Eikö kaikki tämä, mikä houkutteli ja veti hänen sekä sieluaan että ruumistaan, ollut syntiä — sehän oli rehellistä, kristillistä elämää sekin. Sukupolvi toisensa jälkeen oli Hestvikenissä elänyt miehiä, jotka antoivat Jumalalle kunnian ja tottelivat Hänen käskyjään, he olivat olleet köyhille ja vieraille anteliaita, heillä oli ollut sekä voimaa että tahtoa suojella leskiä ja heikkojen oikeuksia — olivat olleet ensimmäisiä aseisiin tarttumaan, kun joko sisäiset tai ulkonaiset viholliset uhkasivat talonpojan rauhaa. Jos Jørund Rypasta tulisi isän seuraaja, tulisi moni talon asioista muuttumaan toiseksi kuin se oli ollut ammoisista ajoista hän tunsi siksi paljon lankoaan. — Ja hän itse, joka oli koko elämänsä iän ajatellut vain, että kunhan hän kerran saa Hestvikenin.
Hän ei tuntunut edistyvän enää lukemisessa ja kirjoituksessakaan. Heitä oli sitäpaitsi nyt kaksi noviisia veli Hubertin opetettavana — jo varhain syksyllä eräs köyhä torpan poika Eikeristä oli liittynyt veljeskuntaan. Kerrattiin paljon sellaista, minkä Eirik jo oli oppinut, ja nyt se kävi hitaasti, sillä tämä veli Torbjørn oli kovin hidasjärkinen.
* * * * *
Noviisimestari, veli Einar, menetti vähän kerrassaan uskon Eirik Olavinpojan luostarikutsumukseen. Hän oli kiintynyt nuorukaiseen eikä epäillyt, ettei Jumala ollut herättänyt häntä ajattelemattomuudestaan ajattelevaksi mieheksi. Eirikin lämpö ensi aikoina, hänen intonsa taipua järjestön sääntöihin, oli ollut paljon enemmän kuin vain päähänpisto.
Mutta siinä oli ensiksikin se, että rakkaus naiseen oli ajanut hänet luostarin portille — joskin oli paljon muutakin. Mutta noviisimestari oli tullut siihen tulokseen, että niistä tuli harvoin hyviä munkkeja, jotka olivat kääntäneet rakkautensa Jumalaan, koska eivät olleet saaneet sitä, johon heidän sydämensä oli maailmassa kiintynyt. Ja hän ei tiennyt, mitä oli oikeastaan tapahtunut Eirikin ja hänen kasvatussisarensa välillä — nyt mies sanoi, ettei ollutkaan tapahtunut mitään synnillistä ja että hän pelkäsi nyt Perkeleen houkutelleenkin sanomaan sen pahemmaksi kuin se oli, saadakseen hänet luostariin ilman munkkikutsumusta — silloin hänestä tulisi huono munkki ja itse Pahan varma saalis. Veli Einar oli tosin nuhdellut häntä ankarasti sellaisesta puheesta: Perkeleellä ei ole sen suurempaa valtaa ihmiseen kuin mitä Jumala hänelle suo ja mies itse antaa hänelle, eikä hän voi riistää Jumalan palvelijoita pois Jumalan perheväen piiristä, elleivät he itse avaa hänelle ovea. Mutta Eirikin sanoissa piili jotakin; noviisimestari oli huomannut, ettei Eirik milloinkaan puhunut valhetta tieten tahtoen, mutta oli päivänselvää, ettei mies itse muistanut, miten asian laita oikein oli. Ja hän oli nähnyt sen jo monta kertaa. — Eirikin oli vaikeata muistaa jotakin asiaa niin hyvin, että hän voisi kertoa sen samalla tavalla kaksi kertaa peräkkäin. Mutta jos se oli virhe missä asemassa tahansa olevalle miehelle, oli se munkille suuri virhe.
Ja Eirik oli luonteeltaan epävakainen ja sellainen hän varmaankin tulisi aina olemaan. Hänellä oli sellainen mielenlaatu jonkalaisia veli Einar oli nähnyt jo enemmän kuin tarpeekseen, ja luostarille oli onnettomuudeksi saada sellainen veli, joka aina kaipasi vaihtelua — aina halusi toista tointa tai toista työtä kuin mihin hänet oli pantu, toivoi pääsevänsä toiseen taloon, kunnes hän on koettanut kaikki järjestönsä luostarit kolmessa, neljässä kuningaskunnassa. Mikä risti veljeskunnalla oli esimerkiksi Edvin Rikardinpojasta; mies oli mitä hurskain ja puhdassydämisin, mutta hänessä asui levoton henki. Hänen vaellushalulleen keksittiin sentään lääke — hän oli sellaisen kuvamestarin kirjoissa, että hän sai tuon tuostakin kutsuja tulla milloin sinne milloin tänne työtä tekemään. Mutta sellainen levottomuuden henki tartuttaa pian koko luostarin. Veli Einar oli itse ollut mustainveljesten munkki benediktiläisten luona Bjørgvinissä kymmenen vuotta, ennenkuin hän sai kutsumuksen siirtyä ankarampaan järjestöön, ja nyt hän oli ollut minoriteettimunkkina yli kolmekymmentä talvea, mutta hän oli yhä edelleenkin sitä mieltä, ettei munkki saa ilman vakavaa syytä jättää sitä luostaria, jossa hän ensin on lupauksensa antanut.
* * * * *
Kevään tullen Eirikin rakkaus luostariinsa heräsi jälleen — mutta myöskin kaipuu Hestvikeniin kasvoi, Ja hän oli nyt aivan onneton, sillä hänestä tuntui, ettei hän nähnyt tietä edessään, ja vaikka hän miten paljon tahansa rukoili ja kuritti itseään, repi ikävä häntä yhä molempiin suuntiin. Kun hänen koevuotensa oli kulunut, oli hänen määrä odottaa syksyyn asti vihkimistään — silloin piti molempien toistenkin noviisien, veli Arnen ja veli Torbjørnin, tehdä lupauksensa.
Hän sattui sitten erehtymään ja lyömään Tveitin poikaa niin, että tämä joutui sairastamaan. Jospa se pojanjolppi olisi häväissyt häntä — hän olisi luullut voivansa sietää sen. Mutta koska oli kysymys siitä talosta, jota hän rakasti vieläkin enemmän nyt, kun hän jo puolittain oli päättänyt jättää sen ja veljet, joista hän piti, ja veljeskunnan puvun, jota hän oli koettanut opetella kantamaan kunnialla. — Hän nöyrtyi miehen edessä veli Stevnen ensi sanoista, hän nöyrtyi kotona konventtituvassa — mutta tämä se sittenkin ratkaisi asian lopullisesti.
Mutta sinä päivänä, jolloin kaikki veljet menivät veli Bjørnvardin, tukanleikkaajan, luo ajattamaan päälakensa, eikä hän mennytkään mukaan — silloin hänen sydäntään kirveli. Ja sinä aamuna, jolloin hän oli jälleen puettuna housuihin ja sukkiin, keltainen nuttu yllään ja puukkovyö vyöllään, hän vaipui kerrassaan kokoon — häneltä pääsi kirkossa itku; hän itki häpeästä ja katumuksesta, toivoen valinneensa jäämisen. Mutta hän tiesi itse katuvansa, valitsipa toisen tai toisen tien.
Veljet ottivat häneltä hellät jäähyväiset, lupasivat rukoilla hänen puolestaan — hänhän kuuluisi edelleen heidän joukkoonsa ab extra-veljenä. Hän asteli siltaa kohti häntä hävetti ja hän oli mielestään alaston tässä hänelle oudossa puvussaan, hän häpesi jokaista ihmistä peltiseppämestarin talossa. Ja hänen sydämensä oli surusta halkeamaisillaan, kun hän nosti purjeet ja suuntasi saarten lomitse yksin Galfridin lainaamassa pienessä veneessä.
Ja noustessaan sillalta rinnettä myöten tyhjin käsin ja paljaana — merituulen lyödessä leikkiä hänen edessään, niin että vilja pellolla lainehti liekkien tavoin, ja aurinko loisti silkinhienoilla tähkillä — Eirikin teki mieli hypätä aidan yli hyväilemään tuulen hellimää viljaa.
* * * * *
Isän kylmyys teki hänelle paremminkin hyvää kuin pahaa. Oli raskasta olla kotona niin aivan toisin kuin ennen. Mutta se, ettei hän täällä voinut elää taistelutta sellaista elämää, joka hänen mielestään kuuluu kristitylle miehelle se teki hänet turvallisemmaksi: hän oli valinnut oikein. Hän ei ollut paennut luostarista takaisin vanhaan ajattelemattomaan ja mukavaan elämään — oli olemassa kolmaskin tie, ja sen hän oli löytänyt, se rohkaisi häntä, rohkaisi joka päivä hänen tuntiessaan, ettei sitä ollutkaan helppo kulkea.
Talvi kului siten hänen osoittamatta vähintäkään taipumusta laimeuteen.
Viikon päivät ennen pääsiäistä Olav ja Eirik läksivät yhdessä Galabyhyn. Iltapäivällä, kun asiat oli toimitettu ja Olav istui juomapöydässä nimismiehen ja muutamien vanhempien talollisten kanssa, alkoi pihalta kuulua meteliä — joku poika repäisi oven auki ja huusi, että Eirik Olavinpoika makaa ulkona luultavasti kuolinhaavoissaan.
Olav riensi nopeasti ulos. Taliin luona seisoi joukko miehiä lumessa makaavan miehen ympärillä, josta vuoti verta niin, että maa hänen allaan oli vallan punainen, oikeassa kädessä oli vieläkin tikari. Eirik makasi tajuttomana. Olav kantoi hänet erään miehen kanssa sisään ja laski hänet vuoteeseen tarkastellen haavoja. Hän oli saanut puukon iskun selkäänsä ja toisen eteen solisluun lähelle kasvoissakin oli lyönnin jälkiä. Haavat olivat pahat, mutta ei niistä sentään kuoleman vaaraa ollut, ellei sattunut mitään onnettomuutta. Isän puuhaillessa hänen ääressä Eirik avasi silmänsä.
»Etkö sinä voinutkaan enää hillitä miehekkyyttäsi?» Olav kysyi, vaikkei epäystävällisesti — hän hymyili.
Eirikin silmäluomet sulkeutuivat jälleen.
Olav sai tietää, miten kaikki oli käynyt. Kaksi renkiä oli riitaantunut hevosia satuloidessaan — he olivat jo vanhastaan vihamiehiä — ja siitä nousi tappelu, heidän aseensa olivat sisällä talossa käräjistä asti, mutta he tarttuivat puukkoihinsa. Eirikin yrittäessä sovittaa kääntyivät molemmat häntä vastaan, ja hän oli silloin vetänyt tikarin, mutta vain puolustautuakseen; kumpikin rengeistä oli saanut vain jonkin naarmun. He makasivat nyt sidottuina kellarissa.
Eirik palasi tajuihinsa vasta yöllä; hän kuiskasi, että jos tämä olisi hänen menonsa, hän ei tahtonut näitä köyhiä miehiä vastaan nostettavaksi syytettä, vaan hän antoi heille anteeksi, kuten hän toivoi Jumalankin antavan anteeksi hänelle.
Olav ei vastannut siihen. Ei hän enemmän kuin Reidulfkaan aikonut säästää miehiä, jos Eirikin haavat kääntyisivät pahoiksi. Mutta kaikki kävi hyvin; Reidulf haetti sinne vanhan miehen, joka osasi tukkia verenvuodon ja oli hyvä haavalääkäri. Viikon päästä Olav sai siirretyksi Eirikin kotiin Hestvikeniin ja siellä hän itse hoiteli Ragnan kanssa haavoittunutta niin hyvin, että Eirik pääsi jaloilleen jo ennen Valkosunnuntaita.
Tämän jälkeen vallitsi isän ja pojan välillä rauha. Sairaana maatessaan olivat Eirikiltä jääneet aikarukoukset ja muutkin hartausharjoitukset; ylös päästyään hän ryhtyi niihin jälleen, mutta joko hän ei pitänyt niistä niin paljon väliä, tai sitten hän salasi niitä enemmän talon väeltä. Ja jos Olav sattui huomaamaan hänet paternosteria lukemassa tai huomasi Eirikin harjoittavan jotakin lihankidutusta, poika sai päivemmällä kuulla:
»On se sentään hyvä, Eirik», isä virkkoi naurahtaen, »että me olemme nähneet sinun kätesi tikarin varressakin vielä. Muuten meidän muitten olisikin hankalaa asua samassa talossa noin hurskaan miehen kanssa, kuin miksi sinä olet tullut.»
Eirik lehahti punaiseksi. Häntä kiusasi sellainen isän puhe, mutta Olav sanoi sen niin hyväntahtoisesti, eikä hän milloinkaan ollut voinut vastustaa isää tämän osoittaessa hänelle pienintäkin ystävällisyyttä.
Eirik makasi valveilla eräänä aamuna Gunnarsbyssä. Jørund pukeutui toisessa huoneen nurkassa. Cecilia tuli sisään jotakin tuoden ja vaihtaen jonkin sanan miehensä kanssa. Silloin tämä sanoi:
»Etkö sinä puhuisi nyt veljellesi siitä, mistä me olemme jutelleet?»
»Ei. Minähän olen sinulle sanonut, etten minä puhu.»
Jørund mutisi jotakin vihaisen makuisena. Sitten hän läksi vaimonsa jälkeen.
Eirik nousi ja pukeutui. Hänen tullessaan ulos Cecilia istui multapenkillä tuvan edessä poikansa sylissään. Lapsi nousi äidin helmassa hyväilyä pyytäen; Cecilia painoi lasta rintaansa vasten, mutta hän näytti ajattelevan muita asioita. Eirik tervehti sisartaan, jäi seisomaan ja katselemaan häntä.
»Mitä Jørund tahtoi sinun sanovan minulle?»
»Koska sinä kerran sen kuulit» — Cecilia nosti kirkkaan, kylmän katseensa — »kuulit sinä tietysti myöskin minun vastaukseni.»
»Koskeeko se minun luostarista tuloani?» Eirik kysyi. »Onko se vaikeuttanut sinun oloasi täällä Gunnarsbyssä?»
»Ei — ei se ole ainoastaan sitä.» Hänen katseensa viipyi veljen pitkässä, kauniissa olemuksessa. Eirik seisoi hänen edessään aamuauringossa, joka hohti hänen kumartuneella, ruskeakiharaisella päällään. Hän oli pukeutunut polviin ulottuvaan, tummanpunaiseen takkiin, joka sopi hyvin hänen hartiakkaalle vartalolleen, hoikalla miehustalla r hopeasolkinen nahkavyö.Ceciliapiti Eirikistä tällaisenaan enemmän — hän oli ollut liikutettu nähdessään kauniin vilkkaan veljensä paljasjalkamunkin nutussa, hän ei ollut milloinkaan uskonut veljensä olevan aiotun siihen elämään »On vielä paljon muutakin —»
Eirik virkkoi:
»Pelkkänä sisaren-osuutena Jørund saa Hestvikenistä enemmän kuin hänen veljensä vaimoiltaan. Brynhildillä on neljä veljeä ja Lucian isä on saanut maksaa kuninkaalle raskaita sakkoja siitä tyhmästä leikistä, johon hän sekaantui herttuan ollessa Akershusin edustalla.»
Cecilia nyökäytti:
»Jørund tietää sen — ne tietävät sen kaikki. Mutta se ei tee Jørundille elämää täällä sen helpommaksi — me olemme tässä suuriperheisessä talossa kaikkein nuorimmat ja saamme taipua toisten tahtoon niin pienessä kuin suuressakin.»
»Onko kysymys Brynhild-rouvasta?» Eirik kysyi.
»Brynhildistä minä pidän enin. Hän sanoo, mitä hän tarkoittaa —. Mutta totta on, etteivät hän ja Jørund ole milloinkaan olleet ystäviä. Ja Aake ja Lucia eivät pidä minusta.»
Eirik katseli alas nuoreen äitiin. Hän oli huomannut täällä ollessaan, ettei Jørundilla enemmän kuin Ceciliallakaan ollut helpot päivät.
»Sano nyt sittenkin minulle, mitä Jørund pyysi sinua sanomaan», hän pyysi. »Sano», hän toisti vielä, kun sisar punastui eikä tahtonut vastata.
Äkkiä, ikäänkuin kärsimättömästi, Cecilia laski jokeltelevan lapsen maahan. Vuoden vanha poika kellahti nurin ja alkoi huutaa — silloin Eirik nosti sen ylös ja otti syliinsä.
»Niin, eipä kestä muuta kuin lähelle Klementinmessua — silloin minulla on taas toinen samanlainen.» Cecilia henkäisi muutaman kerran syvään. »Minä en voi sitä kieltää — minä antaisin hyvin paljon, jos pääsisin synnyttämästä lasta kälyjeni käsiin —
»— Vaikkapa sinusta tulisikin Hestvikenin omistaja — emmekö me voisi asua siellä yhdessä? — Hän ja Aake eivät ole milloinkaan voineetsietäätoisiaan. Sitä Jørund on toivonut meidän naimisiin menostamme asti — hän pyysi minua, se tapahtui jo aivan ensimmäisinä öinä yhdessä ollessamme — hän pyysi minua kysymään isältä, emmekö saisi muuttaa hänen luokseen. Mutta jos hän kerran halusi sitä — asua mieluummin isän kanssa, joka on niin jyrkkä ja jonka kanssa on niin vaikea tulla toimeen, kuin omien veljiensä kanssa — niin tullee se vielä helpommaksi, kun isä on kerran poissa ja sinä olet siellä isäntänä. Olethan sinä ja hän olleet niin kauan parhaat ystävät —»
»Haluatko sinä», Eirik kysyi, kun Cecilian täytyi pysähtyä ja vetää henkeään, »minun puhuvan isälle — voisitteko te muuttaa meille jo syksyllä?»
»Haluan», Cecilia vastasi punastuen.
Eirik ojensi hänelle lapsen, joka rimpuili takaisin äidilleen. Sitten hän kääntyi ja meni hakemaan Jørundia.
Ystävykset olivat koko aamupäivän takamailla — he kuljeskelivat ja makailivat mäellä ja Jørund puhui puhumistaan. Hän vannoi, ettei hän ollut ensinkään pahoillaan kuultuaan, ettei Eirikistä tullutkaan munkkia;hänoli kyllä muistanut, että koevuosi on koevuosi — mutta Aake ja Steinar ja heidän vaimonsa olivat puhuneet sellaista, mikä oli ärsyttänyt Ceciliaa — ja kyllähän Eirik tiesi hänen olevan itsepäisen, joka ei milloinkaan taivu ajatellessaan toisin kuin muut —. Ja sellainen hän olikin usein täällä ollessaan ja useimmiten hän kyllä olikin oikeassa. Mutta heidän elämänsäolitäällä sietämätöntä — epäsopu hänen ja veljiensä välillä oli tullut kymmenen kertaa suuremmat hänen naituaan Cecilian. Mutta jos he tulisivat Hestvikeniin hän oli varma siitä, että hän sopisi Cecilian kanssa hyvin. Sitten hän alkoi jutella Cecilian myötäjäisinä tuomasta pöytähopeasta — Aaken vaimo oli saanut kuulla Oslossa kultaseppä Magnukselta Olavin näyttäneen kihlajaisissa vanhoja; Olav oli sitten antanut ne uusia, mutta he sanoivat Olavin sillä pettäneen tyttärensä miehen perintöön nähden, — ja Cecilia oli antanut sanan sanasta —. Eirikin pää oli pyörällä kuunnellessaan Jørundin valituksia heidän vihdoinkin kulkiessaan taloa kohti.
* * * * *
Eirik oli kotiin ratsastaessaan aivan varma isän lupauksesta — vaikka olisi vaikeakin saada vanhus myöntymään. Mutta hän ei ollut ajatellutkaan sitä mahdollisuutta — Olav myöntyi heti. Niin Jørund ja Cecilia muuttivat Hestvikeniin samana syksynä. He saivat naistentuvan asuakseen.
Cecilia synnytti vähän aikaa sen jälkeen toisen poikansa. Hänen nimekseen tuli Torgils — aivan sattumalta: poika tuli maailmaan melkein tukehtuneena ja naiset kutsuivat Eirikin sisään; hän antoi vastasyntyneelle hätäkasteen. Hädissään hän antoi pojalle ensimmäisen sukuun kuuluvan nimen, mikä mieleen johtui. Olav suuttui — pojan nimeksi olisi pitänyt tulla Audun hänen isänsä ja pienen poikavainaansa mukaan, eikä hän olisi tahtonut enää saada sukuunsa Likaparran kaimaa — vaikkakin miehen oma jälkeläiset olivat sen tehneet, kun kaksi Arne Torgilsintytär oli antanut pojilleen isoisänsä nimen.
* * * * *
Eirik sanoi isälle eräänä päivänä:
»Etkö sinä voisi olla Jørundin kanssa puhuessasi vähän puheliaampi?Minä luulen, ettet sinä pidä hänestä.»
»En, minä en voi olla», Olav vastasi tylysti. Sitten hän lisäsi heti vähän myöntyvämmin: »Ei suinkaan Jørund voi vaatia minua kohtelemaan häntä enää meidän vieraanamme nyt hänen tänne kokonaan muutettuaan asumaan.»
Olav ei voinut enää lopultakaan tuntea Eirikiä kohtaan vanhaa vastenmielisyyttään. Nuorukainen oli pakottanut isän jollakin lailla kunnioittamaan itseään: hän oli jo toista vuotta kotona ja hänessä säilyi yhä luostarielämän tuottama muutos. Olav huomasi Eirikin aina koettavan tehdä sitä, mikä on oikein, ja hän oli saavuttanut sellaisen itsehillinnän, josta Olav olisi voinut vannoa, ettei hän sitä milloinkaan saavuttaisi. Isä muisti melkein häveten ensimmäisiä aikoja, jolloin hän oli odottanut, jopa melkein toivonutkin Eirikin jälleen lankeavan vanhoihin huonoihin tapoihinsa —.
— Kenenkään tahtomatta tai oikeastaan sitä edes selvästi tietämättään nämä kolme, jotka olivat niin kauan muodostaneet yhden perheen, vetäytyivät lähemmäksi toisiaan. Jørund Rypan tänne muutettua he tunsivat kasvaneensa toisiinsa ja hänen olevan vieraan —.
Hän kuljeskeli rakennusten väliä ikäänkuin hämillään — eikä tehnyt mitään. Täällä talossa ei myöskään ollut oikeastaan mitään sellaisia työtä, mihin hän olisi tottunut. Hän meni aamulla ulos, seisoi tallin ovella katsellen, miten hänen renkinsä hoiteli hänen hevosiaan; ellei ilma ollut mahdoton, hän läksi sillalle, maleksi siellä, katseli merelle ja syljeskeli veteen. Hän oli ollut jonkin kerran veneitten mukana, mutta sitten häntä ei enää huvittanut lähteä. Sitten hän loikoili huoneessaan penkillä ja torkahteli hän valitti, ettei yöllä saanut lasten vuoksi oikein nukkua. Olavin ja Eirikin tullessa kotiin venemiehineen — tämä tapahtui kalastusaikana — hän meni vanhaan tupaan ja jäi sinne istumaan, mutta miehet olivat väsyksissä ja nälissään eivätkä jaksaneet ajatellakaan pitää seuraa Jørund Rypalle. Vesilintujen pyyntiaikana hän piristyi vähän ja läksi muitten mukaan — mutta sitten tuli viikon päivyt kestävä pohjoismyrsky, ja silloin se loppui.
Cecilia ei nähnyt paljon muuta talon väkeä — hän pysytteli naistentuvassa tai palvelusneitoineen kodassa ja ulkorakennuksissa.
Tänä vuonna tuli kova rehunpuute Hestvikeniin, sillä heillä oli myöskin Jørundin karja, ja heidän oli täytynyt ottaa käytäntöön vanha läävä, joka oli ollut käyttökelvottomana ties kuinka kauan. Sitä oli vähän korjailtu, mutta nälkäiset eläimet kärsivät siellä kovasti. Cecilia saattoi tulla sieltä itkien, käytyään viemässä sinne ruoanpuolta — hänenpä ei moni ollut nähnyt itkevän, jos jotakin tapahtui ihmisten kesken, mutta eräänä iltana hän tuli läävästä ja tavattuaan Eirikin eteisessä hän kietoi kätensä tämän kaulaan pimeässä:
»Eirik — sinähän rukoilet Jumalalta niin paljon, etkö sinä voisi rukoilla, että tänä vuonna tulisi aikainen kevät!»
»Minähän teen niin, tiedäthän sinä sen.»
Kun Olav oli sinä iltana mennyt kamariin nukkumaan, Eirik meni hänen luokseen ja sanoi isälle, mitä oli ajatellut, että heidän pitäisi ottaa Saltvikenin talo jälleen viljelykseen. Olav arveli heillä olevan enemmän hyötyä maasta, jos he käyttäisivät sitä kuten nytkin niittynä ja laitumena kuin että he antaisivat sen vuokralle. Eirik vastasi, ettei hän ajatellut sitä vuokrattavaksi, vaan että he viljelisivät omin väin täältä käsin: »Jos Jørund pitää kymmenen lehmää ja neljä hevosta, täytyy meidän vähentää omiamme tai siirtää osa muualle.»
Hän sai vihdoin isän jollakin lailla suostumaan. Eirik otti mukaansa Knutin ja Sveinin, Ragnan nuoret pojat souti etelää kohti jo parin päivän kuluttua vieden pari venelastia aidaksia mukaan. Eikä routa ollut vielä oikein sulanut maasta, kun hän jo läksi uudelleen, tällä kertaa joitakin eläimiä mukanaan, ja ennen Hallvardinmessua Eirik oli saanut aidatuksi suurimman osan vanhaa peltoa, jollei muuten, niin ainakin risuaidalla. — Ajan mittaan täytyi isänkin myöntää hänen olevan oikeassa — tästä tulisi vielä hyvä talo —
Olav Auduninpoika oli ollut itse talvimarkkinoilla Oslossa. Hän olitapansa mukaan tehnyt joitakin kauppoja, jotka piti päätettämänHallvardinmessuilla. Hän lähetti nyt Eirikin sinne, ja Eirik pyysiJørundia kanssaan.
Langokset viipyivät kaupungissa pari päivää juhlien jälkeen; he olivat tavanneet tuttuja ja iltaisin he istuskelivat taloissa juomassa. Eirik piti varansa — hän ei tahtonut joutua mihinkään niistä paikoista, joissa hän oli ennen liiankin tuttu; tämä oli yhtenä syynä siihen, miksi hän pyysi Jørundia kanssaan: ollessaan naimisissa olevan miehen kanssa lankesi luonnostaan, ettei hän mennyt yleisiin kapakoihin, vaan pysytteli muissa kokoushuoneissa ja kaupunkilaisten taloissa. Toisena syynä oli se, että hän huomasi Jørundin ikävöivän kovin Hestvikenissä.
Pyhän Eirikin päivän aatto-iltana he palasivat hyvin myöhään asuntoonsa peltisepän taloon, he olivat juovuksissa, ja niin Eirik nukkui seuraavana aamuna hyvin myöhään. Hän oli aikonut tänä päivänä kuunnella omien veljiensä messua — hän ei ollut ennättänyt käydä siellä muuta kuin ensimmäisenä kaupungissa olonsa päivänä — mutta nyt oli taaskin liian myöhäistä. Messu oli loppunut kaikissa muissa paitsi Hallvardinkirkossa; hän meni sinne ja sitten veljien luo vesperiin.
Messun aikana rukoillessaan hänen mieleensä johtui pyytää luostarista muutamia taimia suuresta, tunturin juurella olevasta kirsikkametsästä. Saltvikenissä oli rakennusten lähellä suojainen paikka aurinkoisen kallion kupeessa, juuri sellainen, jossa hedelmäpuut viihtyvät Hestvikenissäkin oli monta sellaista paikkaa — mutta isä oli nauranut hänen ehdotukselleen: tämä ei ole mikään ritarilinna, jonne olisi istutettava naistenlehto tai ruusutarha. Mutta Saltvikeniä Eirik piti jo omana talonaan.
Palattuaan majapaikkaansa hän sai kuulla Galfridilta Jørundin menneen ulos jonkun Brandsgaardenilla asuvan miehen kanssa. Hän läksi etsimään ja löysi lankonsa talon sisäpihasta eräitten miesten kanssa, joilla oli siellä kukkoja. He katselivat ensin kukkotappelua ja sitten he menivät luhtiin juomaan. Jonkin ajan kuluttua sinne tuli joitakin naisia — erään heistä, nimeltään Gyda Paratiisiryyni, Eirik tunsi ennestään; tämä istuutui Eirikin polvelle, Eirik joi hänen kanssaan, he hyväilivätkin vähän toisiaan Eirikin ajatellessa samalla, että hän tekisi nyt viisaimmin, jos lähtisi pois — mutta hän ujosteli toisia miehiä. Siellä oli noppapikari. Eirikiä ei haluttanut ryhtyä uhkapeliin luvattuaan pysyä sellaisesta erossa — mutta sehän ei aina ollut mahdollista — hänen oli vaikea muitten vuoksi julkisesti vetäytyä syrjäänkin. Silloin siellä oli eräs mies, jota Eirik ei tuntenut ja joka ei sanonut haluavansa pelata uhkapeliä, vaan kysyi, eikö kukaan pelaisi hänen kanssaan shakkia. Eirik pääsi siten kahdesta kiusauksesta yhdellä kertaa, koska hän ei voinut pelata shakkia Paratiisiryyni polvellaan — Eirik tarjoutui silloin peliin ja laski neitosen pois, vaikkei aivan ilman pientä haluttomuutta. Mutta vieras, Helge, oli niin hyvä shakinpelaaja, että Eirik unohti kohta kaiken muun paitsi pelin. Häntä halutti jäädä vesperistäkin pois, mutta kun kirkon kellot alkoivat soida, hän muisti kirsikkapuut, ja nyt hänen mielensä teki saada niitä. Ja silloin hän lopetti; Jørund jäi sinne — Eirik huomasi hänen olevan jo aikalailla juovuksissa; hän itse selvisi innostuksesta, huomattuaan, miten taitavan vastustajan hän oli saanut laudan ääreen. Jørund pelasi innokkaasti, mutta Eirik ei siitä ollut huolissaan, hänellähän oli aina onni pelissä ja olihan hän naimisissa, tottahan hän piti huolen itsestään —.
Ja hän unohti kaiken seisoessaan jälleen omassa kirkossaan ja laulaessaan muitten kera Ave Maris Stellaa ja Magnificatia. Jumalanpalveluksen jälkeen tuli moni veli hänen luokseen kirkkoon, ja hän läksi heidän kanssaan luostariin; hänen täytyi jutella kaikkien heidän kanssaan; tuli sitten illallisaika — ja niin Eirik jäi yöksi vierashuoneeseen; huomisaamuna päivämessun jälkeen he ottaisivat hänelle taimia. Hedelmäpuut olivat jo ennättäneet pitkälle, mutta isä Einar arveli, että kunhan niiden juuret käärittäisiin hyvin sammaliin ja tuohien sisään ja hän purjehtisi heti Saltvikeniin ja istuttaisi ne samana iltana, niin ne kyllä varmaan juurtuisivat.
Eirik oli kirkossa kompletoriumissa ja nukkui vierashuoneessa; valoisana kevätyönä hänet herätti munkki, joka seisoi hilkka pään päälle vedettynä ja kuiskasi; »Benedicamus Domino.» Ja hän meni aamusaarnaan, sitten takaisin vuoteeseen ja messuun. Silloin hän vasta muisti isältä saamansa rahakukkaron — se oli hänen vuoteensa pohjalla Rikardinpoikain luona — mutta tietysti se säilyisi siellä —.
Kun veljet saivat maasta kirsikan taimet, he halusivat antaa yhtä ja toista muutakin puutarhastaan. Eirik kantoi koko kuormansa veneeseen, sai vanhan purjeen, jonka sisään hän ne kietoi auringolta varjoon. Oli jo päivällisaika, ennenkuin hän palasi peltisepän taloon. Siellä hän sai tietää Jørundin pistäytyneen kotona edellisenä iltana, mutta yöllä hän ei ollut käynytkään.
Eirik läksi kaupungille etsimään lankoaan. Hän tapasi Brandsgaardissa Helgen ja sai kuulla tämän olleen Jørund Rypan kanssa myöhään edellisenä iltana eräässä talossa, jossa kukaan mies ei olisi mielellään nähnyt sisarensa miehen oleilevan. Hän oli jäänyt sinne vielä Helgen lähdettyä. Eirik pyysi Helgeä sinne kanssaan, mutta heidän sinne saavuttuaan he saivat kuulla Jørundin lähteneen kotiin vähän aikaa sitten. Silloin Eirik palasi majapaikkaan.
Hän tapasi siellä Jørundin panemassa kokoon heidän tavaroitaan. Hän oli sen näköinen kuin hän olisi kokenut jotakin ikävää. Eirik ei saanut sanotuksi sanaakaan. Hän pani kokoon loput heidän tavaroistaan. Kun hän aikoi ottaa vuoteesta kukkaronsa, se olikin poissa.
»Minä olen ottanut sen talteen», Jørund virkkoi. »Minähän en tiennyt, miten kauan sinä aioit viipyä niiden sinun veljiesi luona —»
Eirik kääntyi äkkiä lankoonsa päin. Mutta hän nielikin sanat, jotka olivat jo hänen huulillaan. Asiat olivat jo kyllin hullusti — eivätkä ne puhumisesta paranisi —.
Sitten he menivät veneelleen. Purjehtiessaan he eivät vaihettaneet ainoatakaan tarpeetonta sanaa. Eirik oli iloinen, ettei ketään talonväestä ollut mukana, eikä Cecilia siis saisi tietää mitään miehen retkistä.
Illallisen jälkeen Eirik teki isälleen selkoa, miten oli isän asiat toimittanut. »Kukkaro rahoineen on Jørundilla.»
Jørund Rypa nousi:
»Rakas appi — totta puhuakseni minulla ei ole rahoja. Asianlaita on sellainen, että minä tapasin miehen, joka vaati minulta — minä olin jäänyt hänelle velkaa puolitoista markkaa hopeata — se oli taalalainen, ja hän juuri oli myynyt minulle harmaanhanhen, mutta hän oli jo lähtenyt pois silloin, kun minä aioin maksaa hänelle — ja niin min nyt lainasin nämä rahat sinulta päästäkseni vanhasta velasta —»
Olav tuijotti tyttärensä mieheen, niin että Jørund meni vähän hämilleen:
»Niin, ja me pelasimme vähän uhkapeliäkin — minä olen niin tottunut siihen, että minua seuraa onni; toivoin voittavani niin paljon, että olisin voinut suorittaa sille Simonille velkani —. Mutta tässä on tämä pikari, joka on paljon suuremmanarvoinen kuin se hopeasumma, minkä sinulta lainasin —.» Jørund otti nuttunsa laskoksista pienen, kauniin hopeapikarin, asetti sen appensa eteen pöydälle. »Sinä saat ottaa tämän —»
Olav tarttui pikariin, rutisti sen käsissään — sitten hän heitti sen päin Jørund Rypan silmiä.
»Minä en ole pyytänyt sinun pikariasi. Minä tahdon saada hopeani — en enemmän enkä vähemmän!»
Eirik oli ponnahtanut ylös. Hän huomasi jotakin Jørundin kasvoissa — ja hänet valtasi kauhu — tätä ei olisi pitänyt tapahtua!
Jørund katsoi maassa olevaa, rutistettua pikaria. Hän laski jalkansa sille ja polki sitä.
»Ota pikarisi», Olav sanoi, niin että vävyn oli toteltava.
Sitten Jørund läksi ulos.
Eirik ja Olav seisoivat ääneti katsomatta toisiinsa.
Sitten isä kysyi matalalla äänellä ja vihaisesti:
»Entä sinä — olitko sinäkin pelaamassa —?»
Eirik pudisti päätään.
»Hän lienee tehnyt sen», hän sanoi, »viimeisenä iltana Oslossa ollessamme. Me menimme silloin kumpikin omalle tahollemme. Hän meni jonkun sukulaisensa luo, ja minä menin veljien luo kaupungin ulkopuolelle, olin siellä yötä.»
»Eikö sinulla ollut enemmän älyä», Olav kysyi terävästi, »kuin mennä sinne makaamaan ja näppäilemään paternosternauhaa — kun hän oli mukanasi? Sinun pitäisi toki tuntea ystäväsi. Asiat ovat hullusti, kun lammas on ketun vartijana —»
Eirik seisoi ääneti. — Sinun ei olisi sittenkään pitänyt tehdä näin, isä — mutta hän ei uskaltanut sitä sanoa.
Eirik makasi pääsemättä uneen. Hänen ei olisi pitänyt jättää Jørundia — isä oli siinä paljon enemmän oikeassa kuin mitä hän itse tiesikään; eihän hän tiennyt, minkälaisen seuran Eirik oli jättänyt ja minkälaiseen Jørund oli mennyt. Olisihan hän voinut koettaa saada Jørundin kirkkoon kanssaan, mutta siihen tällä ei olisi ollut halua; hän tahtoi olla rauhassa niiden ystäviensä parissa, joista hän piti aivan toisella tavalla kuin Eirik piti Jørundista.
Isän ei olisi sittenkään pitänyt tehdä sillä lailla — heittää pikaria hänen silmilleen ja puhua hänelle kuten varkaalle. Eirik voihki hiljaa — Jørund ei antaisi tätä isälle anteeksi. Ja kun heidän oli pakko asua täten samassa talossa —. Hänestä tämä ennusti ties minkälaisia onnettomuuksia —.
Silloin hänen mieleensä juolahti se, mikä hänellä oli ranta-aitassa, purjerepaleihin käärittynä. Hänen piti koettaa saada ne maahan mitä pikemmin, sitä parempi, olivat sekä isä Einar että veli Hubert sanoneet. Eirikiä ei haluttanut tavata aamulla isää eikä Jørundia ja Ceciliaakaan. Hän nousi ja hiipi ulos.
Vuono lepäsi kalpeana ja hiljaa vaikenevassa kevätyössä. Mainingit nuoleskelivat vuoren alla kellertävää ruoistoa, lokit istuivat siellä valkoisina pilkkuina — yksi niistä nousi ja lensi ulospäin. Mutta petäjikössä, joka täytti kaikki notkot sammalharmaissa rantatuntureissa, linnunlaulu alkoi hiljalleen viritä. Eteläiset, harmaat pilvet muuttuivat punaharmaiksi ja taivas sai koillisessa punakeltaisen värin hänen soutaessaan Saltvikenin leveätä, mutkikasta hiekkarantaa. Rannalla levisi suuri tasanko, se oli laihaa niittyä, jolla kasvoi joitakin suolankeittäjäin säästämiä leppiä ja mahtavan suuria katajapensaita, jotka olivat jättiläismäisten keihäänkärkien muotoisia. Eirik souti ohitse — hänen teki mielensä tarkastaa pyydyksiään lahdesta etelään kohoavan vuoren alla — olivatko pojat muistaneet hänen poissa ollessaan hoitaa niitä. Soutaessa takaisin pyristeli parikymmentä keittokalaa veneen pohjalla.
Talot olivat jonkin matkaa rannasta puoleksi suuren, matalan, punaisen vuorenharjanteen takana, joka muistutti mahtavan suuren valaan selkää. Maasta kohosi ylempänäkin samanlaisia valaanselkiä metsänreunaan asti.
Mennessään tuvan oven ohitse Eirik kuuli koiriensa äänen — ne olivat tunteneet hänet. Hän laski ne ulos ja näki niiden riemun. Mutta pojat, hän kutsui heitä rengeikseen, nukkuivat makeasti — Knut ja Svein toisessa vuoteessa ja Olav Livinpoika penkillä; Eirik oli siirtänyt hänet tänne, sillä hän oli huomannut ihmisten Hestvikenissä kyllästyneen hänen suojattiinsa. Hän voisi ainakin pitää vähän huolta toisten vaatteista, heidän täällä näin asuessaan vailla naisen apua.
Mutta hänen täytyi sulkea koirat jälleen sisään istuttaessaan — ne repivät ylös sitä mukaa kuin hän sai istutetuksi. Hän oli saanut työnsä jo likipitäen valmiiksi kuullessaan poikain menevän navettaan. Aurinko oli ollut ylhäällä jo hetken aikaa, tunturit ja mäet toisella puolella olivat raikkaan, kalpean aamuloisteen vallassa. Poikain laskettua lehmät aitaukseen, jonka hän seuraavana vuonna aikoi tehdä pelloksi, hän oli valmis.
Hän meni heidän luokseen, toivotti hyvää huomenta ja puhui kaloista. Sitten hän heitti multaiset vaatteensa Olav Livinpojalle, joi yhtäpäätä kauhallisen vastalypsettyä aamumaitoa ja heittäytyi sitten vuoteeseen, tuntien jaksavansa nukkua iltaan asti.
Eirik pysytteli kesällä etupäässä Saltvikenissä. Tuntui niinkuin hän olisi siirtänyt koko vanhaa kotiaan kohtaan tuntemansa rakkauden tänne; hän ei viihtynyt enää Hestvikenissä, ja kun hänen oli pakko olla siellä muutamia päiviä, hän kaipasi jälleen uudistaloonsa ja ajatteli, mihin hän siellä sitten ryhtyisi.
Isä pisteli häntä siitä:
»Minulla ei ole kohta sinusta sen enemmän hyötyä kuin vävystänikään.»
»Niin, hänestä sinulla ei liene suurtakaan apua —»
Olav nauroi harmissaan.
Eirik yritti saada ulkohuonerakennukset siihen kuntoon, että täällä voisi joku asua kymmenen naudan kanssa. Hänellä ei ollut muuta kuin ne kaksi poikaa ja raajarikko apunaan, mutta kävihän se sentään. Olavilla oli kesällä kaksi suolankeittäjää lahdella, ja he asuivat siellä.
Vihdoin, kun Eirik oli jo päättänyt heinänteon, Olav tuli sinne eräänä päivänä katsomaan suolavarastoja. Hän oli tyytymätön pihan kuntoon — pelkkä rojukasa rakennusaineita ja lastuja — tuvassa oli sellaista kuin saattoi odottaakin, missä viisi miestä ja avuton raajarikko asuu ilman naisväen apua; hän murisi rumista, kuihtuneista risu-aidoista aivan talon ympärillä — ja Eirikin hän tahtoi kotiin nyt heinän teon ajaksi. Hän ei puhunut paljon mitään Eirikin kulkiessa hänen kanssaan ja näytellessä, mitä hän oli tehnyt ja mitä vielä aikoi tehdä. Mutta kulkiessaan venettä kohti Olav pysähtyi:
»Sinä olet oikeassa, Eirik. Tästä talosta tulee paljon parempi kuin luulinkaan. Minä näen nyt, että kaikki, mitä sinä olet tehnyt, on hyvin tehty.»
Eirik punastui ilosta. Hän virkkoi naurahtaen:
»Tiedätkö, isä kulta, että sinä nyt ensi kerran siitä lähtien, kun me olemme toisemme tunteneet, myönnät minun olevan oikeassa?»
Olav vastasi miettivästi:
»Enpä tiedä. Myönnyinhän minä silloinkin, kun sinä halusit mennä luostariin. — Paettuasi kotoa, koska sinun teki mielesi lähteä maailmalle onneasi koettamaan — minä en jaksa muuta muistaa, kuin että myönnyin silloinkin, vaikken minä pitänytkään siitä, että sinä läksit luotani sillä tavalla. Ja jos sinä olisit puhunut minulle Bothildista — ehken minä silloinkaan olisi kieltänyt —»
Eirik vaikeni hämillään. Hän huomasi isän puhuvan totta — mutta hän tiesi, ettei siinä sentään ollutkaan koko totuus —.
»Oletko sinä jättänyt luostarin kokonaan mielestäsi?»
Siihen ei ollut helppo vastata. Hän kaipasi siihen elämään tavallaan aina — ja hän oli joskus ajatellut, että kunhan tämä Saltvikenin talo kerran tulee kuntoon —. Jos hän saisi tehdä lupauksensa heti, hän luulisi sen tekevänsä. Mutta hän tiesi, että hänen oli käytävä noviisi-aikansa uudelleen, eikä hän jaksaisi pitää koko vuotta koe-aikaa.
»Sinä olet, poikani, epävakainen», Olav virkkoi matalalla äänellä heidän laskeutuessaan rantaan, »ja luulenpa senkin ajan kerran koittavan, jolloin sinä kyllästyt Saltvikeninkin hoitoon.»
Eirik sylkäisi suustaan pureskelemansa katajanmarjat. Mutta sitten hän hillitsi itsensä eikä vastannutkaan isälle. Epävakainen — isä Einarkin oli sanonut niin. Se oli merkillistä —
»Koska sinä et enää ajattele luostaria», Olav sanoi, »pitäisi sinun mennä naimisiin.»
Kun Eirik ei vastannut, Olav jatkoi:
»Sinä olet jo kahdenkymmenen kahdeksan vuotias, Eirik; olisihan siihen jo aika. Ja minä olen yli puolen vuosisadan — minun iässäni ei kukaan mies tiedä, vaikka hän olisi seuraavana keväänä turpeen alla. — Haluaisin tietää, miten Hestvikenin käy, kun minä olen poissa.»
»Cecilialla on kaksi kaunista poikaa», Eirik virkkoi.
»Puolen kolmatta, minä pelkään», Olav vastasi lyhyesti. »Niin, kauniita lapsia, kuuluvat naiset sanovan. Mutta niillä on samanlaiset hiirenkorvat — kuin isälläänkin.»
Eirik kysyi:
»Oletko sinä ajatellut jo jotakin —? Jonka kanssa minun pitäisi mennä naimisiin, minä tarkoitan.»
»Eikenin Bersellä on tytär—»
»Gunhild? — Mutta Berse ja sinähän olette riidoissa?»
»Ei niin pahoin, ettei meistä voisi tulla jälleen ystäviä.» — Olav hymyili. »Jos hän voisi saada Hestvikenin pojan vävykseen, niin —»
He eivät jutelleet enää Eirikin soutaessa kotiin kesäiltana. Vasta sillan luo saavuttua isä virkkoi:
»Eikö vanha Tore voisi olla talvea Saltvikenissä sen karjan kanssa, jonka sinä haluat sinne ottaa?»
»Tore? Voitko sinä sitten olla täällä ilman Torea?»
»Paremmin kuin ilman sinua.» Olav pysähtyi. »Olla täällä Jørundin kanssa on minusta vaikeaa —» Eirik huomasi, ettei isän ollut helppo sanoa sitä.
Eirik meni seuraavana päivänä aamiaisen aikana sisarensa luo. Cecilian noustessa Eirik huomasi olevan, kuten isä oli sanonut. Hänestä ei muuten huomannut mitään muuta, kuin että hän ikäänkuin taipui vaikeammin — ja veljelle selvisi yht'äkkiä, ettei Ceciliassa tapahtunut muuta muutosta, kuin että hän ei taipunut ja hänen selkänsä tuntui jäykistyvän.
Cecilia toi kannun ja pikarin ja asetti hänen eteensä; sitten hän istuutui jälleen ompelemaan. Olut oli ollut sisällä; se oli niin hapanta, että Eirik joi vain siksi, ettei loukkaisi sisartaan.
Eirik ei oikein tiennyt, mistä hänen pitäisi Cecilian kanssa jutella. Cecilia istui hyvin suorassa, pitäen ompelustaan korkealla aivan kasvojensa edessä; kaunis, kalpea suu näytti jäykistyneen lujaksi, suoraksi viivaksi, ja hänen poskensa olivat käyneet kuopille, niin että suuret poskiluut ja hienopiirteinen leuka pistivät esiin. Hän huomasi Cecilian kirkkaitten silmien himmentyneen, ne muistuttivat pieniä, vaaleanharmaita rantakiviä.
Kolbein, vanhin pojista, tulla taarutti pitäen jotakin kädessä — se oli kaarnanpala — ja laski sen äidin helmaan. Cecilia sanoi kiitos, totisena, mutta pudisti päätään tämän pyrkiessä syliin; hän ompeli ahkerasti.
Silloin lapsi otti kaarnanpalan pois ja vei sen Eirikille. Eirik nosti pojan syliinsä ja leikki hänen kanssaan, hän oli aina pitänyt lapsista. Kolbein oli lihava ja kaunis — Eirik silitti hänen vaaleata, kosteata lapsentukkaansa. Se oli totta, hänellä oli hiirenkorvat; Eirikiä hämmästytti kuitenkin, kun lapsen oma äidinisä sanoi niin. Hän ei. ollut tullut ajatelleeksi, että Jørundillakin oli — hänen tukkansa oli aina niin leikattu, ettei sitä nähnyt. Sen piti olla merkki siitä, että sukuun oli tullut orjan verta, sanoivat ihmiset —.
Eirikin teki mieli kysyä Cecilialta Gunhild Bersentyttärestä — he olivat samanikäiset — mutta ei vain saanut sitä tehdyksi. Hän oli nähnyt Gunhildin kirkolla monta kertaa, mutta ei jaksanut oikein muistaa, minkä näköinen hän oli — ei ruma eikä kauniskaan, ja punatukkainen, mikäli hän muisti —.
Hän toivoi sisaren ottavan lapsensa syliinsä, leikkivän ja naureskelevan niiden kanssa ja kehuvan niitä, kuten hän oli kuullut toisten nuorten äitien tekevän. Mutta Cecilia ei tehnyt niin milloinkaan. Hän hoiti ne hyvin, mutta ilman hymyä ja leikinlaskua. Hän puhui Jørundille ja Jørundista — sen vähän, mitä hän oli kuullut Cecilian puhuvan — kuten hyvä vaimo ainakin. Mutta aina yhtä kylmästi ja raskaasti. Eirik olisi ennemmin toivonut hänen valittavan — sillä hän tiesi, että jos hänellä olisikin ollut jotakin valittamista, ei Cecilia ainakaan olisi sitä tehnyt. Eirik oli Jørundin vuoksi myöskin levoton — tuollaisella luonteella ei voinut pitää Jørund Rypaa hyvällä mielellä ja herttaisena, ja kun Jørund kaiken lisäksi oli vihoissa isänkin kanssa —.
Lanko tuli samalla sisään, tervehti Eirikiä ja kaatoi itselleen olutta:
»Missä Magnhild on — käske hänen tuoda meille raikasta olutta!»
»Minä en tiedä, missä Magnhild on.» Cecilia laski työnsä pois, otti kannun ja läksi ulos.
»Onko hän lähettänyt hakemaan sinua heinänkorjuuseen?» Jørund ojentausi. »Niin — minä en ole liikuttanut kättänikään — enkä minä tee sitä, ennenkuin Olav hyvittää, mitä hän keväällä rikkoi minua vastaan.»
* * * * *
Eirik kysyi illalla isältään:
»Onko Jørund maksanut sinulle sen hopean, minkä hän sinulta keväällä lainasi?»
Olav tuhahti halveksivasti eikä edes vastannut.
* * * * *
Sunnuntaina, kun hestvikeniläiset menivät kirkosta ulos messun jälkeen,Rynjulin Torgrim tuli heidän luokseen.
»Una sanoo, Olav, että sinä voisit antaa tänään nuorillesi lupapäivän — siitä on niin kauan, kun hän on viimeksi jutellut Eirikin kanssa, hän sanoo.»
»Aivan kernaasti —» Olav hypähti satulaansa. Hän ratsasti palvelusväkineen pois.
Antaessaan Una Arnentyttärelle kättä Eirik huomasi Gunhildin seisovan aivan lähellä Rynjulin lasten kanssa. Tämä riisui juuri vaippansa, antoi sen ja hunnun Torgrimin pojalle: »Tänään on niin kuuma», hän sanoi pojalle. Hänen äänensä oli kirkas ja hyvä — Eirik piti siitä.
Eirik tarkasteli häntä salaa sillä aikaa kuin Una tervehti Jørundia ja Ceciliaa. Hän ei ollutkaan punatukkainen, kuten hän oli luullut — hänen palmikkonsa olivat tuhanväriset, mutta hänen ihonsa oli juuri sellainen hieno, punainen ja valkoinen ja pisamainen, jonkalainen on usein punatukkaisilla, ja iho kiilsi kuin silkki. Hän oli pitkä, suora ja solakka — ja punaisenruskea puku oli aivan ruumiinmukainen hopeavyöhön asti, siitä se laskeutui hyvin runsain laskoksin, jotka levisivät hänen jalkojensa ympärille maassa. Hihat ulottuivat melkein maahan asti ja ne olivat kyynärpäihin asti halki, niin että kurotut, vaaleansiniset paidanhihat näkyivät.
Hän ei ollut sen kummemman näköinen kuin muutkaan terveet, säädylliset naiset, jotka ovat saaneet elää huolettomissa oloissa — kasvot olivat soikeat ja täyteläiset, nenä suora ja päästä paksuhko, silmät harmaat. Mutta Eirik tarkasteli naista, joka oli hänelle määrätty, ja hän näki hänessä eroavaisuuksia muista naisista. Torgrim ja Una mahtavat olla asiasta selvillä, hän arveli.
Kun heidän sitten oli lähdettävä, nosti Eirik Gunhild Bersentyttären satulaan. Tämä kiitti häntä ujostelemattoman ystävällisesti, katsoi alas Eirikin kapeisiin, tummiin kasvoihin, huomasi miehen kullanruskeitten, suurien silmien olevan erittäin kauniit, silloin hän hymyili hiukan ja kiitti vielä kerran ohjaksiin tarttuessaan.
Eirik ei päässyt Rynjulissa ollessaan hänen kanssaan ensinkään puheisiin, mutta hänen mielestään päivä jo siitä täyttyi, kun hän oli läsnä. Illalla halusivat talon nuoret, Astrid ja Torgils ja Elin, saada leikit toimeen.
Eirik ei aikonut ensin ottaa osaa — hän oli Unan lapsia ja näiden ystäviä niin paljon vanhempi. Ja hän oli kotiintulonsa jälkeen pysytellyt poissa leikistä ja tansseista. Mutta hän piti tanssista — ja hänen nuoret sukulaisneitosensa halusivat saada hänet kaikin mokomin esilaulajaksi. Hänen tullessaan ketjuun Astrid päästi irti Gunhildin käden ja tarttui hänen käteensä. Hän joutui siten seisomaan kahden nuoren neitosen keskellä.
Aurinko oli laskeutumaisillaan ja sen lämpimässä, keltaisessa valossa nuorten varjot lankesivat kauas nurmikolle. Laulu kaikui kauniina kesäillan rauhaan, ja Eirik tunsi ihanaa, hurmaavaa riemua kuullessaan oman kauniin äänensä. Hän tunsi koko ajan Gunhildin käden omassaan — se oli lämmin ja vähän kostea, ja siitä virtasi koko ajan Eirikin koko ruumiiseen lämpöä ja hyvyyttä. Eirik iloitsi aina ketjun kääntyessä toiseen suuntaan — silloin tytön liehuvat hihat ja hameen helmat pyyhkäisivät häntä.
Kerran, kun tanssiketju pysähtyi hengähtämään, hän tuli vilkaisseeksi sinne, missä Cecilia istui Unan kanssa katsellen leikkiä. Sisar oli kokonaan kietoutunut siniseen vaippaansa; hänen kasvonsa näyttivät luun kaltaisilta naidun vaimon valkoisen hunnun ympäröimänä. Hänen kohdaltaan olivat leikit ja tanssit lopussa ja hän oli Gunhildia nuorempi —. Eirik päästi Astridin käden irti ja meni molempien naisten luo.
Hän heittäytyi maahan heidän jalkojensa juureen, makasi siinä jutellen Unan kanssa. Pian tulivat toisetkin nuoret sinne. Toiset menivät hetken kuluttua pois, mutta Gunhild istuutui viereen ja nuoret juttelivat yhdessä. Eirik kuuli heidän kirkkaat äänensä takanaan, nuorempien tanssiessa ja laulaessa pihamaalla ja hänen jutellessaan Unan kanssa.
Sisarukset läksivät pimeän-tultua. Torgrim sanoi Jørundin lähteneen jo vähän aikaa sitten — hänellä oli jonnekin asiaa, hän oli sanonut. Metsään saavuttuaan Eirik astui hevosen selästä ja talutti sisaren hevosta. Hänen ei olisi pitänyt viipyä Rynjulissa näin kauan, hän tuli ajatelleeksi — Cecilian oli vaarallista olla ulkona pimeän tultua.
Rundmyrin luona hän poikkesi sille pikku polulle, joka kiersi suon ylälaitaa; hänellä oli Arnketilille asiaa eikä hän uskaltanut jättää Ceciliaa, mutta toivoi tapaavansa ihmisiä rakennusten luona. Heidän saapuessaan mäen alle, jolla rakennukset olivat, avautui ovi — tuvan takasta levisi tulen loimu — ja joku tuli ulos, sieltä tuli miehiä ja naisia, hän kuuli heidän äänistään heidän olevan irtolaisväkeä.
Silloin hän huomasi joukossa kaksivärisen nutun, jonka hän oli tuntevinaan. Hän oli myynyt Jørundille sen puvun, jonka minoriteettimunkit olivat lahjoittaneet hänelle; se sopi langolle.
Eirikin tuli paha olla — oliko Jørund nyt Rundmyrissä — Hän muisti korvat kuumina kaikkea, mitä hän ennen vanhaan oli kertonut Jørundille seikkailuistaan siellä — vielä suurennellen niitä. Mutta hänellä oli epäselvä aavistus siitä, että jos Jørund nyt alkaisi etsiä ajanvietettä, muuttuisi se paljon pahemmaksi. Tekemättä siitä milloinkaan itselleen selkoa hän kuitenkin tunsi siksi tarkoin toisen sielun kylmyyden tietääkseen, että jos Jørund kerran tahrasi itsensä liejussa, ei hänessä ollut mitään, joka olisi luonut lätäkön liejuun minkäänlaista kiiltoa.
Cecilia ei ollut nähnyt mitään, Jumalan kiitos hän istui toisaalle kääntyneenä.
Eirik vei kotiin tultuaan hevoset talliin, jonka pilttuut olivat nyt kesäaikaan tyhjinä. Sitten hän istuutui oven suussa olevalle arkulle — hän halusi ottaa vastaan Jørundin tämän kotiin tultua ja yrittää saada mies sisään Cecilian heräämättä.
Gunhild, Gunhild — hän väikkyi koko ajan Eirikin ajatuksissa. Hän oli tuskin koskenut naiseen käsin luostarista palattuaan. Hän oli yli kolme vuotta vartioinut itseään sanoin, töin, ajatuksin. Kun häntä perkele, maailma ja oma liha viekoittelivat, hän oli taistellut —
Nyt hän oli saanut oikeuden katsella yhtä, ajatella yhtä. Hän sai muistella, miltä oli tuntunut tarttua häneen ja nostaa hänet hevosen selkään, muistella hänen kättään, jota hän piti omassaan — sen suloisuutta ja lupausta vielä enemmästäkin —.
Näiden viime vuosien vakavuuteen, jolloin hän oli oppinut tahtomaan ja käyttämään tahtoaan itseään vastaan, sekaantui muistojen varjoja nuoruusvuosilta, ostettujen naisten syleilyitä ja unelmia säädyllisistä naisista — unelmia, joita hän ei uskaltanutkaan yrittää toteuttaa pyrkimällä tutustumaan johonkin heistä. Ja Bothildia hän ei rohjennut milloinkaan oikein ajatella, mutta häpeä ja pelko ja tuska siitä, mitä hän oli Eirikin elämässä merkinnyt, oli yhä selvittämättömänä hänen sielunsa syvimmässä sopukassa ja oli luonut väriä kaikkiin näinä vuosina hänen mielessään läikkyneihin aaltoihin.
Gunhild Bersentyttären vaalea kuva alkoi kiintyä tälle tummalle pohjalle. Eirik oli jo alkanut häntä rakastaa.
Oli jo puoliyö, eikä Jørund ollut vieläkään tullut. Eirik istui häntä odotellen, oli huolissaan lankonsa vuoksi, ajatteli sitten Gunhildia ja tuli iloiseksi —.
Sitten hän heräsi ja huomasi nukkuneensa kauan ulkona oli valoisaa. Hän katsoi ulos — aitovierellä kulki Jørundin kaunis vaalea ratsu ja vajassa riippuivat hänen satulansa ja valjaansa paikoillaan. Hän ei voinut sittenkään olla kovin pahoin juovuksissa —.
* * * * *
Isä ei hiiskunut asiasta sanaakaan, ennenkuin viikon kuluttua.
»Oletko sinä ajatellut, mistä me viimeksi juttelimme? Sinun naimisiin menostasi?»
»Se asia saa mennä, kuten sinä, isä, tahdot.»
* * * * *
Eirik teki parin päivän kuluttua asiaa Rynjuliin jälleen. Gunhild oli siellä vielä. Hän ei vaihtanut monta sanaa tytön kanssa, mutta tämä istui Unan luona Eirikin jutellessa sukulaisensa kanssa.
Eikenin Berse oli Hestbaekin Arnen serkku, Baardin ja Torgrimin appi. Mutta hän oli ollut Rynjulin Torgrimin kanssa vihoissa jo vuosikausia — Torgrim oli kiivas ja suorasukainen; hänen kiivauteensa ei kiinnitetty kovinkaan suurta huomiota, sillä hän ei ollut ensinkään halpamainen, vaan jalomielinen, mutta Berse ei suvainnut yhtään leikkisanaa, sillä hän piti lujasti kiinni arvostaan. Olav Auduninpoikakin oli joutunut hänen kanssaan huonoihin väleihin aikoinaan; heidät oli kerran kummatkin valittu johonkin asiaan erotuomareiksi, mutta he eivät olleet päässeet yksimielisyyteen, ja Olav oli silloin sanonut ajatuksensa terävämmin sanoin kuin mitä Bersen arvo salli hänen mielestään.
Eirik ei ollut milloinkaan kiinnittänyt näiden kolmen vanhan miehen väliseen epäsopuun mitään huomiota. Mutta nyt, naisten mentyä huoneesta, hän kysäisi Torgrimilta:
»Oletteko te sukulaiset jo sopineet, koska Eikenin tytär on täällä kylässä?»
Torgrim nauroi ja joi Eirikin maljan:
»Niin, olen nyt osoittanut ukolle osaavani olla vihoissa seitsemän vuotta. Mutta nyt minä, Herra nähköön, näytän olevani vieläkin vahvempi — minä uskallan olla hänen ystävänsäkin seitsemän vuotta, jos niin on tarvis — mutta ei hän niin kauan eläkään — hän on ainakin seitsemänkymmenen vuotias. Ja Gunhild on tullut äitiinsä — ja se on hänen onnensa», hän nyökäytti Eirikille.
Hän ymmärsi silloin, että Torgrimin oli siinä asiassa otettava ensi askel.
* * * * *
Jonakin päivänä Bartolomeuksenmessun jälkeen Una tuli HestvikeniinCeciliaa katsomaan; hän otti mukaansa kaksi nuorta tytärtään ja GunhildBersentyttären.
Kaikki nuoret istuivat naistentuvassa vaimojen luona. Silloin Una sanoi Cecilialle ensimmäisen asiansa olevan pyytää saada viedä Torgils täksi talveksi luokseen kasvatettavaksi: »Koska sinä taas saat lapsen, ennenkuin tämä on vuodenkaan vanha, on siinä sinulle liikaa, ja minulla on hänelle kasvatusäitikin; Ingrid synnytti illalla ja lapsi olikin kuollut — vaimo parka! Hän ottaisi mielellään sinun Torgilsisi ja laskisi hänet rinnoilleen —.»
»Ei, ei—. Minä en laske poikaani luotani —»
Silloin Jørund virkkoi:
»Sinun pitäisi olla tästä emännälle kiitollinen. Sinä tarvitset nykyjään yörauhaa, Cecilia, ja ehkäpä Torgilskin vahvistuisi, jos saisi imeä tervettä äitiä.»
Una arveli Jørundin olevan oikeassa. Sitten hän alkoi puhua Ingridin onnettomuudesta. Hän oli ollut Unan palvelusneitona jo vuosikausia ja melkeinpä Rynjulin kasvattina; sieltä hän joutui viime vuonna naimisiin hyvän, kunnon miehen kanssa, joka palveli Gunhildin enolla, Draumtorpin Guttormilla Skeidin pitäjässä. Guttorm oli ollut vaimoineen häissä Raumarikissä ja heillä oli ollut mukanaan säkillinen kalliita esineitä, jotka he olivat lainanneet hääpaikkaan. Metsässä, Gerdarudin luona, he joutuivat rosvojen käsiin — isäntä oli kolmen renkinsä kanssa pitänyt hyvin puoliaan, mutta Jon, Ingridin mies, kuoli haavoihinsa jonkin ajan kuluttua. Leski oli menettää surusta järkensä ja pakeni eräänä yönä Draumtorpista; aivan yksin pienen pojan kanssa, jonka hän oli saanut mukaansa, hän tuli jalan Rynjuliin.
He istuivat vielä vähän aikaa jutellen rosvoista ja hyökkäyksestä, josta puhuttiin kaikkialla Oslon ympärillä. Mutta sitten Una lähetti nuoret pois; hän halusi vähän jutella kahden kesken Cecilian kanssa.
Eirik tunsi jälleen sydäntä ahdistavaa sääliä sisartaan kohtaan, jonka oli jäätävä istumaan kuihtuneena ja raskaana vanhemman vaimon kanssa, toisten mennessä ulos, jossa ilma väreili kirkkaana vuorten yläpuolella ja iltatuuli loi vuonolle vaalean kimmellyksen.
Astrid ja Elin olivat yhtä vaaleita kuin äiti oli nuorena ollut, he olivat ainoastaan kuudentoista ja neljäntoista vanhoja. Elin oli tuonut Torgilsin ulos, pitänyt nauraen puoliaan siskonkin yrittäessä saada tätä kantaakseen — lapsi oli kaunis, vaaleakutrinen, mutta kalpea ja jäsenet veltot. »Sinä saat neljä äitiä Rynjuliin tullessasi», pikku Elin nauroi ja rutisti lasta rintaansa vasten.
»Sinä et ole tainnut milloinkaan ennen käydä täällä lahdella?» Eirik kysyi Gunhildiita; he seisoivat rinnakkain katsellen tyttöjä, jotka väittelivät lapsesta.
»En. Minun tekisi kyllä mieleni mennä rantaan katselemaan —»
»Ehkäpä sinä lähdet kanssani soutelemaan?» Eirik uskalsi kysyä.
»Oikein mielelläni.»
Jørund oli hävinnyt, niin että Eirik jäi yksin veneeseen kolmen neitosen kanssa. Gunhild istui edessä keulassa, korkealla sinistä taivasta vasten kuvastuen, valo tuli takaa, niin että hänen hoikka, vaalea olemuksensa oli vähän epäselvänä, mutta hän liikkui niin kauniisti kääntyessään ja katsellessaan ympärilleen. Hänen edessään tuhdolla istuivat sisarukset; Astrid jutellen ja kysellen ja Elin pienokaisineen, joka oli nukahtanut hänen syliinsä; hän kietoi yhtenään vaippaansa paremmin lapsen ympärille ja nosti sitä taas kurkistaen lasta. — Eirik olisi mielellään soutanut niin kauas, kunnes Saltviken olisi näkynyt, mutta heillä ei ollut aikaa.
»Hestviken on mereltä kaunein», Gunhild virkkoi heidän noustessaan rannasta ylös.
»Mutta asua vuonon rannalla — siitä sinä et taitaisikaan pitää?»
»Kyllä. Minä luulen, että pitäisin siitä oikein paljon», Gunhild virkkoi, ja Eirik ajatteli taas hänen äänensä olevan hyvän ja rauhallisen.
»Sinä et antaisi kosijalle kieltävää vastausta — jos hän tulisi hakemaan sinut näille main?» Hänestä itsestäänkin se tuntui kömpelöltä.
»En suinkaan —» Gunhild hymyili. »Ellei hänessä ole muita sen pahempia syitä.»
»Mitä sitten? — Ettäkö hän — ettäkö jos sinä esimerkiksi joutuisit asumaan yhdessä hänen naimisissa olevien sisartensa kanssa?»
Gunhild pudisti päätään.
»Neitonen, jolla on kaksitoistavuotiaasta asti ollut äitipuoli», hän vastasi vakavana, »on kyllä saanut oppia mukautumaan muitten mukaan. Niin etten luule sen minua säikäyttävän, jos muuten miehestä pidän.»
»Minä haluaisin tietää», Eirik kuiskasi, »— luulisitko sinä voivasi pitää minusta?»
Gunhild vastasi kirkkain äänin ja hymyillen:
»Minä en ole milloinkaan kuullut sinusta, Eirik, muuta kuin että sinä olet hyvä mies.»
»Sitten sinä et olisi pahoillasi, vaikkakin minun isäni sopisi Bersen kanssa?»
Nyt Gunhild nauroi:
»En! Enhän minä ymmärrä mitään surun syytä siinä, että isä sopii jonkun vihamiehensä kanssa.»
Silloin Eirik nauroi myös.
Sinä iltana Eirik uskalsi painaa rintaansa hänen polveaan vastaan nostettuaan hänet satulaan.
»Milloinkahan minä saan jälleen nähdä sinut?»
»Sitä en tiedä. Minä matkustan huomenna kotiin.»
Cecilia ja Eirik saattoivat vieraita jonkin matkaa peltoa myöten. Pikku Torgils nukkui hyvin käärittynä Unan suuressa sylissä. Kun heidän piti erota, äiti ojensi kätensä:
»Minä pidän häntä hetkisen, Una!» Hän suuteli lasta, ettei se heräisi. »Kyllähän minä tiedän sinun hoitavan häntä yhtä hyvin kuin minä itsekin —.»
Veli ja sisar kulkivat hitaasti taloa kohti.
»— Mutta eiköhän sentään liene parasta, että Una hoitaa häntä tämän talven —» hän sanoi lohduttaen.
»Kyllähän se niin on; tiedänhän minä sen. Mutta —»
Eirik kulki toivoen voivansa ottaa hänet syliinsä — tai toivoi pystyvänsä tekemään jotakin, josta tämä pitäisi. Hänen sydäntään viilsi, ettei Cecilia voinut olla iloinen, vaikka hän itse oli. Keskustelunsa jälkeen Gunhildin kanssa, jolloin hänen sydämensä alkoi tykyttää, hän oli aivan erikoisen iloinen —.
* * * * *
Hänen tupaan tullessaan isä istui siellä syömässä hän ei ollut riisunut vielä takkia eikä hattuakaan. Eirik seisoi hetkisen.
»Isä — etkö sinä voisi tehdä Jørundin kanssa sovintoa? Cecilialle käy sietämättömäksi nähdä teidän kulkevan toisillenne sanaakaan sanomatta.»
»Onkohänpyytänyt sinun tästä puhumaan?»
»Ceciliako? Miten sinä voit sellaista ajatellakaan! Mutta täytyyhän sinun ymmärtää —»
»Hm. Ei Ceciliakaan puhu minulle enemmän kuin on välttämätöntä. Hän vetää Jørundin kanssa yhtä köyttä, luulen. Ja eiköhän niin lienekin paras —.
»— Meidän on odotettava vähän, Eirik, katsotaan miten käy. Minulla ei ole suurtakaan halua tarjota Jørundilie ensin sovinnon kättä. Ei se ole sitä, etten minä voisi antaa viholliselleni anteeksi — mutta Jørund. Minä olen tehnyt sen yhden kerran — myöntynyt, vaikkakin hän on väärässä — niin että pelkään hänen taas pian tekevän samoin.»
Se ei hyödyttänyt. Eikä isä ollutkaan väärässä. Hänen oli odotettava —.
Eirik näki Eikenin Bersen vähän ajan kuluttua Haugsvikenin käräjillä. Hän oli jättiläiskokoinen ja lihava, hänellä oli tuuhea, hopeanharmaa tukka, suuret, kauniit, mutta arpiset kasvot ja toinen silmä sokea rokon jäljiltä. Hän istui yksikseen penkillä; hänen rintansa muistutti suuressa nutussaan vanhan vaimon rintoja, ja vatsa ulottui polviin. Olav ja Torgrim istuivat sivupenkeillä, ja ensi kerran Eirikille selvisi, mikä ero on olemassa seitsemänkymmenen vuoden ja viidenkymmenen välillä. Hänen isänsä oli Bersen rinnalla pieni, mutta harmaasta tukastaan ja runnelluista kasvoistaan huolimatta hän näytti nuorelta ja sorjalta, suoralta ja sirovartaloiselta. Mutta Torgrim laihana ja velttoryhtisenä, vilkkaat, kulmikkaat kasvot harmaan ja ruskeankirjavan tukkamättään keskellä näytti melkein yhden ikäiseltä Eirikin mielestä. Silloin Olav kutsui Eirikiä luokseen.
Eirik seisoi Bersen edessä, vastasi kunnioittavasti ja kohteliaasti vanhuksen hänelle ylen vakavasti ja arvokkaasti tekemiin kysymyksiin. Sitten Berse viittasi, että hän sai lähteä.
— Olipa se! Eirik tuumi. Pihalla hän juoksi vallan Ragnvald Joninpojan luo.
»Mikä sinua niin naurattaa?» Ragnvald kysyi ihmeissään.
Eirik lyödä läimäsi Ragnvaldia olalle, niin että ystävä jäi katsoa töllöttämään — sitten hän ei enää voinut pidättää: hän nauroi niin, että hänen täytyi pitää Ragnvaldista kiinni.
Kotiin soudettaessa Olav kysyi:
»Mitä sinä, poikani, pidät Eikenin Bersestä?»
Eirik puri huultaan ja ponnisteli pysyäkseen totisena.
Olav virkkoi:
»Sinähän tiedät suvun olevan vanhan ja hyvän, monta kunnon miestä — ja heillä on paljon rikkauttakin. Ja neito on tullut äitiinsä; Helga oli erinomainen vaimo. Kaikissa sopimuksissahan on aina jotakin, jonka toivoisi olevan toisin. — Kuten tässä Berse —.»
Huomatessaan isän hymyilevän hänkin uskalsi nauraa.
»— Mutta hän onkin, tämä Berse, jo ikivanha, ja Eikenistä onHestvikeniin matkaa.»
»Samaa sanoi Gunhildkin.»
»Oletko sinä jutellut Gunhildin kanssa?» isä kysyi terävästi.
»En paljon. Me juttelimme vähän hänen ollessaan meillä Unan kanssa. Silloin hän mainitsi siitä — hänen mielestään oli vuonon varrella hauskaa, ja Eiken on kaukana sisämaassa, hän sanoi.»
»Niin, niin. Mutta älä nyt vain tee mitään ajattelematonta, Eirik — ole mieluimmin hänen kanssaan puhumatta, ennenkuin kaikki on valmista. Berse tulee — se ainakin on varma — mutta meidän on annettava hänen tulla hitaasti, annettava hengittää joka mäessä. Kyllähän sinä ymmärrät, sen olevan kohteliainta —»
He katsoivat toisiinsa naurahtaen.
* * * * *
Mikonmessun aikana oli jonakin päivänä kylmää, maa oli kuurassa ja vesilätäköitä peitti jääriite, silloin tällöin pyyhkäisi lumituiskukin. Sitten tuli hyvä ilma jälleen — harjut sinersivät ja lehtimetsät kultasivat ne, vuono välkkyi auringossa kirkkaan sinisenä. Äpäre vihersi lahden rinteillä valkoisten sänkien keskellä. Kaikki metsiköt olivat tulleet valoisammiksi keltaisten lehtien putoillessa, viimeiset kuihtuneet viheriät lehtitupsut vain olivat vielä leppien latvuksissa.
Eirik oli purjehtinut eräänä aamuna Saltvikenistä. Ilma oli niin kaunis, että hän jäi seisomaan vähäksi aikaa tuvan ovelle. Kirjava, viheriällä pihamaalla syövä karja oli vielä kesän jäljiltä lihava ja joukossa oli monta oivaa eläintä. He voisivat aivan hyvin ottaa Saltvikeniin viisi, kuusi vielä.
Hän huomasi Cecilian sen aitan portaalla, jonka Jørund oli saanut pitää tavaroitaan varten. Hän kantoi sylissään hyvin suurta turkki- ja vaatekuormaa. Eirik huusi hänelle, juoksi hänen luokseen ja sieppasi ne häneltä.
»Minä aioin yrittää panna talvitamineemme kuntoon ennen makuulle joutumistani — pakkanen voi tulia todenteolla piankin —» hän kääntyi aitan ovelle.
»Jos sinä aiot ottaa lisää, niin ota vain esille — minä tulen sinne ja kannan sisälle.»
Eirik palasi, juoksi vihellellen luhdin portaita ja astui luhtiin. Aurinko paistoi sisään avoimesta ovesta ja avoimen arkun ääressä polvistuvaan sisareen. Eirik riensi hänen luokseen:
»Cecilia! Sairastutko sinä —?»
»En —» hän parahti tuskasta; hän oli sulkenut arkun niin äkkiä, että sen kansi oli pudonnut hänen sormilleen.
Eirik nosti kantta — huomasi siellä jonkin esineen kimaltavan. Sitten hän tuki sisartaan ja johti hänet istumaan. Hän tarttui sisarensa käteen ja koetteli varovasti, oliko se kärsinyt vauriota. Cecilia läähätti läähättämistään raskaasti ja tuskastuneesti.
»Tahdotko sinä minun kantavan sinulle vielä lisää?» Hän nosti nopeasti arkun kannen.
Cecilia loi häneen tuskaisen katseen. Eirik näki hänen yrittävän nousta, mutta hän ei jaksanut.
»Kylläpä Jørund säilyttää hopeitaan ihmeellisessä paikassa.»
Eirik huomasi omienkin käsiensä vapisevan ottaessaan sarkakääreestä esineen toisensa jälkeen: suuren hopeakannun, jonka sisällä oli kimpale sulatettua hopeaa, kaksi pienempää pikaria.
»Näitä minä en ole ennen nähnyt.»
»En minäkään», Cecilia kuiskasi. Sitten hän sai sanotuksi: »Hän lienee ostanut nämä aivan äskettäin.»
Eirik nyökäytti vastahakoisesti.
Cecilia jatkoi hätäisen innokkaasti:
»Hänen mielestään hänen veljensä ovat aina tehneet hänelle vääryyttä — kaksikin kertaa heidän tehdessään perinnönjakoa — sen vuoksi Jørund on tullut sellaiseksi, ettei hän mielestään saa milloinkaan hopeaa kylliksi. Siellä Gunnarsbyssä rakastetaan paljon enemmän rikkauksia kuin —. Niin että Jørund tahtoo aina ostaa kaikki mitä voi.»
Eirik nyökäytti jälleen. Jørund himoitsi hopeaa kuin susi — vaikkakin hän usein hävisi pelissä sen jälleen. Mutta hän ei ollut sentään milloinkaan luullut sen johtavan tällaiseen —. Tällaiseen, jota hän epäili, mutta josta hän ei kuitenkaan ollut varma —.
Sitten hän otti ne vaatteet, mitkä Cecilia oli pudottanut arkun eteen ja ojensi sisarelle kätensä. Cecilia vapisi koko ruumiiltaan.
»Eirik — Jumalan nimessä — mitä sinä aiot tehdä?»