Olav Auduninpoika meni eräänä myöhäissyksyn päivänä ranta-aittojensa luo katsomaan, olivatko ne kaikki kiinni ja lukossa. Päivällä oli tuullut kovin, oli nousuveden aika ja yöksi tuuli yhä yltyi. Sillalle tultuaan hän huomasi pienen purjeveneen laskeneen tuulen suojaan. Veneessä oli yksi ainoa mies, ja Olav läksi katsomaan olisiko vieras avun tarpeessa.
»Minulla oli nyt onni myötä», virkkoi vastatullut ravistaessaan vettä vaatteistaan Olavin otettua hänen aseensa ja pyyhittyä niistä enimmät vedet pois. »Minun piti puhua kanssasi kahden kesken, Olav, mitä pikemmin, sitä parempi, ja nyt sinä tulet itse minua vastaan.»
Hän puhui niinkuin he olisivat vanhoja tuttuja, ja Olav arveli nähneensä tämän nuorukaisen ennen, vaikkei jaksanut muistaa, kuka hän oli — kasvot olivat kauniit, piirteet selvät, suu hieno ja kapea; niitä pilasi jonkin verran vaaleansinisten silmien ulkonevaisuus, mutta hän oli joka tapauksessa hauskan näköinen. Hiukset olivat takertuneet kiinni otsaan vahatun liinahatun alla, josta vesi juoksi virtanaan, mutta ne näkyivät olevan punertavat. Vieras oli pitkä ja soreavartinen.
Olav vei miehen kanssaan erääseen aittaan kehoittaen häntä sanomaan asiansa.
»No, minun on sanottava asia niinkuin se on, isäntä, olen joutunut vastaamaan erään miehen hengestä, eikä asiaa ole vielä sovittu — se voi viedä aikaa. Enkä minä keksinyt sen parempaa neuvoa kuin tulla sinun luoksesi: tiedän sinut sellaiseksi mieheksi, ettet kieltäydy piilottamasta minua sillä aikaa, kun omaiseni järjestävät asian puolestani.»
Olav vaikeni. Viime vuosina oli käynyt yhä vaikeammaksi piilottaa lainsuojattomia maan rauhoituttua ja kuningas Haakonin pitäessä lujemmin laista kiinni. Mutta eihän hän voinut lähettää nuorukaista luotaankaan — aallot kävivät lahdella yhä valkoisemmiksi, ja yö läheni.
»Missä se tapahtui?» hän kysyi. »Ja kenet sinä tapoit?»
»Se tapahtui kotona, ja mies oli Hallvard Bratte, nimismiehen sisarenpoika.»
»Vai kotona — missä se on?» Olav kysäisi vähän tuskastuneena.
»Minä ymmärrän — sinä et näykään tuntevan minua», sanoi nuorukainen näyttäen pahastuneen. »Vaikka minä seurasin sinua uskollisena toverinasi taistelussa sekä Skeidin kirkon luona että Frysjun sillalla —.»
»Niin, niin, nythän minä muistankin, missä sinut olen nähnyt ennen — Aslak Gunnarinpoika Yttre Dalista. Sinä olet kasvanut siitä ajasta paljon, Aslak, siitähän on kohta neljä vuotta.»
Aslak jutteli yhä. Asian laita oli sellainen, että hänen isänsä oli ottanut kesälaitumelleen muutamia Signe-rouvan, Hallvard Bratten sisaren lehmiä, ja kaksi näistä karhu oli kaatanut. Kun laaksolaiset palasivat Hamariin hänen karjansa kanssa, oli hän ollut aivan suunniltaan, ja niin oli tullut sana sanasta. Hallvard, rouvan veli, joka oli myös olin läsnä, oli tullut sanoneeksi jotakin Yttre Dalin Gunnarista, jota Aslak ei voinut istua rauhallisena kuuntelemassa. Hän oli lähtenyt murhan tehtyään liikkeelle, ratsastanut etelään päin ja vasta valkoisten veljesten luostarissa Tunsbergissa pyytänyt suojaa. Mutta sinne tultuaan hän oli saanut kuulla sukulaisensa priori Sigurdin kuolleen äskettäin, ja hän huomasi heti, etteivät munkit häntä mielellään pitäisi luonaan: heidän oli ollut luovuttava vaatimuksestaan saada Tunsbergin veljeskunnan luostarille sama turvapaikkaoikeus, joka oli Mariskogin luostarilla. Apotti kehoitti häntä menemään Mariskogiin — mutta siellä oli jo kovin moni kuningas Haakonin vihollinen saanut suojapaikan, ja Aslak oli huomannut munkkien olevan levottomia, sillä kuningas Haakon katseli karsain silmin tätä turvapaikka oikeutta nauttivaa luostaria. Ei, Aslakilla ei ollut halua matkustaa sinne. »Ja silloin sinä johduit mieleeni, Olav. Minä tiedän sinut rohkeaksi mieheksi ja tiedän sinun tekevän niinkuin parhaaksi näet. Sinä olet itse nuoruudessasi kuljeskellut lainsuojatonna — ja niin minä ajattelin, ettet sinä kieltäisi apuasi minulta.»
Olavilla ei ollut entistä suurempaa halua kätkeä murhamiestä kuultuaan kaiken tämän — ja että poika oli ylämaalainen, joka näytti tietävän Olavin nuoruudesta enemmän kuin Olav halusikaan; miten paljon hän tiesi, se ei käynyt selville. Hän oli muuten luullut ihmisten siellä pohjoisessa unohtaneen sekä hänet että hänen asiansa jo kauan sitten; hänen niillä seuduilla käynnistään oli kulunut jo niin monta vuotta. Eirik oli ollut siellä vähän aikaa kaksi vuotta sitten ja oleskellut Bergissä Steinfinn Haakoninpojan luona. Olav ei ollut ihastunut siitä kuullessaan eikä erikoisesti pahastunut, saatuaan tietää serkusten riitaantuneen jokin kuukausi sen jälkeen, niin ettei Eirik ollut jäänyt sen pitemmäksi aikaa Ylämaihin. — Mutta hän ei sentään voinut kieltäytyä ottamasta Aslak Gunnarinpoikaa luokseen.
Ja niin hän sanoi, että he menisivät yhdessä taloon; Aslak tarvitsi varmaankin sisäänsä lämmintä ja ylleen kuivia vaatteita.
Olipa sentään onni onnettomuudessa, hän ajatteli heidän astellessaan mäkeä ylös, Olav kantaen Aslakin matkatavaroita — ettei koko talossa ollut ketään, joka olisi urkkinut, kuka vieras on. Märtta-rouvan kuoltua keväällä Bothild Asgerintytär ja Cecilia hoitivat nyt hänen talouttaan ja molemmat neitoset olivat siksi hyvin kasvatettuja, etteivät he milloinkaan suotta puhutelleet isäänsä, jollei heiltä kysytty.
Aslak Gunnarinpoika asettui Hestvikeniin kaikessa rauhassa. Olavin tarkoitus ei suinkaan ollut, että hän jäisi sinne, mutta hän ei saanut sanotuksi mitään, ja kevään tultua Aslak oli yhä siellä ja käyttäytyi kaikessa kuin talonväkeen kuuluva. Häntä kutsuttiin Jon Torenpojaksi, — nimi oli Olavin keksintöä, eikä siitä kukaan voisi arvata, ken hän oli.
Olavin täytyi sitäpaitsi tunnustaa, että Aslak eli Jon oli mitä miellyttävin ihminen ja pystyvä hyödylliseen toimeen. Hän oli vahva ja ahkera sekä erittäin kätevä—oiva sekä puu- että rautaseppä, ja hän keksi aina jotakin näpertelyä. Olav oli itse ollut vain kohtalainen käsistään — hän pystyi kyllä selviämään kaikista kotiaskareista, mutta hän ei kyennyt mihinkään sellaiseen, missä tarvittiin erikoista taitoa tai tarkkaa silmää ja näppäryyttä. Eikä hänellä senjälkeen, kuin hän menetti Bodvarin, sen rengin, joka kaatui Frysjun sillan luona, ollut ketään sellaisiin hommiin kykenevää miestä. Ja lisäksi Aslak oli aina iloinen ja hyvätuulinen; hänellä oli kaunis lauluääni, ja hän osasi myös viheltää niin hienosti ja puhtaasti, että oli vallan nautinto kuunnella — hän vihelteli melkein aina työtä tehdessään. Hän osasi lukeakin vähän, niin että Olav antoi hänen katsella muutamia omaisuuttaan ja oikeuksiaan koskevia kirjeitä — oli seikkoja, joista Olav ei ollut varma, muistiko hän ne oikein tarkkaan.
Aslak oli sitäpaitsi olennoltaan rauhallinen, niin ettei hän joutunut särkemään Hestvikenissä vallitsevaa hillittyä sävyä.
Talossa elettiin hiljaista elämää. Ihmiset eivät puhuneet paljon toisilleen, ja kaikki puhelivat hiljaa: isännän vaiteliaisuus vaikutti koko huonekuntaan, joka oli elänyt niin kauan hänen parissaan — palkolliset olivat melkein samat kuin ennen. Lahden rannalle tuntui sentään tulleen ikäänkuin raikkaampi tuulahdus Märtta Birgerintyttären terävän äänen vaiettua ja hänen suljettuaan tarkat silmänsä. Molemmat nuoret kasvinsisaret, jotka nyt jakoivat keskenään emännyyden, olivat hiljaisimpia ja kohteliaimpia neitosia, mitä tavata saattaa — mutta heitä seurasi sentään heidän nuoruutensa loisto ja riemu, he olivat niin kauniita ja kaikki pitivät heistä.
Bothild Asgerintytär oli nyt kahdeksannellatoista, reipas ja tanakka ikäisekseen, mutta terveydeltään heikko, kotona iloinen, mutta vieraitten parissa arka ja ujo.
Kenenkään päähän ei pälkähtänyt luulla Cecilia Olavintytärtä ujoksi tai araksi, vaikka hän ihmisten joukossa olikin hyvin sulkeutunut: hän katsoi kaikkia suoraan silmiin kirkkaine ja kylmine, vaaleanharmaine silmineen. Olavin nuori tytär oli yhtä harvasanainen kuin isänsäkin, ja hän oli yhtä vaalea kuin tämä oli ollut nuoruudessaan. Kiiltävä, pellavankeltainen tukka, kun se pyhäpäivin oli valtoimenaan, lankesi kauniina kiharoina tytön pään ympärillä; hänen ihonsa oli niin valkoinen kuin pähkinän sydän ja se näytti niin tiiviiltä ja lujalta kuin aurinko ja tuuli eivät pääsisi siihen käsiksi, ja nuoret, täyteläiset huulet olivat niin hohtavan punaiset kuin vaaleat ruusun marjat. Hän oli lyhyt viidentoistavuotiaaksi ja leveähkö, mutta pyöreä ja sopusuhtainen, kädet ja jalat pienet, mutta ote oli varma ja jalka näppärä. Cecilia Olavintytär hymyili harvoin, ja vielä harvemmin hän nauroi, mutta sen sijaan ei kukaan ollut kuullut hänen itkevän. Hän oli hyvä omaisilleen ja avulias köyhiä ja sairaita kohtaan, mutta muuten olennoltaan juro ja vähäpuheinen. Kasvinsisaret olivat aina hyviä ystäviä, tulivat hyvin toimeen ja näyttivät rakastavan toisiaan sydämellisesti.
* * * * *
Hestvikenin neitoset olivat läsnä vain vuosittaisissa Olavin seurustelupiirin kesteissä, mutta heitä ei nähty milloinkaan sellaisissa tilaisuuksissa, joissa nuorisolla oli tapana kokoontua. Mutta he kävivät kirkossa joka messupäivä mikäli ilma suinkin salli. He olivat silloin niin hyvin pukeutuneita ja koristuksissaan, ettei kellään muilla naisilla ollut sen parempia vaatteita eikä raskaampia hopeavöitä ja solkia kuin Olavin neitosilla — sillä nimellä heitä kutsuttiin. He ratsastivat toinen toisella, toinen toisella puolella isää, hyvillä, hyvin hoidetuilla hevosilla, joiden harjat olivat vastaleikatut.
Olavin sydämen täytti hiljainen, sydämellinen ilo kulkiessaan tyttärineen kirkon läpi. Ostoverasta tehdyt, värilliset vaipat laahasivat maata, ohuitten kirkkohuntujen alta välkkyi hajallaan oleva tukka, Bothildin sileä, kuparinvärinen ja Cecilian silkkipörrö vaaleana kuin hopea. Olav seisoi messussa eikä katsonut kertaakaan heihin päin naisten puolelle, ja kuitenkin tuntui siltä kuin hänen kaikki ajatuksensa olisivat sen ainoan ympärillä, että he ovat siellä olemassa.
Hän ei ajatellut enää milloinkaan itseään eikä omia asioitaan — hän oli nyt mielestään vanha mies, oli jo valinnut oman osansa elämässä. Mutta juuri sen vuoksi tuntuikin kuin kaikki, mitä hän vielä toimi ja puuhasi, siihen asti, kunnes ilta hänet saavuttaa, koskisi yhtä ainoaa päämäärä — näiden kahden nuoren suojelemista. Hän ei ajatellut sen erikoisemmin, minkälaiseksi heidän tulevaisuutensa muodostuisi — se kyllä muodostuisi parhaan mukaan: hän naittaisi heidät aikanaan, ja se mies olisi hyvin merkillinen, joka ei kantaisi tällaisia aarteita ojennetuin käsin läpi elämän, kun kerran olisi niin onnellinen, että saisi heidät. Mutta hänellähän olisi vielä yllin kyllin aikaa ajatella näitä asioita — hehän olivat vielä molemmat niin kovin nuoria.
— Eirik oli olemassa. Mutta tuntui kuin Eirikin olemus olisi haihtunut Olavilta olemattomiin; hän ajatteli häntä harvoin. Hän ei ollut nähnyt häntä Oslossa tapaamisen jälkeen. Olav ei ollut kotona Eirikin kerran sen jälkeen siellä käydessä — siitä tulee nyt kesällä neljä vuotta, silloin isä oli ollut Ivar Joninpojan kanssa sillä sotaretkellä Ruotsissa, jossa tämä urhoollinen nuori herra oli kaatunut. Ja Olavin oli vähitellen vallannut jonkinlainen varmuus siitä, ettei Eirik tulisi milloinkaan hänen jälkeensä Hestvikenin isännäksi — siitä synnistä Jumala oli hänet vapauttanut; vanhaa taloa ei saisi väärä perillinen. Itse Jumala suojaisi Cecilian oikeuksia.
* * * * *
Oli aikaisen alkukesän aamu. Olav meni erään renkinsä kanssa sillan luo rantaan puuhailemaan ripustettavien pyydysten kanssa. Oli mitä kaunein ilma — auringonpaiste lepäsi meren pinnalla suurina, valkoisina läikkinä; nurmikot ja pellot pitkin vuonon varsia loistivat vaaleanvihreinä ja lepikoitten lehdet olivat jo alkaneet tummeta kesän värisiksi, mutta havumetsissä oli jo pitkät, tuoreet kerkät.
Sillan vieressä, aurinkoisella kalliolla, Cecilia oli polvillaan, edessään läjä kiiltäviä, sätkytteleviä keittokaloja. Tytön vanha, punaisenruskea arkipuku hohti aamu-auringossa, niin että oli vallan kaunista katsella, paksut, vaaleat palmikot riippuivat hänen olkapäillään — erittäin pitkät ne eivät olleet, ja hänen tukkansa oli niin kihara, että palmikot kiertyivät sisään palmikoidun punaisen nauhan ympärillä. Puukko välähti hänen sitä nostaessaan ja koettaessaan sen terää sormellaan.
Aamun hiljaisuudessa kuului kesäisen herttaiselta, kun Aslakin siirteli tavaroitaan veneeseen: vesi loiskahteli ja läiskähteli hänen siinä liikkuessaan ja sovitellessaan paikoilleen kaikkea, mitä hänen oli määrä ottaa mukaansa — Olav oli lähettänyt hänet asialle eteläänpäin, Saltvikeniin.
»Jon», Cecilia virkkoi hiljaa. Mies kohotti päätään — Olav huomasi hänen nuorilla, raikkailla kasvoillaan hymyn karehtivan — tytön viittoessa hänelle puukollaan. Hän lipui veneineen pitkin laiturin laitaa kalliolla seisovan tytön luo.
Tyttö pyysi häntä teroittamaan puukkoaan. Cecilia istuutui hänen sitä tehdessään ja katseli, kädet helmassa, merelle. He eivät jutelleet keskenään, mikäli Olav näki — mutta työnsä tehtyään ja istuutuessaan veneeseen väikkyi Aslakin kasvoilla sama, lämmin hymy. Ja Cecilian palatessa työhönsä oli hänenkin vaaleilla piirteillään saman hymyn kajastus.
Hän alkoi perata kaloja. Soutaessaan kallion ohi Aslak pidätti airoaan ja tervehti tyttöä kädellään. Ja Cecilia kohotti häntä kohti hiukan toista kättään. Sitten hän kumartui jälleen työhönsä, huulilla hymyn kare.
Olav tuijotti — kautta koko hänen olemuksensa kävi kumma värähdys.Tässä tapahtui jotakin, josta hänellä ei ollut aavistustakaan —.
Cecilia laski valmiin kalan astiaan ja oikaisi hetkeksi selkänsä. Hän käänsi vaaleat, suloiset kasvonsa aurinkoon, istui silmät ummessa. Eikä Olav ollut ikinä nähnyt mitään sen hymyn veroista, joka nyt levisi lapsen pienille, totisille kasvoille; niistä näkyi salaisen, ihanan ilon säteily, eikä Olav ollut milloinkaan nähnyt niin kaunista näkyä —
* * * * *
Olav koetti karkoittaa sitä mielestään. Hänen tyttärensä ei milloinkaan voisi kiinnittää huomiotaan mieheen, joka oli Hestvikenissä palvelijan asemassa. Eihän tyttö edes tiennyt, kuka tämä Jon Torenpoika oli.
Hän päätti kuitenkin päästä eroon Aslakista, mitä pikemmin, sitä parempi. Nuorukainen oli saanut turvaluvan jo talvella; Tunsbergin munkit olivat siitä toimittaneet hänelle tiedon. Niin ettei Olavilla ollut enää syytä pitää häntä luonaan kauemmin, kuin minkä hän itse tarvitsi Aslakia.
* * * * *
Mutta kului viikon päivät, ennenkuin Olav sai tilaisuuden puhua Aslakille asiasta. Hän piti molempia nuoria, salassa silmällä. Mutta hän ei huomannut heidän olevan keskenään sen parempia ystäviä kuin muukaan talon väki. Hän lohduttautui sillä, että hän oli sinä aamuna sillalla erehtynyt.
— Lauantai-iltana oli Olavin määrä mennä miesten kanssa saunaan, naisten piti ottaa kodassa ammekylpyä; he olivat valmistaneet katajanmarjajuomaa. Olav meni miesten kanssa pihan poikki; silloin Cecilia huusi kodan ovelta Aslakia.
Isä hätkähti huomatessaan tytön tietävän vieraan oikean nimen—.
Aslak riensi tytön luo, otti kaksi ämpäriä ja juoksi Olavin ohi. Ilta-auringon kullassa hän juoksi kevein askelin nurmikon poikki lähteelle. Hän oli iso, solakka ja notkea, kaunis ja iloinen nuorukainen; hänen punertava, kihara tukkansa hohti kauniisti ilta-auringossa.
Olav pysähtyi. Cecilia tuli jälleen takkahuoneen ovelle. Hän oli riisunut hameensa ja seisoi nyt alusnuttusillaan; se oli sininen ja laskeutui runsasryppyisenä hänen pieniin, paljaisiin jalkoihinsa asti, joita hän nosteli lakkaamatta toista toisen päälle, sillä paasi oli varjossa jääkylmä. Vettä odotellessaan hän avasi palmikkonsa, levitti tukkansa ja suori sitä, niin että se ympäröi hänen kasvojaan ja käsivarsiaan pilven tavoin.
Aslak saapui vesiämpäreineen. Nuoret vaihtoivat jonkin sanan, joita Olav ei kuullut, mutta Cecilian kasvoille lehahti jälleen sama uusi, suloinen kirkkaus, ja Aslak palasi hymyillen.
* * * * *
Maanantai-iltana Olav meni Aslakin luo pajaan ja sanoi hänelle:
»Sinä halunnet jo lähteä kotiin, Aslak — sinun asiasihan on nyt selvä. Ja minun mielestäni sinun olisi käytettävä hyvää ilmaa, niin kauan kuin se kestää —. Sinä taidat tarvita ratsastukseen neljä päivää?»
Aslak laski pois kädestään pitelemänsä esineen ja katsoi vanhempaan mieheen:
»Minä olen itsekin ajatellut, Olav, lähteä tästä kohta puoleen kotiin. Ellet sinä joudu pulaan — lasketko sinä minut lähtemään jo ennen heinäntekoa?»
»Sehän on selvä, että minä lasken. En suinkaan minä tahdo sinun oleilevan täällä renkipoikanani, kun sinä et enää tarvitse minun suojelustani.»
»Eihän toki, enhän minä mikään sellainen olekaan; mutta ymmärräthän sinä minun pysyvän täällä, niin kauan kuin sinä minua tarvitset.»
Olav pudisti päätään. Aslak siirteli teroittamiaan viikatteita; hän näkyi olevan hyvin liikutettu. Sitten hän kääntyi suoraan Olaviin päin. Hän oli hyvin vakava: kaunis mies hän oli, voimakkaat, punertavat kasvot olivat kirkkaat ja rehelliset, hiukan ulkonevat silmät eivät häirinnee ensinkään.
»Jos minä palaisin takaisin, Olav, heti kun isäni tai vanhin veljeni ovat valmiit seuraamaan minua etelään — sinä ymmärtänet, mistä omaiseni puhuisivat kanssasi?»
Olav ei vastannut. Aslak jatkoi:
»Ymmärräthän sinä, millä asialla me tulisimme? Millä lailla sinä ottaisit meidät silloin vastaan ja minkälaisen vastauksen isäni saisi sinulta?»
»Jos sinä tarkoitat sitä, mitä minä arvelen», Olav vastasi hyvin hiljaa ja epäselvästi, »niin sanon sinulle, ettei sinun pidä vaivata omaisiasi tekemään näin pitkää matkaa turhan tautta.»
Aslak hätkähti.
»Voitko sinä sanoa sen niin varmaan, Olav — ennenkuin sinä olet kuullut, mitä ehtoja me sinulle voisimme tarjota? Onhan tosin totta, että sinä voisit saada rikkaamman vävyn, mutta sinä voisit saada köyhemmänkin. Ja rikkailla miehillä on harvoin arvokas suku tai ovat suurimmassa arvossa pidettyjä — ei ainakaan nykyjään — jollet sinä etsi heitä näiden suurtilallisten ja ritarien joukosta, joitten kanssa et ole halunnut olla koko Hestvikenissä oloaikanasi kosketuksissa. Minä polveudun siksi hyvistä ja vanhoista suvuista joka puolelta, että siinä suhteessa olen kyllä tyttäresi veroinen, eikä koko Heidmarkissa ole montakaan miestä, jotka nauttivat niin suurta arvonantoa kuin isäni.»
Olav kohautti vähän hartioitaan. Hän ei keksinyt näin yhtäkkiä, mitä siihen vastaisi — tuskinhan hän oli itsekään selvillä, miksei hän missään tapauksessa halunnut naittaa Ceciliaa kenenkään ylämaalaisen kanssa.
»Onhan tosin hyvä ajatella naittaa lapsensa rikkaalle», Aslak jatkoi jälleen, »mutta siitä on hyvin vähän apua, jos sattuu saamaan sellaisen vävyn, joka ei kykenekään hoitamaan omaisuuttaan eikä kartuttamaan sitä. Ja sen minä uskallan sinulle luvata — minun käsissäni sen ei pidä vähenemän, jos Jumala suo minulle terveyttä ja varjelee meitä suurista onnettomuuksista. — Minä olen nyt ollut sinun luonasi enemmän kuin puoli vuotta, ja sinä tunnet minut.»
»Minä en voi sanoa muuta kuin että minä pidän sinusta, Aslak — mutta se ei vielä oikeuta antamaan ainoaa tytärtään ensimmäiselle kosijalle; minä en oikeastaan tiedä sinusta mitään muuta, kuin että teitä on monta sisarusta, ja sinä itse kertonut Gunnarin olevan ahtaissa oloissa — olkoon vain, etten ole kuullut sinun omaisistasi muuta kuin hyvää mikäli olen heistä mitään kuullut. — Mutta sinä olet kaiken lisäksi nuoruudestasi huolimatta, jo ollut miesten töissä — ja lainsuojattomana sinä tänne minunkin talooni tulit» — Olavista tuntui ihmeellisen kevyeltä löytäessään yhä uusia esteitä pojalle —, »sinä olet minun mielestäni myöskin liian nuori ajattelemaan naimisiin menoa neuvottelematta omaistesi kanssa —.»
»Rikokseni minä olen katunut ja sovittanut», Aslak vastasi, »ja mitä siihen tulee, että jouduin niin nuorella iälläni murhaajaksi — sitä suurempi syyhän on uskoa minun oppineen hallitsemaan itseäni paremmin, niin etten joudu sellaiseen toista kertaa, ellei minua kovasti ärsytetä. — Mutta sinunhan pitäisi olla viimeinen mies minua sellaisesta moittimassa, sinun, Olav Auduninpoika; — etkä sinä suinkaan voi tarkoittaa minun olevan liian nuori kosimaan. Minähän olen jo yhdeksäntoista talven vanha — sinä olit viisitoista - tai kuusitoistavuotias, mikäli olen kuullut, ottaessasi vaimosi väkivalloin ja tappaessasi hänen veljensä, joka yritti kieltää sinua pitämästä häntä —.»
»Toista ei voi verrata toiseen, Aslak.» Olavin onnistui puhua aivan tyynesti. »Se neito, jonka minä otin, oli morsiameni ja minä olin hänen sulhasensa; hänen isänsä ja minun isäni välillä oli laillinen sopimus jo varhaisessa lapsuudessamme, ja sitten tahtoivat hänen omaisensa riistää meiltä, kahdelta isättömältä lapselta, oikeutemme. Sinä et menetä kunniaasi, enemmän kuin oikeuksiasikaan, vaikket saakaan ensimmäistä neitosta, johon silmäsi olet iskenyt omaistesi edes tietämättäkään ajatuksistasi mitään —»
»Ei, ei», Olav virkkoi kiivaasti, »sinun isäsi ei ole milloinkaan saava aihetta sanoa, että ottaessani sinut vastaan lainsuojattomana ja kodittomana olisin järjestänyt sinun ja tyttäreni avioliiton kysymättä, haluavatko he edes minua sukuunsa.»
»Sinä tiedät kyllä itsekin», Aslak vastasi kylmästi, »ettei minun isälläni voi olla mitään vastaan saada Hestvikenin Olav Auduninpojan tytär pojalleen. Minä en ymmärrä sinun tarkoitustasi! Niitäkö huhuja sinä tarkoitat, joita sinusta oli liikkeellä naidessasi Ingunn Steinfinnintyttären? Sen ajan jälkeen on vuonossa ehtinyt jo virrata siksi paljon vettä, ettei kukaan enää välitä, mitä sinä nuoruudessasi teit tai tekemättä jätit — sen jälkeen sinä olet elellyt rauhassa yli kaksikymmentä vuotta ja saavuttanut mainetta rehellisenä miehenä sekä rauhan että sodan töissä.»
Olav tunsi sydämensä takovan kovin kovaa. Mutta hän keskeytti jääkylmästi:
»Onhan se kaunista, Aslak — mutta sinä puhut siitä asiasta turhaan.Minulla on Cecilian suhteen muita ajatuksia —.»
»Niistä hän ei tiedä mitään!» Aslak huudahti kiivaasti.
»Vai ei», — Olav tunsi huojennusta saadessaan purkaa kiukkunsa jostakin syystä — »että sinä oletkin kuljeskellut täällä kosiskelemassa tytärtäni selkäni takana.»
»Sitä sinä et itsekään minusta usko. Minä en ole puhunut Cecilialle sanaakaan, jota sinä et olisi voinut hyväksyä. Mutta hän on nähnyt minun pitävän hänestä, ja minä olen nähnyt hänen pitävän minusta — sitä ei kumpikaan meistä voi auttaa, sellaista ei voi peittää. Jos sinä tahdot kuunnella meitä, Olav, on Cecilia huoletta samaa mieltä, siitä olen varma —.»
Olav vastasi:
»Tuskin se tuottaa teille suurtakaan surua, vaikken halua tätä kosimista kuulla. Tyttö on vielä lapsi — etkä sinäkään vielä vanha ole —.»
»Sanotko sinä niin! Sinä itse ja hänen äitinsä pidit, toisistanne kymmenen vuotta, taisi olla enemmänkin ettekä sallineet hänen sukulaistensa erottaa teitä yhdistävää rakkautta — minä olen kuullut kotona teitä mainittavan Olav uskollisen rakkauden esikuvina!»
Olav vaikeni hetkisen. Pojan sanat tunkivat ihmeellisesti hänen sydämeensä — mutta samalla hän oli järkähtämättömän selvillä, ettei hän sallisi tyttärensä mennä ylämaalaisen kanssa naimisiin. Hän vastasi hiljaa ja epävarmasti:
»Asianlaita oli sentään toinen, Aslak — minulla oli häneen oikeus. Ja me olimme kasvaneet yhdessä kuten kaksi marjaa samassa oksassa — rakastaneet toisiamme sisarina lapsesta asti. Cecilia ja sinä olette tunteneet toisenne talvikauden ajan, eikä ole minkäänlaista sopimusta. — Ei teille kummallekaan voi mitään suurta sydänsurua tulla, vaikka teidän nyt täytyykin erota.»
Aslak punastui kauttaaltaan. Hän seisoi hetkisen pää kumarassa, käsi rinnalla sormiellen rintasolkeaan.
»Sinun tyttärestäsi en minä voi vastata», hän virkkoi lyhyesti. »Minä —» hän kohautti hartioitaan — sitten hän pyörähti kantapäillään ja läksi.
Hän oli jo seuraavana päivänä lähtövalmis. Hän käyttäytyi sivistyneen miehen tavoin, kiitti Olavia avusta ja osakseen tulleesta ystävyydestä valituin sanoin ja jätti hyvästit. Hän kiersi jokaisen luona hyvästellen kädestä pitäen. Olav piti jännittyneenä molempia nuoria silmällä heidän hyvästellessään. Mutta se kävi hyvin: he eivät katsoneet toisiinsa, ja heidän kätensä vaipui hyvästeltyä kumman veltosti alas, muuten ei kukaan asiaa tuntematon voinut huomata mitään.
Ja niin Aslak Gunnarinpoika ratsasti pois Hestvikenistä.
* * * * *
Olav kulki pitäen tytärtään salaa silmällä. Mutta Cecilia ei ollut sen kummempi ennenkään, ja isä uskotteli itselleen, ettei hän kaivannut Aslakia, ei ainakaan paljon. Hän olikin vain viisitoistavuotias.—
Ingunn oli ollut viisitoista vuotta vanha. Mutta kaikki muu oli toisenlaista—.
Hänen ei tarvinnut katua mitään. Yttre Dalin nuorin poika — Hestvikenin Cecilia joutuisi sentään toisenlaisiin naimisiin. Olihan selvä, että hän oli pitänyt Aslakista; hän oli muuten nähnytkin hyvin vähän nuoria miehiä, ja poika oli ystävällinen, mutta tyttö unohtaisi hänet kyllä muita tavattuaan —.
Olavin sielussa oli alkanut voimakas tunteitten kuohu kuullessaan siellä pohjoisessa olevan vielä niitä, jotka muistivat hänen ja Ingunnin rakkautta ja puhuivat siitä. Esikuvana —. Entä huhut — hän ei tiennyt, minkälaisia ne olivat. Olav luuli heidän siellä pohjoisessa jo unohtaneen sekä hänet että Ingunnin. Täällä ei kukaan, häntä itseään lukuunottamatta, muistanut Ingunnia, eikä Olavkaan muistanut siten, että olisi häntä nyt enää usein ajatellut; hän tiesi vain kaiken ennen tapahtuneen muuttuneen hänen omaksi kohtalokseen.
Synti ja suru ja häpeä ja kaiken tämän kätkössä ihanan onnen muisto, joka saattoi pulpahtaa esille, kuten vesi pulpahtaa jään pinnalle, ja vallata hänen koko sielunsa heti pienenkin raon päästessä hänen hyytyneeseen mielenrauhaansa. — Ja siellä pohjoisessa kaikki eli kansan suussa taruina — tosina tai väärinä. — Hän ei halunnut missään nimessä liittyä ihmisiin, jotka kenties puhuivat hänen selkänsä takana hänen nuoruudenseikkailuistaan —.
Ja kaikki vain neitosen päähänpiston vuoksi, jonka hän varmaan unohtaisi vuoden päästä viimeistäänkin, kunhan häntä ei vain siitä muistuteta. Kahden lapsen lapsellisuudenko vuoksi hän menisi elävänä takaisin sellaiseen kiirastuleen —! Sitä hän ei tekisi milloinkaan.
Kuukautta myöhemmin Eirik Olavinpoika tuli kotiin Hestvikeniin.
Hän oli etukäteen lähettänyt sanan, että hän tuo tullessaan ystävänsä Jørund Kolbeininpojan Gunnarsbystä, ja hän pyysi isää ottamaan vieraan hyvin vastaan.
Heinän tuoksu ja kukkivien lehmusten lemu täytti laaksossa kesäkuuman ilman Eirikin ratsastaessa pitkin Hestvikenin joen vartta. Rundmyrissä oli heinä niitettynä, tummana ja vähän pilaantuneena pitkin niittypalasia; köyhän torpan ympärillä kasvoi metsä syvänä ja hiljaisena imien itseensä auringonpaistetta. Anki astui ulos kuullessaan jonkun ratsastavan, varjosti kädellä silmiään ja läksi juosta hölkyttämään laiha kaula pitkänä, selkä köykyssä, heiluttaen liian pitkiä käsivarsiaan. Häntä seurasi parvi puolialastomia, avojalkaisia lapsia, ja viimeisenä tulla hynttäsi Liv itse, kantaen nuorinta käsivarrellaan ja jo taas uutta odottaen; hänen kasvonsa olivat niin vanhentuneet, että hän muistutti leuattomine naamoineen kanaa, jonka kaula oli vallan höyhenetön.
Eirik jäi istumaan hevosen selkään, jotta he oikein näkisivät hänet. Mutta ensimmäisten tervehdysten tultua vaihdetuksi täytyi hänen sentään laskeutua maahan, ja Anki tarkasteli hevosta ja silitteli sitä Livin kehuessa Eirikin ja hänen toveriaan. Eirikin oli pakko lähteä mökkiin sisälle.
Huoneen hapan ja huono ilmakin tuntui rakkaalle ja kotoiselle. Pyöreä, seinätön maakuoppa suippeni kattoa kohti kuten teltta, siinä oli kaksi korkeampaa osaa, käytävä välissä, ja käytävän pohja oli märkänä pahanhajuisesta liejusta: ihmisten täytyi istua jalat ylhäällä penkillä. Sisällä oli pimeässä ylt’ympäri kaikenlaista roskaa ja jätteitä läjissä. Eirik muisti kaikkea ihmeellistä ja luvatonta: hän oli maannut täällä kuunnellen korvat hörössä kaikenlaisten kulkurien juttuja elämästä, joka kului pimeänä ja salaperäisenä kuten likavesi Livin lätäkössä, talonpoikais-asutusten laillisen ja päivänselvän elämän ulkopuolella, kesäisin kuusenjuurimajoissa ja kallion kielekkeitten alla, sekä elämästä suurtiloilla — talonpoikain, kaupunkilaisten, pappien elämästä, sellaisena kuin se näyttää kerjäläisten makuusijoilta. Hän kuuli sellaisten tavaroitten salakaupasta, joita kuningas oli kieltänyt myymästä, ryöstöistä ja salaisista taioista, siveettömästä elämästä miesten ja naisten kesken, jotka kuljeskelivat yhdessä jonkin aikaa ja sitten erosivat, Olavinjuhlasta ja kirkonvihkiäismessuista ja puhtaasta pakanuudesta, pyhistä kivistä ja puista. Täällä hän oli voittanut pelissä hopeasilaisen puukon, jonka hän oli lahjoittanut pois, koska ei uskaltanut pitää sitä. Ja tuolta nurkasta he löysivät kerran kuolleen lapsen — äiti oli sen yöllä maannut kuoliaaksi ja sen jälkeen jatkanut matkaansa. Liv korjasi ruumiin pois. Eirik oli ollut jännityksestä melkein sairaana — entäpä jos isä saa tietää, että sellaista tapahtuu Hestvikenin alustalaisilla! Sitä ei ollut hauska ajatella, ja siinä oli kuitenkin oma nautintonsa! Se tuotti hänelle jonkinlaista korvausta isänsä luona kärsimiin, ikuisiin tappioihin — tietäisipä vain isä, mitä hän uskalsi kuulla ja nähdä ja tehdä täällä Rundmyrissä! Mutta isä ei tiennyt hänen tällä lailla uhmaavan häntä. Vieläpä silloinkin, kun hän ensimmäisen kerran teki syntiä naisen kanssa, hän teki sen kostaakseen isälle. Jälkeenpäin, kun hänen oli hiivittävä aittaan varastettava naiselle lupaamansa naudanreisi, häntä kuvotti sekä häpeä että pelko, eikä hän ollut selvillä, kumpi oli voimakkaampi, hänen katumuksensa vaiko jonkinlainen ilo siitä, että oli uskaltanut tehdä sellaista, josta isä raivostuisi — jos saisi sen tietää.
Eirik poimi kärpäsiä vanhasta kauhasta ja joi — maito oli kitkerän hapanta ja karvasta, mutta Livin maidossa oli oma tuttu makunsa. Sitten hän istui kädet pystyssä olevien polvien ympärillä kuunnellen Ankin ja Livin juttelua: niin, heillä oli nyt hyvin Cecilian ja Bothildin emännöidessä — ei, Olav ei puuttunut siihen milloinkaan, ei Märtan kieltoon eikä tytärten anteliaisuuteen. Heidän juttuunsa punoutui uutisia kuolemantapauksista ja syntymisistä ja paikkakunnan vierailuista, Hestvikenistä ja ruotsalaisten hävityksistä — aina mikäli ne olivat koskeneet heidän elämäänsä.
Eirik kuunteli toisella korvallaan. Hän istui uneliaanlaisena, antaen muistojen liukua ohitseen, hymyillen miettien, miten asiat nyt järjestyisivät. Hän oli kuljeskellut niin paljon maailmalla, että hän arveli olevansa vanha ja haavoittumaton. Oven ulkopuolella aurinko loisteli kivipaadelle ja sammalelle, alempana kimaltelivat suonsilmät lepikon läpi, ja takana kohosi kuusikon tumma seinä. Se oli hänen maataan ja hänen metsäänsä, tämä mökki oli hänen ja nämä ihmiset olivat hänen: hänen sydämensä lämpeni pohjiaan myöten heidän suurta kurjuuttaankin kohtaan. Hän olisi heille hyvä, sillä he olivat olleet hänen lapsuudessaan hänelle uskollisia —.
Jørund Rypa huusi ulkoa — hän makaili nurmikolla, häntä ei ollut haluttanut mennä sisään sellaiseen loukkoon. Anki ja Liv ja koko lapsilauma seurasi Eirikiä hänen ulos mennessään.
Joki, myllypuro, solisi pienenä ja surkastuneena kivien lomitse. Eirik tunsi jok’ainoan syvemmän kohdan, jossa hänellä oli ollut tapana pyydystellä forelleja. Riippuvien oksien alla edestakaisin liitelevät kiiltävän viheriät kärpäset saattoivat olla samat vanhat kärpäset, siellä kasvoi virmajuuria ja sinikelloja samoilla paikoilla, missä niitä ennenkin oli kasvanut. Hän ratsasti toisen niittysaran sivu toisensa jälkeen; toisin paikoin oli heinärukoja vielä ulkona. Huumaavat tuoksut täyttivät ilman: täällä lehmukset peittivät koko kivikon ja painautuivat vuorenseinämää vasten hunajankeltaisten kukkakimppujen loistaessa tummien, limittäisten lehtien lomista. Ja siinä, missä raskas kuusikko työntyi ratsutielle asti, peitti maan vanamo lonkeroineen, jotka olivat täpötäynnä vaaleanpunaisia kaksoiskelloja.
Tuolla oli se pieni, ulkoneva kallio, jonka alta hiekasta hän oli löytänyt ukonvaajoja — isä kutsui niitä lapinnuoliksi. Hän kahlasi joen poikki läheltä sen suuta ja tuli pois pikkumetsiköstä — vanha, tuttu lahti levisi auringon hohteessa hänen eteensä. Toisella puolella kohosi Härkätunturi, sen sileässä, punaisessa seinämässä kuvastui lahti kirkkaana verkkona, eteläpuolella laskeutuivat niitetyt heinämaat ja lainehtivat, vaaleat viljavainiot Hevosen jyrkän, mustan kiiltävän vuoriseinän juurella, ja kesän sinistä auerta vasten talojen katot kuvastuivat tunturinhuippujen edessä, vuoren kupeella. Siellä ylhäällä kohosi savu katoista; vuono levisi edessä tuulenvirissä tumman sinisenä hohtaen. Polun joka kivi- ja pellon joka korsi oli hänen, ja hän rakasti niitä.
Sauna oli tuolla niityllä ikäänkuin itsekseen, edessä suuri lato. Hän ratsasti pientä töyryä ylös, josta vähän lumen aikana oli niin vaikeata päästä kuormareellä. Ja nyt hevosen kaviot iskivät kalliopaateen.
Suurtuvan ovesta astui isä sisaren seuraamana. Isä oli juhlapuvussa, pitkässä, viheriässä nutussa, hopeavyö vyöllään; hän astui poikaansa vastaan suorana ja arvokkaana. Hän oli vasta ajanut partansa ja suorinut tukkansa hänen kauniit hiuksensa kiersivät kiharaisina nelikulmaisia, kivenharmaita kasvoja veristävine vaaleansinisine silmineen. Tukka oli nyt hopeanharmaa, pehmeissä laineissa näkyi hohtavia, kellanvalkeita juovia. Eirik oli aina kuvitellut kaikkivaltiasta Isä Jumalaa oman isänsä näköisenä.
Hän oli maailman kaunein ja miehekkäin mies. Hän oli sitä vieläkin, vaikka pää oli harmaa ja kasvojen oikea puoli ikäänkuin sisään painunut ja poski suuren arven rypistämä ristiin rastiin. Molemmat nuorukaiset hyppäsivät hevosen selästä, Eirik tarttui isän ojennettuun käteen ja suuteli sitä.
Sitten Olav tervehti Jørundia, toivottaen hänet tervetulleeksi.
Cecilia astui esiin. Hän kantoi kaksin käsin vanhaa juomasarvea; hänkin oli juhlapuvussa, valtoimet hiukset hohtavina tarmokkaitten kasvojen ympärillä. Hän seisoi neuvottomana katsoen nuorukaisesta toiseen, sitten isä nyökkäsi; talon omalle pojalle oli tarjottava ensin.
Eirikin sydämeen tulvahti ikäänkuin koko riemun mitta olisi täynnä — tämä oli hänen sisarensa! Suorana ja sorjana ja suloisena kuten ne nuoret ritarien tyttäret, joita hän ei ollut voinut lähestyä — ja täällä hän tapasi kotinsa pirtinovella kauneimman ja vaaleimman kaikista suursukujen tyttäristä; se oli hänen oma sisarensa.
»Ensin vieraalle, siskoseni», Eirik virkkoi iloisena, ja Cecilia tervehti Jørundia, juoden hänen maljansa.
Sisällä oli tuli takassa, liekit leikkivät kalpeassa auringonvalossa, joka sisään virtaillessaan pani savun sinertämään kattohirsien alla. Lattialle oli paksulti sirotettu lehtiä ja kukkia; pohjoisvuoteessa, joka oli ollut Eirikin hänen kasvuaikanaan, oli uusi, punaisen ja keltaisen kirjava peite nahkasten päällä. Pöydälle oli katettu vierasruokia, ja kahden puolen Olavin kunnia-istuinta oli kaksi hopeasilaista sarvea, joista hänen ja Jørundin oli määrä juoda; Eirik ei ollut milloinkaan ennen saanut niistä juoda.
Kaikki kolme nuorta istuivat auringonlaskun jälkeen vartiovuorella. Eirik loikoi pienessä kuivassa kanervakuopassa kivien välissä, sisar istui vähän ylempänä, selkä suorana, pienet, lyhyet kädet ristissä helmassa. Eirik kuunteli hänen puhettansa hiljaisen, ihastuneen ilon vallassa — tyttö ei ollut monisanainen ja hän puhui kaikesta pikkuvanhan viisaasti.
Oli täysin hiljaista; vuoren alla lipattelivat ja solahtelivat laineet. Taivas oli aivan kirkas, lounaassa vain näkyi pieniä, punertavia pilviä. Vuonon voimakas valaistus hohti siskon kalpeilla kasvoilla hänen kääntäessään ne ylöspäin, tähystellessään, näkyisikö yhtään tähteä tänä iltana.
Jørund istui vähän syrjässä, hänkin puhui tänä iltana harvinaisen vähän, kuunteli vain siskosten juttelua ja katseli Ceciliaa.
Ei, vastasi Cecilia, kyllä talous oikeastaan lepäsi Bothildin hartioilla, Bothild oli paljon taitavampi. Ja hän oli pannut kaikki niin erinomaiseen kuntoon ja järjestykseen lähtiessään, että hänen, Cecilian, oli varsin helppo hoidella vähän aikaa yksinkin. Niin, Signe Arnentytär otti aina toisen heistä mukaansa käydessään naimisissa olevien tyttäriensä luona, tällä kertaa oli Bothildin vuoro lähteä — ei, hän ei tulisi aivan pian kotiin vielä; Helga odotti vasta Margretan messun aikana, ja Signe oli aina kauan tämän tyttärensä luona.
Ei, Bothild ei ollut vielä kihloissa, mutta isä alkaisi varmaankin kohta katsella, hänelle miestä. Niin, kyllä Bothild tekee varmaankin hyvän naimiskaupan; hänellä on joukko irtainta rahaa isoäitinsä jälkeen ja Olav kyllä lisäisi hänen myötäjäisiään, ja Bothild oli lisäksi niin taitava, hyvä ja kaunis — niin kaunis! Täällä vuonon rantamilla ei ollutkaan monta niin kaunista tyttöä kuin Bothild Asgerintytär, kaikki sanoivat niin. Hänen tukkansakin oli kuin silkkiä, ja niin pitkä ja paksu sitten, »niin ettei hän voinut sitä itse sukiakaan; minä teen sen; meillä on tapana palmikoida toistemme hiukset».
Eirik makasi hymyillen itsekseen ilosta. Hän iloitsi myöskin Jørundin nähdessä, minkälainen koti hänellä oli: suuri talo ja asukkaat kuten ylhäiset ainakin ja kaikki suuren talon tavoin järjestetty — vanhan tavan mukaan; rakennukset olivat pienet ja vanhat, täällä ei ollut mitään nykyisen muodin mukaista, mutta se oli sitä arvokkaampaa. Uusi sopi uusien sukujen ihmisille, jotka olivat kohonneet pienistä oloista, mutta sellaista ei kaivattu täällä Hestvikenissä; sitä ei tarvinnut Olav Auduninpoika eivätkä hänen lapsensa.
Eirik huomasi alhaalla pihalla isänsä tulevan tallista. Olav pysähtyi, katsoi ylös vuorelle, jossa nuoret istuivat, mutta hän ei huutanut eikä sanonut mitään, meni vain sisään. Cecilia nousi kuitenkin heti:
»Isän mielestä on jo varmaankin aika mennä sisään ja vuoteeseen. Ja sinäkin saatat olla väsynyt, sinä, veliseni.»
* * * * *
Eirik heräsi seuraavana aamuna kellojen kilinään ja ammumiseen, nousi kiireesti, pukeutui ja riensi ulos.
Aurinko oli hädin tuskin noussut koillisessa vaaran laelle ja paistoi tunturin jyrkkään seinään; kallion koloihin kasvanut heinä hohti ja säteili. Meri lepäsi peilikirkkaana ja valoisana; laakson nurmikoille lankesivat pensaitten ja puitten varjot pitkinä aamuauringon ensi valossa.
Viileässä aamunkoitteessa tuntuivat säteet suloisilta ja leudon pehmeiltä. Eirik saapui juuri silloin, kun viimeinen lehmä katosi metsään. Cecilia seisoi veräjällä sulkemassa sitä pajuraksilla, huudellen paimenille. Sitten hän palasi korkeaa pellonpiennarta pitkin, sillä hän oli avojaloin, ja kuja oli likainen. Hän oli työläisnaisen pukimissa, vanhassa, sinisessä hameessa, jonka hän oli kietonut ylös sääriin asti, ja hänen jalkansa olivat punaiset ja kasteisesta ruohosta kylmät.
»Joko sinä olet hereillä?» hän virkkoi veljelle. Niin, hän kyllä oli aina aikaiseen ylhäällä: »aamun ensimmäiset hetket ovat aina parhaat.» Hänestä läksi navetan haju ja hän oli lypsyn jäljiltä likainen valkoisiin käsivarsiinsa asti; ranteet olivat pyöreät kuin sorvatut. Molemmat lujat palmikot riippuivat rinnoilla lyhyinä ja paksuina ja ne kiertyivät nauhansa ympäri, niin kihara oli hänen tukkansa.
Cecilialla oli jotakin asiaa valkaisupaikalle. Eirik istuutui aitanportaalle katselemaan, miten hän hoiteli pellaviaan. Tyttö meni maitokamariin ja jutteli siellä Ragnan kanssa, Eirik seisoi sen aikaa ovella — Cecilia oli niin näppärä ja pirteä kaikissa käänteissään.
Veli seurasi hänen kintereillään, istui naistenpirtin portailla hänen peseytyessään ulkopuolella olevassa vesitiinussa ja viruttaessaan jalkojaan. Cecilia astui kynnyksen yli hänen ohitseen ja huusi sisältä huoneesta, haluaako hän tulla sinne katsomaan.
Naistenpirtti oli talon suurin huone; uusine, keltaisine seinähirsineen se oli pimeää arkitupaa paljon kauniimpi, ja huonekalut olivat kauniisti veistetyt; takan hahla päättyi avosuiseen, villin hevosen päähän. Pitkin seinää oli kangaspuita, keloja ja arkkuja; orrella riippui kokoon käärittyjä peittoja ja rahityynyjä. Cecilia, joka oli saanut jalkaansa sukat ja kengät, otti parhaat alas ja näytteli niitä.
Eräästä koristetusta arkusta sisar toi kiviruukun ja pienen hopeapikarin, hän täytti sen ja joi veljen maljan.
»Isä antoi tämän meille viime vuonna — meillä pitää olla tällainen, hän sanoi, jos sattuisimme saamaan vieraita. — Sinä olet nyt ensimmäinen —.»
»Kiitos. Se olikin hyvää viiniä!»
»Mutta eikö ollutkin väkevää? Se nousi meille päähän kerran eräänä iltana viime syksynä, Bothildille, minulle ja neitosille.» Hän katsoi veljeensä ja naurahti hämillään ikäänkuin olisi ollut tottumaton kertomaan vieraalle omista asioistaan. »Sen keksi eräs, Yngvild-niminen, hän ei ole enää meillä — me tanssimme täällä. Rannalla, vähän tästä pohjoiseen, piti olla leikkiä, ja sitten ne halusivat meitä kanssaan veneisiinsä mennessään, Gaute Sigurdinpoika ja Jon Tasall ja vielä jotkut muut mukana olleet, mutta isä kielsi, vaikka muassa oli kaksi Runjulista — se ei auttanut. Yngvild suuttui, hän sanoi isän kohtelevan meitä kovemmin kuin Groa-rouva luostarissaan kasvatettavana olevia lapsia —. Ja niin hän sai meidät panemaan syrjään ompeluksemme ja me tanssimme täällä ja joimme sitä viiniä, jota meillä oli vieraitamme varten varattuna —.»
»Mitä isä siitä sitten sanoi?» kysyi Eirik hymyillen. Hän ei ymmärtänyt mitään muuta kuin kirkkaan, vastaheränneen rakkautensa nuoreen, suloiseen sisareensa. Jokainen siskon sana ja jokainen hänen liikkeensä sai Eirikin sydämen tulvilleen iloa.
»Isäkö? No, eihän hän siitä mitään sanonut, ymmärräthän sinä sen. Mutta parin päivän kuluttua hän tuli ja pyysi meitä siirtymään arkitupaan ja nukkumaan sen ylisillä; nuorten neitosten on vaarallista nukkua yksin rakennuksessa, joka on niin lähellä rantaa. Me nukuimme täällä ennen yötkin. Ja kun Yngvild seuraavalla kerralla vastusti isää, hän vastasi, että lienee parasta tytön muuttaa takaisin kotiin isänsä luo, häntä hän varmaankin tottelee.»
»Onko isä teille niin ankara?»
Cecilia oli saanut ylleen hameen; se oli punainen, kauniisti kirjottu. Hän pani vyön vyölleen ja kiinnitti siihen sakset, puukon, kukkaron ja avainkimpun. Äskeinen pieni, avojalkainen karjapiika oli nyt komea, nuori talontytär.
»Hän on ankara siten, että hän pitää lujasti kiinni hyvistä tavoista kuten ennen vanhaan oli tapana — me emme saa avata suutamme emmekä katsoa vieraisiin ihmisiin päinkään. Mutta kyllähän sinä muuten tiedätkin, että hän tarkoittaa kaikessa meidän parastamme.» Hän haki arkustaan ja levitti vuoteelle hihattoman, avokaulaisen, ruskean samettipuvun, johon oli kudottu keltaisella silkillä renkaita ja ristejä. Siihen kuuluva pitkähihainen alushame oli kaula-aukosta punaista silkkiä ja rinta-aukossa kullatut hakaset. »Hän antoi meille, sekä Bothildille että minulle tällaiset puvut — se oli silloin, kun hän ei laskenut meitä Osloon katsomaan prinsessojen ja ruotsalaisten herttuoitten häitä. Minun mielestäni meillä olisi jo aika päästä kerran kaupunkiin — joko markkinoille tai Halvardinmessuun. Mutta isä ei laske.»
»Etkö sinä ole milloinkaan ollut Oslossa?»
Cecilia pudisti päätään ja kääri pukunsa takaisin sarkakääreeseen.»Herra tietää milloin me näitä komeuksia saamme pitää.»
»Silloin varmaankin, kun juomme sinun kihlajaisiasi.»
Cecilian kasvot muuttuivat yhtäkkiä — hän kääntyi arkkuunsa päin pannen sinne piiloon hienoutensa: »— Minä en tiedä siitä mitään.»
* * * * *
Sisaren kauneus ja suloisuus nousi Eirikin päähän kuin pieni humala. Hän ei itse ymmärtänyt, ettei ollut muistanut siskoaan kertaakaan näinä vuosina; jos hän olisi muistanut, olisi hän varmaankin pysynyt paremmin erossa yhdestä ja toisesta, renttuilemisesta ja pelistä, tappelusta, naikkosista ja raakuuksista. Nyt hän katui, ettei ollut koettanut hillitä itseään — hän ei ollut milloinkaan itseään hillinnyt — hän oli heittäytynyt kaikkeen, mikä houkutteli tehnyt mitä milloinkin oli päähän pälkähtänyt. Ja niin hän loppujen lopuksi tottui sellaiseen ja joutui siveettömien miesten, ravintoloissa ja vielä pahemmissa paikoissa oleilijan, kirjoihin. Eikä se tullut syyttä. Siitä seurasi, ettei häntä kohdeltu juuri sen kummemmin kuin muitakaan palvelijoita, ritarin seurueeseen kuuluvana asemiehenä vain.
Nyt perästäpäin hän huomasi, että hänen olisi pitänyt seurata isänsä neuvoa — silloin hän olisi käyttäytynyt niin, että kaikki olisivat aina muistaneet hänen olevan Hestvikenin Olavin pojan. Olisipa hän pysynyt poissa ravintoloista ja eukkojen olvituvista, ostanut itselleen sen sijaan vaatteita ja aseita, pitänyt omaa hevosta. Mutta silloin hänen olisikin täytynyt pysytellä sisässä, vanhempien ja arvokkaampien parissa, istua hiljaa ja arvokkaasti, kuunnella heidän puheitaan. Silloin hän olisi päässyt naistenkin tupaan, jossa säädylliset neidot istuivat, hän olisi saanut seurata heitä tanssiin ja messuun.
Hän oli pysytellyt kaukana tällaisista naisista, vain uneksinut heistä mitättömiä, värittömiä unia. Mutta hän ujosteli heitä ja oli liian veltto ja liian tarmoton pakottaakseen itseään ja luopuakseen huonoista tavoistaan.
Hän ei tavallaan uskonutkaan heitä niin hienoiksi ja puhtaiksi kuin mielessään kuvitteli. Jørund sanoi asian toisinpäin, ja hän oli heidän pariinsa yhtä tervetullut uin muihinkin paikkoihin. Ja Jørund kertoi laskevansa leikkiä ja lähentelevänsä heitä — he pelkäsivät vain yhtä, sanoi ivallisesti — muuten he kyllä sallivat nuorukaisen käyttäytyä heitä kohtaan rohkeasti.
— Tämä oli yksi niitä piirteitä, joista Eirik ei ystävässään pitänyt — että hän saattoikin puhua sillä lailla neitosistaan. Silloin Eirikiltä meni halu koettaa heidän parissaan onneaan — hän ei tiennyt itsekään, ettei hän halunnut panna omia hyviä ajatuksiaan hyvistä naisista koetukselle. Olihan niitä toisiakin yllin kyllin olemassa.
Mutta asian laita oli sellainen, että kaikki neitoset olisivat mielellään menneet Jørundin kanssa naimisiin — Jørund ei milloinkaan unohtanut tuoda esille kuka hän oli: hän oli Gunnarsbyn poikia ja hän oli lähtenyt palvelukseen vain katsellakseen maailmaa ennenkuin asettui kotiin taloa asumaan. Hänellä ei ollut sen tarkempia tapoja kuin Eirik Olavinpojallakaan, hän ei sen tarkemmin katsonut, kenen kanssa ryypiskeli, ja päästyään käsiksi neitosiin ja sensellaisiin leikkikaluihin tuli hän kerrassaan hulluksi, — mutta hänellä oli useimmiten onni myötä — eikä sentään kukaan unohtanut, ettei Jørund ollut sen vähempi kuin kuninkaan nuori asemies, vaikkakin hän oli astunut sellaisen herran palvelukseen, jonka seurueeseen kuuluvat saivat viettää vapaampaa elämää —. Mutta Jørund ei ollutkaan lähtenyt kotoaan ollen riidassa omaistensa kanssa.
Eirikin alitajunnassa asusti ajatus, että hän kyllä kerran lopettaa tällaisen ryövärielämän. Hän palaisi kerran isäinsä maalle ja sopisi isänsä kanssa, pääsisi jälleen Hestvikenin perillisen asemaan. Ja silloin hän luultavasti myöskin menisi naimisiin — isän asiaksi jäisi katsoa hänelle sopiva morsian.
* * * * *
Eirik oli ratsastanut pitkin paikkakuntaa, käynyt tervehtimässä sukulaisemäntää Una Arnentytärtä ja tavannut muitakin tuttuja. Illalla Eirik mainitsi kotonaan, että huomenna on siellä pohjoisrannalla olevalla leikkipaikalla tanssit, siellä, jonne aina kesäisin sekä etelä- että pohjoispuolilta nuoriso tapaa kokoontua.
»Cecilia saanee tulla meidän kanssamme sinne?»
Olav vastasi:
»Nämä lapset ovat tottumattomia kulkemaan sellaisissa paikoissa. Emmekä me jaksa lauantai-iltana valvoakaan niin kauan — meillä on pitkä kirkkomatka —.»
Eirik pani vastaan: oli paljon muitakin yhtä pitkän kirkkomatkan takana, ja voisihan levätä messusta kotiin tultua. — Olav mutisi jotakin, kielsi, eikä ollut huomaavinaan, että Cecilia katsoi häneen.
Huomatessaan, ettei isännän kanssa maksanut enää vaivaa siitä asiasta puhua, alkoi Jørund puhua muusta. Mutta kohta sen jälkeen Eirik virkkoi yht'äkkiä:
»Mitä se merkitsee, isä, mistä Una puhui, että Aslak Gunnarinpoika Yttre Dalista oli ollut täällä talvella — hän käytti toista nimeä, ja sinä piilottelit häntä, niin ettei nimismieskään tiennyt sinun pitävän luonasi lainsuojatonta.»
»Eikö hän tiennyt?» Olav kysyi vetäen suutaan hymyyn.
»Eipä kukaan voi sanoa sinun isäsi kätkeneen häntä erikoisemmin», sanoi vanha Tore hymyillen. »Reidulf ei pidä turhista puuhista. Ja sotatalven jälkeen hän varmaankin pelkää Olavin hänelle aikaansaattamaa touhua, niin ettei hän ainakaan mielellään tuota Olaville ikävyyksiä —»
»Oli joka tapauksessa epämiehekästä viskautua mokomassa asiassa vieraan niskoille», sanoi Eirik. »Mutta Yttre Dalin punapäät ovat sellaisia — ylpeitä köyhyydestään huolimatta, mutta apua he ovat valmiit ottamaan vastaan, mistä vain tarvittaessa saavat. Minä tapasin hänen veljensä silloin Ylämaissa ollessani, ja se mies oli koppava ja ikävä —.»
»Siinä ei Aslak muistuta häntä», sanoi eräs rengeistä innokkaasti. »Me pidimme hänestä kaikki —» Olav keskeytti, lähetti miehen hakemaan jotakin ja alkoi puhua Toran kanssa hevosesta, jonka harjan alle oli tullut ajoksia.
Olav käveli sillalle ennen maata menoaan. Sieltä ylös tullessaan hän näki Cecilian seisovan vartiovuorella. Isä meni sinne hänen luokseen:
»Sinä saat tulla nyt sisään, Cecilia — on jo myöhäistä.»
Tyttö kääntyi häneen päin. Kesäyön vaalean taivaan valossa isä huomasi tytön kasvojen olevan ikäänkuin lauenneet — lujilla piirteillä neuvottomuuden pehmeys. Mutta hän ei sanonut sanaakaan, seurasi vain isää nöyrästi taloa kohti.
Seuraavana aamuna Cecilian kantaessa sisään ruokia. Olav sanoi tyttärelleen:
»Sinä tiedät, että jos sinua kerran haluttaa lähteä kuuntelemaan tanssilauluja, en minä tahdo sinua kieltää — nyt, kun voit mennä veljesi kanssa.»
Cecilia katsoi häneen vähän epävarmana.
»— mutta ehkeipä sinulla olekaan halua mennä sinne —?»
»Kyllä. Menisinhän minä mielelläni sinne kerran», sanoi Cecilia.
* * * * *
Uusikuu uiskenteli ohuena ja kesäisen kalpeana Hurheimslandin päällä punervanharmaassa ilmassa Olavin soutaessa Härän alla. Niemen kiviseinässä viipyi vielä päivänvalon kajastus. Olav souti hiljaisin aironvedoin illan rauhassa. Hän laski pieneen lahdelmaan, jossa oli hiekkapohja, veti veneen maihin ja läksi astumaan kalliossa olevaa metsäistä rotkoa myöten.
Hänellä oli jousi ja nuolia ja hän hiipi hiljaa. Mutta saavuttuaan kukkulalle, jossa metsä harvenee ja sammaleiset kalliopaadet viettävät Otersteiniä kohti, hän pysähtyi hetkiseksi, sitten hän jatkoi matkaa hongikossa pohjoista kohti. — Jonkin ajan kuluttua hän kuuli sinne ylös laulua ja tunsi savun hajua.
Saavuttuaan pienelle vuoren töyräälle hän näki nuotion syvällä alhaalla — lahden hiekkarannan vaalea kaari oli hänen allaan, ja kallioitten keskellä oli leikkipaikka kesäauringon vaaleaksi paahtamana. Suuren nuotion ympäri kiersi tanhuketju mustana tulta vasten; tanssijain askelet tömähtelivät kuivassa tanteressa ja laulu kaikui kauniisti illan hiljaisuudessa sinne ylös. Olav ei erottanut sanoja sillä hän ei osannut sitä laulua, mutta hän tunsi sävelen ja tiesi sen olevan Karlamagnuksen ja Rolandin laulun. Esilaulajalla oli tumma, lämmin ääni; Olav mietti, olisiko se Eirik — hän oli lapsena ollessaan laulellut aina. Sinne alas oli liian pitkä matka, jotta Olav olisi voinut tuntea pimeässä ketään tanssijaa. Piirin ulkopuolella istui joitakin lepäämässä.
Olav heittäytyi rouskuvalle valkosammalelle, joka oli vielä päivänpaisteesta lämmin. Leikkilaulut kaikuivat ylös hänen luokseen sekä poljenta laulun tahdissa:
Oli dam dam damdelideia dam-dam dam-delidei —
Hän kuuli aina välillä tulen räiskähtelyn ja syvällä alla jymähteli vuono nuoleskellen ympäröiviä tuntureita. Kuu oli laskenut aikoja sitten; kesäyö pimeni hänen ympärillään. Taivaalla oli aika monta tähteä — juhannuksesta olikin jo kulunut jokin aika. — Vihdoin mieskin nousi, otti jousen ja nuolet sekä läksi hiljalleen takaisin metsän kautta.
* * * * *
Hän makasi pimeässä kammiossaan torkahtaen ja kietoutuen epäselvien unikuvien verkkoon, mutta aina, kun hän oli nukahtamaisillaan, hän heräsi hätkähtäen. Mutta ei koskaan ollut mitään, hänellä oli vain sellainen tunne kuin ulkona olisi jotakin, joka herätti. Mutta takkahuoneessa ei ollut mitään ja siellä valkeni valkenemistaan — olivat unohtaneet sulkea räppänän.
Vihdoin viimein kuului heidän askeleitaan pihamaalla he hyvästelivät toisia nuoria, jotka jatkoivat matkaa kylään. Sitten hänen joukkonsa tuli sisään. Olav kuuli kammiostaan heidän juttelevan, haukottelevan ja miesten riisuvan jalkineitaan. Cecilia seisoi vielä siellä, hän naurahti jonkin kerran.
»Nyt on jo aamu», isä kuuli hänen sanovan. »Kolmen tunnin kuluttua on meidän jo ratsastettava kirkkoon. Minäpä en taidakaan nousta ylisille — käyn vain täällä alhaalla pitkälleni.»
Eteläpuolen vuode natisi vähän hänen siihen noustessa, sitten natisi toinen vuode miesten alla. He juttelivat maatessaan toisilleen — Cecilian ääni tuli uniseksi, sitten hän lakkasi vastailemasta, ja hetken kuluttua joku miehistä alkoi kuorsata.
Olav nousi ylös vähän ajan kuluttua; hän aikoi mennä tupaan sulkemaan räppänää. Pohjoisessa vuoteessa hän näki nuorten miesten päät; he olivat vetäytyneet peiton alle käppyrään.
Cecilia nukkui toisessa vuoteessa; hän makasi selkoselällään, hienot, kukankalpeat kasvot hohtivat kiharaisen tukan keskellä. Olav muisti hänen äitinsä maanneen samalla lailla samassa vuoteessa vuoden toisensa jälkeen vyötäisiinsä asti hervottomana, hitaasti kuihtuen kuoliaaksi.
Mutta nukkuva lapsi loisti terveyttä; hänen kasvonsa olivat kalpeat, mutta ne olivat pyöreät ja raikkaat kuin helmet; hän oli vähän nyrpeän ja itsepäisen näköinen vieläpä siinä maatessaankin, ja vaaleat, pitkät silmäripset varjostivat pyöreitä poskia. Lyhyt, suora nenä ja leuan leveä kaari kertoivat jäykkäniskaisuudesta tai lujuudesta hän oli vielä liian nuori, niin ettei voinut sanoa, kumpaako se oli.
Hänen toinen kätensä riippui vuoteenlaidan yli — se näytti epämukavalta. Olav tarttui varovasti tyttärensä käteen, nosti sen rinnalle. Hänen rintansa kohosivat kauniina ja lujina punaisen villahameen alla, niin että halkeama oli levällään ja siitä näkyi hänellä olevan ommeltu rintaliina nauhoilla kiinnitettyjen hopeasolmujen alla. Hihoistakin tämä puku oli käynyt hänelle liian pieneksi — rannetta pisti pitkältä näkyviin.
Olav seisoi tytärtään katsellen, kunnes huomasi hytisevänsä vilusta pelkkä nuttu harteillaan. Hän kumartui tehden ristinmerkin tytön ylitse. Sitten hän otti pienet, punaiset kengät; ne olivat märät ja siitä aivan tummat, ehkäpä kastuneet veneen pohjavedestä — isä asetti ne jäähtyneen kiukaan laidalle.
Eirik ja Jørund kulkivat paljon ympäristössä, kyläilyllä ja kokouksissa, ja Cecilia oli usein heidän muassaan; Olav ei sanonut siitä mitään.
Ystävykset olivat kauniita miehiä, he olivat yhdessä kuljeskellessaan kaunis pari; heitä seurasi elämää ja iloa, ja heistä pidettiin. Ihmiset sanoivat tavatessaan Olavin, että hänellä oli kunniaa pojastaan.
Eirik oli venynyt aika pitkäksi lopetettuaan kasvunsa, hän oli pitkäjäseninen ja vankka, mutta hyvinmuodostunut, vyötäisiltään ja lanteiltaan hoikka, vaikka yläruumis näytti vähän leveältä ja raskaalta — hän oli niin hartiakas, että kulki hiukan kumarassa, ja ihmiset sanoivat häntä leikillään etukumaraksi — mutta hänen päänsä oli pieni.
Hänen ihonsa ja kasvonsa olivat tulleet hyvin tummiksi, kasvot olivat pitkät ja kaidat; kasvonpiirteet eivät olleet erittäin kauniit: nenä oli kyömy silmien välissä, siinä oli polvi alempana nenän varressa, suu oli suuri, ja yläleuka niin komollaan, että suuret, kirkkaat hampaat muistuttivat hevosen suuta; pitkä, sileä leuka ei ollut pyöreä. Mutta hän oli niin kaunissilmäinen, sanoivat ihmiset — Eirikin silmät olivat suuret, kellanruskeat ja näyttivät loistavan pohjiaan myöten. Ja sitten hän oli nuori — ja niin häntä sanottiinkin kauniiksi nuorukaiseksi, vaikkeivät kasvot olleetkaan niin kauniit, etteivät ne olisi voineet olla vieläkin kauniimmat.
Jørund Rypa oli sellainen, jota ihmiset tavallisesti sanovat kauniiksi, pitkä ja sorja, tukka sileä, keltainen, siniset silmät, kasvot punertavat, ja suuri, vähän terävähkö nenä raikas suu, huulet paksuhkot. Hän oli hiljainen ja sulkeutunut täällä näiden ihmisten parissa — Eirik oli paljon miellyttävämpi. Siten toinen näytti kauniilta vilkkaudessaan, ja toinen oli niin kaunis, ettei haitannut, vaikka hän olikin vähän kopea ja ylpeä.
Tämä Jørundin hillitty tapa sai Olavin pitämään hänestä niin kauan kuin hän oli vieraan kanssa yhdessä. Mutta kun hän ajatteli Jørund Rypaa silloin, kun hän ei ollut silmien nähtävänä, Olav tunsi syvää ja epäselvää vastenmielisyyttä pojan ystävää kohtaan.
Hän muisti ihmeen selvästi pienen, ruman piirteen tässä miehessä, jonka hän oli nähnyt hänessä jo poikana kerran muutamain puolikasvuisten poikain ollessa lumisotasilla tässä pihamaalla; Jørund oli silloin ollut Eirikille uskoton. Se oli kyllä pieni seikka näin muistettavaksi, lapsellinen kuje lastenleikissä, mutta se oli sillä kertaa niin järkyttänyt Olavia kuin hän olisi nähnyt pahinta petollisuutta, ja sen jättämä vaikutus oli jäänyt niin voimakkaasti mieleen, ettei Olav voinut ajatella Jørundia ilman vastenmielisyyttä.
Mutta Jørundin parissa ollessaan tämä vastenmielisyys hävisi melkein kokonaan — hän huomasi itsekin vääräksi syyttää tätä aikamiestä vanhasta lapsen kujeesta. Jørund käyttäytyi kohteliaasti ja kauniisti, oli tyyni käytökseltään, katsoi ihmisiä suoraan silmiin eikä lörpötellyt joutavia. Olav huomasi tekevänsä väärin ajatellessaan tässä nuoressa olevan jotakin vilpillistä, sillä Jørund Rypassaei ollutmitään vilpillistä, ei hänen puheessaan enemmän kuin ilmeissään tai katseessaan.
Olav sattui kerran kuulemaan osan veljen ja siskon keskustelusta. Hän puuhaili pajassa; silloin Eirik tuli Cecilian kanssa ovelle. He pysähtyivät ulkopuolelle.
»— kaikki neitoset menisivät mielellään Jørund Rypan kanssa naimisiin», Eirik virkkoi.
»Silloin hänelle ei tuota vaikeutta löytää vertaisensa morsian.»
»Mutta mistä se johtuu, ettet sinä pidä Jørundista, sisko?»
»Enhän minä ole sanonut, etten hänestä pidä», vastasi Cecilia.
»Sanoithan sinä, kun äsken sinulta kysyin.»
»Minä en ole sanonut, etten minä pidä sinun ystävästäsi», — Cecilian äänessä soi nauru, »vaikkakin minä sanoin ’ei' sinun kysyessäsi, pidänkö minä hänestä.»
»No eikö se ole samaa? Jos sinä et kerran pidä hänestä, niin sinä et pidä hänestä?»
»Ei, se ei ole sama!» Nyt tyttö jo nauroi. Olav kuuli hänen juoksevan pois pihan poikki; Eirik avasi oven hymyillen siskon sanoille.
* * * * *
Eirikin sydämen täytti kokonaan uusi, säihkyvä rakkaus sisareen. Oli aivan kuin koko lapsuusajan onneton rakkaus isään, hänen haikea, tulinen kiintymyksensä Hestvikeniin sulautuisi näitten suvipäivien auringontäyteiseen onneen; paha häipyi ja hyvä jäi jäljelle, sulautuen lämpimään ja kultaiseen iloon pikkusiskon vaaleasta kauneudesta ja ujosta tyttöydestä. Hän seurasi siskoaan kotona, hän tahtoi hänet mukaansa muualle mennessään, hän tuhlaili hänelle lahjoja — parhaat korunsa ja vaatteensa, jotka omisti, ja joista hän ei milloinkaan ollut aikonut luopua.
Hän iloitsi kaikesta ympärillään olevasta, perintömaahansa kuuluvasta — hän piti vieläkin enemmän kaikesta tästä, joka olisi aina hänen omansa, sillä hän muisti lapsuusaikansa pahat ajatukset, että kadottaisi kaiken tämän loppujen lopuksi. Se oli samanlaista kuin tämä kotivuo auringon paistaessa pitkän rajuilman jälkeen — maat ja talot eivät milloinkaan hohtaneet niin kauniisti kuin silloin.
Hän itse ojentautui ja nautti oman nuoruutensa loistosta. Hänen sisarensa oli tullut täysikasvuiseksi ja suloiseksi; hänen elämänilonsa oli löytänyt hänestä toverin. Hänen paras ystävänsä oli hänen luonaan, ja he kolme nauttivat yhdessä joka päivän riemuja.
Ja niin hän oli joutunut itsekin ajattelemaan sitä, josta Jørund puhui heidän eräänä iltana ollessaan vuonolla kalassa.
»Minä olen ajatellut, Eirik, emmekö me voisi sitoa ystävyyttämme lankouden siteillä —? Luuletko sinä Olavin suostuvan, jos kysyisin häneltä sisartasi?»
»Ymmärräthän sinä», Eirik vastasi iloisena, »että isän täytyy antaa sellaiselle tarjoukselle arvoa — enkä minä tiedä ketään muuta, jolle minä hänet mieluimmin soisin kuin sinulle, minä rakastan häntä siksi suuresti; enkä minä milloinkaan toivoisi häntä annettavan huonommalle miehelle kuin sinulle. Ja isä seuraa usein minun neuvoani -» Ja tuskin Eirik oli sen sanonut, kun hän jo itsekin siihen uskoi.
Eirik piti sen jälkeen ikäänkuin päätettynä asiana, että hänestä ja Jørundista tulisi langokset. Ja hän alkoi aivan vaistomaisesti katsella ystäväänsä toisin silmin.
Hän unohti ihan kokonaan, että vaikka hän olikin pitänyt Jørund Rypasta aivan siitä alkaen, jolloin oli lapsuudessaan tutustunut häneen, ei hän ollut koskaan oikein kokonaan pitänyt Jørundista, eikä hän ollut milloinkaan luottanut Jørundiin niin täydellisesti, ettei hän olisi ollut puolestaan varovainen — tarkaten, miten pitkälle tämä uskaltaisi häneen nähden. Eirik, joka oli monessa asiassa epävarma, tunsi vetovoimaa toiseen poikaan, joka oli niin järkähtämättömän varma. Mutta hän oli tiennyt koko ajan Jørundin olevan niin varman siksi, että hänellä oli mitä lujin tahto suojella nahkansa, maksoipa se toiselle mitä tahansa. Jørund Rypa ei vapisisi eikä räpäyttäisi silmäänsäkään, vaikka hänen olisikin käännettävä ystävälle selkänsä. Jørund ei ollut arka, eikä hän pelännyt sitäkään, mitä ihmiset hänestä sanoisivat.
Mutta juuri tämä, että Jørund piti itseään kaikkena kaikessa, oli kerrassaan häikäissyt Eirikin heidän poikana ollessaan. Ja Jørund Rypan ilmestyttyä Ragnvald Torvaldinpojan seurueeseen Eirik oli heti liittynyt häneen, vaatien oikeutta olla Jørundin paras ystävä lapsuusajoilta asti. Koko seurueessa ei ollut ainoatakaan, jonka läheiseksi ystäväksi hän olisi tullut, muita läheisemmäksi, vaikka hän oli tehnyt voitavansa miellyttääkseen tovereitaan — he pitivät hänestä kyllä — hän oli avulias, reipas, monin tavoin huimapää, joskin taas toisinaan omituisen ja odottamattoman saamaton. Mutta he nauroivat hänelle hiukkasen — hän ei epäillyt heitä, ja hänen kertoellessaan se kysyi tavallista enemmän tavallisen ihmisen herkkäuskoisuutta —.
Jørund tyytyi olemaan Eirikin parhaan ystävän kirjoissa, eikä Eirik helpottanut yhtään; hän oli saanut ajan mittaan kestää Jørundin puolesta yhtä ja toista. Mutta Jørund ei ollut tietävinäänkään Eirikin ottaessa syyn niskoilleen toisen kommelluksista, ja Eirikin nähdessä ystävän rehellisen, sinisilmäisen naaman hän arveli itsekin Jørundin olevan oikeassa — olisi kunnotonta ajatella toisin. Jørund oli niin hyväntahtoinen mielenlaadultaan, ääni lempeä, nauroi niin hyväntahtoisesti, Eirikin jutellessa hänelle tyhmyyksiä huvittaakseen häntä. — Hän oli monella tavalla välinpitämätön, niin että Eirikin mielestä se oli jo sopimatonta — sillä Eirik täytti huolellisesti tehtävänsä, vaikkei hänellä aina ollut kestävyyttä tehdä kaikkea hyvin, ja hän oli hyvin arka kuulemaan töistään alentavaa sanaa. Jørund piti omia puoliaan enemmän kuin mistä Eirik piti tai tahtoi myöntää hänen tekevän, Jørund puhui naisista raaemmin kuin mitä Eirik teki edes niistä keveistä naikkosista, joita kummempia hän ei ollut tuntenutkaan. Mutta kaikesta tästä huolimatta Eirik piti Jørundista.
Sellaista asetoveruutta he olivat pitäneet jo vuosikausia. He olivat joskus olleet erossa, sillä Eirikillä oli tapana erota silloin tällöin ja etsiä uutta isäntää, mutta se päättyi aina siihen, että hän palasi takaisin Ragnvald-herran luo, ja Jørund oli siellä edelleen.
Ystävässä oli eräs seikka, johon hän ei voinut tottua, ja se oli Jørundin laulu. Jørund käyttäytyi leikissä kauniisti ja hänellä oli kova ääni — hänestä tuli siten esitanssija; siinä oli hänen kunnianhimonsa. Mutta hän ei laulanut puhtaasti. Eirikillä itsellään oli erittäin tarkka musiikkikorva, eikä hänen äänensä ollut niin kova kuin ystävän, vaan se oli lämmin ja pehmeä — ja kun Jørund viritti laulun, tuli Eirikille ystävän puolesta oikein paha olla.
* * * * *
Jo seuraavana päivänä Eirik kertoi Olaville Jørundin ajattelevanCeciliaa. He kulkivat yhdessä tunturin poikki Saltvikeniin.
Olav kuunteli poikaansa ääneti, kulki vain eteenpäin vastaamatta.
»Olethan sinä varmaankin huomannut», Eirik jatkoi, »Jørundin seurassa viihtyvän. Ja sinä lienet kyllä kuullut, mitä gunnarsbyläisistä puhutaan —?»
»Minä olen kuullut heidän olevan rikkaita ihmisiä.» Olav kulki edelleen. »Oletko sinä ollut siellä — nimittäin Gunnarsbyssä?»
Silloin selvisi Eirikille vallan yhtäkkiä, että Jørund olisikin voinut sen tehdä — pyytää häntä joskus kanssaan käydessään kotonaan omaisiaan tervehtimässä. Hän tunsi pienen pistoksen, »ei milloinkaan sattunut niin, että olisin voinut lähteä Jørundin tahtoessa minua kanssaan kotiinsa.»
»Mitä sinä itse pidät miehestä?» kysyi Olav. »Onko hän sellainen, ettäCecilia on turvassa hänen käsissään?»
Vaistomaisesti vanha epävarmuus nosti epäselvästi päätään. Mutta olihan hän kaikkea sitä jo ajatellutkin, Jørundin virheet olivat sellaisia, että niistä hän voi hyvin luopua kodin perustettuaan; ja kunhan heistä tulisi langokset, pitäisivät he kyllä yhtä uskollisesti. Ja niin Eirik vastasi myöntävästi — ja alkoi ylistellä Jørundia joka puolelta — maltillinen, hyväntahtoinen, iloinen, rohkea, niin, olihan isä itsekin nähnyt—.