--Hollannin guldeneja, jurahti Kalle.
--Paljonko on tämmöinen kymmenen guldenia meidän rahassa?
--Lienee se ainakin kaksikymmentä.
--Kaksikymmentä ja sata! Silloin meillä on, Kalle, kaksituhatta markkaa.
--Ei meillä ole vielä mitään, sanoi Kalle.
--Löytökalu on sen, joka on sen löytänyt.
--Tottahan!
--Vasta sitten, kun omistajaa ei ole ilmaantunut.
--Ne makaavat meren pohjassa! remahti Hanna.
--Hiljaa, tyttö, elä huuda! Pankaa ovi kiinni! Vedä, Helga, uutimet ikkunan eteen.
Katseita kulki ristiin, toisesta toiseen. Ei kukaan oikein tiennyt, mitä toinen ajatteli. Helga veti uutimet ikkunan eteen. Söderlingska koetti sitoa seteleitä yhteen pinkkaan, mutta hänen kätensä vapisivat niin, että hän tuskin sai sen tehdyksi. Söderling pyörähteli ja tepasteli niinkuin hätäissään jostain. Ukko istui pöydän kulmalla kasvot kiinteinä niinkuin hammasta purren, huulet samalla aukeillen, silmät älyttöminä ja tuijotti rahoihin, saamatta sanaa suustaan. Hanna väijyi Kallea, Helga keitti kahvia, kasvoilla voitonriemuinen, melkein hurmaantunut ilme.
--Ulkokariltako sinä ne löysit? kysyi Söderling.
--Sieltä.
--Oliko se ajautunut maihin?
Kalle ei vastannut.
--Oliko naapuri siellä? kysyi Söderlingska, osaamatta muuta.
--Ei.
--Et nähnyt siellä pumpulipaaleja?
--En.
--Voi, hyvä jumala, onko nyt milloinkaan kuultu, että meri antaa puhdasta rahaakin! Minne minä nämä nyt panen?
--Anna Kallelle, nehän ovat Kallen.
--Äiti panee vain ne omaan talteensa.
--Samahan se on ... yhteistähän meille on kaikki, nämä ja paalit myös....
Hänen kasvonsa repeilivät, hän tempasi esiliinansa silmilleen ja pillahti itkuun.
--Mitä siinä on itkemistä! ärähti ukki. Mutta hänenkin kasvojaan repi ja leuka järisi.
--Semmoinen summa rahaa, jolla saattaa saada mitä tahansa ...kuolinpäiväänsä saakka....
Söderlingska samassa tointui, kahmasi rahat ja lennätti ne suinpäin kaappiin ja paiskasi oven kiinni.
--Elä pane niitä sinne ... pistä ne takaisin koteloon ... pane ne kirstuun!...
--Niinpä niin ... kirstuun ... Kuinka paljon pitää antaa pois, jos omistaja ilmaantuu?
--Löytäjä saa silloin vain kolmanneksen, jos sitäkään.
--Vaan jos omistajaa ei ilmaannu?
--Silloin saa kruunu hänen osansa.
--Pitäkää suunne siinä! karjaisi ukki. Ei penniäkään pois! Mikä on löydetty, se pidetään! Sekä rahat että paalit. Lyhentämättä!
--Niin minustakin! sanoi Söderlingska.
--Vaan pitäneehän toki ilmoittaa tulliin! Eikö? sanoi Söderling.
--Ei!
--Semmoinen on kuitenkin laki.
--Laki! Mikä laki? tiuskaisi ukki, melkein kuin vimmastuen.
--Isä, rauhoittukaa ... ei nyt rakenneta riitaa ... ollaan tyytyväisiä ... hyvä kaikki, miten hyvänsä.
--Eikö kuitenkin pitäisi tehdä niin kuin on oikein, koetti vielä Söderling.
--Niinhän tehdäänkin ... niinhän tehdäänkin. Mutta nyt minun täytyy saada ruokaa ja kahvia.... Kas niin, elä seiso siinä, Söderling, niinkuin puulla päähän lyötynä ... olethan sinä sen näköinen kuin olisi tapahtunut joku kauhean suuri onnettomuus. Kas niin, onko sinulla kahvia, Helga? Kun en ole sitten aamun saanut tilkkaakaan ... tahtooko joku muukin ensin kahvia?
--Minä söisin ensiksi, sanoi Söderling.
--Ka, syö, mikset syö ... onhan siinä ruoka edessäsi.
Ruoka rauhoitti. Oli yhtäkkiä, niinkuin kaikki olisi ollut entisellään, niinkuin ei olisi mitään erikoista tapahtunut. Ei puhuttu sanaakaan. Leuvat vain ehkä toimivat tavallista nopeammin, lusikat ehkä vain vilahtelivat kupista suuhun tavallista vilkkaammin. Söderlingska joutui ennen muita valmiiksi. Silmissä viekkaan leikillinen ilme hän virkkoi:
--Saalishan on oikeastaan Helgan ja Kallen. Ne on nyt ne, jotka ovat rikkaita. Meillä muilla ei ole enempää kuin ennenkään.
--Kyllä te saatte minun löytöni pitää, sanoi Kalle.
--Ja minun myös, sanoi Helga.
Äiti oli yhä puhuvinaan leikkiä, mutta vaikka suupieli nauroi, niin silmäkulma urkki.
--Saan siis menetellä niinkuin omani kanssa? Vaikka pitäisin kaikki enkä ilmoittaisi mitään tulliin?
Kalle ei vastannut. Hän söi koneellisesti, melkein ahneesti, ajatukset jossain muualla.
--Ei ainakaan minun paalejani tarvitse ilmoittaa, sanoi Helga.
--Eikö? Miksei?
--Ei kukaan tule niitä kuitenkaan kysymään.
--Mistä sinä sen tiedät?
--Minä tiedän.
--Kuka niitä kysyisi! puuttui ukki puheeseen, poski ruokaa pingollaan. Näille tavaroille ei tule perijää eikä rahoillekaan. Se laiva, josta ne on kotoisin, on meren pohjassa. Kun rahat ja paperit kerran tulevat maihin, silloin on se laiva uponnut tai ainakin sen miehistö hukkunut. Ei tuo käärö olisi joutunut merellä ajelehtimaan, jolleivät miehetkin olisi joutuneet mereen. Kyllä kapteeni aina pitää viimeiseen asti kiinni laivansa papereista. On löydetty hukkuneita merikapteeneja, jotka ovat puristaneet niitä rintaansa vasten niin, että on täytynyt väkisin luita longistaa. Ei ne niitä eläissään hellitä.
Kalle oli lakannut puremasta, sitten hän taas jatkoi.
--En minä kuitenkaan luule, että kenenkään on tarvinnut hukkua, sanoi Helga varmasti ja iloisesti. Ovat voineet tulla jotenkin muuten.
--Mitenkä muuten? hönkäisi ukki.
--Jumala on voinut antaa ne suoraan.
--Mitenkä suoraan?
--Ka, antakaa te Helgan uskoa, niinkuin hän itse tahtoo. Ja uskokaa te, pappa, niinkuin te osaatte. Helga tietysti tarkoittaa sitä, että tämä on kuin jumalan lahja, ja niin ihmeellinenhän se onkin, ja että kun jumala antaa, niin hän antaa lyhentämättä. Olisiko tuo nyt niin kummaa, jos jumala kerran olisi antanut meillekin ja vaikka kuinka suoraan. Suurihan se on raha, mutta ovat monet saaneet suurempiakin. Meri kai kerran tahtoi palkita meillekin, maksaa monivuotiset velkansa menetetyistä verkoista ja särkyneistä venheistä.... Pidetään tavarat ja pidetään reilusti!
--Ei penniäkään pois, kun kerran on saatu!
--Silloin tapahtuu vääryys.
--Ja mikä? Ja kenelle?
--Totta laivan isännälle.
--Eihän, koska laiva kerran on vakuutettu ja lasti myös.
--Sitten vakuutusyhtiölle.
--Ei sillä ole aikaa eikä sen kannata periä merestä kaikkea, mitä siihen laivain kannelta tippuu. Sen rahoissa ei muutama kymmenkunta pumpulipaaleja paljoakaan tunnu. Vaikka tietäisivät, tuskin viitsisivät vaivautua niitä noutamaan. Olen puhunut näistä asioista herrain kanssa kuinka monesti tahansa. Niillä on ihan eri rahansa ja kassansa, joista tämmöisiin tarpeihin otetaan, eikä niiden tulot siitä yhtään lyhene, vaikka laivoja hukkuisikin. Yhtä suuria korkoja ne silti maksavat, menköön laivoja pohjaan tai olkoon menemättä. Kuta enemmän haaksirikkoja tapahtuu, sitä enemmän vakuutusyhtiöt ansaitsevat, sillä sitä enemmän ja sitä korkeammalle toiset vakuuttavat. Ja jos siinä vähän häviäisivätkin, niin herroja ne ovat, rikkaita, semmoisia kuin eilinen konsuli. Ja lyhentämättä ne ottaa. Ja mitä sanoo pelastuslaivan kapteeni, kun saapuu hylyn luo? »Raha tai henki! Maksa pois, mitä minä tahdon, tai mene pohjaan.» Semmoisia ne on ne, yhdet niinkuin toisetkin.
--Juuri niin se on!
--Ja saakos ne sitten mitään siitä, mikä on mennyt pohjaan! Ottakoot sieltä ensin! Siellä sitä kuitenkin on enin siitä, mikä mereen on joutunut. Onko meren pohja milloinkaan kenellekään maksanut takaisin? Ilmoittaako se koskaan tulliin? Sinne olisivat menneet pian paalit ja rahatkin, vettyneet ja menneet pohjaan. Jos ei sattunut Helga menemään Käärmesaareen, niin huomenna ehkä olisivat uponneet. Kuluuhan välistä viikkoja, ettei siellä kukaan käy.
--On nyt kuitenkin vähän kaameaa ajatella, että laiva ja miehistö ehkä makaavat meren pohjassa tuolla jossain ja me täällä kätkemme heidän tavaroitaan.
--Elä sinä jarruta! Ja kuka sen on sanonut, että laiva on uponnut ja miehistö hukkunut?
--Juuri äsken te, appi-ukki, itse arvelitte niin, sanoi Söderling.
--Yhtä hyvin saattaa arvella, ettei se ole uponnut. Tai ei ainakaan miehistön ole tarvinnut hukkua. Käärö on muuten voinut joutua mereen.
Kalle niinkuin vähän vavahti, ja toiset luulivat hänen aikovan sanoa jotain. Ei hän kuitenkaan sanonut, eivätkä toisetkaan kysyneet.
--Ei luulisi enää nykyiseen maailman aikaan ihmeitä tapahtuvan. Vaan sillaikaa kun me kiikaroimme ulos ja sieltä odottelemme ja päivittelemme, ettei tule mitään, ja olemme pahalla tuulella, sillaikaa virta kantaa lekuttaa pumpulipaaleja kotilahteen ja rahaa omille rannoille. Onko koskaan semmoista kuultu?
Mutta ei Söderlingska kuitenkaan saanut mielialaa nousemaan.
Kalle jurotti ja Söderling oli yhä huolissaan olevan näköinen.
--Vaan jos ei paaleja ilmoiteta, kuinka ne sitten saadaan rahaksi?
--Myödään, tiemmä! Heitä se minun huolekseni! Vaikka lähden heti paikalla Helsinkiin--ja niin lähdenkin ... ja myön jollekin virolaiselle. Ykskaks se on täällä jahdillaan ja paalit lahden takana.
--Entä mitenkä rahat?
--Ne vaihdetaan.
--Helsingissäkö?
--Siellä tai muualla tai missä tahansa ... elä sinä sitä sure..
--En minä sitä.
--Mitäs sinä sitten! Kas niin! Elä siinä mökötä! Sillaikaa kun minä hankin rahat, sinä soudat Boolen isännän luo ja puhut valmiiksi Saukkosaaren oston. Saat sanoa minua valehtelijaksi, jos ei Korsu jo ensi talvikelillä aja huoneitaan toiseen saareen, ellei tahdo myödä niille, joilla on, millä siihen paikoilleen ostavat. Tuparakennus ainakin jää, koska se on tehty talon metsästä. Siinä on nyt teille, Kalle ja Hanna!
--Ettäkö että--?
--Juuri niin! Kun vain ripeästi liikutaan.
--Olisipa se!
--Se se olisi! Alatko älytä?--Tuleeko Kalle toveriksi kaupunkiin?
--En tule, sanoi Kalle jyrkästi.
--Minä tulen! huudahti Hanna.
--Minä myös, sanoi ukki.
--Sehän sopii. Kyllä minä teidänkin kanssanne pärjään.--Eikä sitten muuta kuin lähtöä laittamaan!
Eukon touhu tempasi mukaansa kaikki, Söderlinginkin. Hän muisti, että isonpurjeen selkänuora oli mennyt poikki viime retkellä ja pari knaappia irtaantunut. Tytöt alkoivat äidin lennättäminä huiskahdella tuvasta aittoihin, aitoista tupaan, sieltä rantaan, kooten tavaroita, vieden niitä venheeseen, muistaen sitä, unhottaen tämän ... kahvipannu oli puhdistettava, spriikeittiö pantava kuntoon, piirakoita oli paistettava. Kaikki juoksivat, ei kukaan astunut, ukkikin hölkkäsi noutaessaan lähteestä vettä viinalekkerillään, joka pian taas oli oleva parempaa täynnä. Kalle yksin ei puuttunut mihinkään. Sen hän kuitenkin teki äitinsä pyynnöstä, että veti kalasumpun maihin ja otti siellä olevat muutamat hauet ja kampelat ja pani ne vasuun vesiheinien väliin.
Mutta kesken kiireen valtasi Söderlingin epäilys ja katumus.
--Jos siinä sittenkin tulee paha synti, jos ei ilmoiteta tulliin, niinkuin laki vaatii?
--Jos mikä synti tulee, tulkoon minun synnikseni! Ei siitä nyt ainakaan semmoista tule, että tarvitsee helvettiä pelätä. Pikku katumuksella se on semmoinen sovitettuna, että pitää, minkä löytää. Ole sinä huoletta, ei sinun missään tapauksessa tarvitse mennä helvettiin; jos sinne kenen on mentävä tästä talosta, niin kyllä minä menen ... kaikkien puolesta.
--Äiti, kuinka te saatatte? kauhistui Helga.
--No, olitko sinäkin nyt siinä? Suottahan minä, kun se tuossa turhia....
Mutta hätkähti hän itsekin omia puheitaan.
Hupeni siinä yö lähtöä laittaessa, ja oli jo täysi päivä, ennenkuin päästiin purjetta nostamaan.
Pidellessään kokkaköyttä tuli Söderlingin vielä kerran paha olla.
--Kuulehan, Emma, eikö sittenkin olisi parasta tehdä, niinkuin laki vaatii?
--Heit' irti vaan!--Jako minä tyytyisin vain löytäjäisiin ja rupeisin odottamaan niitä vuoden päivät?--No, eikö sittenkin ole klyyvarin knaappi poissa ... kuinka monta kertaa minä olen ... heitä irti! sanon minä. Kun meri kerran miehelle antaa ... nyt mennään ja sillä hyvä!
--No, no, menkää sitten, menkää sitten!
--Onnea matkalle! huusi Helga iloisesti esiliinaansa heiluttaen. Ja Hanna heilutti vantin varassa seisoen vastaukseksi omaansa.
Ja heidän hyvä tuulensa tarttui Söderlingiinkin.... Ehkä se on niin ... ehkä on niin.... koska Helgakin sanoo ne jumalan lähettämiksi.
--Hurraa, hurraa! Heiluta, Kallekin, Hannallesi, kun se juuri sitä varten seisoo vantissa ... on se sorja tyttö....
Mutta Kalle seisoi hiukan ulompana, jurona, kädet taskussa ja kääntyi pois jo ennen kuin venhe oli päässyt sataman suusta.
Söderling seisoo taas, ties kuinka monetta kertaa, Kalliolahden rannalla, pumpulipaalien kätkön luona, ja miettii, miten on meneteltävä, sitten kun Viron jahti tulee niitä noutamaan. Sillä sitä Emma tuskin on ollenkaan ajatellut, ja se on kuitenkin hyvin arka asia, jos mieli saada se tehdyksi naapurin näkemättä. Tekipä sen miten hyvänsä, kyllä se aina tulee saamaan siitä vihiä. Mukavinta olisi tietysti hinata jahti salmesta sisään ja vetää tuohon kallioon kiinni ja hiivata siitä paalit suoraan ruumaan. Mutta silloin naapuri heti kummastelemaan, niiksi jahti tulee tähän Kalliolahteen eikä kotisatamaan, niinkuin ne tavallisesti tekevät säätä pitäessään tai lastia ottaessaan. Mutta jos jahti taas ankkuroi kotisatamaan, täytyy paalit soutaa täältä sinne ihan sen silmäin alatse, ja silloin se vasta oikein saakin tietää, vaikka tuon tekisi kuinka yön aikana tahansa. Voisihan olla, että tässä ehtisi miehissä yhtäkkiä hiivata paalit niin kiireesti jahtiin, ettei se ehtisi tulla nuuskimaan. Onhan meitä kolme miestä, heitä on kai yhtä monta, ja akkaväki lisäksi, Emma ja Hanna, kaikkiaan neljä paria. Se kävisi kylläkin pian. Ja jos sitten luulee hänen saaneen vihiä, niin voihan virolainen, ennenkuin lähtee merelle, ollakin laskevinaan tulliin päin, maita kohti, ja sieltä vasta yön tultua palata merelle.... Ei sitä ehkä sittenkään petä. Aina se on jossain nuuskimassa. Joka verkon nostoa se vakoilee kiikarillaan. Ilmiantoa se kyllä ei tule tekemään, vaikka saisikin vihiä.
Mutta yhtäkkiä Söderlingiä tympäisi. Häntahtoi päästä sitä ollenkaan ajattelemasta.Tehköön Emma, niinkuin tahtoo. Senhän seoikeastaan on asia.
... Minähän en ole löytänyt mitään. Olkoon se niiden asia, jotka ovat löytäneet. Vastatkoon Emma puolestaan ja myös Kalle, jos on mitä vastaamista. Minähän en ole muuta kuin ollut vähän apurina. En minä voi eikä minun tarvitsekaan mennä kenenkään löytöjä ilmoittelemaan. Itse se on ennenkin löytönsä pitänyt ja ilmoittanut. Eihän tässä saa ottaa omiin tarpeihinsa pienintä lankunpätkääkään, jonka se on sattunut löytämään. Pitäköön nyt paalinsakin. On hänen asiansa, miten hän ne lastaa ja lossaa.
Siihen Söderling aina tuli ja siitä hän taas vähän päästä lähti, tullakseen siihen jälleen takaisin.
Hän asteli kotiin ja kun näki Kallen veistämässä airopuuta, meni hän siihen ja alkoi veistää hänkin.
--Mitenkä sinä, Kalle, luulisit, että olisi paras tehdä, kun virolainen saapuu jahtinsa kanssa? Olisiko parempi ottaa Kalliolahdesta vai omasta rannasta, ettei naapuri saisi vihiä?
--En tiedä, sanoi Kalle yksikantaan, tehkää niinkuin tahdotte.
Söderling olisi oikeastaan tahtonut kysyä poikansa mieltä kokonaan toisesta, mutta ei saanut sitä suustaan irti.
--Tyyntyy yhä, sanoi hän hetken kuluttua. Voisi ehkä viedä koetteeksi silakkaverkot.
--Viedään vain, sanoi Kalle.
--Luuletko, että olisi parempi laskea tuohon Kampelakarin ympärille vaiko viedä ulomma Ulkokarin päähän?
--On vaikea tietää. Jos koettaisi ensin lähempää.
--Kai siitä nyt kävisi ainakin turskasiiman syötiksi.
He tiesivät kumpainenkin tarkoin tehtävänsä, ja hetken kuluttua olivat verkot, painot, nuorat ja kohot kannetut venheeseen. Kalle souti kokassa, isä huopasi perässä. Ei puhuttu sanaakaan, Kalle oli melkein tyly ja tuijotti veteen airon viereen.
--Oli se kaunis summa rahaa, minkä sinä löysit, alkoi isä viimein kuin liehakoiden. Olihan se aivan erikoinen ihme. Harvoin semmoista kuulee. Onhan kuultu, että maasta löydetään raha-aarteita, mutta liekö milloinkaan kuultu, että ne tulisivat vettä viilettäen. Kuinka sinä sen käärön oikein keksit? Ei sitä niin pientä ollut aivan helppo huomata. Mistä sinä sen oikein löysit? Uiko se veden päällä?
--En kai minä olisi sitä pohjastakaan saanut.
Kalle katsahti ulapalle kuin vaistomaisesti, vastoin tahtoaan, mutta käänsi samassa päänsä äkkiä takaisin, niinkuin säikähtäen.
--Ajattelin, että jos se olisi ajautunut maihin ja sieltä jostain olisit sen löytänyt.
Enempää ei isä saanut urkituksi eikä hän oikeastaan tahtonutkaan sitä.
Laskettiin kiviriippa tuttuun paikkaan, kiinnitettiin koho, heitettiin verkot, pantiin vielä toinen kiviriippa, kiinnitettiin siihen jadan toinen pää--eikä taaskaan sitä tehtäessä puhuttu sanaakaan ... kumpainenkin tiesi tehtävänsä.
--Saa nähdä, mitä antaa ... vaiko ei antane mitään.
--Miksei antaisi?
--Kun on jo antanut niin paljon.
--Eihän tiedä.
Kun ei isä tarttunut airoonsa, ei poikakaan voinut sitä tehdä. Venhe kellui siis hetken myötätuuleen.
--Hohhoo ... ja-jaa, huokasi Söderling.--Jaa--jaa, huokasi hän uudelleen ja tarttui sitten airoonsa ja painoi sen veteen, kun ei Kalle sittenkään sulanut kysymään....
Mutta hänen täytyi saada se sanotuksi. Oltiin jo kotisalmen suussa, kun Söderling yhtäkkiä pysähytti huopaamisensa, niin että ruuhi melkein pyörähti ympäri.
--Luuletko sinä, Kalle, että siinä tulee tehdyksi suurikin synti, jos ei ilmoiteta tavaroita ja rahoja tulliin?
--En minä tiedä. Mitä se minuun kuuluu! purkihe Kalle melkein vihaisesti.
--Kuuluuhan se sinuunkin.
--Annoin rahat äidille. Silloin ne ei kuulu.
--Osasihan niistä saat sinäkin.
--En pyydä penniäkään.
--Yhteisestihän ne kulutetaan. Jos siinä tulee muille synti, niin tulee sinullekin.
--Tulkoon sitten.
--Vaan jos se siis on mielestäsi synti, ettei ilmoiteta, niin mikset sanonut sitä äidille heti, niin olisi asetettu toisin?
--Ei olisi äiti kuitenkaan välittänyt--eikä Hannakaan.
--Mutta miksi se sinusta on väärin?
Kalle kiskaisi airollaan, pakottaen isän vastaamaan huoparillaan. Kun hän kiinnitti soutuaan, oli isällä täysi työ pitää venhettä oikeassa suunnassa.
--Minä tässä oikeastaan syyttömin olen. Minä en ole mitään löytänyt. En ole muuta kuin ollut apuna korjaamassa. Äitisihän se kaiken niin tahtoi ja järjesti.
Ja kun Kalle ei vastannut:
--Tekisinkö sitten mielestäsi oikein, jos soutaisin heti tulliin ja ilmoittaisin, ennenkuin tulevat kaupungista?
--Mitäs teidän tarvitsee mitään ilmoittaa, jos tavarat teidän mielestänne kerran eivät ole teidän. Eihän yhden synti ole toisen synti.
--Eipä niin.--Mutta miksi sinä puhut ja olet, niinkuin olisit vihainen minulle?
--En minä teille.
Oli tultu maihin. Ruuhi kiskaistiin ylös. Kalle viskasi veden, ja isä meni askareilleen.
Koko päivän Kalle jurotti, ollen milloin selin, milloin syrjin. Syötyään hän lähti heti ulos.
Söderling loikoi penkillä. Helga oli korjannut pois ruuat ja astiat ja istuutunut työnsä ääreen ikkunan luo.
--Nyt se taas soutaa merelle.
--Mikä häntä oikein vaivannee?
--Kai niillä oli jotain Hannan kanssa.
Söderling otti kiikarin ja meni kalliolle. Helgakin oli utelias ja seurasi mukana.
--Mitä se oikein mahtanee siellä? Äsken se oli ylhäällä kalliolla ja tähysteli joka suunnalle.
--Katseleisiko hylkeitä tai lintuja?
--Ottiko se pyssyn?
--En nähnyt.
Söderling antoi kiikarin Helgalle ja meni aittaan, missä pyssyjä säilytettiin kesällä; mutta siellä ne olivat kaikki, Kallella ei ollut pyssyä mukanaan.
--Nyt se tulee kallion takaa ja menee ruuhelleen.... Nyt se soutaa salmessa edestakaisin, niinkuin haraisi. Mitä se sieltä voi harata? Olisiko joskus ennen ampunut hylkeen ja sitä haraisi? Eilen sillä kyllä saattoi olla pyssy mukanaan.... Nyt se on taas maissa ja tähystelee.
--Ehkä etsii hän uutta saalista merestä?
--Luuleekohan tuo nyt sen vielä tuovan jotain? Tyytyisi siihen, mitä jo on löytänyt. Eihän nyt merikään mahdottomia anna, joka päivä.
Kalle palasi vasta hämärissä.
--Löysitkö mitään?
--En.
--Turhaan siellä enää soudat. Ei sieltä tule mitään silloin, kun sitä asian alkaen koettaa etsiä.
--En minä ole etsinytkään.
--Luulin, että olit katselemassa. Kyllä kai on tullut maihin kaikki, mikä on tullakseen. Ja onhan meidän tarpeeksi tullutkin.
--Kyllä kai--yli tarpeenkin.
Se se sitä sittenkin painostaa....
Oltiin aamulla menossa verkkoja nostamaan. Tuntui kuin ei tultaisi saamaan mitään... Kun pääsikin se Emma, ennenkuin tämä oikein selvitettiin. Väärinhän se on. Se mikä on väärin, se on väärin. Siitä varmaan kerran, ehkä piankin, tulee jumalan rangaistus. On saattanut vihastua niin, ettei anna vuosikausiin silakkaa. Ei ne silloin pumpulipaalirahat paljoakaan tunnu. Eikä tunnu Kallenkaan rahat, jos silakkavesi kerran joutuu kiroihin. Se kun joutuukin kiroihin, niin se voi joutua vuosikausiksi.
Mutta verkot olivatkin niin täynnä kalaa, että nousivat läjänä venheeseen. Mitä se merkitsee? Sitäkö, että jumala sittenkin sen hyväksyy? Antaisiko jumala noin, jos olisi pannut pahakseen? Saattoihan se hyvinkin olla hänen lahjansa, koska Helga on tietävinään, mistä sitten tiennee.
Söderling rauhoittui rauhoittumistaan. Kun vain saisi Kallen samaan uskoon. Luulisi tuon tästäkin ymmärtävän.
Mutta Kalle oli yhä samallainen, kävi päivä päivältä yhä kankeammaksi ja jurommaksi. Taas hän souti merelle, taas hän näkyi siellä kävelevän ja tähystelevän ja niinkuin haraavan. Ja kotiin tultuaan se sitten vain istuskeli kalliolla ja tuijotti eteensä.
Söderlingin täytyi saada puhua ja päivitellä.
--Mikä häntä oikein vaivannee? Ei saa mieheltä vastausta mihinkään. Ei virka päiväkausiin sanaakaan. Luulisi pitävän olla iloinen, kun sai semmoisen rahan. Nythän nuo pääsee yhteen Hannan kanssa. Vaan ei olla meillä tyytyväisiä silloin, kun ei ole, eikä sittenkään, kun taas on. Vaikka kyllä minä toisekseen sen hyvin ymmärrän. Painaa se minuakin. Väärin se on minustakin, ettei menty tulliin. Koska kerran on aina ennenkin menty.
--Mutta eihän se ole väärin! Minä tiedän sen!
--Mistä sinä sen sitten mm tiedät?
--Minä tiedän!
--Sanoisit sen sillekin, niin ehkä sekin siitä pääsisi.
--Minä sanon sen sille heti paikalla. Missä se nyt on?
--Tuollahan se.
Helga sysäsi syrjään telineensä ja meni ulos.
Hän oli ajatellut sen toisin. Hän ilmaisee sen vasta myöhemmin, vasta sitten, kun paalit on myöty ja saatu rahat ja niillä rakennettu tupa Kallelle ja Hannalle--sinä päivänä, kun heidän huoneensa on valmis ja kun istutaan ja juodaan tuliaisia häiden jälkeen. Silloin hän pyytää opettajatarta puhumaan ja hän puhuu: »Nyt meidän, rakkaat ystävät, kuitenkin on muistettava, että tämä kaikki on saatu Herralta. Herraltahan meille kaikki tulee, mutta tämä tupa on tullut hiukan eri tavalla kuin tavallisesti. Se on saatu rukouksen avulla. Herra on kuullut yhden kaikkein pienimpänsä palavan rukouksen. Hän rukoili yön hiljaisuudessa, ja Herra kuuli hänen äänensä. Herra antoi sen siksi, että sitä häneltä rukoiltiin. Siitä siis näkyy, että Herra kuulee meidän rukouksemme. Meidän tulee uskoa se ja meidän tulee rukoilla, aina rukoilla, kaikkein eikä vain yksien.» Ja sitten olisi rukoiltu yhdessä ja veisattu yhdessä ja Herra olisi saanut sijaa heidän kaikkien sydämissään....
Niin oli Helga sitä kuvitellut. Mutta miksei hän voisi ilmaista sitä Kallelle jo ennenkin? Kalle ei saa murehtia. Hänen täytyy tietää, millä tavalla hän sai rahansa, kuka hänelle ne antoi. Hänen täytyy voida ottaa vastaan jumalan lahja ja siitä iloita.
Kalle istui kala-aitan kynnyksellä panemassa silakanpaloja turskasiimaan. Helga kyykähti hänen viereensä häntä auttamaan.
--Ei se ole mikään synti, jos ei ilmoitetakaan tulliin. Isä luulee, että sinä sitä haudot. Isä hautoo sitä itse ja luulee, että sinäkin sitä haudot. Mutta mikä on jumalan anti, sen saa pitää lyhentämättä.
--Mistä sinä tiedät, että se oli jumalan anti?
--Koska minä sitä häneltä rukoilin ja se samassa myös tuli.
--Mitä sinä rukoilit?
--Että myrsky ajaisi jonkun laivan maihin. Ja tapahtui niin. Ensin tuli minulle paalit ja sitten sinulle rahat.
Kalle tuijotti melkein kuin kauhuissaan sisareensa. Sitten hän yhtäkkiä hypähti ylös, niinkuin aikoen paeta, mutta istuutui samassa, typertyen takaisin aitan kynnykselle.
--Mistä sinä tiedät, että minun rahani tulivat sinun rukouksestasi?
--Koska minä rukoilin juuri sinulle, puhui Helga, hymy huulillaan, näppärästi ja iloisesti pistellen silakanpaloja koukkuihin.... Juuri sinun tähtesihän minä rukoilin ... juuri sitä, että sinä saisit, mitä tarvitset ... että jumala antaisi niin paljon, että riittäisi sinulle ja Hannalle. Ja tapahtui niin. Pidä sinä siis vain kaikki, koska se oli jumala, joka ne lähetti.... Kalle, mikä sinun on?
Kalle oli taas noussut, harppasi rihmavasun yli, lähti menemään, pyörähdellen kuitenkin kalliolla, niinkuin ei olisi tiennyt minne. Sitten hän yhtäkkiä pysähtyi, tuli takaisin ja syöksi suustaan raskaasti hengittäen:
--Se ... se ei ollut jumala, joka lähetti, vaan piru.
--Mitä sinä sanot?
--Vaan piru!
Hän pyörähti kiukkuisesti toisaanne ja riensi pitkin askelin ruuhelle, jonka aikoi sysätä veteen. Jättäen sen tekemättä lähti hän hartiat kyyryssä kuin raesateen alla juoksemaan Käärmesaaren kaalamolle päin, mutta pysähtyi taas, kääntyi, tuli Helgan luo ja sanoi, silmät kuin älyttöminä päässä:
--Minä ryöstin ne ruumiilta.
Sen sanottuaan hän yhtäkkiä kuin jonnekin lymytäkseen, kuin pakopaikan löydettyään, syöksähti Helgan aittaan.
Helga riensi sinne jälestä. Kalle oli heittäytynyt hänen vuoteeseensa ja makasi siinä poikkiteloin, selkä nyyhkytyksistä hytkyen.
--Kuule, Kalle, nouse--mitä sinä sanoit?
Helga koetti nostatella häntä istumaan.
Kalle voihki toisen vuoron, koetti toisen vuoron voittaa itseään, painautuen kiinnemmäksi seinään.
--Kuule, mitä sinä sanot? Ethän sinä ruumiilta ryöstänyt?
Mutta ei hän uskonut itsekään, mitä tahtoi uskotella. Kyllä Kalle oli tehnyt, niinkuin sanoi. Ja Helga lyykähti kirstulleen vuoteensa päähän, nyyhkyttäen hänkin.
Isä oli ilmestynyt oveen.
--Mikä sille tuli? Mitä te itkette?
--Kalle ryösti ne rahat ruumiilta.
--Eihän....
Yhtäkkiä Kalle lakkasi hytkymästä, tempasihe ylös ja seisoi hetken lattialla niinkuin lähteäkseen, mutta kun isä yhä seisoi ovessa, vaipui hän sängyn laidalle, silmät tuijottaen tylsinä ja ilmeettöminä.
--Ruumiiltako sinä ne otit?
--Ruumiilta.
--Missä sinä sen tapasit?
--Ison-Ulkokarin ja Pikku-Ulkokarin salmessa.
--Minne sinä sen jätit?
--Sysäsin airolla menemään.
--Minne se meni?
--En tiedä, menikö pohjaan vai uiko edelleen.
--Oliko se tulossa tännepäin vai oliko menossa merelle?
--Se siinä läikkyi tyynessä mainingissa. Minä soudin ensin sen ylitse, ennenkuin huomasin. Minusta näytti, että virta painoi sitä maihin ... pois merestä.
--Maihin se oli pyrkimässä, vaikeroi Helga. Hukkuneet pyrkivät mereltä aina siunattuun maahan. Voi, voi, Kalle!
--Sitäkö sinä olet siellä joka päivä harannut? Näitkö sinä, millainen mies se oli?
--En minä osaa sanoa.
--Kai se oli kapteeni tai perämies, koska sillä oli laivan rahat ja paperit. Silloin on koko laivakin mennyt pohjaan. Minkälaiset sillä oli vaatteet, etkö sitäkään nähnyt?
--Enhän minä semmoista voinut siinä nähdä, melkein pimeässä.
--Kädessäänkö sillä oli salkku?
--Ei, vaan ruumiissa kiinni ... niinkuin jonkun vyön alla.
--Olisitko ehtinyt saada sen maihin, ennenkuin se katosi tai upposi?
--Miksen olisi ehtinyt, jos olisin tahtonut.
--Jos sinua kammotti käydä käsiksi ruumiiseen?
--Olihan minulla puoshaka venheessä.
--Mikset sitten hinannut sitä maihin?--Sinä ajattelit ehkä, että saat pitää kaikki, jos annat sen mennä, mutta et mitään, jos otat sen maihin.
--Jotain semmoista minä kai ajattelin.
--Niinpä niin ... jaa-jaa....
--Sinä olisit voinut hinata sen maihin ja saattaa sen siunattuun maahan etkä sitä tehnyt, uikutti Helga.
--Elä sinä nyt.... Sinä siis tempasit sen siitä vyön alta ja sysäsit airolla, etkä tiedä, upposiko se vai uiko edelleen. Jos se upposi, niin mahtoi pelastusvyö irtautua.
--Saattaa kai se olla niinkin.
--Vaan jos se ei uponnutkaan, niin se ehkä vielä löytyy.
--Ei se löydy.
--Ei se löydy ... ei jumala anna sen milloinkaan löytyä.
--Ethän voi sitä tietää.
--Ei, ei, jumala tahtoo meitä rangaista meidän syntiemme tähden. Ei koskaan pääse se siunattuun maahan eikä sen sielu saa koskaan rauhaa.
Helga istui yhä kirstunsa kannella, etukumarassa,ruumistaan huojutellen ja käsiään helmassapuristellen.
--Mimmoisia me ollaan! Minä rukoilen jumalalta, että hän antaisi laivan joutua haaksirikkoon. Minun veljeni ryöstää ruumiita, minun isäni ja äitini tallettavat väärin saatua tavarata. Me emme ole yhtään parempia kuin naapuri.
--Et sinä nyt voi sitä sanoa.
Mutta hän kiihtyi kiihtymistään.
--Ei jumala minulle tätä syntiä anna milloinkaan anteeksi, ei milloinkaan, ei milloinkaan! On kauheata, että minä olen jumalalta semmoista rukoillut. Mitenkä minä saatoin häneltä semmoista rukoilla, että hän hukuttaisi ihmisiä meidän tähtemme....
--Ethän sinä ole sitä rukoillut.
--Minä rukoilen jumalalta ruumiita, ja minun veljeni ryöstää niitä, ja minun äitini menee hakemaan Viron rosvoja ... ja me aiomme kavaltaa ja varastaa ja olla ilmoittamatta tulliin....
--Itsehän sinä olet koko ajan sanonut, että on lupa pitää lyhentämättä, mikä on saatu, koska se on jumalan lahja.
--Ei ole lupa ... ei ole enää lupa ... ei se ole jumalan lahja ... täytyy antaa kaikki pois.
--Annetaan sitten, annetaan kaikki ... hätäili Söderling, peläten, että tyttö saisi kouristuksen. Annetaan vaan.... Mikäs siinä on muu kuin annetaan vaan. Sillähän se on tehty.
--Jumala tahtoi panna meidät koetukselle. Hän lähetti ruumiin ja antoi meidän ryöstää sen siksi, että me tietäisimme, että meidän täytyy antaa kaikki pois.... Meillä ei puhuta muusta kuin rahasta ja saaliista ... kaikki ajattelevat vain rahaa ja saalista ... ei kukaan ajattele kuolematonta sieluaan. Nyt siitä tuli kosto. Kalle otti rahat ja sysäsi ruumiin menemään, joka pyrki maihin.... Anna, Herra Jeesus, anteeksi Kallelle ja minulle ja meille kaikille iankaikkisen armosi ja laupeutesi tähden.... Herra Jeesus ... rakas Herra Jeesus....
--Nyt se pian siitä kaatuu....
--En minä ... elä pelkää.
Mutta Helgan koko ruumis vapisi, ja ainoastaan viimeiset voimansa ponnistaen hän sai vuoteen päädystä puristaen hivutetuksi itsensä sen laidalle, josta isä sitten auttoi hänet pitkälleen.
Hän rauhoittui siinä vähitellen, ja kouristuskohtauksen vaara meni ohi. Isä haasteli hänelle kuin lapselle:
--Ka, annetaan vaan pois ... eihän siinä ole mitään ... vaikka mennään heti paikalla ilmoittamaan. Jos olisi Kalle sanonut tuon ennen, niin olisi jo tehtykin ... olisi annettu kaikki....
--Niin, niin, kaikki pitää antaa.
--Kaikkihan annetaankin ... eihän me toki mitenkään iletä semmoista pitää, joka on ollut ruumiin kädessä ... eihän meillä toki tehdä, niinkuin naapurissa tehdään ... ollaanhan me toki siltä ihan toista väkeä, vaikka nyt sattuikin Kallelle sillä tavalla. Annetaan vain kaikki pois ... sillä tavalla siitä ei tule syntiä kenellekään ... ja jos olisi jo ennättänyt jotain pikkuista tullakin, niin kadutaan se synti.... Kallehan on jo katunutkin ja sinä myöskin, ja minäkin alan katua ... kyllä jumala sen antaa anteeksi.
Tytön kasvojen ja jäsenten jännitys laukesi laukeamistaan. Hän avasi silmänsä ja katseli isäänsä kuin turvaa hakien.
--Isä, veisataan virsi, sanoi hän hetken kuluttua.
--Veisataan vaan....
--Ottakaa tuo laulukirja tuosta.
Isä kurotti ikkunalta Helgan laulukirjan ja antoi sen hänelle.
--Kyllä minä luulen, että äitikin katuu, kun kuulee, puhui Söderling. Siltä varalta, ettei katuisi, vaan ettei kuitenkaan tapahtuisi syntiä kenellekään, niin saatetaanhan ilmoittaa, ennenkuin se tulee ... soutakoon Kalle heti paikalla tulliin.
--Ei, ei, äitiä ei saa pakottaa ... äidin täytyy taipua omasta ehdostaan jumalan tahdon alle!
--Vaan jos se ei taivu.
--Äiti taipuu, koska tekin taivutte. Miksi ei jumala valaiseisi äidinkin mieltä! Ei saa pakottaa, ei jumalakaan ketään pakota.--Voi, voi, kuinka minä olen onnellinen! riemuitsi hän nousten istumaan. Nythän me kaikki saamme näyttää jumalalle, että olemme hänen lapsiaan. Jospa olikin jumalan tahto, että Kalle ryöstäisi ruumiin. Isä, etkö sinäkin luule? Nyt minä tiedän, miksi jumala kuuli rukoukseni! Ensi pyhänä me menemme kaikki kirkkoon ja kiitämme ja ylistämme häntä siitä, mitä hän antoi meille tapahtua. Kiittäkäämme ja ylistäkäämme häntä!
--Lepäähän nyt siinä, lapsi.
--En minä enää tarvitse levätä....
--Sinä taas alat vapista.
--Veisataan nyt ... tämä.....
Helga etsi virren, alotti ja antoi kirjan isälle.
--Veisaa sinäkin ... tuosta.
--Se on niin pientä pränttiä ... en minä näe ilman laseja ... mutta minä koetan sinun mukaasi.
--Kalle, tule sinäkin tänne, kehoitti Helga.
Kalle oli seisonut ovessa, katsellen kiinteästi merelle.
--Siellä on joku purje tulossa tännepäin.
Kalle meni noutamaan kiikaria, ja he jouduttautuivat kaikki kiikarikalliolle. Pian kävi selville, että se oli heidän venheensä, joka palasi kaupungista.
Näkyi jo kaukaa, miten asiat olivat venheessä, joka teki pitkiä luoveja kotiulapan yli. Äiti oli peräsimessä ja hoiti isoa purjetta. Hanna hoiti halkaisijan nuoria. Ukki makasi kokassa, toinen jalka roikkuen laidan yli.
--Se on sanottava heti, kun äiti tulee maihin. Sanotko sinä, Kalle?
--Kyllä minä sanon.
Söderlingska istuu pöydän päässä ja lopettelee kolmatta kuppiaan kahvia, toisessa kädessä teevati, toisessa nyrkin kokoinen sokeripala. Helga odottaa pankon kulmalla, valmiina täyttämään.
--Tahtooko äiti vielä?
--Annahan, kun hiukan huokaan ... huhhuh. Se oli seilausta se. Ajatelkaahan, että meidän täytyi Hannan kanssa hoitaa koko kryssäys. Pappa kepertyi lekkerinsä viereen jo heti satamasta lähdettyä. Lallatti ja ryyppäsi, ryyppäsi ja lallatti. Lopulta nukkui. Kun heräsi, alkoi alusta.
--Sen nyt saattoi arvata, sanoi Söderling.
--Saattoihan sen, mutta jos arvasin, että se tekisi meille sen kepposen, minkä teki, niin kaupunkiin jätin. Kun potkaisi rikki pirttupullon, niin ettei saatu koko matkalla tulta keittiöön ja piti olla kahvitta koko eilinen päivä ja yö ja tämä päivä ja loiskia viisi tuntia tyynessä mainingissa Pellingin selällä ... vaikka jauhoja olisi ollut ja sokeria kuinka paljo tahansa ... kerrankin!
Eukko oli olevinaan vihainen, mutta nauroi samalla. Helga pakottihe hymyilemään kuin mieliksi äidille, mutta Söderling ja Kalle jurottivat totisina, Söderling silloin tällöin arasti katsahtaen Kalleen.
--Täti koetti sytyttää ukin viinallakin! nauroi Hanna.
--Koetin, mutta mitäs se palaisi.... Hohhoo ja-jaa ... oli se kryssäystä se, pakottaa käsiäni ja selkääni niin, että ... mutta perille tultiin. Tuo Hanna on riski tyttö ... hoiti yksin klyyvarin.... Kyllä siitä vielä tulee kalamiehen akka.... Kaadahan nyt sitten vielä, jos siellä on.... Mitäs teille nyt sitten oikein kuuluu? Kuulkaahan, menkäähän ja tuokaa se kirstu maihin.... Nostakaa samalla säkit aittaan, toisessa on vehnäjauhoja.... Nyt meillä tullaan juomaan vehnäskahvia kerta päivässä, ettäs tiedätte.... Ei kai maksa vaivaa herättää ukkoa, antaa sen nukkua humalansa venheessä, kun vain heitätte jotain sen päälle, ettei kylmety.
Vitkastellen poistuivat Söderling ja Kalle.
--No, mitäs tänne nyt sitten oikein kuuluu?... Annahan, Helga, tänne tuo nyytty ... ota siitä se päällimäinen käärö ... siinä on sinulle villapaita. Se on hyvä vaatteiden alla, kun sinä aina olet niin viluinen. Tohtori sanoi, että sinun aina pitää koettaa pysyä lämpimänä.
--Olitteko te nyt tohtorissakin?
--Ensi töikseni ... kohta kun olin saanut paaliasian reilatuksi ... tottahan toki, koska ne oikeastaan ovat sinun kaikki.... Olet niin kalvakka ja raukean näköinen, oletko sinä taas ollut sairaampi?
--En....
--Antoi se rohtojakin ja monenlaisia muita määräyksiä, jotka eivät maksa mitään ... puhutaan niistä sitten ... kaksi markkaa se vain otti, vaikka kirjoitti kolme reseptiä ... apteekki maksoi viisi markkaa viisikymmentäneljä penniä.... Ovatko miehet kalastaneet?
--Saivat ne nelikon toiss'aamuna.
--Kas vaan.... Meri yhä vain antaa. Onhan se sekin jotain. Mutta kyllä se kuitenkin on pientä sen rinnalla, mitä se sitten toisin ajoin antaa. Oli se toisenmoinen apaja se, kun oikein ajattelee.... Onko isäsi ollut maissa isännän puheilla?
--Ei.
--Ei tietysti. Minun se on hommattava sekin. Ja minä hommaan, sillä saari on ostettava, ja naapurin pitää tulla pois, sen minä olen päättänyt. Ja ensi pyhänä se ostetaan. Toin jo lutikanmyrkkyäkin. Kun sen Korsun sikopahnan puhdistaa ja savustaa, tappaa syöpäläiset ja siistii ja paperoi, niin siinä on asunto Hannalle ja Kallelle. Ja se meni niin, että livahti, niinkuin olisi meri ne siihen teille käsillään kantanut. Onko naapuria itseään näkynyt liikkeellä?
--Ei ole, tuskin se on ollenkaan kotona.
--Joku sanoi nähneensä sen Helsingissä, en tiedä. Sen parempi, niin ei ole nuuskimassa täällä. Viron jahti tulee, niin pian kuin on saanut potattinsa myödyksi. Eikä niitä ollut sillä enää muuta kuin vähän ruuman pohjassa.
Tällä tuulella se voi olla täällä milloin hyvänsä, jos pitää puheensa....--Tuokaa tänne vaan ... tänne, tänne.... Pankaa siihen ... liikutte siinä niin juhlallisina kuin ruumiskirstua kantaisitte.
--Mitä siinä oikein on?
--Ostokset ja tuomiset ... se on raskas, mitä?
--Millä rahoilla ne kaikki on ostettu?
--Rikas ei tarvitse rahoja. Rikas ottaa velaksi. Oli se mukavaa Matrosoffissa. »Mitä saa luvan olla? Saako olla kahvia ... sokeria ... veskunoita ... rusinoita?» sanoi.--»Annetaanko velaksi?» minä sanoin.-- »Minkätähden velaksi, kun on rahaa?» sanoi. »Minä näke jo riimistäkin, että on rahaa.»... Mistä se sen näki, mutta näkipäs.... »Ei ole vielä», minä sanoin, »mutta ehkä meri joskus antta».--»Aa, harashoo, maksa sitten, kun meri antaa. Meri hjuva takkumies. Paljoko pannaan?» Jos olisi hänestä riippunut, olisi punninnut koko puotinsa pusseihin. Saipas kerrankin ostaa rentonaan, tarvitsematta särkeä päätään sillä, mihin kaikkeen pitää markkansa murentaa. Laskin lystikseni, montako kahvipussia oli Matrosoffin etelähyllyllä. Niitä ei ollut siinä enemmän kuin että olisin voinut ostaa koko seinällisen, jos halusin.
--Kun et ostanut.
--Mitäs minä. Ilmanhan minä vain.
Kun kurkku oli kahvista selvinnyt, niin yhtenä tulvana valui taas Söderlingskan puhe:
--Kysyin vielä kurilla, mitä se veskunalaatikko maksaa, josta ne aina mittaa. »Viisi sataa», sanoi. Olisi ollut veikeätä nähdä, miten ryssän naama olisi venähtänyt, jos minä paukahutin: »Mittaa sitten niin, että pohja paistaa.» Vasta sitten, kun on ollut kaupungissa ja nähnyt, mitä kaikkea rahalla saa, voi tulla oikein iloiseksi siitä, että on, millä saa.... Jos hyvin onnistuu, kuuluu toisella puolen lahden saavan pumpulipaalista sata ruplaa, jos nimittäin saa tullin sivu sisään. Siellä on korkeampi tulli kuin täällä. Sentähden niiden siellä kannattaa maksaa enemmän.
--Ruvetaanko me nyt salakuljettajiksikin? kysyi Söderling, ääni vähän vavahtaen, piippuansa rassaten.
--Emme me.... Viron veitikka kyllä sen puolen hoitaa.... Täytyy heittäytyä hetkeksi pitkäkseni.... Me sovittiin sen kanssa niin, että se joko maksaa heti käteisellä, ja saa silloin itse pitää voiton, jolloin riskikin on hänen, tai niin, että otetaan riski yhdessä, mutta silloin on jonkun täältä oltava mukana hommassa. Täytyy vielä tuumia sitä, sitten kun se tulee.
--Tuleeko se?
--Niin pian kuin on potattinsa myönyt. Minusta sopisi kyllä hyvin, että Kalle menisi mukaan, niin saisit samalla vaihtaa rahatkin Räävelissä. Siellä ne saapi helposti vaihdetuksi, niin ettei kukaan saa vihiä. Minä tiedän nyt kurssinkin pennilleen.
--Ettäkö Kalle lähtisi paalien kanssa?
--Kalle tai sinä ... kumpi tahansa.
Hän ei saanut vastausta, ei myöntävää, ei kieltävää. Hän näki ... oli nähnyt jo heti rannassa, kun tulivat jurraillen vastaan, että oli jotain.. hän arvasikin sen melkein, mitä se oli....
--Ettepä arvaa, kenen tapasimme kaupungissa.... Kerrohan sinä, Hanna.
--Konsulin ja hänen masinistinsa, ja me ajettiin sen piilillä.
Mutta Söderlingska ei malttanutkaan jättää puhetta Hannalle.
--Se oli nyt sitä nurjinta, mitä minä eläessäni, iski hän.... Meidän piti juuri lähteä, purjeet olivat jo ylhäällä ... minä tulin juuri siitä pankista, joka on siinä vastapäätä Stockmannia.
--Mitä sinulla oli pankkiin asiata?
--Ajattelin, että miksikäs en kävisi kysymässä guldenien kurssia, kun kerran olen kaupungissa, niin sen tietää senkin, koska Kalle ei tietänyt pennilleen, eivätkä sitten saisi Räävelissä pettää ... sillä jos se vaihtuu sekin niinkuin ruplan kurssi, niin ei niihin ole luottamista. Vaikka ei se kuulu vaihtuvankaan, vaan on aina kaksi markkaa ja penniä ... jos vaihtuu, niin vaihtuu enintään pennillä tai parilla, mutta sehän ei ole mikään asia se.... Niinpä niin, kun tulin ulos....
--Minä seisoin ulkona ja odotin....
--Hanna seisoi ulkona ja odotti.
--Jätittekö sitten venheen satamaan purjeet levälleen?
--Pappa jäi sinne.... Ja kun minä tulen kadulle, niin kuulen jonkun sanovan: »Päivää, Söderlingska», enkä ensin älynnyt, mistä se tuli.
Nyt otti Hanna väkisin puheenvuoron:
--Se oli konsuli ... se istui siinä piilissään. Se oli juuri sanonut minulle: »Saa nähdä, tunteeko Söderlingska minut.» Minä tunsin heti sen sahvöörin, vaikka sillä oli turkki nurin päällä ja riihilasit nenällä.
--Annahan kun minä haastan ... haasta sinä sitten.... Se oli todellakin se meidän konsuli, joka istui punaisessa pillissä, joka hyrräsi kuin vimmattu.... En minä ensin osannut, mihin katsoa. »Tulkaa sisään, niin ajetaan vähän.» Hanna hyppäsi heti sahvöörin viereen kuskipukille.... En minä tiedä, mutta siinä minä sitten samassa jo minäkin istuin sen mustan vieressä, tulipunaisessa paholaisen kelkassa ja tulipunaisella sohvalla ... sillä oli silmät edessä ja takana ... minä upposin kuin heinärukoon. Samassa ovi paukahti kiinni ja minun hameeni jäi väliin ja repesi, tuossa vielä näette. Ja sitten mentiin, enkä minä tiedä, minne mentiin ja minne tultiin; milloin oltiin kaupungissa ja milloin maalla ja se hohotti vain ja nauroi, kun minä huusin. »Tämähän menee ihan helvettiin!» minä sanoin. »Ei tämä nyt mene, vaikka kyllä tällä sinnekin pääsee. Mennäänkö?»--»En minä vielä tällä kertaa.»--Sen pakana! Mutta kun se viimein pysähtyi, niin oli syöstä minut suin päin mereen, ja jos ei Hanna ollut jo siinä vastassa, niin kolera-altaaseen menin. »Kiitos kyydistä!» minä sanoin, »ja kiitos siitä läpi vuoden lypsävästä lehmästä!» minä huusin. »Mistä lehmästä?»--»Siitä, läpi vuoden lypsävästä!» minä sanoin. En tiedä, kuuliko se tai ymmärsi, sillä taas se räjähti menemään ja meni eikä jäänyt muuta kuin vähän haikua jälelle. Pappa töllötti venheen kokassa, suu auki, eikä osannut muuta kuin: »Missä helvetissä te!» Se oli kerrankin sana paikalleen. Niinpä niin! Mutta kun me suistuimme Hannan kanssa samalta laidalta yhtä kyytiä venheeseen, niin pappa hoipertui ja astui rikki pirttupullon, jonka Hanna oli pannut keskituhdon alle, eikä me huomattu sitä ennen kuin Villingin salmessa, kun rupesi tekemään kahvia mieli, mutta silloin se oli jo myöhäistä. Se oli maksu konsulin kyydistä.... Ja siinä humussa unohtui potattisäkkikin vielä Viron jahtiin. Sus siunaa, minkä näköisiä ne oli ... turkki nurin kummallakin sekä itsellään pääpirulla että hänen rengillään ja riihilasit otsalla.... Jos sitä kesti vielä vähän aikaa, niin merikipeäksi tulin, vaikka olenkin kalastajan akka.
--Minä olisin ajanut siinä vaikka koko päivän....
--Niin sinä ... kyllähän sinä....
Söderlingska ja Hanna saivat nauraa yksin seikkailuilleen. Helga koetti kyllä nauraa mieliksi, onnistumatta, Söderling ja Kalle eivät koettaneetkaan.
--Se oli sitä, ja nyt avataan kirstu ja otetaan tuomiset esiin.
--Eiköhän olisi parasta, ettei sitä avattaisikaan, sanoi Söderling.
--Miksei? Mikä herran nimessä teitä oikein vaivaa? puhkesi emäntä. Mikä teillä on?
--Mamman ei pitäisi turhaan lausua ... virkkoi Helga ujosti.
--Minä kysyn, mikä teitä vaivaa? Miksei saisi kirstua avata?
--Sano sinä se nyt, Kalle, sanoi Söderling ja nousi ja meni.
Ovessa tuli häntä vastaan ukki, hyvällä tuulella, nukkuneena, mutta ei vielä selvinneenä, lekkeri kainalossa.
--Hei! Hei! Terveisiä kaupungista! Missä ne on kaikki? Saako täällä kahvia tai muuta märkää?
Söderling livahti ulos, aikoi pysähtyä oven eteen, mutta loittoni niin kauvas, ettei voinut kuulla, mitä tuvassa puhuttiin. Hän pysähtyi, lähti taas menemään, käväisi kiikarikalliolla, meni sieltä kala-aitalle ja nosti turskasiimavehkeet pois oven edestä, johon ne olivat jääneet Kallelta ja Helgalta, mutta katui ja pani ne siihen takaisin. Sai koukun peräimineen lahkeeseensa ja astui peräimen päälle ja oli lentää nokalleen. Sitten hän palasi tuvalle, niin lähelle, että voi kuulla jotakuinkin.
Emman ääni kuului ylinnä, yhä kiihtyen, Kallen ja Helgan sanoessa sanottavansa säyseästi ja tyynesti.
--Kyllä pitää olla! Mutta siitä ei tule mitään! Vai semmoistako te täällä sittenkin olette hautoneet! Mutta sehän on niin hullua kuin suinkin saattaa olla. Antaa pois kaikki! Vaan sehän olisi sama kuin halkaista nuotanperä nostaessa.
--Ei se ole ihan sama.
--Minkätähden se ei ole sama! Se on ihan sama kuin jos halkaiseisi nuotan perän juuri silloin, kun siinä potkii lohi. Sanokaa, miksi se ei olisi sama?
--Jos on potkenut nuottansa toisen vesille, niin silloin onkin oikein, että joko avaa nuotanperän tai vie saaliin veden omistajalle, sanoi Kalle.
--Toisen vesille? Kuka tässä on potkenut toisen vesille? Sanokaapas pilanpäiten, kuka tässä on potkenut toisen vesille?
--On kauhea synti ottaa ruumiilta.
--Synti ... synti ... mikä synti?
--Kyllä äiti ymmärtää, että minä en voi pitää ruumiilta ryöstämiäni rahoja.
--Nakkaa ne sitten herran nimessä takaisin mereen!
--Semmoiset rahat! Te olette hulluja! kuului ukki henkäisevän.
--Niin juuri! vahvisti Hanna.
--Pitäkää te suunne ja antakaa minun puhua lasten kanssa! tiuskaisi taas Söderlingska. Sitten hän koetti puhua säyseämmin:.... Sanokaahan nyt, ihan totisesti ... tarkoitatteko te todella sitä, että rahat ja paalit olisivat pantavat menemään sitä tietä, mitä ovat tulleetkin, takaisin mereen?
--Ei mereen, vaan annettakoon ne sille, jonka ne ovat.
--Ja kenen ne ovat?
--Siitä kai kyllä saadaan aikanaan selko, kun saadaan tietää, kenen oli laiva.
Oli syntynyt äänettömyys; silloin meni Söderling sisään.
--Oletko sinäkin yhdessä hullutuksessa kuin nuo? huusi emäntä hänelle oveen.
--On minunkin mielestäni ilmoitettava tulliin.
--Mutta minun mielestäni ei ole!
--Oli se kuitenkin kovin paha, että tuli otetuksi väkisin ruumiilta.
--Väkisin? Mitenkä ruumiilta voi ottaa väkisin? Joka ei vastustele. Yhtä hyvin voi sanoa, että se antoi ottaa ne mielellään.
--Kallen olisi pitänyt toimittaa hänet siunattuun maahan, mutta Kalle sysäsi hänet tahallaan menemään.
--Sysäsikö hän tahallaan? Söderlingska jäi hetkeksi sanaa vaille.
--Minkätähden sinä sen teit? kysyi hän sitten säyseämmin.
--Kai minä tein sen siinä tunnossa, että kun en tietäisi, kenen rahat olivat, ja kun ei olisi ollut ruumista, niin ei minun tarvitseisi antaa niitä takaisin.
--Mahdoitkohan sinä ennättää sitä siinä miettiä? Etköhän sinä muuten vain hätäissäsi sitä sysännyt menemään? Ethän sinä silloin vielä tiennyt, että sillä oli siinä salkussa edes rahojakaan? Niin! Sinä olet ruvennut hautoinaan sitä jälestäpäin. Muut ovat sinua siihen yllyttäneet.
--Helgan hupsutuksia se on, tuhkasi Hanna.
--Ole sinä vaiti ja anna Helgan olla.
--Kalle katuu sitä sydämensä pohjasta eikä saa siltä rauhaa, sanoi Helga.
--Hirvittäisi minuakin pitää mitään siitä, mikä on ruumiilta otettu, vaikka olisi miten kuten otettu, sanoi Söderling.
Siinähän oli kyllä jotain perää, mutta siinä ei saanut olla perää. Kuta enemmän sitä siinä oli, sitä vähemmän sai sitä näyttää olevan. Ja kahta kiivaammin kävi Söderlingska nyt miehensä kimppuun.
--Joko sinäkin alat aaveita pelätä? Mutta mistä sen täällä meren rannalla tietää, mikä tavara se milloinkin on ruumiin omaa? Jos rupeisi sen mukaan valikoimaan, niin eihän silloin voisi mitään itselleen pelastamaansa pitää. Hukkuneiden tavaraahan se on kaikki, no, jos ei kaikki, niin suurin osa siitä, minkä vesi kantaa maihin. Ruveta nyt semmoisesta tunteilemaan. Mitä täällä sitten ollenkaan elämästä tulee? Muuttakaa maihin samassa. Menkää talonpoikain rengeiksi, niin isä kuin poikakin! Sontakuskeiksi! Suota kuokkimaan! Mahdoin päästää sinut, Kalle, seminaariin, silloin kun sinne pyrit. Siellä olisi ollut oikea paikkasi. Maallikkosaarnaaja mikä lienet!... Ensi kerran heidän elämässään oikein iso lohi miesten nuotan perässä potkii, eikä nämä uskalla sitä pitää. Synti? Synti! Mahtaisi naapuri nauraa, jos saisi tietää.
--Eihän mamma kuitenkaan tahtone, että tekisimme niinkuin naapuri.
--Minä vain sanon, että te olette päästänne vialla ja Helgan hengen hurmauksissa, ja se on se sen uskonsisar, se sen ystävä, tekopyhä vanhapiika tuolta kirkonkylän koululta virsineen ja veisuineen ja rukouksineen, josta on alkujuuri kaikkeen. Että minä päästinkin sen tänne maihin toissa kesänä!
--Sanoinhan minä sinulle, että ... sanoi Söderling.
--Sanoit, sanoit, ole hyvilläsi, että sinä olit viisas ja minä tyhmä ... Se on niin, että nauraisi, jos ei itkettäisi.
Kalle ja Helga istuivat rauhallisina ja hiukan kärsivän näköisinä samalla penkillä, vierekkäin... Kun olisivat edes panneet tiukemmin vastaan, mutta siinä ne istuivat ja odottivat, niinkuin ei maksaisi vaivaa ruveta edes väittelemään. Minkä Helga kerran on saanut päähänsä, kyllä se siinä pysyy. Kuta hiljaisempi ja nöyrempi se on, sitä enemmän se äkäytyy.
Söderlingska tunsi, että hänen olisi heihin nähden pitänyt menetellä aivan toisella tavalla, heittää kaikki siihen tällä kertaa. Mutta siitä huolimatta hän tiukkasi, kirstua potkaisten:
--Ja millä maksetaan nämä ostokset?
Siihen ei kukaan osannut vastata.
--Ja millä korvataan virolaisen vaivat?
Ei siihenkään tullut vastausta.
--Ei millään! Teillä ei ole. Eikä se teitä liikuta. Mutta minä en ota päälleni sitä häpeää, ettei minulla ole silloin, kun täytyy olla, ja sentähden minulla on. Ja sentähden minä teen, niinkuin minun mielestäni on tehtävä.... Ja mikset sinä, Kalle, sanonut sitä heti, ennenkuin annettiin minun mennä?
--Se oli kyllä väärin, etten sanonut.
--Nyt se on myöhäistä. Viekää paalit tulliin, jos haluttaa. Mutta rahat on annettu minun taakseni ja siellä ne pysyy.
--Kallen tunto vaatii kuitenkin, että hän ilmoittaa rahatkin, sanoi Helga.
--Ja hän kehtaisi tehdä vanhalle äidilleen sen häpeän ja kepposen! Sinä kehtaisit!
--Siksi, että Kalle ei tahdo, että mamma joutuu syntiin hänen tähtensä.
--Kyllä minä syntini....
Hän hillitsi kielensä, keskeytti ja jatkoi taas:
--Hyvä on. Tehkää, niinkuin tahdotte. Tuoss' on kirstun avain. Siinä on se, mikä on syntirahoilla ostettu, vaikkei vielä maksettu! Ottakaa, viekää, viskatkaa nekin sinne, mistä ovat tulleet. Antakaa takaisin sille, jolta ne on otettu. Ehkä se sitten saa rauhansa, kun saa rahansa.
--Mamma! kuului Helgan moittiva ääni.
--Oletko sinä hullu! hönkäisi ukki pöydän päästä, jossa kyynärpäittensä varassa viruen oli härppinyt viinakahviaan.--Joko sinä nyt alat antaa perään sinäkin! Mitä se raato rahalla tekee? Ei se tarvitse sitä taivaassa eikä helvetissäkään, jos on joutunut sinne. Suursaaren juoppo pappi sanoi minulle kerran, että taivaassa ei tarvitse rahaa, koska siellä saa kaikki ilmaiseksi, mutta rahalla ei mitään, ja helvetissä on niin helvetin paljon rahaa, ettei siellä rahalla ole mitään arvoa.
--Pappa....
--Ukki....
--Ja jos te taas sitä pelkäätte, että kuollut kummittelee, kun sitä on nyitty eikö ole saatettu siunattuun maahan, niin siihen asiaan minä sanon, että se on turha pelko. Ei ne maissa kummittele, jotka meressä ajelehtii. Nehän ne kummittelevat, jotka maihin haudataan. Kirkkomaistahan enimmät aaveet lähtevät liikkeelle. Kiitä, Kalle, onneasi, ettet vetänyt raatoa rannalle.
--Anna nyt olla, pappa.
--Ka, mitä? Eikö se ole oikeata asiaa? Saattaahan sen sitäpaitse siunata mereenkin, tämänkin, koska kerran laivoistakin luetaan hauta mereen. Haetaan heti paikalla pappi, niin se on sillä tehty. Haetaan pappi ja pidetään rahat.
Söderling innostui heti siilien.
--Se ei olisi ehkä hullumpaa. Mitä sinä, Helga, siihen sanot? Hauta kuin hauta, siunattu mikä siunattu. Vaan mahtaisikohan meidän pastori tulla?
--Suursaaren juoppo pappi kyllä tulee, se lukee vaikka turkkilaisen haudan.
Hanna räjähti nauramaan, mutta Helga nyykähti itkuun.
--Minä luulin niin varmaan, että te, äiti, kohta kun kuulitte, mikä onnettomuus Kallelle oli tapahtunut, heti paikalla olisitte suostunut.
Söderlingska joutui aina suunniltaan, kun Helga itki.
--Hyvä, hyvä, minä suostun ... minä suostun.... Johan minä sanoin: tehkää mitä tahdotte! Ilmoittakaa, ilmoittakaa ... viekää kaikki tulliin! Mutta viekää silloin myöskin kaikki muu ... joka halko, joka laudanpätkä tältä saarelta, joka korkki. Miksei niitä ole viety jo aikoja sitten! Miksei se ole ollut syntiä, ettei niitä ole viety.... Vai määrästäkö se riippuukin? Mikset ilmoittanut tulliin sitä teelusikkaa, jonka löysit hauvin vatsasta.
--Ruumiinryöstöhän se oli sekin!
--Elä siinä viisastele, Hanna!--Kaikkihan on meren tuomaa, ja mistä me tiedämme, kuka niiden kanssa on kulloinkin hukkunut? Jääköön vain kaikki entiselleen, jääköön, jääköön.... Jos Kalle jaksaa odottaa tupaansa, niin jaksan minäkin lehmiäni. Jos Helga tulee rohdoittaan ja hoidotta toimeen, niin tulen minäkin kahvittani. Kyllä minä tulen toimeen! Heitetään kahvin juonti, heitetään. No, mitä sinä nyt enää nyyhkit! Saithan tahtosi! Kuulithan!
--Ei jumalalle kelpaa vihassa annettu uhri. Te ette suostu mielellänne.
--Hah? Eikö kelpaa? Vai pitäisi minun vielä mielelläni, nauru suussa viskata viisituhatta markkaa mereen! Se nyt on jo liikaa!
Ja kiukusta itkien ja paukkaen ja Helgankaan nyyhkytyksistä enää välittämättä tempasi Söderlingska takkinsa ja tyynynsä sängystä ja rynnisti ulos ovesta ja nähtiin menevän navettalatoon ja riuhtaisevan oven kiinni, niinkuin ei olisi aikonut enää koskaan palata.
Ukki otti lekkerinsä kainaloon ja lähti hoippumaan kammariinsa toiselle puolen porstuan, höpisten mennessään:
--Kyllä Suursaaren pappi lukee vaikka turkkilaisen haudan. Ei teidän tarvitse antaa mitään pois, kyllä Suursaaren pappi lukee vaikka turkkilaisen haudan.
--Jos se on turkkilainen, ei sen hautaa tarvitse kenenkään lukea! tirskui Hanna hänen jälkeensä.
--Mahtaisiko tuo olla pahitteeksi turkkilaisellekaan.
Helga kuivasi kyyneleensä ja nilkutti aittaansa.
Hanna odotti Kallea ja lähti hänen jälkeensä. Mutta Kalle kiinnitti kulkuaan ja jouduttautui venheelle, jonka isopurje vielä lepatti levällään. Hanna seisoi vähän aikaa ja katseli, nakkasi sitten niskojaan ja pyörähti pois.
Söderling oli jäänyt yksin tupaan, päätyen siihen, mihin aina päätyi, kun oli pulma edessä--päivittelemään. Korvallistaan ruopien hän puheli:
--Tästä se vielä soppa kiehuu, jahka joutuu. Kuka heistä lopulta lie oikeassa, kuka väärässä. Mikä ne toikin tänne meidän rantaan! Olisivat menneet sinne, minne ovat ennenkin menneet--naapurin rantaan...-Pitääkö tässä nyt panna syömättä maata?
Silloin hän huomasi pannun hellalla, kurotti kupin astiahyllyltä ja puristi siitä sen, minkä sai.
Siinä oli matkakirstu lattialla. Sen avain oli kannen päällä, mihin Söderlingska oli sen heittänyt. Söderling avasi varovasti arkun. Se oli täynnä pusseja ja kauniisti nauhoitettuja paketteja. Niistä tuoksui veskunaa, rusinaa, tuntui kuin olisi siellä ollut tupakkaakin. Hän kohotteli ja kopeloi. Siinä oli sikareja, kokonainen laatikko Hollannin kuningattaria.--Katsohan Emmaa!--Hän raotti laatikon kantta, sai kaksi sikaria hyppysiinsä ja pisti ne taskuunsa, Lukittuaan kirstun työnsi hän sen pois lattialta tavalliseen paikkaan sängyn ja seinän väliin.
Hetken kuluttua istui Söderling sataman suussa ongella, hampaissa sikari, jonka makuista ei muistanut milloinkaan polttaneensa.
--Siitäpähän selviää ... ja jos ei selviä, niin ei selviä, mutta kaipa se jotenkuten selviää.