»Puhua Jørundille. Älä pelkää, Cecilia», hän sanoi rukoilevasti.
Veli auttoi häntä luhdinportaita alas, seurasi häntä pirttiin ja sai hänet vuoteeseen -.
»Kutsunko Magnhildin luoksesi?»
Cecilia pudisti päätään.
»Eikö sinun ole vaarallista nyt olla yksin?»
»Ei, voin aivan hyvin olla yksin.»
Pihalla Kolbein juoksi aivan hänen jalkoihinsa. Eirik nosti sisarenpojan syliinsä; hän meni lapsi sylissään naistentupaan, kumartui ovesta:
»Kolli tahtoo äitinsä luo, hän sanoo — saammeko tulla sinne?»
»Olen mieluimmin yksin.»
* * * * *
Hän piti pojasta huolta, lauloi hänelle ja koetti hälventää omansydämensä tuskaa. Mutta nähtyään Jørundin veneen vuonolla hän kantoiKolbeinin naisten luo takkatupaan. Eirik seisoi viljapellon veräjälläJørundin tullessa mereltä.
»Sinä olet tullut kotiin —?»
»Olen, tulin aamulla. Minä jään tänne joksikin ajaksi. Minä haluaisin puhua kanssasi eräästä asiasta.» He kulkivat yhdessä pihan poikki. »Me voimme mennä sinun luhtiisi.»
Jørund hätkähti. Eirik katseli toista silmiin, kunnes sai hänen häilyvän katseensa hetkiseksi kiinni:
»Muista, Jørund, että olen ollut sinun ystäväsi lapsuudesta asti — olen jo monta kertaa pelastanut sinut pulasta. Ja nyt me olemme samassa aluksessa; sinun menestyksesi on meidänkin menestyksemme. Jos sinä olet menetellyt ajattelemattomasti, tulee sinun onnettomuudestasi siskoni ja meidänkin onnettomuutemme. — Ei, mene sinä vain edellä», hän lisäsi heidän saapuessaan luhdin portaille.
Jørund otti kätensä tikarinsa kahvalta ja totteli.
Luhtiin saavuttuaan Eirik meni suoraan arkun luo avaten sen.
»Mitä sinä olet tehnyt arkullani?»
»En mitään. Cecilia otti joitakin vaatteita esiin, ja minä autoin häntä niitä kantamaan.»
»Cecilia —!»
»Niin. Mutta tämä ei ole hänen syynsä — luulen Jumalan itsensä ohjanneen näin päästäksemme vaarasta. Ja jos sinä aiot kostaa tämän Cecilialle, on sinun parasta mennä heti tekemään rippisi.»
»Uhkaatko sinä minua?»
»Uhkaan.»
»Luuletko sinä minun sinua pelkäävän? Sinunlaisesi tekopyhä — sinähän käännät toisen poskesi, jos joku lyö sinua korvalle —»
»Niin, olen viime vuosina voinut hillitä itseni, vaikka minua on ärsytetty. Mutta sinä kyllä tiedät, etten ennen vanhaan suinkaan ollut vastaan tappelua — niin ei ollut sinun laitasi. Minua sinun ei ole milloinkaan tarvinnut pelätä – mutta minä tiedän, ettet sinä ole kaikkein rohkeimpia miehiä.»
»Minne sinun hurskautesi on tänään joutunut?» Jørund yritti virnistellä halveksivasti.
»Älä sinä sitä sure. Meidän on nyt puhuttava siitä, mitä me näille hopeille teemme.»
»Minä olen ostanut hopean.»
»Niin minä arvelinkin. Sinä olet ostanut ne niiltä ihmisiltä, jotka sinä tapasit Rundmyrissä Suscipimus Deus-sunnuntain iltana?»
»Minun olisi pitänyt muistaa niiden olevan sinun orjiasi», Jørund kivahti, »ja sinä haluat pitää sen pesän omanasi kaikkine varkaineen ja huorineen —»
»Vaikene nyt!» Eirik virkkoi rauhallisesti. »On totta, että sinun olisi pitänyt muistaa niiden ihmisten olevan meille uskollisia. Ja oletko sinä sellainen nauta, että uskot kaikkea, mitä sinulle huvin vuoksi olen ennen jutellut — enpä olisi uskonut sinua niin herkkäuskoiseksi; ei se ole sinun kaltaistasi. Mutta asianlaita on sellainen, että ratsastin ohi ja näin sinun seisovan ulkona jonkun kanssa —. He eivät ole sanoneet mitään; kehoitan sinua pitämään sen mielessäsi! — Olivatko ne itse ryöstäjiä vai olivatko he vain kätyreitä?» hän kysyi vaivoin.
»Oli eräs nainen», Jørund vastasi lyhyesti.
»Luuletko sinä sen naisen perineen ne hopeat, joita hän kuljetti pitkin maailmaa mukanaan» — mutta Eirik ei sanonut sitä, ajatteli vain.
»Olen keksinyt keinon, Jørund. Kaivetaan nämä tavarat maahan lähelle Rundmyriä. Ja kun ne ovat olleet siellä jonkin aikaa, kaivamme ne sieltä ja viemme Draumtorpin Guttormille.» —
»Minä olen ne ostanut», Jørund sanoi vihaisesti.
»Minä annan sinulle Agnarin korvaukseksi» — hän katui samassa, ettei ollut keksinyt mitään muuta; Jørund ei kohdellut aina hevosiaan hyvin. »Minä uskon sen maksavan enemmän kuin mitä sinä sille naiselle annoit», hän sanoi vähän ivallisesti.
»Etkö sinä, mies, käsitä pelastavasi täten oman kunniasi ja onnesi», hän pyysi. »Mitä hyötyä sinulla on hopeasta, jota sinä et voi käyttää?».
Hän kietoi aarteet jälleen sarkakankaaseen, pisti sen vaippansa alle ja vei sen kätköön omaan vuoteeseensa.
Iltapäivällä hän, nähdessään Jørundin menevän pois, pistäytyi naistentupaan katsomaan, miten Cecilian laita oli.
Tämä istui ompelemassa jotakin Eirikin aamulla alas kantamista vaatteista. Eirikin oli vaikea kysyä, mutta hän sanoi sittenkin:
»Onko Jørund kertonut sinulle, mistä me aamulla puhuimme?»
»On. Kiitos, Eirik, tahtoessasi auttaa häntä. Hän ei itsekään käsitä, hän sanoo, miten hän saattoi olla niin ajattelematon, että hänet saatiin houkutelluksi ottamaan nämä esineet. Mutta asia on niin, että hän tahtoi hankkia isälle takaisin velkansa.»
Eiköhän se ollut valhe, veli ajatteli. Hän kumartui, silitti muutaman kerran ompeluksen yli kumartunutta pellavapäätä.
* * * * *
Illalla Eirikin ja isän mennessä nukkumaan Eirik virkkoi:
»Isä, minulla on sinulle pyyntö, sama, jonka olen jo ennenkin tehnyt — sovi Jørundin kanssa!»
»Minä olen jo sinulle vastannut.»
»Niin. Mutta sanon nyt sinulle — Cecilialle tämä on vaikeampaa kuin sinä luuletkaan. Niin totta kuin Jumala kuoli meidän kaikkien puolesta — tee tällä kertaa niinkuin pyydän!»
Olav katsoi poikaansa, mutta ei vastannut.
»Minä pyydän sinulta nyt vielä muutakin. Kun Cecilia on kirkotettu — anna hänelle koko talon emännyys!»
»Mitä sinä sanotkaan! Ja nyt kun sinä olet tuomaisillasi emännän tänneJoninmessuna –! Cecilia ei ennätä kauan kantaa avaimia —»
»Niin, en tiedä — Olen ajatellut, että Gunhild ja minä voisimme asua suurimmaksi osaksi Saltvikenissä.»
»Ei, Eirik! Saltviken on liian pieni Eikenin tyttärelle.»
»En tiedä. Mehän saamme kerran kuitenkin Hestvikenin — ja tuskinpa meitä sen enemmän halveksitaan, vaikka asummekin sillä aikaa jonkin vuoden syrjätilalla.»
»Minä olen sinulle jo sanonut», Olav virkkoi hitaasti, »viimeksi näistä asioista juteltaessa —. Lienee sangen vaarallista myöntää Jørundin olevan oikeassa, silloin kun hän on väärässä.»
»Isä!» Eirik nousi, seisoi Olavin edessä ja puhui innokkaasti. »Minä pyydän sinulta tätä koko sydämestäni! Ajattele äitiämme! Säälitkö sinä häntä joskus hänen tässä halvattuna ja kykenemättömänä maatessaan — ja säälithän sinä — jos sinä olet katunut tehneesi hänen elämänsä raskaammaksi —. Isä, Kristus tietää, etten sano tätä vaatiakseni sinua tilille, minä tiedän, ettei sinunkaan elämäsi ollut niin helppo — minä tiedän, ettet sinä olisi ottanut häntä, mutta sinut pakotettiin naimisiin, ennenkuin olit edes täysikasvuinen. Mutta vaikket sinä hänestä pitänytkään, täytyi sinun sentään sääliä häntä, äläkä nyt tee niin, että Cecilia saa äitinsä kovan kohtalon.»
Olav oli kuunnellut poikaa — ilme saattoi Eirikin hämilleen.
»Mistä sinä sellaista olet saanut? Etten minä muka olisi pitänyt sinun äidistäsi?» Miehen kasvoille leviävä ja samassa häipyvä ihmeellisen kirkas hymy toi pojan mieleen veden kalvoon leviävät renkaat. »Kyllä minä pidin. Ja hänen tähtensä minä teen sinun pyyntösi mukaan.»
Eirikin päästyä vuoteeseen — hän makasi hopean päällä ajatellen, miten paljon mieluimmin hän olisi pitänyt kyykäärmeen pesän vuodeoljissaan — isä tuli kamarin ovelle:
»Jäätkö sinä nyt kotiin?»
»Minä aioin purjehtia sinne huomenna Toren kera. Sitten palaan kotiin parin, kolmen päivän kuluttua.»
»Hyvä on.»
— Kesken kaiken sen surkeuden, mitä hän siinä maatessaan mielessään hautoi, hänelle selvisi yhtäkkiä — asiat ovat kääntyneet sellaisiksi, ettei hänellä ole nykyjään Hestvikenissä niinkään vähän sanomista. Ja se ajatus ei suinkaan häntä murehduttanut. Ja Joninmessuna, oli isä sanonut. Hän valvoi sen yön tuntien hätää ja vastenmielisyyttä muitten asioita kohtaan, tuntien iloa omistaan —.
Keskiyön aikana hän hiipi ulos ja läksi Rundmyriä kohti. Hän löysi ajattelemansa piilopaikan, kaivoi sinne Daumtorpin hopeat. Kotiin tultuaan hän herätti Toren, ja Olavin tullessa ulos aamuhämärissä he olivat jo lastanneet veneet ja olivat lähtövalmiina.
Saltvikenissä Olav Livinpoika tuli heitä vastaan. Raajarikko muistutti kainalosauvoineen ja laihoine, rentoine jäsenineen suurta lähestyvää hämähäkkiä. Mutta hänen kasvonsa olivat kauniit, hienot ja kapeat, silmät suuret ja ruskeat. Eirik ajatteli vastenmielisesti Jørundia, joka kysyi, oliko hän pojan isä. Eirikin vastattua nauraen olleensa silloin kaksi-kolmetoistavuotias Jørund nauroi rumasti sanoen: »Vai niinkö?» Eirik ei nyt itsekään voinut käsittää, miten hän oli kerran pitänyt Jørund Rypasta. Ja sittenkin hän piti hänestä —.
Hänellä oli kiireinen päivä. Hänen oli täällä tartuttava kaikkeen. Lehtikerput olivat vielä ulkona pieleksissä, mutta ne olivat nyt jo kuivia; niistä läksi kauas kitkerän imelä haju. Keväällä, kunhan he saivat lantaa ja pääsivät kyntämään peltoja, he vaihtaisivat risuaitansa oikeisiin aitoihin. Hän kävi myöskin katsomassa kirsikkapuitaan — niissä ei ollut marjoja, eikä niitä voinut odottaakaan, mutta ainoastaan neljä kymmenestä puusta oli kuollut, ja ruusupensaista eli kaksi. Hän poimi mintun oksan, hieroi sitä käsissään ja haisteli sitä. Hienoja, sinivihreitä lehtiä oli myöskin noussut maasta — ne lienevät olleet sitä, mitä veli Hubert sanoi acquilegiaksi; niiden siemeniä lienee joutunut mukaan juurimullassa. Niihin kasvoi suuria, hohtavan sinisiä kukkia — olikohan Gunhild nähnyt sellaisia ennen —. Gunhild hämmästyisi varmaankin huomatessaan hänellä olevan puutarhankin talossaan.
Ennen nukkumistaan hän muisti, ettei täältä ollut Eikeniin niin pitkää matkaa kuin Hestvikenistä. Ja hän valjasti seuraavana päivänä Rauden-hevosen ja ratsasti kylään.
Hän ei ollut ennen milloinkaan nähnyt Eikeniä muuten kuin matkan päästä — sen ohi ei kulkenut mitään yleistä tietä. Nyt hän käänsi hevosensa syrjäpolulle, joka johti taloa kohti.
Talo oli yksinään mäellä, joka vietti kahden puron uoman muodostamaa kielekettä kohti — aivan synkkää metsää kasvavan ylängön kupeella.
Eirik ratsasti sinne talon ohitse. Rakennusten luona ei ollut ihmisiä. Talo näytti metsän reunassa kuolleelta monine rakennuksineen, joiden edustalla kasvoi suuria, rusehtavalehtisiä tammia.
Talosta nousi tie metsään päin. Ilma oli kaunis, ja Eirikiä huvitti ratsastaa täten ilman aikojaan — häntä halutti ottaa selkoa, mihin täältä mentiin — kenties hän joutuisi jollekin kukkulalle, josta olisi näköala tämän seudun yli — hän oli näillä main outo.
Hän joutui siten joillekin suurille kalliopaasille, metsä oli siellä harvaa, kuusien latvat olivat joko tuulen tai lumen painamia. Harmaasammal ja kanerva peittivät tiheästi maan, ja töyrämien välissä oli soisia notkoja kuivuneine, naavaisine puineen, ja kuvastinkirkkaita, sinisiä lampia ympärillä kasvavine, keltaisine visakoivuineen.
Täällä näin korkealla peitti huurre varjopaikat, ja pienet lumijyväset sammalella osoittivat lumikuuron kiirineen metsän yli. Mutta taivas oli nyt kirkas ja sininen, jokin valkoinen poutapilvi vain viiruili taivaan ja aurinko loisti syysmetsässä. Eirik antoi hevosen levähtää, istui tyytyväisenä eikä ajatellut mitään —.
— Silloin kuului suolta huhuilu, korkea, kirkas naisenääni. Se kutsui vuohta, huusi jotakin, luultavasti nimen, surullisesti valittaen, ja sitten alkoi jälleen huhuilu.
Eirik kuunteli jännittyneenä. Sitten hän teki ristinmerkin — ellei se ollut ihminen, ei sillä olisi häneen mitään valtaa. Mutta sehän saattoi olla joku Eikenistä —.
Huhuilu läheni. Nyt hän kuuli: »Blaalin, Blaalin», hän kutsui — nyt Eirik huomasi viheriäpukuisen naisen; tämä asteli paljasta kalliota lammen tuolla puolen, pysähdellen pienten keltaisten koivujen luona.
— Nyt hän huomasi vieraan ratsastajan vuorella — hän pysähtyi epävarmana. Silloin Eirik käänsi hevosensa, huhuili niin, että kajahti, ja huusi sitten tytön nimen: »Gunhild, Gunhild —» ja ratsasti häntä kohti.
»Pelästytinkö sinut?» Eirik huusi tullessaan niin lähelle, että Gunhild hänet tunsi.
Gunhild läheni häntä epäröiden:
»Oletko sinä täällä? Näillä main?»
»Minulla on asiaa —» samassa Eirik pysähtyi. Kaikkein vaikeinta hänen hyvien päätöstensä toteuttamisista oli sanoa aina totta sen sijaan, mitä ensiksi päähän pälkähti. »Minun teki mieleni katsella kerran näitäkin seutuja. En ole milloinkaan ollut Kambshornin tien itäpuolella.»
Hänellä oli punaisella päärmätty viheriä hame, mutta se oli niin huonosti tehty kuin palvelijattaren työpuku; hihat eivät ulottuneet ranteisiin asti, ja hame oli niin lyhyt, että nilkka näkyi; jalassa oli kömpelöt kengät, kosteudesta mustat ja liejun tahraamat. Kuivia oksia ja naavaa riippui hänen puvussaan ja hänen puoliksi irtoimissa palmikoissaan. Eirikin mielestä hän oli ikäänkuin nuoremman ja jollakin lailla läheisemmän näköinen tässä yksinkertaisessa puvussa.
»Mutta — eikö ole varomatonta sinun, Gunhild, kuljeskella näin yksin metsässä?» Hän tiesi näiden harjujen seuduilla olevan paljon karhuja — ja täällä asui kuulemma myöskin menninkäisiä —.
Gunhild katsoi häntä silmiin; Eirik näki hänen pelänneen:
»Minun vuoheni ei tullutkaan tänä iltana kotiin — se on ollut minulla karitsasta asti.»
»Sitten minä jään sinun kanssasi etsimään.» Jokin peto on sen voinut napata, Eirik ajatteli, mutta ehkäpä he löytäisivät jäljet —.
»Kiitos. Jäätkö sinä? Sitten lienee parasta, että sinä lasket hevosesi laitumelle kesämajamme luo niitylle — se on tuolla etempänä —»
»Mutta sinun on tultava mukaan. Minä en pidä siitä, että sinä olet täällä metsässä yksin.»
Eirik astui suitset käsissä, ja Gunhild asteli hänen rinnallaan. He olivat olleet täällä nuoren karjan ja vuohien kanssa, hän kertoi, ja isän ja äitipuolen lähdettyä pois toissapäivänä hän oli tullut tänne katsomaan, miten täällä oli asianlaita. Blaalin oli antanut eilisaamuna hyvin vähän maitoa; hän ei ollut kiinnittänyt siihen huomiota, mutta sitten paimen oli sanonut sen kävelevän niin omituisesti, kuin se olisi juovuksissa — ja sitten se ei tullut illalla kotiin. Eikä Gunhild ollut tahtonut osata nukkua koko yönä levottomuudesta — Blaalin, raukka, oli ulkona —. Eirik nieli hänen jokaisen sanansa — Gunhild jutteli hänelle, niinkuin he olisivat olleet ikänsä ystäviä.
Polku vei ulkoniitylle, jolla oli muutamia ränstyneitä hökkeleitä. Korjailtuaan Saltvikenin vanhat rakennukset Eirik ei voinut milloinkaan katsella rempallaan olevia taloja ajattelematta, mitä niille olisi tehtävä — niin täälläkin. Rakenteleminen oli hänestä maailman hauskinta työtä.
»Mutta meidän on oikeastaan mentävä toiselle haaralle, Gunhild — eilen oli lounaistuuli.»
Gunhild ei tiennyt vuohien menevän aina vastatuuleen.
He läksivät toisaannepäin. He kulkivat kumpikin yksinään, mutta ei sentään sen kauempana toisistaan kuin että he näkivät ja kuulivat toisensa; he vastailivat koko ajan toistensa huhuiluun.
Korkeat, kauniit sävelet kaikuivat kirkkaassa syysilmassa. Eirik juoksi rauskuvalla valkosammalella, siitä kivikon poikki, jossa oli käppyrään kääntyneitä, kuihtuneita sananjalkoja ja jossa vatukoissa oli vielä veripunaisia marjoja, mutta kivien koloissa oli pudonneita lehtiä, hopeanvalkoiset alapuolet päälläpäin. Hän juoksi soissa niin, että vesi roiski, ja keihäs vajosi syvälle mättäisiin hänen yrittäessään saada niistä tukea, hän joutui jäätyneille maille, joissa jääriite särkyi hänen askelistaan, ja synkkiin havumetsiin, joissa hän kadotti tytön näkyvistään. Silloin hän huhuili:
»Oletko siellä, oletko siellä, oletko siellä, Gunhild, Gunhild, omaGunhild —»
Ja tämä huhuili, vastaten:
»Oletko, oletko, oletko siellä, Eirik, Eirik, Eirik —»
Eirik kuuli Gunhildin äänestä tämän unohtaneen leikkiessä surunsa ja hän juoksi riemuissaan antaen puhtaan, kirkkaan äänensä kajahdella sinitaivaan alla. He saapuivat kerran paikkaan, jossa kaiku vastaili niin selvästi, että he unohtuivat huutelemaan ja huhuilemaan vuorella.
He saapuivat mäentöyrämälle, jossa tuulenkaatamia puita makasi ristiin rastiin, sammalmättäät riippumassa juurissa, ja puolukat loistaa kilottivat sieltä välistä. He kulkivat niin, että näkivät toisensa — silloin Gunhild kokosi kaksin käsin hameensa, läksi juoksemaan kiiveten kivien ja kantojen yli vinosti häntä kohti. Samassa Eirik kuuli myöskin heikon, surkean äänen — hänkin läksi juoksemaan ääntä kohti. He kohtasivat toisensa kuopan luona — sen pohjassa oli sammalen ja kuihtuneitten lehtien päällä paksu jää, ja he löysivät sieltä sinervän vuohiraukan; se makasi koivet suorina ja kaula pitkänä taakse kääntyneenä; ei siinä raukassa paljon henkeä ollut. Mutta Gunhild heittäytyi sen viereen ja nosti sen puoleksi syliinsä silitellen ja jokellellen sille hellästi.
Eirik nosti Blaalinin syliinsä kantaen sitä, ja Gunhild otti hänen pienen kevyen keihäänsä, kulkien hänen rinnallaan. Olisi ollut kaikkein viisainta lopettaa eläinparka, se oli kuolemaisillaan — ja vuohi oli raskas kannettava ajan mittaan. Mutta Eirik oli liian iloinen saadessaan siten kulkea tytön kanssa sanoakseen mitään sellaista; Gunhildin täytyi tuon tuostakin hyväillä Blaalinia siinä Eirikin sylissä.
He saapuivat vihdoin viimein karjamajalle. Eirik haki sylillisen heiniä, jotka Gunhild tahtoi levittää vuohensa alle; hän oli myöskin löytänyt vanhan, risaisen peiton, jonka hän levitti sen päälle. Sitten:
»Mutta sinun, Eirik, on tultava sisään lepäämään. Minulla ei ole täällä sinulle muuta tarjottavaa kuin vuohen maitoa ja juustoa —»
»Oletko sinä nukkunut täällä öisin?» Eirik kysyi hiljaa — he saapuivat pieneen, pilkkopimeään majaan, jonne aurinko pilkisti joka hirren raosta. Lattiakuoppa oli takkana ja vuoteena halaistusta hirrestä tehty penkki, jonka päällä oli heiniä ja joitakin peittoja. Hän ei siis ollut ylpeä — hän oli lempeä, huolehtien kaikesta, mikä hänelle oli jätetty, uskollinen ja ahkera —. Eirik katseli häntä täynnä hellää ihailua istuessaan hänen yksinkertaisen vuoteensa laidalla ja juodessaan savulle maistuvaa vuohen maitoa.
Eirik teki hänelle tulen, ja Gunhild asetti sille padan. Gunhildin odotellessa maidon lämpiämistä sellaiseksi, että siihen voi lisätä juoksutinta, he istuivat vuoteella rinnan jutellen yhdessä vanhojen ystävien tavoin. Kunnes Gunhild sanoi yhtäkkiä — ja punastui samassa:
»Minä luulen, Eirik — karjakon tulevan pian takaisin — hän ihmettelisi varmaankin, jos minulla olisi vieras täällä majassa —»
Eirik nousi hiukan vastahakoisesti:
»Mutta saata minua jonkin matkaa niittyä myöten, Gunhild, jos sinä uskallat jättää pataasi —»
Eirik otti hevosensa, talutti sen veräjästä metsään. Sitten heidän kai piti sanoa hyvästit —.
»Sinä olet noennut kätesi —» hän piteli sitä kaksin käsin. He seisoivat toisiinsa katsellen, hiukan hymyillen. Gunhild ei vastustellut Eirikin vetäessä hänet luokseen, ja sitten Eirik kietoi kätensä tytön ympärille ja suuteli häntä suulle.
Tyttö salli sen tapahtua; silloin Eirik suuteli häntä kasvoihin ristiin rastiin, puristi häntä lujasti rintaansa vasten — kunnes hän huomasi tytön vastustelevan:
»Eirik — nyt sinun on päästettävä minut —»
»Onko —?»
»On — päästä jo!»
Eirik päästi: »Oletko sinä vihainen, Gunhild —?»
»Oi, en tiedä.» Silloin Eirik veti hänet jälleen luokseen.
Gunhild kietoi äkkiä kätensä hänen kaulaansa:
»Mutta nyt sinä saat lähteä ratsastamaan — ei, ei, mitä sinä teet —»
Eirik oli pistänyt kätensä tytön kaulan aukosta, painaen hetkisen hänen silkinpehmeää rintaansa. Puoleksi hymyillen ja puoleksi hämillään hän työnsi Eirikin luotaan veti esille sen kylmän ja kovan esineen, minkä Eirik oli hänen vaatteisiinsa työntänyt:
»Ei, Eirik — tämä sinun on otettava takaisin — en minä kuitenkaan voi ottaa sinulta vastaan näin suurta lahjaa —», hän ojensi vaatteittensa miehustasta löytämänsä kultasoljen.
»Voit kyllä.» Eirik hyppäsi satulaan tytön tullessa luo ja ojentaessa hänelle toisella kädellä keihästä ja yrittäen toisella työntää hänelle solkea, Eirik kumartui, koskettaen vielä kerran huulillaan hänen sileätä, viileätä otsaansa. »Sinun pitää ottaa se — ja sinun pitää säilyttää se, kunnes voit sitä käyttää!»
Sitten hän nykäisi hevosen käyntiin. Hän kääntyi tuon tuostakin, nyökäytti tytölle. Nähdessään hänet viimeisen kerran tien kääntyessä metsikköön Gunhild kohotti kätensä huiskuttaen hänelle.
Eirik hymyili itsekseen, naurahtipa oikein vuonoa kohti ratsastaessaan. Hän hyräili aina välillä huhuilua, mutta hyvin hiljaa, eikä hän uskaltanut laulaa ääneen hänen nimeään. Tämä oli hänen elämänsä iloisin päivä —.
Viimeistä edellisenä sunnuntaina ennen adventtia Cecilia Olavintytär kirkotettiin, ja heidän palattuaan kotiin Hestvikeniin isä antoi hänelle koko talonväen nähden avaimet säilytyspaikkoihinsa, pyytäen häntä tekemään hyvin ja ottamaan vastaan Hestvikenin emännän tehtävät.
Olav ja Jørund puhelivat jo keskenään — ei paljon, mutta Olav ei kuitenkaan ollut tyttärensä miehelle epäystävällinen. Ja hän oli käynyt Cecilian luona monta kertaa katsomassa hänen äsken saamaansa lasta; ihmiset arvelivat hänen olevan iloissaan, kun Hestvikenissä jälleen oli Audun. Se olikin kaunis ja iso lapsi. Cecilia oli kalpea ja laiha, mutta terveen näköinen — hän tarttui askareisiin kuten tarmokas emäntä ainakin, ja vanhat palvelijat, jotka olivat tunteneet hänet lapsesta asti, taipuivat mielellään nuoren emännän käskettäviksi ja rakastivat hänen pikku poikiaan.
Eirikin ilo oli sellaista, ettei koko tämän hiljaisen talon hiljaisissa asukkaissa ollut ainoatakaan, jota se ei olisi edes vähän piristänyt. Vaikkakin hän itse oli nyt rauhallinen. Sen metsässä vietetyn päivän jälkeen hän oli jutellut Gunhildin kanssa yhden ainoan kerran — kirkolla — eikä hän silloinkaan saanut muusta puhutuksi kuin Blaalinista – Blaalin oli kuollut.
Mutta Olav oli sanonut hänelle Torgrimin saaneen Bersen vastauksen: he saivat tulla hänen luokseen puhumaan asiasta hiivanuutin jälkeen — hänen mielestään ei sellaista asiaa voinut päättää adventtina eikä pyhinä. Kihlajaiset saattoi aivan hyvin pitää ennen paastoa, ja jos Olav Auduninpoika toivoi häät pidettävän jo keväällä, ei Bersellä olisi mitään sitä vastaan, koska Eirik ei ollut enää nuori ja Gunhildkin oli täyttänyt kaksikymmentä.
— Ja Una sanoi sekä hänen että Signen sovittavan niin, että Eirik saisi tavata Gunhild Bersentytärtä jouluna: »Täytyyhän teidän saada jutella joskus, ennenkuin teidät kihlataan toisillenne — koska kerran on päätetty, että sinä saat Gunhildin.»
Hän oli tosin huolissaan siitä, mitä hän oli kaivanut maahan Rundmyrin luona. Oli muitakin, häntä lukuunottamatta, jotka tunsivat saman piilopaikan. Hän oli tosin kieltänyt aikanaan Arnketilla suosimasta luonaan epärehellisiä ihmisiä, mutta asianlaita oli sellainen, että rundmyriläiset tottelivat kieltoa niin ja näin. Jørundkin oli ahdistanut häntä parisen kertaa — hän oli tahtonut tietää, mitä Eirik oli aarteille tehnyt. Eirik koetti kääntää puheen toisaalle — muistutti ostaneensa hopeat häneltä hyvällä hevosella ja sanoi niiden olevan sellaisessa paikassa, jossa kirkkaalla päivälläkin on vaarallista kulkea. Hän koetti muuten pitää Jørundia kaikin tavoin hyvällä mielellä — vei hänet kanssaan metsästämään ja merelle ja teki asiaa hänen kanssaan kaikkiin taloihin, joissa heillä oli ystäviä tai sukulaisia. Hänen mielestään ei ollut oikein kuljeskella niin paljon, mutta hän arveli Hestvikenin hiljaisen elämän olevan Jørundille vaarallista: mies oli kiukkuinen kuin sonni, ja jos häntä ärsytettäisiin, Eirik pelkäsi hänen hyökkäävän Cecilian kimppuun.
Mutta hän itse oli liian iloinen antaakseen kaiken tämän kovin koskea.Hän uskoi muittenkin surujen ja vaikeuksien hälvenevän, kun hän saisiGunhildin tänne luokseen. Gunhildia seuraisi sellainen ilo —.
Eräänä aamuna kahta viikkoa ennen joulua tullessaan pihalle Eirik huomasi sataneen ohuen lumikerroksen. Aamun kuu kilotti vaaleana pilkkuna kiitävien, paksujen pilvien lävitse luvaten lisää. Eirik päätti hakea tänään hopeat — muuten lumi voisi pakottaa häntä odottamaan ties miten kauan, ja hän toivoi pääsevänsä niistä eroon.
Hän pyysi Jørundia kanssaan sinä päivänä metsästämään, ja heidän palatessaan kotiin hämärissä Eirik oli kaatanut ketun ja kantoi pientä, multaista sarkanyyttiä —.
Nyt hän ei tiennyt, oliko hänen sanottava isälleen vai eikö. Mutta häntä ei haluttanut valehdella tässä ikävässä jutussa enemmän kuin välttämätöntä oli. Ja hän pelkäsi Ceciliaa huolestuttavan ja kiusaavan, jos täällä kotona jälleen alettaisiin jutella näistä hopeista — hänellä oli ilmankin yllin kyllin puuhaa näin joulun edellä, ja rintalapsi soi hänelle sangen vähän yörauhaakin.
Ja niin hän sanoi vain isälle, että Jørundilla oli asiaa pohjoiseen naapurikylään ja että hän oli luvannut lähteä langon mukaan. Niin he ratsastivat Draumtorpiin.
He saapuivat sinne illalla. Eirik oli pahoillaan kuullessaan Eikenin Bersen olevan siellä kahden poikansa, Gunhildin veljen kera. Asiaa oli hänen mielestään yhä pahentanut se, että Draumtorpin Guttorm oli Gunhildin eno. Mutta hän ei ollut ajatellut, että hänen oli pakko valhetella asiastaan niiden kuullen, joista tulisi hänen lankonsa.
Mutta se kävi hyvin. Ryhtyessään puhumaan Eirik ensin kertoi varsin uskottavasti ketunjahdista ja koirasta, joka oli juossut johonkin maakuoppaan, ja löydöstä, jonka he olivat Jørundin kanssa arvelleet kuuluvan Draumtorpin omaisuuteen.
Guttorm ilostui saadessaan takaisin osan hopeistaan ja niinpä Eirik ja Jørund saivat mitä parhaan vastaanoton. Gerdarudin metsässä tapahtunutta ryöstöä pohdittiin nyt pitkin ja poikin. Hestvikenin langokset kuuntelivat vanhempia eivätkä vastanneet muuta kuin mikä oli välttämätöntä — Berse näytti pitävän siitä; hän tuli heitä kohtaan erittäin ystävälliseksi; hän laski leikkiä Eirikinkin kanssa arvellen heidän ajan mittaan tulevan tuntemaan toisensa paremminkin — ja vihdoin viimein Eirik sai kunnian saattaa Berseä vuoteeseen. Päästyään ikävästä salaisuudestaan Eirik tuli iloiseksi, hänen oli hyvä olla; hän oli juonut sen verran kuin mieli teki — niin että hän auttoi tulevaa appeaan iloisin mielin. Vaikkakin vanha Berse oli joutunut ruumiillisen heikkoutensa valtaan, hän sentään kaikesta raihnaudestaan huolimatta säilytti jossakin määrin arvokkuutensa.
Draumtorpin Guttorm keskusteli seuraavana aamuna kauan aikaa Eirikin kanssa. Hän tuntui olevan älykäs ja maltillinen mies. Hän jutteli Bersestä — muistutti, miten vanhusta oli vuosikausia pidetty talonpoikain päällikkönä, ja täydellä syyllä; hän oli nuoruudessaan ollut jaloluontoinen, urhea ja taitava mies. Nyt hän oli iän karttuessa tullut vähän erikoiseksi — ja hänen nuorella vaimollaan, kolmannella jo, jonka hän oli nainut kuusikymmenvuotiaana, oli paljon valtaa häneen, vaikkei hän tahtonut sitä tunnustaa. Ja ensimmäisen vaimonsa lapsista hänellä oli ollut paljon surua — poika, Benedikt, syytti isää sisarensa onnettomuudesta ja oli lähtenyt Eikenistä vihoissaan; Berse ei nähnyt häntä enää, sillä hän kaatui seuraavana vuonna Tanskassa. Mutta Eldrid ei kuollut, hänelle ei käynyt niin hyvin —.
»Mutta kaikista Helgan, sisareni, kanssa saamistaan lapsista hänellä on ollut iloa, Eirik — ja nyt olen iloinen, kun Gunhild joutuu niin hyviin naimisiin.»
Eirik huomasi tytön kaikkien sukulaisten tietävän asiasta; myöskin Gunhildin nuoret veljet, Torleif ja Kaare kohtelivat häntä kuin ainakin tulevaa lankoaan.
Guttorm oli tavannut Olav Auduninpojan kerran Hestbaekissä, ja hän pyysi hyvästellessä Eirikiä viemään isälleen terveisiä. Kun Eirik palasi kotiin, hänen täytyi kertoa Olaville olleensa Draumtorpissa ja kertoa hopealöydöstä. Olav suuttui kuullessaan sellaista löydetyn hänen metsästään. Eirik vastasi jo nuhdelleensa Ankia ja Liviä ja pitävänsä vasta silmällä heitä, mutta nyt hän pyysi isän säästämään heitä tällä kertaa.
Eirik tapasi jouluna eikeniläisiä, ja he kohtelivat häntä siten, että kaikki näkivät, mitä oli tekeillä. Heidän ratsastaessaan kirkkoon Skikkjustadista kahdeksantena joulupäivänä tiet olivat liukkaat ja sade virtasi suoranaan. Berse pyysi Eirikiä ratsastamaan Gunhildin kanssa ja pitämään tämän hevosta silmällä, ja Rynjulissa he saivat istua shakkipöydän ääressä yksin koko illan. Siitä tuli mitä omituisin peli, sillä Gunhild oli siinä leikissä mahdollisimman tyhmä, mutta Eirikin mielestä sekin sopi hänelle hyvin — hän ei ollut milloinkaan pelannut shakkia muitten naisten kuin sisarensa kanssa, ja tämä pelasi sitä paremmin kuin useimmat miehet.
Samana iltana Hestvikenin Olav ja Eikenin Berse juttelivat kauan yhdessä toisessa talon rakennuksessa — vaikkakin oli juhla — ja läsnä oli kummankin sukulaisia ja ystäviä. Olav kertoi jäljestäpäin Eirikille, mitä sovittiin morsiamen myötäjäisistä; Olavin oli määrä tulla Eikeniin Agneksenmessun iltana poikineen ja todistajineen, ja seuraavana päivänä Eirikin oli määrä kihlata Gunhild Bersentytär sormuksin ja lahjoin.
Seuraavana iltana Gunhild lähetettiin kotiin äitipuolensa ja vanhimman, naimisissa olevan veljensä kanssa, mutta Berse jäi Rynjuliin nuorempine poikineen. Oli mitä kaunein, kirkkain talvipäivä, ja silloin Eirik ehdotti lähtöä kaupunkiin, kenellä vain oli halua, katsomaan suurta juhlakulkuetta, kuninkaan tullessa Mariankirkkoon epifania-juhliin — kerrottiin Haakon-kuninkaan olevan Oslossa.
Kaikki nuoret halusivat olla mukana — Bersen pojat, Jørund Rypa, nuori Torgils Torgriminpoika sekä hänen serkkunsa Sigmund Baardinpoika Skikkjustadista. Silloin sanoi Torgrim, isäntä itse, että häntäkin haluttaisi lähteä: »Mitä sinä, Olav, arvelet, emmeköhän mekin voisi kerran yhtyä nuoriin?»
Olav Auduninpoika nauroi päätään pudistaen. Hänen oli paras kääntyä kotia kohti: »Cecilia on saanut ilmankin jo olla siellä kyllin kauan yksin.»
Silloin astui Berse itse esiin. Hän oli ollut Eirik-kuninkaan henkivartiossa ja sitten Haakon-kuninkaan, ja nyt hänen mielensä teki mennä tervehtimään kuningastaan viimeisen kerran ja hän aikoi yhtyä kulkueeseen.
He eivät päässeet heti lähtemään, ja heidän kaupunkiin tullessaan oli jo niin myöhä, ettei Eirik voinut enää mennä luostariinsa yösijaa pyytämään, kuten hän oli aikonut tehdä, vaan hän seurasi joukkoa erääseen taloon, jossa Guttormin tyttärenmiehellä oli asunto.
Vaikka he saapuivatkin niin myöhään, oli se luhti, johon he saapuivat, täpötäynnä miehiä, ja pöydät notkuivat ruokaa ja juomaa. Miehet kokoontuivat Guttormin ympärille kertomaan hänelle suuria uutisia, joista kaupungilla puhuttiin: kolme yötä sitten oli Akerin talonpoikain kimppuun hyökänneet ne ilkityöntekijät, jotka olivat jo kauan tehneet Oslon seudut niin epävarmoiksi. Syksyllä roistot olivat tulleet pieneen uudistaloon Elivaagin luona, jossa kaksi veljestä asui vaimoineen ja nuorine sisarineen; he olivat ryöstäneet ja teurastaneet karjan, häväisseet yksin kotona olleet naiset — mutta yksi ryöväreistä oli niin kiintynyt tyttöön, että oli käynyt myöhemminkin hänen luonaan. Tyttö oli olevinaan hänelle ystävällinen ja sai häneltä vihdoin urkituksi, missä ryövärien pesä oli, ja silloin olivat hänen veljensä johtaneet sinne talonpojat; kuusi roistoista surmattiin tai poltettiin sisään, mutta neljä miestä ja eräs nainen istui vanhan kuninkaan kartanon kellarissa odottelemassa palkkaansa töistään Stegleskjaerissä. Tyttö oli pyytänyt saada palkakseen pitää väkivallantekijän tukasta mestaajan kirveen pudotessa.
Vihdoin viimein miesten juteltua ja juotua kyllikseen he menivät vuoteeseen. Eirik makasi reunimmaisena vuoteessa Jørund Rypan ja Kaare Bersenpojan kanssa; toiset nukkuivat heti, mutta hän makasi valveilla kauhun vallassa koettaen vakuuttaa itselleen, ettei hänen pitänyt pelätä, ennenkuin tiesi, olisiko pelon aihetta —.
Hän otti rukousnauhan kaulastaan pitäen sitä käsiensä välissä. Mutta hänellä ei ollut näinä vuosina ollut tapana rukoilla mitään erikoista — hän oli vain rukoillut tunteakseen Jumalan läsnäolon ja saadakseen puhua hänelle, mutta hän oli ottanut tyytyväisenä vastaan kaiken Jumalan kädestä —, Oli hän rukoillut Ceciliankin puolesta —. Mutta nyt hän ei tiennyt, mitä hänen oli uskallettava jos se, mitä hän oli tehnyt, oli hullusti, silloin hän ei voisikaan rukoilla Jumalaa auttamaan totuuden peittämisessä, jos sen kerran oli tultava päivänvaloon —.
— Hän seisoi kuninkaankartanon sillalla väentungoksessa, niin ettei hän voinut nähdä kulkueesta mitään — kuunnellen ihmisten juttelua ympärillään, hän ei saattanut ajatellakaan heidän puhuvan kerrassaan mistään muusta kuin ryöväreistä —.
Kirkko oli niin täpötäynnä, ettei mahtunut polvistumaan eikä hän voinut seurata messua, hänen sydämensä oli niin levoton. Mutta hän jäi sinne kirkon tyhjennyttyä. Nyt hän huomasi seisoneensa aivan erään sivualttarin vieressä, ja viereiselle seinälle oli maalattu Maria neitoineen: Margret, Lucia, Cecilia, Barbara, Agatha — joukon laitimmaisena oli Agnes karitsoineen. Hänen piti olla todistajana Eirikin vannoessa Gunhildille uskollisuutta; Eirik iloitsi siitä, sillä hän rakasti erikoisesti tätä lapsellista, nuorta veritodistajaa kuultuaan hänen tarinansa. Ja hän meni hänen luokseen rukoillen häntä: »Pyydä minulle, mikä parasta on —», Eirik rauhoittui heti; tuntui kuin hän olisi neuvotellut pikku siskon kanssa —.
Jonkun koskettaessa häntä hartioihin hän heti, nousi — siinä oliDraumtorpin Guttorm; Eirikistä tuntui, että hän oli häntä odottanutkin.He menivät yhdessä kirkosta, mutta pysähdyttyänsä porttikäytävälle jakatsottuaan katua pitkin Guttorm virkkoi äkkiä:
»Me voimme puhua aivan yhtä hyvin tuolla sisällä. On tullut ilmi jotakin, josta minä mielelläni puhuisin kanssasi, Eirik Olavinpoika. Ehkäpä sinä aavistat, mistä on kysymys?» Eirik katsoi häneen, mutta ei vastannut.
»Minä halusin kernaasti tietää, onko vielä lisää tullut näkyviin», Guttorm virkkoi, »minun hopeitani nimittäin, loppuja. Ja niin minä menin kuninkaankartanoon aamulla aamusaarnan ja messun välillä — Bersenhän piti mennä sinne joka tapauksessa, ja minä läksin mukaan. Tore-herra antoi silloin viedä vangit linnantupaan, niin että me saimme keskustella heidän kanssaan —»
Eirik puristi hattua käsissään, mutta ei vastannut. Nyt he seisoivat jälleen äskeisen sivualttarin vieressä — ja Eirik näki seinällä yläpuolellaan pyhien neitsyitten kuvat; he seisoivat hoikkina ja siroina piirissä kuningattarensa ympärillä hymyillen hänen sylissään lepäävälle kuningaslapselle Eirikin mieleen muistui säe: »Ego mater pulchrae dilectionis, et timoris, et agnitionis, et sanctae spei», ja vastaus »Deo gratias». [Ego mater j.n.e. Minä olen kauniin rakkauden ja jumalanpelon ja viisauden ja pyhän toivon äiti.» (Viisauden kirja 24.) Jumalalle olkoon kiitos!]
Guttorm raapi päätään.
»Jos totta sanon, Eirik — minusta itsestänikin on epämiellyttävää puhua näistä asioista —. Ja minä arvelen — etkö sinä voisi yhtä hyvin?»
»Minä —?»
»Kuten arvaat, kyselin heiltä siitä Hestvikenin metsän piilopaikasta.» Hän katsoi tutkivasti nuorukaiseen, joka seisoi kalpein, äänettömin kasvoin katsellen alas lattiaan. »Lyhyesti sanoen — asia tuntuu olevan niin, että kun sinä löysit minun hopeani, sinä tiesit, mistä sitä oli etsittävä?»
Eirik nyökäytti vähän.
»Minä olen jättänyt sinulle hopeasi, Guttorm», hän sanoi hiljaa. »Etkö sinä ole siihen tyytyväinen?»
»Onko totta, että sinä olit ne ostanut?»
»On. — Mutta et suinkaan sinä luule minun ostaneen niitä tuntemattomalta», hän jatkoi vähän vilkkaammin. »Se paikka, jossa — jossa minä sain tästä tietää — siellä asuu köyhiä, typeriä ihmisiä — mies on ollut minulle melkein kasvatusisän asemessa minun poikana ollessani. Niillä ei ole paljonkaan älyä — ja heidän luonaan kuljeskelee kaikenlaisia kerjäläisiä ja sen sellaisia, toiset ovat meidän elätettäviä ja kunnon ihmisiä, sellaisia, jotka ovat olleet venekunnassamme, kerjäläisiä, kulkureita ja —. Guttorm etkö sinä voisi jättää tätä asiata tutkimatta, vaan tyytyä siihen, että olen maksanutkin, saadakseni omaisuutesi käsiisi ja sallia minun tutkia omaa väkeäni?»
»Ei, Eirik — ei käy päinsä, että sinä nyt koetat uskotella sen olleen jonkun sinun alustalaisesi –»
Eirik keskeytti:
»Jumalan nimessä, jos sinä tiedät enemmän, niin sinä myös käsität minulla olleen pätevän syyn menetellä täten — salaisesti — kuten minä olen tehnyt —»
»Voi olla niin.» Guttorm seisoi hetkisen nieleskellen nieleskelemistään jotakin. »Sinä et tiedä, onko minun hopeitani siellä vielä enemmänkin?»
»En —. Minä en ole sitä ajatellutkaan. Enkä minä sitä usko — mutta jos sinä tahdot, sinä voit tulla meille, kun lumi on sulanut mäestä, minä autan sinua mielelläni etsimään.»
Guttorm katsoi nuorukaiseen terävästi — hän punastui itsekin sanoessaan:
»Parempi olisi saada asia loppumaan», hän sanoi sitten. »Jørund Rypa sanoi olleen neljä pikaria — suuren maljan ja neljä pientä —»
Eirik katsoi Guttormiin hämmästyneenä. Hopeakimpale, hän ajatteli.Jørund oli siis itse sulattanut osan aarteista — yhä hullumpaa vain.Hän pudisti päätään:
»Minä en ole nähnyt muuta kuin sen, minkä sinulle annoin.Niin etten minä tiedä, kuka sinun pikarisi on sulattanut.»
»Siellä oli ollut neljä hopeapikaria sekä hopeakimpale», Guttorm virkkoi hiljaa.
Eirik tuijotti — puna levisi hiljaa yli hänen kalpeitten kasvojensa.
»Silloin Jørund muistaa väärin.»
»Se hevonen, jonka sinä annoit hänelle väliä», Guttorm kysyi, »oli varmaankin kalliimpi sinun minulle jättämääsi hopeaa — sehän oli se, jolla hän eilen ratsasti?»
»Koska siis tiedät, kuka on kysymyksessä», Eirik virkkoi kiivaasti, »sinä myös ymmärrät minun tinkineen asiasta.»
Guttorm oli vähän aikaa hiljaa.
»Sinä et siis tiedä mitään muusta hopeasta kuin siitä, minkä sinä minulle annoit —. Jos sinä nyt vastaat minulle tällä paikalla, missä me nyt seisomme, niin minä uskon sinua.»
Eirik vilkaisi vaistomaisesti seinään — hänen mieleensä välähti, mitä hän oli kuullut puhuttavan puhuvista kuvista: itse Maria ja hänen Poikansa olivat todistaneet maalatuin huulin ja kivisuin saadakseen totuuden julki. Mutta kultakruunujen alla eivät lempeät kasvot muuttuneet, ja pyhät neitsyet seisoivat liikkumattomina osoittaen pyöriä ja miekkoja, jotka olivat kerran murskanneet heidän jäsenensä.
»Ei. Minä en tiedä sen enemmästä», hän vain sanoi.
Guttorm ojensi kätensä. Kun Eirik ei yrittänytkään siihen tarttua, hän tarttui nuorukaisen käteen puristaen sitä lujasti.
»Minä luotan sinuun, minä sanon. — Mutta minun täytyy saada tästä asiasta selvä — sitä sinä et voine panna pahaksesi?»
»En. Sinun täytynee se tehdä —.»
»Täällä on kylmä seisoa», Guttorm sanoi. »Tule, mennään ulos.»
Ulkona höyrysivät kaikki valkoiset talojen katot — oli lauhkea ilma, aurinko paistoi ja taivas oli sininen. Yöllä satanut ohut lumikerros oli niin tallattu, että tiet olivat liukkaat. »Saanhan minä nojata sinuun», Guttorm pyysi.
Eirik ei jaksanut vastata. Hän ymmärsi vanhemman miehen tarkoituksen, mutta oli katkeraa kärsiä sellaista nuhdetta, kun hän oli saanut viattomana kärsiä niin sietämättömän loukkauksen. He kulkivat käsikkäin pitkin Vestre Straeteä. Halvardinkirkon edessä Guttorm kohtasi joitakin tuttuja miehiä; hän nojasi raskaasti Eirikin käsivarteen jutellessaan heidän kanssaan. Eirik seisoi ääneti kuin seiväs. Mutta saavuttuaan Ristikirkon luona olevan asuntonsa lähelle hän sanoi Guttormille:
»Ennenkuin me menemme sisään, minä kyselisin mielelläni sinulta yhtä ja toista?»
»Sehän lienee tarpeellista.»
He saapuivat talojen taakse, missä joki virtaili savimättäitten lomitse. Eirik pyysi Guttormia kertomaan, mitä kuninkaankartanon linnantuvassa oli tapahtunut aamulla ja ketä siellä oli ollut.
Guttorm kertoi siellä olleen Bersen poikineen, Rynjulin Torgrimin ja Jørund Rypan sekä hän itse tyttärensä miehen, Karlin kera. Kuninkaankartanon väestä ei muita ollut sisällä kuin Tore-herra ja ne miehet, jotka olivat tuoneet vangit sisään.
Näistä ei kukaan ollut läsnä silloin, kun Guttorm joukkoineen ryöstettiin — ne ryövärit olivat joko surmatut tai he olivat eronneet joukosta jo ennen talvea. Mutta nainen oli ollut valmis kertomaan, mihin he olivat jättäneet Draumtorpin hopeat; hän oli myynyt ne tuolle miehelle, joka seisoi tuolla, Jørund Rypalle. He kaksi olivat jo entuudestaan tuttuja. Silloin Jørund heti myönsi hänen sanansa tosiksi, mutta lisäsi Aasan sanoneen hänelle niiden olevan perintöänsä, jotka tämä oli hakenut kotoaan. Ja Jørund oli uskonut naista, koska hän tiesi tämän kuuluvan hyvään sukuun. Hän sanoi ostaneensa hopeat, koska nainen oli sanonut koettavansa päästä pois miehensä luota — he eivät olleet naimisissa — ja aikoi nyt parantaa elämäntapansa.
Nainen oli vastannut siihen, ettei ollut ensinkään ollut puhetta siitä, mistä hopeat olivat kotoisin, eikä hän ollut sinä yönä huomannut Jørundin ensinkään yrittäneenkään saada häntä parantamaan tapojaan.
Silloin Jørund sanoi hänen valehtelevan ja ettei hän ollut ajatellut muuta kuin että hopeat olivat olleet hänen perintöänsä Haugseteristä Aasmundin jälkeen. Tämä olikin totta, sillä hän oli tämän miehen tytär, mutta oli tehnyt rikoksen ja paennut sitten kotoaan. Jørund oli vasta silloin näyttänyt Eirikille ostoaan kuultuaan langon arvelevan sen olevan varastettua tavaraa. Silloin Jørund ei ollut enää halunnut sitä pitää, mutta Eirik oli pyytänyt saada ostaa sen häneltä sillä mustalla ruunalla, jolla hän nyt ratsasti — ja siinä oli suuri malja, neljä pienempää pikaria ja sulatettu hopeakimppu. Mutta sitten oli Eirik sanonut talvella, ettei hän halunnut sitä enää pitää — kun hän nyt aikoi naida Guttormin sisarentyttären, hänen mielestään oli viisainta saada se takaisin Draumtorpin isännälle ennen sitä.
Eirik seisoi nojaten selällään aitaan. Joen toisella puolella välkkyi lumi valkoisilla kentillä niin, että silmiin koski; sininen ja valkoinen häikäisi niin — ja hänen katsoessaan alas joen tummaan uomaan savimaitten välissä häntä alkoi pyörryttää. Hän oli saanut yhtäkkiä hirvittävän päänsäryn —.
»Mitä Berse sanoi?». Eirik kysyi.
»Bersekö — no sen sinä voit aavistaa —. Mutta sanopa, mikä mies tämä sinun lankosi, Jørund Rypa, oikeastaan on?»
»Olethan sinä kuullut Gunnarsbyn Rypungeista. — Hän ja minä olemme olleet ystäviä vuosikausia —»
»Ettekö te ole enää —? Se johtui mieleeni hänen sanoessaan sinun silloin vasta päättäneen antaa hopeat takaisin, kun tuli puhe meidän sukulaisiksi tulostamme — sinä ymmärrät, ettei hänen olisi tarvinnut sitä sanoa; olisi ollut sopivampaa,etteihän olisi sanonut sitä vaimonsa veljestä. Ellei hänellä vain liene ollut tarkoitus estää sinun avioliittoasi Gunhildin kanssa —?»
Eirik katsoi toiseen hetken aikaa.
»— Sitä on vaikea uskoa —», hän kuiskasi hiljaa. Sitten hän ojentausi, pudisti päätään, heitti vaipan harteilleen. »Mutta nyt minä lähden Bersen luo», hän sanoi reippaasti.
Guttorm ojensi kätensä ikäänkuin häntä estääkseen:
»Sen sinä toki käsität, Eirik — mitä me olimme ajatelleet sinusta jaGunhildista, siitä ei nyt tule mitään.»
»Puhuthan sinä minun puolestani, Guttorm», nuorukainen kysyi innokkaasti — »sanot Berselle uskovasi minun olevan rehellisen miehen?»
»Sen teen, saat olla varma siitä! Mutta on — toisesta kysymys, Eirik. Mitä varmemmin uskomme sinun olevan kunnon miehen, sinun ja isäsi ja kaikki sukulaisesikin, sitä enemmän pelkäämme joutua sukulaissuhteeseen sellaisen —»
Eirik tuijotti Guttormiin — hänen huulensa olivat tulleet valkoisiksi kuin sairaan miehen huulet.
»Minä etsin Bersen käsiini joka tapauksessa», hän sanoi sitten ja läksi ripeästi astumaan katua kohti.
* * * * *
Mutta heidän saapuessaan majataloon he saivat kuulla Bersen ratsastaneen pois koko seurueineen. Ja heti sen jälkeen oli Jørund lähtenyt. — Rynjulin Torgrim oli ottanut puolustaakseen Eirikiä, kertoi Karl, Guttormin tyttären mies, mutta kun Berse ei tahtonut ensinkään uskoa Eirikin olevan yhtä viattoman kuin lapsi äitinsä kohdussa, Torgrim raivostui. Kun hän vielä sanoi sen olevan pahan jutun, ettei Bersellä ole milloinkaan ollut järkipahaista, sillä nyt olisi ollut sitä tarvis pikkuruikkuisen — silloin vanhus oli lähtenyt tiehensä vihan vimmassa. Torgrimin keskustelu Jørundin kanssa oli päättynyt siihen, että isäntä oli siepannut härän ruoskan ja iskenyt sillä Jørundia kasvoihin —.
»— Ja elleivät Jumala ja Pyhä Olav olisi ohjanneet kättäni, olisin minä siepannut keihään sen sijaan ja iskenyt sen hänen lävitseen», Torgrim vaikeroi heidän siitä puhuessaan.
Sitten hän käänsi kiukkunsa Eirikiin, joka ei vastannut Torgrimin vihaisiin selityksiin:
»Sinä istut niin alakuloisena kuin raskaana oleva morsian — tai enkeli, jolta paholaiset ovat nykineet kaikki siipisulat! Mene sen sijaan veljien luo kaupungin ulkopuolelle ja pyydä heiltä takaisin kaapuasi! Silloin Jørund on saavuttanut sen, mitä on halunnutkin!»
Karl vihelsi — Guttorm vilkaisi äkkiä häneen. Mutta Eirik vastasi rauhallisesti:
»Tapahtuipa mitä tahansa — sillä lailla minä en aio luostariin palata — jos sinne palaan.»
Torgrim sanoi, että heidän on noustava heti ratsaille — selitettävä Olaville asianlaita: »Sinä, Guttorm, olet rehellinen mies, sinä lähdet kanssamme.» Guttorm lupasi lähteä.
* * * * *
»Olisi ollut viisainta sinun kysyä isältäsi neuvoa», Guttorm sanoi Eirikille heidän ratsastaessaan Botnissa jään poikki, »heti päästyäsi asian perille.»
»Kun sinä kerran tunnet hänet», Eirik vastasi kiivaasti, »mitä sinä luulet, että isä olisi tehnyt? Sen jälkeen olisi meidän yhteiselämämme käynyt Hestvikenissä sietämättömäksi. Jumala auttakoon nyt sisartani ja hänen lapsiaan —»
Jonkin matkan päässä Draumtorpista he kohtasivat erään Guttormin rengin; hän kertoi Bersen tulleen sinne ja tahtovan puhua isännän kanssa ennen Eikeniin lähtöään.
»Odottakoon», Torgrim virkkoi, ja Guttorm vastasi tulevansa huomenna kotiin.
* * * * *
Oli jo pimeä heidän saapuessaan Hestvikeniin. Joukon ratsastaessa tuvan oven eteen Eirik huomasi jonkun seisovan vartiovuorella kuvastuen mustana taivaanrannan viimeistä viheriää juovaa vastaan. Isän tullessa alaspäin Eirikin mieleen johtui mies, jota kuljetettiin tuomarin luota toisen luo — minä en jaksa, Jumala, hyvä Jumala, auta minua jaksamaan!
Oli niin pimeä, etteivät he erottaneet Olavin kasvoja hänen tullessaan, mutta Torgrim oli rientänyt hevosen selästä häntä kohti:
»Onko hän tullut kotiin, Jørund nimittäin, ja mitä hän on kertonut —»
»Ei yhtään sellaista sanaa, mihin minä uskoisin», Olav vastasi ivallisesti. »Mutta tulkaahan sisään!»
Tuvassa oli pimeää, takassa vain hehkui pieni, punainen silmä. Mutta sitten eteinen valkeni — Cecilia Olavintytär astui sisään kantaen kummassakin kädessään kynttilänjalkaa sytytetyin kynttilöin. Eirik seisoi oven suussa miekkaansa nojaten yhä päällysvaatteissaan: tämä on pahinta, hän ajatteli nähdessään sisarensa kivikovat kasvot. Hän asetti kynttilät pöydälle, polvistui takan ääreen, sytytellen hehkuvaa hiiltä tuohilla ja kuivilla lastuilla Olavin tervehtiessä Guttormia.
»Jääväthän vieraat tänne yöksi?» hän kysyi saadessaan tulen palamaan, »ja haluatteko te ensin puhella vai syöttekö ensin?»
»Jumalan nimessä, antakaa meidän ensin puhua puhuttavamme», Torgrim huudahti.
Isän nyökäytettyä Cecilia kääntyi ovea kohti. Samassa Jørund pujahti siitä sisään ja astui valoa kohti. Hän katseli vastatulleita:
»Eirik saapuu runsaslukuisin joukoin, näemmä — sekä nuorine että vanhoine ystävineen. Nyt hän luultavasti sanoo sanottavansa — ja me tiedämme kaikki hänen olleen aina erinomaisen sepittelemään juttuja ja keksimään ajankulua, niin etten minä muuta luulekaan, kuin että te uskotte häntä, sekä sinä, Olav, että kaikki hänen sukulaisensa. Minulla ei ole sellaisia lahjoja, niin että minä tiedän häviäväni — minä en keksi mitään sellaista, joka tuntuisi sopivalta, silloin kuin totuus on sopimatonta —»
He kuulivat takaa kolauksen — Cecilia oli työntänyt salvan oven eteen.Nyt hän astui esiin asettuen miehensä rinnalle:
»Lienee parasta, että minä sanon ensin, mitä minä tiedän — koska minä löysin hopeat ja koska minun veljeni joutui minun vuokseni sekaantumaan meidän asioihimme.»
Jørund kääntyi raivoissaan häneen päin:
»Sinä todistat omaa miestäsi vastaan —»
— ja Eirik seisoi sisarensa toisella puolella:
»— ei, Cecilia — sinä et saa sanoa mitään —»
Cecilia työnsi molemmat miehet syrjään:
»Minä todistan, mikä on totta — se on meille kaikille paras», hän sanoi rauhallisesti, »vaikene sinäkin, Jørund! Mutta ensin minä pyydän, että te kaikki vaikenette tästä asiasta, kuten te toivotte enkelien vaikenevan tuomiopäivänä niistä synneistänne, joiden te ette millään toivoisi tulevan julki sielujen suurilla käräjillä!»
»Me teemme, minkä voimme, emäntä», Guttorm virkkoi, »jotta tämä ikävä asia saataisiin vaiennetuksi.» Toiset yhtyivät häneen.
Sitten hän kertoi hopealöydöstä. Torgrim kysyi:
»Sinä olet varma siitä, ettei siellä arkussa ollut muuta kuin nämä kolme pikaria?»
»Olen, minä otin sieltä kaikki pois — se vaippa, jota etsin, oli alimmaisena. Mutta nyt minä saanen mennä pois hoitamaan tehtäviäni — te voitte olla nälissänne ja janoissanne ratsastettuanne tänään niin pitkät matkat.»
Jørund kääntyi ja aikoi seurata, kun hänen vaimonsa meni. Olav virkkoi:
»Ei, jää sisään, Jørund — me emme ole vielä puhuneet asiaa selväksi.»
Cecilia kääntyi ovessa:
»Muista, isä, mitä minä olen sinulle sanonut Jørund sai oppia jo varhain, ettei hänen ollut luottamista lähimpiin omaisiinsa. On hyvin ikävää, kun hän nyt luulee sekä sinua että Eirikiä vihamiehikseen ja että hänellä on kostamisen syytä.»
»— ja kylläpä hän kestikin miehekkäästi!» Torgrim kivahti.
»Sinäkin, sukulainen, lienet ollut yhtenä syynä mieheni luuloon, että te kaikki tahdotte hänelle vain pahaa. Sellaisen, joka sinua ei tunne, on vaikea ymmärtää, ettet sinä tarkoita suuriakaan kaikella sillä, mitä sinä sanot pahan pään saadessa sinut valtoihinsa.»
Siitä tuli ikävä ateria — miehet söivät ja joivat kaikkia Cecilian ja hänen neitostensa pöydälle kantamia herkkuja melkein ääneti. Olav oli sanonut tuskin sanaakaan — hän ei ollut Eirikille virkkanut mitään, ja sekä Eirik että Jørund istuivat siinä ääneti kuin seinä. Cecilia jäi sisään, tarjoili itse. Mutta neitosten vietyä ruoat pois ja kun olutta oli tuotu lisää, emäntä kääntyi Guttorm-isännän puoleen:
»Minulla on sinulle pyyntö, Guttorm, ja se pyyntö on suuri, mutta minäen voi kääntyä kenenkään muun puoleen kuin sinun — sukulaisestaniTorgrimista minulla ei ole mitään apua. Tahdotko ratsastaa kanssaniEikeniin huomenna; minä tahdon puhua itse Bersen kanssa.»
»Berse on kotonani Draumtorpissa, emäntä.»
»Anna minun sitten ratsastaa kotiisi. Tämä Sigur Baardinpoika on luvannut tulla mukaan ja saattaa minut kotiin —»
»Minä ratsastan itse huomenna Guttormin kera», Olav virkkoi.
»Sitä parempi —»
»Ei», isä sanoi, »me emme voi ottaa sinua mukaamme, tyttöseni. Täällä Hestvikenissä ei ole milloinkaan ollut sellaista tapaa, että me olisimme sallineet naisten ajaa asioitamme.»
Eirik pujahti ulos hetkinen siskonsa lähdön jälkeen. Hän tapasi Cecilian kodasta — tämä oli juuri sammuttanut takasta tulen ja aikoi ulos. Eirik otti hänet syliinsä: »Cecilia!»
Cecilia seisoi hiljaa vähän aikaa kädet veljen olalla. Sitten hän irroittautui:
»Minä lukitsen täällä, Eirik — minun täytyy mennä sisään ja käydä nukkumaan.»
»Etkö sinä voisi nukkua sisällä — tuvan ullakolla», Eirik pyysi hartaasti. »Cecilia — ethän sinä voi mennä sisään — nukkua tänä yönä hänen luonaan!»
»Kyllä minun täytyy», hän vastasi naurahtaen. »Te ette ymmärrä paljoakaan —. Ettekö te voisi jättää Jørundia rauhaan», hän sanoi kiivaasti. »Enhän minä tiedä, voinko häntä rauhoittaa, mutta —. Muista, että minulla on hänen kanssaan kolme lasta —.»
Eirik puristi häntä ääneti rintaansa vastaan.
»— Minä en pelkää», Cecilia sanoi kuivahkolla, jäisellä äänellä, riuhtaisten irti.
Torgrim läksi nuorien poikiensa Torgilsin ja Sigmundin kanssa seuraavana aamuna kotiin päin heti aamiaisen syötyään. Sitten Olav lähetti sanan hevosten valjastamisesta sekä Guttormille että itselleen. Eirik toi miehille heidän päällysvaatteensa ja aseensa. Guttorm meni ensin ulos, Olav aikoi seurata, silloin poika pyysi:
»Isä —!»
Olav katsoi nuorukaisen kalpeihin, epätoivoisiin kasvoihin.
»Muista, isä — minä en ensin luonut katsettani häneen — Gunhildiin. Te sitä tahdoitte, sinä ja Berse. Me tiesimme kumpikin tutuiksi tullessamme, mikä teidän tahtonne oli — että me alkaisimme pitää toisistamme. Muista se puhuessasi hänen isänsä kanssa —»
Olav pudisti päätään:
»Siitä, mitä sinä Eirik tarkoitat — siitä ei tule milloinkaan mitään.»
»Oi, tulee!» Eirik väänteli käsiään. »Koko kylä tietää Agneksenmessuna olevan juhlat. Voitatteko te mitään sillä, että kaikki saavat juoruamisen aihetta, jollei siitä tulekaan mitään —. Ajattele sitä, isä, ellet sinä muuta ajattelisikaan! Älä ole liian jyrkkä puhuessasi Bersen kanssa —»
»Sinä pyydät minultapaljon, Eirik», Olav virkkoi hiljaa.
»Mutta se merkitsee meillekin paljon —»
»Jos voin, ajattelen asiaa», Olav sanoi kuten ennenkin.
»Et sinä lupaa paljon», Eirik kuiskasi.
»Muille minä en lupaisi niinkään paljon, poikani —» Olav läksi ja Eirik seurasi.
Guttorm istui jo satulassa. Eirik meni pitelemään isän hevosta tämän noustessa satulaan; silloin Cecilia tuli naistentuvasta. Hänellä oli yllään tumma, nahkareunainen huppuvaippansa. Rintalapsi oli hänellä sylissään ja Kolbein käveli vieressä pidellen äitiä hameesta.
»Satuloitko minulle Brunsveinin, Eirik», hän pyysi. »Minun Graaenini on alkanut ontua takajalkaansa, huomasin aamulla. Minä vien vain lapset Ragnan luo —.»
»Ei, Cecilia», Olav virkkoi. »Minä olen sanonut sinulle, ettet saa tehdä niin.»
»Kyllä, isä. Se merkitsee minulle enemmän kuin kellekään muulle. Ellei Berse tahdo kuulla sinua — minua hänen on kuultava, niin totta kuin hän on kristitty mies — kun minä pyydän mieheni ja kolmen poikani puolesta.»
Olav seisoi katsoen tyttäreensä. Silloin Guttorm sanoi hevosen selästä:
»Luulenpa vaimon olevan oikeassa. — Anna tyttäresi tulla mukaan; minä luulen hänen olevan viisaimman.»
»Sinä et jaksa, Cecilia.» Isä astui aivan hänen eteensä». Tässä pakkasessa. Ja on epävarmaa, ennätämmekö illalla kotia. Minun on mahdollisesti jäätävä Hestbaekiin yöksi. Se on sinulle vaikeata, sinun rintasihan on maitoa täynnä —»
»Oi, kyllä minä jaksan —» hän hymyili, hymy sammui samassa. Hän meni sitten lapsineen Ragnan tupaa kohti ja Eirik meni talliin.
* * * * *
Heidän ratsastettuaan metsään joensuussa Eirik kääntyi naistentupaa kohti. Hänen sydämensä sykki ajatellessa kohtausta langon kanssa; hän ei vieläkään tahtonut uskoa ymmärtävänsä Jørundin menettelytapaa — hän oli Cecilian mies, ja niin kauan kuin he kaikki elivät, hän kuului heihin —.
Samassa hän muisti juuri tässä eteisessä seisoneensa Bothildin kanssa eräänä iltana. Hän oli melkein unohtanut, minkälainen hän oli ollut niinä hulluutensa päivinä, jolloin hän ei ollut halunnut muuta kuin kiusata lapsiparkaa, hän oli vento vieras sille miehelle, joksi hän nyt oli muuttunut.
Äkkiä, kuten välähdyksittäin, selkeni Eirikin sielulle — mitä hänelle oli annettu anteeksi ja mitä hän oli näinä vuosina saanut. Ja vaikkapa kävisi niinkin, että hän menettäisi onnensa tässä maailmassa, eivät Jumalan työt hänessä menettäisi arvoaan: hänestä ei milloinkaan tulisi sellaista, minkälainen hän oli Bothildia vainotessaan — hän huomasi ihmeekseen, miten hänen raaka, pehmeä mielensä oli kypsynyt. Tarttuessaan sisäoveen hän tunsi polttavaa sääliä Jørundin kunniattomuutta kohtaan —
Hänen astuessaan kynnyksen yli Jørund hyökkäsi häntä kohti — Eirik väisti taaksepäin, joten isku osui ovenpieleen. Samassa hän tarttui lankoaan vyötäisistä ja kädestä; hän väänsi tältä miekan ja heitti sen lattialle. Jørund oli seisonut oven takana piilossa.
»Annahan olla Jørund — sinä olet jo kyllin pilannut asiaasi, mies!» Toinen seisoi huohottaen ja mulkoillen, ja Eirik huomasi nyt vasta, miten Jørund oli viime vuosina muuttunut — lihonut kasvoistakin, piirteet olivat veltot, silmät syvällä ja näytti kuin hän ei osaisi katsoa ihmisiä oikein suoraan silmiin. Eirikin tuli paha olla — hän otti miekan ja ojensi sen langolleen: »Sinä olet ollut kyllin tyhmä — älä pahenna sitä enää. Sinä olet aina rakastanut omaa elämääsi liiaksi — minä en usko sinun sitä edes miettineenkään, kun uskalsit yrittää kostaa minulle — jos sinulla ylimalkaan on kostoon syytä — tuskinhan sentään sitä niin kalliilla ostat.»
»Ennätinhän sentään ennen sinua», Jørund ivaili, »etkö sinä luule minun älynneen, mitä sinulla oli mielessä — minä kuulin sinun seisovan oven ulkopuolella kuuntelemassa —»
»Kuten näet, olen minä aseeton — mutta istuhan —»
Jørund loi lankoonsa omituisen, epävarman katseen. Sitten hän nosti miekkansa uhkaavasti. Eirik hymyili pudistaen päätään.
»Minä voisin iskeä sinut siihen paikkaan kuoliaaksi — paeta metsään —»
»Paljon mahdollista! Mutta on hyvin vaikeaa elää metsässä tähän vuoden aikaan — sellaisen, joka ei tunne seutuja. On myöskin epävarmaa, pääsisitkö sinä niin pitkälle. Voihan olla, ettet pääsisi pihastakaan pois —»
»Vahditaanko minua kuin vankia —» Jørund huusi. Eirikin mielestä hän oli silmistään kuin rotta, joka on ajettu koloonsa.
»Ei suinkaan. Mutta siitä voisi syntyä kolinaa — ihmiset ovat ulkona —»
Jørund heitti miekan pois, meni vuoteeseensa ja heittäytyi pitkäkseen. Hän makasi kyynärpäähänsä nojaten ja tuijotti Eirikiin: »Mitä sinä sittentahdot?»
»Sanoa sinulle», Eirik vastasi, »ettet sinä minusta pääse sillä lailla — jos sinä sellaista tarkoitat. Sinun täytyy toki ymmärtää, mitä minä teen tai jätän tekemättä — isä on vanha mies, Cecilialla ei ole muita läheisiä omaisia kuin minä. Niin kauan kuin sinä käyttäydyt sillä lailla, että minulla on syytä pelätä hänellä olevan muut kuin hyvät päivät sinun luonasi, ymmärtänet, etten voi mennä munkiksi.»
»Cecilia on portto!» Jørund sanoi raa’asti.
»Varo toistamasta sitä!» Eirik vastasi yhä rauhallisesti. »Minä luulen itse pahan vieneen sinun järkesi —» Sen sanottuaan hän säikähti — Jørund oli sen näköinen kuin se olisikin totta.
»Minä en ole Kolbeinin isä», Jørund kähisi, »minä olen sen kuullut hänen omasta suustaan! Minä rukoilin häntä sanomaan, minäkö se olen — enkä saanut häneltä sanaakaan vastaukseksi!»
»Tuskinpa sinä voit saada kunnialliselta vaimolta sellaiseen vastausta.» Sekä pelko että kyllästyminen sai hänet pahoinvoivaksi — silloin Jørund alkoi ulvoa kuin koira, hän ulvoi ulvomistaan — sitten hän ratkesi itkemään ääneen sanojen virtaillessa ja solkatessa hänen suussaan: kaikki olivat pettäneet hänet, hänen veljensä, heidän vaimonsa, kaikki hänen ystävänsä ja sukulaisensa pitkin maailmaa, Cecilia ja Olav ja kaikki täällä — Eirik tuskin ymmärsi kymmenettä osaa —.
»Etkö sinä luota kehenkään, Jørund?» Eirik kysyi toisen lakattua hetkiseksi raivoamasta.
Vastaukseksi Jørund kirkaisi kuin häntä olisi potkaistu.
»Jørund», Eirik virkkoi tyynnyttäen, »sinun vaimosi on lähtenyt pyytämään Eikenin Berseä vaikenemaan ja vaientamaan tämän asian, niin että sinun maineesi säilyy. Hänen ei ole helppoa anoa armoa — pelkäänpä sinun tietävän sen vielä paremmin kuin me muut. Hän ei ole maloinkaan valittanut sinusta sanallakaan meille omalle-. Sinä teet viisaimmin uskoessasi sanojani — meillä ei ole täällä ollut tapana käyttää kieroutta ja viekkautta, meillä on ilman sitäkin yllin kyllin vastattavaa — mutta me olemme olleet aina mainittuja uskollisuudestamme —»
Jørund Rypa kätki päänsä vuodevaatteisiin itkien ja huohottaen. Sitten hän yhtäkkiä alkoi kuorsata. Eirik säikähti, ehkäpä hän oli sairastunut — hän tarttui Jørundiin ja yritti saada hänet parempaan asentoon. Jørund räpytteli vähän silmiään, kasvot punaisina ja itkusta pöhöttyneinä, mutta hän sulki ne samassa — hän nukkui.
Eirik istui vähän aikaa vuoteen laidalla, mutta Jørund nukkui yhä.Sitten hän pujahti ulos raskain mielin ja järkytettynä.
* * * * *
Tuntia ennen illallista Eirik tuli pihalle pukeutuneena ratsastuspukuun. Hän kurkisti naistentupaan — Jørund kuorsasi niin, että kuului. Sitten hän meni talliin, talutti sieltä Raudenin ja satuloi sen.