna minua Aslakille, minä lähden hänen kanssaan pohjoiseen sittenkin.»
»Sinä et saa sanoa niin, Cecilia — sinulla on kolme poikaa.»
»Niin, olen sitäkin ajatellut. Mutta he saavat jäädä sinun luoksesi — he ovat sinun perillisiäsi. Mitä sinä, Eldrid, sanot?» hän kääntyi kälynsä puoleen.
»Minä sanon, ettei sanan rikkomisesta ole hyvät seuraukset. Mutta ei ole myöskään hyvä mennä naimisiin sen kanssa, josta ei huoli. Teidän pitäisi odottaa vähän aikaa —»
»Aslak ja minä olemme odottaneet jo kyllin kauan. Mitä sinä, isä, tästä sanot. Emmekö me sinunkin mielestäsi ole odottaneet kyllin kauan?»
Olav nyökäytti.
»Isä —!» Eirik virkkoi kiivaasti, »ymmärränkö minä sinut oikein — tahdotko sinä, että me rikomme Ragnvaldille antamamme lupauksen?»
Olav laski terveen kätensä raskaasti Eirikin käsivarrelle ja nyökkäsi uudelleen.
»No, jos niin on, niin —. Sinä päätät, isä.»
Siitä asiasta ei puhuttu paljon muuta. Eirikin täytyi ratsastaa Ragnvaldin luo ja sanoa hänelle, minkä käänteen asia oli saanut. Ragnvald suuttui ensin silmittömästi, mutta pian hän sanoi, että naiminen saa olla: »Jos Cecilia tahtoo niin, en suinkaan minä tahdo häntä pakottaa muuhun.»
Eikä siis Ragnvald tullutkaan Hestvikeniin Olavinpäiville, vaan Aslak Gunnarinpoika. Vieraan astuessa maahan hevosen selästä ja tullessa Eirikiä kohti Eirik huomasi hänen ontuvan. Eirikin valtasi vastenmielisyys, tai hän ei oikein tiennyt, mitä se oli.
Heidän kihlajaisensa olivat syksyllä ja häät vietettiin seuraavana keväänä; Jørund oli silloin maannut kuolleena kaksi vuotta. Aslakilla ei ollut omaa kotia, vaan hän oleili veljiensä luona Yttre Dalissa: hän osteli hevosia niiltä seuduilta, joissa talonpojat harjoittivat hevosten kasvatusta, möi niitä Osloon ja pitkin valtakunnan rajaa; hän oli nyt varakas mies ja omisti osan monessa Ylämaan talossa, mutta hän ei pitänyt mistään niin paljon, että olisi mielinyt jäädä niihin asumaan. Niin sovittiin, että hän jäisi Cecilian kanssa asumaan Hestvikeniin.
Eirik ja Aslak elivät yhdessä ystävinä ja sopivat hyvin. Uusi vävy oli viisas ja toimelias, kunnon mies ja hänen kanssaan oli helppo tulla toimeen — Eirik huomasi sen. Mutta näiden kahden miehen välillä ei voisi milloinkaan syntyä lämmintä ystävyyssuhdetta, he tunsivat sen kumpikin. Ja kun Cecilia ja Aslak olivat olleet onnellisessa avioliitossa puoli vuotta, tuli Aslak sanomaan, että hän ajatteli hänen ja Cecilian voivan aivan yhtä hyvin muuttaa Saltvikeniin — hänen tai Eirikin oli kuitenkin yhtenään käytävä siellä katsomassa talon pitoa, ja heitä oli tässä talossa jo tarpeeksi monta, ja kun Ceciliakin nyt odotti lasta —.
Eirik ymmärsi, että heidän olisikin parempi nauttia onnestaan jossakin muualla, jossa ei mikään muistuttaisi kaikesta kauheasta tapahtuneesta, jossa Cecilia saisi olla yksin emäntänä ja jossa hänen ei tarvitsisi nähdä isäänsä Ja silloin Eirik ja Aslak sopivat heti asiasta.
* * * * *
Eirik ajatteli tätä kaikkea astellessaan alas luhdista ja muistaessaan sisarensa ilmettä, kun tämä istui kumartuneena sen lapsen puoleen, jonka hän oli saanut Aslakin kanssa. Ja hän muisti sitä myöhäissyksyn päivää, jolloin he muuttivat tänne; hän oli itse heitä tuomassa purjevenein. Satoi kovasti ja peltojen luona tie oli pitkän matkaa kokonaan veden vallassa; Aslak nosti vaimonsa syliinsä ja kantoi hänet aivan pihaan asti, vaikkakin hän oli likomärkä jaloistaan ja mies oli ontuva — no, ei sentään paljon. Ja Eirik muisti, mikä raivo syttyi Cecilian silmiin, kun hän kerran oli maininnut Aslakin ruumiinviasta: »Hän sai sen taistellessaan kerran yksin viittä miestä vastaan, silloin eräs heistä heitti hänet takaapäin lumeen, niin että hänen jalkansa katkesi.»
Hän ei uskonut Jørundin puheessa olleen rahtusenkaan verran totta. Cecilia ei ollut sellainen — eikä Aslakkaan. Sisar oli nyt hyvissä käsissä tämän miehen hallussa. Eirikin teki mieli mennä joelle katsomaan Aslakin parastaikaa rakentamaa myllyä — Aslak sanoi väsyneensä tuomaan aina viljaa veneellä Hestvikeniin jauhatettavaksi. Mutta Eirik ei oikeastaan milloinkaan halunnut erittäin mielellään tavata lankoaan, vaikkakin he aina kohdatessaan olivatkin hyviä ystäviä. Hän piti Aslakista ja uskoi hänestä kaikkea hyvää, mutta se ei sittenkään auttanut.
Hän oli sanonut Eldridille eräänä päivänä:
»Minä en tiedä, mistä se johtuu - mutta aina, kun minä olen Aslakin kanssa, minusta tuntuu, että hänellä on ikävä.»
»Sehän on mahdollista», hänen vaimonsa sanoi hymähtäen. »Mutta minä en sittenkään luule hänellä olevan niinkään ikävän kuin sinulla on.»
Eirik katsoi häneen hämmästyneenä: »No, siinä sinä oletkin oikeassa —» hän vastasi hymyillen.
Hän meni kirsikkametsänsä luo ja katseli sitä. Hänen ensimmäisistä taimistaan oli nyt tullut puita, joiden rungot olivat lapsen käsivarren paksuiset ja kiiltäväkaarnaiset; ylt’ympärillä kasvoi nuoria vesoja. Tämä pikku metsikkö oli täynnä keltaisia puhkeavia nuppuja joka oksalla. Ajan mittaan tulisi tähän samanlainen metsä kuin luostarinpuutarhassa.
* * * * *
Hän saapui kotiin iltapäivällä soutaen. Punaisten vuorien alla on vuonon rannalla, ennenkuin käännytään vartiovuoren editse, kapea hiekkaranta. Eirik huomasi isänsä seisovan siellä kädessään pieni jousensa, hän yritti jälleen käyttää halvaantunutta käsivarttaan ja kättään. Eirikiin koski joka kerran yhtä kipeästi huomatessaan, ettei isä voinut luopua yrityksestään — hän koetti yhä uudelleen saada vialliset jäsenensä tottelemaan.
Hän oli ainaisessa pelossa isänsä vuoksi, kun sairas vanhus liikuskeli ylt’ympäri yksin. Hän laahautui kauas kukkulan eteläpuolelle, ihmiset olivat nähneet hänen istuvan siellä katselemassa Saltvikeniin. Mutta Eirikin kysyttyä, soutaisiko hän isän sinne kerran katsomaan taloa, Olav vain pudisti päätään. Hän kulki vuonon ympäri, Kverndalenin poikki, Härkätunturin yli. Hän voisi helposti horjahtaa tai saada taas halvauksen, niin että hän jäisi makaamaan ja menehtyisi. Mutta Eirik ei uskaltanut lähettää ketään pitämään vanhusta silmällä — hän oli huomannut, ettei hän voisi tuottaa isälleen sen suurempaa mielipahaa. Ja hänen täytyi saada mennä — hänen olisi aivan mahdotonta sietää ainaista kotona istumista tai sairaan ruumiinsa laahaamista pihalla rakennusten välissä.
Eirik toisti jokaikinen päivä rukouksensa saada sovittaa rangaistus isänsä puolesta. Ja yhä syvemmin hänet valtasi vavistus — hän pelkäsi kykenemättömyyttä, avuttomuutta ja työhön pystymättömyyttä. Sillä hän tiesi, ettei mies voisi pitää sitä muuna kuin nöyryytyksenä — vielä suurempana häpeänä kuin olla ilkityön tekijä. Hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt niin elävästi, että kaikesta ylpeilemisestä oli korkeinta se ylpeys, joka lähtee ruumiinvoimista ja täydellisestä terveydestä.
Mutta kukaan muu, Eldridiä lukuunottamatta, ei huomannut hänen harjoittavan katumusharjoituksia; hänen täytyi pitää huoli siitä, ettei kukaan huomaisi mitään arkipäiväin työssä. Silloin vaimo sanoi hänelle eräänä päivänä:
»Nyt on kaikki toisin kuin silloin, kun me toisemme tapasimme, Eirik. Meitä ajoi silloin eteenpäin viha ja raivo. Minä en tahdo siitä nyt enää puhua mitään, mutta sinun pitää tietää, että minä olen valmis, päättyipä meidän yhdyselämämme miten tahansa.»
»Sinun on ajateltava asiaa tarkoin», sanoi mies rauhallisesti. »Se, mitä sinä tarkoitat, voikin olla hyvä ratkaisu, mutta sitten vasta, kun me molemmat olemme siitä yksimieliset.»
Kului taas talvi, ja sitten tuli kevät — sinä vuonna hyvin varhain. Heti, kun lumi oli alkanut sulaa vuonon ympäriltä, Olavin valtasi entinen levottomuus — hän kuljeskeli ylt’ympäri myöhään ja varhain, vaikkei hän kovin kauas enää päässytkään. Pihalta näki aina vinon, kumaran olennon liikuskelevan hitaasti, joko kuvastuen taivasta vasten aurinkoisilla vuorilla tai peltojen pientarilla metsänreunan alla. Hän meni usein sinne, missä Kverndalenin joki laskee vuonoon. Vähän matkaa rannasta on ulospäin pistävän vuorennyppylän alla pieni, kuiva, ruohoinen mäki — Eirikin oli lapsena ollut tapana maata siellä ja kaivella ukonnuolia. Sieltä he usein tapasivat Olavin istumassa.
Oli tullut tavaksi, että Eldrid aina kävi hakemassa hänet kotiin ruoka-aikoina. Heti Eldridin Hestvikeniin tultua Olav oli kohdellut häntä sillä hiljaisella ja miellyttävällä kohteliaisuudella, joka oli sopinut hänelle niin hyvin hänen nuorempana ollessaan — milloin hän vain tahtoi tai muisti sitä osoittaa. Eldrid oli soljunut talon elämään paljon helpommin kuin esimerkiksi Aslak, ja Eirik huomasi Olavin pitävän hänen vaimostaan. Vähitellen oli käynyt niin, että Olav otti paljon mieluimmin vastaan miniänsä avun kuin muitten.
Olav kulki tuttua tietä eräänä aamuna peltoja pitkin. Viimevuotinen kuihtunut ruoho makasi maata myöten korkeilla pientareilla, mutta uudet, kiiltävät heinänkorret olivat viime päivinä niin voimakkaasti kohottaneet päätään niiden välistä, että ne pian jäivät uuden, viheriän vaipan alle. Pysähtyessään katseli Olav niitä aina, näkemättä, sillä kuihtuneen angervon ja muun ruohon jäännökset kiersivät uusien, rypyllisten lehtien ympärillä. Olav nojasi raskaasti keppinään käyttämäänsä keihääseen. Hän oli jo niin tottunut jalan pakotukseen, että hän tunsi sen ajattelematta sitä sen enemmän; tervettäkin jalkaa pakotti nivelistä, ja se oli aina hellä ja väsynyt, mutta halvaantunutta repi ja nyki pahasti.
Lehtipuut olivat metsän reunassa jo puhkeamaisillaan, jotkut olivat jo täysin viheriät. Samat puut puhkesivat joka vuosi aina ensimmäiseksi — aikaisin oli täällä vuonolla aina se nuori tuomi, joka kasvoi suurella vainiolla Hvitserkin kukkulan juurella. Hän huomasi vasta tänään, että siitä olikin jo tullut vanha, paksu puu, jonka keväänviheriä latva levisi komeana.
Linnut lentelivät metsikössä; puitten välistä kuului laulua ja viserrystä. Jotkut raidat seisoivat joen rannalla puhjenneista kukista kullankeltaisina, ja niistä lähtevä tuoksu oli pehmeä ja liian imelä.
Olav meni sillan poikki, pyrki mäkeä ylös tavalliselle istuinpaikalleen kalliopaaden alle. Silloin hän kuuli mäen vierusta lasten ääniä, he uivat lahden rannalla. Hän laahautui reunemmalle, pysähtyi puhkeavien leppien taakse ja katseli lapsukaisia.
Sama kuiva mäki ulottui täällä pitkälle pikku vuorien keskelle metsän sisään Härkätunturin sivua pitkin. Lahti oli tässä matalaa ja pohja hienoa savea, niin että vesi oli loiskuttelevien ja juoksevien alastomien lasten ruumiiden ympärillä maidonvalkoista. Kolbein oli siellä myös — hän tunsi tyttärensäpojan oljenvärisen pään. Poika oli nyt kymmenvuotias, niin laiha, että luut näkyivät rinnassa, ja nivelsolmut olivat korkealla, kuten kasvavalla heinänkorrella. Toiset olivat uuden, vanhan Toren jälkeen tulleen rengin lapsia, ja sitten siellä oli joitakin, jotka luultavasti kuuluivat niihin uusiin asukkaihin, jotka Eirik oli ottanut Rundmyriin.
Kolbein ui kilpaa toisen pojan kanssa — polskutteli ja touhusi liikaa, vanhus tuumi. Kuivan kaislan ääressä puuhaili pienokainen — se oli rengin nuorimmainen, Olav huomasi hänet samaksi poikapalleroksi, joka päivin ryömi pihamaalla. Lapsi huusi kiukkuisesti tuon tuostakin, sillä sen siinä tallustellessa pisteli jalkoihin, mutta kukaan ei pitänyt sitä silmällä ja niin se taaperteli eteenpäin omin neuvoin. Sisar, jonka piti hoitaa pikku lapsia, istui suurella kivellä kaukana vedessä, ja hänen edessään seisoi pitkä kaunis poika vyötäisiään myöten vedessä. Nämä kaksi olivat muita vanhempia, ehkäpä kaksitoista-kolmetoistavuotisia. Sisar istui ottaen vastaan pojan avaamia ja hänelle antamia simpukan kuoria — tyttö oli vaalea ja kaunis, rinnat jo hiukan pyöristyivät, tukka riippui pitkin selkää tumman märkänä.
Silloin Olavista tuntui yht’äkkiä, ettei voinut olla puolta vuosisataa siitä, kun he olivat Frettasteinin lapsijoukon suurimmat, heidän leikkiessään pohjoisessa metsälammikossa. Hänestä tuntui, että se olikin vain hänen uneksimansa unen kaltainen, eikä siitä ollut niin kauan —.
Paksu pojan pallero oli jo tullut aivan mäen laitaan. Se tulla taarusti hajasäärin ja totisena, maha pullollaan — ja samassa Olav huomasi edessään ja aivan lapsen tiellä paksun kyykäärmeen paistattamassa päivää kivien kupeella. Hän astui sinne — vaistomaisesti olivat hänen askelensa tanakammat rientäessään käärmettä kohti. Mutta aikoessaan iskeä keihäällään se kähisi, iski kiiltävään teräkseen — sitten se livahti kivien alle.
Pienokainen oli alkanut huutaa. Olavin katsoessa taakseen seisoivat toiset veden reunalla katsellen, mutta isosisko riensi sinne niin, että vesi pärskyi ympärillä.
Vähän ajan kuluttua, kun hän makasi paaden alla, menivät lapset hänen ohitseen polkua myöten, pensaitten taitse; he olivat kotimatkalla. Isosisko talutti poikapalleroa kädestä, veti häntä perässään jutellessaan ystävänsä kanssa:
»Ei, emme me häntä pelkää. Äiti sanoo, että meidän pitää vain tehdä ristinmerkki hänet nähtyämme, silloin hän ei voi tehdä meille pahaa. Mutta ruman näköinen se paha-Olav on. Hänestä tuli sellainen, kun hän seisoi kirkonovella Oslossa ja hänen piti vannoa vala käsi Raamatulla — hän vannoi väärin, ja silloin hän sai halvauksen ja hänestä tuli tuollainen. Hänen vasen kätensä on musta!»
Olav vilkaisi vaistomaisesti vasenta kättään — mustahan se ei ollut, eikä valaa vasemmalla vannotakaan —. Mutta sehän oli vain lasten juttua —. Mutta — voivatko lapset keksiä sellaista valasta, entä nimi paha-Olav.
Merkki, merkki, sitä hän odotti — hän etsi sitä mahdollisesta ja mahdottomasta. Lasten leikeistä ja pikkutytön sanoista —.
* * * * *
Hän näki illalla tytön taas. Tämä kulki metsänreunaa kohti äitinsä ja erään apulaisnaisen kanssa, heillä oli kiuluja ja sankoja he olivat menossa karjamajalle. Ei, nyt hänessä ei ollut mitään, mikä olisi muistuttanut Ingunnia. Hän ei ollut milloinkaan kiinnittänyt huomiota, miksi he häntä kutsuivat — Reidun, sanoi äiti.
Reidun huomattuaan Olavin katselevan häntä, kävi levottomaksi ja teki salaa ristinmerkin.
* * * * *
Olav oli mielestään nukkunut vain hetken verran, kun hänet herätti kova särky kylkiluun reunassa — mutta tänä yönä se oli entistä kovempi ja sitten hänellä oli vilu; lapaluitten välissä oli jääkylmä tunne, hänen hengittäessään se tuntui leviävän kautta koko ruumiin, niin että tuskanhiki virtasi pitkin ruumista — ja kädet ja jalat olivat kylmät kuin kivi.
Ehkäpä hän oli maannut tänään mäellä liian kauan, hän ajatteli, näin vanhana ja raihnaana.
Sitten tuli kuumeen aalto — se kasvoi kasvamistaan, kunnes hänestä tuntui, että hänen päänsä ja ruumiinsa oli hehkuvan kuuma, mutta raajat olivat jääkylmät. Kuume tuntui säteilevän siitä paksusta pahan kyhmystä, joka oli piilossa hänen rintakehänsä reunan alla; tuntui kuin siellä olisi hehkuvan kuuma kivi ja sieltä nousevat pistävät tuskat, jotka levisivät keuhkoihin ja sinne tänne suolistoon, täyttivät koko hänen ruumiinsa kovalla tuskalla. Hänen sisässään kierteli lakkaamaton kipinäsade ja nyt se nousi päähän ja kierteli ylt’ympäri pääkoppaa, tuntui kuin ihon pinnalla olisi kävellyt muurahaisia; nyt hän näki kipinöitä, nyt ne lentelivät kieppuvassa ja pyörivässä pimeydessä, vuodekin kieppui hänen allaan, mutta tuskankyhmy rinnassa paisui vain, hän makasi vavisten ja taistellen, ettei huutaisi ääneensä, ja hiki valui virtanaan. Kunnes kuvotus nousi ylöspäin väkisin, levisi rinnassa ja kurkussa, täytti hänen suunsa verellä ja pahalla maulla, kunnes harhateillä kulkeva verivirta mursi yhteen puristettujen hampaitten padon.
Heti verioksennuksen jälkeen helpotti. Hän makasi velttona ja tunsi kivun painuvan takaisin ajokseen, ja nyt pakotti oikein oikealla ja rehellisellä tavalla, kuten haavaa pakottaa. Häntä vilutti nytkin läpimärkien vuodevaatteitten keskellä, mutta se tuntui hyvältä. Kunhan hän olisi jaksanut pyyhkiä vuoteesta altaan veren pois — siinä oli niin paha haju. —
— Samassa hän olikin ulkona polulla, joka johti rotkon halki, sen kahden puolen kohosi kalliopaasia ja yläpuolella kasvoi kuusikkoa. Rotkon päässä hän näki syvällä vettä, oli pilvinen ilma, toisella puolella maa oli sumun peitossa — ja hän tunsikin seudut; hän oli kotona Mjösenin rannalla ja siinä kulkiessaan hän oli näkevinään itsensä kuusitoistavuotiaana, vaaleana ja viheriänä kuin raakile, viileätä, nuorta terveyttä uhkuvana.
Hän huomasi nyt Ingunnin kulkevan jonkin matkaa edellään — vanhassa, punaisessa mekossaan, paksut, vaaleanruskeat palmikot olivat puolittain purkautuneet ja riippuivat pitkin hänen kapeata selkäänsä. Hän joudutti askeleitaan, Ingunn kuljeskeli hitaasti kiirehtimättä, mutta vaikkakin Olav kuinka kiirehti, ei hän saavuttanut häntä — välimatka pysyi yhtä pitkänä.
Hänellä oli jousi olalla — se oli sama, jonka hän oli itse Ingunnille hankkinut, siinä oli punainen varsi ja lyhyt kärki, mutta kun Ingunn sen sai, täytyi Olavin aina sitä kantaa hänen puolestaan. Se alkoi painaa kovasti, se tuli yhä vain painavammaksi, kunnes olkapäätä särki ja hänen täytyi painua sen alla kumaraan — ja Ingunn kulki yhä hänen edellään, eikä hän saavuttanut häntä.
He olivat siten saapuneet rannalle ja kulkivat lahden rantaa. Ranta oli hienoa, valkeaa hiekkaa, johon meri oli nuollut mustan raidan, vesi oli ulompana harmaata. Hän näki yhä Ingunnin edellään; olkapäällä oleva jousi painoi häntä maahan ja rinnan alla hänellä oli kirvelevä haava, josta veri pursusi — hän näki sen virtaavan hiekkaan, joka imi sen tuhansin ahnein pikku suin —
– Olav heräsi pilkkopimeässä ja huomasi huutaneensa, Hän kuuli jonkun tuvan puolella nousevan vuoteesta ja iskevän tulta. — Eirik tuli hetken päästä oviaukkoon palava päre kädessään, alastomana, harteillaan nuttu, jonka helman hän oli kietonut vyötäisilleen.
»Isä, oletko sinä sairas?»
Eldrid tuli miehen takaa näkyviin. He valaisivat häntä:
»Hän on taaskin oksentanut —» Eldrid sai käsiinsä räsyn, kuivasi häntä ja vuodetta, Eirikin kohottaessa isää. Hän oli unenpöpperössä ja tarttui kömpelösti ja kovakouraisesti, niin ettei Olav voinut pidättää tuskan parahdusta: tuskankipinät alkoivat hänessä jälleen läikähdellä.
»— täällä on vain verta ja verihyyhmää —»
»Hän on likomärkä. On paras panna hänen ylleen enemmän vaatetta.»Eldrid haki nahkaset.
»Kannanko minä sinut sisään, isä — tuvan vuoteeseen?»
Olav pudisti päätään kieltäen — hän makasi pieluksien varassa voimatonna.
»Minä jään tänne yöksi — häntä ei voi mitenkään jättää yöksi yksin»,Eirik sanoi vaimolleen.
Olav pudisti jälleen päätään, nosti tervettä kättään kieltäen.
Toiset menivät pois nukkumaan. Tuskatkin laskeutuivat jälleen nopeasti sairaaseen paikkaan — maattuaan vähän aikaa liikkumattomana ei tehnyt enää niin kipeää. Kunhan ne vain olisivat huomanneet antaa hänelle jotakin juomista —. Ja täällä nahkasten alla oli niin kuuma — Olav työnsi ne lattialle.
Hänen ei ollutkaan nyt kovin paha olla. Jäljellä oli ainoastaan kipu rinnan alla ja se tuntui joka hengityksellä painuvan syvemmälle rintakehään. Vähän ajan kuluttua hänen ruumiinsa tuntui vanhalta alukselta, joka oli rannalla puoleksi vajonneena, ja jokainen sitä kohottava aalto irroitti lautoja yhä enemmän kaarista, ja hänen sielunsa oli kuin lintu, joka istui lahonneen laivan sisällä huljuilevan laudan reunalla, ja kun se irtaantui kokonaan ja ajautui tiehensä, lentäisi lintukin pois. Mutta virta tuuditti hänet vähitellen uneen —.
Hän heräsi janoon — hänen ei ollut niinkään paha olla, mutta häntä kiusasi sitä enemmän häntä ympäröivä kylmä, vanhanmiehen ja kuoleman hajuinen ilma. Hän ei voinut muistaa, oliko hän nähnyt unta vai mitä, mutta hänelle jäi unesta se tunne, että hän on kuluneen ja sairaan, kuoleman kanssa kamppailevan vanhan ruumiin sisällä nuori vanki.
Vuoteen jalkopäässä oli puutapilla suljettu luukku. Olavia kiusasi jano ja hengen ahdistus ja hän mietti nousta avaamaan sitä. Hän yritti kohottautua kolme, neljä kertaa, mutta hänen liikkuessaan tuskat alkoivat raivota.
Mutta hän teki sen sittenkin — ponnistus ja hän pääsi polvilleen vuoteen jalkopäähän. Hän makasi vuoteen laitaan nojaten ja odottaen, että äkkiliikkeen aiheuttamat sietämättömät tuskat asettuisivat.
Uusi tuskien aalto tulvahti hänen tarttuessaan tappiin ja nykäistessään sitä itseensä päin. Se oli lujassa Olav puri hampaansa yhteen ja pidätti huudon tulisten paholaisten raivotessa hänen sisuksissaan, mutta sitten hän vaipui vuoteen hevosenpääkoristeista reunaa vasten tappi kädessään tuntui niinkuin tämä olisi ollut hänen elämänsä kaikkein raskain työ, kyynelet virtailivat suoranaan hänen vääntyneillä kasvoillaan hänen hengittäessään syvään sisään virtailevaa aamu-ilmaa. Ulkona oli valoisa, kirkas aamu, ja linnut aikoivat heräillä.
Hän vääntäytyi vuoteesta pois, hoiperteli etsimään Hän huomasi olevansa vain vanha, kuolemansairas mies, joka kopeloi pimeässä huoneessa puolellatoista kädellään löytääkseen ylleen joitakin vaatteita, ja liikkuminen koski niin, että hiki ja kyynelet valuivat virtanaan ja hän puri hampaitaan estääkseen huudon pääsemästä ja herättämästä tuvassa makaavia. Mutta samassa hän tunsi, että hänen sisässään hän itse taisteli vihollisjoukon lävitse voitti ne ratsain — kaikki ne taistelut, joissa hän oli asetta käyttänyt, häämöittivät hänen edessään kuin uni-enteet, mutta nyt oli tosi kysymyksessä ja hän taisteli raivoisaa taistelua, pakottaakseen jäsenensä tottelemaan.
Hän pääsi tupaan seiniä myöten hapuillen, pääsi siitä eteisen ovelle ja sai sen auki. Sitten hän saapui ulko-ovelle ja sai senkin avatuksi. Ja niin hän seisoi jääkylmällä kynnyspaadella, avojaloin, yllään paita ja vaippa; aamu-ilma virtaili häneen ja täytti pakottavan rinnan; se koski, mutta se teki vielä enemmän hyvää.
Hän katseli ulkohuonerakennusten takaa kohoavaa jyrkkää tunturia, jossa kasvoi viheriää heinää ja jonka halkeamissa kiipeili lehteviä pensaita, ja jokainen lehti odotti hiljaa; valkoista aamutaivasta vasten seisoi petäjikkö liikkumattomana odottamassa.
Merta hän ei nähnyt, mutta hän kuuli sen hiljaa aaltoilevan vuoren alla ja pikku laineet kuuluivat loiskivan rantakivien välissä. Hän tahtoi nähdä meren vielä kerran —.
Hän etsi tukea kädellään hirsistä ja kulki talon seinämää pitkin, kunnes seisoi nojaten nurkkaukseen. Rantaan painuva polku laskeutui yksinäisenä ja autiona pitkin vartiovuoren juuren turvissa leviävän pellon piennarta, viljan oraat kasvoivat teräväpäisinä vieri vieressä. Tien alapäässä ranta-aitat kumartuivat kuunnellen meren puoleen, joka loiskueli ja solisi hiljalleen paalujen välissä.
Olav irroitti kätensä renkituvan nurkkauksesta. Hän hapuili eteenpäin ilman tukea. Hän pääsi vähän matkaa vartiovuorta ylöspäin, mutta sitten hän vaipui maahan ja jäi makaamaan pieneen vuoressa olevaan koloon, vuoteena kuivia, päivänpaahtamia turpeita.
Väririkkauksiaan jakeleva päivä lämmitti hänen ylitseen kaareutuvaa mahtavan suurta holvia ja vuonoa alapuolella sekä rantojen metsiköitä. Linnut olivat heränneet metsissä ja lehdoissa. Makuupaikastaan hän näki linnun istumassa nuorella kuusenkelkällä harjulla, se kuvastui mustana pilkkuna keltaista aamunkoittoa vastaan; hän näki sen pöyhistyvän ja vetäytyvän kokoon aivan kuin pieni sydän sykkisi; siitä läksi kirkkaita huilunsäveleitä lähteenjuoksun tavoin leviten yli ympäristön unisen sirkutuksen, mutta se sai vastauksen synkeästä metsästä. Pilven möhkäleet alkoivat taivaalla punertaa, ja hän oli käydä kärsimättömäksi tässä maatessaan ja odotellessaan —.
Hän huomasi kaiken ympärillään myöskin odottavan. Vuoria vasten loiskiva meri, vuoren koloihin juurtunut pihlaja ja koivu, joitten lehdet eivät vielä olleet täysin auenneet — ne vapisivat kärsimättömästi, mutta sitten ne rauhoittuivat. Kivi, jota kohti hän käänsi kasvonsa, odotti myöskin katsellen taivaan ja meren valkeutta.
Hänen muistonsa komeroista sukeltautui esille sana — aamusaarna, jonka hän oli kerran osannut. Kaikki metsän puut riemuitsevat Hänen kasvojensa edessä, sillä Hän tulee tuomitsemaan maanpiiriä oikeudella, aallot taputtavat käsiään —. Hän ymmärsi niiden nyt odottavan, puut, jotka versoivat hänen maansa vuorilla, kaikki, mikä kasvoi ja versoi hänen pelloillaan, aallot, jotka loiskuivat lahdella – kaikki odottivat tuomion tulevan heidän jumalattomalle ja uskottomalle isännälleen. Sitä maa tuntui odottavan joka ainoa hetki, mutta aamunkoiton väristessä pettynyt maa veti henkeä niin, että sen kuuli — murheissaan ja säälimättömänä, kuten häväisty neitonen, se odotti saavansa hyvitystä ihmisiltä, jotka yksitellen astuivat valmistavaa tuomiota kuulemaan. Se lankesi joka hetki ja minuutti; mutta se oli sitä vapahdusta, jota päivä julisti päivälle ja yö kuiskasi aina seuraavalle yölle. Kaikki muu Jumalan luomakunta lauloi ylistysvirttä — Benedicite omnia opera Domini Domino — hänkin oli sen osannut nuorena ollessaan. Mutta ne, jotka Jumala oli asettanut päälliköiksi ja maan kuninkaiksi, pettivät Jumalan ja taistelivat toisiaan vastaan, kavalsivat Jumalan ja kavalsivat vertaisensa.
Kuusenkelkällä oleva lintunen antoi yhä sävelensä soida ja helistä. — Hänkin oli saanut elämänsä läänityksekseen, hänestä oli tullut täysi-ikäinen, sillä rikas Jumala oli antanut hänelle lipun kannettavakseen ja ripustanut miekan hänen olalleen ja pannut sormuksen hänen sormeensa. — Eikä hän puolustanut lippua, vaan tahrasi miekkansakin huonoilla teillä ja unohti sormuksen merkityksen — hänen oli astuttava esiin, eikä hänellä ollut mainittavana ainoatakaan tekoa, jonka hän olisi tehnyt täydellä ja järkähtämättömällä uskollisuudella, eikä ainoatakaan työtä, johon voisi osoittaa ja sanoa sitä hyvin tehdyksi —. Herra, älä käy tuomiolle palvelijasi kanssa vihassasi äläkä tuomitse minua oikeutesi mukaan —.
Hän näki yllään taivaanlaen täynnä valkoisia pilviä, ne seisoivat vieri vieressä kuin suuri suunnaton lammaslauma — mutta ne olivatkin ihmisiä. Ne olivat valkoisia, ja niitä valaisi sisäinen valo täyttäen ne, kuten aurinko täyttää pilvet. Ne liikkuivat hiljaa lipuen korkealla hänen yläpuolellaan, katselivat häneen — hän tunsi äitinsä ja tiesi muittenkin olevan siellä, Ingunnkin oli —.
Aurinko nousi, hän ymmärsi sen kyllä — mutta se oli kuin kirjoitusta. Hän oli tuijottanut sillä tavalla valkoisella vasikannahalla oleviin hienoihin kirjainkuvioihin, kunnes hän äkkiä tunsi sanan — se oli silloin, jolloin Arnvid opetti hänelle kirjaimia.
— Silloin säteet läksivät valonlähteestä ja virtailivat hänen ylitseen. Hän tuijotti hetkisen avoimin silmin suoraan auringon silmään, ja hänen teki äkkiä mielensä täynnä kaipuuta ja rakkautta tuijottaa vieläkin syvemmälle suoraan Jumalaan. Hän vaipui takaisin punaiseen tuleen, kaikki hänen ympärillään oli hehkuvaapa hän tiesi, että hänen ympärillään oli nyt tulessa se vankitorni, jonka hän oli ympärilleen rakentanut. Mutta häntä ympäröivän katseen voitelemana hän pääsi kulkemaan koskemattomana palaneen talonsa hehkuvan tuhkan yli sen Silmän eteen, joka on itse iäinen autuus, eikä häntä polttava tuli ollut niin tulista kuin hänen ikävänsä oli—.
* * * * *
Eirik löysi isänsä makaamassa tajuttomana kaukana vuorella, rientäessään aamulla ulos säikähtyneenä, kun isä ei ollutkaan vuoteessaan.
Kuolema ei nyt ollut kaukana, hän näki sen. Hiukset olivat lähteneet märkinä suortuvina, Olav oli painunut kasaan ja nenäkin oli valkoinen, mutta hänellä ei nyt näyttänyt olevan tuskia. Eirik lähetti sanoja — papille ja Rynjulin vanhukselle sekä Saltvikeniin. Hän käski sanoa sisarelle, että hänen oli tällä kerralla tultava — Cecilia ei ollut astunut jalallaan Hestvikeniin muutettuaan Aslakin kanssa pois puolitoista vuotta sitten, ja Eirikin pyytäessä häntä katsomaan isää hän oli aina keksinyt esteitä.
He olivat kaikki hänen ympärillään kamarissa, sekä omaiset että palkolliset, kun sira Magne astui sisään puettuna albaan ja stolaan laulaen.
»Pax huic domui»
ja ristiinnaulitun kuvaa kantava apulainen lauloi:
»et omnibus habitantibus in ea.»
[Pax huic domui j.n.e. Rauha olkoon tälle huoneelle ja kaikille siinä asuville.]
Kolbein ja Torgils saivat pitää kynttilöitä. He seisoivat katsellen jännitettyinä kuolevaan isoisään. Lapset olivat aina tienneet, että tässä vanhassa, heidän elämänsä ulkolaitoja hipovassa, vinossa, kokoonluhistuneessa, mykässä miehessä oli jotakin synkkää ja salaperäistä, mutta arkioloissa he eivät olleet häneen kiinnittäneet mitään erikoista huomiota. Nyt he seisoivat tuijottaen huomaamatta, miten sulanut tali virtaili pitkin heidän sormiaan — kynttilän lempeässä valossa hohti kiiltävä, valkoinen tukka tuuheana ruskealla pieluksella — Eldrid oli järjestänyt hänelle kaikki hienosti. Harmaine kasvoineen, toinen poski viallisena, silmäluomi puolittain alaspainuneena ja suu vinossa, mutta otsa ja toinen puoli kasvoja kauniina ja kirkkaana hän muistutti erästä Mariankirkon portin kivipilareissa olevaa päätä, sillä senkin vasen sivu oli lyöty rikki.
Jännityksestä vavisten pojat tuijottivat — tapahtuisiko mitään, muuttuisivatko ruhjoutuneet vanhanmiehen-kasvot toisenlaisiksi papin päästäessä hänet synneistään Jumalan nimeen. Seisovan papin vieressä oli polvillaan Eirik-eno, liikkumattomana kuin kuvapatsas, hänen harmahtava päänsä oli painuksissa ja hänellä oli hienon liinakankaan alle peitetyissä käsissään talon paras hopeamalja, jossa oli kuusi pientä lumivalkoista villahahtuvaa. Hän lausui apulaisen kanssa kirkkaalla äänellä vastaukset; pojat eivät ymmärtäneet rukouksista mitään, mutta muistivat taivuttaa päänsä aina Jeesus-nimeä ja Gloria Patria mainittaessa.
Sitten tehtiin kuolevalle, joka ei ollut voinut tehdä rippiä, kysymykset norjan kielellä — aina katumusta, uskoa, toivoa ja rakkautta mainittaessa kuoleva löi rintaansa ja kumarsi päällään. Hänen toisessa, näkevässä silmässään, jossa kynttilän valo loisti, lapset katselivat toiseen maailmaan, josta he eivät ymmärtäneet mitään, mutta musertunut kasvonpuolikas ei tullutkaan eheäksi, kuten he melkein olivat uskoneet. Sitten pappi ja eno rukoilivat Kyrien, ja sira Magne luki kirjastaan hyvin pitkän rukouksen ja kutsui isoisää nimellä Olavus, Eirikin painaessa päänsä yhä syvemmälle, ja heidän takanaan kaikki kamarissa olevat itkivät, Una kaikkein enin.
Eirikin otsa tapasi melkein lattiaan apulaisen rukoillessa Confiteoria — sen he osasivat ja nyt tuli synninpäästö »misereatur» ja »indulgentiam».
He eivät olleet milloinkaan nähneet kuolevan voitelua ja seurasivat tarkoin papin sormia tämän ottaessa erikseen jokaisen villahahtuvan Eirikin käsistä maljasta, kostuttaessa sitä öljyyn ja pyyhkiessä ristinmerkin isoisän silmien, korvien, nenän, suun ja käsiselkien yli. Sitten Eirik kohotti toisella kädellään yhtä liikkumattomana peittoa kuolevan jaloilta — siten pyyhittiin pois armon krismalla kaikki, mitä hän oli syntiä tehnyt silmin ja aistein, sanoin ja käsin ja joka askel, minkä hän oli oikealta tieltä poikennut.
Ja nyt lapset odottivat hartaasti kaiken loppuvan, sillä heitä väsytti seisoa hiljaa ja pidellä kynttilöitä, ja Eirikin selkä ja hartiat vapisivat tuon tuostakin, aivan kuin hän olisi itkenyt ja hänen äänensä oli samea hänen sanoessaan responsoriot.
* * * * *
He olivat iltapäivällä pihalla; mutta he eivät saaneet alkaa mitään leikkiä, sen he tiesivät, sillä sira Magne palaisi illalla ja toisi isoisälle Corpus Dominin. Mutta vähän ajan kuluttua he unohtivatkin ja pitivät aikamoista melua — eiväthän Kolbein ja Audun usein nähneet Torgils-veljeä — ja sitten heidän täytyi pohtia voudin lasten kanssa, mitä he aamupäivällä olivat nähneet. Reidunkin oli ollut kamarissa, ja hän oli nähnyt, miten Olavin musta käsi oli muuttunut valkoiseksi papin sitä voidellessa, ja Kolbein ja Torgils myönsivät niin käyneen — ainakin he olivat nähneet sen vaalenneen.
Sitten heidän täytyi mennä naistentupaan; Rynjulin vanhukset lepäsivät siellä, ja pieni, punatukkainen veli, Gunnar, oli oppinut kävelemään sen jälkeen, kun veljet olivat viimeksi olleet Saltvikenissä. Audun muisti Gunnarin olevan täällä ensi kerran — sitten he läksivät hänen kanssaan pihalle, kunnes Aslak tuli ulos ja käski heidän olla hiljaa.
* * * * *
Eirik ja Cecilia istuivat kahden vanhassa tuvassa. Räppänä oli auki ja ilta-aurinko paistoi sisään, valaisten siniseksi ylöspäin kohoavan savun, joka nousi ohuena, nuoraisena viimeisestä sammuvasta kekäleestä. Vähän ylempänä savunuora aikoi lainehtia, sitten se levisi keveänä ja vaaleana kattotuolien alle. Molemmat istuivat ääneti katsellen savun leikkiä, ja ulkoa kuului kimeitä pojanääniä ja pihakalliolla tömisivät lasten askelet.
Kerran poika nousi, kurkisti kamariin sairasta.
»Hän nukkuu nyt», hän sanoi palatessaan. Ja sitten: »Kun hän herää, etkö sinä juttelisi hänelle kahden kesken hetken aikaa?»
»Eihän kukaan voi hänen kanssaan puhella, Eirik.»
»Sano hänelle ainakin se, mikä sinulla on sydämelläsi —»
»Johan me kaikki olemme sanoneet hänelle hyvästit. Mitä muuta enää olisi sanomista —?»
»Cecilia», Eirik virkkoi hiljaa, »luuletko sinä, ettei isä ole huomannut, että näinä neljänä vuotena sinä olet mieluimmin ollut häntä näkemättä. Kun hän tuli sisään, sinä läksit mieluimmin heti pois tuvasta. — Niin, en minä unohda, että hän loukkasi sinua kerran kovin —»
»Minä olen antanut sen hänelle anteeksi kauan sitten», Cecilia vastasi kiireesti. »Ei se sitä ole. Mutta etkö sinä, veli, ymmärrä — jos sinun ja Eldridin on ollut vaikea katsella häntä sellaisena kuin hän on ollut, ei elävä eikä kuollut — on minulle ollut vieläkin vaikeampaa, kunhan muistat, mitä kaikkea tapahtui ennen hänen tällaiseksi tuloaan.»
»Mutta etkö sinä sitten muista, minähän kohotin kirveeni häntä kohti — eikä se ollut minun ansiotani, ettei minusta tullut isäni murhaajaa. Päätä siitä, onko minun ollut helppo nähdä häntä tällaisena näinä neljänä vuotena — minähän muistan, minkälainen hän oli ennen hän oli paras mies, mitä olen koskaan nähnyt, ja kaunein ja jaloin.»
»Nyt sinä sanot niin, Eirik. Minä en muista muuta kuin että te olitte aina vihoissa — aina niistä vuosista asti jolloin sinä olit pikku poika, siihen asti, jolloin sinä läksit kodista ja menit naimisiin häneltä kysymättä. Sinä et milloinkaan viihtynyt täällä kotona meidän luonamme, ja aina, kun tulit kotiin, sinä läksit melkein samassa pois — ja siitä sinä syytit isää: sinä sanoit hänen olevan aivan mahdottoman —. Etkä sinä minun mielestäni ollut kovinkaan väärässä — hän oli usein sinua kohtaan mahdoton, ja kaikkien meidän oli vaikea elää hänen kanssaan Mutta minä sanon sinulle — minä olen antanut hänelle koko sydämestäni anteeksi, kuten kristityn naisen tulee —»
»Se on oikein, että olet antanut anteeksi kuten kristityn naisen tulee —» Eirik naurahti. »Mutta eikö sinun mielestäsi isän ja tyttären välillä ole sentään jotakin —?»
Cecilian silmät tulvahtivat täyteen kyyneleitä:
»Minä olen ollut kuuliainen tytär, Eirik„ Teistä ei kukaan tuntenut oikein Jørundia. Jumala olkoon sielulle armollinen — mutta olen itse ihmetellyt monta kertaa, etten tehnyt niin kuin isä luuli minun tehneen. Enkä minä luule tehneeni syntiä siinä, etten halunnut jäädä tänne katselemaan häntä, joka kuljeskeli täällä kaiken sen haamuna, joka on kauheampaa kuin jäädä teilattavaksi ja pyörien murskattavaksi — kun kerran pääsin yhteen Aslakin kanssa ja voin kerrankin sanoa iloitsevani elämästä! — Varsinkin, koska luulen, ettei isä välitä nähdä minua, enemmän kuin minäkään häntä!»
»Sitä sinä et tiedä! Totta on, että isä oli joskus äänetön ja tuikea — mutta tuomitse häntä hänen tekojensa mukaan, Cecilia! Minä uskallan väittää, ettet sinä ole nähnyt toista miestä, joka on toiminut niin ylevästi ja siten kuin kristitylle kuuluu, niin pienessä kuin suuressakin. Hän on ollut ensimmäinen ojentamaan apua köyhille täysin käsin, ensimmäinen avaamaan ovensa leskille ja jokaiselle, joka hänen suojaansa on tarvinnut — sinun Aslakisi voisi mielestäni sanoa siihen jotakin: sinä aikana ei ollut niinkään rauhallista — se oli kuningas Haakonin voiman vuosina — pitää luonaan suojatonta murhamiestä; etkä sinä enemmän kuin Aslakkaan voi vihoitella isälle siitä, ettei hän vielä kaiken lisäksi antanut sinua hänelle, ensimmäiselle pojannappulalle, joka sitä virttä alkoi veisata! Oletko sinä kuullut isän milloinkaan hyötyneen penninkään verran tai saaneen jalankaan mitan maata epärehellisin keinoin tai olemalla kova kanssakristityilleen — täällämain kuljeskelevista kelvottomista heittiöistä ei ainoakaan voi sanoa sanaakaan, joka tahraisi isän kunniaa ja mainetta. Mutta jos on ollut jokukin ihminen, mies tai nainen, jonka maine on poljettu jalkoihin — ellei isä ole voinut sanoa mitään pahojen puheitten estämiseksi, hän on kuitenkin vaiennut. Pahat puheet aina vaikenivat isän ovelle tullessaan — ellei joku meistä tarttunut niihin ja lähtenyt niitä kuljettamaan. — Oletko sinä unohtanut, että isä oli ensimmäinen mies tarttumaan aseisiin ja nostamaan talonpojat puolustukseen herttuan tullessa joukkoineen meidän seuduillemme, ja viimeinen, joka palasi ryöstettyyn kotiinsa raajarikkona ja kuninkaan millään palkitsematta.
»— Jumala minua armahtakoon, Cecilia, — minulla ei ole oikeutta sinua nuhdella; sinä olet ollut parempi tytär kuin minä poika — minä olen palkinnut hänet vain tottelemattomuudella ja järjettömällä uhmalla. Minä olin niin tyhmä, että suutuin, kun hän minun mielestäni rasitti meitä äänettömyydellään ja ankaruudellaan. Eikä hän minua sittenkään niin monta kertaa rangaissut kuin olisin ansainnut — sinun päällesi hän on tuskin milloinkaan laskenut rankaisevaa kättään — minun olisi pitänyt osata paremminkin —»
Eirik liikautti vasenta kättään, vilkaisi vasemman kätensä pikkusormen pätkään:
»Minä muistan, miten isän piti tämän katkaista. Minä olin silloin pieni — minä en ymmärtänyt elämän olevan kysymyksessä, ellei sitä oteta pois heti. Nähdessäni hehkuvan raudan minut valtasi pelko, niin että minä aloin juoksennella pitkin tupaa, minä ulvoin ja panin vastaan, niin että isän täytyi tarttua minuun väkipakolla —. Luuletko sinä hänen koettaneen suostutella minua korein sanoin —. Hän puhui minulle ankarasti, mutta kun se ei auttanut, hän painoi hehkuvalla raudalla omaa ihoaan luodakseen minuun rohkeutta —.»
Poika painoi kasvonsa käsiinsä, nyyhkytti hiljaa vähän aikaa. Mutta sitten hän nosti jälleen katseensa:
»Jumala antakoon meille kummallekin anteeksi, rakas sisko — me emme ole milloinkaan ymmärtäneet minkälainen mies meidän isämme oli. Mutta sinä ymmärrät sen vanhemmaksi tultuasi — paras perintö, minkä hän jättää pojillesi, on jälkimuisto — ja Jumalan palkka vanhurskaan miehen jälkeläisille.»
Cecilia istui pää painuksissa; hänen poskensa olivat lehahtaneet punaisiksi ja hänen kasvojensa ilme oli harvinaisen lempeä:
»Sinä olet oikeassa, veliseni — isä oli suurempi mies kuin me ymmärsimmekään. — Ja hän on sittenkin», hän kuiskasi hetken kuluttua, »kantanut puolen elämätään tunnustamatonta murhaa tunnollaan — ja kun hän sitten vihdoin viimein sen aikoi tunnustaa, ottikin Jumala tuomion omiin käsiinsä.»
»Sitä me emme uskalla ruveta pohtimaan», Eirik vastasi hiljaa ja kiivaasti. »Jumalan salaisia aivoituksia. Mutta minä en milloinkaan voi uskoa isän syntiä sen suuremmaksi kuin useimpien muitten miesten synnit ovat. Ehkäpä se tuli varoitukseksi — me muut elämme niin huolettomina pahoine tekoinemme. Ja Jumala valitsi isän maksamaan rikoksen täysin mitoin, koska Hän tunsi isän sydämen — hän oli voimakkaampi ja uskollisempi kuin me pikku ihmiset, jotka emme jaksaisi niellä yhtäkään pisaraa Hänen oikeudenmukaisuudestaan —»
Cecilia virkkoi hiljaa:
»Aslak on kuullut jotakin — sieltä hänen kotipuoleltaan, Hamarin seuduilta. Siellä puhuttiin jotakin äidistä, siihen aikaan, kun hän oli nuori, ja jostakin papista tai koulun pappiskokelaasta. Mies hävisi, ja jotkut arvelivat isän sormien olleen siinä pelissä —»
»Etkö sinä häpeä», Eirik kuiskasi katkerana. »Pohditko sinä Aslakin kanssa kyläjuoruja vanhemmistasi —»
»Sinä olet itse sanonut isän olleen äidille ankaran —»
»Minä olin vielä lapsi hänen kuollessaan — ei siihen, mitä minä luulin nähneeni, kannata huomiota kiinnittää. Ehkäpä isän oli kaikkein vaikeinta — kantaa avioliittoaan kärsivällisesti. He olivat niin erilaisia, ja äiti oli ollut sairaalloinen nuoruudestaan asti. Jumala heidän välinsä ratkaiskoon. Ei kukaan ihminen kulje elämän läpi nuhteettomana.»
Eirik nousi — astui jonkin askelen kamarin ovea kohti, palasi sitten jälleen sisarensa luo:
»Minä voin sen sanoa aivan hyvin sinulle nytkin — olin aikonut ilmoittaa sen sinulle ja Aslakille hautajaisissa. Kun isä on saatettu hautaan, minä palaan jälleen luostariin. Niin että kaikki, mitä hän jälkeensä jättää, jää sinun omaksesi — paitsi mitä Eldrid ja minä annamme sielulahjoina —.»
Cecilia istui kauan hiljaa.
»Onko Eldrid kanssasi samaa mieltä?» hän kysyi sitten vähän epäillen.
»On. Hän menee Gimsoyhyn. Minä en tiedä, ottaako hän hunnun — hän ei tiedä sitä vielä itsekään. Mutta hän aikoo antaa puhtauden lupauksen ja jäädä sinne asumaan —»
»Teetkö sinä tämän isän sielun vuoksi?»
»Teen, sekä omani vuoksi.» Sekä myöskin Jørundin. Ja sinun ja sinun lastesi. Kaikkien meidän, jotka taistelemme vastaan, kun Jumala laskee hartioillemme kantamuksia, ja unohdamme Hänet kokonaan tai puolittain Hänen jakaessaan meille hyvyyttä. — Mutta sitä hän ei sanonut.
»Oletko sinä sanonut sen isälle?»
»Isä oli sitä lajia, joka ei kiinnittänyt paljon huomiota sanoihin ja lupauksiin. Kyllähän hän sen näkee kuoltuaan.»
Samassa Cecilia ponnahti ylös — pihalta kuului Gunnarin huuto. Äiti kiiruhti ulos. Eirik meni kamariin sairaan luo. Hän näki hämärissä isän makaavan silmät auki — hänellä oli kuuma ja hän huohotti kiivaasti, mutta Eirik huomasi hänen olevan tajuissaan — hän vain ajatteli, oliko sairas kuullut mitään; hän katsoi häneen niin omituisesti —.
Olav oli maannut hereillä ja kuullut tuomion poikansa suusta. Silloin tällöin jokin näky häilähti hänen ohitseen — se oli kuumehouretta, mutta se ei ollut niin syvää, ettei hän olisi siitä itse tiennyt. Hän näki edessään pellon, jossa kasvoi ohdakkeita ja orjantappuroita, rikkaruoho katseli röyhkeästi aurinkoa keltaisin ja punaisin kukin, ja laiho oli niin tukahtunutta, että töin tuskin huomasi sinne mitään kylvetyn. Mutta pellolla asteli joku — hän luuli sitä väliin suojelusenkelikseen, mutta toisinaan se olikin Eirik — ystävä, joka ei kysynyt, oliko kuoleva tehnyt hänelle jotakin vääryyttä, vaan koetti poimia ohdakkeitten välistä niin paljon tähkäparkoja kuin mahdollista. Se ei olisi saanut olla sellaista, hänen elämänsä olisi pitänyt olla valkoisen ja leikattavaksi kypsän viljapellon näköinen. Mutta oli olemassa yksi, joka koetti etsiä kourallisen jyviä ja laskea ne vaakakuppiin —.
Kolbein tuli ovelle ilmoittaen innokkaasti, että sira Magnen papurikko hevonen näkyi jo sillalla. Eirik sytytti kynttilät, antoi toisen pojalle, ja he menivät ulos.
Rakennusten takana kohoava tunturi näytti nyt raskaammalta ja vankemmalta myöhäisen, keltaisen auringonvalon kirkastamana. Petäjät hohtivat ruosteenruskein rungoin, ja kaarna loisti vaaleana talven lumen jäljiltä, ja taivaan kirkas sini kaareutui kaiken yllä. Eirikistä tuntui, ettei hän ollut milloinkaan ennen nähnyt, miten äärettömän pohjaton avaruus oli, ja tätä pohjattomuutta vasten olivat tunturit vielä tunturimaisempia ja petäjät vielä vankempia petäjiä, kuin mitä hän oli milloinkaan nähnytkään. Se silmä, joka kaikkea valvoi, lepäsi jokaikisen hänen edessään tanssivan hyttysenkin päällä ja tunsi hänenkin ruumiinsa jokaisen suonen tykytyksen. Ja Hän tuli nyt leivän muodossa, suuren ladon takaa näkyvän harmaan hevosen selässä ratsastavan papin tuomana, antamaan Itsensä ravinnoksi omilleen —
Hevosta taluttava poika soitti pientä hopeakelloa; väki tuli ulos ja polvistui pihamaalle. Cecilialla oli pieni poikansa sylissään, Aslak oli toisten poikien kanssa vieressä. Kolbein ja Eirik polvistuivat oven edessä, käsissään palavat kynttilät, joita auringonpaisteessa tuskin huomasikaan. Eirik tiesi, että se tuli, joka häntä nyt poltti, pienenisi, painuisi tuhkaan, hulmahtaisi jälleen liekkiin, mutta että se ei milloinkaan sammuisi hänessä.