Aurinko paistoi jälleen ja metsikkö hohti viheriänä ja sinisenä ja pesun jälkeen hienona Olavin ratsastaessa Toren kanssa eteenpäin iltapäivällä. Olav ratsasti ajatuksiinsa vaipuneena. Mutta hänen sielunsa syvimmässä, syvemmällä kuin epätoivo ja levottomuus, asusti ilo. Hän oli nähnyt, ettei kuolema ollut häntä vielä erottanut Ingunnista, ja hänen oma nuoruutensa eli vielä jossakin ajassa ja paikassa, huolimatta kaikesta siitä, mitä hän oli tehnyt sen surmatakseen.
* * * * *
He saapuivat Hestvikeniin vasta yön tultua. Olav auttoi Torea hevosia hoitaessa — he panivat ne talliin, jos sattuisi yöllä tulemaan taas ukkosilma. Kun Olav kurkottausi silittämään sitä nuorta hevosta, joka seisoi pilttuussa hänen ratsuhevosensa vieressä — se pillastui niin, että tömisi ja jytisi — se pelkäsi ja peräytyi. Kun Olav aikoi mennä aivan hevosen luo, tuli se kerrassaan villiksi.
»Minä luulen hevosen pelkäävän sinua!» Tore sanoi.
Olavin täytyi tulla sen pilttuusta pois; hän ei virkkanut mitään.
Hän nukkui heti maata käytyään. Aamulla oli muisto näystä kuihtunut tai niinkuin se olisi tapahtunut, kauan sitten. Mutta aikoessaan pukeutua hän astui kamarin ovelle tarkastellakseen paitaansa — hän pelkäsi saaneensa vaatteisiinsa lampaantalia metsämajassa. Silloin hän huomasi puolella silmällään, että hänen olkapäänsä oli veressä — siinä oli pureman jäljet. Hänen sitä katsellessaan pursui kirkasta verta pienistä hampaanjäljistä.
Sydäntä ja päätä kouristi jälleen hirvittävä tuska, ja Olavin täytyi tarttua ovenpieleen, kunnes hänelle selvisi että tämä käsittämätön oli totta — miten se oli mahdollista —.
Hänellä oli ollut siinä pieni arpi. Ingunn oli purrut kerran vallattomuuttaan häntä olkapäähän — eräänä yönä hänen ollessaan Ingunnin luona luhdissa Frettasteinissä. Hän ei ollut muistanut sitä moniin herran vuosiin, sillä arvet olivat vuosien kuluessa hälvenneet, ja ne olivat niin kaukana, ettei hän nähnyt niitä päätään kääntämättä. Mutta nyt veri pursusi punaisena ja raikkaana hänen hampaittensa pienistä jäljistä —.
Olav kulki talossaan kuin unissakävijä Arnentyttärien ja hänen sukulaistensa ja ystäviensä valmistellessa häämatkaa. Koko hänen mielensä oli kääntynyt sisäänpäin, näyn muistoihin. Hän mietiskeli, mitä se merkitsi, että Ingunn tuli takaisin sellaisena —.
Merkki olkapäässä vuoti aina aamuisin. Hän ei tuntenut siinä muuten mitään, mutta jos hänen ajatuksensa hetkeksikään kääntyi pois kohtauksestaan vainajan kanssa, muistutti se olemassaolostaan, pistäen tai kirvelien.
Ne ajat olivat hänestä itsestään jo niin kaukana, ettei hän edes itse tiennyt, mitä hän muisti oikein, mikä oli unta. Mutta hän oli muistavinaan Ingunnin nauraneen sinä yönä ja sanoneen tahtovansa purra omaansa merkin —.
Ja oliko hän nyt tullut siitä muistuttamaan?
Nyt hän jäisi jälleen yksin. Kaikki, mistä hän ei ollut luullut voivansa luopua, oli nyt luistanut hänen käsistään. Hän oli kohta yhtä yksin maailmassa ja vapaana kuin lintu, niinkuin siihen aikaan, jolloin hän sitoi itsensä lapsuutensa morsiameen —.
Hän oli vaeltanut heidän lapsuudestaan pitkän, raskaan tien. Ja ajatellessaan nyt sitä, oli se aika, jonka he olivat täällä lahdella eläneet miehenä ja vaimona yhdessä, ollut siitä vain pieni osa — he olivat asuneet yhdessä kaksitoista vuotta, mutta hänen maanpakolaisvuotensa nuoruudessa olivat kestäneet lähes kymmenen vuotta, ja nyt oli kolmetoista vuotta hänen kuolemastaan. Hän ei ollut ennen milloinkaan tullut ajatelleeksi sitä, että se aika, jolloin he olivat saaneet elää naimisissa, oli oikeastaan hyvin lyhyt. Hänestä oli tuntunut kuin he olisivat kuuluneet toisilleen niin kauan kuin hän saattoi muistaa, eikä se loppunut Ingunnin kuolemassa. Vasta silloin, kun hänen oma elämänsä alkoi kuivua ja kuihtua kuten puu kuivettuu, tulee ontoksi ja lahoksi vuosi vuodelta siinä yhä harvemman oksan keväisin työntäessä lehtiä, silloin hän ei enää tuntenut samalla tavalla heidän yhteenkuuluvaisuuttaan, joka oli paljon laajempaa ja syvempää kuin mitä hän oli milloinkaan kyennyt ymmärtämään — mutta ne lyhyet ajat, jolloin he olivat saaneet nauttia toistensa rakkaudesta, sinä syksynä Frettasteinissä ja ensi vuosina Hestvikenissä, ne olivat vain olleet näkyvinä merkkeinä heidän välisestään salaisesta yhteenkuuluvaisuudesta.
Ja jos Ingunn nyt oli saanut täyttää lupauksensa, tulla hänen luokseen — elävä kuolevan luo — ja jos hän nyt oli saanut luvan avata sen merkin, jolla hän kerran tyttömäisessä vallattomuudessaan oli hänet merkinnyt, eiköhän se vain muistuttanut häntä siitä, ettei heidän välinen side ollut vieläkään katkennut, että heidän suhteensa yhä vieläkin piti paikkansa ja että Ingunn vieläkin voisi vaatia omansa?
Eivätkä he siis voineet erota toisistaan. Jumalan tuomio yksin voi erottaa heidät niin kauas kuin Taivaan valtakunta on helvetistä — jos he ovat tulleet yhtä erilaisiksi kuin vapaat, autuaat sielut Jumalan joukossa ovat perkeleen kahlehdituista orjista.
Hän huomasi toisenkin asian, vaikkei hän tiennyt, miten se oli hänelle selvinnyt, että sielut olivat ilman ikää. Synti ja armo vaikuttavat niihin ja muovailevat niitä, mutta se tapahtuu toisella tavalla, kuin millä aika ja työ ja sairaus vaikuttavat ruumiiseen. Ingunnin raihnaiset jäsenet ja hänen oma ahavoitunut, arpinen ruumiinsa olivat vain kuin kuluneet työkalut; sitä tarkoittivat kuvantekijät kuvatessaan sieluja alastomiksi lapsiksi, joista enkelit ja paholaiset kumpikin ottavat omansa, niiden tullessa ulos kuolleen suusta. Ikää ei ole kuoleman jälkeen, vaan sekä autuaat että kadotetut saavat ottaa ikuisen kohtalonsa vastaan täysissä nuoruutensa voimissa. Veli Vegard oli myös opettanut heille siten — iäisyydessä ovat kaikki aina nuoria.
Cecilia Olavintyttären hääseurueessa oli viisikymmentä henkeä Hestvikenistä lähdettäessä, rengit ja apulaisnaiset siihen luettuina. Se muodosti kuormahevosten ja karjan kanssa kylien läpi komean kulkueen. Olav katseli sitä tyytyväisenä: ihmisten arvostelun mukaan hänellä oli viime vuosina ollut myötäkäymistä. Ruotsin sotaretken jälkeen hän oli nauttinut paikkakunnalla arvonantoa, kaikki tiesivät, että hänellä olisi ollut täällä valtaa, jos hän olisi halunnut sitä käyttää, hänellä oli varallisuutta, ja hänen lapsensa olivat tuottaneet hänelle kunniaa ja iloa. Hän ei ollut valittanut raskaina vuosinaan kenellekään surujaan, eikä kukaan ollut nähnyt hänen ylpeilevän hyvinä päivinään — tämä maailma ei saanut milloinkaan valtaa hänen ylitseen.
Nyt hän sai seurata sitä sydämensä kehoitusta, joka oli ollut hänellä näinä vuosina — langeta ristiinnaulitun Kristuksen jalkojen juureen ja tunnustaa eläneensä koko ikänsä salaisessa taistelussa Jumalaa vastaan, ja nyt hän makaa tässä hänen edessään polvillaan, voitettuna.
Hän ei voinut tietää, mitä sitten tapahtuisi. Ikivanhaa murhajuttua tuskin enää kannattaisi vetää esiin. Se oli vain oka, jonka hän oli painanut omaan lihaansa — mutta se oli särkenyt, kunnes oli tullut pois ja unohtunut jo kauan sitten, mutta haava syöpyi ylt’ympäriltä ja kalvoi häntä.
Hänet luultavasti tuomittaisiin pyhiinvaellusmatkalle joka kestäisi hänen kuolemaansa asti, hän oli nyt siksi vanha. Ja hän ajatteli sitä rauhallisin mielin, nyt juuri nähdessään ympärillään vaurautensa — hän luopuisi siitä nyt mielellään, antaisi panna raudat käsiinsä ja jalkoihinsa, kulkisi parannusta tekevänä pyhiinvaeltajana pyhästä paikasta toiseen, anellen ruokansa —.
Mutta aina Eirikiä ajatellessaan jännitys sai hänet vapisemaan. Hän muisti pojan vain sellaisena, millainen hän oli polvistuessaan luostarikirkon kuorissa, sorjana ja säteilevänä sulhaspuvussaan. Eirik oli antautunut Jumalalle pelotonna ja ilman pikkumaisuutta. Ja kun hän astui esiin paljasjalkamunkin vaipassa, jättäessään maailmalle jäähyväiset — isän mielestä, joka nyt voi antaa rakkautensa poikaan tulvehtia vapaasti, loisti jo sädekehä Eirikin kapean, kiiltävän päälaen ympärillä.
Hänelle hänen olisi nyt sanottava: »Minä en ole sinun oikea isäsi — olen sinun isäsi murhaaja.»
Jos Eiriktämänkinjälkeen tunnusti hänet omaisekseen — silloin oli kaikki hyvin.
Hän ei ajatellut sitä, mitä Cecilia tästä arvelisi.
* * * * *
Häät Gunnarsbyssä olivat hyvin kauniit; sekä rypungilaiset että Olav niittivät siitä kunniaa. Cecilia Olavintytär oli niin kaunis morsian, että hän vallan säteili kultakruunu avoimilla keltakiharoilla.
Olaviin koski nähdessään seuraavana aamuna nuoren vaimon huntuineen — tukka oli ollut Ceciliassa kauneinta, ja kun se nyt oli peitetty, hän näytti paljon pienemmältä kalpeana, vaaleasilmäisenä ja lyhytkasvuisena. Mutta hän oli vieraassa paikassa ja oudoissa oloissa — varmaankin hän virkistyisi, kunhan tottuisi olemaan naimisissa ja Gunnarsbyssä. Jørund näytti olevan morsiameensa erikoisen tyytyväinen.
Kuudentena hääpäivänä — Olav aikoi seuraavana päivänä lähteä kotiin — Kolbeininpojat tahtoivat näytellä hänelle ja hänen omaisilleen niitä kalleuksia, joita heidän äitinsä omisti ja jotka he kerran saisivat keskenään jakaa. Tällä Gunhild Rypalla oli kalliita aarteita ja paljon kauniita esineitä.
Kolbeininpojat ja nuoret emännät, Aaken ja Steinarin vaimot, innostuivat yhä enemmän. Ja taas Olavista tuntui, ettei hän pidä oikein näistä ihmisistä. Hänen mielestänsä oli liian rohkeata ja vastoin ylhäisön tapoja, ettei osattu käsitellä rikkauksia sen rauhallisemmin ja arvokkaammin — heidän äänensä kohosi ja laski; he olivat suuriäänisiä ja teräviä ja sitten taas heti imelän ystävällisiä, samalla kun he silmäilivät toisiaan epäluuloisin ja ahnein katsein. Nämä sukulaiset tulisivat tuskin rauhassa jakamaan perintöä äidin kuoltua, Olav ajatteli. Siihen ainakin pystyivät ne ylimykset, joiden joukossa hän oli kasvanut, ja hän itsekin kyllä, — olla niinkuin ei voitto tai tappio vähääkään järkyttäisi heidän mielenrauhaansa —.
Hän tuli katsoneeksi tytärtään. Tämä seisoi ääneti miehensä rinnalla. Olav luki hänen silmistään hänen ajattelevan aivan samoin, ja hän tunsi sydämessään pistoksen muistaessaan, että hänen oli huomenna ratsastettava pois ja jätettävä hänet tänne vieraitten ihmisten pariin.
Illalla Olav Iäksi tyttärensä kanssa kävelemään järvelle johtavaa polkua. Hän oli itse pyytänyt Ceciliaa lähtemään kanssaan — häntä halutti tietää, miten tämä viihtyi uudessa kodissaan. Mutta Cecilia ei virkkanut siitä mitään, eikä Olav saanut kysytyksi.
Vasta pihalle noustessaan Olav sanoi:
»Asianlaita on niin, Cecilia — sinä tiedät sen päivän tulevan ja se tulee ehkä ennen kuin sitä kukaan odottaakaan — että sinä palaat kotiin Hestvikeniin, ja silloin on kaikki siellä sinun. Pidä se mielessäsi, jos sinulle sattuisi käymään niin, että sinä nyt alkuaikoina joskus sattuisit ikävöimään kotiin.»
»Jumala suokoon sinulle pitkän iän, isä», morsian virkkoi nopeasti.»— Ettekö te ole milloinkaan siitä puhuneet että Jørund muuttaisiHestvikeniin sinun eläessäsi?» hän kysyi sitten.
Olav ei ollut sitä ajatellut ensinkään, siksi hän vaikeni. Se ajatus ei oikein tuntunut miellyttävän: hän ei luullut olevan sopivaa asua yhdessä vävynsä kanssa. Olav vastasi vain:
»Voi olla mahdollista, että kunhan sinä olet asunut täällä Gunnarsbyssä jonkin aikaa, sinä et enää lähtisikään täältä pois. Täällähän on nuorta väkeä» — hän aikoi sanoa jotakin samanikäisistä nuorista vaimoista, mutta ei sitten voinutkaan mainita kälyjä minään etuina — »suuria, väkirikkaita seutuja. Ja sinä saat liikkua vapaasti ja hallita —»
Cecilia ei vastannut siihen yhtään mitään.
* * * * *
Seuraavana aamuna Olav nousi murkinalta ennen muita vieraita; hänen kanssaan oli monen määrä ratsastaa kotiin päin, niin että hän aikoi mennä katsomaan, miten hevoset oli valjastettu ja kuormahevoset sälytetty. Tultuaan aitan kynnykselle — satulat ja heidän valjaansa olivat aitassa — hän kuuli sieltä Cecilian äänen; tämä oli siellä vanhan Toren kanssa. Hänen tyttärensä sanoi:
»— että sinun pitääkin erota minusta —. Etkö sinä voi tulla tänne ja jäädä meidän luoksemme Gunnarsbyhyn? Brynhildillä ja Lucialla on omat käskyläisensä ja palvelusneitonsa; kyllä kai he suovat minun pitävän yhden miehen hoitamassa hevostani ja palvelemassa minua —»
»Herra varjelkoon, Cecilia!» — vanhus nauroi. — »Etkö sinä keksisi ketään, joka vielä kehnommin sopisi Gunnarsbyn rouvan ritariksi.»
Olav ei voinut olla sille ajatukselle nauramatta. Tore oli omituisen näköinen, sillä hänen yläruumiinsa oli tavallista paksumpi, mutta hänen jalkansa olivat lyhyet ja käyrät, hänen päänsä oli pyöreä kuin pallo, jonka ympärillä riippui pitkä, karkea ja harmaa tukka, hänen kasvonsa olivat täynnä pieniä ryppyjä, ne olivat lihavahkot ja punaiset, ja silmät olivat värittömät kuin keitetyn kalan silmät. Hän oli vahva kuin jättiläinen ja piti itsekin raskaasta työstä, oli harvasanainen ja luotettava; kukaan ei voinut sanoa häntä käytökseltään epäkohteliaaksi, mutta hän oli luonnollinen eikä ollut milloinkaan oppinut sitä pehmeyttä, johon Gunnarsbyn palvelijoitten oli opittava — ja hän oli kuusissakymmenissä.
»Minä olisin sinulle oikein hyvä!» Cecilia rukoili.
»Sinä olet hyvä kuin kulta, sen minä tiedän. Mutta minä olen palvellut isääsi yli kaksikymmentä vuotta, ja totta puhuakseni, Olavin olisi vaikeata tulla Hestvikenissä ilman minua toimeen — vaikeampi kuin mitä hän itse tai joku muu ymmärtääkään —»
»Minunkin on hyvin vaikea olla ilman sinua. Minulla ei ole ollut ketään niin uskollista ystävää kuin sinä siitä asti, jolloin olin niin pieni, että sinä annoit minun ratsastaa olkapäilläsi —»
»Kunhan minä tulen niin vanhaksi, etten kelpaa muuhun», vanha Tore virkkoi nauraen, »tulen minä sinun luoksesi lasten hoitajaksi, Cecilia —»
»Niin, lupaatko sinä sen ihan varmasti?»
Olav meni sisään. Cecilia istui vanhan rengin sylissä, toinen käsi hänen kaulallaan; hän katsoi miehen rumiin kasvoihin, ihan niinkuin lapsi jotakin pyytäessään.
Olav nyökäytti molemmille:
»Sinä olet ikävissäsi, kun sinun on erottava Toresta, näen mä?»
Cecilia oli noussut yhtäkkiä ja nyt hänen kasvonsa olivat yhtä rauhalliset ja totiset kuin tavallisesti.
»Minä olen kysynyt Torelta, isä, eikö hän muuttaa meidän luoksemmeGunnarsbyhyn.»
»Ei ole sanottu, Cecilia, että hän viihtyisi täällä — vanhojen ihmisten on vaikea tottua uusiin oloihin.» Tore myönnytteli isännän puheisiin.
* * * * *
Morsiussaaton oli itään päin mentäessä kuljettava parhaita teitä, mutta kotimatkalla Olav ja jotkut vieraista, joilla oli kiire kotiin, oikaisivat samaa metsätietä, jota hän oli kulkenut viime kerralla Gunnarsbystä palatessaan.
He levähtivät samalla karjamajalla kuin silloinkin. Ja muitten levätessä Olav pujahti heidän joukostaan ja laskeutui joen rantaa myöten.
Aurinko paistoi ja kaikki oli kuten edelliselläkin kerralla — horsmat olivat kuihtuneet ja värittömät; siemenet irtaantuivat niistä ja lentelivät ilmassa hopeauntuvan tavoin. Olav seisoi hetken tunturin vieremään tuijottaen, mutta hän ei nähnyt tänään mitään ihmeellistä.
Hänen mieleensä johtui ensimmäisen kerran, että se kenties olikin harhakuva — tai jokin muu: »A negotio perambulante in tenebris, ab incursu et daemonio meridiano.» Sitä luetaan iltarukouksessa sitä vastaan, joka pimeässä vaeltaa, ja pahojen henkien hyökkäystä vastaan keskipäivän aikaan. Ja hän oli tuntenut itse usein, että auringon kilottaessa oikein kuumana päiväsydämen hiljaisena hetkenä on sellaista liikkeellä, jota ei näe —.
Tai jos se oli ollut Ingunn, mutta hän ei ollut tarkoittanut mitään muuta — tahtonut vain varoittaa häntä pitämään huolta, ennenkuin antoi pois heidän ainoan lapsensa.
Sitten Olav karkoitti sen mielestään. Hän tahtoi uskoa, niinkuin ensin uskoi.
Olav sai kuulla kirkonkylässä, että Hestvikenissä oli ollut tuli irti.Suuri, vanha idänpuoleinen latoja heinäsuovat olivat palaneet.
Metsä oli alkanut palaa lahden pohjoispuolella — kalastajat olivat sytyttäneet nuotion Härkätunturilla — ja sitten se oli tarttunut kanervikkoon, ja petäjikkö paloi, mutta tuli pysähtyi siellä olevaan rotkoon, jossa kasvaa lehmuksia ja pähkinäpensaita. Mutta pohjatuuli oli puhaltanut vähän aikaa ja kipinöitä oli lennellyt ladon edessä oleviin heinäpieleksiin; silloin menivät sekä heinät että lato — talon rakennuksetkin mäen alla olivat olleet vähän aikaa vaarassa.
On ihmeellistä, miten lahdelle päin näyttää epäsiistiltä, Olav ajatteli seuraavana päivänä ollessaan ulkona ja katsellessaan Härkätunturia kohti — mustiksi ja punaisiksi kärventyneitä puita, jotka törröttivät tai olivat kaadetut palaneelle sammalelle. Hiiliä ja nokea oli pitkin lahden vartta.
Lato oli ainoa talon rakennuksista, joka oli paikoillaan talon suuruuden ajoista asti. Siksi Olav olikin pahoillaan sen menetettyään. Ja tänä talvena olisi rehua hyvin vähän.
Hänen oli nyt ajateltava uutta rakennusta ja hätärehun keräämistä. Sitten tuli hylkeenpyynti- ja kalastusaika. Olavilla oli kädet täynnä työtä sekä syksyksi että talveksi. Väki huomasi hänen panevan erikoista huolta kaikkeen, niitä teki sinä talvena. Hän oli maininnut Torelle jotakin siihen suuntaan, että miehet arvelivat hänen tulevana kesänä aikovan lähteä jälleen ulkomaille ja että hän luultavasti tuumi Jørund Kolbeininpojan muuttavan tänne vaimoineen.
Olav viihtyi kotona paremmin kuin milloinkaan muina vuosina. Hän piti yksinäisyydestä ja työn touhusta — sillä se oli hänestä kiireellistä ennen päämäärään pääsyä. Hän alkoi pitää vieläpä Härkätunturin palaneesta metsäkyljestäkin, totuttuaan siihen, varsinkin syysmyrskyn puhdistettua sitä ja lumen langettua sille. Nyt näytti avoimemmalta.
* * * * *
Einar ja Valgard Bjørninpojat, Torhildin veljet, olivat tänä talvena pohjoisessa Haugsvikissä. Olav oli usein toivonut saavansa tietoja pojastaan Bjørnistä ja pojan äidistä. Hän lähetti nyt Toren matkaan — tämä oli vanhastaan Einarin ja toisten veljien tuttu.
Tore palasi kotiin ilmoittaen Bjørnin lähteneen viime keväänä kotoa, hän halusi maailmalle onneaan koettamaan. Enot sanoivat hänen lähteneen kotoa valmistuakseen rautasepäksi — hän oli lapsesta pitäen ollut muita lapsia kätevämpi — hänen kerrottiin sanoneen menevänsä jonkun dovrefjeldiläisen miehen luo, jonka äidin pitäisi olla jättiläisen tytär — vaikka tuskinpa se oli totta — hän oli kuitenkin mainittavan etevä seppä. Bjørn Olavinpoika aikoi pyrkiä hänen palvelukseensa.
Torhild ja Ketil voivat hyvin, heillä oli kolme lasta, tytär ja sitten kaksoiset: poika ja tytär. Ei, kyllä Bjørn oli eronnut sovinnossa vanhemmistaan, ja äiti oli hankkinut hänelle satulan ja hevosen ja kaikki varusteet matkaa varten, niin komeat heidän asemaansa nähden, että ihmiset puhuivat hänen ylpeydestään.
Olav ei vastannut paljonkaan Toren kertomukseen. Tähän poikaanhan hänellä ei milloinkaan ollut oikeuksia.
Olav sai seuraavan kevään kuluessa uuden ladon pystyyn ja sai sen kattoon heinänkorjuuksi. Hän oli väkineen niittämässä joen suussa olevilla pelloilla — oli iltapäivä, vähän ennen Margretanmessua — silloin eräs vieras mies tuli hänen luokseen heinärukojen väliin, tervehti häntä ja sanoi:
»Minulla on sinulle asiaa, Olav, ja se on sellaista, että minun on sanottava se sinulle heti. Voitko tulla kanssani vähän tuonne syrjään, niin saamme jutella kahden kesken?»
Olav teki niin, ja päästyään vähän matkaa muista syrjään mies sanoi:
»Minä tulen Gunnarsbystä. Tyttäresi on lapsivuoteessa ja kärsii mitä kovimpia tuskia; olisi hyvä, jos voisit tulla hänen luokseen ja niin nopeaan kuin paras hevosesi jaloistaan pääsee.»
»Onko niin», Olav kysyi, »onko siinä heidän mielestään henki kysymyksessä?»
»Vaara on lähellä», toinen vastasi.
Olav riensi takaisin niitylle, sai Ragnan ja Toren käsiinsä ja sanoi heille, mistä oli kysymys. Hän käski Toren hakemaan Brunsveinin haasta ja Ragnan varustamaan ruokaa; sitten hän meni vieraan luo ja pyysi häntä kanssaan taloon. Heidän mennessään Olav kysyi äkkiä:
»Mutta mies, niissä sinun hevosesi on?»
»Minä olen tullut Gunnarsbystä jalan.»
»Tullut jalan?» Olav katsoi vieraaseen epäillen. Tämä oli noin kolmisenkymmenen ikäinen ja näytti tavalliselta palvelijalta. — Olav ei muistanut nähneensä häntä ennen, mutta eihän se ollut ihme, Gunnarsbyssä oli niin paljon ihmisiä; hän oli luotettavan näköinen. »Onko Jørund lähettänyt sinut tänne tuomaan sellaisia uutisia, eikä lähetä sinua ratsain?»
»Totta puhuakseni, rypungilaiset eivät ole minua lähettäneet. Mutta Cecilia auttoi minua kerran hädän hetkellä — silloin minä lupasin Jumalalle ja pyhälle Halvardille maksavani sen hänelle, jos joskus voisin sen tehdä. Minä arvelin nyt olevan sellaisen hetken — kunhan hän saa nähdä sinut ja puhua kanssasi, ennenkuin kuolee —»
Olav arveli keventyneimmin mielin, ettei tyttären laita mahtanut sentään olla niin huono, koskei hänen miehensä eivätkä kälyt olleet lähettäneet sanaa. Asiassa tuntui hänen mielestään sentään olevan jotakin merkillistä, mutta oli miten oli, hän oli tyytyväinen saadessaan tiedon tyttärensä sairaudesta ja hän aikoi heti ratsastaa Gunnarsbyhyn. Hän ei kysellyt vieraalta — tämän nimi oli Finn — sen enemmän, mutta taloon tultuaan hän käski pitämään vieraasta hyvää huoltaja kunhan olisi levännyt, lainaamaan hänelle hevosen kotimatkaa varten.
Tunnin kuluttua Olav nousi hevosen selkään ja antoi Brunsveinin mennä täyttä laukkaa — se oli hänen nopein juoksijansa, mutta hänellä ei ollut tapana ratsastaa sillä itse, sillä se ei ollut niin komean näköinen kuin Rode Roland, hänen oma ratsunsa. Skeidissokniin saavuttuaan hän pysähtyi muutamiksi tunneiksi sukulaisiinsa Hestbaekiin ja antoi Brunsveinin levätä, mutta Olav istui satulassa jo aikoja ennen auringon nousua, ja päivemmällä hän saapui Gunnarsbyhyn.
Mutta siellä hän sai heti kuulla Cecilian voivan hyvin; hän oli synnyttänyt terveen ja kauniin lapsen; siitä oli jo puolitoista vuorokautta. Ei, Lucia-rouva vastasi hänen kysymykseensä, Cecilian synnytys ei ollut erittäin vaikea, ei hän sen suuremmassa hengenvaarassa ollut kuin muutkaan nuoret vaimot. Olav huomasi heti heidän ihmettelevän hänen tuloaan, eikä hän tällä kertaa ollut mikään erittäin tervetullut Gunnarsbyhyn. Tässä piili alla jotakin — hän ei käsittänyt mitä — ja jotta hän ei ilmiantaisi mainittua Finniä, hän vastasi Lucialle, joka kysyi, mistä hän oli saanut tietää Cecilian olevan sairaana, tavanneensa kotipitäjän kirkolla joitakin ihmisiä, joilla oli täälläpäin sukulaisia; he sanoivat hänen tyttärensä, joka viime kesänä naitiin Gunnarsbyhyn, odottavan lasta Margretanmessun maissa.
»Mutta eihän sitä odotettu ennen Marianmessua —.» Lucia tuli nyt hämilleen, ikäänkuin hän olisi puhunut liikoja, ja toisetkin olivat merkillisen näköisiä. Brynhild sanoi lapsirukan olleen koko kantamisaikansa hyvin peloissaan; ehkäpä hän oli puhunut siitä ja sanonut pelkäävänsä lapsen syntyvän ennen aikojaan —.
Sehän oli tavatonta, että Cecilia pelkäisi, isä ajatteli. Mutta eihän sellaista milloinkaan tiennyt naisista, ja nämähän olivat sellaisia asioita, joita miehet eivät ymmärtäneet. Hänen tuli olla iloinen, kun Cecilia voi hyvin, ja koska hän kerran oli tullut tänne, hän oli myöskin mielissään saadessaan nähdä tyttärensä.
* * * * *
Luhdissa, jossa Cecilia makasi, oli melko pimeätä Lucian viedessä sinne Olavin illalla. Jørundkin oli läsnä. Olav tuli iloiseksi nähdessään Cecilian ilostuvan hänen tulostaan; hän sanoi kaiken olevan nyt hyvin ja että hänellä oli kaikin tavoin hyvä olla. Huone, johon hänet oli pantu, oli suuri ja komeasti sisustettu, ja se oli täynnä vaimoja ja apulaisneitoja, jotka häärivät hänen ja lapsen ympärillä.
Jørund puhui vaimolleen hyvin hellästi ja näytti olevan ylenmäärin iloinen siitä, että hänelläkin oli poika. Ja naiset ylistivät lasta kovin. Olav otti sen syliinsä, kun se hänelle ojennettiin, ja katsoi sitä — tämä poika tulisi siis kerran omistamaan Hestvikenin hänen jälkeensä, jos Jumala salli sen elää — mutta vastasyntyneet olivat hänen mielestään aina rumia nähtäviä, paitsi Cecilia, hän oli ollut kaunis ensimmäisestä elinpäivästään lähtien.
Olav istui seuraavana päivänä jälleen tyttärensä luona, he juttelivat enimmäkseen kotipuolen tutuista. Cecilia puhui hyvin vähän siitä, miten hän viihtyi täällä uudessa kodissaan — paitsi että täällähän oli niin paljon levottomampaa kuin kotona lahdella — ja gunnarsbyläiset kävivät hyvin paljon kesteissä ja sen sellaisissa — se oli viimein kyllästyttänyt häntä; mutta nythän hän tulisi olemaan paljon enemmän kotona, kun hänellä oli rintalapsi.
»Niin, niin», isä virkkoi, »mutta tuollainen poikahan kasvaa nopeasti, ja sitten sinä olet jälleen vapaa.»
»En minä sitä tarkoittanut», hän vastasi nopeasti. »Minä olen tietysti tullut sinuun, isä — minusta on hauskempi olla siellä, missä ei ole sellaista ihmistungosta.»
Viimeiset sanat olivat isän mielestä ivallisesti sanotut, hän yritti oikaista tytärtään, pyytää häntä nauttimaan nuoruudestaan niin kauan kuin sitä riittää.
Samassa tuli joku apulaisnaisista tuoden lapsen äidin rinnoille. Cecilialla oli yllään vain pieni nuttu, joka peitti rinnan ja käsivarret; naisen nostaessa imettäjää korkeammalle pielusten varaan isä näki vilaukselta hänen ruumistaan vyötäisten kohdalta, ja hän näki Cecilian kupeitten olevan sinisen ja ruskean kirjavat. Aurinko paistoi samalla vuoteeseen — ilma oli vaihteleva, ja Olav huomasi hänen kasvoissaankin olevan lyönnin jälkiä.
»Oletko sinä loukkaantunut?» isä kysyi vieraan naisen mentyä.
»Olen, minä kaaduin ja loukkaannuin», Cecilia vastasi.
»Sen vuoksi tämä tulikin ennen aikojaan.»
Olavin mielestä oli hyvä, että se oli aiheutunut sellaisesta tapaturmasta — hän oli pelännyt Cecilian perineen äitinsä heikkouden; ja Cecilia oli varmaan pelännyt tämän lankeamisen tuottavan vaaraa.
»Silloinko sinä tulit ajatelleeksi lähettää Finnin hakemaan minua?»
Cecilia vaikeni vähän aikaa, aivan kuin hän olisi miettinyt:
»En minä häntä pyytänyt lähtemään —. Mutta ehkäpä hän oli mielestään minulle kiitollisuuden velassa —. Ehkä hän tuumi näin voivansa sen suorittaa — kuultuaan minun kaatuneen ja loukkaantuneen —»
»Onkohan hän mahtanut palata jo», Olav virkkoi, »— tiedätkö sinä siitä mitään? Hänen piti lainata meiltä hevonen, minä voisin viedä sen mennessäni.»
»Kyllä Finn toimittaa hevosen sinulle takaisin. Mutta totta puhuakseni, minä en usko hänen enää palaavan tänne Gunnarsbyhyn. He ovat täällä ankarampia palvelijoilleen kuin mihin me olemme tottuneet, ja koska Finn on lähtenyt täältä lupaa kysymättä —»
»Onko hän tehnyt niin?»
Cecilia nyökäytti. »Minä haluaisin tietää, minne hän nyt joutuu», hän sanoi sitten. »Hän on ollut minulle uskollinen.»
»Tahtoisitko sinä», Olav kysyi, »minun ottavan hänet luokseniHestvikeniin?»
Cecilia makasi vähän aikaa katsellen lasta rinnoillaan.
»Ei, sitä minä en tahdo», hän virkkoi sitten jyrkällä äänellään.
* * * * *
Poika kastettiin seuraavana päivänä ja Olav aikoi lähteä sen jälkeisenä päivänä kotiin. Mutta illalla toivottaessaan tyttärelleen hyvää yötä hän tuli jääneeksi tämän kanssa hetkeksi kahden kesken. Silloin hän rohkaisi mielensä ja kysyi:
»Sanopa nyt minulle, Cecilia, meidän ollessa näin kahden kesken — onko sinulla mitään sydämelläsi, jota sinä tahtoisit sanoa minulle?»
»Ei minulla ole mitään», nuori vaimo vastasi lujasti. Huomatessaan isänsä pettyneen hän ojensi kätensä: »Mutta joka tapauksessa minä olen iloinen sinun tulostasi, isä!»
Olav läksi seuraavana päivänä kotimatkalle. Häneltä oli jäänyt jo itse kylä taakseen ja hän ratsasti pienen joen viertä myöten; joen kahden puolen oli pieniä taloja vihreine nurmikkoineen. Hän ratsasti ajatuksiinsa vaipuneena, kun hevonen yhtäkkiä säpsähti — eräs mies nousi ratsastuspolun vierestä pensaikosta. Se oli Finn.
He tervehtivät. Mutta kun mies ei virkkanut mitään, täytyi Olavin alkaa —:
»Siellä ei käynytkään niin hullusti, kuin mitä sinä ennustit, ystäväni», hän sanoi ystävällisesti. »Tyttäreni voi nyt hyvin, ja me kastoimme eilen Kolbein Jørundinpojan.»
»Minä olen kuullut siitä.»
»Oletko sinä matkalla Gunnarsbyhyn?» Olav kysyi.
»En, minä aion etelää kohti», mies vastasi. Hän oli ollut joidenkin tuttaviensa luona eräässä pikkutalossa joen toisella puolen.
Olav tuli ajatelleeksi, että voi sanoa juuri tämän Finnin tuoneen hänelle sanan tyttärenpojan syntymästä. Hän sanoi sen ja kiitti. Hänellä oli ollut muassaan kymmenen Englannin floriinia, jotka hänellä oli Englannin-matkan jäljiltä — säästetty sopivaksi uhrilahjaksi, jos sattuu tarvitsemaan. Nyt hän antoi Finnille ne kaksi, mitä hänellä vielä oli jäljellä.
Mies otti ne vastaan vähän epäillen. Sitten hän seisoi katsoen Olaviin, ja Olav katseli satulastaan häneen. Kumpikaan ei puhunut. Vihdoin Olav virkkoi, että hänen täytynee jatkaa matkaa; »Ehkäpä meillä on sama tie?»
Niin onkin, mies arveli. Olav antoi Brunsveinin kulkea käymäjalkaa, ja Finn asteli vieressä, eikä kuulunut muuta kuin puron solinaa mättäitten lomitse ja hevosenkengän kalahdus sen kiveen sattuessa, kesätuulen huminaa kuusen latvoissa. Aurinko paistoi ja loisti lehdillä ja neulasilla — ja molemmat miehet astelivat ääneti.
Olav kysäisi kerran, oliko Finn saanut hevosta lahdelta lainaksi, ja Finn vastasi kieltäen, hän käveli mieluimmin. Olav kysyi vähän ajan kuluttua, oliko Finn kotoisin näiltä seuduin, ja Finn vastasi kieltäen, hän oli Raumariken Nesistä. Siihen keskustelu päättyi.
Kuljettuaan siten tunnin verran Finn sanoi, että hän erkanisi tästä — hän viittasi polulle, joka vei pienen kukkulan poikki. Silloin Olav kiitti seurasta ja Finn vastasi: kiitos itsellesi, ja hän hävisi metsään.
Olav katui sitten, ettei ollut ottanut jostakin sen tarkempaa selkoa. Mutta hän ei ollut saanut kysytyksi tyttärensä palvelijalta —. Ja hän ratsasti rivakasti eteenpäin.
* * * * *
Olavin oli täytynyt luvata poiketa Hestbaekiin kotimatkallakin. Eikä hän heti päässyt sieltä pois lähtemäänkään — siitä onkin kuusi vuotta, kun hän viimeksi oli täällä sukulaisissaan käynyt, Arne sanoi, »ja taitaapa kulua jälleen kuusi vuotta, ennenkuin tulet takaisin, – ja silloin minä olen mullan alla.»
Arne Torgilsinpoika oli jo ainakin kahdeksankymmenen talven ikäinen, mutta ei vielä lainkaan raihnainen. Hän muistutti isäänsä Torgils Likapartaa, joka olisi ollut tällainen, ellei olisi ollut järjiltään; Arne oli pienenläntä, mutta solakka ja kaunis; tukka ja parta olivat valkoiset kuin niittyvilla ja kaiken valkoisen keskeltä loistivat hänen punaiset poskensa ja merensiniset silmänsä. Torgunn, hänen nuorin tyttärensä, hoiti taloa poikineen; hän oli ollut leskenä jo monta vuotta.
Arne murisi kuullessaan Cecilian saaneen pojan.
»Käy samoin kuin täälläkin — yksi tyttärenpoika vain joka tulee sinun jälkeesi Hestvikeniin! Minulle Jumala ei suonut poikia, vaikka rukoilin ja lupasin — sinulla oli yksi ja hänestä tuli paljasjalkamunkki. Etkö sinä, Olav, joka olet niin rikas ja olet aina ollut pappien ystävä, olisi voinut lähettää Roomasta hakemaan erikoisvapautta — sinä olisit silloin voinut mennä Torgunnin kanssa naimisiin ja vienyt silloin Fivlunge-suvun takaisin vanhoille asuinsijoillemme?»
»Mikset sinä keksinyt tätä ennen, serkku», Olav virkkoi nauraen, »ennenkuin Torgunn ja minä tulimme vanhoiksi!»
* * * * *
Olavin täytyi jäädä Hestbaekiin kolmanneksi päiväksi; hän ratsasti Hestvikeniin auringonlaskun aikana. Taivas oli täynnä pilviä, jotka hohtivat ja rusoittivat ja kuvastuivat punaisina ja kultaisina vuonon pintaan — laskeva aurinko heitti matalalta vinoja säteitään ja pitkät varjot liikkuivat levottomina pelloilla, niin ettei Olav nähnyt selvästi, kuka tuli häntä kohti sarkojen välissä, mutta vieraan pitkässä ja hartiakkaassa varressa oli sekä tuttua että vierasta, ja puvussa oli sellaista herraskaisuutta, jota näillä seuduilla ei tavattu. Vieraan rinnalla asteli harvinaisen suuri pukki, jolla oli mahtavat sarvet.
Silloin Olav huomasi tulijan Eirikiksi — Eirik tuli häntä kohti kaksivärisessä nutussa, toinen puoli oli punainen, toinen keltainen, niin lyhyessä ja ahtaassa, että se oli Olavin mielestä sopimaton, hänellä oli nahkavyö vyöllään, siinä pitkä tikari, puukko ja laukku. Pitkä, kihara tukka ei ollut vielä oikein kasvanut, vaan tonsuuri paistoi sen lävitse. Olav ei päässyt irti ensi vaikutelmastaan, että siinä oli jotakin paholaismaista vielä silloinkin, kun hän tunsi pukin, se oli heidän vanha pukkinsa.
Olav pysäytti hevosensa. Eirik juoksi viimeiset askelet, laski kätensä isänsä satulan nupille ja kysyi:
»Isä, onko hän kuollut?»
»Ceciliako? Ei, hän voi hyvin.» He katselivat toisiaan ääneti, Eirik punastuen ja yhä hämmentyneemmin. Mutta ei auttanut, hänen täytyi alkaa:
»Minä olen tullut kotiin, isä», hän virkkoi rukoilevasti.
»Kuten näet.»
»Minä näen.» Olav nykäisi ohjaksista, niin että Eirikin täytyi väistyä, mutta hän kulki isän hevosen rinnalla taloa kohti.
Olav laskeutui pihalla hevosen selästä, vastasi Toren ja Ragnan kysymyksiin Ceciliasta. Sitten hän kääntyi tuvan ovea kohti, jossa Eirik seisoi odottamassa. Poika seurasi isäänsä sisään. Olav riisui vaippansa, laski pois aseensa ja kääntyi sitten vasta Eirikin puoleen:
»Mistä sinä tulet?»
»Tottahan sinä sen tiedät», Eirik vastasi hiljaa. »Minä läksin kotoa — luostarista, minä tarkoitan — eilisaamuna — sain veneen lainaksi Galfridilta —»
»Joko sinä kyllästyit luostarielämään. Tai — ovatko veljet lähettäneet sinut pois? Oletko sinä tehnyt pahojasi, niin etteivät he enää huolineet sinusta?» Olav kysyi ankarasti.
Eirik oli käynyt vallan tummanpunaiseksi kasvoiltaan; niillä kävi aivan kuin tuskan väristys. Mutta hän vastasi hyvin nöyrästi:
»Minä en veljesten mielestä sovi siihen elämään. Sinähän tiedät, isä — sen vuoksihan minulla oli koevuoteni — kaksi kuukautta sitten se loppui. Minä luovuin vastahakoisesti veljistäni; minä sain jäädä sinne vielä joksikin ajaksi. Mutta sitten he sanoivat minulle luulevansa, etten minä ole munkiksi sopiva — minä voisin palvella paremmin Jumalaa maailmassa —»
»Sinä eläisit maailmassa ääni oli jäätävän ivallinen, sinua! ja palvelisit Jumalaa?»
»Silloin ne veljet eivät tunne sinua!»
Hän huomasi pojan ikäänkuin painuvan kokoon. Mutta sitten Eirik vastasi nöyrästi:
»Ei, isä — veljeni tuntevat minut kaikkein parhaiten — veljeni Einar ja gardiani —. Minä en unohda, mitä he ovat minulle opettaneet. Älä luule minun tulleen kotiin jatkaakseni jälleen — huonoa elämääni. Minä — minä — he ovat ottaneet minut veljekseen — ab extra veljekseen. Sinähän tiedät sen itse parhaiten, mies voi elää maailmassa ja sentään muistaa Vapahtajaansa ja palvella häntä.»
Olav seisoi hiljaa katsoen nuorukaiseen:
»Mikä tuo on — miltä sinä näytät?».
Eirik punastui jälleen, nyki ja veti naurettavan koreata nuttuaan, joka oli hänelle sekä liian pieni että liian lyhyt joka suhteessa ja joka suuntaan:
»Minä sain sen luostarista», hän sanoi rukoilevasti. »Ne olivat saaneet sen lahjaksi — ja niin he kaikki yhdessä päättivät antaa sen minulle — silloin minun ei tarvinnut tehdä kaupungilla velkaa vaatteita ostaakseni kotimatkaa varten.»
»Vai niin.»
Ragna toi ruoan, ja väki seurasi häntä syömään. Olav jutteli heidän kanssaan, mutta Eirikille hän ei puhunut mitään, tuskin vilkaisi häneen.
Syönnin jälkeen Olav antoi tuoda sisään olutta ja simaa — käski palvelusväkensä juoda Kolbein Jørundin onneksi. Eirik otti maljan, joi sisarensa pojan onneksi ja lähetti sen eteenpäin. Mutta seuraavalla kerralla sarven tultua hänen kohdalleen hän antoi sen kulkea ohitseen ja vähän ajan kuluttua hän pujahti hiljaa ovesta ulos.
»Hän aikoo varmaankin rukoilla», Ragna virkkoi liikutettuna — »hän rukoili määrätyt päivärukouksensa ja hänellä oli rukousnauha nuttunsa alla.»
Olavissa heräsi entistä suurempi halveksunta ja viha sen kuultuaan.
Olavin katkeruus tuntui ikäänkuin syöpyneen häneen heti kotiin palanneen ensinäkemältä. Hän oli tottunut ajattelemaan Eirikiä jo täytenä pyhimyksenä — ja hän saapuukin yhtäkkiä kotiin juosten häntä vastaan pellolla hassunkurisessa puvussa ja haiseva, musta pässi toverinaan.
Ja sitten nousi mieleen ajatus kaikista niistä vaikeuksista, joita Eirikin huikentelevaisuus tulisi aiheuttamaan. Hänenhän täytyy myöskin selvittää jollakin lailla välinsä näiden paljasjalkamunkkien kanssa. Heidän sääntöjensä mukaan heillä ei ollut oikeutta vaatia mitään myötäjäisiä sinne pyrkiviltä miehiltä, niin että kaikki se, mitä he olivat saaneet Eirikin luostariin tullessa, oli annettu lahjana; sitä Olav ei voinut vaatia takaisin. Mutta jos he vaatisivat sitä, minkä Olav oli luvannut heille Eirikin tullessa munkiksi, niin —! Olavia harmitti koko joukko; he olivat ensin yllyttäneet Eirikiä tämän suunnitelmissa, minkä olivat ennättäneet, ja sitten he olivat — jos hän voisi luottaa edes Eirikin omiin sanoihin — tukeneet häntä hänen alkaessaan epäillä koko munkkikutsumustaan.
Mutta siinä oli sellaistakin, joka oli vielä hullumpaa. Eirikin päätös luopua maailmasta oli saanut Jørund Rypan kosimaan — sitä ei voinut epäillä. Eikä Olav kaikesta huolimatta ollut varma — ei edes viime Gunnarsbyn matkansa jälkeen — siitä, että Cecilia olisi rypungilaisten parissa onnellinen. Kun he saisivat syytä epäillä, etteivät Cecilian sukulaiset olisikaan menetelleet oikein rehellisesti heitä kohtaan —.
Olav mainitsi siitä jotakin eräänä päivänä Eirikille. Hän huomasi pojan tulevan hyvin onnettomaksi.
»Aivan ennenkuulumatonta se ei sentään ole», Eirik vastasi sävyisästi, »että luostarin noviisi huomataankin kykenemättömäksi elämään sääntöjen mukaan.»
Olav ei siihen vastannut. Eirik puhui kyllä totta, mutta useimmat sittenkin liittyivät luostariin aikoinaan munkkeina ja nunnina, ja Eirik oli aluksi viime vuonna puvun saatuaan ollut niin innokas ja hän oli itse päättänyt ruveta munkiksi kenenkään neuvomatta tai työntämättä häntä sille tielle.
»Ei ole ensinkään varma minun naimisiin menoni», hän sanoi sitten.
»Vai ei? Oletko sinä aikonut jatkaa vanhaa huonoa elämääsi?»
Eirik tuli hohtavan punaiseksi. Mutta hän vastasi tyynesti ja rauhallisesti:
»Sinä, isä, olet elänyt kuten kristityn tulee näinä vuosina äitimme kuoleman jälkeen — sinä et ole mennyt uusiin naimisiin etkä ottanut jalkavaimoa.»
»Minäkö?» Olav virkkoi liikutettuna. »Minä olin jo silloin vanhanpuoleinen mies. Eikä minua nuorenakaan nähty porttoloissa tai pelipaikoissa —»
Eirik jatkoi yhä tyynesti:
»Minä lupasin isä Einarille pysyväni erossa peleistä ja juomingeista. Etkö sinä, isä, usko minun oppineen mitään hyvää ja hyödyllistä tänä vuonna, jonka olen viettänyt Pyhän Fransiskuksen katon alla ja rukoillut joka päivä Jumalan edessä Hänen korkeimmassa paikassaan?»
»Kyllä, kyllä», Olav mutisi vähän häpeissään. »Aika näyttää, Eirik, — miten kauan tämä päähänpisto kestää.»
»Sinun ei pitäisi sanoa niin!» Eirik nousi ja riensi ulos.
Mutta Olavia tuntui vain yhä enemmän kiusaavan, kun Eirik nyt näytti muuttuneen hurskaaksi ja nöyräksi. Häntä ei milloinkaan voitu ärsyttää vastaamaan vihaisesti, hän ei lörpötellyt eikä kehunut. Isä piti häntä nyt niin kovilla, ettei Eirikillä ollut kerrassaan mitään, mitä hän olisi voinut omakseen sanoa. Olav oli aina ollut antelias, mutta ei mikään siitä, mitä hän antoi köyhille ja sairaille, saanut kulkea Eirikin käsien kautta. Mutta Eirik keksi keinon — hän teki talonväelle ja lahdella poikkeaville ihmisille monta palvelusta, jotka todistivat hänen nöyryyttään ja hyvää tahtoaan. Sekin suututti isää ja häntä suututti huomatessaan Eirikin vetäytyvän ihmisten parista ja menevän joko rannan kallioille tai ulkohuonerakennuksiin rukouksiaan lukemaan yksinäisyydessä. Hän luki rukousnauhastaan aikarukouksensa sekä Neitsyt Marian rukoukset, joista hän jo osasi suurimman osan. Pian Olav huomasi Eirikin asettaneen pieniä ristejä sinne tänne pelloille rakennuksen ympärille, niihin paikkoihin, joihin hänellä oli tapana mennä rukoilemaan.
Olav kuuli syyspuoleen puhuttavan Eirik Olavinpojan jättäneen luostarin, koska hän tunsi tarvetta saada viettää vieläkin ankarampaa katumuselämää. Hänen aikomuksensa on rakentaa itselleen maja kirkkomaalle ja asettua sinne erakoksi. Tässä pitäjässä ei sellaista ollut ennen ollut, niin että ihmiset puhuivat siitä paljon — toiset pilkkasivat, mutta toiset arvelivat siitä tulevan suurta hyötyä paikkakunnalle. Olav huomasi viimein, että Eirik oli itse tavalla tai toisella pannut tällaiset huhut liikkeelle, ja hän otti pojan lujille. Eirik tuli kovasti hämilleen — ja nyt ensimmäisen kerran luostarista tulon jälkeen isä huomasi hänen olevan epävarman ja räpyttelevän silmiään. Mutta hän vastasi, ettei hän itse ollut milloinkaan aikonut ruveta erakoksi, hän oli vain kertonut jostakin, jota oli lukenut talvella refektoriossa eräästä kirjasta, jonka nimi on Vitae Patrum.
Eräänä päivänä Eirik tuli Olavin luo kysyen, saisiko hän ottaa vanhimman Rundmyrin lapsista Hestvikeniin. Pojasta oli tullut raajarikko sairastettuaan jotakin tautia seitsenvuotiaana; kun hänet kesäisin pantiin pihalle maahan, pääsi hän laahautumaan eteenpäin vähän matkaa käsivarsillaan, eikä hän osannut puhua ensinkään. Ennen sairastumistaan hän oli ollut pirteä ja kaunis lapsi — hän ei ollut Ankin enemmän kuin Livinkään näköinen, vaan muistutti erästä nuorta ja iloista, punatukkaista ja ruskeasilmäistä renkiä, joka oli ollut Hestvikenissä edellisenä talvena ennen heidän naimisiin menoaan. Mutta se ei vähentänyt Ankin isänrakkautta, ja kun poika nyt makasi sellaisena, sanoivat sekä Anki että Liv mieluimmin kadottavansa kaikki muut lapsensa, paitsi tätä poikaa. Mutta vaikkakin he rakastivat häntä sillä lailla ja vaikka he aina saivat niin runsaasti antimia Hestvikenistä, ettei heidän tarvinnut kärsiä puutetta, makasi sairas poika täynnä haavoja ja syöpäläisiä ja oli menehtyä omiin likoihinsa. Vanhemmat kyllä puuhailivat hänen kanssaan, pistivät hänen suuhunsa parhaat suupalat, mutta lialle he eivät voineet mitään. — Olav ei voinut mielestään kieltää Eirikin pyyntöä, sillä lapsi oli hänen kummipoikansa ja nimenä hänen mukaansa Olav. Hän sanoikin vain, ettei Eirik saisi tuoda poikaa tupaan, ellei hän saisi tästä pois syöpäläisiä ja saisi haavoja niin puhtaiksi, etteivät ne niin haisisi. Eirik piti Olav Livinpoikaa ladossa, kunnes tuli kylmä, sitten hänen täytyi ottaa poika tupaan makaamaan. Eirik oli saanut hänet aika puhtaaksi, ja poika oli opetellut kulkemaan jonkin askelen kahden sauvan varassa. Talven mittaan hänestä lähti sen verran, että hän pystyi näpertelemään yhtä ja toista pientä: liottamaan vitsaksia ja suolilankaa, hiomaan karkeita puukapineita ja sen sellaista. Hän oppi puhumaankin vähän paremmin, mutta änkyttäen ja epäselvästi se kävi. Hänen huoneessa olostaan seurasi sentään monta ikävyyttä. Talon väki ei ollut hänelle epäystävällistä, ja jos Olav Auduninpoika joskus kääntyi kummipoikansa puoleen, tapahtui se aina hyvällä — oikeastaan Olav ei ollut tyytymätön nähdessään lapsiraukan saavan nyt kristityn ihmisen hoitoa — mutta kun häntä suututti sairaan tuottamat vaikeudet, sai Eirik kokea isänsä huonoa tuulta.
Olav ei tiennyt vielä mitään siitä, miten Gunnarsbyssä otettiin vastaan tieto Hestvikenin pojan kotiin tulosta. Mutta hän ei voinut saada pois mielestään pahoja aavistuksia sitä muistaessaan, eivätkä nämä ajatukset kauan pysyneetkään pois mielestä.
Syysmyöhällä Olav ennätti käydä Oslossa. Hän meni myös minoriteettiluostariin. Mutta hän huomasi pian, ettei hän täältä saisi lisätietoja Eirikin erosta. Veljet pitivät sitä luostarin sisäisenä asiana, ja konventin vaikeneminen oli kuin muuri, jota vastaan törmäsi. He puhuivat Eirikistä ainoastaan hyvää, sanoivat kiintyneensä nuoreen veljeensä sydämellisesti, mutta kun oli selvinnyt sekä hänelle itselleen että heille, että Jumala tahtoo kuljettaa tätä sielua muita teitä kuin munkkielämän kautta, niin —.
»Silloinko se teille selvisi, kun hän hyökkäsi Tveitin miehen kimppuun?» Olav kysyi.
Hän oli kuullut sen Claus Wiephartilta. Eräs hurskas tveittiläis-leski oli lähettänyt sanan luostariin haluavansa lahjoittaa sinne vähän vaatetta ja ruokatavaroita. Veli Stevnen oli määrä hakea lahjat ja hän otti veli Eirikin mukaansa; hänen piti auttaa kotiin kantamisessa. Mutta kun he jo seisoivat valmiina, kummallakin säkki selässään ja aikoivat lähteä pihalta, palasi lesken poika kotiin, ja koska hän ei tuntenut sellaista rakkautta kerjäläismunkkeihin kuin äiti, haukkui hän molemmat munkit — mutta veli Eirik ei voinutkaan hillitä itseään, vaan viskasi säkin maahan, hyökkäsi talonpojan niskaan ja iski häntä poskelle, niin että mies kellahti nurin. Veli Stevne oli tosin nuhdellut häntä heti siinä, ja Eirik oli pyytänyt talonpojalta anteeksi ja kotona luostarissakin hän oli saanut harjoittaa katumusta; ei ollut hyvä elvyttää tällä lailla eloon paljasjalkamunkkien entisen sotaisuuden muistoja. Mutta seikkailusta puhuttiin paljon.
Olav oli luullut vian olevan tässä. Mutta gardiani ei myöntänyt. Ei, hän sanoi, noviisia ei voinut sellaisen harha-askelen vuoksi erottaa, kun hän kerran oli osoittanut selvää katumusta. Eirik ei ollut koettanut puolustaa kiivauttaan, vaan taipunut katumusharjoituksiin, niin että häntä voitiin pitää nöyryyden esikuvana.
Eirikin isä hymyili epäillen.
Silloin gardiani sanoi vihdoin — Eirikhän oli tullut tänne, koska hän luuli olevansa kutsuttu papiksi. Mutta koska siinä kerran oli este —
»Este?» Olav lehahti tulipunaiseksi. »Kuka niin on sanonut, isä, että olisi olemassa este?»
»Pyhän kirkon laki on sellainen. Ei kukaan ruumiiltaan tai jäseniltään viallinen voi palvella alttarilla. Niin ettei Eirik voi viallisella kädellään —»
Olav vaikeni. Hän ei ollut muistanut että Eirikiltä puuttui vasemman käden pikkusormesta kaksi niveltä. Hän oli heti ajatellut Eirikin syntyperää.
Gardiani jatkoi nopeasti ja varmasti: Eirik oli pyrkinyt heidän veljeskuntaansa, koska hän oli luullut Jumalan valinneen hänet papiksi. Mutta koska Jumala ei milloinkaan anna ihmisille tehtävää, jota hän ei voisi täyttää, oli siis selvää, että Eirik Olavinpoika oli tässä erehtynyt. Mutta silloin saikin asia toisen luonteen. Koevuotensa loppuajan Eirik oli pyrkinyt selvyyteen, oliko hän sopiva palvelemaan Jumalaa maallikkoveljenä, mutta he olivat lopulta tulleet siihen tulokseen, ettei niin ollut —.
Olav sai luvan tyytyä siihen. Veljet eivät puhune mitään saamistaan lahjoista Eirikin tullessa heidän luokseen, mutta eivät myöskään mitään niistä, mitä heille luvattiin myöhemmin. Niin että näitä asioita ei kosketeltu ensinkään.
Mutta Olav Auduninpoika erosi minoriiteistä melko viilein mielin. Ja senjälkeen hän puhui näistä munkeista aina vastenmielisesti. Ja koska häntä muuten pidettiin hurskaana miehenä, joka suosi munkkeja ja pappeja, niin ettei edes sira Hallbjørn Erlinginpojasta ja hänestä tullut vihamiehiä, arvelivat ihmiset hänellä olevan täyden syyn valittaa paljasjalkamunkkien käytöstä tässä asiassa.
* * * * *
Totta on, että Eirikin päätöstä ensimmäisenä järkytti tieto siitä, ettei hänestä voisikaan tulla pappia.
Hän oli heittäytynyt uuteen elämäänsä niin palavalla innolla, että noviisimestarin, veli Einarin, täytyi pikemminkin häntä pidättää. Moni munkeista tapasi jäädä kirkkoon aamusaarnan jälkeen rukoilemaan seuraavaan saarnaan asti. Eirik tahtoi heti saada jäädä joka aamu, ja veli Einarin täytyi pakottaa hänet palaamaan dormitorioon ja käymään levolle.
Eirik ei omasta mielestään tarvinnut sen enemmän unta kuin lintu oksalla. Olipa hän miten väsynyt tahansa, kun hänet herätettiin matutiniin — herätti kesäyön viileä ilma hänet täysin valveille hänen tullessaan luostarin pihalle. Kun hän astui luostarin kylmään, puolihämärään kirkkoon, oli hänellä sama tunne kuin lapsena hypätessään uimaan. Aamusaarnan jälkeen alkoi suuressa, korkeakuorisessa kirkossa valkenemistaan valjeta. Juhannuksen aikana aamuauringon ensi säteet pilkistivät Akerinseutujen ylimmille harjuille veljien lähtiessä kuorista ja kulkiessa viheriän pihamaan poikki takaisin makuusuojiinsa.
Mutta hän sai luvan kahdesti viikossa jäädä kirkkoon aamusaarnan jälkeen. Hänen polvillaan rukoillessaan selvenivät kuori-ikkunoiden kuvat, värit alkoivat loistaa — sitten osui aurinko lasiin ja sen puna ja kelta hohti ja säteili, kunnes kuoriin tuli yliluonnollinen valo ja lämpö auringon säteistä, jotka kirkastivat seinien kuvat ja alttarin ristin ja kynttilänjalat sinisin, sinipunaisin ja kultaisin valoläiskin. Veljien tullessa takaisin ensimmäiseen messuun oli kirkko jokaista nurkkaansa myöten täynnä aurinkoa ja auringon heijastusta — ja silloin alkoi kirkon laivassa kuulua askeleita ja askelten kaikua ihmisten tullessa sinne messua kuulemaan.
Aina laulamassa ollessaan hän tunsi samaa pursuavaa riemua: hän iloitsi jokaisesta päivästä, jolloin hän sai laulaa mukana messussa, hän iloitsi jokaisesta sunnuntai- ja juhlapäivästä, sillä silloin laulettiin myöskin aikarukouksissa, hän iloitsi kaikista sielumessuista, sillä silloin hän oli mukana ja lauloi vigilian edellisenä iltana. Hän oli aina iloinnut omasta kauniista äänestään. Hän ajatteli nyt, mihin hän oli käyttänyt tätä kallisarvoista lahjaa, ja hän otti pyhällä kunnioituksella vastaan opetusta, miten hän sitä voisi käyttää Jumalan ylistykseksi. Silloin hänen mieleensä tulivat sanat, ensimmäiset, mitkä hän tässä talossa oli oppinut: »Eructavit cor meum verbum bonum; dico ego opera mea Regi.» [Ps. 45. Sydämeni vuodattaa kauniin puheen; minä ajattelen: »Teokseni puhuu kuninkaasta.»] Eirik valitsi usein tämän psalmin, joka alkaa näillä sanoilla, tutkistelunsa esineeksi, jäädessään kirkkoon aamuisin — hän ei osannut sitä vielä sanasta sanaan, mutta opitussakin oli jo kyllin rikkautta.
Ensimmäinen ajatus hänen rukoilemaan antautuessaan — että hänen kristinuskonsa oli ollut kuin luhtihuone täynnä lukituita arkkuja, joita hän ei ollut milloinkaan ajatellut avata — oli pysynyt hänen mielessään. Nyt hän sai joka päivä käsiinsä uusia avaimia Ja hänestä tuntui, ettei ihmiselämä tässä maailmassa ole koskaan niin pitkä, että hän ennättäisi tarttua muuta kuin vain pieneen murto-osaan kaikesta siitä hyvästä, mitä on kätkettynä uskon salaisuuksiin.
Eräänä päivänä oli refektoriossa luettu eräästä kirjasta, joka puhui Paratiisista. Eirik muisti sitä polvistuessaan seuraavana aamuna kuorissa ja ajatellessaan Getsemanea. Hän näki Paratiisin edessään: se on heidän puutarhaansa muistuttava puisto, jossa hedelmäpuut ovat täpötäynnä raakaleita ja jonka lavojen muheasta mullasta kohoaa ruokayrttejä, ja kukat puhkeavat pitkin seinäviertä. Sellaiseksi Jumala oli istuttanut ja kylvänyt ensimmäisten ihmisten oman maan. Hän oli kieltänyt koskemasta yhteen ainoaan puuhun, mutta sen vuoksi he uskoivatkin käärmettä heti, kun se houkutteli heitä sanoen: tämä puu on kaikkein paras — ja he olivat heti valmiit siitä ryöstämään. Se oli se puutarha, jonka Jumala antoi ihmissuvulle huomenlahjaksi. Mutta Getsemanessa seisoi öljypuun hoikka, kuivunut runko jäykkänä ja käyränä kuutamossa — heillä oli luostarissa muutamia öljypuun oksia, jotka oli tuotu heidän isänsä Pyhän Fransiskuksen syntymälinnasta, ne olivat rumia ja karkeita, lehdet sitkeitä ja kurttuisia. Sellaisiksi ihmiset olivat puutarhansa istuttaneet ottaakseen Jumalan siellä vastaan Hänen astuessaan alas heidän joukkoonsa vapahtamaan heitä synneistä. Tällaisten katkerien, kuivuneitten pensaitten välissä hän oli maannut kasvoillaan verta hikoillen, ja hän näki kalkin pohjalla kaiken sen pahan, mitä Aadamin ja Eevan suku oli tehnyt ja tekee aikojen alusta tuomiopäivään asti. Kalkissa oli kaikki vuodatettu veri ja ryöstöt ja murhat ja väärät valat ja petokset ja haureus ja petollinen ystävyys, ja hänen oli otettava kaikki harteilleen ja sovitettava — ja portin vieressä hänen opetuslapsensa nukkuivat, mutta linnasta saapuu jo rinnettä alas Juudas, johtaen ylimmäisten pappien palvelijoita ja Pilatuksen sotilaita soihtuineen, miekkoineen, keihäineen sitomaan ja lyömään ja surmaamaan Jumalaa.
— Sinä aamuna ei kirkossa ollut ketään muita. Eirik ryömi polvillaan sakramenttikopin luo, avasi vaatteensa ja antoi niiden valua alas vyötäisille asti. Sitten hän otti solmunuoran, jota hän kantoi vyöllään, iski sillä itseään, kunnes se tuli vallan punaiseksi verestä.
Hänet lähetettiin päivällä puutarhaan kitkemään. Oli polttavan kuuma auringonpaiste. Hän ei tuntenut ensin kipua haavaisessa selässään, mutta lavojen välissä ryömiessään, ja kun karkea vaippa tarttui kiinni rikkinäiseen ihoon ja läksi siitä jälleen irti ja päivä paahtoi häneen suoraan, tuntui kuin hartioissa olisi ollut polttava tuli. Mutta tuska täytti hänet syvällä ja hiljaisella innolla, sillä hän ajatteli tuntuvan aivan samanlaiselta, jos on painava risti selässä — ja silloin hänestä tuntui, että hän on liian arvoton, ja hänessä heräsi sellainen nöyryys, että hän olisi mielellään heittäytynyt suulleen multaan. Hän alkoi nyt ensimmäisen kerran tuntea, mikä tarkoitus on katumuksen harjoituksella ja väkivallalla omaa itseään kohtaan — ettei se ollut päämäärä, vaan väline: ruumis tarvitsi kuritusta ja sen oli opittava tottelemaan kuten hevosta kasvatetaan, ja hänelle avautui eteen pilkahduksia teistä, jotka avautuvat sielulle, joka oppii hallitsemaan lihaansa.
Mutta puhuttuaan tästä isä Einarille seuraavassa ripissä tämä sanoi vakavasti, että tulokas saattoi näillä teillä helposti kulkea harhaan, ja hän kielsi oppilasta harjoittamasta katumustöitä neuvottelematta ensin hänen kanssaan.
Kaikki kotona olevat veljet työskentelivät koko aamupäivän päivällisiin asti ristikäytävällä. Ainoastaan kirkko ja itäinen sivulaiva — konventtihuone ja kirjurintupa olivat vasta kivestä muuratut. Kivillä laskettu pilarikäytävä ulkopuolella, piharakennuksesta länteen ja etelään oli puurakennuksia, joita ympäröivät hirsiset kuistikot. Kivirakennuksen edessä ristikäytävällä istuivat lukevat ja kirjoittavat veljet, mutta eteläisen siiven edustalla istui vanha veli Arnstein Antonius kangaspuittensa ääressä, ja siellä olivat veli Sigvard ja veli Johannes sorveineen ja hakkuupölkkyineen. Näinä aamupäivätunteina oli veli Eirik veli Hubertin luona, tämä vanha, saksalainen munkki kuului siihen ensimmäiseen veljeskuntaan, joka täällä oli taloa perustettaessa. Hänen oli määrä opettaa noviisille lukutaitoa ja latinaa, ja saadakseen olla rauhassa he istuivat ristikäytävän takimmaisessa nurkassa, aivan kirkonoven pielessä.
Tänä kesänä oli paitsi Eirikiä ainoastaan yksi nuori veli, veli Arne, mutta hän oli ollut täällä seitsemännestä ikävuodestaan asti, jolloin hänen isänsä, veli Sveinko, oli tullut tänne — äiti oli kahden tyttären kera liittynyt Ginisayhin, ja vanhin näistä sisarista oli jo kuollut kahdeksantoista ikäisenä, kuuluisana hurskaudestaan. Veli Arne oli ainoastaan seitsentoistavuotias, mutta jo täysinoppinut pappi, niin että Eirik sai opetella yksin, ja hän olikin niin nopea oppimaan, että sekä hänen oppimestarinsa että noviisimestari ihmettelivät. Ja sitten eräänä päivänä, kun Eirik oli piirrellyt taulunsa jälleen täyteen, ja kirjoitus oli niin kaunista ja selvää viheriässä vahassa, että veli Hubertin täytyi näyttää sitä jollekin toisellekin, ennenkuin se jälleen tasoitettiin: »— on suuri vahinko, että veli Eirik on vajaajäseninen, niin ettei hänestä voi tulla pappia.»
Se oli ensimmäinen harmaa pilvenhattara Eirikin kirkkaalla kesätaivaalla. Hän oli ollut niin pieni sen sormen menettäessään, hän oli tottunut olemaan ilman sitä — eikä hänen mieleensäkään ollut johtunut, että se voisi estää häntä alttaripalveluksesta. Noviisimestari huomasi sen kovin koskevan nuorukaiseen — silloin hän jutteli tälle siitä ja huomautti sen auttavan paljon enemmän täydellisyyttä kohti, kunhan hän kantoi kärsivällisesti ne ristit, jotka hänen kannettavakseen on pantu, kuin jos hän olisi itse kerännyt niitä oman mielensä mukaan vaikka miten paljon. Ja maallikkona hän saattoi saada aikaan aivan yhtä paljon kuin pappinakin; heidän isänsä, Pyhä Fransiskus itse, ei ollut milloinkaan halunnutkaan olla muuta kuin maallikko, ja hän olikin ensin aikonut perustaa järjestönsä maallikko-veljeskunnaksi.
Eirik kuunteli nöyränä noviisimestarin puhetta, ei maininnut sitten enää mitään koko asiasta, mutta oli kauan aikaa alakuloinen. Ja sitten alkoi syksy lähestyä.
Heillä ei ollut enää mitään tekemistä puutarhassa. Herneenvarret olivat maassa hallanpanemilla, harmailla saroilla ja härmä peitti valkoisena hedelmäpuitten alle pudonneet lehdet. Munkit olivat jo aikaa sitten ottaneet aamusaarnaan mennessään käytäntöön pienet lyhtynsä. Oli noustava vuoteen ohuen peiton suomasta niukasta lämmöstä kylmään dormitorioon ja ristikäytävälle, jossa raaka aamuhuuru nipisti nenää ja kylmäsi alastomia jäseniä. Talvihuuru peitti villan tavoin luostarin; kun joku tuli ulos, näytti se tunkeutuvan kimppuun ja peittävän pienen käsilyhdyn härmään. Mutta kirkossa oli vielä kylmääkin kylmempi.
Eirikillä oli niin vilu, että hänen aivonsa tuntuivat jäätyvän pääkopassa. Hän ei ymmärtänyt lukemastaan officiestä sanaakaan, sillä häntä paleli niin, ettei jaksanut ajatella sen merkitystä. Huuru tunkeutui kirkkoonkin; kuorituolien kynttilät paloivat usvan sisässä ja veljesten hengitys tuli suusta ulos valkoisena savuna. Mutta alhaalla laivassa vallitsi pilkkopimeys.
Hän oli nyt huolissaan niistä kahdesta aamusta, jolloin hänen oli lupa jäädä aamusaarnan jälkeen yksin rukoilemaan. Kylmästä kankeana hän makasi polvillaan tiukasti luotuina sakramenttikopin edessä kilottavaan pieneen lamppuun. Hän tiesi takanaan olevan aution mustan kirkon, hautapaadet lattialla. Aivan kuorikaaren edessä lepäsi sira Hallbjørn — eikä Eirik päässyt eroon ajatuksesta: entäpä jos pappivainaa näyttäytyy hänelle jonakin aamuna Jos hän nyt kääntyisi ja näkisikin sira Hallbjørnin seisovan takanaan, veri vuotaisi murskatusta pääkopasta pitkin kalpeita, luisevia kasvoja, messuhaka, jossa hänet haudattiin, olisi veripilkkuja täynnä —.
Hän kuuli silloin tällöin jonkun sinne hänen tavallaan jääneen veljen hiljaa mutisevan. Mutta he olivat enimmäkseen aivan hiljaa. He olivat eläneet tätä elämää vuosikausia, kesät, talvet, ja näytti siltä kuin ei kesäaamujen sanomaton ihanuus enemmän kuin talviöittenkään autio kaameus olisi heihin enää mitään vaikuttanut.
Hän koetti pysyä rohkeana ajatellen koko ajan kiinteästi sakramenttikoppia. Mutta tämäkin salaperäisyyksineen peloitti enemmän kuin rauhoitti — että Jumala itse olikin antanut sulkea itsensä tähän pieneen, maalattuun puutorniin ja oli siellä. Valppaana Hän täytti kirkon ruumiillisella olemuksellaan, hengellään ja sielullaan, katseli hänen syntiseen sydämeensä ja näki hänen mielensä masennuksen, näki kaiken, mitä kaikkien sydämissä liikkui — ja koko jumaluutensa voimalla Hän huolehti koko tästä talven maasta, täytti kaikki asumukset: jääkylmän luostarin — Ja kaupungin, sekä vuonon ja kodit sen jäätyneillä rannoilla — ja Hestvikenin, Rundmyrin, Konungahellan — kaikki paikat, mitä hän vain muisti. Kesällä tässä polvistuessaan ja tuntiessaan koko ihanuuden saada puhutella Jumalaa näin läheltä, tuotti lakkaamatonta riemua tieto, että Jumala ruumiillisesta läsnäolosta sakramentissa lähtee näkymättömänä läsnäolemaan kaikkialla — ulkona ristikäytävän täyttävään auringonpaisteeseen, mikä muhensi puutarhan mullan niin, että nuoret versot aamusta iltaan nostivat yhä pitenevät päänsä, mikä virtaili puitten lehtikatoksen lomitse — kaupungin ympärillä kaartuvan lahden ja saarten ja metsämaitten kylpiessä autereessa. Mutta nyt talven kouristellessa maailmaa se muuttui vain epämiellyttäväksi — ikäänkuin se aavistaisi Kristuksen ja Saatanan välisen taistelun, elämän ja kuoleman välisen painin. Kaikista näkyvistä ja aineellisista asioista tuli vain elottomia pikkuseikkoja, jotka painuivat raivoavan taistelun pyörteeseen.
Hän ei tahtonut pyytää päästä näistä valvomishetkistä, joita hän oli itselleen pyytänyt. Mutta jonkin ajan kuluttua veli Einar huomasi, ettei Eirik niistä enää hyötynyt mitään, ja hän kehoitti nuorukaista joksikin aikaa menemään nukkumaan joka aamu aamusaarnan jälkeen.
Mutta Eirikin oli vaikeata päästä jälleen uneen. Hän ei päässyt lämpenemään kapealla vuoteellaan, ohut olkisäkki allaan ja kaksi ohutta peittoa päällään. Iltaisinkin hän nukkui myöhään kylmän vuoksi — ja niin hän oli aina väsynyt, eikä hän tahtonut aamuisinkaan nukkua pelosta, ettei hän taas heräisi ensi messuun. Ja jos hän vähän lämpeni vuoteessaan, alkoivat kylmänkuhmut sormissa ja varpaissa polttaa ja syyhyttää vallan sietämättömästi.
Hän oli itsekin epätoivoissaan alakuloisuudestaan, ja hän yritti rohkaista mieltään: eikö hän ollut kokenut paljon sellaista, joka oli ollut hyvän joukon kovempaa, eikä hän ollut sellaisesta välittänyt kerrassaan mitään! Hän koetti ajatella ratsastusta myrskyssä ja lumipyryssä, niin kovassa, että töin tuskin voi erottaa oman ratsunsa päätä. Tai veneessä talvella — sitäkin yötä viime vuonna heti hänen kotiintulonsa jälkeen, heidän purjehtiessaan Tunsbergiin ja myrskyn silloin puhjetessa. Pimeässä jymisi ja myrsky-yössä kävi pauhu ja kohina — tuo valkoinen seinä, joka tuolla edessäpäin näytti elävän, oli varmaankin Rakkekarit, ja he ajautuivat niitä kohti; aallon kohottaessa heitä korkealle harjalleen hänestä näytti karikko olevan yhä lähempänä. Kaikki, mitä heillä oli yllään, oli läpeensä jäässä heidän vihdoin myöhään aamulla päästessään satamaan kaukana vuonon eteläpäässä — hän oli arvellut, ettei Knut eräs Ragnan pojista, pääsisi siitä ehjin nahoin. Ja oliko hänestä itsestään nyt tullut sellainen pehmeä raukka, että hän valitti kylmänpahkojen kirvellessä, hän, joka oli useamman kuin yhden kerran saanut riisua saappaat paleltuneista jaloistaan ja joka oli tottunut siihenkin, että meri ja suola poltti käsien veristä ihoa —.
Mutta sellaisiin vastuksiin oli totuttu ja ne otettiin vastaan sellaisina kuin ne tulivat. Ja niiden mentyä — jos hengissä selvittiin — seurasi suloinen tunne siitä, että oli päässyt sisään, sai sulatella jäätyneitä jäseniään, syödä kyllikseen ja juoda kyllikseen, ryömiä nahkasten alle jossakin, pari kolme miestä samaan vuoteeseen, niin että he lämmittivät toisiaan, ja nukkua kuin tukki. Ja aina seurasi sama uutuuden viehätys: ei milloinkaan tiennyt, miten kävisi, eikä kukaan tiennyt, mitä huomispäivä toisi tullessaan —.
Mutta tässä oli koko elämänura kysymyksessä — joka kesän lämmön ja sielun ilon jälkeen kuljettiin talvea kohti ja se merkitsi vilua, valvomista, rukoilemista, paastoamista ristinmessusta syksyllä pääsiäiseen asti, läpeensä viluissaan, niin etteivät lepohetket kovalla vuoteella eikä lyhyt hetkinen refektoriossa riittänyt kerrassaan mihinkään. Sillä ei pitänyt ajatella, ottaa päivät vain sellaisina kuin ne tulivat, sillä muutosta siihen ei tullut, ennenkuin Jumala teki ilman jälleen lämpimäksi.
Ja Eirikille selvisi, mitä oikeastaan oli munkkien ankaruus ja sen tuottama uhri — miehen oli päätettävä — ja päätettävä koko iäkseen luopua kohtalon leikistä ja valittava elämä, josta kaikki yllätykset ovat pois suljetut ja jossa kaikki on tahdosta riippuvaa. Vieläpä tahdon alistaminenkin oli tahtomista. Mutta siksipä hänestä tuntuikin, ettei hän voinut sitä tehdä!
Hänen täytyi lopuksi kertoa isä Einarille, miten asian laita oli. Munkki vastasi kohtalon seuraavan ihmistä luostariinkin, tai oikeammin sanoen: Jumala voi lähettää hänelle hyvin paljon monenlaista aivan odottamatonta, kuten esimerkiksi sairautta ja matkoja. Eirikin oli vain rukoiltava voimaa voittaakseen tämän kiusauksen.
Ja Eirik rukoili. Mutta hän tiesi itse, että syvempää, kuin mistä tämän rukouksen sanat lähtivät, ääni rukoili: — »Suo minulle se armo, jota nyt anon! Lähetä minut kotiin —!»
Hän ajatteli joskus, että Saatana ehkä juuri siten osoittikin suurinta viekkauttaan — ettei se houkutellut häntä millään hänen nuoruutensa siveettömään elämään kuuluvalla. Hän vihasi niitä ajatuksiakin ja hän vihasi senaikaista itseään. Vaikkapa hänen olisikin palattava maailmaan takaisin, ei hänestä sentään milloinkaan tulisi sellaista.
Hestvikenin muisto tulvehti esiin ja valtasi hänet, öisin maatessaan hän muisteli, muisteli koko ruumiillaan ja kaikilla aisteillaan. Ei missään koko maailmassa ollut sellaista hajua kuin heidän omalla rannallaan, heidän viljansa kuhilailla, jakun yöllä oli niille tullut huurretta, oli vallan toisenlaista kuin vilja muilla pelloilla — hän makasi ja oli tuntevinaan heidän omien heinäsuoviensa tuoksun ja vuonon ympärillä vuorilla kasvavien lehmusten lemun. Hänen suljettujen silmäluomiensa alla vilisi kuvia siitä maasta, josta hän oli eronnut: Kverndalenin luhtaniityt, se pieni, kuiva mäki, jolta hän löysi lappalaisten nuolia, jokainen kotivuoren halkeama, Hevostunturin musta seinä rakennusten takana ja Härkätunturin punertava, sileäpintainen kylki merestä kohoavana, aallokko sen alla, hyvillä ilmoilla raikkaana ja valkoisena — syysiltoina siellä pimeässä mylvi ja öisin valkoharjaiset hyökyaallot siellä löivät painia.
— Useimmissa Hestvikenissä syntyneissä vasikoissa oli taikamerkki, useimmiten valkoinen läiskä — sydämenkuva otsassa tai kupeella valkoista tai jalat valkoiset. Hän muisti minkänäköistä oli niiden syödessä suolaista heinää laitumella tai ollessa suurella, tasaisella rantaniityllä Saltvikenissä ja kaskimailla, joilta metsä oli hakattu ja kaskettu. Mutta suuret kanervat olivat jäljellä tummina ja sakeina. Hän muisti suolapadat ja talon vähän ylempänä, sen rakennukset olivat rappeutuneet, yhtä vain pidettiin kunnossa, niin että suolankeittäjät ja heinämiehet voivat siinä viettää yönsä. Isä antoi talon olla vain laidunmaana, mutta Eirik itse oli aina ajatellut, että kunhan hänen aikansa tulee, hän ottaa sen jälleen hoitoon — siitä voisi tuliakin paljon parempi viljatalo kuin mitä päätila Hestviken olikaan.