»Se ei ole täällä. Ehkäpä Jørund on sen ottanut», hän sanoi hampaat kalisten.
»Me voimme mennä sisään etsimään kerran vielä», Olav sanoi hiljaa.
»Ei —!» Cecilia peräytyi.
»Uskallatko sinä lähteä minun kanssani hänen luokseen —?»
»En —.» Cecilia painoi päänsä alas. »Minä en voi nähdä ruumista tässä kunnossa ollessani», hän kuiskasi tuskin kuuluvasti.
»Jos sinä olet syytön, ei se vahingoita sinua enemmän kuin sitäkään.»
Hän näytti painuvan kokoon siinä seisoessaan. Isä jatkoi vain:
»Jos sinä olet syytön, lähde kanssani sinne, laske kätesi hänen rinnalleen —»
»Ei.» Hän huusi: »Minä entahdo—»
»Julma ihminen!» Eirik seisoi sisarensa vieressä.
Olavin tarttuessa Cecilian ranteeseen sisar nykäisi, yritti riistäytyä irti, mutta luiskahti ja kaatui. Hän jäi polvilleen pää kumarassa, koettaen toisella kädellään irroittaa isän otetta. Eirikin mielestä isä raahasi häntä lattialla —
Silloin Eirik sieppasi Ættarfylgja-tapparan, juoksi isää kohti tappara kohotetuissa käsissään. Olav huomasi sen, laski irti tyttären — ja ojentautuessaan hän nosti otsansa iskua vastaan ottamaan —
— Mutta Ceciliakin oli sen huomannut, hän tarttui veljeään vyötäisistä,Eirik horjahti ja teräs kilahti lieden kivireunaan —.
»Eirik!» kuului Cecilian kiljahdus.
Eirik katsoi isän veristäviin silmiin ja ne tuntuivat surmaavan hänet: niissä ei ollut vihaa, eikä niissä ollut suuttumusta, eikä niissä ollut äskeistä hurjaa ja jännittynyttä kiivautta. Hän ei ymmärtänyt, mitä niissä oli — ne olivat sellaisen miehen silmät, joka tuli maasta, jota ei elävin silmin ole kukaan nähnyt —.
Tappara putosi hänen käsistään. Sitten hän painoi kädet silmilleen, hoiperteli rahille vaipuen sille, hän istui puolittain seinään päin kääntyneenä, pää käsivarteen nojaten.
Samassa kun hän huomasi jonkun menneen ovesta ulos, Cecilia koetti hänen olkaansa.
»Eirik — että sinä saatoit —!» Hän oli sen näköinen kuin hän ei jaksaisi enää kauan. »Hän on sentään meidän isämme —»
»Niin», Eirik valitti päätään nostamatta. »Minä tiedän sen. Herra, ole meille armollinen. Minä tiedän sen.»
Sitten hän kohotti äkkiä kasvonsa siskoonsa:
»Minä tiedän sen. Minä olin murhata hänet. Minä olin sen tehdä. Oman isäni!»
Silloin Cecilia ratkesi voimakkaaseen itkuun ja heittäytyi Eirikin nojaan. Painaen päänsä Eirikin mustaan tukkaan hän itki itkemistään, kunnes Eirik veti hänet alas, veti syliinsä, ja painuneena toisiaan vastaan sisarukset itkivät kauhistuneena sitä elämää, johon he olivat kietoutuneet.
Mutta sitten Eirik työnsi sisaren luotaan:
»Minun on mentävä etsimään häntä —»
Eirikin mennessä ulos Cecilia seurasi, tarttui veljeään kädestä ja puristi sitä — he kulkivat yhdessä kuin kaksi säikähtynyttä lasta. Asuintuvan ovella Eirik pysähtyi vähän; sitten he jatkoivat matkaa eteenpäin samalla tavoin kuin etsien tietä erämaassa. Talorivin toiseen päähän päästyään he huomasivat Olavin juuri lähtevän rannasta veneellä soutamaan.
»Eirik — mitä hän tekee», Cecilia kuiskasi.
Toinen pudisti päätään: »En tiedä.»
»Eirik», hän sanoi kuten äsken. »Ymmärsitkö sinä, mitä hän sanoi — mitä hän on tehnyt?»
Eirik pudisti taas päätään: »En tiedä —»
Isä souti pohjoista kohti Härkätunturin ympäri. Sitten he kääntyivät yhdessä hitaasti takaisin taloa kohti. Asuintuvan ovella Eirik pysähtyi:
»Hänen ei pidä nukkua siellä yksin kuin pakanakoiran. Minä menen hänen luokseen —»
Cecilia tarttui Eirikin käsivarteen ja puristi sitä:
»Sitten minä tulen sinun kanssasi. Minä en pelkää, kun sinä olet mukana.»
Cecilia tunsi veljen ruumiin vavahtavan — tämän kasvot muuttuivat kummallisesti — ehkäpä hänkin oli epäillyt. Mutta hän ei tahtonut tietää sitä. Ja niin menivät veli ja sisko yhdessä vainajan luo.
Olav ei ollut milloinkaan ennen soutanut kaupunkiin. Hän lepuutti silloin tällöin airojaan — vesi loiskutteli kulkevan veneen alla. Tänään oli vuonolla hiljaista, ei näkynyt ainoatakaan alusta.
Kevyttä usvaa kohosi etelästä ja harmensi sekä veden että taivaan; metsäiset harjanteet tummuivat ja puhkeavat lehtipuut näyttivät harmahtavilta läiskiltä tummansinervien havupuitten keskellä. Olav vetäisi jälleen airoilla.
Se polttava pelko, joka oli sytyttänyt hänen mielensä, oli sammunut, hän oli sisäisesti väsynyt ja harmaa. Hän oli nyt matkalla täyttämään sitä, josta koko hänen elämänsä oli ollut ainaista pakoa, ja tällä kerralla hän sen tekisi; hän tiesi sen nyt yhtä järkähtämättömän varmasti kuin hän oli aina ennen tiennyt haluavansa paeta keksittyään vain jonkinlaisen tien. Mutta hänen sielunsa oli harmaa ja kylmä kuin kuollut ruumis.
Hän oli kuullut tuhannet kerrat, että Jumalan armo on rajaton, ja hän oli siihen salaisesti luottanutkin: se, jota hän oli paennut, oli paikoillaan häntä odottamassa, kunhan hän saisi rohkeutta palata, sillä kaikki se oli ulkopuolella aikaa ja muuttumaton: Jumalan käsivarret levällään ristillä, valmiina ottamaan vastaan, viiden haavan armonvirrat, kallellaan oleva pää, joka katseli luomakuntaa, valvoi ja odotti, ympärillään Maria ja kaikki pyhimykset rukouksineen, jotka kohosivat kuin savu sammumattoman tulen suitsutusalttarilta. Hänen palvelijansa olivat valmiina kirvoittamaan hänen kahleensa. Elämän leipä oli aina alttarilla. Jumala oli rajaton —.
Mutta sitä hän ei itse ollut, sen hän nyt näki. Oli sittenkin liian myöhäistä. Ne rajat, jotka olivat hänessä itsessään, olivat kuortuneet ja kovettuneet kiveksi — samanlaisiksi kiviksi, joita ihmiset olivat näytelleet hänelle siellä täällä: ne olivat olleet kerran eläviä eläimiä ja ihmisiä.
Nyt hän ei enää voinut katua. Hänessä ei ollut enää rakkautta Jumalaan eikä vähintäkään halua palata takaisin, hän olisi nyt mieluimmin kulkenut tietään kulkemistaan Jumalasta pois, iankaikkisesti. Se oli helvettiä. Se oli sen iankaikkisen tuskan valtakuntaa, sen hän tiesi, kadotuksen maasta oli tullut hänen kotinsa.
Peli oli loppuun pelattu ja nyt hän voisi kyllä tunnustaa ja tehdä katumuksen piispan määräyksen mukaan — se ei hyödyttänyt mitään. Vapahdus ei vapahda sitä, joka ei kadu. Hän oli kadottanut kristityn ihmisen uskon — vaikkakin hän tiesi, että se, mitä hän kerran oli uskonut, se on juuri sitä, joka on, joka oli ja joka tulee olemaan, ja hän itse on kestämätön, mutta hän oli monta monituista kertaa valinnut itsensä ja sen, mikä ei kestä, niin että hän oli kadottanut halun omistaa Elämän.
Mutta hän tekisi sen sittenkin Cecilian vuoksi. Hän oli tullut tuntemaan tytärtään näinä vuosina — ja nyt hänestä tuntui, että hän oli jo kauan aavistanut tämän voivan loppujen lopuksi tehdä jotakin tämän kaltaista. Hänen olisi pitänyt tehdä tehtävänsä ennen —.
Eirikillä oli jotakin sen kanssa tekemistä, sen hän nyt näki. Hän oli vihannut vaihdokkaan valehtelemishalua omana irvikuvanaan, vihannut hänen epävakaista mieltään, vihannut häntä, koska hän ei milloinkaan jaksanut toteuttaa tekemiään päätöksiä. Niin, olihan hän nainut sen porton. Sen Eirik oli kyllä tehnyt. Ja hän oli rakastanut Eirikiä, joka valehteli ja kerskaili ja seurasi kaikkia päähänpistojaan ja peräytyi kaikilta alkamiltaan teiltä — rakastanut tätä vierasta oliota, jonka hän oli saanut niskaansa, tätä kummitusta, joka oli imenyt hänestä verta, kunnes heistä oli tullut oikea isä ja poika. Murhatun miehen poika oli kostanut hänelle isänsä puolesta yhtä salaa, kuin hän oli murhannut Tveitin.
Hänestä tuntui, että hän oli nähnyt tämän kaiken kuin salaman valossa sinä hetkenä, jolloin Eirik juoksi häntä kohti tappara iskuun kohotettuna ja hän oli kohottanut otsansa — oli ollut iloa kaikessa siinä, että hän nyt näkisi lopun. Silloin oli tappara käännetty kostajapojan kädestä syrjään —.
Ja hän tiesi sen tapahtuneen Cecilian vuoksi. Mitä hyötyä siitä tyttärelle olisi, sitä hän ei tiennyt. Mutta tytär oli nuori — hänellä oli pitkä elämä edessään elettävänä ja kuoltavana, jos hän teki kuten isä oli tehnyt. Hän näki, että hän tahtoi päästä jostakin kauheasta — ja hän ajatteli kolmea kasvavaa pikku poikaa, isän surmanneen äidin lapsia. Mutta vieläkin pahemmin olisi, jos heidän pitäisi kasvaa hänen huostassaan, ja hän kulki säilyttäen sellaista salaisuutta. Hän käsitti sen tulevan tavalla tai toisella pelastukseksi heille kaikille, jos hän nyt laski Cecilian jalkojen juureen sen ruumiin, jota hän oli laahannut muassaan näin kauan: »Katso — ja pidä itsestäsi huolta, ennen kuin on liian myöhäistä sinullekin—.»
Ehtoopäivä oli pitkälle kulunut hänen soutaessaan länsipuolta pitkin kaupunkilaisten siltojen viertä: siinä oli Claus Wiephartin silta ranta-aittoineen — siihen hänelläkin on ollut tapana laskea — Miklegaardin silta, Klemensinkirkon ja Joninsilta — piispankartanon siltoihin asti. Ja hän vastasi kylmästi ja terävästi, kun joku nuori nalikka tuli sillan laidalle ja huusi epäkohteliaalla äänellä, ettei hän saanut laskea venettään siihen. Olav vastasi laskevansa tähän ja että hänellä oli asiaa piispankartanoon — samassa hän muisti ettei hän ollut pukeutunut eikä varustautunut kaupungin käyntiä varten ja häntä suututti se noustessaan piispan pihaa kohti.
Puolen tunnin kuluttua hän seisoi kapealla aukealla piispankartanon jaHalvardinkirkon hautausmaanaan välissä.
Piispa makasi kuolemaisillaan. Kukaan ei ennättänyt häntä kuunnella tai vastata hänelle sen enempää. — Ihmiset juoksivat kartanossa edestakaisin. Helge-herran sairaus oli tullut niin äkkiä ja vielä näin pääsiäisjuhlan edellä — Se oli totta, huomenna oli palmusunnuntai, hän oli sen kokonaan unohtanut —
Hän ei ollut ajatellut, ettäsellaistavoisi tapahtua, — kun hän vihdoinkin oli valmis heittämään aseensa ja antautumaan, ei kellään ollut aikaa ottaa häntä vastaan. Ja nyt hän tunsi, että kuoleman kaltainen rauha olikin ollut äärimmäistä jännitystä, sillä nyt hän oli kylmässä värjöttävä — ja epätoivoinen, sillä hänen oli pakko yrittää vielä kerran; nyt hänestä tuntui tämä viivytys sietämättömältä.
Olav seisoi eikä tiennyt minne mennä. Sumu oli muuttunut tihkusateeksi. Suuret, aukean ympärillä olevat kivirakennukset — piispankartanon kiviseinä, kirkkomaan aitaus ja tuomiokirkon mahtava koko raskaine torneineen ja sateella kiiltävine lyijykattoineen — näyttivät vieläkin suuremmilta sateessa, joka teki ne mustiksi. Mutta kirkkomaan aidan ylitse ojentelevat poppelit näyttivät avaavan lehtiään, joista läksi voimakas tuoksu, ja ruoho pursusi rehevänä aukean mukulakivien tornista.
Hän ei jaksanut mennä Clausin luo, istua siellä ja kuunnella kauppiaitten lörpöttelyä. Eikä levysepänkään luo. Hän oli ollut Oslossa yhden ainoan kerran Galfridin tyttären mentyä naimisiin Bjørnin kanssa. Heillä oli lapsi — ellei ollut jo tullut useampiakin — mutta hänestä tuntui, ettei hän oikein jaksanut kuullakaan tästä pojanpojastaan; hän pelkäsi kuin ruttotautinen tulla lähelle Bjørnin elämää.
Jossakin lähellä alkoi kirkonkello soida kovaa ja terävästi — se oli Olavinluostarista; torni kohosi kirkkomaan aidan toisesta päästä. Kaksi saarnaajaveljestä tuli samassa nurkan takaa; pää hupun peitossa he riensivät sateesta suojaan, niin että liehuvan kaavun alta pisti valkoinen paita esiin. Olav katsoi heidän jälkeensä; lyhyempi oli varmaankin vanha veli Hjalm, mutta tämä ei suinkaan tuntenut häntä enää; siitä olikin jo vuosia, kun hän viimeksi oli pistänyt jalkansa luostariin.
Olav seurasi heitä. Hän voisi sentään mennä Olavinkirkkoon, siten hän saisi aikansa kulumaan. Sitten hän saisi keksiä yöpaikan sellaisen, missä ei tarvinnut puhua, mitä kotona Hestvikenissä oli tapahtunut.
Kirkon ovessa häntä vastaan tuli suuri, keltainen koira juosten ja sitä seurasi takaa ajaen maallikkoveli; he olivat törmäämäisillään vastakkain. »No, sinäkö, Olav Auduninpoika siinä oletkin?» munkki sanoi iloisesti. »Me emme ole nähneet sinua luonamme sen jälkeen kuin — Mutta sinä oletkin kenties tullut tapaamaan isä Finniä, luullakseni — niin, kylläpä hän ilostuu sinut nähdessään — sinä olit hänen isänsä hyvä ystävä, muistaakseni. Ja nyt hän suorittaa saman toimituksen kaupunkilaisille, jonka hän aamulla piti latinaksi —», puhelias maallikkoveli nyökäytti ja pujahti pois kuorin sivuovesta.
Olaville selvisi, että pitkä, vanhahko munkki, joka seisoi kuoriin johtavien portaitten päässä ja puhui — oli varmaankin Arnvid Finninpojan lähinnä vanhin poika. Viimeksi Finnin nähdessään tämä oli Hamarin koulussa oppilaana. Nyt oli munkin kiiltävää, kaljua päälakea ympäröivä lyhyeksi leikattu tukka hopeanharmaa ja kapeat, ahavoituneet kasvot ryppyiset.
Hän ei muistuttanut isäänsä — ei kukaan Arnvidin pojista muistuttanut häntä, he olivat kauniita, kuten äidin kerrotaan olleen. Veli Finn oli suora ja laiha, hän oli hyvin rauhallinen seisoessaan puhumassa, valkoisessa nutussaan, suuri, musta vaippa harteillaan; hänellä oli kirkas, kaunis ja rauhallinen ääni:
»— mutta se osa, joka oli maassa, muistuttaa meille Jumalan näkymätöntä voimaa ja salattua viisautta. Tätä osaa voidaan sanoa ristin juureksi, se kantaa ihmissilmiltä näkymättömänä ristin runkoa, oksia ja kalliita hedelmiä. Sellainen merkki on meille annettu, jotta me muistaisimme pelastuksemme lähteneen siitä juuresta, joka on Jumalan näkymätön viisaus.
»Mutta mitä meitä hyödyttää, hyvät veljet, selittää ristin salaisuutta sanoin, ellemme me näytä teoillamme ymmärtäneemme oikein Kuninkaan sanoja: Joka ei ota ristiään ja seuraa minua, ei ole minulle sovelias. Se ottaa ristinsä ja seuraa Hänen jälkiään, joka ei pelkää tuskaa ja vaivaa rakkaudesta Jumalaan ja lähimmäiseensä ja omaan sieluunsa. Me voimme kantaa ristiä kahdella tavalla, ruumiillisesti ja henkisesti —»
Tämä oli sellainen sermo crucis, joita oli tapana pitää luostarikirkoissa paastoaikana. Olav katseli ympärilleen — siitä, kun hän viimeksi oli ollut tässä kirkossa, oli kulunut jo pitkä aika. Huone oli pitkä ja kapea ja kokolailla hämärä, kun ei yhtään kynttilää oltu sytytetty ikkunoitten edessä pimittivät Halvardin kirkkomaan suuret saarnit ja niiden takana tuomiokirkon suuri rykelmä. Ihmisiäkään ei ollut paljon — edellisen priorin huonon hoidon aikana Olavinkirkko oli menettänyt paljon entisestä maineestaan.
Olav huomasi isä Finn Arnvidinpojan saarnan olleen alkujaan tarkoitetun luostariveljille; hän puhui niin paljon katumusharjoituksista ja kurista:
»— tällä tiellä on itsekunkin otettava itsestään vaarin, sillä tässä piilee se vaara, jota sanotaan sisäiseksi ylpeydeksi: niin että me pidämme niitä veljiä huonompina, jotka jaksavat vähemmän paastota, valvoa, kärsiä kylmää ja ruoskan iskuja. Me emme kykene maksamaan Kuninkaallemme sitä piinaa, mitä Hän kärsi, ruoskan iskuja toisensa jälkeen, haavoja haavojen lisäksi — kun me rankaisemme omaa ruumistamme, on meidän varottava, ettemme luule kilpailevamme Hänen kanssaan. Mutta jos toiset tahtovat meitä kurittaa, haavoittaa tai häväistä ja heittää meidät pyövelin käsiin, tulee meidän kantaa se ilolla ja muistaa, että me nautimme kunniaa, johon me olemme arvottomat —»
Sadekuuro rapisi kirkon ikkunoita vastaan. Olav kuuli tuulen alkavan puhaltaa —. Olavin mieleen johtui ajatus — sanoisikohan hän Finn Arnvidinpojalle Oslon-asiansa? Vaikkakin asianlaita oli sellainen, ettei hän voinut pätevästi ripittäytyä muille kuin piispalle, mutta koska tämä makasi kuolevana — hän voisi sanoa Finnille olevansa täällä tunnustamassa vanhaa verivelkaa, salamurhaa, jonka hän oli tehnyt juuri silloin, kun he viimeksi erosivat, Finnin ollessa vielä poikanen; hän muisti nyt sanoneensa pojalle hyvästit koulutalon ulkopuolella samana päivänä, jolloin hän läksi Miklebøhön. Se olisi jo sillan polttamista takanaan — »Silloin me kannamme ristiä sielussamme, kun sydämemme kärsii tuskaa muitten ihmisten virheitten ja syntien vuoksi, kuten Pyhä Paavali sanoo: Kukaan ei ole niin heikko, etten minäkin tulisi heikoksi ja tuntisi hänen tuskaansa rinnassani. Hyvät veljet, me emme saa ihmetellä, jos Kuningas laskee kannettavaksemme muitten ihmisten syntejä ja suruja tai panee meitä sovittamaan muitten veljiemme rikkomuksia, koska Hän on kaikki puolestamme sovittanut. Mutta joutuessamme kiusaukseen kysymään, miten meidän on sovitettava, silloin meidän tulee muistaa, että Hän kantaa taivaat ja maat kuin pallon kädessään, vaikkakin Hän suvaitsi laskea pois kaikkivaltiuden kuninkaan-viittansa ja pukeutua Aadamin köyhään pukuun. Hän uupui tielle kantaessaan ristiä Jorsalan linnasta, jotta Simon Kyreneläinen saisi sen suuren onnen, että häntä pidettiin kyllin arvokkaana auttamaan Jumalaansa ja kantamaan Hänen ristiään. Tämä talonpoika oli kaikkia muita maan päällä eläviä onnellisempi. Mutta Jumala antaa meidän kaikkien maistaa Simonin autuutta, kutsuessaan meidät, arvottomat syntiset, tiellä seisovasta ja ristinkulkua katselevasta kansanjoukosta ja tarjotessaan meille osaa ristin kuormasta —»
— Saarna ennätti tuskin loppua, kun Olavin tuntenut vanha maallikkoveli saapui. Hän kulki edellä puuhakkaana ja puheliaana ja vei hänet keskusteluhuoneeseen; nyt hän kertoisi isä Finnille —.
»Se oli pieni nelikulmainen huone, katossa ristiholvi. Kapea, pystykaarinen ovi oli avoinna ristikäytävään. Olav meni ovelle ja katseli, miten sade valui luostaripihan kauniille, viheriälle matolle; satoi ristikäytävällekin niin, että sade roiskui sen kivilattialta. Oli tullut kova ilma lounaasta ja hyvää se tekikin; häntä oli tämä varhainen kevät huolettanut — niin kauan kuin ei tullut vettä, joka olisi sulattanut lumen metsistä, oli kaikki epävarmaa
Suuret, tummat, ajelehtivat pilvet tekivät illan vuodenaikaan nähden pimeäksi, ja märät lyijykatot loivat kalpeaa, levotonta valoa. Saarnien suurissa, puhkeavassa latvoissa, jotka kuroittautuivat kirkon harjan ylitse, suhisi, ja ruohokentän kaivon vintti vinkui ja kitisi. Silloin aikovat Halvardinkirkon kellot soida, hiljaa kajahdellen, luostarikirkon pieni, terävä-ääninen yhtyi siihen ja sitten alkoivat kaikki kaupungin kirkkojen kellot soida.
Pilarien takaa, toiselta puolelta pihaa, tuli valkoinen munkki — isäFinn Arnvidinpoika astui häntä kohti reippaasti käsi ojolla:
»Terve, Olav Auduninpoika — sinä teit kauniisti tullessasi minua tervehtimään!»
He istuivat keskusteluhuoneessa — he eivät olleet nähneet toisiaan sen jälkeen, kun toinen oli poikanen, toinen nuori mies. Siitä oli yli kolmekymmentä vuotta.
Olav kyseli Finnin veljiä, sukulaisiaan Steinfinninpoikia ja Haakon Gautinpojan lapsia Bergistä. Finn vastasi, mutta sanoi, ettei hänellä ollut aivan viimeisiä uutisia: hän oli vasta palannut kaksi vuotta kestäneeltä ulkomaanmatkalta ja sitä ennen hän oli ollut Nidarossa subpriorina, mutta nyt hän aikoi palata Hamariin, omaan luostariinsa.
»Mutta nyt on aika mennä kompletoriumiin. Viivytkö sinä täällä kaupungissa jonkin aikaa?»
Olav vastasi, ettei hän sitä tiennyt. »Minun vävyni on kuollut vast’ikään —»
»Missä sinä asut — mutta sinulla lienee itselläsikin talo Oslossa?»
Kuultuaan, ettei Olavilla vielä ollut yösijaa, isä Finn ehdotti, että hän jäisi tänne yöksi. Vierastupa oli täynnä, mutta toisessa kerroksessa olisi mahdollisesti jokin vierasselli tyhjänä — hän menisi heti kysymään priorilta:
»Minulla on näinä päivinä ennen kotiin lähtöä monenlaista puuhaa — mutta minä puhelisin mielelläni sinun kanssasi enemmänkin — sinä olit isäni paras ystävä ja on helpompi saada keskusteluun tilaisuutta sinun täällä asuessasi.»
Olav istui vierashuoneessa iltapuuroa syöden, niin ei ollut sisällä kuin muuan sairas mies, joka makasi eräässä vuoteessa ja valitti unissaan; toiset vieraat olivat menneet kirkkoon laulua kuulemaan. Olav työnsi kulhon luotaan, nojasi päätään seinään ja tuijotti kynttilään — hän kuuli kirkosta kuoron laulua ja ulkopuolella lätisi sade ja tuuli ulvoi. Sitten alkoi kuulua ulkoa laattakiviltä askelten kopinaa — munkit palasivat kirkosta. Ja nuori maallikkoveli seisoi ovella lyhty kädessä viitaten häntä tulemaan – täällä oli nyt hiljaista huomiseen aamumessuun asti.
Maallikkoveli asteli hänen edellään ja käytävää pitkin, avasi oven ja asetti lyhdyn sellin lattialle.
Se oli pienen pieni, harmaakiviseinäinen huone. Yhdellä seinällä oli kapea makuulavitsa ja kirjoitusteline, rukousjakkara edessä sekä ristiinnaulittu sen yläpuolella pienen kaari-ikkunan alla, joka oli suljettu ruutuluukulla. Luukku kolisi ja louskutti tuulessa. Olav avasi sen ja katseli levottomaan kevätyöhön — pitkin kiiltävän märkiä, jyrkkiä ristikäytävän kattoja alas viheriälle pihalle kaivoineen ja tuulenpuuskissa kitisevine vintteineen. Siitä oli pitkä aika, kun hän viimeksi oli ollut tällaisessa huoneessa näin korkealla, niin että hänestä tuntui, kuin hänet olisi pantu tornivankilaan —.
Hän riisui päällysvaatteensa ja laskeutui lavitsalle. Hän ei voinut nukkua hän makasi kuunnellen myrskyävän ja sateisen yön kaikkia ääniä.
Edellisen yön hän nukkui Saltvikenissä — tietämättä mitään Cecilian hurjasta teosta. Ei siitä sen pitempää aikaa ollut. Koettaessaan koota muistoissaan, mitä kaikkea oli tapahtunut sen jälkeen, kun hän tapasi Eirikin veräjällä eilisiltana myöhään, hänestä tuntui viime vuorokauden tapausten rikkaus olevan samanlaista kuin jos olisi heittäytynyt syvään kuiluun. Hän oli nyt joutunut tien päähän ja jyrkänteeseen.
Hänen mieleensä muistuivat Finnin sanat Simon Kyreneläisestä — olikohan hän ajatellut isäänsä —? Arnvid oli ollut juuri sellainen mies, jonka sai kutsua joukosta tarttumaan ja auttamaan jokaisen ohikulkevan tuomitun kuormaa. Ja ehkäpä hän olikin juuri sen vuoksi ajatellut sydämessään Arnvidin olevan toisenlaisen kuin muut miehet. Arnvid oli niin rohkea, ettei hän pelännyt kumartua tarvittaessa, jos joku halusi laskea ristinsä hänen kannettavakseen. Hän ei ollut pelännyt seurata niin läheltä Kuninkaan askeleita, että hänkin sai osansa sekä kansan sylystä että ivasanoista.
Jospa hän itse olisi ollut yhtä rohkea kuin Arnvid — hän olisi kuuluttanut Tveitin murhan ensimmäisessä ihmisasunnossa. Ja hän oli pakottanut Ingunnin kätkemään lapsensa kauas erämaahan oikeudettomana, nimettömänä, suvuttomana — kunnes hän näki Ingunnin tekemän vääryyden musertavan hänet ja Olav otti sovittaakseen vääryyden uudella vääryydellä. Hänen olisi pitänyt puolustaa pojan oikeuksia alusta alkaen — kutsua Ingunn Steinfinnintyttären pojaksi, vaikkakin hän oli avioton, antaa hänelle äitinsä perintö ja antaa hänelle äidin mieheltä kuuluvaa tukea ja turvaa. Jos hän olisi ollut Arnvidin kaltainen, hän olisi vain tehnyt mikä on oikein; hän olisi ollut mies, elänyt viekoitellun naisen kanssa, kunnioittanut häntä, jolle oli luvannut uskollisuutta Jumalan kasvojen edessä, ja rakastanut häntä, jolle oli antanut rakkautensa siitä asti, jolloin hän oli oppinut pitämään yhdestä enemmän kuin toisesta.
Niin, ehkäpä hänellä silloin olisi ollut rohkeutta kuunnella omantuntonsa ääntä, joka puhui Tveitin puolesta: se hölmö ei edes itse tiedä, mitä on tehnyt, hän on samanlainen älytön nalikka kuin sinä itse olit astuessasi vielä lapsenkengissä häävuoteeseen —.
Mutta synnin tehtyään hänellä olisi pitänyt olla rohkeutta tunnustaa se: minä valehtelin itseni vapaaksi kasvatusisäni loukkaamisesta ollessani nuori ja ajattelematon ja raisu, mutta sen miehen, joka oli ajattelemattomuudessaan minua loukannut, minä tapoin. Sillä minä luulin, etten voisi elää, ellen kostaisi jonkun tahratessa kunniaani. Minä luulin olevan helpompaa elää tahrattuna, jos itse olin tahrannut maineeni — kunhan vain kukaan ei tiennyt tahrasta mitään. Sellaisen asian vuoksi minä tulin Herralleni Juudaaksi, kuormituin raskaimmilla synneillä, kunnes ne olivat niin raskaita, että painuivat minun heikkouttani haarniskan tavoin.
Hän oli ollut niin arka ihmisten tuomiolle — hän, joka oli luullut olevansa välinpitämätön ihmisten arvostelusta. Sillä hän ei janonnut päällikön valtaa ihmisiin nähden, ei pyrkinyt heidän parissaan rikkauteen, jos hänen olisi pitänyt viekkaudella ja taipuisuudella saavuttaa rikkautta, ei pyrkinyt kenenkään ystäväksi, josta hän ei pitänyt, ei havitellut sellaista onnea, joka tekee ihmisen lihavaksi ja laiskaksi — hän oli vain tahtonut olla heidän keskellään, kuten tammi pikku metsässä —.
— Ja hän näki, että hänet oli juuri tarkoitettu sellaiseksi. Jumala oli antanut hänen periä uskollisilta, rohkeilta ja hurskailta esi-isiltä, mitä hän oli luvannut vanhurskaitten jälkeläisille: julmuutta vihaavan mielen ja sydämen, joka ei pelkää pimeitäkään päiviä, joka ei salli minkään vihollisen pelättää itseään — ainoastaan ne ihmiset, joita rakastaa, voivat saada hänet kaikkeen —.
Jumala, hyvä Jumalani, joka rakastat meitä kaikkia, joka rakastat minuakin — jota minäkin olen kerran rakastanut. Kunpa minä olisin valinnut Sinut, valitessani suurimman rakkauteni!
Hän näki olleensa tavallaan oikeassa, arvostellessaan itseänsä, kuten oli tehnyt — hän oli vain unohtanut hoitaneensa omaa hyväänsä, kuten vasalli hoitaa läänitystään hallitsijansa vallan alla. Ja hän oli tehnyt kapinan, rikkonut uskollisuutensa ja autioittanut maansa —.
Hänen olisipitänytkasvaa tammen tavoin, kärsivällisesti ja lujasti kuten se, tarjoten suojaa ja turvaa allaan jokaiselle sitä sieltä etsivälle. Mutta hän ei ole voinut kasvaa toisenlaiseksi kuin miksi hänet oli luotu — sisäinen vaurio oli vain kuluttanut hänen ydintään, niin että hänestä oli tullut ontto, näivettynyt ja hedelmätön. Hän ei ollut jaksanut ketään suojella, niin että siitä olisi ollut mitään hyötyä: Ingunnista lähtien aina sellaisiin asti kuin Anki ja Liv lapsineen hän oli yrittänyt olla suojelijana, mutta turhaan. Hän oli tuhlannut rikkautensa taisteluun oikeata isäntäänsä vastaan — mutta kuten anteliasluontoinen mies jakelee vieläpä varastettujakin tavaroita, samoin hänkin oli ottanut vastaan jokaisen luokseen tulevan — vaikkei hän sitten valmistanutkaan muuta kuin renkien kestejä ja kerjäläisten häitä.
Simon Kyreneläinen — nyt hän muisti nähneensä saman kuvan jo kerran ennenkin, monta vuotta sitten Englannissa — nähdessään oman, kuoleman iskun saaneen sielunsa unessa ja hänen oli täytynyt seisoa syrjässä köyhien miesten mennessä Herran Ruumista nauttimaan.
Minkähänlainen olisi Simon Kyreneläisen mieli ollut pääsiäisaamuna, jos hän olisikin kieltäytynyt hänelle ristiä tarjottaessa, jos hän olisi pujahtanut pilkkaajien joukkoon —
— Hänelläkin oli ollut lapsia — niiden nimet olivat Aleksander ja Rufus. Hän oli kerran kuullut, mitä näistä Simonin pojista oli tullut: pyhimyksiä ja kruunatuita veritodistajia Olav valvoi maaten, kunnes kuuli kirkosta kaukaista laulua. Kuunnellessaan aamumessun säveleitä, jotka hukkuivat tuontuostakin tuuleen, hän nukkui.
Hänen herätessään aamu oli jo pitkälle kulunut. Nytkin laulettiin — hän arveli siellä olevan palmunvihkimisen ja sitten tuli juhlakulkue, joka kulki kirkon ympäri. Olav jäi makaamaan — hänessä puhkesi uudelleen harmi: miten hän olikin lähtenyt aivan näin arkitamineissaan. Hänen tullessaan alas karkeissa, vanhoissa työvaatteissaan ja painavissa saappaissaan oli jumalanpalvelus jo pitkällä; kuorista kuului:
»Passio Domini nostri Jesu Christi secundum Mattheum.»[Palmusunnuntaina lauletaan P. Matteuksen evankeliumin 26. ja 27. luku;kärsimyshistoria lauletaan tiistaina P. Markuksen, keskiviikkona P.Luukkaan, perjantaina P. Johanneksen mukaan.]
Hän seisoi niin, ettei voinut nähdä laulavia pappeja. Ja tänään oli pitkä teksti, niin ettei hän siitä osannut sanasta sanaan muuta kuin jonkin palan sieltä täältä. Hän seisoi oven suussa vanhaan, ruskeaan vaippaansa kääriytyneenä, ja kirkas, voimakas miesääni, joka nousi ja laski evankeliumin laulun mukaan, kuljetti häntä tuttujen sanojen ja nimien ohi — Pascha — traditur ut crucifigatur — Caiphas — ne olivat kuin merimerkkejä, joistahan tunsi, missä oltiin. Nyt Jeesus meni opetuslapsineen Betaniaan pitaalisen Simonin huoneeseen ja istuutui pöytään, nyt saapui Maria Magdaleena ovesta kantaen voideastiaa, antaakseen Jumalalle, mitä hänellä oli kalleinta. Ja Joudan terävä ääni pilkkasi naista.
Ja toinenkin ääni, suurempi ja kauniimpi, liittyi lauluun — kuninkaan omat sanat, jotka puolustivat Mariaa ja ylistivät hänen anteliasta rakkauttaan.
Olav odotti niitä sanoja, jotka hän tunsi ja jotka olivat kuin tulisella raudalla poltetut hänen sydämeensä eivätkö ne jo pian tule? Eivät ne niin kaukana ole. Niin, nyt ne jo lähenivät — nyt hän lähetti opetuslapsensa kylään valmistamaan illallista. Nyt —:
Hänen sydämensä löi, niinkuin se särkyisi ontelossaan, kun voimakas, kaunis ääni kaikui kuorista:
»Amen dico vobis, quia unus vestrum me traditurus est —.» [»Totisesti sanon teille: yksi teistä kavaltaa minut.»]
Evankelista lohdutti lyhyin säkein, ja sitten liittyi koko opetuslasten kuoro, voimakkaasti ja liikutettuna:
»Numquid ego sum, Domine?» [»En suinkaan minä se ole, Herra?»]
Olav tunsi hien nousevan koko ruumiista Kristuksen äänen kuuluessa. Ja sitten seurasivat ne sanat, jotka olivat kuin poltetut hänen sieluunsa:
»Vae autem homini illi, per quem Filius hominis tradetur: Bonum erat ei si natus non fuisset homo ille.» [»Voi sitä ihmistä, jonka kautta ihmisen poika kavalletaan: parempi olisi sille ihmiselle, ettei hän olisi syntynyt.»]
Evankelista lauloi: »Respondens autem Judas qui tradidit eum, dixit» [Sanoi myöskin Juudas, joka hänet kavalsi] — ja Juudan korkea ääni seurasi:
»Numquid ego sum, Rabbi?» [»En suinkaan minä se ole, Rabbi?»]
Kristuksen ääni vastasi:
»Tu dixisti.» [»Sinäpä sen sanoit.»]
Olav oli painanut päänsä rinnalleen ja nostanut vaipan, niin että se peitti toisen puolen kasvoja. Karkeasta vaatteesta läksi tallin ja veneen ja kalan haju. Hän seisoi keskellä pyhäpukuisia ihmisiä eikä ollut juhlapuvussa —.
Tutut sanat soivat laulussa. Nyt he kulkivat öljymäelle — mutta Olav katseli sitä ikäänkuin kauempaa: kuten Juudas seisoi jossakin linnassa katsellen heidän jälkeensä. Hänet oli nyt työnnetty pois, nyt tiesivät kaikki hänen toverinsakin sen, mitä vain Jumala ja hän itse oli tiennyt, hänen illalla mennessään muitten mukaan pöytään.
Näyt siirtyivät yhä kauemmaksi pimeään. Jumala itse makaa puitten alla maassa: Tristis est anima mea usque ad mortem —. Mutta opetuslapset nukkuvat mitään tietämättä. Linnanmuurin portista tulevat vahtisotilaat soihduin ja kiiltävin keihäin, Juudas kulkee edellä tietä näyttäen. Pyhä Pietari herää unesta, hän kiskaisee miekkansa nuorena ja rohkeana huotrastaan ja aikoo heittäytyä Herransa ja vihollisten väliin — hän huitoo kuin mikäkin saamaton, iskee palvelijalta korvan —ja nähdessään ylivoiman ja kuullessaan Herran rauhallisen vastauksen sitä ymmärtämättä hän heittää miekan käsistään ja juoksee pois. Kristus seisoo jälleen yksin, Hän ojentaa hyväntahtoisesti kätensä sidottaviksi — sitä on mahdotonta ymmärtää. Mutta kuka on nähnyt sen ristin osan, joka on maassa, ken tuntee ristin juuren —?
Olavin ympärillä yrittävät miehet ja naiset päästä istahtamaan ja polvilleen — se ei tuntunut loppuvan ensinkään, yhä jatkui ihmisten kuulustellessa vihamielisesti Luojaansa ja kansan suurena kuorona kaikuva ääni: Crucifigatur! Ja taas uudelleen: Crucifigatur! Pitkä tie kaupungista pääkallon paikalle, ristiinnaulitsemisen kauhut — ja pilkka, joka ei vieläkään lopu —.
Viimeisen ristiltä kuuluvan kovan huudon jälkeen, jolloin Hän antoi henkensä, laulu äkkiä katkesi ja kirkkokansa polvistui, kuten tämä kuolemanhiljaisuus olisi sen lyönyt maahan.
Evankelistan ääni kuului hänen alkaessaan kummallisen lempeältä, kun hän tavallisella pyhänuotillaan lauloi haudan valmistamisesta ja fariseusten rikkiviisaista neuvotteluista Pilatuksen kanssa.
Messu seurasi heti evankeliumia kuten samasta portista — se osoitti jälleen Jumalan armon mahtavuuden ja ihmisten petollisuuden kauheat salaisuudet. Piinaviikko läheni ihmissukua kiirastorstaineen ja pitkäperjantaineen; Pyhä Markus ja Pyhä Luukas ja Pyhä Johannes toisivat kukin todistuksensa julki. Ja pääsiäispäivä koko kauhean viikon jälkeen tuntui olevan saavuttamattoman kaukana —.
* * * * *
Kun Olav palasi majapaikkaan, oli se niin täpötäynnä kansaa, että hän pysähtyi neuvottomana ovelle. Kaksi maallikkoveljeä tuli kovaa vauhtia kantaen höyryäviä ruokakuppeja, kaksi muuta seurasi tuoden olutkannuja: oli jo päivällisaika menossa ja majapaikan vieraitten nenänpäät olivat valkoiset pitkästä paastosta, ja he olivat nälkäisiä kuin sudet.
Toinen maallikkoveljistä oli sama, joka oli illalla vienyt hänet vierasselliin. Huomattuaan Olavin hän tarttui häneen ja laahasi hänet väkisin kunniapaikalle, talonpoikahan oli Hamarin priorin ystävä —. Hän koetti pakottaa Olavia nauttimaan sekä ruokaa että juomaa, mutta Olav ei saanut menemään mitään alas.
Niin pian kuin hän suinkin saattoi sen tehdä olematta epäkohtelias hän nousi pöydästä, meni selliin ja paneutui maata. Hän nukkui heti siihen asti, kunnes nuori maallikkoveli hänet herätti sanoen: »Isä Finnillä olisi nyt aikaa —»
Olavin tullessa keskusteiuhuoneeseen, jossa Finn Arnvidinpoika istui odottamassa, siellä oli muitakin ihmisiä: kaksi nuorta munkkia, niin yhdennäköistä, että Olav luuli heitä kaksoisveljiksi, istui erään naisen, heidän äitinsä, ja muutamien nuorten neitosten kanssa. Koko perheellä oli sama tulipunainen tukka ja pisamainen iho, pystynenä ja vaaleansiniset silmät; he kertoivat kotipuolen uutisia Olav kuunteli niitä puolella korvalla, kuunnellen samalla isä Finnin kertomusta isänsä viime ajoista.
Olav istui maahan katsellen; hänen kätensä puristi tikaria, hän veti sen puolittain ulos huotrasta ja työnsi sen jälleen takaisin. Sitten hän keskeytti toisen, tämän rauhallisesti ja hillitysti kertoessa:
»Niin, Finn — sinun isäsi tiesi siitä, mistä nyt aion sinulle puhua. Hän neuvoi ennen kuolemaansa minua tekemään sen, mitä varten nyt tulin tänne.» Sen enemmän ajattelematta Olav nousi, seisoi suorana, ja mikäli hän koroitti ääntään, hiljensivät sukulaiset toisella penkillä puhettaan ja kuuntelivat:
»Minä olen kerran nuoruudessani tehnyt murhan, jota en ole ennen tunnustanut. Arnvid, sinun isäsi, tiesi siitä, mutta silloin en tahtonut tehdä sitä, mitä hän pyysi minua tekemään — tunnustamaan rikokseni ja sovittamaan syntini. Mutta se, mitä äskettäin kotonani tapahtui — minun vävyni murhattiin hänen nukkuessaan, emmekä me tiedä, kuka sen on tehnyt — se pakotti minut tulemaan tänne piispan luo. Minä en tiennyt mitään sinun kaupungissa olostasi.»
Finn Arnvidinpoika oli myöskin noussut. He seisoivat katsoen toisiaan silmiin. Sitten isä Finn meni toisen joukon luo, joka seisoi tuijottaen. Hän kuiskasi jotakin nuorille munkeille. Punatukkaiset läksivät heti huoneesta, ja Olav seisoi yksin Arnvidin pojan kanssa.
Munkki laski kätensä hänen olkapäilleen.
»Jumalalle kiitos», hän virkkoi kiivaasti.
»Onko sinun isäsi kertonut tästä sinulle?» Olav kysyi katsellen toista silmiin — Finn oli häntä paljon pitempi.
»Ei. Mutta nyt minä ymmärrän paljon paremmin yhtä ja toista, mitä hän laski sydämelleni että minun pitäisi joka päivä lukea Miserere kaikkien niiden miesten puolesta, jotka kantavat tunnollaan tunnustamattomia syntejä ja muutakin Jumalalle olkoon kiitos, että nyt tämän tahdot tehdä —. Mutta sinun ei olisi pitänyt puhua tätä vieraitten naisten kuullen —»
»Minä en ole varma siitä, että olisin puhunut sinulle kahden kesken.Mutta nyt olen repinyt kaikki sillat takanani.» Olav naurahti.
Munkki tuijotti häneen hetkisen. Sitten hän nyökäytti ääneti.
»Nyt Helge-herran maatessa kuolemaa tehden», Olav sanoi, »eikä kukaan tiedä, kuka tänä aikana on hänen tilallaan — viransijainen vai penitentiarius vai miksi sitä kutsutaan —.»
»Minä otan siitä itse huomenna selvää, Olav.»
»Mutta nyt minä menen. Minä olen nyt mielelläni yksin —»
»Niin, tietysti. Minä ymmärrän sen.»
He tarttuivat lujasti toisiaan käteen. Olav meni huoneeseensa, laskeutui vuoteeseensa ja nukkui heti. Hän nukkui, kunnes nuori maallikkoveli toi hänelle illallista. Olav söi ja paneutui jälleen maata. Jumala, hyvä Jumala, miten hyvä on olla revittyään kaikki sillat takanaan.
* * * * *
Tultuaan seuraavana aamuna ristikäytävälle ja aikoessaan mennä kirkkoonFinn Arnvidinpoika tuli häntä vastaan:
»Olav — etkö sinä tiedä — niin kauan kuin et ole tunnustanut tätä syntiäsi laillisella tavalla, et sinä saa astua kirkkoon. Minä huomautan tästä sinulle, sillä sinä tiedät kokoavasi vielä enemmän vastuuta, jos tätä kieltoa rikot —»
Olav pysähtyi hämmästyneenä. Tiesihän hän sen — hän oli pannassa aivan yhtä hyvin kuin jos hänet olisi kirkossa julistettu pannaan. Mutta hän oli uhmaillut niin kauan, ollut varkain siellä, missä ei ollut lupa olla, ja harjoittanut Jumalaa kohtaan varkautta, että hän oli unohtanut lopulta —. Hän ei vastannut mitään, kääntyi vain ja läksi takaisin pitkin ristikäytävää.
Isä Finn seurasi häntä, tarttui hänen käsivarteensa.
»Sinun on muistettava, Olav — ymmärräthän sinä latinaa?»
»Ymmärrän vähän —»
»Muista nämä sanat, jotka Pyhä Ambrosius on kirjoittanut: Novit omnia Deus, sed exspectat vocem tuam, non ut puniat sed ut ignoscat. Jumala tietää kaikki, mutta Hän toivoo kuulevansa sinun äänesi, ei rangaistakseen, vaan unohtaakseen.»
Olav nyökäytti.
Selliin päästyään hän vaipui ristiinnaulitun eteen.
Olihan hän sen tiennyt, mutta hän oli unohtanut. Tämä oli ensimmäinen, mikä joutui hänen kannettavakseen — hänen täytyi jäädä kirkonoven ulkopuolelle. Hän huomasi sieltä näinä vuosina hakeneensa ravintoa — kuten henkipatot Tanskan herrat olivat eläneet ryöstelemällä omia rantojaan.
Hän otti ristiinnaulitun kuvan pöydältä ja suuteli Vapahtajan kuvaa.
Herra, minä en ole sen arvoinen, että säälisit minun hätääni ja antaisit minulle rauhan!
Hän oli tehnyt ajatuksissaan tunnustuksen jo monta monituista kertaa, koko elämänsä syntien ketjun — aina siitä asti, jolloin hänen ylpeytensä oli ollut lapsellisuutta; hän oli hätävalhein ja pikkupetoksin astunut niiden miesten silmien eteen, joihin hänen pojansydämensä oli kiintynyt, jotta hän pääsisi heidän joukkoonsa. Alussa ei ollut sen suuremmista asioista kysymys, kuin että hän pelkäsi heidän nauruansa, jos he huomaisivat hänen olleenkin vain kiivaan itsepäisen ja herkkäsydämisen lapsen, vaikka hän toivoi, että he pitäisivät häntä viisaana, järkevänä ja lujaluontoisena. Mutta hän oli leikkinyt tätä leikkiä totuuden kanssa, kunnes hänestä oli tullut salamurhaaja, valapatto, Pyhyyden häpäisijä; hän oli takonut omia kahleitaan rengas renkaalta ja hän oli latonut kiven kiven päälle omaan vankitorniinsa. Kunnes kävi niin, että kun hän ajattelemattoman rohkeana ponnahti pystyyn, ketju kesti, ja aina, kun hänen sydämensä riensi niitä kohti, jotka sitä kutsuivat se törmäsi kiviseinää vastaan ja putosi takaisin.
Katua — nyt hän käsitti, ettei hänelle suotaisi niin pitkää elinaikaa, että hän ennättäisi kaikkea kaduttavaansa nähdäkään. Jos hän olisi valinnut uskollisuuden Herraansa kohtaan, ei hän milloinkaan olisi katunut, vaikka olisi jaksanut kantaa hartioilleen ottamiaan kuormia. Hän ei voinut katua, että oli avannut ovensa jokaiselle hänen lietensä äärellä suojaa pyytäneelle — mutta hän ei voi milloinkaan kyllin katua hoitaessaan itseään siten, että he joutuivat asumaan ikäänkuin pitaalisen miehen luona.
Ei mitään voinut tehdä tekemättömäksi. Cecilia oli kotivuonon rannalla murhaamansa miehen ruumiin ääressä; kolme vaaleaa, hiirenkorvaista poikaa seisoi hänen vieressään, neljäs lapsi lepäsi hänen sydämensä alla ja hän oli murhannut heidän isänsä.
Miten hän oli saattanutkin olla kuuro omalle sydämelleen sen sanoessa: älä luota mieheen, joka petti ystävänsä poikana ollessaan. Hän oli niin kauan kuljeskellut varjojen keskellä eksyksissä, ettei hän uskonut omien silmiensä todistusta: Jørund ei ollut oikea mies hänen ainokaiselleen. Eikä hän ollut sitten tehnyt mitään — vaikkakin hänestä nyt tuntui, että hän oli käsittänyt jotakin voivan tapahtua. Tämä puoliso, jota hänen tyttärensä oli puoltanut sanoin ja töin, yhtä uskollisesti kuin miekka on vyössä isännälleen uskollinen — hän, Jørund, tulisi koettelemaan Cecilian kärsivällisyyttä kerran liian paljon ja silloin Cecilia kääntyisi häntä vastaan. Olav muisti tytärtään pienenä: sähisevän taistelunhaluinen, terävine, vaaleine silmineen, joita kaarsi vallaton, liinanvalkea tukka. Oliko hän uskonut Ceciliasta tulevan toisenlaisen, vaikkakin elämä häntä opettaisi ja koulisi —? Sekä karhua että haukkaa voi kyllä kesytellä, niistä ei sittenkään tule kesyjä.
Nyt oli liian myöhäistä, eikä hän voinut tehdä muuta kuin rukoilla Jumalaa auttamaan. Ylpeyttä ja ylimielisyyttä olisi, jos hän pyytäisi Jumalaa käyttämään häntä avuntuojana. Hänellähän oli edessä lähtö pois ihmisten parista — yksinäiselle katumuksenharjoittajan tielle. Ja kiittää siitä, että saa niin tehdä.
Hän ei ainakaan voinut saada Ceciliaa kanssaan. Ennemmin hän seuraisi Jørundia kuin lähtisi hänen mukaansa, oli Cecilia sanonut. Jumalan nimessä, ehkäpä hän tulee toisiin ajatuksiin saatuaan kuulla, mitä hän on tehnyt.
Ensimmäinen katkera pikari, joka hänen oli juotava — oli nähdä kääntyneensä illalla liian myöhään, niin ettei hän enää voinut toivoa, että Jumala lähettäisi hänet taisteluun takaisin omana miehenään. Hän oli tehnyt tehtävänsä maailmassa loppuun eikä voinut tehdä tehtyä tekemättömäksi. Hän oli halveksinut Simon Kyreneläisen osaa — nyt hän sai murheellisena vain ryömiä ristin juurelle.
Olav otti ristiinnaulitun kuvan jälleen käteensä ja seisoi sitä katsellen. Kerran, pitkän taistelun ja tuskien viikon jälkeen koittaa pääsinaamu, ja hänkin saisi kuoleman ja kiirastulen takaa nähdä Ristin voiton ja kunnian. Mutta täällä maan päällä hän ei saisi milloinkaan nähdä valon loistavan siitä lipusta, jonka alla hänen olisi pitänyt syntymässä saamiensa lahjojen mukaan taistella.
* * * * *
Olav nosti päänsä ja kääntyi puoliksi kuultuaan oven käyvän. FinnArnvidinpoika tuli sisään. Hän puhui kuivasti ja kumman tylysti— Olav arveli sen johtuvan siitä, että toinen koetti peittäämielenliikutustaan.
Munkki sanoi tulleensa suoraan Halvardinkirkosta ja puhuneensa mestari Sigurd Einridinpojan kanssa, joka oli delegatus herra Helgen sairauden aikana ja ripitti murhamiehiä. Ja hän kuuntelisi Olavin rippiä messun jälkeen sakaristossa.
»Sinulla on siten vuorokausi valmistusaikaa. Minä valvon myöskin yön ja rukoilen, että tekisit oikean tunnustuksen. Mutta muista, että olet vanha mies, Olav — sinun on käytävä levolle, kun et jaksa valvoa. Ei hyödytä mitään pakottaa ruumistaan kestämään enemmän kuin minkä se kestää.»
Olav puristi huulensa yhteen. Mutta sehän oli totta — hän oli vanha, hän ei voinut enää luottaa ruumiinvoimiinsakaan. Arnvidin poika polvistui hänen viereensä pikku jakkaralle ja jäi siihen kädet kasvoillaan pitkäksi aikaa. Sitten hän nousi ääneti ja läksi ulos.
* * * * *
Tunnit kuluivat. Olav kuuli joskus ulkopuolelta ääniä — alhaalta pihakiviltä kuului askeleita, joku kävi ottamassa kaivosta vettä. Sade yhä loiski kattoon ja virtaili sieltä alas, tuulenpuuska kiersi taloa kohisten puunlatvoissa, kaikkialta kuului melua ja natinaa — sitten tuuli tyyntyi vähäksi aikaa. Kellonsoitto ilmoitti päivän menneen mailleen, kaukainen laulu kirkosta ja luostari-elämä meni tasaista menoaan.
Vuorokausi — odotusaika tuntui loppumattoman pitkältä. Hän piti ristiinnaulittua kädessään ja katsoi siihen tuon tuostakin — mutta hänestä tuntui kuin hänen rukouksensa olisivat tipahdelleet huulilta kuihtuneina kuten lehdet tippuvat puista syksyllä. Oliko niin vaikeaa odottaa, mutta Hän oli odottanut kolmekymmentä vuotta. Jumala odottaa ihmisiä aikojen alusta viimeiseen päivään asti —.
Pimeän tultua nuori maallikkoveli toi hänelle ruokaa — Olav näki miehen tietävän jotakin. Hän joi veden ja söi vähän leipää. Sitten hän jälleen polvistui odottamaan.
Ulkona oli yö, talossa hiljaista, sade vain valui ja tuuli tohisi ja taas hiljeni. Kerran hän meni katsomaan ikkunasta.
Vastapäätä, päätyikkunasta, loisti ruudun takaa heikko valo. Siellä mies valvoi hänen kanssaan yön.
* * * * *
Seuraavana aamuna varhain näytti siltä kuin etelätuuli olisi tarpeekseen raivonnut. Oli vähän aikaa poutaa. Aurinkokin pistäytyi sen verran näkyviin, että se kilotti märillä katoilla.
Olav nousi äkkiä Finn Arnvidinpojan astuessa ovesta sisään. Hän otti hattunsa, kietoi vaipan ympärilleen ja seurasi munkkia kapeita portaita alas ristikäytävälle.
Keskusteluhuoneesta tuli joku vastaan kovaa vauhtia — pitkä mies tummanpunaisessa vaipassa, huppu silmille vedettynä. Hän oli aivan likomärkä. Eirik siinä tuli.
»Isä! Cecilia on viaton —», hän tervehti isän veressä seisovaa saarnaajamunkkia, joka tuntui siinä seisovan muuta ajatellen. »Niin, isä, minulla olisi sinulle niin paljon puhuttavaa — mutta tämä on nyt ensimmäinen asia — hän on viaton!»
Olav tuijotti poikaan — hänen kasvoilleen levisi hitaasti puna:
»Jumalalle kiitos olkoon —» hänen äänensä kävi epävarmaksi: »Tiedätkö sinä sen varmasti — sinun ei pidä sanoa sitä, jos te sitten sanotte minulle — minä en uskalla uskoa sitä —»
»Murhaaja on löytynyt, isä. Se on Anki. Ne köyhät ihmisparat pelästyivät niin, että pakenivat lapsineen päivineen ja piiloutuivat Kaldbaekkenin luo metsään. Mutta sunnuntaina myöhään illalla Anki meni Rynjuliin pyytämään Unaa kanssaan Gudrunin luo. Lapsirukka oli jo kuollut Unan tultua. Silloin Una lähetti kotiin sanan, ja Torgrim itse tuli miehineen viemään ruumiita kylään. Silloin he löysivät tikarin ja Jørundin nutun soljen Gudrunin alta sammalmättäältä. Arnketil ei kieltänyt — tuntui ennemminkin olevan iloinen, kun se tuli ilmi, Torgrim sanoo — heidän piti tietää, etteivät hänen lapsensa jääneet kostamatta.»
Olav horjui niin omituisesti; hänen huuliltaan pääsi tukahtuneita, sorisevia ääniä, huulet muuttuivat sinisiksi, kasvot sinertyivät. Sitten hän kaatui pitkin pituuttaan niin kuin puu kaatuu.
Eirik heittäytyi vieraan munkin viereen, joka oli jo irroittamassa kaulusta ja nostamassa yläruumista syliinsä. Isän kasvot olivat tummuneet, keltainen, veristävä valkuainen näkyi luomien alta, hengitys korisi. Eirik ei ymmärtänyt munkin kasvojen ilmettä — siinä oli epätoivoa tai kauhua, jota vastaan hän koetti taistella — mutta se lisäsi pojan hätää:
»Kuoleeko hän —?»
»Ei», vastasi toinen kiivaasti. »Auta minua ja käy käsiksi, niin että saamme hänet sisään.»