Vierasseutulaiset saivat majoittua paikkakunnan eri taloihin ja he viettivät siellä joulun. He saivat useimmissa paikoissa hyvän vastaanoton — raumarikiläisillä oli kova halu lähteä Osloon väläyttelemään herttualle terää. Mutta sira Hallbjørniä pyydettiin Sudrheimiin asumaan — hän oli herra Jon Raadille kaukaista sukua — ja niin tämä pyysi myöskin Olav Auduninpoikaa viettämään joulua luonaan.
Hän piti taloa nuorimman poikansa, Ivarin kanssa; toiset, herra Haftor, kuninkaan vävy ja herra Tore Tinghovde olivat kuninkaan kanssa Bjørgvinissä. Sira Hallbjørn ja Olav saivat nukkua kauniissa, kahden naimattoman pojan asuinrakennuksessa, ja Jon-herra lähetti heille tarpeelliset vaatteet.
Olav ei ollut vuosikausiin viettänyt joulua näin iloisin mielin. Talosta lähti lähettejä ja palasi tuoden tietoja; Jonherralla oli vakoilijansa. Kuninkaan nuori sukulainen, Munan Baardinpoika Akershusissa, oli saanut sotaretkestä ajoissa tiedon. Hänellä oli niin vähän miehiä, ettei hän uskaltanut tehdä hyökkäystä, mutta hän oli kuitenkin puolustautunut ensi ryntäystä vastaan. Herttua oli silloin leiriytynyt linnan edustalle, mutta pitkällinen sade pakotti hänet lähtemään rämeisen Akershusin edustalta ja palaamaan takaisin kaupunkiin. Hän vietti joulua siellä rannalla olevassa, vanhassa kuninkaan kartanossa, löi norjalaisia ystäviään ritareiksi Ja piti turnajaisia — vaikkakin huhuiltiin hänen saaneen leirillä ollessaan horkan, jonka vuoksi hän usein sairasteli, Hän otti maaseudulta pakkoveroa, eivätkä kaupunkilaisetkaan siitä päässeet vapaiksi, vaikkakin hän siellä oli varovampi. Sudrheimiläiset nauroivat vahingoniloista naurua — oslolaisten rakkaudella ei ennen, Eirik-herttuan vieraillessa siellä kuninkaan vävynä, ollut rajoja; herttuan joukkoon kuului kolmesataa saksalaista ratsumiestä, puolitoista sataa ruotsalaista sotilasta, ja hänen norjalaiseen joukkoonsa kuului yhteensä runsas vanhanaikainen sadanmiehen ryhmä, useimmat asestetut ritarien tavoin.
Sudrheimin herra Jon Raud ei ollut vielä erikoisen vanha, mutta hän oli sairaalloinen, ja niin jäi pojan, Ivar Joninpojan tehtäväksi talonpoikain johto, hän oli rohkea, viisas ja kansan suosiossa — mutta hän oli ylen nuori, tuskin kahdenkymmenen yhden ikäinen. Sudrheimissä vietettiin joulu vanhan tavan mukaan, ja Olav tapasi täällä monta miestä ja naista, jotka olivat hänelle kaukaista sukua, aina niiltä ajoilta, jolloin hänen sukunsa omisti Dyfrinin. Hän oli sudrheimiläisillekin sukua, kuten selvisi.
»Mistä se johtuu, Olav», herra Jon kysäsi eräänä päivänä, »ettet sinä ole milloinkaan pyrkinyt kuninkaan lähelle? Onhan väärin, että niin korkeasukuinen, varakas ja hyvän kasvatuksen saanut mies ei kuulu hänen henkivartioonsa.»
»Palvelin kuningas Haakonia hänen johtaessaan retkiä», Olav vastasi, »mutta tietäkää, herra, että nuoruudessani olin Alf Erlinginpojan käskettävissä ja vannoin Jumalan ja suojeluspyhäni nimessä, kuultuani jaarlin kuolleen lainsuojatonna, etten milloinkaan vanno käsi miekankahvalla uskollisuutta toiselle miehelle, kaikkein vähimmin sille, joka hänet henkipatoksi julisti.»
»Sinä olet uskollisempi kuin useimmat muut», Jon-herra virkkoi huoahtaen. Hän oli tuntenut jaarlin hyvin ja sen jälkeen hän jutteli usein Olavin kanssa hyvästä Alf-herrasta — ja Olavin mielestä hän ei ollut milloinkaan ollut niin lähellä omaa nuoruuttaan eikä niitä aikoja, jolloin hän itse oli vapaa ja huoleton — niin, ei ainakaan kotiin Norjaan paluunsa jälkeen.
Sira Hallbjørnkin oli aivan kuin toinen mies, sävyisä ja hauska ihminen. Hän otti koko sieluineen osaa retkeen ja myöntyi kaikkiin sudrheimiläisten ehdotuksiin. Hän näytti viihtyvän paljon paremmin maallisten ylimysten ja päälliköitten joukossa kuin pappien ja talonpoikain parissa. Hän ja Olav olivat joskus nuoren Ivarin ja tämän ystävien kanssa metsästämässä sopivalla ilmalla. Pyhäpäivinä hän luki kirkossa messun, ja ihmiset pitivät siitä paljon, sillä hän käyttäytyi kauniisti alttarilla, ja hänellä oli kaunis, voimakas ääni, puhuipa sitten tai luki — pitäjän pappi oli tyhmä tomppeli, ja Jon-herran kotipappi jo niin vanha, että hän alkoi olla lapsi uudelleen. Hän pystyi kyllä vielä lukemaan messun, mutta hän ei enää tuntenut ihmisiä; hän luuli usein Ivaria Jon-herraksi, joka oli ollut nuoruudessaan hänen kasvatettavanaan.
Haftor-herran nuori puoliso, rouva Agnes Haakonintytär, oli kotonaan Sudrheimissä, sillä hän odotti toista lastaan — hänellä oli jo poika, ja sukulaisilla oli siihen poikaan nähden omat suunnitelmansa — jos pieni Ingeborg-neito sattuisi kuolemaan perillisittä.
Se, mitä Olav oli kuullut rouvan äidistä, kuningas Haakonin jalkavaimosta, oli saanut hänet aina lämpenemään, vaikkakin ihmiset puhuivat siitä enimmäkseen ivalla. Hän oli talonpojan tytär jostain sisävuonoilta ja hän oli ollut kuningatar Ingeborgin kylvynlaittaja-neito. Hänen valmistamansa kylpy oli kerran ollut liian kuuma, silloin hänen emäntänsä oli lyönyt häntä niin pahoin, että hän oli mennyt pois kylpyhuoneesta itkien ja verissään, ja silloin hän oli tavannut kuninkaan nuoren pojan, herttua Haakonin. Hän puhutteli tyttöä ja kysyi, miksi hän niin itki. Hän ei ollut kaunis ja hän oli poikaa paljon vanhempi, ainakin parikymmentä vuotta, mutta ennenkuin vuosi oli umpeen kulunut, hän synnytti kuninkaanpojalle lapsen. Kuningatar oli pakahtumaisillaan raivosta, mutta herttua ei tahtonut erota jalkavaimostaan, ja asetuttuaan Osloon asumaan hän antoi tälle kartanon asunnoksi Bergheimin kihlakunnassa. Hänen herttuan kanssa saamistaan lapsista eli ainoastaan Agnes-neiti. Mennessään naimisiin saksalaisen neidin kanssa hän otti jalkavaimonsa tyttären luokseen, mutta äidin hän lähetti Reinsin luostariin. Hänestä tuli siellä nunna parisen vuotta sitten. Hän oli aina ollut hurskas, siveä nainen, köyhille hyvä — mutta kuninkaan jalkavaimoksi hän oli sentään ihmisten mielestä sopimaton, niin pieni ja kalpea, arka ja ujo vieraitten parissa; kerrottiin hänen usein rukoilleen herraltaan armoa sellaisille, jotka olisivat sietäneet saada kovan rangaistuksen. Agnes-rouva oli tullut äitiinsä, hän oli pieni ja kalpea, ilman mitään viehätysvoimaa, harvasanainen, mutta lempeä nainen.
Kun Olav eräänä päivänä istui huoneessaan aseitaan korjaillen, tuli eräs nainen sisään, kulki vuode vuoteelta, nosteli peitteitä ja pöyhi pieluksia. Tultuaan valon ääreen Olav huomasi sen olevankin itsensä Agnes-rouvan. Olav nousi tervehtimään, ja kun nainen lähestyi ojentaen kätensä, Olav polvistui kuninkaan tyttären edessä, suuteli hänen kättään, ajatellen hänen paremminkin muistuttavan lopen kulunutta torpparin vaimoa, jonka on pakko kulkea askareillaan, kunnes vaipuu nurkkaansa.
»Katselin vain onko vieraillamme täällä kaikki hyvin», Agnes-rouva virkkoi. Hän istuutui rahille, ja Olav jäi seisomaan hänen eteensä pää kumarassa, toinen käsi sydämellään; hän vastasi tämän kysymykseen kiittäen, että heillä oli kaikin puolin hyvä olla.
»Te Foldenin miehet tiedätte hyvin vähän mitä koteihinne kuuluu?» rouva kysäsi.
Niin on, Olav selitti; he eivät olleet kuulleet, enemmän kuin kyselleetkään kuulumisia lähtönsä jälkeen.
»Sitten teillä ei ole ollut hauska joulu?»
Olav ei voinut olla naurahtamatta — hän ei ollut milloinkaan viettänyt tämän iloisempaa joulua, hän vastasi.
»Mutta sinähän et taida tietää, onko sinun kotisi pystyssä, vai onko se tuhkana?»
»Hestviken on ollut tomuna ja tuhkana jo kolme kertaa, hyvä rouva»,Olav vastasi entiseen sävyyn. »Jos se on neljännen kerran poltettu,ei minun auta muuta kuin tehdä esi-isäini tavoin, ottaa onni vastaanJumalan kädestä ja rakentaa uudelleen.»
»Entä omaisesi?» Agnes-rouva kysyi.
»Poikani on herra Ragnvaldin kanssa, ja tyttäreni ovat ystävien luona vuonon länsirannalla, niin ettei minulla ole mitään syytä heitä surra.»
»Sinun vaimosi siis ei olekaan elossa?»
»Ei ole, rouva, nyt on jo kahdeksas talvi hänen kuolemastaan.»
»Vai niin, sittenhän sinun asemasi onkin helpompi kuin monen muun,Olav. Saa kuulla niin paljon — köyhät talonpoika-rukat etelässä —Jumala heitä auttakoon!»
»Amen, rouva — mutta jos Hän tahtoo, ei enää kestä kauan, kun he saavat avun ja koston. Vahinko, ettei teidän herranne ole täällä, vaikka onhan Ivarilla kyllä hyvää tahtoa —»
»Oi, enpä tiedä», Agnes-rouva huokasi. »En voi sanoa, että, suren kovinHaftor-herran poissaoloa. Talonpojat saksalaisia sotilaita vastassa, seon epätasaista taistelua, vaikkapa talonpojat ovatkin monilukuisina —.Vaikka onhan minulle raskasta hänen poissaolonsa tänä aikana.»
Olav katseli pientä naista — hänen mielestään tämän nöyryys oli pelkkää hyvyyttä ja hänen sanansa olivat kaikkea muuta kuin kuninkaantyttären sanoja. Mutta hän sääli häntä. Hänen ruskeat silmänsä olivat kauniit, muuta kaunista hänessä ei ollutkaan.
Hän tunsi häntä kohtaan erittäin syvää myötätuntoa kuultuaan eräänä aamuna, jokin päivä äskeisen jälkeen, että Agnes-rouva oli lapsivuoteessa, eivätkä läsnäolevat rouvat olleet varmat miten siinä kävisi. Jon-herra kuljeskeli omaisineen edestakaisin synkän näköisenä, mutta heitä huoletti eniten se, että jos Agnes-rouva kuolisi, katkeaisivat lujimmat siteet, jotka kiinnittivät Haftor Joninpojan kuninkaaseen, jos taas lapsi kuolisi, olisi heidän viinessään yhtä nuolta vähemmän.
Mutta illan suussa tuli sana, että Agnes-rouva oli saanut suuren, kauniin pojan, ja nytkös riemu syntyi: Jon-herra käski tuomaan simaa ja viiniä, ja miehet joivat vastasyntyneen onneksi. Isoisä kannatti sisään vanhimman, vuoden vanhan pojan, Jonin, jota omaiset kutsuivat keskenään junkkeriksi — häntä tervehdittiin ja kuljetettiin sylistä syliin, ja herrat joivat, kunnes joutuivat nurkkaan miesten tavoin, kuten Ivar sanoi.
Sira Hallbjørn kastoi vastasyntyneen seuraavana päivänä — hänen nimekseen tuli Magnus. Vieraat kävivät omaisten kanssa uhraamassa, ja illalla juotiin ristiäisiä suurella riemulla, mutta Olav ei voinut olla ajattelematta nuorta äitiä, jonka kaikki näyttivät unohtaneen — eräs naisista oli maininnut hänen olevan hyvin sairaan, makaavan kuumehoureissa ja valittavan, ettei Haftor-herra tule hänen luokseen; he eivät saaneet häntä ymmärtämään hänen olevan Bjørgvinissä.
* * * * *
Mutta eräänä iltana, pari päivää ennen hiivanuuttia, tuli Sudrheimiin tieto kahdentuhannen miehen suuruisen talonpoikaisjoukon, lidungilaisia ja ringerikiläisiä, kulkevan Osloa kohti. Kaupungissa oli asianlaita sellainen, että Eirik herttua oli ollut jouluna hyvin sairaana, mutta nyt hän oli parempi, ja siitä ilosta hänen ystävänsä aikoivat viettää hiivanuuttia suurin juomingein. Lidingiläiset olivat saaneet siitä vihiä ja heidän aikomuksenaan oli hyökätä yöllä kaupunkiin.
Ivar Joninpoika neuvotteli heti ystävineen, ja he läksivät seuraavana aamuna kolmisata-miehisenä joukkona, mutta loput raumarikiläisistä, jotka asuivat kauempana pohjoisessa ja lännessä, seuraisivat heitä mahdollisimman pian: Ivar pelkäsi lidungilaisten ennättävän ennen häntä ja vievän häneltä kunnian. Foldenin miehiä oli vähän kerrassaan kokoontunut viitisenkymmentä henkeä, ja Olav oli heidän päällikkönsä. Hän juuri oli nostattanut talonpojat ruotsalaisia vastaan ensi hyökkäykseen ja hän juuri oli lähettänyt ajoissa varoituksen Akershusin linnanherralle — hän ei ollut tullut sitä ennen ajatelleeksi, eikä hän ollut Oslon tiellä taistelussakaan päälliköitten joukossa. Mutta täällä Sudrheimissä hän sai siitä kunniaa, ja lankesi ikäänkuin itsestään, että häntä pidettiin joukkonsa ensimmäisenä. Olihan hän Hestvikenin vanhan päällikönistuimen omistaja ja Alf Erlinginpojan entinen henkivartija. Ja hän itsekin piti sitä niin luonnollisena — hänen mielestään kaikki oli niinkuin olla pitikin. Toiset kolme alipäällikköä olivat nuorempia miehiä, lähempänä Ivar Joninpojan ikää.
He saapuivat hämärissä Gellirvaaran juurelle, Tveitin kylään, ja saivat tietää herttuan asettaneen vartijoita Hofvingin majataloon, Sinseen ja Akeriin kirkon viereen, mutta joka paikkaan vain vähän miehiä, sillä sattui niin onnellisesti, että kaikki nämä tien varsilla olevat tilat kuuluivat nunnaluostarille, ja abbedissa, rouva Groa Guttormintytär oli pannut ankaran vastalauseensa ja uhannut kovin, jos hänen alustalaisilleen tapahtuu jotain vahinkoa — eikä herttua halunnut joutua tämän topakan nunnan kanssa epäsopuun, jos sitä suinkin voi karttaa. Kautta koko kihlakunnan oli sisarten talonpojilla enemmän etuisuuksia kuin muilla talollisilla, sekä itsenäisillä että vuokraajilla; kaikkein pahimmin oli käynyt kruunun ja suurtilallisten vuokramiehille. Sira Hallbjørn nauroi sen kuultuaan: hän ei kylläkään ajatellut rouva abbedissaa hyvällä, sillä hän oli riidassa tämän kanssa, mutta nyt hänkin nauroi asialle. Pappi seurasi Ivaria varustuksissaan ja asestettuna.
Neuvoteltua muutamien naapuri-talollisten kanssa sovittiin, että raumarikiläiset kätkeytyvät metsään ennen päivän koittoa ja odottavat siellä seuraavaa iltaa. Sitten he kulkevat edelleen pitkin Alnajokea, hyökkäävät matkan varrella Holfvinissa vahtien kimppuun ja ryntäävät kaupunkiin Martestokkerin poikki, Silläaikaa lidungilaiset hyökkäävät lännestä nunnaluostarin ohitse. Näiden oli kierrettävä Akerin kirkko ja kuljettava Frysjun sillan poikki, sillä jää oli Bjaarrin lahdessa heikkoa, eikä Frysjun alajuoksu ollut vielä jäätynyt. Täällä vaaroilla oli pakastanut ja oli siksi paljon lunta, että Ivar Joninpojan lähetit voivat lännessä käyttää suksia, kunhan seurasivat tien vartta peltoja myöten.
Ivar asettui päällikköineen lepäämään Tveitin taloihin aamunkoittoon asti. Mutta vähän ennen puolta yötä tempaistiin pirtin ovi auki äkkiä, ja sisään astui eräs niistä talonpojista, joiden kanssa he olivat neuvotelleet illalla, vanhan vaimon, äitinsä kanssa.
Vaimo asui kaupungissa naimisissa olevan tyttärensä kanssa, ja heillä oli olutanniskelu eräässä talossa lähellä kuninkaan kartanoa. Herttuan miehet olivat saaneet vihiä, että suuri talonpoikais-armeija marssi lännestäpäin Osloa kohti, ja he olivat varustautuneet huomenna tekemään suurrynnäkön Akershusia vastaan. Vaimo oli keinotellut itselleen pääsyn kaupungista sanaa tuomaan — sillä Oslo huhuiltiin kaupunkilaisten kesken Sudrheimin herrojen keräävän myöskin joukkojaan Ylämaissa, mutta sitä ruotsalaiset eivät uskoneet.
»Tästä syntyykin toisenlaiset hiivanuutin tanssit», sira Hallbjørn virkkoi. Nyt ei ollut helppo tietää, mihin raumarikiläisten olisi ryhdyttävä. Silloin sira Hallbjørn pyysi puheenvuoroa ja sanoi, ettei ole muuta kuin kaksi mahdollisuutta valittavana: »— eikä niistä toinen ole toistaan parempi. Toinen on se, että me lähdemme heti länttä kohti, samaa tietä, jota lähetit menivät, sitten Sandakrarissa joen poikki, hyökkäämme Akerin vahtien niskaan ja otamme Frysjun sillan huomenna haltuumme, kunnes lidungilaiset saapuvat — jos voimme. Jos herttua onnistuu saamaan Akerinlinnan haltuunsa, saattaa hän valmistaa lännestä tulevalle talonpoikaisjoukolle verisen kylvyn ja tehdä Haakon-kuninkaan kanssa rauhan aivan oman mielensä mukaisen — hän norjalaisine ystävineen. — Toinen neuvo on se, että me palaamme jälleen kotiin Raumarikeen ja tyhjennämme häveten Sudrheimin viimeiset joulutynnyrit.»
Nuori Ivar pohti päällikköineen papin neuvoa. Siitä tulisi epätasainen ottelu, kolmesataa miestä ja niistä ainoastaan seitsemän viidettä ratsain ja ratsumiehen tavoin asestettuna, mutta loput talonpojista jalan, niitä vastassa herttuan sotilaat ja tottuneet taistelijat.
»Mitä Te, Olav Auduninpoika, sanotte?» Ivar kysyi. »Te olette vanhin ja kokenein?»
»Minä sanon papin olevan oikeassa. Ei muuta neuvo kuin jompikumpi mainituista. Niistä ei ole kumpikaan hyvä — mutta edellinen ei mielestäni sentään ole aivan mahdoton. Ellemme pysty pitämään siltaa hallussamme, voimme repiä sen ja pelastua Akerinlinnaan.»
Sira Hallbjørn huomautti olevan sangen tärkeätä, ettei herttua saisi linnaa käsiinsä. Heidän oli valmistauduttava siltaa repimään, kuten Olav sanoi ja heillähän oli Akerinkirkko ja kirkkomaa takanaan, sieltäkäsin oli hyvä puolustautua, jos vihollinen sattuisi saamaan osan väkeään joen yli; ja jos heidät karkoitettaisiin kirkkotarhasta, voisivat he paeta kirkkoon; siellä he voisivat pysyä kunnes läntinen joukko saapuisi.
»Uskotko sinä itse omia sanojasi?» Olav kysyi pukeutuessaan papin kanssa varustuksiin, »että lidungilaiset pääsisivät kirkon luo, jos kerran ritarijoukko ennättää Frysjan länsipuolelle?»
Sira Hallbjørn pudisti päätään, »— mutta emmehän me voi kääntyä kotiin yrittämättä taistella. Ja voi käydä maalle kalliiksi, jos Eirik-herttua joutuu hallitsemaan Akerinlinnassa ja neuvottelemaan rauhasta sen kanssa, jota hänen pitäisi kutsua apekseen —»
»Niinhän se on. — Tämä retki on minun mielestäni aloitettu vähän päättömästi. Mutta Ivar on nuori — pahempi sydämetön kuin päätön, ja sydän on paikallaan sekä hänellä että kansalla, eikä tappeluhaluakaan puutu.»
»Ei. — Muistatko sinä viimekesäisiä häitä — sinun tapparasi lauloi?Pianhan nähdään kumpaa se varoitti, sinuako vai minua.»
»Minä en ole milloinkaan kuullut sellaisen aseen laulavan muuta kuin sukua tarkoittaen. Mutta tässä tapauksessa tuntuu siltä kuin se tarkoittaisi meitä kumpaakin», Olav virkkoi naurahtaen ja sira Hallbjørnkin nauroi: »Siltä melkein näyttää.»
* * * * *
Ei ollut kuutamoa, ja taivas oli täydessä tähdessä. Lunta ei ollut niin paljon, että se olisi estänyt kulkua, pakastikin hiukan. Olav Auduninpoika ja sira Hallbjørn ratsastivat foldingilaisjoukon etunenässä — se oli viimeisenä sotajoukossa. Olav ja pappi olivat saaneet lainata Sudrheinistä hevoset, mutta Olav sanoi taistelevansa jalan, hän oli siihen tottuneempi.
»Jos tällaista pakkasta kestää jonkunkin päivän», pappi virkkoi, »voi herttua kuljettaa panssaroidut ratsastajansa Bjaarin lahden poikki.»
»Niin, me olemme hyvin myöhään liikkeellä», Olav sanoi, »kunhan ei vain olisi liian myöhään.»
»Sudrheimissä oli odoteltava ristiäisiä — ja ehkäpä näillä länsipuolen miehillä oli häitä ja hautajaisia ja joulu-oluita tyhjennettävänä! Mutta ehkäpä me sentään saamme herttuan karkoitetuksi — kuten katuva syntinen karkoittaa paholaisen luotaan yhdennellätoista hetkellä.»
Olav vaikeni. Hän katseli, miten hänen edessään tähtitarhat hävisivät tumman, metsäisen vaaran taakse. On ihmeellistä ajatella, miten paljon hän oli kärsinyt niin monina vuosina yhden miehen kuoleman vuoksi, miettinyt niin paljon kuolemaa ja kaikkea, mikä sitä seuraa — mutta kun oli lähdettävä sotaan ja taisteluun, hupenivat sellaiset ajatukset vallan olemattomiin, ja niin lienee käynyt aina ja kaikille miehille..
Heidän oppaansa ei löytänyt sitä kahluupaikkaa, josta etujoukko oli mennyt — heidän oli mentävä eräälle lammentapaiselle, jossa oli veneitä. Tämä hidastutti foldingilaisia siksi paljon, että alkoi jo sarastaa heidän kulkiessaan lepikkopolkua joen rannalla. Taivas kaareutui avarana ja vaaleana, keltaisena kuin rikki itäisiä vaaroja kohti Akerinkirkon tornien tullessa heidän näkyviinsä puitten yli, ja alapuolellaan, Frysjan toisella puolella, he näkivät Forsin talojen kato lumivalkoisessa maisemassa. Vuonon ympärillä levisi sumu Akerinlinnan ja kaupungin ylitse, ohuena kuin peite, ja Havardinkirkon ja kuninkaankartanon päädyt pistivät sumu vaipasta esiin.
Sillan luona olikin toivorikkaampaa kuin mitä Olav oli ajatellut — hän ei ollut kulkenut tätä tietä sen jälkeen kun kuningas oli rakennuttanut sillan päihin puiset linnoitukset. Ne olivat suuremmat kuin hän oli tullut ajatelleeksikaan. Itäinen, Oslon puoleisen tien päässä, oli niin paljon matalampi, että läntisestä linnoituksesta saattoi ampua sen yli, jos sotajoukko lähenisi Akerinnientä idästäpäin.
Ivarkaan ei ollut toimetonna, hän oli nostattamassa kiviä ja heittovälineitä sillantorneihin, ja keskelle siltaa, missä se kaartui korkeimpana, rakennettiin suojus — toiset miehet purkivat pari sillan lähellä olevaa hökkeliä, toiset vetivät hirsiä ja ovia, muutamat lastasivat kivirekiä mäellä, toiset taas ajoivat niitä alas. Vastatulleet foldingilaiset saivat siten heti työtä. He saivat kuulla raumarikiläisiltä, että Akerin talon vahdit oli voitettu, joko lyöty tai otettu vangiksi. Sira Hallbjørn sai heti käsiinsä pari jalkajousta, jotka Ivar oli ottanut ruotsalaisilta, toisen itselleen, toisen Olav Auduninpojalle — he ampuivat kumpikin yhtä hyvin jalkajousella, kuin pitkällä jousella.
Aamu oli jo kulunut niin pitkälle, että norjalaiset alkoivat tuumia joko Tveitin lesken puhuneen omiaan tai ruotsalaisten luopuneen hyökkäys-ajatuksestaan linnaa vastaan. Eikabergharjun metsän latvat alkoivat lounaassa jo punoittaa kuin tulessa — aurinko oli juuri nousemaisillaan — silloin he kuulivat rumpujen ja sotisopien kumean äänen aivan Forsin alta metsän laidasta. He olivat niin kovin puuhailleet omissaan, ja koski kohisi sillan alla, etteivät olleet aikaisemmin huomanneet sotajoukkojen lähenemistä — nyt kaikui heidän korviinsa hevoskavioitten ja ratsuvarusteitten moninkertainen ääni rummun jyminän säestämänä.
Talonpojat oli nähty. Rynnäkköportaat pistäytyivät näkyviin pensaikon takaa ja hävisivät jälleen: he koettivat, olivatko ne kunnossa. Olav heitti kilven selkäänsä ja alkoi juosta sillan poikki viidentenätoista; he kiipesivät keskivarustusten yli. Hän oli tarjoutunut olemaan etulinnakkeella ja oli valinnut miehistöönsä nuoria, voimakkaita miehiä ketterän näköisiä.
Eräs nuorukainen — Olav tunsi hänet ulkonäöstä Oslon kaduilta, mutta ei tiennyt kuka hän oli, tai miten hän oli tullut tänne — tuli jotakin lippua kantaen, ja Olav vastasi hymyillen, että he saisivat pystyttää sen. Se oli keltainen ja siinä oli Pyhän Olavin kuva — he olivat ottaneet sen kirkosta; se lienee kuulunut jollekin oslolaiselle killalle.
Auringonkierä kohosi valoisena ja hohtavana vaaran laella Olavin seisoessa linnakkeen tasaisella katolla ja kuunnellessa vihollisen pyrkivän pellon toisella puolella olevan metsikön kautta. Pitkä, rautapukuinen jono, joka helähteli ja hohti valkoisen tanteren kylmässä valaistuksessa, lippujen loistavat pilkut, rynnäkköportaat ja rautaseipäät etunenässä — nyt torvi törähti ja kuului lyhyitä huutoja. Olav tunsi sydämensä takovan: siellä tuli vihollisjoukko, mutta mitäpä siitä, näyn tuottama ilo vaikutti kuin kylmä, vahva olut.
Hän huusi tunnussanan, nosti kilven päänsä päälle, sitä sen tarkemmin ajattelematta — vanhat muistot heräsivät hänen joka jäsenessään ja solussaan. Samassa lensi ensimmäinen luoti- ja heittoaseiden kuuro länsilinnakkeelta heidän päittensä yli. Itäportilla olevat miehet kumartuivat alas, nostivat kilven päänsä päälle ja tirkistelivät ampuma-aukoista. Joku hevonen oli kaatunut, särkenyt rivin ja saanut hämmennystä aikaan.
»Onko heillä ainoastaan neljät tikapuut—?» Olav huusi vierustoverilleen, oslolaiselle nuorukaiselle.
»He menettivät muutaman Akerin niemellä.»
Vihollisjoukko lähetti ammussateen, joka iski tornin seinään, paukahti siltaan heidän takanaan, mutta putoili vain katolle kehenkään osumatta. Norjalaiset poimivat ne ylös huutaen mahtavina. Silloin alkoi mäki jymistä raskasvarusteisten hevosten laukatessa porttia vastaan; he kuljettivat keskellään raudoitettua työntökonetta.
»Mitä leikkikaluja ne sieltä raahaavat — aikovatko he ottaaAkerinlinnan tuollaisilla?»
»Näes, ne eivät voi kuljettaa tätä tietä suuria muurinmurtajiaan», vastasi oslolainen huutaen, »näin kukkuloitten poikki. — He ovat luottaneet pakkasen tuloon —.»
»Ne ovat olleet yhtä lyhytjärkisiä kuin meidän Ivarimme silloin —.»
He lennättivät ruotsalaisten omat ammukset takaisin ratsu-joukon päälle — se ei vahingoittanut yhtään vankkoja rautapaitoja — kohottivat harteillaan vipuja ja nostivat kiehuvaa vettä täynnä olevat kattilat rintavarustusten laidalle. Samassa kun työntökoneen ensimmäiset iskut panivat tornin vapisemaan, norjalaiset kaatoivat vesikattilat heidän niskaansa.
Palaneitten miesten ja hevosten huudot, kavioitten kapse ja metallilevyjen helinä hukkui melkein kokonaan uusien joukkojen rynnistykseen, jotka tunkivat tieltään peräytyvien laumat. »Älkää hätäilkö», Olav huusi miehille, »säästäkää kiviä —.» Heillä ei ollut niitä paljon, täytyi osua kohdalleen ja estää mahdollisimman kauan ryntääviä saamasta käsiinsä työntökonetta, jonka kuumaa vettä niskaansa saaneet olivat pudottaneet. Luoteja ja jousipyssyjen nuolia sinkoili pellolla heidän kilpiinsä, ja heidän päittensä yli lentelivät raumarikiläisten luodit länsilinnakkeelta.
Olav huomasi erään ratsastajan joutuneen liian kauas oikealle — hevosen jalat lipesivät; melkein takapuolellaan istuen se liukui joen rantaa alas. Sen vihlova hirnunta kaikui yli metelin ja kosken pauhun sen painuessa mustaan virtaan ratsastajan riippuessa jalustimessa. Tornin juurella molemmin puolin olivat jyrkät rannat lumen alla jään peitossa ja se oli norjalaisille hyvä asia: viholliset eivät päässeet porttia vastaan kovin monta kerrassaan, eivätkä he tähän asti olleet onnistuneet saamaan tikapuitaan pystyyn. Mutta näin ei voinut kestää kauan —.
Sillalta huudettiin hänelle jotakin — kymmenen, kaksitoista miestä nosti täpötäysiä kivikoreja varustuksen yli ja laahasi niitä eteenpäin. Ivar Joninpoika arveli heittoaseitten loppuvan pian etumaisesta linnakkeen tornista — nuorukainen ei ollut ajattelematon. Olav nauroi sydämessään ilosta — Ivar oli ottanut miehet pois varustuksen luota ja seisoi nyt heidän kanssaan vasemmalla linnan portilla odottamassa, ja se oli oikein: ei voinut kauan kestää, ennenkuin ruotsalaiset mursivat portin ja tunkeutuivat sillalle. Ivar oli revittänyt sillan kaidepuut varustuksen ulkosivulta.
He olivat töin tuskin saaneet kivikorit ylös, kun ensimmäiset rynnäkköportaat kohosivat rintavarustusta vasten. Nyt oli kirveitten vuoro. Olipa hyvä, että hän oli saanut korimiehet luokseen, Olav tuumi, muuten olisikin miehiä ollut niukanlaisesti. He saivat miehen toisensa jälkeen syöstyä alas, sikäli kuin ne juoksivat portaita ylös. Pari hänen miehistään kaatui, ja lattiapalkit olivat veressä — mutta veressä oli lumikin tornin juurella — mikäli lunta oli vielä.
He eivät voisi kauan puolustaa tornia — Olav vilkas: aurinkoon — taistelua oli kestänyt tuskin puolta tuntia.
Nyt murtui portti heidän allaan, ja koko torni tuntui huojuvan. Olav juoksi toiselle puolelle kurkistamaan, miten siellä kävisi. Talonpojat olivat rientäneet sinne ja seisoivat nyt sulun päällä, Ivar keskellä joukkoa. Ratsastajat eivät päässeet eteenpäin muuta kuin kaksittain. Talonpoikain sotakirveitten iskut ja miekan kalskahdukset kajahtelivat huutojen ja kavioitten kopseen seasta — jonkin aikaa kyllä kävisi kaikki hyvin. Monet ratsumiehet hevosineen päivineen, olivat mennä vilistäneet koskeen — ruotsalaiset lähettivät nyt jalkamiehiä sillalle.
Hän näki sira Hallbjørnin varustuksen reunalla lyömässä suurella, kaksin käsin pideltävällä tapparallaan; pappi iski kuin itse paholainen.
Olav heitti kilpensä jäännökset pois; siitä oli enää sirpaleita jäljellä rautavanteitten välissä, hän tarttui käsin Ættarfylgjaansa ja kääntyi sinnepäin, missä tikkaat olivat aikaisemmin olleet, mutta nyt ne olivat poissa, riippuivat ulospistävällä kallionkielekkeellä virran yläpuolella jäähyyhmässä, sieltäpäin hinattiin uusia. Hänen takanaan hänen miehensä työnsivät alas niitä vihollisia, jotka yrittivät kiivetä portaita myöten — ne olisi pitänyt vetää ylös —.
Nyt Ivar miehineen juoksi varustuksen yli sillalle. He puhdistivat sen äkkiä — sillä kertaa. Ja ruotsalaiset vetäytyivät takaisin pellolle ampumamatkan ulkopuolelle.
Olav nosti kypäriään vilvoitellakseen hetkisen — hiljaisuuskin tuntui rauhoittavalta kosken kohinassa, jonka taistelun melske oli voittanut. Ja nyt hän huomasi, etteivät vaatteet tarttuneetkaan ruumiiseen hiestä, sillä hirvennahkapanssari oli halki vatsan kohdalta ja oli aivan veressä, mutta hänestä tuntui kuin hän olisi saanut vain pienen naarmun.
Porras-aukosta pistihe kypäri näkyviin — sira Hallbjørn kiipesi sinne:
»Montako teistä on hengissä? — Menkäähän te nyt pois, me otamme vastaan uuden hyökkäyksen tuorein voimin.»
»Eipä täällä ole oikeastaan mitään, millä ottaa hyökkäystä vastaan, sira Hallbjørn.»
He näkivät miehiä tulevan peltoa pitkin Forsin mökeistä; he kantoivat jotakin.
»He yrittänevät sytyttää linnakkeen tuleen», Olav virkkoi. »Meidän on puolustauduttava niin kauan kuin mahdollista.»
»Ivar on asettanut sytykkeet kuntoon varustusten puolella», pappi virkkoi.
»Silloin silta palaa loppujen lopuksi. Ja niin voivat kummatkin seisoa omalla rannallaan laulaen taistelulaulujaan» nauroi Olav. »Ja silloinhan on käynyt paremmin kuin mitä luultiinkaan.»
Pellolla toitotettiin joukot kokoon. Olav kumartui ja nosti pystyyn keltaisen Olavin lipun, joka oli revitty maahan — vaate oli veressä:
»Nytpä me saamme näyttää niille, mihin me pystymme jalkajousinemme, sira Hallbjørn!»
Ratsumiehet lähestyivät leveine riveineen, ja heitä seuraavat miehet kantoivat tulipatoja, pikikattiloita ja risukimppuja. Sira Hallbjørnin nuoli osui niin hyvin, että yksi tulipadoista putosi mäkeen ja kaatui.
Ivar Joninpoika oli miehineen tehnyt ovista ja irtirevityistä hirsistä varustuksen portin eteen; he seisoivat sen takana pitkine keihäineen, nuijineen ja seipäineen, joiden päässä oli viikatteen terä, ja heidän takanaan seisoi silta täynnä miehiä odottamassa astuakseen tilalle ensimmäisten miesten kaaduttua.
Kolmannen kerran hyökättiin porttia ja linnakkeen huojuvia seiniä vastaan. Ivar Joninpojan onnistui miehineen vielä kerran häätää rynnäkkö, ja tornin juurella kituvan tulen saivat miehet sammumaan tornin liedellä olevine kylmine vesikattiloineen — kukaan ei ollut ennättänyt pitää lieden tulesta huolta.
Ruotsalaiset peräytyivät jälleen, ja melu heikkeni. Tornista nähtiin päälliköiden ratsastavan joukkojensa keskellä ja neuvottelevan. Silloin, aivan yhtäkkiä pappi huudahti: »Katsokaa!»
Olav kääntyi, katsoi sinne minne toinen osoitti:
»Nyt voimme virittää laulun 'Nunc dimittis —'», sira Hallbjørn virkkoi.
Metsiköstä tuli näkyviin hevosvaljakoita — ne vetivät suuria heittokoneita ja muurinmurtajia.
Ivar Joninpoika antoi puhaltaa torveen. Hän seisoi sillalla huutaen miehille ylös linnakkeille — silkkipaita roikkui haarniskan päällä siekaleina. Nyt he eivät voisi tehdä mitään, vain peräytyä ja yrittää särkeä silta takanaan.
Silloin kajahti heidän takanaan mäellä — torvet vastasivat Ivarin torveen. Oli aivan kuin kirkkaita, sointuvia nauhoja olisi liehunut talvipäivän sinivalkoisessa valossa. Olav kääntyi äkkiä — kirkkoaitauksen takana loistivat suuren armeijan keihäänkärjet aamuauringossa.
Pienen, sillalla olevan talonpoikaisjoukon riemuhuutoihin vastasi uusi torventoitotus. Se oli vanha sävel — kansa sanoi sitä Andvaka-lauluksi tai kuningas Sverren tanssiksi; ja vaikka Olav Auduninpoika ei ollutkaan valmis ylistämään vanhaa kuningas Sverreä, ei ollut sentään mitään muuta säveltä, jota hän tällä hetkellä olisi mieluimmin kuunnellut, kuin juuri tätä.
Sira Hallbjørn oli tarttunut Olavin käteen — papin käsi oli veressä. Olav huomasi ihmeekseen tämän kasvojen käyneen aivan tuhkanharmaiksi, niillä näkyi raju, katkeran hekumallinen virnistys:
»Se onmeidäntorvemme! Isäni, minä tarkoitan — erottaisin sen kaikista muista —. Silloin heidänkin täytyy olla muassa — veljieni — Finnin ja Eysteinin —»
Ja kun torvi alkoi jälleen ja heläytti Andvaka-laulun, yhtyi siihen sira Hallbjørn voimakkaalla, kauniilla äänellään laulaen sillä sävelellä lauletun ikivanhan laulun:
»Kuolee karjasi, kuolee sukus’ myös, kuolet itsekin, jotain on mi kuole ei: se on kuolleen miehen maine!»
Toiset yhtyivät lauluun, mikäli osasivat, raumarikiläisten purkaessa esteitä vastatulleen ratsasjoukon tieltä — siinä oli ainakin viisikymmentä miestä ratsain ja aatelismiesten tavoin asestettuina. He ratsastivat sillan poikki, ja heitä seurasi jalkaväki, talonpojat, mutta useimmat kauniisti asestettuina. Olav näki sira Hallbjørnin juoksevan pellolla suuren, ruskean hevosen rinnalla, pidellen kiinni satulankaaresta — sillä ratsastavalla miehellä oli suljettu kypärä ja varustusten päällä sininen silkkivaippa.
Hän ei ollut selvillä vastatulleitten aikomuksista — näytti siltä kuin heillä olisi aikomus karkoittaa viholliset avoimessa taistelussa tantereella. He olivat jo piirittäneet sen ruotsalais-joukon, joka oli tulossa sillalle, ja kaukana pellolla kokoontuivat länsiseutulaiset heitä johtavien ritarien ympärille ja kulkivat metsänreunassa, hyökkäys-varusteineen seisovia pääjoukkoja kohti.
Ivar Joninpoika oli noussut linnakkeelle Markus Lautinin, erään alipäällikön kanssa:
»Jos heidän vain onnistuu karkoittaa saksalaiset sotilaat talonpoikaisjoukoin — silloin onnistuu mikä tahansa.»
»Heitä on ainakin kaksituhatta miestä, vähintään», Olav virkkoi.Joukkoja tulvi yhä kirkkomäkeä alas ja sillan poikki.
Norjalaisten ritarien rynnistys oli voitettu heistä kiskottiin alas hevosen selästä, ja kuljetettiin pois vankeina. Mutta lidungilaiset jatkoivat yhä — jos osa lyötiin takaisin, ryntäsi uusi joukko tilalle. Saksalaiset sotilaat hyökkäsivät kerta toisensa jälkeen kahakkaan, polkivat jalkoihinsa ja iskivät keihäillään, mutta norjalaiset, ryntäsivät sivuilta heidän kimppuunsa, nuijivat sekä hevosia että miehiä nuijin ja kirvein, löivät ja huitoivat viikate-asein ja peitsin. He olivat tunkeneet metsän laitaan niin tiivein joukoin ja onnistuneet pidättämään siellä vihollisen, ettei näillä ollut vähääkään apua heittoaseistaan — mutta siltalinnakkeilla olevat eivät myöskään voineet auttaa lidungilaisia — he taistelivat ampumamatkan ulkopuolella.
Sillan edessä oli hiljaista — joitakin hevosia ja miehiä makasi ruskeassa ja verisessä sohjussa, eräs hevosista liikahteli ja huitoi silloin tällöin kavioillaan ilmaa. Nuori poika käveli siltaa kohti, vasemmalla kädellään hän kannatti oikeaa, josta verta vuoti virtanaan, ja hän asteli kotia kohti ihmeen rauhallisena ja yksin, ikäänkuin kantaen jotakin ulkoa ostamaansa.
Mutta nyt ajettiin ensimmäiset joukot takaisin Forsinpeltojen poikki. Olav tarttui jalkajouseensa — asettaessaan jalkansa jalkarautaan ja jännittäessään hän vasta huomasi, että hänen ruumiinsa oli väsymyksestä aivan jäykkä.
Pakenevat lidungilaiset kokoontuivat vielä kerran kedolle vastarintaan, ja vielä kerran viholliset ratsastivat vastaan. Samassa osui jokin Olavin kypärän oikeaan poskikilpeen — se särkyi hänen kasvojaan vasten, ja hän kaatui takaperin Ivarin syliin; kaikki musteni hetkeksi hänen silmissään. Noustuaan ja tartuttuaan jouseensa hän huomasi suunsa olevan täynnä verta ja irtonaista lihaa; hän sylki veren ja hampaansirut pois ja ampui uudelleen jalkajousellaan.
Lidungilaiset oli ajettu jo niin kauas, että ruotsalaiset saattoivat käyttää heittovehkeitään; kiviä ja heittoaseita putoili heidän joukkoonsa, ja ensimmäisistä pakolaisista toiset yrittivät sillalle, toiset vainion poikki metsään, Olav oli lakannut ampumasta jousella — hän seisoi katsellen jännittyneenä taistelun loppua, samassa ajatuksissaan kielellä koetellen poskesta sisään pistävää rautaa ja särkynyttä poskihammasta, mutta silloin kieli alkoikin paisua ja jäykistyä, ja haava täytti suun kuin verinen sieni. Mutta hän ei sitä paljoakaan huomannut nähdessään taistelun loppuvan.
Valdres-ritarin torvi oli kutsunut herkeämättä kokoon, ja länsimaalaisten miehet kokoontuivat uudelleen aivan siltalinnakkeitten alle. Raumarikiläiset olivat saaneet apua, tuli uusia miehiä kontit ja viinet täpötäynnä nuolia ja heittonuijia. Olav aikoi puhua vastatulleille, jotka seisoivat hänen ympärillään, mutta siitä ei tullut muuta kuin veristä solkotusta ja epäselvää korinaa kurkussa: hän ei tahtonut uskoa silmiään, mutta ruotsalaiset eivät hyökänneetkään, ne näyttivät luopuvan taistelusta ja vetäytyvän metsään takaisin. Olivatkohan ne saaneet leikistä kyllänsä!
Hän kulki vähän ajan kuluttua takaisin sillan poikki aivan kuin unessa, hänen päänsä oli niin raskas — keskellä siltaa vieraitten, palaavien miesten keskellä. Tornista alas tullessaan hän oli sentään muistanut ottaa kirveensä; hän muisti ikäänkuin unessa kiipeilleensä kuolleitten ruumiitten yli, joita makasi tornin juurella portaitten ympärillä, ja hän kuuli kuni unessa miesten huudot linnakkeelta — he valmistautuivat uuteen puolustukseen, jos tarvitaan. Hänen täytyi väistää kahta miestä, jotka kantoivat kolmatta hartioista ja polvien alta — hän huomasi tylsänä siltapalkkien olevan tummia ja verestä liukkaita ja häntä pyörrytti hiukan sillan alla virtaava, musta vesi ja putouksen pauhu.
Päästyään Akerinkirkon mäelle hän pysähtyi, laski kirveen alas — hän aikoi irroittaa kypärin, jonka sisässä päätä niin pakotti, ja suussa vaivasi se teräskappale keskellä pehmeitä, kipeitä suun lihaksia. Eräs mies pysähtyi häntä auttamaan — hiki alkoi yhä runsaammin virrata hänen ennestäänkin hikisestä ruumiistaan, ja hänen silmiinsä pusertuivat kyynelet; toisen irroittaessa kypärää, poski repeytyi vielä enemmän. Vieras yritti tarttua häntä kainalosta, mutta Olav pudisti päätään, hän aikoi hymyillä, mutta se ei onnistunutkaan, sillä kasvot olivat tulleet niin jäykiksi ja aivan kuin suuriksi — silloin mies otti ylös kirveen ja kypärin, ojensi hänelle, sanoi jotakin hymyillen ja meni edelleen. Olav koetti pyyhkiä pois verta, jota virtaili pitkin hänen kaulaansa — hän kastui vaatteitten alta niin epämiellyttävästi.
Aurinko oli jo korkealla taivaalla, sen hän huomasi — oli jo päivällisaika mennyt, ja oli tullut mitä ihanin ja kirkkain talvipäivä, kirkon ympärillä seisovien puitten latvat loistivat taivaan sineä vastaan niinkuin keväällä, mutta valo teki hänen silmilleen pahaa.
Hän saapui mäellä erääseen pihaan ja meni taloon. Se oli miehiä täpötäynnä, mutta hän ei tuntenut ainoatakaan. Moni puhui hänelle nähtyään hänen runnellut kasvonsa, mutta hän ei saanut sanaakaan suustaan. He työntyivät lähemmä toisiaan, niin että hän mahtui lattialle penkin viereen, ja joku penkillä istuja painoi hänen päänsä syliinsä, silloin väsymys sai hänessä vallan. Hän ei oikeastaan nukkunut, sillä tuskat päässä yhä lisääntyivät, tuntuivat tunkeutuvan ihan pääkallon sisään, ja hänestä tuntui, että hän kangistui vilusta vaipuessaan jonkinlaiseen horrokseen —
Kerran hänet herätettiin siitä — lihavanlainen, vanhempi nainen tarttui häneen. Keskenkasvuinen tyttö seisoi vieressä, silmät totisina ja tuijottavina, ja piteli höyryävää astiaa, ja nainen kastoi siihen pyyhinliinaa, joka oli käyttämisestä vaaleanruskea, sekä pyyhki verta pois hänen kasvoistaan ja kaulastaan lämpimällä vedellä. Hänen päänsä oli pyörällä ja hän oli kärsimätön sekä väsymyksestä että tuskista ja niin hänen täytyi antaa auttaa itseään penkille istumaan — hän tuijotti koko ajan lieden loimuun, sillä häntä vilutti nyt kovasti. Nainen ja eräs mies vetivät hänen päästään hirvennahkapanssarin ja irroittivat takin ja paidan jotka olivat tarttuneet ihoon kiinni; hän oli alastomana vyötäisiin asti ja häntä paleli kovasti toisten pestessä häntä ja hoidellessa haavaa, joka ulottui vasempaan nänniin asti sitten he pukivat hänet jälleen likomärkiin vaatteisiin.
Hän horjui noustessaan, aikoi mennä lähelle tulta lämmittelemään, mutta eräs nainen, joka muistutti Torhildia, otti häntä kainaloista ja talutti hänet permannolle tehtyyn vuoteeseen. Päästyään alas hänestä tuntui hyvin suloiselta saada oikaista jäsenensä ja nojata selkäänsä ja niskaansa suuria heinäsäkkejä vasten — Torhildin näköinen pani hänen peitteekseen nahan ja antoi hänelle lämmintä juomaa, mutta hän ei saanut suuhunsa paljonkaan ja nieleminen oli kovin vaikeata. Mutta pian nahan lämpö alkoi vaikuttaa, vielä lisäksi häntä lämmitti vieressä makaava suuri, mustapartainen mies, ja lämpö tuotti suurta lievitystä, vaikka pää olikin tuskasta halkeamaisillaan.
Vähän ajan kuluttua joku hänet herätti taas horroksestaan ja tahtoi ulos. Hän seurasi. Ulkona oli nyt melkein pimeää, etelässä oli viheriänkeltainen valaistus; pakkasiltana loistivat suuret, valkeat tähdet. Kirkon luona paloi suuria, punaisia nuotioita, joiden ympärillä liikuskeli mustia ihmisiä tallit ja kirkkovaja oli ihmisiä täynnä. Kirkon pääovi oli selko selällään, ja hän näki kuorissa palavan suuren kynttilä-joukon, laulun sävelet tulvivat ulos, hänen saattajansa kuljettaessa häntä eteenpäin jotakin taloa kohti. —
Hän joutui pirttiin, siellä oli paljon kansaa koolla — hän tunsi IvarJoninpojan ja pari kotipuolen miestä. Penkin luona puuhaili joku pestensillä makaavaa alastonta ruumista. Olav astui lähemmä ja tunsi siraHallbjørnin.
Tämä makasi selällään pitkänä ja valkoisena, kädet riippuivat alas lattiaan kämmenet ylöspäin. Toinen käsi oli poikki, niin että luitten päät pistivät näkyviin kyynärpään yläpuolelta. He pesivät juuri verta pois hänen punaisesta, harmaasuortuvaisesta tukastaan ja kuului murtuneitten luitten ritinä pääkoppa oli isketty sisään vasemman ohimon kohdalta. Penkin vieressä oli soikossa höyryävää, punaista vettä.
Ivar Joninpoika tuli Olavin luo. Hän kertoi kuiskaten, että he olivat löytäneet papin ruumiin ohdakepensaikosta kaukana aivan siellä asti, missä ruotsalaisten heittovehkeet olivat olleet — puolialastonna ja ryöstettynä: hänen aseensa olivat poissa, samoin sinettisormus ja kullattu Agnus dei, jonka Olav muisti aina olleen sira Hallbjørnin kaulassa.
Hänen veljensä, ritari Finn Erlinginpoika, oli niiden joukossa, jotka ruotsalaiset olivat ottaneet vangikseen, mutta pojat Einride ja Erling olivat täällä, Ivar selitti. Olav katsoi kahteen hoikkaan, punatukkaiseen, setänsä ruumiin vieressä seisovaan nuorukaiseen, ja hän nyökkäsi ymmärtäneensä; Ivar jatkoi vielä — talonpoikais-armeijassa oli ollut lidungilaisia, ringerikiläisiä ja Modheimin pitäjäläisiä, sekä pieni joukko Valdresista Finn-herran johdon alaisena.
Kuolleen kasvot olivat harmaat ja rauhalliset kuin kivikuvan. Ympärillä seisovat miehet pohtivat, mikä arpi mahtoi hänen ruumiissaan olla: vasemmassa olkapäässä ja olkavarressa oli kuin nahka olisi ollut nyletty ja vasemmassa rintalihaksessa oli neljä pientä, syvää kuoppaa — niistä läksi hopeanvalkoisia arpiviiruja alas vatsan poikki. Mutta ne olivat jo niin vanhoja, ettei ollut helppo sanoa, minkä pedon kanssa hän oli ollut ottelussa.
Olav polvistui muutamien muiden kanssa, mutta haavaa ja koko päätä särki niin, ettei hän voinut rukoilla mitään. Hänen noustuaan oli ruumis jo puettu ja nostettu paareille. Sira Hallbjørn lepäsi siinä pappina, valkoisessa messupaidassa ja vanhassa messukasukassa, jaloissa sandaalit ja tinakalkki ristiin asetettujen käsien välissä: Akerinkirkon papit olivat hankkineet mitä kuolleelle veljelle tarvittiin.
Olav seurasi paaria kannettaessa kirkkoon; siellä oli kuorissa monta muutakin ruumista. Mutta hän ei jaksanut jäädä kuuntelemaan vigiliaa. Sama mies, joka oli saattanut hänet ruumishuoneeseen, tarttui hänen kainaloonsa ja vei hänet takaisin siihen taloon, jossa häntä oli hoidettu; se oli Vähä-Aker, sanoi toinen.
* * * * *
Ruumiillinen tuska oli Olav Auduninpojalle uusi kokemus. Kirveleviä ja kuumeisia haavoja ja naarmuja hän oli saanut monta kertaa, mutta hän ei ollut niitä koskaan pitänyt minään — lihashaavoja vain, jotka paranivat pian ja hyvin.
Mutta tämä kasvohaava oli kerrassaan tuskastuttavan kipeä; päässä jyski ja särki, ja leukaluuta ja poskihampaan juurta kolotti vallan sietämättömästi. Mutta pahinta oli inhoittava tunne — suun täytti lakkaamatta haavan ja visvan ellottava maku.
Hänellä oli tuon tuostakin kova kuume, ja silloin hänestä tuntui kuin hänen vuodettaan nostettaisiin yhä ylemmä ja hänen ruumiinsa oli litteä kuin tyhjä säkki, samalla kun hänen päänsä sisällä ollut pyöreä ja raskas kieri hänen ylitseen, ja hänen silmiensä ohi vieri näkyjä — olentoja, jotka eivät olleet ihmisiä eikä eläimiä, kasvoja, joita hän oli ennen nähnyt tietämättä ketä ne olivat — etenkin eräs jalaton kerjäläinen kulki vinhaa vauhtia lautapalat käsien ja polvien alla; se näky kiusasi häntä enin.
Hän näki eräänä yönä Ingunnin — tämä seisoi seinässä vuoteen jalkopään yläpuolella kumartuneena hänen puoleensa, niin että kullanruskea tukka kietoutui hänen kaitojen, paljaitten käsivarsiensa ympäri ja valui eteenpäin vaipan tavoin. Tuskin hänellä oli yllään muuta kuin paita, jonka yliseen oli ommeltu pieniä vihreitä kukkia, niin että kaikki ne kirjavat pisteet vilisivät hänen silmissään. Olav kohotti käsiään kieltäen häntä astumasta lähemmä, juuri niinä päivinä haava oli hyvin paha ja pahanhajuinen, mutta Ingunn painui hänen ylitseen kuten lämmin ja suloinen laine, Olav sai ikäänkuin häneltä ylitsevuotavasti hyvyyttä — sitten hän menetti tajunsa, vaipui täyteen tiedottomuuteen.
Seuraavana päivänä hän sylki suustaan suuren joukon hyyhmää ja luusiruja, jotka olivat irroittuneet leukaluusta; häntä hoitava vaimo pesi haavan kokolailla puhtaaksi, ja hänen oli parempi olla. Hän oli raukea ja häntä vilutti, ja kun hän voi maata ainoastaan vasemmalla kyljellään, tuntui kuin kaikki luut tunkeutuisivat pois, ruumis oli niin hellänä. Hän oli myös nälkään nääntymäisillään — hän ei ollut saanut oikeastaan niellyksi mitään, mitä hänelle tuotiin juotavaksi.
Yksi ja toinen hänen aseveikoistaan oli käynyt melkein joka päivä häntä katsomassa, mutta hän ei ollut jaksanut kuunnella oikeastaan mitään heidän puheistaan. Mutta tänä aamuna tuli Ivar Joninpoika itse ja joku muukin: heidän oli vaikea peittää ylpeyttään. Herttua oli jättänyt Oslon aamun koitteessa; hän oli menettänyt halun koetella hampaitaan vielä kerran Akerinlinnan muureilla, hän oli itsekin sairas, ja kun vielä talonpoikia oli kolmetuhatta miestä tunturin takana — ja Munan Baardinpoika oli saanut lisäapua ja oli kuuleman mukaan pannut linnan erinomaiseen puolustuskuntoon.
Herttua ei ollut oikeastaan menettänyt kuin noin puolisen sataa miestä Frysjun sillan taistelussa; talonpoikia kaatui parisataa, ja usea oli saanut suurempia tai pienempiä vammoja. Mutta herttuan mielestä siinäkin oli jo yllin kyllin; hän ei ollut odottanut oikeastaan mitään vastarintaa, päinvastoin luullut suurimman osan norjalaista ylimystöä olevan kuningas Haakoniin tyytymättömiä ja siten yhtyvän häneen.
Olav makasi ja tunsi, ystäviensä mentyä, miten hänessä virtaili ja levisi kautta koko hänen olentonsa se salainen varmuus ja ilo, joka oli ollut kätkössä syvällä hänen sielussaan näinä pitkinä päivinä, ruumiin ollessa tuskan, likaisen verihyyhmän ja kuumeen tyyssijana. Tämä ilo oli kuitenkin asustanut hänessä koko ajan, kuten ränstyneen talon liedessä hiillos. Mikään kipu ei voisi ryöstää häneltä iloa siitä, että on saanut lähteä työhön ja taisteluun kotiseudun ja isänmaan puolesta siihen tunkeutuvia vieraita vastaan. Vaikkeimitäänolisikaan voitettu, ei sekään voisi vaimentaa iloa siitä, ettäolinoustu vastarintaan, hän ja kotipuolen talonpojat. Mutta nyt, kun se kaiken lisäksi oli hyödyttänyt, hän makasi täällä ja hänen mielestään hänen rääkätyt jäsenensä olivat kuin ohut, putoamaisillaan oleva haavarupi uuden, vasta paranneen ihon päällä.
Hän oli niin sydämellisen iloinen, ettei hän ollut sellainen ollut muuta kuin nuoruudessaan. Kotona ollessaan monien vuosien kuluessa, jolloin elämä näytti muodostuneen hänelle sellaiseksi, ettei hänellä muitten ihmisten silmissä voinut olla mitään valittamisen aihetta — eikö hänellä ollut sekä varallisuutta, terveyttä että rauhaa silloin hänestä tuntui kuin käärmeet olisivat nakerrelleet hänen sydämessään, kuten kotona kammarin ovessa olevassa Gunnarin vertauskuvassa. Hän oli taistellut sielussaan toivotonta taistelua, kauhean hädän vallassa, voimia vastaan, jotka eivät olleet lihaa ja verta.
Hän käsitti nyt, ettei hänen kärsimyksensä vienyt häneltä hänen elämänsä onnea — mies voi olla onnellisempi kärsiessään kuin hyviä päiviä nauttiessaan. Ja sellaiset kärsimykset, jotka jotainhyödyttävät, ovat keihäänkärkien kaltaiset, jotka kannattavat kansan kunnioittamaa, kilvellä istuvaa nuorta kuninkaan poikaa.
* * * * *
Jonkin päivän kuluttua saapui Claus Wiephart reki mukanaan — hän tahtoi, että Olav Auduninpoika muuttaisi hänen luokseen ja alistuisi hänen hoitoonsa. Olav myöntyi siihen — eihän hän voisi jäädä tänne Vähä-Ankeriinkaan makaamaan. Claus kiusasi ja rääkkäsi häntä kovin ensi aikoina, kiskoi hampaanjäännöksen pois, nyppi irti kaikki luunsirut, leikkeli ja poltti haavaa. Olav kesti kaiken kärsivällisesti, mikään ei voinut vähentää häneltä hiljaista iloa siitä, että oli taisteltu ja nähty sen hyödyttävän. Ei edes ajatus siitä, että Claus kyllä pitäisi huolen maksun ottamisesta hoidostaan, eikä sekään, mitä hän kuuli ruotsalaisten hävityksistä ennen heidän maasta lähtöään. Hän ei tiennyt mitään Hestvikenin kuulumisista — oliko talo poltettu — mutta se ei koskenut häneen vähääkään. Jos hänellä olisi ollut naisia ja lapsia kotona, olisi asian laita ollut toinen.
Ruoho oli jo pitkä Claus Wiephartin pihassa, ja lehtipuissa oli suuret, kellertävät nuput Olavin vihdoin viimein valmistuessa kotimatkalle. Haava oli jo melkein terve ja poski parantunut päältäpäin. Päivää ennen lähtöään hän pyysi Claun jalkavaimoa lainaamaan peiliään. Hän istui se kädessään pitkän aikaa, hengitti sen kirkkaaseen metallilevyyn, kirkasti sen ja katseli jälleen kasvojaan.
Hänen vaalea tukkansa oli nyt harmaantunut kauttaaltaan ja muodosteli heikkoja laineita ilman kiharoita, ja nelikulmaiset, puhdaspiirteiset kasvot olivat tulleet ryppyisiksi ja kuihtuneiksi. Oikea sivu oli runneltu, poski kuopallaan, niin että kasvot näyttivät vinoilta, ja suuri, punainen arpi oli ruma, se veti suutakin hiukan toiselle sivulle.
Olav oli aina tavallaan tiennyt olevansa harvinaisen kaunis mies. Ei niin, että hän olisi siitä ollut turhamainen, ja nuoruudessa häntä oli kiusannut, kun siitä puhuttiin tai kun naiset osoittivat viihtyvänsä hänen kanssaan, koska hän oli niin vaalea ja kaunis. Hän oli pitänyt ruumiillista kauneuttaan jollain käsittämättömällä tavalla osana niistä lihan ja veren kahleista, jotka sitoivat hänet Ingunniin — koska hän ei ollut vielä täysikasvuinenkaan antautuessaan puolisolleen Mutta hänen itsetietoisuutensa osana oli ollut se, että hän oli kerta kaikkiaan kaunis — pikemminkin pieni kuin suuri, mutta voimakas ja hyvin muodostunut, ilman pienintäkään sairasta kohtaa koko kiinteässä, sirojäsenisessä ruumiissaan, hän oli valkoihoinen ja vaalea hiuksista, ihosta ja silmistä lähtien, kuten koko se sukukin, josta hän oli lähtöisin.
Oli jollain lailla nöyryyttävää, kun se nyt oli mennyttä — mutta hän otti senkin tyynesti, ikäänkuin selviönä, että hän on nyt vanha. Häneltä ei puuttunutkaan paljon puolesta vuosisadasta, niin että hän sai tyytyä siihen.
Ja niin hän palasi kotiin Hestvikeniin eräänä kauniina kevätpäivänä nurmikoitten vihertäessä ja lehtien puhjetessa lehtojen puihin. Rakennukset olivat paikoillaan, mutta ne olivat tyhjinä — ruotsalaiset olivat hävittäneet ja ryöstäneet kaikki, mitä irti olivat saaneet. Navetassa oli lehmä ja hieho, jotka Märtta-rouva oli ostanut Torhild Bjørnintyttäreltä hakiessaan kotiin tyttäret ja neidot.
Mutta Märtta Birgerintytär oli yhtä tyyni kuin tavallisesti, ja Olav oli yhtä tyyni kuin rouvakin, ja he istuivat iltasin jutellen, mutta Olav puhui hyvin vähän; sillä hän puhui hieman epäselvästi suussa olevan haavan vuota ja häntä hävetti sen vuoksi puhua. Hän oli iloinen siitä, että lapsetolijo haettu — Torhild Bjørnintytär oli ainoa, jonka hän ei kernaasti halunnut nähdä itseään näin rumana.