Söderlingska koetti turhaan saada unta silmiinsä. Hupussa korvin maaten hän ei olisi tahtonut nähdä eikä kuulla mitään. Mutta sydän jyskytti äkää ja pahaa mieltä ja kaislat ritisivät alla vähänkin liikahtaessa. Koko ajan hän näki Helgan milloin tutkivat ja arat, milloin moittivat ja murheelliset silmät. Meren möyryntä kuului ulkokareilta sitä selvemmin, kuta enemmän tyyntyi ja aikaa kului.
Kun pihalla lakattiin liikkumasta, nousi hän ja lähti ulos. Helga vielä valvoi, koska sen ikkunasta näkyi valoa.
Oli tyyntynyt kokonaan. Ei ainoakaan lehti lepattanut pihlajassa navetan nurkalla. Ei yhtä viriä värähtänyt satamalammikon pinnalla. Purjevene seisoi, ankkurinuora höllänä, siinä, mihin se oli pysähtynyt ankkuroijan jäleltä. Mantereen puoliselta ulapalta kuului jostain kaukaa sisäväylältä hinaajalaivan koneen jyskytys. Tukholman-laivan valkoinen runko paistoi hetken aikaa kahden saaren välissä. Jostakin kaljaasista jossain kuului kuin puita pienentelevän kirveen iskuja.
Söderlingska asteli Käärmesaaren rantaa pitkin ja päätyi Kalliolahteen paalien luo.
Ulko-ulappa oli tyyni sekin, saaret ja karit kohoten mustina kyömyselkinä sen tahmeasta pinnasta. Maininki möyrysi yhä niiden ympärillä, mutta Söderlingskan korva oli ottavinaan, että se kävi hiljaisemmin kuin taannoin. Se ei siis tiennyt tulevaa tuulta, vaan mennyttä. Saattaa tehdä tyynen moneksi päiväksi, ja sitten tuuli menee itään.
Jos niin käy, silloin ei virolainen välitä tulla, sillä luovimalla se ei tule, niinkuin sanoi....
Ja parasta kai olisi, ettei tulisikaan koko merirosvo. Että yksi mies saattaa olla niin toisensa kuin mitä virolainen ja Korsu! Sama punainen kähärä parta, samat pienet porsaansilmät, sama väijyvä, ilkkuva katse tuuheain kulmien alta. Virostahan ne ovat alkuperäisin Korsutkin. Ei sen akka suotta olekaan Estmanneja. »Vai Saukosta, vai Saukosta, kyllä minä saukkolaiset tunnen, on oltu ennenkin asioissa ... kyllä minä toimitan ... saa luottaa, että minä toimitan.» Kajutta niin likainen kuin sikopahna, haisi mahorkalle ja ryssän saapasrasvalle, niin että sydäntäni etoi. Ne ovat vielä ilettävämpiä kuin Koiviston jätkät.... Jollain muulla tavalla ne ovat nuo paalit sittenkin kaupattavat. Ennen menkööt vaikka tulliin.... Ei se tuo hanuri vain kuulune hänen jahdistaan.... Ei, toisaalta se kuuluisi, jos se olisi se.
--Voi, hyvä isä, sentään!
Söderlingska palasi pihaan, harhaili siellä hetken huoneiden väliä, siirtäen sitä ja korjaten tätä, tietämättä oikein mitä varten. Hauki polskahti kalasumpussa. Helgan ikkuna loisti tyynesti ja totisesti kuin majakkalyhty. Se kutsui ja moitti. Mitä tyttö siellä miettinee? Äitinsä suruttomuutta se kai taaskin surree.
Hän teki kierroksen kalliolla, lähestyi varovasti ja pysähtyi lopulta niin, että voi nähdä ikkunasta aittaan.
Helgan aitta oli vanha kaljaasin kajutta, kerran merestä pelastettu ja siihen nostettu, ja laitettu ensin leikkituvaksi pikkutytölle, joka sitten oli sisustanut ja paperoinut sen itselleen kesähuoneeksi. Ikkunana oli siinä yksi ainoa ruutu, harsolla verhottu. Ikkunan edessä oli pienoispöytä, katettu valkoisella liinalla. Sisällä oli kaikki puhdasta ja sievää niinkuin nukkekaapissa, ympärillä oli aina lakaistua, ja eteläseinämällä oli kukkapenkki. Helga istui pöydän ääressä ja luki jotain, yllään valkoinen yönuttu.... Kynttilän liekki piipotti lepattamatta, liikahtamatta niinkuin kukannuppu astiassaan, yhtä totisena ja pikkuvakavana kuin Helgan kasvot sen takana ... kalpeat ja kuihtuneet, nenäparka suippo ja laiha.... Sillä oli raukalla jo ryppyjä suupielissä, ja ylähuuli lepäsi ohuena hampaiden päällä, niinkuin ruumiilla.
Helgan kesähuone oli hänen äidilleen kuin pyhäkkö mikä. Siihen hän pistihe, milloin jouti, katselemaan Helgan kirjoja ja niitä itselleen luettamaan. Veisattiinkin yhdessä. Olisi se hyvin tarvinnut oman huoneensa talvellakin. Jos pidettäisiin rahat ja paalit--tai vaikkapa vain rahatkin--niin saisi niillä talvikammarin tuvan kylkeen ... saisi raukka oman olinpaikkansa, ei tarvitseisi ukkojen tupakansavussa yskiä....
Miksi ma hänelle kiukuttelin ja pahoitin mielensä....
On siihen niin somasti ripustanut vähät vaatteensa orrelle, huivinsa ja hameensa ja kirjavat nauhansa, joita laittelee huvikseen, mutta ei koskaan pue päälleen ... niinkuin morsian, vaikkei häntä milloinkaan sille retkelle puettane, mutta ties kuinka pian jo toiselle.
Ettei pelottaisi, loittoni hän ensin, ryki siellä ja tuli sitten ja raotti ovea.
--Täälläkö sinä yhä istut etkä pane maata? Eikö sinulla ole kylmä röijysilläsi? Tohtorikin sanoi, että sinulla pitää aina olla lämmin. Panisit toki puita kaminaan. Eivätkö ne ole sinulle edes puita pilkkoneet? Ei ne mitään.
--Kyllä siinä on puita, vaikka en tullut sytyttäneeksi.
--Minä sytytän.
Äiti riensi tekemään tulta pieneen rautakaminaan, joka oli muurattu nurkkaan.
--Mitä sinä siinä luet?
--Uusi Testamentti tämä on, sanoi Helga, jatkaen lukuaan.
--Etkö lukisi ääneen?
--En minä luule, että te olette sillä mielellä, että voitte kuunnella jumalansanaa.
--Elä sinä nyt välitä siitä äskeisestä. Ei ukki selvänä ajattele, niinkuin se päissään puhuu. Eläkä välitä siitäkään, mitä minä....
Helga pisti kuivan hajuheinän merkiksi kirjaan, sulki sen hitaasti ja siirsi syrjään.
--On niin kauheata, kun meillä melkein pilkataan jumalaa. Eiväthän pahimmat pakanatkaan toki sillä tavalla....
--Kyllä se sen katuu, kun selviää.
--En minä niin ukista, mutta kun tekin, äiti ... vaikka minä olin niin varma, että te heti, kun kuulette, miten on....
Itku näytti taas alkavan tehdä tuloaan.
--Kas niin, elä nyt....
--En, en ... enhän minä....
--Jos sinä sitä, että minä, niin johan minä....
--Ei se ole teistä kuitenkaan synti, vaikka niin sanotte....
--Enhän minä tiedä....
--Kyllä teidän pitäisi se tietää....
--Tiedänhän minä, mutta ethän sinäkään ensin tietänyt, koska itse ensin sanoit, että se mikä tuli, oli jumalan lähettämä, ja että minkä jumala oli meille antanut, sitä ei meidän tarvinnut antaa ihmisille takaisin. Siinä uskossahan minä sitten lähdin kaupunkiin.
--Se oli silloin ... mutta jumalan tarkoitus olikin toinen. Sillä jumala tahtoi meitä koetella. Jumala tahtoi näyttää meille, millaisia me oikein olemme, koska olemme aina tahtoneet olla muita paremmat.
--Ketä muita paremmat?
--Varsinkin Korsuja.
--No, mutta kyllä me nyt toki olemmekin Korsuja paremmat.
--Ne ryöstävät ja varastavat ruumiita, ja nyt mekin ryöstämme ja varastamme. Kuolleen ryöstäminen on suurempi rikos kuin elävän, sillä elävä voi puolustautua, mutta kuollut ei voi.
--Elähän nyt, hyvä lapsi, onhan siinä nyt toki ero. Eikähän nyt toki silti tarvitse antaa kaikkea pois, jos antaakin osan.
--Jos Kalle ei saa antaa pois kaikkea sitä, minkä hän on vääryydellä ottanut, ei hänen sielunsa saa milloinkaan rauhaa, eikä minunkaan.
--Ennemminkö sinä siis jäät elämään entiseen ahtauteen ja puutteeseen?
--Ennemmin.
--Vielä Hannakin jättää Kallen, kun ei jaksa odottaa, että saisivat huoneen. Sillä yhteiseen tupaan se ei tule.
--Jos Hanna jättää Kallen sentähden, että Kalle tahtoo tehdä, niinkuin hänen omatuntonsa vaatii, niin on parempi, että hän jättää.
--Ajatelleeko Kallekin niin? Tiedätkö?
--En tiedä muuta kuin että kun piru kerran lähetti hänen tielleen rahat ja pani hänet ne ottamaan, niin Kalle ei koskaan tule niitä käyttämään, vaikka kuinka muuten kävisi.
--Piru lähetti, jämäsi Söderlingska.
Muuta ei hän siihen osannut eikä nyt tahtonutkaan.... Ne kyllä tulevat pitämään päänsä. On turhaa siitä nyt sen enempää puhua. Sanoi hän kuitenkin vielä:
--Voi sentään.. olin niin iloinen, varsinkin sinun tähtesi, että meille koittaisi paremmat päivät.
--Kyllä jumala keksii keinon vielä siihenkin.
--Jumala keksii, jämäsi hän taas, ja taas hänessä kuohahti. Mutta vielä kerran hän sai sen pidätetyksi. Ei nyt ... ei nyt ... ehtiihän siitä vielä. Kunhan se nyt vain tuohon viihtyy ja pysyy tyynenä ja pääsee levolle.
Syntyi äänettömyys.
--Lukisit nyt sentään.
Helga avasi kirjansa siitä, niihin oli sen sulkenut, ja alkoi lukea:
--»Sitten Henki vei Jeesuksen ylös erämaahan perkeleen kiusattavaksi. Ja kun Jeesus oli paastonnut neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä, tuli hänen lopulta nälkä. Silloin kiusaaja tuli hänen luokseen ja sanoi hänelle: 'Jos sinä olet Jumalan Poika, niin käske näiden kivien muuttua leiviksi.' Mutta hän vastasi ja sanoi: 'Kirjoitettu on: Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka lähtee Jumalan suusta.'»
Mutta Söderlingskalla ei ollut oikeata hartautta kuunnella. Eikä hän myöskään saanut silmistään tytön hentoa selkää ja laihoja sormia ja ranteita, eikä korvistaan hänen heikkoa ääntään.... Se viepi sen vielä siihen, jos se sen oikein panee päähänsä. Vuosi vuodelta tuo käy yhä huonommaksi. Ei se kauvan elä.... Se teetättää minulla, mitä tahtoo. Vaikka kaikki lopulta kuitenkin joutuu minun hartioilleni. Millä tässä sitten rohdot maksetaan ja muu hoito kitumisen aikana?... Ei, ei, nythän minä taaskaan en kuuntele oikealla mielellä jumalansanaa.
Hän pakottihe kummallakin korvallaan kuuntelemaan ja kuulikin nyt joka sanan:
»Taas perkele otti hänet mukaansa hyvin korkealle vuorelle ja näytti hänelle kaikki maailman valtakunnat ja niiden loiston ja sanoi hänelle: 'Tämän kaiken minä annan sinulle, jos heittäyt maahan ja kumarrat minua.' Silloin Jeesus sanoi hänelle: 'Mene pois, saatana, sillä kirjoitettu on: Herraa, sinun Jumalaasi, on sinun kumartaminen ja häntä ainoata rukoileminen.' Silloin perkele jätti hänet, ja katso, enkeleitä tuli hänen luoksensa ja he tekivät hänelle palvelusta.--Mutta kun Jeesus kuuli, että Johannes oli pantu vankeuteen....
--Valitsitko sinä tahallasi tuon paikan minua varten?
--Minä jatkoin siitä, mihin lopetin, kun te tulitte.
--Missähän lie jo aika menossa ... eiköhän pitäisi jo pannaksesi maata.
Tyttö siirtyi vastustelematta vuoteeseensa. Äiti peitti hänet siihen, kapaloi lakanaan hänen jalkansa, jotka tuntuivat hienoilta ja haurailta kuin linnun luut, puhalsi sammuksiin kynttilän, sulki oven jälkeensä ja riensi ulos, leuka järähdellen, jota koetti turhaan saada asettumaan.
Mistä se saikaan tuon paikan lukeakseen! Olenko minä sitten heille niinkuin se, joka kiusaa palvelemaan kaiken maailman rikkautta? Olenko minä se, jolle täytyy sanoa: »Mene pois, saatana»? Enkö minä aherra ja puuhaa ja hoida heitä kaikkia, että tuskin pystyssä pysyn?
Kuta enemmän häntä liikutus valtasi, sitä vihaisemmaksi hän siitä tuli.
... Saa siinä soutaa ja siivota ja suolata, ennenkuin ovat nekään silakat nelikossa, joilla ostokset maksetaan. Velan siitä sait kantaaksesi, et muuta. Siinä oli saalis, minkä meri antoi, kun kerran antoi. »Jumala keinon keksii.» Keksii se meille sen, että pitää meitä köyhyydessä ja puutteessa neljäkymmentä päivää ja antaa sitten taas kiusaajansa viedä meidät korkealle vuorelle ja näyttää kyllä meille kaiken maailman rikkaudet, mutta eipä lähetäkään enkeleitään meille palvelusta tekemään.... Mikä minut riennättikään suin päin kaupunkiin ... olisihan minun pitänyt arvata, että jotain sotkua siitä sillaikaa tulee. Milloin täällä on päät sekaisin, milloin verkot ... selvittele ne sitten ja paikkaa, eikä tule aina kalua paikkaamallakaan. Vai nyt ollaan muka jo naapurin veroisia?... Sekin Söderling ... mahtoi mennä heti tekemään torpan kaupat, niin olisi täytymällä täytynyt ainakin ne rahat pitää.
--Hätsh sinä!--Hyi!
Söderlingska oli ehtinyt ladon ovelle ja riipaissut sen auki, kun sieltä loikkasi hänen helmoihinsa joku punainen, saaden potkun niin, että ilkeästi rääkäisten kieri kalliota pitkin.
--Mikä se oli? kuului samassa jostain Söderlingin ääni.
--Naapurin kissa kirottu.... Ja mitä sinäkin siinä keskellä yötä aaveilet?
--Olin vain ongella vähän.... Onko Helga sairas?
--Eikä ole! ärjäisi Söderlingska, purkaen siihen kaiken kiukkunsa ja kaiken mielensä murheen.
Sillä kylellään maaten, mille kerran oli heittäynyt, nukkui Söderlingska isoon päivään, kunnes heräsi miellyttävästi pääskynpoikain sätkätykseen, emon tuodessa niille ruokaa ikkunan aukkoon, niissä ne istuivat rinnakkain päiväpaisteessa, kohta valmiina lentoon. Emä meni ja tuli, sysäten heille suuhun, mitä oli sattunut saamaan, ja lensi sirahtaen tiehensä.
Siinä on se, joka ei kysy sikiöittensä mieltä ... saavat tyytyä siihen, mitä hän heille kitaan tunkee.... Ja niin sitä pitääkin!
Ja se, mikä eilen maata pannessa oli ollut hämärää ja häilyvää ja tunne- sotkuista, oli nyt niin järki-selvää kuin päivä sinisen meren yllä ja niin vankkaa ja järkähtämätöntä kuin kallio, jota hän lyhyin, nasevin askelin asteli ladosta tupaan.
Ei penniäkään pois! Johan minä olisin pähkähullu! Mitä minä eilen oikein hourailinkaan? Sitä vaille, etten antanut yllättää itseäni mihin tahansa.
Hän ajoi remakasti ylös miehet ja komensi Hannan, joka istui haukotellen vuoteensa laidalla porstuan karsinassa, noutamaan vettä lähteestä, sillaikaa kun hän itse kävi tekemään tulta hellaan. Saatuaan sen syttymään hän otti kahvipaahtimen seinältä ja komensi:
--Söderling, vetäisehän kirstu esiin ... missä sen on avain?
--Tuossahan tuo on kannen päällä, mihin itse eilen panit.
Melkein mielenosoituksellisen välinpitämättömästi otti Söderlingska kirstusta papupussin ja täytti siitä paahtimen, pani sitten pussin takaisin kirstuun ja siirrätytti sen Söderlingillä takaisin nurkkaan sängyn ja seinän väliin.
Helga oli tullut ja lyyhistynyt tavalliselle paikalleen työnsä ääreen.
--Ehkä sinä paahdat nämä kahvit, sillaikaa kun minä käyn ja lypsän lehmän. Katso, etteivät pala.
Nöyrästi, vaikka vähän vitkastellen, otti Helga paahtimen, luoden aran katseen Kalleen, joka sänkynsä laidalla veti saappaita jalkaansa. Söderlingska otti rainnan ja aikoi mennä, kun kääntyi ovessa takaisin.
--Kuka lie jättänyt syöttejä koukkuihin mätänemään kala-aitan kynnyksen eteen?
--Jäivät siihen eilen, kun tulitte, sanoi Kalle.
--Jäivät....
--Kyllä ne vielä turskalle kelpaa, sanoi Söderling.
--Täyttää sitten loput koukuista ennen kahvia ja menee heti kahvin saatuaan laskemaan. On tyyni ja hyvä ilma laskea ja kokea ... kun vain liikutaan ripeästi!
Siihen olisi jätetty ties kuinka kauvaksi, varisten vietäväksi! Jos minä antaisin heille vallan!...
Ja lypsäessä ja siivilöidessä ja lehmää ruokkiessa selvisi Söderlingskalle kaikki kuin kerältä kehien.
Se ei olisi ainoastaan mieletöntä, se ei olisi ainoastaan hirveä vääryys ja tyhmyys, vaan se olisi minun puoleltani suorastaan rikos heitä kohtaan. Juuri heitä kohtaan. Totta sen täytyy antaa järkensä toimia, jolla sitä vähän on. Minun heistä sittenkin on lopulta vastattava, varsinkin Helgasta. Ei sellaisen tavaran poishaaskaamisesta voisi kukaan vastata, ei jumalan, ei ihmisten eikä omantuntonsakaan edessä. On se minullakin omatunto, ja minun omatuntoni ei antaisi minulle ikipäivänä rauhaa, jos en tekisi, niinkuin se minua käskee. Helgan omatunto sanoo yhtenä päivänä niin, toisena näin. Ensin saa pitää kaikki lyhentämättä, sitten ei saa pitää penniäkään. Se on muka jumalan ääni, joka hänessä aina puhuu. Eilen jumala lupasi, tänään hän kieltää, huomenna ehkä taas lupaa. Mikä se on semmoinen jumalan ääni.... Ja kun siinä ei kenelläkään tapahdu vahinkoa.... Ja jos se on siinä se suurin synti--ja siinä kai se on, koska se sitä ennen ei ollut synti--ettei ruumista saatettu siunattuun maahan, niin voihan todella sitten tehdä niin, että luettaa haudan mereen. Ei siihen tarvita Suursaaren juoppopappia. Mikseikö meidänkin pastori siihen suostuisi? Tapaa kai se siunaus maalinsa pitemmänkin matkan päästä. Mikseikö jumalan henki voisi liikkua vetten päällä yhä vieläkin mihin tahtoo?
Pavut oli paahdettu, kun Söderlingska tuli lypsyltä. Hän otti kahvimyllyn ja jauhaa rutasi tanakalla polvellaan ne pieniksi siinä tuokiossa, ja kaatoi kupillisen jauhoja pannuun.
Olisi tehnyt mieli paukauttaa se kaikki heille samassa. Luulisihan järkisyiden sentään pitävän mennä heihinkin.
Vaikka mitä niillä oikeastaan on tekemistä koko asian kanssa? Minunhan ne ovat tavarat ja rahat, koska ne kerran ovat minulle annetut. Menettelen siis omani kanssa, niinkuin itse parhaaksi näen. Ja että me muka oltaisiin samallaisia kuin naapuri sentähden, että Kalle sysäsi ruumiin pois, se nyt on sairaan houreita. Tehdään tunnon tilit sitten, kun paalit on myöty ja rahat vaihdettu. Kadutaan jälestäpäin, jos on mitä katumista. Sovitetaan synti, sitten kun se on tehty. Sitä vartenhan se on synti, että se sovitetaan. Pidän hyvänäni. En anna penniäkään. Tulkoon vaan Viron mies. Jolleivät tahdo auttaa lastauksessa, niin saan minä tehdyksi sen ilman heitäkin hänen kanssaan Hannan ja papan avulla. Ja vaikka menen itse mukana Rääveliin paalit kauppaamaan ja rahat vaihtamaan.
Paukautan sen heille sittenkin!
Hän kaatoi viiteen kuppiin: Söderlingille, ukille, Hannalle, Helgalle ja Kallelle ... siinä ne olivat kupit rivissä kuin pääskynpojat orrella.
--Käy, Hanna, kutsu miehet kahville.
Söderling ja Kalle istuivat kala-aitan edessä, koukkuja täyttämässä. Söderlingska näki Söderlingin nousevan ja lähtevän. Kalle ei tullut. Hanna näytti kuin tiuskaisevan hänelle jotain, nakkasi sitten niskojaan ja pyörähti pois.
Ukki tuli porstuan takaa kammaristaan, kohmeloisena ja viluisena, ja kävi, käsi vapisten, kuppinsa kimppuun.
--Ota Helgakin, ennenkuin jäähtyy.
--Kiitos, mutta ei minulle nyt maita.
--Eikö sinulle kelpaa kahvi? Onko sinulla paha elämä?
--Ei se minulle nyt maita. Jos annatte minulle sen sijaan maitoa vähän.
--Hanna, siinä on sinun kuppisi.... Miksei Kalle tule?
--Mitä oikkuillee.
Hetken päästä näkyi Kalle kuitenkin nousevan, ottavan koukkulaatikon ja vievän sen ruuhen kokkaan. Kannettuaan sinne vielä siimavasun ja kohokepit tuli hän vasta sitten tupaan, virkkaen ovelta:
--Tuleeko isä sitten heittämään ... pitkäsiima olisi nyt valmis.
--Sinun kahvisi jäähtyy, sanoi Söderlingska, selin oveen.
--En nyt välitä, sanoi Kalle.
--Et välitä? Mikset?
--Ei maita.
--Ei maita sinullekaan? Ohoo!--Söderlingska pyörähti tiukasti päin, katsahti Kalleen, sitten Helgaan, ja ponnahti pystyyn, otsa punaiseksi sävähtäen.--
--Ei maita! Annetaan sitten sille, jolle maittaa.
--Elähän toki jumalanviljaa ... kyllä minä juon!--mutta ennenkuin Söderling ehti hätään, oli Kallen ja Helgan kuppien sisältö lätkähtänyt likasankoon.
--Mitä skoijia tuo on? karjaisi ukki.
--Se on sitä, että jos ei minun kahvini kelpaa, niin sopii tästälähin keittää omistaan, jolla on ... ja minulla on vaikka kuolinpäivään.
--Äiti, enhän minä....
--Kyllä minä yskän ymmärrän....
--Kuulkaahan....
Mutta Söderlingska meni jo, likasankoa kädessään kiikuttaen, sikolättiin.
Elkööt luulko! Ei minua semmoisella säikäytetä.
Porsas sai sangon sisällöstä sekä kärsäänsä että niskaansa ja peräytyi vingahtaen altaalta pahnaansa.
Hanna tuli jälestä, silmät pahansuopaisesti kiiluen....
--On se nyt kerrassaan naurettavaa tuommoinen.
--Mikä niin? ärjäisi Söderlingska.
--Ei ne nyt olisi pahentuneet teidän kahvistanne, jos sitä joivatkin.
--Olkoon se heidän asiansa ... mitä se sinuun kuuluu?
--Ehkä se kuuluu vähän minuunkin.
--Häpeäisit, joka haaskan harakka! Osaan minä itsekin pitää puoleni!
Jonnekin mennäkseen mielensä kuohua asettamaan mennä rynttäsi Söderlingska rantaan. Siellä oli aivan niinkuin hän oli arvannutkin--kallio silakkain siivuun jäleltä vielä pesemättä, niljakkana sisälmyksistä. Hän kävi hiekalla ja huosiamella siihen käsiksi, sadatellen saamattomia, jotka eivät osaa edes omia jälkiään siivota ... täyt jätetään mätänemään ... suolet haisemaan ... ja heille minä antaisin vallan?
Söderling näkyi lähestyvän hitaasti ja jäävän seisomaan siihen jonkun matkan päähän, hierautuen siitä sitten niin lähelle, että viimein sai sanotuksi sanottavansa.
--Se oli niiltä ajattelemattomasti tehty ... kyllä ne sen jo itsekin, kun minäkin niille siitä sanoin. Kyllä ne juovat, jos vielä tarjoat.
--Elkööt toki millään muotoa minun tähteni ottako semmoista syntiä tunnolleen.... Mitä siinä seisot ja noljotat? Miksette mene siimaa laskemaan?
--Aiotko sinä sitten kuitenkin?...
--Niin mitä?
--Myödä paalit.
--Totta kai.
--Kun ne nyt sitä niin paheksii.
--Rahat ja paalit ovat minun, koska kerran ovat minulle annetut. Minä huushollaan niiden kanssa, niinkuin parhaaksi katson.
--Niin mitenkä sitten?
--Sepähän sitten nähdään.
Helga oli arasti lähestynyt hänkin ja pysähtynyt jonkun matkan päähän. Söderlingska korotti äänensä, niin että se kuuluisi hänelle saakka.
--Ja siksi toiseksi, jos tahdotte tietää ... omilla vähilläni minä ne kahvit maksoin ... ja mikä muu on otettu velaksi, omillani minä senkin suoritan.
--Kuulkaahan, sanoi Helga, lähestyen.
--Siitä asiasta ei puhuta sen enempää ... ei nyt eikä vasta.
Helga poistui allapäin aittaansa. Hetken päästä meni hän sieltä tupaan. Söderlingska pysytteli ulkotöissä koko päivän ja vältti joutumasta kahdenkesken kenenkään kanssa.
Ja niin oltiin Saukossa vaiti monta päivää. Tehtiin työt puhumatta, istuttiin pöydässä, tultiin yhteen ja erottiin sanaa vaihtamatta.
Lapset joivat kyllä taas kahvinsa aamuisin. Mutta päivä päivältä he yhä enemmän jäykistyivät itseensä.
... Pesevät kätensä, sysäävät kaikki minun niskoilleni. Ja sysätkööt vain! Kyllä minä sen kannan. Kyllä minun niskani kestää sen, minkä toisenkin.
Ei Helga enää pyytänyt äitiä aittaansa lukemaan ja veisaamaan. Kahden istuivat siellä nyt Helga ja Kalle. Söderlingska otti esille vanhan raamattunsa ja koetti lukea yksin. Mutta ei se oikein tahtonut maistua.
... Ei kelpaa enää äiti lastensa kanssa sanaa harjoittamaan. Vaan sopipas vapahtajan syödä ja juoda fariseusten ja puplikaanien kanssa. Katsottaisiinpas sitä paikkaa. On se yksi raamatunpaikka sekin ... ja toinen syntisen vaimon paikka ... »joka on syytön, heittäköön ensimäisen kiven». Eipäs aukea ne paikat eteen ... taitaakin vain aueta ne paikat, jotka itselle parhaiten passaa.
Oli lauvantai-ilta. Kalle ja Helga istuivat taas kahden Helgan aitassa. Kuului väliin lukemista, väliin hiljaista puhetta. Söderlingska hiiviskeli kalliolla seinän takana ja koetti kuunnella. Seinän, läpi hän kuuli Kallen sanovan alakuloisella äänellä:
--Ei, en minä voi mennä ilmoittamaan vastoin äidin tahtoa.
--Niin, eihän sitä voine.
--Meillä on aina puhuttu siitä, millainen ryöväri ja merirosvo ja ruumiinryöstäjä naapuri on. Ja nyt pitäisi minun olla samallainen, pitää kaikki, enkä olisi yhtään parempi kuin hekään.
Helga sanoi jotain, jota Söderlingska ei kuullut. Sitten Kalle taas sanoi:
--Ei, ei, kyllä minä aivan hyvin tiesin, mitä tein: tunsin heti, niinkuin olisin tehnyt ryöstömurhan. Sen minä tunsin. Sillä minä sysäsin sen menemään siksi, että minä ajattelin, että jos sillä siinä on rahaa, niin silloin ei kukaan pääse sitä minulta perimään.
--Sinä olisit ehtinyt sen pelastaa?
--Olisin minä aivan hyvin ehtinyt kopata sen ja vetää maihin, mutta minä tahallani en sitä tehnyt. Kaduin samassa ja oli vähällä, etten heittänyt salkkua hänen jälkeensä mereen.
--Kunpa olisit tehnytkin sen.
Istuivat taas vaiti. Helga lie selaillut kirjaansa, koska kuului lehtien kahinaa. Sitten kuului taas:
--Ei äiti taivu. Hannakin häntä yllyttää.
--Jos minä puhuisin Hannalle.
--Se ivaisi sinua niinkuin minuakin....
Taas hetken kuluttua:
--Saisitko sinä rauhan, jos sille luettaisiin hauta mereen?
--En minä luule, koska minä kuitenkin ryöstin.
--Niin, siinähän se on.
--Ja eihän voisi lukea hautaa puhumatta ruumiista ... jos ei kertoisi kaikesta, niin joutuisi taas vain valehtelemaan.
--Niin, siinähän se on.
--Mikä tästä elämästä sitten tulee?
--En minä osaa sanoa.
Taas sanoi Kalle hetken kuluttua:
--Ja jos naapurissa vielä saadaan se tietää, ja miksei saataisi ja ehkä jo tiedetäänkin ... niin ennenkuin jään heidän poikainsa pisteltäväksi ja osoiteltavaksi, ja heidän vertaisekseen, niin menen vaikka merille takaisin. Tehköön äiti sitten, niinkuin tahtoo.
--Ehkä hän taipuu. Minä rukoilen vielä hänen puolestaan, että jumala kääntäisi hänen mielensä.
Kalle kuului nousevan. Söderlingska riensi pois.
Voi, herra, minkä hulluuden pitääkin ihmisiin tarttua!--Pitäkää sitten omanne! Ottakaa rahanne ja paalinne! Ette minun tähteni tarvitse rukoilla! Ei minua tarvitse lähteä pakoon vieraille maille.
Hän pyörähti jo takaisin, mennäkseen ja huutaakseen sen heille ovesta sisään.
... Mutta hulluhan minä olisin. Sillä sehän on mieletöntä, sehän on kerrassaan rekihurjaa!
Mutta silloin hän säpsähti: jos naapuri sen todellakin jo tietää? On voinut käydä kaupungissa ja tavata Viron miehen.... Mutta silloin on totta, mitä Kalle sanoi.
Äijä kompuroi porstuassa ja työnsihe tupaan, josta Söderlingska peitteensa kanssa oli menossa latoonsa.
--Heretkäähän nyt herran nimessä jo mököttämästä! Eihän tässä enää mikään jaksa. Ei kihoo enää viinakaan päähän. Minä kyllä näen, mihin tämä vie. Pian ne saavat sinutkin, Emma, siihen villitykseensä. Anna minulle, jos et uskalla itse pitää. Minä kyllä otan päälleni sen synnin, mikä siitä tulee. En minä luultavasti kuitenkaan enää pääse taivaaseen, kun olen juonut ja kiroillut niin helvetin paljon, sekä nyt että myöskin nuorempana, varsinkin nuorempana, ja tulen varmaankin vielä kiroilemaan ja juomaan yhä eteenkinpäin. Niin että minulle se nyt on yhdentekevä. Ei siellä luultavasti kuitenkaan lisätä tulta syntien mukaan. Kaikki kai ne siellä paistuvat samalla valkealla.
--Elkää edes pilkatko jumalaa, vaan menkää maata!
--Kun en kuitenkaan saa unta.... Hohhoo--ja-jaa....
Ukki jäi seisomaan kalliolle oven eteen. Söderlingska meni yhkäen, ähkäen latoonsa.
Koko yön ritisivät kaislat epämiellyttävästi ruumiin alla. Ei tahtonut saada rauhaa missään, lepoa kussaan. Oli usvainen, viluinen yö. Hylkekarin majakka ulvoi meressä. Niin pian kuin Söderlingska ummisti silmänsä, oli majakka samassa muuttunut suureksi mustaksi hylkeeksi, joka kallion korkeimmalla harjalla hännällään seisoen, silmät tulta suitsuten ja pää pyörähdellen, päästi yhden ulinan ulos merelle etelään, toisen ylös maihin pohjoiseen, kuin jotain omaansa vaatien.
Huonosti nukuttuaan nousi Söderlingska varhain lypsylle. Päivä juuri alkoi valeta. Hän kuuli lähestyviä askelia naapurin aidan takaa. Kahdet rautakorkoisten kenkäin askeleet karahtelivat kallioon. Toiset tanakat ja lyhyet, niinkuin semmoisen, joka kantaa jotain raskasta, toiset häilyvät, luiskahtelevat, jotka välistä hiihdättelevät, välistä polkaisevat niinkuin korkealta pudoten. Ne olivat niinkuin ukon askeleet, silloin kun se toikkaroi humalassa. Mutta kuka oli toinen? Hän koetti katsoa oven raosta, mutta ne pysyttelivät koko ajan niin, että tupa esti näkemästä.
Nyt hoilotti ukko:
Ja vesi oli tyyni, kun rannalta läksin, rannalta läksin,Mutta merellä kävi tuuli--Ulkona ulapalla purren keksin, purren keksin,Kultani tulevan luulin.
--Elkäähän nyt ... kuletaan hiljaa, niin ei kaaduta, hiljaa, hiljaa vain, kuului houkutteleva ääni sanovan.
Se oli Korsun ääni ... naapuri oli siis tullut kotiin. Milloin? Yölläkö?
Aita rusahti, niinkuin joku olisi lentänyt sen syliin.
--Ei, minä en mene, intti ukin ääni.
--Menee nyt vain koreesti nukkumaan ... tulee sitten huomenna taas, houkutteli taas Korsun ääni.
--Voitko sinä sitten auttaa minut aidan yli?
--Tarttukaa tuohon ... ja pistäkää jalkanne tuohon, kas niin.
--Eikö helvetissä ... olisit antanut minun olla ruuhessani, jossa tulinkin ... ruuhessani minä istun ja soudan vaikka kuinka päissäni ... te sen vielä varastatte.
--Eihän me toki naapurin ruuhta....
--Miksei tässä ole porttia eikä edes veräjää?
--Ettekös te itse naulannut sitä kiinni?
--Niin teinkin.... Emman kanssa naulattiin. »Naulataan niin, ettei sitä härkäkään puske kumoon», sanoi Emma.--Mutta nyt minä revin sen auki.
--Ei nyt ruveta ... sitten toisen kerran.
--Kuule sinä, sinä olet maailman suurin roisto ... vaikka minä joinkin viinastasi, niin sinä olet maailman suurin roisto ... vaikka auttaisitkin minut aidan yli....
--Jaa... jaa... kyllä minä autan.
--Se on hyvä, että myönnät, sillä sinä olet roisto ja ryöväri ... rakkari sinä olet ... haaskalokki... kenenkähän saappaat sinulla nytkin on jalassasi?
--Omani tiemmä.
--Omasi ... hihhih ... onko ne tehty oikein sinun mitallasi?
--Kas niin, pappaseni, kas niin ... noustaan nyt ... kas niin....
--Anna olla, kyllä minä pääsen auttamattakin ... sillä minä en tahdo, että sinä autat minua.... Perkele sinä olet, punapartainen perkele sinä olet....
--Perkelehän on mustapartainen.
--Niinkuin konsuli ... ajaa moottorilla ja pulilla vuorotellen sen mukaan missä liikkuu ... oli jo viedä meidän akatkin helvettiin, mutta täytyi tuoda takaisin....
--Missä?
--Ei missään, tokaisi ukki lyhyesti, nähtävästi epäillen, että toinen koetti urkkia.... Mutta hyvä mies se on silti ja hyvä mies sinäkin olet ... sinä et surkeile ... ja sinä otat mistä saat etkä pelkää aaveita ... etkä ilmoita mitään tulliin.
--Nyt ukko erehtyy ... minä ilmoitan aina tulliin.
--Et milloinkaan.... Pih!--Sinäkö ilmoittaisit tulliin? Kiitä jumalaasi, että olet semmoinen, joka ei ilmoita ... sillä ei ole tarviskaan.... Jota minä aina olen saarnannut. Sinun poikasi ovat tulleet isäänsä.... Kiitä jumalaasi, etteivät sinun sikiösi ole semmoisia, jotka eivät ota silloin kun saisivat ... pitää ottaa silloin kun saa.... Katsos, meidän miehet ovat akkoja ... ilman puhtia ja paholaista ... sentähden.... Nosta minua niskasta.... Tyttö on pannut heidän päänsä ihan pyörälle ja panee kai vielä äitinsäkin pään, vaikka se on minun tyttäreni.... Kiitä jumalaasi, ettei sinulla ole jumalisia lapsia, sillä se semmoinen vie elämisen helvettiin ... ei ne nyt muuta kuin lukevat ja veisaavat, naama soikeana, nenä huulten päällä ja huulet lerpallaan leuvan päällä.
--Mutta sehän on hyvä, että ihmiset ajattelevat iankaikkisuusasioita.
--Niin onkin, ja siksi me olemmekin parempia kuin te ja tullaan aina olemaan, sillä sinä olet skoijari ja sinun poikasi ovat skoijareita ja sinun käy vielä huonosti ... sinä uit vielä maha pulleana meressä etkä pääse siunattuun maahan eikä sielusi saa rauhaa iankaikkisesta iankaikkiseen ammen. Niinkuin kirottu sielu sinä loiskit laineelta laineelle ... niinkuin turvonnut hyle ... ja lokit nokkii tuota nenääsi.... Kuule, laske minut nyt alas tästä aidalta ja tule ottamaan ryyppy, pieni pikkuruinen ryyppy ... kuule, ollaan ystäviä, naapuri, kuule, heitetään pois kaikki vanhat vihat!
--Ei minulla ole koskaan ollutkaan mitään vihoja.
--Mutta minulla on ollut ja on ja tulee aina olemaan, niin kauvan kuin maailma seisoo, ja se seisoo vielä kauvan.
Aita kuului rusahtavan ... joku aidas katkesi.
--Pidä kiinni, etten minä putoa ... nosta yli toinen jalka ja kannata minua kauluksesta niin kauvan, että jalka ulottuu maahan ... kas niin ... kiitos, merirosvo ... niin kauvan kuin maailma seisoo, ja se seisoo vielä kauvan, tulee olemaan iankaikkinen viha Söderlingien ja Korsujen välillä. Sillä minun isäni oli rehellinen mies ja minä olen rehellinen mies ja minun lapseni ja lastenlapseni ovat rehellisiä miehiä, sillä omena ei putoa kauvas puusta. Elä sinä luule, että...
--Nyt on jalka maassa ... nyt minä päästän.
--Päästä vaan ... mitäs olet pitänytkään.
--Pääsettekö nyt.... Jos minä tulen taluttamaan.
--Elä tule ... pysy vain sillä puolella aidan.
Samassa tuikkasi ukko esiin suin päin nurkan takaa ja kaatui siihen. Kuului ilkkuvaa hohotusta, ja kun Söderlingska syöksyi esiin, ehti hän nähdä leveän selän ja naurusta hytkyvät hartiat nousevan kalliota, jonka harjalla seisoivat naapurin kaksi poikaa, hohottaen isäänsä vastaan. Sitten ne katosivat kaikki usmaan kallion taa.
Söderlingska auttoi ylös isänsä ja vei hänet hänen kammariinsa, jossa ukko retkahti selälleen sänkyyn.
--Mitä teillä oli siellä tekemistä? Kuinka te sinne tulitte?
--Menin vähän vesille laulelemaan, kun minulla oli niin onnettoman ikävä lauvantai-iltana. Niin kuulin soutua sumussa ... niin menin vastaan. Se kun olikin naapuri, niin se sitten kutsui heille tuliaisille. Se on hyvä mies, sillä oli kymmenen markan konjakkia.
--Että viitsitte mennä sen viinoja juomaan.
--Ka, miksen olisi....
--Tiesikö se mitään ... oliko sillä vihiä mistään? Ette vain te kertonut? Puhuitte ehkä kaikesta humalapäissänne?
Ukko kavahti suoraksi sängyssään.
--Niin humalassa minä en ole milloinkaan, että mä puhuisin semmoista, jota ei saa puhua. Jalat minulla joskus saattaa pettää, mutta pää ei petä koskaan. Kyllä ne ovat muut tässä talossa, joiden pää pettää ennen kuin minun.
--Koettiko se urkkia?
--Ei minulta urkita.
--Oliko sillä mitä venheessään?
--Oli siinä säkkejä mitä lie ollut presenningin alla.
--Mitä niissä oli?
--En minä kenenkään kätköjä urki.
--Tiedättekö, milloin se oli mennyt kaupunkiin? Oliko se siellä jo silloin kun me?
--En minä tiedä.
--Ette te mitään tiedä.
--Emma, elähän mene! Kaada lekkeristä tuohon lasiin ja pane se tuohon tuolille, niin että yletän eikä tarvitse nousta!--Vie nyt lekkeri kaappiin, etten potkaise sitä kumoon, jos sattuisin nousemaan.
--Kyllä te olette saanut jo tarpeeksenne.
Mutta hän teki niinkuin oli pyydetty.
--Kun se ei vain veisi minun ruuhtani.
--Olkaa huoletta.
Söderlingska seisoi hetken aikaa tuvan edustalla ja kuulosti ja mietti. Kaikki vielä nukkuivat. Sitten hän pudotti hameensa helmat alas, sitaisi huivin päähänsä ja meni, hiipien tuvan taitse aidalle ja siitä yli nopeasti Korsun puolelle.... Tuntui jalan kalliota koskettaessa, niinkuin olisi ollut vieraalla, vihollisella maalla. Söderlingien ja Korsujen välit eivät olleet ulkonaisesti rikki, tervehdittiin, kun tavattiin, pysähdyttiin puhumaankin, kun ei päästy muuten ohitse, mutta saattoi kulua vuosia, ettei toinen käynyt toisen alueella. Naapurit tiesivät toistensa elämästä vain sen, minkä sitä väijyivät ja näkivät. Ne olivat etupäässä Korsut, jotka näkivät. Söderlingin puolelta ei voitu paljoakaan nähdä naapurin puolelle, kun edessä oli kallio, joka suojasi heidän tupansa ja pihansa. Ainoastaan tuvan katto ja pääty kohosivat kallion yli. Sitä vastoin voivat Korsut sekä tältä kalliolta että ullakkonsa ikkunasta nähdä kaikki, mitä Söderlingin satamassa, kalarannassa ja pihalla tapahtui. Ainoastaan huoneiden taa pääsi heitä piiloon. He olivat siinä kuin tarjottimella, ainaisen tarkastuksen alaisina. Se oli se ikuinen harmi. Vaan eipä sillä, että heillä olisi ollut mitään salattavaakaan. Heillä ei sitä ollut....
Söderlingska oli pysähtynyt hetkeksi kallion laelle, josta voi nähdä kumpaankin taloon. Usma ajelehti mereltä maihin suurina lepereina, reveten hetkeksi, tiivistyen taas.
Naapurilla oli hyvä satama, auki etelään. Heillä oli hyvä kiikarivuori, paljoa korkeampi kuin Söderlingien, ja se sulki Söderlingeiltä näköalan merelle länteen ja lounaaseen. Piha oli suojattu ja paisteinen vihreä nurmikko, laskeutuen lounaaseen. Kaikki ulkohuoneet, aitat ja navetta olivat läntistä kalliota vasten, suojassa talven pahimmalta tuulelta, luoteiselta. Korsun piha oli keväällä sulana, kun Söderlingin puolella vielä oli paksut jäätiköt. Siellä oli mainio verkkokallio, jossa oli mukava kuivata ja levitelläidä.... Siellä oli kaikki paremmin. Navettaa oli alettu kattaa ja kengittää. Siellä oli tehty kaikki, mikä olisi ollut tehtävä meillä, mutta jäänyt tekemättä. Miehet olivat suuria ja voimakkaita, melkein jätkiä, leveäperäisiä, pitkäselkäisiä, jalat lyhyet ja tanakat. Ei niillä ole jumalaa eikä omaatuntoa, mutta kaikki hommansa ne saavat käymään. Ihmekö on sellaisten saada merestä irti, mitä tahtovat. Ja viekkaita ja kavalia ja varovaisia kuin ketut. Joka paikassa silmä tähystämässä, korva kuulostamassa.
Oli se nyt sekin taas: houkutella vanha mies luokseen ja juottaa hänet humalaan, urkkiakseen--sillä mitä muuta varten se olisi sen sinne vienyt?
Ja kun ne saisi siitä pois milloin tahansa, jos vain jaksaisi ostaa saaren omakseen ... ja kun nyt olisi rahaa, millä jaksaisi, jos olisi sen pitäjätä. Mutta mitäs meillä....
Söderlingskan sydän oli niin täynnä pakahtumista ja kiusaantumista ja kateutta ja kiukkua, että siihen oikein koski.
Korsun satamassa oli purjevenhe laiturissa, purje vielä mastossa auki, puomi vedettynä ylös. Molemmat pojat puuhasivat siellä kantaen tavaraa maihin.
Söderlingska oli vihannut heitä melkein siitä saakka kuin alkoivat päästä liikkumaan. Aina ne olivat olleet kiusaamassa Kallea ja Helgaa, näykkimässä, nakkelemassa kivillä aidan takaa--aina valtaamassa lintuluotoja, varastamassa munia Käärmesaaren pesistä, eikä niitä saanut koskaan kiinni.
Korsun akka seisoi tupansa rappusilla, huomaamatta Söderlingskan tuloa. Söderlingska pysähtyi ja katseli häntä tuvan nurkalla kasvavan sireenipensaan suojasta. Se oli pieni, laiha, ketterä ihminen. Kädet ristissä vatsan päällä hän katseli kuin ihastellen poikiaan, jotka juuri kantoivat kukin säkkiään aittaan. Se oli oikea tavarankätkijä emä, jonka talteen mies ja pojat varastaa ja anastaa, hankkii ja haalii. Se oli se aina varuillaan oleva kiilusilmä narttu pesänsä suulla.... Ja sitten niin syytön ja viaton ... tekopyhä liehakko ja kehuja ja kiittäjä, kun pelkäsi jotain ... niinkuin ei olisi milloinkaan mitään kujetta tehnyt, ei milloinkaan punninnut väärin, ei kenellekään antanut väärin takaisin.... »Ai, oliko se kaksikymmen-markkanen kuin rouva antoi ... anteeksi, minä luulin kymmen-markkaseksi ... anteeksi ... ne ovat niin yhdennäköisiä nykyajan setelit.»
--Huomenta.
Säpsähtipäs....
Korsun akka oli säpsähtänyt, pyörähtänyt kuin pelätetty lintu, mutta tointunut samassa.
--Ka, huomenta, huomenta.. Emmako se... no, sepä hauskaa!
Ja samassa se oli kättelemässä, syleilemässä ja heti taas rappusilla, huutamassa kuin varoittaen tupaan:--Täällä tulee vieraita, Matti.-- Naapurin Emma!
--Eihän nyt juuri vieraita ... eihän tämä ole mikään vierailun aikakaan. Tulin vain noutamaan papan ruuhta, kun sanoi jättäneensä.
--Olisihan se toki mekin.... Emma käy sisään. Taisi olla Matillakin jotain asiaa.
--Käypi sisään vain, käypi sisään, kuului tuvasta Korsun rento, leveä ääni.
Söderlingska näki leveässä sängyssä suuren miehen sukkasillaan, saappaat potkaistuina jaloista, punaisen parran--kissa rinnoilla kuin parran jatkona ... toinen käsi niskan alla, toinen kissaa silittäen ... mahtavana ja varmana.
--Ukko siihen heittäytyi pitkäkseen kaupungista tultuaan.
--Päivää, päivää.
--Loikoo vain. Ei huoli vaivata itseään... ja jos kissakin pelästyy....
Korsu aikoi nousta, mutta ei sitten noussutkaan, nosti vain kissan viereensä ja kiersi kätensä rinnan päälle ristiin.
--Emma tuli ruuhta noutamaan; sanoin jo, että olisihan se tuotu.
--No, mitäs nyt vieraita vaivata ... lie muutenkin ollut äijästä vastusta.
--Vastusta? Eihän. Hauskaa vain ... se on niin iloinen äijä ... aina kaltaisensa.
--Ei hänestä toden totta liene iloa kylässä enemmän kuin kotonakaan.
--Pyysin Mattia saattamaan hänet kotiinsa, kun alkoi uupua ... ajattelin, että ehkä oli varmempi, jos ehkä eksyy usvassa tai voi ajaa kivelle ... tai sortuu mereen, noustessaan maihin.
--Ruuhessa se kyllä aina pysyy, sanoi Söderlingska,--siitä se ei kaadu, mutta kalliolla ei ole niin varma.
--Eihän nyt ole niin ihmeellistä, jos jalat joskus pettäisikin, hevelteli Korsun akka. Onhan vaarilla ikääkin. Se oli riski mies aikoinaan ... kun kaikki pysyttäisiin yhtä riskeinä.
--Oli ystävällisesti tehty, että autoitte kotiin. Ajattelin, että kävi lopulta riitaiseksi, niinkuin sen tapa on.
--Ei toki yhtään.... Kyllä me toki aina Söderlingin kanssa sovimme. Onhan hauska, että naapurit joskus tapaavat toisensa ja kallistavat lasin pari ja juttelevat. Se on niin mukava suustaan, äijä.
--Ukot tässä vain koko ajan toisiaan kehuivat. Jos heitä itseään uskoisi, niin ei olisi maailmassa kolmatta miestä heidän veroistaan.
--Olivatko kalat hyvässä hinnassa kaupungissa? kysyi Söderlingska, kääntääkseen puheen toisaalle.
--Olihan ne ... tavallisessa ... varsinkin kampelat ja suolakala myös.
Korsu haukotteli ärjähdellen, levittäen leukansa selälleen, huolettomasti ja mahtavasti, niinkuin tuskin olisi viitsinyt vastata, niinkuin se nyt olisi ollut kovin mitätön asia, mitä kalat maksoivat.
--Emma on hyvä ja ottaa kahvia.
Täytyihän ottaa ja juodakin, vaikka oikein se kuvotti.
--Emmakin oli kaupungissa? sanoi Korsun akka.
--Oltiinhan me vähän papan ja Hannan kanssa.
--Joko pian saadaan häät ... ehkä oltiinkin jo morsiamen kanssa häävaroja hakemassa?
--Eihän niistä vielä ole tietoa häistä ... ensin on Kallen toimitettava itselleen huone.
--Noo, pianhan se on yksi huone pystyssä.
Söderlingska ei voinut olla pistämättä:
--Hirret maksaa--niille, joiden täytyy ne ostaa.
Kai se sattui, koska Korsun akka käänsi puheen toisaalle:
--Kuinkas Helga jaksaa?
--Kiitos kysymästä hänen puolestaan, mutta kyllä hän vain on yhdellä huonollaan.
--Jaa, jaa, kovin se on vaikeaa, kun rakas lapsi on sairas, mutta kai jumala tietää, mitä varten meille kärsimykset lähettää.
... Et puhuisi jumalasta sinä etkä vetäisi naamaasi suotta kureihin....
--Nyt pitää Söderlingskan vähän maistaa näitä kaupungin tuliaisiakin.
--Ohoo, oikein viiniä?
--Se on nyt vain ilman aikojaan ... se suotta tuo Korsu ostelee, kun pääsee....
--Ostaahan, kun on millä ostaa.
Yhtäkkiä paukautti Korsu, niinkuin olisi koko ajan sitä siinä vain väijynytkin:
--Se Haapsalon saksa, jolta olitte ostaneet potattia, käski sanoa, että hän kyllä tuo tullessaan säkin, joka teiltä oli unohtunut.
Söderlingskan päätä huimasi, niin että hetkeksi himmeni silmissä, mutta hän kuuli samalla, että hänen äänensä oli tyyni, rauhallinen ja huoleton.
--Niin, se unohtui lähdön kiireessä ... sen piti tuoda se meidän venheeseen....
--Itse se sanoi teidän sanoneen, että tulisitte noutamaan, sanoi Korsu, vilkaisten akkaansa.
--Vai niinkö se oli.
--Mikset sinä, Matti, ottanut säkkiä mukaasi, niin olisi joutunut pikemmin?
--Se nyt olisi ollut ihan liika suuri vaiva teille, kun näkyy olleen omaa lastiakin yllin kyllin. Sanoiko se olevan matkan itsellään tännepäin?
--Kai sillä mahtoi olla, koska sanoi tulevansa. Eikähän tuo olisi suuri kierros, vaikka tulisi asian alkaenkin.
--Kiitos kahvista ja viinistä ... jos minä sitten lähden.
--Jos Emma tarvitsee potattia, ennenkuin virolainen tulee, niin meiltä kyllä saa ... meillä on niitä samoja potattia, tuossa poika juuri kantaa säkkiä aittaan.
--Kiitos vain, mutta kyllä meillä on vielä. Ja aikaahan kohta saada jo uutispotattiakin.
--Onhan toki parempi antaa niiden kasvaa ja syödä vanhoja niin kauvan.
--Ruuhi on kai satamarannassa? sanoi Söderlingska nousten.
--Minä tulen näyttämään.
--Kyllä minä sen.... Hyvästi, Korsu.
--Hyvästi, hyvästi.--Terve tuloa toisenkin kerran. Muista jälkiäsi. Terveisiä papalle! huusi Korsu sängystään.
Että hän sittenkin oli juonut heidän kahviaan ja maistanut heidän viinejään! Jos olisi edes saanut tietää jotain. Mutta siitä, tiettiinkö täällä vai eikö tietty mitään, ei hän ollut selvillä lähtiessään enemmän kuin tullessaankaan.
Söderlingska lähti kiertämään ruuhtaan saaren ympäri, meren puolitse, ja souti niin, että airot notkuivat ja kokka kuohui.
Kyllä siellä sittenkin tiedetään jotain, joskaan ei ehkä kaikkea. Kun se kutsuu isän mukaansa juottaakseen häntä yökauden, niin totta sillä on siinä joku erikoinen tarkoitus. Jälillä se on, joskaan ei vielä ihan perillä. Silloin kun se sai ukin urkittavakseen, ei se vielä ollut tavannut akkaansa eikä siis saanut häneltä mitään tietää, vaikka akka olisikin päässyt paaleista vainuun. Sillä on ollut vihiä jo sitä ennen ja siihen se on päässyt jo kaupungissa. Se on virolainen, joka on vihjannut. Koska ne kiersivät silmää toisilleen, kun miestä mainittiin.
Mutta samassa leimahti Söderlingskan päähän toinen otaksuma.
Miksei Korsu olisi itse voinut löytää niitä samoja paaleja kuin mekin? Eivät kai ne olleet ainoat paalit ne, jotka tulivat Kalliolahteen. Se oli tietysti ollut tähystämässä ja väijymässä Ulkokarilla, jossa se aina makaa, ja joko se nosti löytönsä siellä maihin ja kätki ne sinne ja meni heti kaupunkiin niitä kauppaamaan virolaiselle, tai vei se ne jo mennessään. Jos sillä on ne täällä jossain kätkössä, silloin tulee virolainen ne noutamaan, samalla kuin meidänkin paalit. Se oli sovittu jo silloin, kun minä puhuin sille ... ilmankos se hymähti sekin niin merkitsevästi. Kuka tietää, mitä asioita niillä jo ennenkin on ollut keskenään.
Vai kampeloita kaupalle! Se oli raaka valhe, että ne tähän aikaan olisivat voineet saada kampeloita niin paljon, että niitä olisi kolmen miehen tarvinnut lähteä kaupunkiin viemään. Ja vaikka olisi ollutkin joku kilo, niin ei niillä rahoilla osteta venheen täydeltä tavaraa eikä monta pullollista viiniä. Eikä niillä tähän aikaan ole voinut olla lintujakaan viedä, eikä nyt suolakalakaan mene kaupaksi. Muilla vehkeillä siellä on saatu rahaa irti.
Söderlingska oli mielensä uhmassa soutanut jo pitkän matkaa satamansa suun ohi, ennenkuin sen huomasi. Hän kääntyi ja souti varovammin.
Siksi se virolainen oli niin kernas tulemaan. Yksi tie, kaksi asiaa. Korsun paalit ja Söderlingin paalit. Sulloo ne samaan ruumaan. Ja silloin ei toinen ole parempi kuin toinenkaan. Ja nyt on meitä tietysti heidän mielestään kaksi samanveroista Saukkosaarella.... Ja siksi siellä oltiin niin rentoja ja rehtejä kuin olisi oltu maailman rehellisimpiä ihmisiä.-- »Terve tuloa toisenkin kerran!--Muista jälkiäsi!--Terveisiä papalle!»
Mutta siinä sinä erehdyit, kettu, haaskalokki, merirosvo, ruumiinryöstäjä! Nuolaisit ennenkuin tipahti. Saukkosaaressa ei ole eikä tule olemaan kahta, vaan yksi. Ei kahta rehellistä, vaan yksi, ei kahta roistoa ja ryöväriä, vaan yksi!
Liika aikaisin siinä ilkuitte ja iskitte toisillenne silmää. Suotta siinä röhötit selälläsi ja sivelit punaista partaasi. Saat vielä semmoisen paukauksen, että ikäsi muistat. Nähdäänpäs, uskallatko vielä huomeniltanakin katsoa silmiin. Röhötä mitä röhötät! Vielä siinä taas kiihotat ja liehakoitkin. Sano Söderlingskan sanoneen.
Taas souti Söderlingska, muistamatta, mitä teki ja missä oli.
--Varo sumppua!
Hän pyörähti ja sai juuri ja juuri temmatuksi ruuhensa ajautumasta kalasumppuun, joka oli ankkuroituna vähän matkaa rannasta. Rannalla seisoivat kaikki muut paitse ukki, katsellen outoa näkyä, kun äiti tähän aikaan päivästä, ennen kahvinkeittoansa, tulee ulkoa mereltä, soutaen kuin henkensä kaupalla.
--Mistä sinä tulet? Onko siellä mitään? Oletko nähnyt meressä mitään?
Vasta tupaan tultuaan suvaitsi Söderlingska virkkaa jotain.
--Antakaa minulle jotain, mitä tahansa, että saan pahan pois suustani ... onko teillä jo kahvia?
Sitä oli, ja löytyi viinatilkkakin kaapin nurkasta.
Ne nautittuaan, toisten odottaessa ja ihmetellessä, tohtimatta kuitenkaan kysyä, mitä oli tapahtunut, ja tietämättä oikein mitä ajatella, istui Söderlingska penkin päässä, kädet polvilla, äänetönnä, ajatuksiinsa yhä synketen.... Jos minä sittenkin kuvittelin turhia ... jos ne eivät tiedäkään mitään.... Mutta vaikka eivät vielä tietäisikään, niin virolainen ei tule pitämään suutaan eikä ukkikaan ... ja virolainen saattaa tällä tuulella olla täällä milloin hyvänsä.
--Ei meressä ole mitään ... mitäs siellä olisi.... Mutta joka tahtoo tulla minun kanssani kirkkoon, niin laittautukoon heti valmiiksi.
--Lähteekö äiti kirkkoon? ihastui Helga.
--Lähden ... ja samalla tulliin.
--Suostuuko äiti sitten antamaan pois kaikki?
--Tehkää niinkuin tahdotte ... teidänhän ne on ... en minä jaksa yksin kaikkia vastaan.
--Annatte siis pois paalit ja rahat ... kaikkiko?
--Eihän toki! huudahti Hanna.
--Eihän toki niin, että kaikkia, sanoi Söderling.
--Vaan mitenkäs?
--Niin kuin on oikein.
--Mikä on oikein?
--Se että rahoista ja paaleista annetaan pois, minkä laki vaatii antamaan, ja pidetään niistä löytäjäisinä se, minkä laki sallii pitää.
--Mitä sanonee siihen Kallen tunto?
--Kaikki ... annetaan kaikki!... Ei pidetä mitään! riemuitsi Helga, silmät leimuten ja posket hehkuen.
--Kallelta minä kysyin.
--Itsehän sen tiennette.
--Ei, ei, ei oteta löytäjäisiäkään!
--Sitä minäkin! sanoi Söderlingska ponnistautuen ylös.--Ja ovessa mennessään:--Mitä kitkuttamisesta! Kun kerran antaa, niin antaa kaikki ... niin pääsette siitä rauhaan eikä ole sen enempää suremista eikä syntiensä sovittelemista!
--Voi, voi, äitikin tahtoo niin ... nyt puhalsi pyhä henki ensi kerran Saukkosaaren yli!
Mutta Kallen korva oli ollut kuulevinaan äidin äänessä ivaa jakatkeruutta. Hän nousi ja meni hänen jälkeensä.
--Jos teidän tuntonne sanoo, että on väärin, jos annetaan kaikki, niin ei pidä tehdä toisin.
--Mitäpä tässä minun tunnoistani. Tehän tässä olette koko ajan tietäneet paremmin kuin minä, mikä on oikein, mikä väärin.
--Eihän se nyt ihan niinkään....
--Kas niin ... mene panemaan venhettä kuntoon.
Hanna riensi hänen jälkeensä vaate-aittaan.
--Mutta miksi te, täti, tahdotte antaa kaikki pois, kun ei Kallekaan enää näkyisi tahtovan?
--En minä tiedä, mitä ne milloinkin tahtoo, mutta sen minä tiedän, mitä minä itse tahdon.
--Joko nyt tekin olette päästänne vialla?
--Se on niinkuin minä sen sanoin.
--Olkoon sitten! tiuskaisi Hanna, teki kipakan pyöräyksen ja riensi kulmikkain elein karsinaansa, alkaen siellä mättää tavaroitaan kirstuunsa.
Helga ja Söderling istuivat vielä tuvassa.
--Eihän nyt sentään olisi tarvinnut kaikkea antaa.
--Kyllä, kyllä, se oli niin menevä! puhui Helga huumeissaan.
--Mikä sen mielen nyt sitten niin kokonaan muutti?
--Jumala avasi hänen silmänsä.
Oli se sittenkin Söderlingistä hiukan käsittämätöntä. Hän ruopi korvallistaan, mutta turhaan, saamatta vastausta. Sitten hän kaatoi vettä kippaan, otti saippuapalan uunin reunalta ja meni kalliolle tuvan taa pesemään silmiään.
Mutta karsinassaan lautaseinän takana paukkui Hanna yhä kirstunsa kanssa, kuului ähkävän ja puhkavan ja lopulta paukauttavan sen kiinni ja vääntävän vihaisesti lukkoon. Sitten hän tuli ulos, kaupunkivaatteissaan, hattu päässä, sateenvarjo kädessä, saketti käsivarrella, kellotaskuinen solkivyö kelloineen vyöllä ja jalassa tyykikengät. Semmoisena hän meni sitten rantaan odottamaan muita, ja oli kaikista merkeistä päättäen kiukkuisella päällä--mikä Söderlingin mielestä ei ollut ihme, sillä näinhän niiden yhteenmeno nyt lykkäytyy, kuinka paljon lykkäytyneekään.
Kalle oli tuonut venheen rantaan. Sillaikaa kun hän puki pyhävaatteita päälleen, meni Söderling ja otti purjeet verkkoaitasta ja vei ne venheeseen, pystytti mastot ja kiinnitti vantit, nosti purjeet, sijoitti peräsimen paikoilleen ja istuutui perään odottamaan.
Oli tämä yhä vieläkin hänen mielestään niin ja näin, että annetaan pois kaikki, vaikkei siihen ole mitään pakkoa. Mutta tottapahan tietävät.... Tuuli näkyi yhä virkistyvän, ja sisä-ulapallakin pärskyi jo pieniä vaahtopäitä, luvaten pysyvää laitatuulta tullen mennen.... Se oli sitä touhakkaansa. Ensin tahdotaan pitää kaikki, ja sitten ei pidetä mitään.
Oltiin jo kaikki venheessä, ja Kalle oli juuri irroittanut keulaköyden, kun ukki ilmaantui pihalle.
--Minnekkä te menette?
--Kirkkoon! huusi Söderlingska.
--Ja tulliin! huusi Hanna.
--Odottakaa! Mitä helvetin skoijia se nyt on?
--Se on sitä, että mikä on oikein, se on oikein!
--Elkää ... kuulkaa! Joko sinä nyt sinäkin, Emma?
--Antakaa vettä lehmälle, ja jos virolainen tulee, niin sanokaa, että jos hän tahtoo paaleja, niin menköön kysymään niitä Korsulta.
--Ei Korsu ole löytänyt mitään paaleja.
--Usko sinä häntä.
Tuuli oli tarttunut purjeihin ja vei purtta satamasta. Ukko huusi vielä jotain, mutta ei kuulunut enää mitä. Siitä päättäen, että hän teki tiukkoja liikkeitä päällään ja kädellään ja polki jalkaa, hän syleksi ja kiroili.