Taival Saukkosaaresta Kirkkosaareen katkesi yhä kiintyvässä laitatuulessa niin pian, että tapulin ja kirkon ovet olivat vielä kiinni, kun Söderlingien pursi pyörähti satamasillan tyyneen, pistäytyen siihen toisten saaristopursien väliin. Ei ollut kirkkolaivakaan vielä saapunut, huusi vasta jossain sisäväylällä.
Söderlingskasta oli aina--arkenakin, saati sitten näin sunnuntaina-- juhlallista laskea siihen vanhan, totisen, ankaran kivikirkon alle, joka seisoi kallioisella pohjallaan melkein yhtä vanhana ja tukevana kuin kallio itsekin. Ja samalla jotenkuten kuin ahdistavaa. Sillä siinä se sitten vasta johtui mieleen synti kuinka vanha ja kuinka pieni tahansa, vaikka olisit koettanut kuinka paaduttaa itsesi ja olla välittämättä ja viekastella. Tapuli sen vieressä, käheä-äänisine kelloineen, vähän sen näköinen kuin vanha lihava emäntä--»mummu», joksi häntä leikillä sanottiinkin--oli toki hiukan arkisempi ja tutumpi, mutta pyhäisin oli sekin tarpeeksi ankara ja totinen ... ja viirikukko sen katolla oli kuin aina valvova, joka taholle tähystelevä omatunto.
Kirkon ympärillä oli kiviaita, joka yhtyi kahtaalta tapuliin, niin että ovi sen holvin alatse oli samalla porttina kirkon pihalle. Vähän matkaa kirkosta oli pappila ja sen ympärillä pienoinen kylä kalastajatupia, pari kauppapuotia ja leipuri. Kirkon takana ylinnä muita oli kalliolla luotsimaja ja sen riuku ja tullipäällysmiehen asunto.
Kylänraitilla, rannalla ja laivasillalla käyskenteli kirkkopukuista väkeä. Ryhmä naisia istui jo tapulin edustalla avausta odottamassa.
Helga hyppäsi ensin maihin ja riensi ystävätärtään opettajatarta vastaan, joka syli avoinna juoksi häntä kohti alas sillalle.
--Minä olin luotsituvassa tähystämässä ja tunsin jo kaukaa teidän venheenne.... Meitä on täällä paljon!
--Voi, voi, minulla on niin kauhean paljon puhumista.... Äiti, minä menen koululle!
--Kai sinä kuitenkin tulet kirkkoon?
Helga ei vastannut, eikö lie kuullutkaan, ne riensivät käsikädessä pois.
--Nyt siinä kaakatetaan, pääsi Hannalta sillalle noustessa.
--Anna sinä heidän olla.
Kulkiessa sillalta maihin valtasi Söderlingskan yhä enemmän liikutus ja hartaus ja arkuus ja juhlallinen mieli. Ja samalla kuin tunnon moite ja häpeä jostain--joka kuitenkin haihtui samassa. Nythän sen täytyy pian tapahtua ja nyt on myöhäistä enää mitään peruuttaa. Jos tahtoi pitää, ei pitänyt ollenkaan tulla.... Hän jäi seisomaan sillan päähän ja odottamaan Söderlingiä, rahasalkku ja virsikirja kainalon alla, käärittyinä samaan liinaan.
Kalle oli kääräissyt kokoon kokkapurjeen ja lähtenyt Hannan jälkeen. Oli kuin Hanna olisi tahallaan välttänyt häntä, kiirehtien kulkuaan. Kalle kuitenkin saavutti hänet leipurin luona. Näytti kuin hän olisi pyytänyt häntä poikkeamaan syrjään, mutta Hanna jatkoi matkaansa ja Kallen täytyi seurata. Nyt ne pysähtyivät hetkeksi tullivahtimestarin portin eteen, Hanna sanoa tuikkasi jotain, Kalle sanoi hänkin jotain, mutta Hanna pyörähti ja meni sisään ja jätti hänet siihen. Se oli tuttu talo Hannalle, hänen herrasväkensä oli asunut siinä toissa kesänä.... Kalle poikkesi rantaan ja istahti pää painuksissa melkein veden rajaan.
Söderling oli vihdoinkin saanut isonpurjeen käärityksi kokoon ja noussut hänkin maihin.
--Minä luulen, että Hanna hankkii eroa Kallesta. Eihän ne koko matkalla vaihtaneet sanaakaan, ja mitä varten se olisi muuten semmoisella kiukulla sullonut kaikki tavaransa kirstuunsa?
--Jos sillä olisi semmoiset aikeet, ettei enää palaa, niin eiköhän se silloin olisi ottanut kirstua mukaansa?
--Ei ehkä vielä sitä ilennyt.
--Olisiko tuosta niin suuri vahinko, vaikka menisikin menojaan. Minusta se on aina ollut semmoinen herrain harakka.
--Niin minustakin.
--Kaikki on kai parasta, niinkuin se käy.
--Hohhoo, niinpä niin, huokasi Söderlingska.
Hän oli tosimurheissaan, kurkku kuin kureessa ja rinta melkein itkunherkkänä.--Mennään sitten ... menetkö sinä vai menenkö minä?
--Mene sinä vain.
--Mennään ehkä kuitenkin yhdessä.
Nöyrästi ja melkein avuttomasti seurasi Söderlingska miestään. Sen ääni oli nyt jumalinen ja heikko. Mikä sen nyt noin herpaisi ja hellytti? Vaikka kirkkomatkoillahan sitä aina sulatteli ja nöyryytteli. Hyvähän tuo on, että välistä tuntee tarvetta turvautua mieheensäkin, eikä aina ole edellä menemässä ja toista kiskomassa.
--Olisi saanut olla Kallekin kolmantena, koska rahat kerran ovat hänen. Jos mentäisiin noutamaan hänetkin tuolta.
Mutta siinä tuli samassa tullipäällysmies juuri raittia kävellen, yhdessä pastorin kanssa. Vähän syrjään väistyen pysähtyi Söderlingska ja niiasi herroille.
Ne tunsivat heti, pysähtyivät, ihastuivat ja tulivat tervehtimään ja kättelemään.
--Kas, ovathan ulkokarisetkin lähteneet liikkeelle! Mitäs kuuluu Saukkoon? Kuinka on kalastanut?
--Kiitos, onhan se.
--Miten vanha pappa jaksaa?
--Kiitos, hyvin hän jaksaa.
--Jaha, jaha.... No, joko haahkanpojat siellä pian ovat ammuttavassa kunnossa?
--Alkanevat ne jo olla. Milloin herra pastori ja herra tullipäällysmies taas tulevat ampumaan?
--Kai me piankin ... ehkä jo tulevalla viikolla, niin pian kuin on rippikoulu pidetty.
--Meillä olisi ollut pieni asia herra tullipäällysmiehelle, jos tässä saan puhua.
--No?
--Tuli tässä vain tuonnoin muutamia pumpulipaaleja maihin.
--Tuliko montakin?
--Saattaa niitä olla siellä parinkymmenen paikoille.
--Yksin lukien niitä on kaksikymmentäyksi.
--Todellako? Sehän on harvinainen löytö....
--Arvosteltiin ne kukin noin sadan viidenkymmenen markan arvoisiksi....
--Sehän on kerrassaan kaunis löytö ... oikein kaunis löytö ... minä iloitsen täydestä sydämestäni teidän puolestanne, sanoi pastori, herkkämielinen, hyväntahtoinen mies....
Siihen oli alkanut kokoontua muutakin väkeä, muodostaen pian piirin heidän ympärilleen.
--Jahah, tulitte siis tekemään niistä ilmoitusta ... hyvä on ... missä tavarat ovat nyt?
--Siinä ne ovat, mihin tulivatkin ja nostettiin, Käärmesaaressa Kalliolahden pohjassa ... jos herra tullipäällysmies muistaa ... se on oikeastaan samaa saarta kuin Saukko; sitä sanotaan kyllä Käärmesaareksi, niinkuin olisi eri saarta, vaikkei se kuitenkaan ole mikään eri saari, selitti Söderling.
--Kyllä, kyllä, aivan oikein ... se on se, jonka käressä on se hyvä allien ampumapaikka.
--Juuri se ... juuri se sama ... siellä ne ovat maissa hyvin peitettyinä.
--Siitä tulee kauniit löytäjäiset, ainakin hyvä kolmannes.
--Ja se olkoon teille sydämen pohjasta suotu, sanoi pastori.
--Sitten tässä olisi vielä tämä, jonka meidän poika löysi samaan aikaan kuin paalit tulivat maihin ... mitä lienee ... jos herra tullipäällysmies vielä viitsii ja ehtii katsoa.
Suu supussa ja pitäen silmänsä hetken aikaa suljettuina Söderlingska ojensi tullipäällysmiehelle kotelon. Tullipäällysmies pani lasit nenälleen ja avasi.
--Mitä tässä on?--Rahaa!--Ja laivan paperit. Margaretha van Amsterdam pumpulilastilla....
--Siellä on siis laiva tehnyt haaksirikon ja miehistö ehkä hukkunut? sanoi pastori.
--Kuinka se tämän löysi?
--Se tuli ruumiin kanssa. Kalle huomasi sen sattumalta meressä Ison-Ulkokarin ja Pikku-Ulkokarin salmessa. Kun se kohotti ruumista pelastusvyöstä, niin katkesi vyö ja tämä jäi käteen. Kun siinä käy kova virta ja oli melkein pimeäkin, niin ei se saanut selvää siitä, painuiko ruumis vai muutenko pääsi katoamaan ... liekö uponnut vai virtako sen vei.
--Jaa, oikeastaan se oli niin, että ... alkoi Söderling, mutta Söderlingska tyrkkäsi hänet vaikenemaan, kun samassa tullipäällysmieskin kysyi:
--Tiedättekö, kuinka paljon rahaa teillä tässä oikeastaan on?
--Kyllä me kerran laskimme setelit. Sitten sitä ei ole avattu. Siinä pitäisi olla kuusikymmentäkuusi semmoisia, joissa seisoo kymmenen, ja kuusikymmentäkahdeksan semmoisia, joissa on viisi.
--Siis ainakin ... elähän vielä! ... viisi kertaa kuusikymmentäkahdeksan ... se on kolmesataa neljäkymmentä ... ja kymmenen kertaa kuusikymmentäkuusi, se on ... Se on kuusisataa kuusikymmentä ... Siis ainakin tuhat guldenia....
--Paljonko onkaan nyt gulden meidän rahassa? kysyi pastori, muuatta seteliä tarkastaessaan.
--Minä luulen, että yksi gulden on yhtä paljon kuin kaksi kertaa meidän markka, sanoi Söderlingska.
--Se tekisi siis kaksi tuhatta markkaa! Ja paalien kanssa neljä, viisi tuhatta.
--Semmoinen summa! Sehän on vasta rahaa se! kuului väkijoukosta.--Päivää!
--Päivää, Böölen isäntä.
--Sehän on kokonainen omaisuus! sanoi Böölen isäntä, Saukon omistaja.
--Ja sen te olisitte voineet pitää lyhentämättä, jos olisitte tahtoneet, sanoi pastori.
--Ei me olisi voitu eikä tahdottukaan, sanoi Söderlingska.
--Minä tarkoitan, ettei ainakaan kukaan olisi voinut tietää eikä kaivata mitään, ellette olisi itse tulleet ilmoittamaan.
--Olisihan sentään tainnut yksi tietää, sanoi Söderlingska,surunvoittoisesti hymähtäen.
--Oli tehtävä, niinkuin on oikein, sanoi Söderling.
--Epäilemättä ... tietysti, tietysti.... Täytyy kuitenkin olla Söderling tehdäkseen niinkuin te nyt ... kaikki eivät toden totta olisi niin tehneet.
Tullipäällysmies oli pannut paperit takaisin koteloon ja sitonut sen nauhalla ja pistänyt silmälasit rintataskuunsa.
--Jaa-a! Jää siitä sievä summa löytäjäisiksi.
Tekeytyen niin tyyneksi ja rauhalliseksi kuin suinkin voi virkkoi Söderlingska:
--On ajateltu, ettei tehdä mitään vaatimuksia löytäjäisistä.
--Miksi ei? Ollaanko Saukossa niin rikkaita, ettei kelpaa se, mitä meri antaa ja minkä laki sallii pitää?
--Eipä tietenkään.... Mutta tämä on nyt hiukan niinkuin erikoisempi tapaus sen ruumiin tähden, kun sitä ei voitu saada siunattuun maahan ja kun se nyt tapaturmaisesti tuli niinkuin riistetyksi ... niin se nyt lyö niin kovin luontoa vastaan että pitää siitä mitään. Sen kyllä pastori parhaiten ymmärtää.
--Minä ymmärrän, ymmärrän ja minä....
--Se on nyt sentähden meille ja lapsille vähän niinkuin omantunnon asia, eikä sille mahda mitään, että on arkatuntoinen ... olisihan raha ja tavarakin tarpeen, mutta sitä on nyt semmoinen kuin on ... sen pastori kyllä parhaiten ymmärtää....
--Minä ymmärrän ja minua ilahduttaa mitä suurimmassa määrin saada olla semmoisen teon todistajana, ja minä tahdon saada sanotuksi sen tässä kaikkien kuullen, että tunteakseen ja tehdäkseen niinkuin Söderling nyt, täytyy olla ... täytyy olla--Söderling ... sillä kuka tahansa sitä ei vain olisi tehnyt.
--Ei totisesti kuka tahansa, sanoi Böölen isäntä, mutta ... tuota ... niinpä niin ... kuulkaas, Söderlingska ... tulkaas tänne!
Mutta pastori jatkoi vielä:
--Söderlingska on kerran vielä vahvistanut minua siinä, mitä olen aina sanonut, että jos meidän on löytäminen sitä oikeata, vanhan ajan rehtiä väkeä, niin on meidän mentävä hakemaan sitä saaristomme ulkoriutoilta, missä meri pauhaa ja myrskyt vinkuvat kovemmin kuin muualla, karkaisten kansan siveellistä selkärankaa, taistellessanne joka päivä silmä silmää vastaan kuoleman kanssa. Ystävät, minä sanon vain: se oli suuremmoisesti tehty!
Hän oli pyöreäliikkeinen, herkkämielinen, heleä-ääninen entinen laulaja, M. M:isti, ja hän meni, liikutettuna puristettuaan Söderlingin ja Söderlingskan kättä. Söderlingska niiasi syvään, ja hänen leukaansa repi.
Kun Söderling ei osannut muuta sanoa, sanoi hän:
--Pastori on vain hyvä ja tulee ampumaan haahkoja ... kyllä niitä on jo säästettykin.
--Kiitos, kiitos.
Söderlingska pistihe pastorin jälkeen.
--Herra pastori ... saanko minä sanoa pari sanaa kahden kesken: mahtaisiko pastori samalla voida lukea haudan hukkuneelle ... meistä se olisi niin suotavata, että tulisimme vaikka erikoisesti sitä varten noutamaan ... jos se käy päinsä?
Melkein kyyneliin heltyen taputti pastori Söderlingskaa hartioihin.
--Mielelläni minä sen teen, että luen rukouksen ja siunauksen aaltojen yli ... oikein mielelläni minä sen teen....
Sitten pastori meni ja papinkello alkoi soida.
--Niin, minunkin täytyy mennä, sanoi tullipäällysmies ... tuolla tulee laivakin. Jaa, minä otan siis tämän ja talletan sen ja menettelen sen kanssa, niinkuin laki ja asetukset vaativat. Kaikkein ensiksi on lähetettävä teidän allekirjoittamanne ilmoitus tullikammariin. Enkä minä nyt rupea kaavaketta muuttamaan, jossa seisoo, momentti kolme, että ilmoittaja pidättää itselleen pelastuspalkkiona sen, mikä hänelle lain ja asetusten mukaan on tuleva....
--Ei, ei. Herra tullipäällysmies tekee vain, niinkuin laki ja asetukset vaativat, sillä se, mikä on oikein, se on oikein.
--Pelastuspalkkio teidän on nostettava ja kuitattava. On sitten eri asia, mihin sen käytätte, Eihän tämä nyt minuun kuulu ja ennätetäänhän siitä vielä, mutta jos aiotte antaa sen takaisin laivayhtiölle tai vakuutusyhtiölle tai tavaranomistajalle tai kenen vahingoksi haaksirikko lopulta tulee, niin se on minusta nurinkurista, että te, köyhät kalastajat, rupeatte rikastuttamaan rikkaita yhtiöitä. Antakaa sitten ennemminkin johonkin hyvään tarkoitukseen, kirkolle tai koululle tai sivistysrahastolle tai mihin vain. No jaa, Söderling odottaa minua tässä, minä tulen kohta, mennään sitten meille allekirjoittamaan paperi, siinä täytyy olla teidän nimenne. Paalit saavat olla toistaiseksi siellä, missä ovat, ellette tahdo tuoda niitä tänne. Tai ehkä tehdään niin, että minä tulen itse noutamaan ne tullipurrella, niin saadaan samalla ampua haahkoja ja pitää turskasiimaa.
Tullipäällysmies meni, pieni, paksu, pulleaposkinen, monisanainen, lihavaniskainen herra, entinen merikapteeni, silmät ulkona päästä, kiiltonapit välähdellen pullealla vatsalla, päässä valkoinen virkalakki.
Kirkkolaiva laski juuri rantaan, ja väki riensi laivasillalle sitä vastaan.
Söderlingien isäntä, Saukkosaaren molempien puoliskojen omistaja, talonpoika ja maakauppias, oli seisonut siinä ja vartonut, korvallistaan ruopien ja suutaan mutistellen.
--Tuota noin ... niinpä niin ... mutta kuulkaahan.... Olisitte vain pitäneet rahat, niin olisi koko Saukko nyt ollut teidän.
--Olisiko isäntä myönyt?
--Milloin tahansa ... mitä minä niillä karuilla kallioilla ja kalavesillä, joita en tarvitse, kun en kuitenkaan itse kalasta.
--Paljoko isäntä olisi tahtonut?
--Puolesta siitä rahasta olisitte saaneet sekä oman osanne että naapurinne.
--Eihän kuitenkaan olisi ollut oikeata iloa ostaa sitä rahoilla, joita ei olisi voinut katsoa oikealla tavalla saaduiksi.
--Raha kuin raha.... Kyllä se olisi siinä ajan ollen mennyt. Aikansa olisi tunnossa kangerrellut kuin rikka silmässä, mutta kyllä se olisi sulanut.
--Isäntä ajattelee samoin kuin pappa.
--Olisi se mennyt.... Mutta löytäjäiset pitää teidän nyt ainakin pitää. Elkää olko hulluja, että rupeatte tässä vielä tekemään lahjoja herrojen kassoihin. Mitä se ränttää. On niillä itselläänkin rahaa. Ja on teillä muutenkin jo tarpeeksi sitä kunnian ja rehellisyyden mainetta.
--Ei me sitä tavoitellaksemme. Meistä vain tuntui, niinkuin ei muutenkaan olisi voinut, sanoi Söderling.
--Eihän isäntä vaan naapurille myö? kysyi Söderlingska.
--En. Sitä minä en tee ... en ainakaan teidän osaanne ... ja milläpä se sekään ostaisi.
--Eihän tiedä....
Alettiin soittaa yhteen. Laivasta tuleva väki riipaisi mukaansa Söderlingskan. Törmää noustessaan kuuli hän sanottavan takanaan: »Onko se tuo tuossa vihreässä hameessa ... jolla on iso virsikirja kainalossa?»-- »Se se on.»--»Viisi tuhatta ... ajatelkaas.» Kun astuttiin tapulin holvin alatse yhteenpuristettuna joukkona, kiersi Välisalmen pitkä luotsioldermanska päänsä jälelleen, kuin jotain etsien, ja kun näki, nyökkäsi sillä kuin tunnustaen kaikkien muiden yli ja puolesta.... Mistä ne nyt laivassa tulleetkin jo olivat ehtineet saada sen tietää? Ja mitä siinä nyt lie heistä niin erinomaista?... Ne näyttivät kuiskuttelevan toisilleen ja katselevan häntä vielä kirkossakin.
Penkin päässä käytävien risteyksessä oli istunut ihan tuntematon tyttö ja luovuttanut heti pyytämättä paikkansa Söderlingskalle.
Ei, eihän sitä mitenkään olisi voinut tehdä toisin, vaikka sitten niillä rahoilla olisi voinutkin ostaa Saukon ja koko maailman. Eihän tässä miten olisi voinut istua väärin saadun tavaran tallettajana.... Kun oli niinkuin koko kirkkoväki olisi juossut kuin minkä ihmeen jälessä.
Etteivät luulisi, että hän heidän katsomistaan katsoo ja ihmettelemistään etsii, tuijotti Söderlingska menojen alkamista odottaessaan päätään kääntämättä suoraan eteensä alttarille, jonka taulu kuvasi vapahtajaa kulkemassa vettä myöten, vedellä täyttymässä olevan venheen luo, toinen käsi ojennettuna vajoavaa Pietaria kohti, toisen käden sormi toruen ylhäällä.... Se kun ei usko, niin sentähden se uppoo.... Kovin oli kulunut alttariliina ja likainenkin se oli ja kultaus sen tupsuista ihan vaskeksi vaalennut. Sen päällä oli kolmihaarainen puinen, maalattu kynttiläjalka. Uudet olisi kirkko näkynyt tarvitsevan alttarikalut ... sadalla markalla ehkä saisi sekä liinan että uuden metallisen kynttiläjalan.... Mikä lie se sivistysrahasto?... Antaisi pastorille sen satasen ja pitäisi itse loput, jos jotain jäisi tähteeksi. Olihan sitä siinäkin lahjaa yhden köyhän osaksi, että antoi kerta kätellen pois viisi tuhatta.... Koska laki ja oikeuskin vaatii, että pelastuspalkkio otetaan päältä. Ja koska Kallekin siihen suostui. Helgalle ei tarvitseisi puhua mitään,
Lukkari veisasi:
Älä sure, sielun', maailmaa,Älä ajattele tavaraa,Älä pyydä katoovaa.Ah, toivo, turvaa Herraan vaan,Ain' armolliseen auttajaan.
... Juuri niinhän se on ja niinhän sen pitää olla.
Maailma turvaa tavaraanJa luottaa turhaan kunniaan,Ma Herraan Jumalaan,Ja uskon vahvast', että hänMua auttaa aina hädässän'.
... Voi kuinka sekin oli oikein sanottu!
Viel' olet yhtä väkeväJa iäti aina pysyvä,Kuin alust' olit sä;Tee sielun' rikkaaks' sinussa.Niin pysyn aina rikkaana.
... Ei saa luottaa tavaraan. Enkähän minä siihen luotakaan. Eikähän meillä luota siihen kukaan. Siksihän meillä ei sitä olekaan eikä tarvitse ollakaan sen enempi kuin on. Meidän täytyy tulla toimeen sillä, mikä meillä on ja minkä me rehellisellä työllämme voimme ansaita ja mikä meille kuuluu oikeuden ja totuuden mukaan. Ei se ole se rikas, joka tahtoo tavaraa, vaan se on rikas, joka tekee sielunsa rikkaaksi--se pysyy aina rikkaana.
Virren loputtua oli niinkuin olisi kirkon läpi kulkenut semmoinen humaus, kuin koko kirkkoväki olisi ollut sitä mieltä mitä virsikin, jonka olivat veisanneet.... Saahan ne veisata. Vaan kuinka monet heistä tehnevät, niinkuin virressä veisaavat?
Joku kosketti Söderlingskaa kylkeen. Se oli vieressä istuva vanha Röömanska.
--Ihanko totta, että olette löytäneet viisi tuhatta ettekä itse pitäneet mitään?
--Mistä Röömanska on sen kuullut?
--Kaikki siitä puhuvat. Ei ole semmoista vielä koskaan kuultu.--Olinhan minä siinä äsken. Sanovat muidenkin löytäneen, mutta eipäs ole kukaan muu tullut ilmoittamaan saaliitaan.
--Ketkä muut?
Pastori astui juuri alttarille.
Tuommoista alttari- ja messupappia sitä sitten saa hakea! Joka noin sanelee rukoukset ja helähyttelee ilman urkuja ja mitään. On muka jonkinjoutava korupappi, heliseväsanainen, maailmanmielinen. Entäpä se nyt onkin palkintotuomarina kilpapurjehduksissa ja kalastelee ja ampuu lintuja ja tekee seuraa ja laulaa herrain kanssa, kun kerran hoitaa virkansa ja julistaa puhdasta jumalansanaa! Osaisi kai se itkettää ja saisi kai se herätyksiäkin aikaan yhtä hyvin kuin se opettajattaren Kaarssonnikin, jos tahtoisi... Säätyyn katsomatta se kyllä on yhtä ystävällinen ja alhainen kaikille. Vaan eipäs ole vielä milloinkaan astunut jalallaan Korsun puolelle. Kyllä pysähtyy ja tervehtii ja haastaa heillekin, kun tapaa, mutta ei mene milloinkaan vieraaksi, vaikka kuinka kärttäkööt.
Pastori oli lukenut rukoukset ja synnintunnustukset ja messusi: »Herra olkoon teidän kanssanne», ja koko sydämensä syvyydestä vastasi Söderlingska yhdessä seurakunnan kanssa:--»Niin myös sinun henkesi kanssa.»
Kun saarnavirren viimeinen värssy oli menossa, nykäisi vierustoveri taas Söderlingskaa kylkeen:
--Se oli eilen ollut ampumassa Söderskärissä tullipäällysmiehen kanssa ja olivat olleet ulkona vielä tänäkin aamuna, niin että juuri ja juuri ennättivät kirkkoon.
--Sittenhän siinä ei ole mitään, koska kerran ennättivät.
--Eipä ei.--Ja kun ei viikolla päässyt rippikoulultaan. »Pyhät» siitä vain muistuttelevat. Niillä on nyt helluntaisilla parhaallaan taas rukouksensa ja hengenvuodatuksensa koululla. Meidänkin Hulda meni sinne ja teidän Helga myös. Kaarlssonkin on siellä. Voisivat ne ainakin kirkkoaikana pitää lomaa.
--Jos nyt kuunneltaisiin.
Pastori oli saapunut saarnatuoliin, polvistunut ja painunut rukoukseen. Kun hän siitä nousi ja suoristihe ja antoi katseensa kulkea yli kirkon, oli Söderlingskasta, niinkuin se olisi pysähtynyt häneen ja kiintynyt erityisesti juuri häneen ... hyväntahtoisesti, ystävällisesti, ikäänkuin:--»Vai niin, siinäkö sinä olet.... Minä tarkoitin todella sitä, mitä äsken sanoin.»
Tietäen, että ajatuksensa saarnan aikana aina pyrkivät menemään omia teitään, Söderlingska nyt oikein päättämällä päätti kuunnella ja painaa mieleensä joka sanan. Ja kun pastori painoi päänsä äänettömään Isämeitäänsä, niin teki Söderlingskakin samoin ja luki sen hiljaa hänkin ja ehti juuri saada omansa loppuun samalla kuin pastorikin omansa. Hän luki puoliääneen pastorin mukana rukoukset ja koetti parhaansa mukaan seurata virsikirjasta päivän evankeliumia. Hiukan tosin pastori pääsi jätättämään lehteä kääntäessä, mutta lopussa he taas kulkivat rinnan ja sulkivat yhtaikaa kirjansa, jotka heillä molemmilla olivat yhtä suuret. Niitä oli Saukossa useatkin kerrat oikein kädestä pitäen verrattu toisiinsa ... ne olivat samaa ränttiä ja painetut samana vuonna Frenkkelin ja pojan tykönä Turusa. Joka kerta käydessään se yhä uudelleen penkoo kirjavasun ja kääntelee ja katselee vanhat aapiset ja katkesmukset ja postillat. Sitä vanhaa raamattua se selailee tuntikaudet ja se onkin niin vanha, ettei se sanonut sen vanhempaa nähneensä, vaikka se on nähnyt niitä paljonkin. Niitä ei ole enää helppo saada rahallakaan. Kun olisi semmoinen, josta ei olisi ainoatakaan lehteä poissa, niin voisi siitä kuulemma saada satakin markkaa. Se on sen mielestä pyhä kirja ikäänkuin sitä pyhempi, kuta vanhempi se on, ja kuta useampi siitä on autuuttaan etsinyt ja sen siitä löytänyt. Ja moni on sen niistä löytänyt, eivätkä ne ole rääsyiksi käsiin hajonneet, niinkuin hajoovat nykyajan kirjat. Helga ei välitä vanhoista, sillä pitää olla aina uusia. Mutta naapurilla ei ole uusia eikä vanhoja. Virsikirja tuolla raukalla kuitenkin lienee, luultavasti akkansa nimiin, mutta käyttääkö sitä akkakaan, se on toinen asia. Eivät ole osanneet opettaa lapsiaan sen vertaa, että nuo olisivat päässeet edes ripille, vaikka ovat jätkämiehiä jo kumpainenkin. Vaan sitä nuo tahtonevatkin, ettei heidän lastensakaan korvissa, enemmän kuin heidän omissaankaan, saisi tunnon vastuksina soida Jumalan soimaava sana, tekivätpä sitten mitä tahansa. Käyhän synninteko silloin reilusti kuin pakanoilta. Aikansa se menee, mutta mistäs otat isämeitäsi kuolinhetkellä, kun tulee kiire lähtö viimeiselle tuomiolle, jos et sitä ole eläessäsi oppinut? Sen verran pitäisi kuitenkin jokaisen viljellä jumalansanaa, että osaisi Herran rukouksen milloin tahansa. Ettei kävisi niinkuin entiselle laivurille, jonka, kölin päällä kelluessaan, olisi pitänyt rukoilla, mutta eipä osannutkaan, vaan täytyi pyytää renkiään: »Lue sinä, hyvä mies, joka osaat, se vielä kerran minunkin puolestani, kun minä en osaa.» Menee se aikansa heiltäkin, miten kuten menee, mutta kuinkas sitten, jos venhe keikahtaa ... ja se saattaa keikahtaa milloin talaansa, kun kiusataan jumalaa niissä ilmassa tahansa.... Meidän lapset oppivat lukemaan Helga jo viidennellä ja Kalle seitsemännellä. Sentähden niillä onkin niin hyvä tieto sanasta ja sentähden niistä on tullutkin vanhempiinsa niin arkatuntoisia, että saattaa olla jo vähän liikaakin, ja niin vastahakoisia kaikelle sellaiselle että ottaa ja anastaa ... niinkuin onkin koetettu opettaa ja neuvoa.... En luule, että koko tässä kirkkoväessä on ketään muuta, joka olisi pakotta antanut pois viittä tuhatta. Kukapa heistä kykenisi sen tekemään? Ei nyt ainakaan nämä kirkkosaarelaiset, jotka nylkevät herrasväkiään ja kiskovat Helsingin hinnat maidosta ja kalasta ja kaikesta muusta, mistä suinkin saavat. Ja kyllä ne rannastaan korjaavat mikä sinne tulee eikä ole tullariin asiaa, vaikka tuo on ihan potattipellon aidan takana.... Siksi se sitten onkin niin ihmeellistä, ettei ällistelystä loppua, jos on jokukaan, joka ei....
Söderlingska hätkähti pois näistä omistaan siihen, että pastori yhtäkkiä vaikeni. Joko se lopetti? Mitenkä minä nyt taas näin haihduin? Mitä se puhuikaan? Mitä minä viimeksi ajattelinkaan? Lienee pastori kuinka hyvin puhunut....
Ei pastori kuitenkaan vielä ollut lopettanut, hän piti vain pienen loman ja jatkoi sitten. Ja nyt Söderlingska kuuli ja painoi mieleensä joka sanan:
»Rakkaat sanankuulijat! Päivän teksti antaa meille vielä välillisesti aihetta puhua myöskin omastatunnosta. Oi, kuinka sen laita on huonosti meidän maassamme tätä nykyä! Tuskin menee päivää, ettemme kuulisi puhuttavan kavalluksista ja petoksista ja ryöväyksistä ja uskottujen varojen ja tavarain vilpillisistä anastamisista. Isänmaan ystävä, kansan ystävä tuntee syvää surua sitä nähdessään ja kuullessaan. Mitä tuleekaan meidän kansastamme, jos näin jatkuu! On niinkuin olisi epärehellisyyden mätä elinjuuriamme jäytämässä. Ennen ei niin ollut, ennen ei semmoisesta niin paljoa kuultu. Mistä se tulee? Kuinka tällainen muutos on mahdollinen? Se tulee siitä, että meidän tajuntamme oikeasta ja väärästä on himmentynyt, että meidän omatuntomme on menettänyt herkkyytensä, niinkuin kompassi, joka on joutunut raudan läheisyyteen. Se rauta, joka saa meidän omantuntomme, meidän siveellisen johtoneulamme näyttämään väärin, se on se rajaton maallisen tavaran rakkaus ja hillitön nautinnon ja pikaisen rikastumisen himo, joka on vallannut kaikki kansanluokat, ylhäiset niinkuin alhaisetkin. Se on se, joka saa omantuntomme äänen heikkenemistään heikkenemään ja lopulta kokonaan mykistymään.»
--Tuolla se tarkoittaa naapuria, ajatteli Söderlingska.
»Mutta voi sitä ihmistä, jolle hänen omatuntonsa ei enää sano mitään! Tuleepa kerran hänen matkallansa yö, tai yllättää hänet merellä usva, jolloin ei tähtiä tuika eikä kuu kumota. Mihin hän silloin joutuu? Kuinka hän silloin löytää pelastavan väylän pois karien keskestä, joiden yllä ja ympärillä meri ärjyy? Oi, kuinka paljon, paljon on niitä, jotka ovat antaneet omantuntonsa magnettineulan mennä niin pilalle, ettei heillä elämässään ole siitä mitään johtoa!»
»Mutta onhan, jumalalle kiitos, toki niitäkin, jotka eivät ole päästäneet rahan- ja rikkaudenhimoa mykistämään omaatuntoaan, vaan jotka sallivat sen olla äänessä, ottaen vaaria siitä, mitä se sanoo, sen pienimmästäkin kuiskauksesta. Vielä on meillä keskuudessamme sitä vanhaa juurta, josta uudetkin vesat ehkä kerran taas versovat, sitä, joka on saanut aran, herkän omantunnon perintönä esi-isiltään ja joka yhä sitä perintöään hoitaa. Se on sitä samaa polvea, joka tyytyy vielä vanhaan uskoonsa ja vanhaan raamattuunsa, jonka päällä niinkuin vankalla kivijalalla tämän Suomen kansan usko ja kunto on levännyt vuosisatoja ja johon heidän yhä vieläkin olisi elämänsä perustettava, etsien siitä autuuttaan.»
»Vaikka he saattavat eksyäkin, niin he kuitenkin omantuntonsa avulla lopulta osuvat oikeaan. He kysyvät omaltatunnoltaan neuvoa kuin luotettavimmalta ystävältään. He katsovat siihen kuin kelloon, ja jos huomaavat sen jätättäneen, niin he tarkistavat sitä auringon, s. o. jumalansanan valossa, silloin kun se on korkeimmillaan taivaalla, minä tarkoitan: puhtaimmillaan. He antavat omalletunnolleen sananvuoron ei ainoastaan pyhänä, vaan myöskin arkena jokapäiväisissä askareissaan, kotona ja kylässä, merellä ja maalla, sanalla sanoen elämän kaikissa kohtaloissa. Ja he saavat siitä moninkertaisen palkinnon. Heidän omatuntonsa ei ole heille vaivaksi, vaan se on heille iloksi, auttaen heitä ja palkiten heitä sillä, jonka vertaista ei ole mitään maailmassa: omantunnon rauhalla. Omantunnon rauha ... oi, sen ihanampaa ei voi olla, sillä se on rauha jumalassa! Katsokaa, millaisena se kuvastuu lapsen silmissä, joka ei vielä tiedä, mitä paha onkaan, millaisena se sykähtelee nuorukaisen povessa, kun hän on kiusauksensa kestänyt, mutta ennen kaikkea millaisena se leviää vanhuksen otsalle, kun hän on taistellut ja voittanut! Maailma on hänelle hänen elämänsä ehtoolla kuin keväinen aamu, taivas on hänelle sininen ja pilvetön, ja meri yhtä sininen kuin taivas, sillä hänen sydämessään asuu rauha, tunnon rauha. Kuinka ihanaa olisikaan, jos me kukin kohdastamme tekisimme niin kuin omatunto meitä vaatii, kuinka hyvä meidän silloin olisi elää tässä ajassa ja tulevassakin! Siihen auta meitä, abba, rakas isä! Ammen.--Rukoilkaamme.»
... Että pitää saada kuulla niin kaunista puhetta! Että pitää ihmisen osata puhua tuolla tavalla! Hän jonkinjoutava korupappi! Että pitää osata sanoa niin paikalleen! Aivan niinkuin se on ja niinkuin sen pitää ollakin. Sillä näkeehän sen joka päivä, mihin se vie, kun ihmiset eivät kuuntele omaatuntoaan eivätkä tee, niinkuin se käskee. Parhaiten se nähdään Korsuista.... Saattaahan kyllä kuka tahansa eksyä ja joutua kiusaukseen. Eikähän aina hoksaa, miten pitäisi milloinkin tehdä. Mutta silloin kun sen hoksaa, niin ei saa sulkea omantunnon suuta, vaan pitää antaa sen puhua, mitä se tahtoo.... Ei pitäisi milloinkaan sulkea omantuntonsa suuta. Hetihän minun omatuntoni minua siitä kolhaisikin. Koko ajanhan se minua kangerteli. Heti kun ruvettiin nostamaan paaleja maihin ja niitä sinne kätkemään, niin oli sellainen tunto, että nyt tässä menee jokin väärään. Jos tuli kohta tieto siitä ruumiista, niin en olisi mennyt ollenkaan koko kaupunkiin. Hanna ja pappakin siinä pitkin matkaa eksyttivät.... Mutta kukas se lopulta sanoi, että annetaan kaikki ... niinkuin annettiinkin ja niinkuin pitikin. Enhän minä mitenkään tahdo sillä kehua. Muuthan ne tässä ovat minua kehuneet enkä minä. Mikäs minä olen, vaivainen syntinen.... Liikojahan pastori luulee, jos luulee, että meistä olisi esimerkiksi kenellekään. Eihän meilläkään tehdä kaikkea, niinkuin pitäisi. Paljonhan minä turhasta tuituttelen ja kiukuttelen, Söderlingillekin, vaikka tiedän ja näen, että hän koettaa parastaan. Minkäpä hän sille mahtanee, että on hitainen ja saamaton, niinkuin koko sen sukukin.... Eletäänhän meillä, ja jos ei eletä, niin kuollaan. Ja elettäisiinhän meillä hyvinkin, jos ei olisi surua Helgan hoidosta ja jos Kalle saisi semmoisen tytön, joka ei katsoisi pirtin ahtautta, vaan tyytyisi olemaan siinä, missä muutkin. Tulisihan siinä väljempääkin, sitten kun kerran aika papasta jättäisi.... Ja jos nyt sitten saadaan lain mukaan se löytäjäispalkkiokin.... Koska kerran sanotaan, että rehellisyys maan perii, niin periköön. Kun ne sitä kerran niin tarjottelevat.... Olisihan jo liikaa maallisen maineen tavoittelemista, jos ei sitä ottaisi, ja saattaisi herättää itsessä ylpeyttä ja kateutta muissa ihmisissä.... Se voi tehdä tuhannen, ehkä enemmänkin ... mutta antakootpa, minkä haluavat.... Kyllä olisi tuo alttari uuden liinan ja uusien kynttiläjalkain tarpeessa. Onhan ihan ilmeinen häpeä, että tuommoisia näytetään kirkossa. Kun Sorvilahden vanha friiherrinna lahjoitti tuon kruunun, niin tehtiin siitä ilmoitus ja julkinen kiitos kirkossa.... »Antaisit, hyvä Herra Jeesus, minulle anteeksi kaikki pahat teot, rikokset ja synnit.... Jos en muista olla, niinkuin olla pitäisi, niin tule minun luokseni noin kuin tulet tuossa Pietarin luo ja nosta toinen sormesi ja ojenna kätesi avuksi hukkuvalle, eläkä anna minun vaipua paatumukseeni ja epäuskooni.»
Söderlingska istui kirkossa jumalanpalveluksen loppuun saakka, kuuli messut alttarilta ja veisasi loppuvirren, jäi vielä kuulutuksiinkin eikä tehnyt, niinkuin suurin osa muusta kirkkoväestä, jotka hyökkäsivät ulos, heti kun laiva huusi lähtöään saarnan loputtua.
Ja kun hän niin tuli ulos kirkosta, oli hänen niin hyvä ja helppo ja leppoisa olla ja oli niinkuin olisi saanut kaikki tähänastiset syntinsä anteeksi. Ja maailma oli tapulin edustalta katsoen juuri ihan niin kuin pastori oli sanonut sen olevan sille, jolla on tunnon rauha: oli paisteinen päivä, taivas oli todella ihan pilvetön eikä niinkuin aamulla puolipilvinen ... ja meri osasi sitten olla niin sininen, ettei se olisi voinut tulla sen sinisemmäksi!
Laiva oli jo poissa ja laituri tyhjä. Purjevenheitä viiletti Kirkkoulapalla kuin kilpapurjehduksessa, latvapurjeet mastossa. Heidänkin venheessään olivat purjeet jo levitetyt. Söderling näkyi istuvan sikari hampaissa pollarin päässä.... Olisihan pitänyt saada ennen lähtöä ryypätä kuppi kahvia leipurissa, mutta olkoon nyt....
--Se sitten vasta oli saarna....
--Niinkö?
--Etkö sinä sitten ollutkaan kirkossa? Sitä on miestä. Missä sinä sitten olit?--Mistä sinä olet saanut noin hirmuisen suuren sikarin?
--Tullipäällysmies vei minut kirjoittamaan sen ilmoituskaavakkeen alle.
--Olisit kai sinä sieltä silti ehtinyt vielä kirkkoonkin?
--Tiedäthän, millainen se on, kun se kerran saa käsiinsä. Sen piti saada tarjota ja jutella ja näytellä kaikki pyssynsä ja uudet haahkakuvansa ja täytetyt lintunsa ja muut ... ja sillä tavalla siinä aika meni....
--Tuliko ilmoituskaavakkeesta pyyhityksi mitään?
--Niin mitä?
--Sepä se siitä pelastuspalkkiosta.
--Ei siitä mitään pyyhitty.
--Hyvä on.--Missä muut ovat?
--Kalle istuu tuossa purjeen takana.
--Entä Hanna ja Helga?
--Hanna ei tulekaan. Oli mennyt laivaan ja pyytänyt toimittamaan kirstunsa tullivahtimestariin ensi tilassa.
--Meni menojaan hyvästin heittämättä. Mitä Kalle sanoo?
--Ei tuo juuri mitään.
Samassa tuli Helga ystävättärensä kanssa, rientäen rinnettä alas.
--Saako Hulda tulla mukaan?
Olisi tehnyt mieli sanoa:--Pysyköön täällä pyhine henkineen.... Mutta täytyihän sen tietysti kuitenkin päästä.
--Tervetulemaan vain, jos neiti tyytyy siihen, mitä meillä on....
--Olenhan minä ennenkin tyytynyt.
--No sitten.
Lähdettiin. Tytöt istuutuivat kokkaan, toisiinsa kiinni, Söderling ja Kalle istuivat perään. Söderlingska laittoi itselleen mukavan paikan keskelle venhettä ison maston juureen, josta hän venheen kallistuessa saattoi nähdä laidan yli. Laskettiin myötälaitaista. Tuuli oli tasainen, mutta kuitenkin tarpeeksi voimakas. Väylä vei suorana reittinä ensin ulos kirkkolahdesta Kirkkoulapalle, sitten sen yli Välisaaristoon ja siitä sen saarien lomitse Saukon selälle, jossa matka oli puolessa ja jonka takana ulkona meressä häämöitti Saukkosaari, yksinäinen luoto, viimeinen asuttu maa, syrjässä kaikilta väyliltä.
--Kyllä nyt sitten on korea sää! sanoi Söderlingska, kun venhe oli päässyt vauhtiinsa.
--Oikea kirkkosää, säesti Söderling.
--Siinä kääntyvät danskolandilaiset omalle reitilleen ... ne saavat luovia ne.
--Hyvin ne vain luovii.
Kulettiin Luotsisaaren ohi. Oldermannin venhe oli laskenut ankkurinsa satamaan ja riisui juuri purjeitaan.
--Eikö oldermanni ollutkaan kirkossa, koska tulee tuossa ruuhella vastaan?
Pitkäoldermanska nousi ruuheen, ja ukko alkoi soutaa häntä maihin, kun oldermanska kai sanoi hänelle jotain, koska ukko lakkasi soutamasta ja käänsi päänsä Söderlingeihin.... Tiesi sen, mitä ne puhuivat. Pian puhuu siitä koko saaristo!
--Oli vahinko, tytöt, ettette olleet kirkossa. Pastori messusi taas niin kauniisti, ja saarnasi myös.
--Kaunis ääni hänellä kyllä on, sanoi opettajatar, suu supussa.
--On hänellä muutakin, joka tahtoo ymmärtää.
--Valtiokirkon tavallinen korupappi ... ilman uskoa ja oikeaa henkeä.
--Mahtaneeko sitä olla niin paljoa enemmän teidän Kaarssonnillannekaan.
--Ei hänelle rukous ainakaan ole mikään ulkoläksy, niinkuin jostain kaavakirjasta opittu.
--Jaa, jaa, kyllä tuo tiedetään....
Ei Söderlingska nyt kuitenkaan välittänyt ruveta näistä sen enempää väittelemään. Pitäkööt uskonsa ja pappinsa, minä pidän omani. On nähty ne omin sanoin rukoilemiset--mitkä Helgankin.
--Mistä pastori sitten saarnasi? kysyi Helga, kuin sovittaakseen.
--Hyvästä omastatunnosta ja tunnon rauhasta.
--Sehän oli hyvä teksti.
--Olihan se ... sille, joka osasi ymmärtää.
Tytöt supattivat omiaan, Kalle istui eteensä tuijottaen, Söderling ohjasi ja imi sikariaan ja sytytti sen tuontuostakin, kun se sammui. Söderlingska vaipui omiinsa. Tuli mieleen, mitä Korsut sanovat, kun saavat tietää.... »Niinhän toki ... mitenkäs toki muuten ... mekin aina ilmoitetaan tulliin».... Ulkokullatut, sopii mennä nyt ja tehdä samoin. Se on ehkä pakosta nyt, tällä kertaa, kun paalit tuli ilmi.
Oli tultu Välisaarien salmesta Saukon suurelle selälle. Siellä puhalsi itätuuli voimakkaammin ja aalto oli suurempi. Venhe alkoi nousta ja laskea, vuoroin puskien aallon harjalle kuin vihassa, vuoroin kuin lauhtuneena liukuen siitä alas, sihisten ja kuin itsekseen sopottaen. Söderlingskan korvissa kummitteli, niinkuin se olisi koko ajan tahtonut sanoa jotain--mutta mitä? Se tuntui kuin tietävän jotakin jostakin, enemmän kuin kukaan ihminen--mutta mitä? Oli kuin se olisi ollut aikeessa tehdä jotain, uhannut, mutta sitten taas tyyntynyt ja päättänyt jättää sen tekemättä, Silloin tällöin loksahteli ja kurahteli vuotovettä pohjalautain välissä.... Siinä oltaisiin, jos joku mätä kaaripuu--ja mätiähän ne kai olivat kohta kaikki--rusahtaisi poikki ja pari lautaa longahtaisi liitoksistaan. Siinä olisi ihminen pian veden varassa, yksi omine tekemine rukouksineen ja pyhine henkineen, toinen hyvine töineen ja hyvine ominetuntoineen ja tunnonrauhoineen ja ihmisten kiitoksineen ... eikä taitaisi tulla vedenpäällä-kävelijä kättään vaipuvalle ojentamaan ... tuonne taitaisi seisahtua vähän ulomma sormeaan toruen nostamaan.... Ei auttaisi mikään, pohjaan, pohjaan menisit kuin kivi--jollei ehkä Korsu sattuisi näkemään kiikarikallioltaan ja ehtisi apuun.... Huh! Mutta johan minä ihan joutavia, terve ihminen keskellä päivää.... Ja ennen minä menen vaikka pohjaan kuin kivi, ennenkuin annan sen tulla auttamaan.
--Huh! Helga, anna minulle saalini sieltä tuhdon alta, ja kietaise omasikin ympärillesi, ettet kylmety ... ne ovat siinä samassa käärössä.... Tytöt, laulaisitte jotakin lämpimiksenne.
--Mitä mamma tahtoisi, että me laulaisimme?
--Mitä vaan.
Tytöt lauloivat:
Hän sinun purttasi täällä jo ohjaa,Maailman myrsky kun mylvien soi.Hän on sun toivosi ankkuripohja,Eikä sun purtesi hukkua voi.Autuuden rantaaKohti se kantaa,Sieltä jo kirkkahin koittavi koi.
--Kyllä se sitten vuotaa kauheasti tämä meidän vanha rähjä.
--Se on vain se ylimmäisen laidan ravistunut liitos, joka kallistuessa vuotaa, sanoi Söderling. Siirtykää vähän enemmän toiselle puolelle, niin se lakkaa.
--Eikö nuo vuotane alemmat niinkuin ylemmätkin. Ainahan meidän venheet vuotaa, niin purret kuin ruuhetkin.... Ollappa kerran venhe, joka ei vuotaisi.
--Saa semmoista venhettä hakea. Tytöt alottivat uuden virren.
Ja vaikka nyt uhkaava ulappa onJa raivoten mylvivi myrsky,Ja vaahtoaa aaltojen tyrsky.Ja eessä on pimeys loppumaton,En pelkää, on valoisa matkani pääJa Jeesus mun purttani johtaa,Jo kaukana kauniisti hohtaaMun kotini kirkas--en matkalle jää!
Söderlingskan ajatukset olivat taas kulkeneet omia teitään. Kun tytöt olivat lopettaneet, virkkoi hän:
--Mahtaisiko pysyä veden päällä semmoinen ihminen, jolla ei olisi mitään syntiä, jos näet semmoista olisi ... tai joka olisi tunnustanut kaikki syntinsä ja saanut ne anteeksi ... tai joka ei olisi tieten tahtoen valehdellut, ei pettänyt, ei puhunut pahaa lähimmäisestään, ei tekeytynyt muita paremmaksi, ei himoinnut maallista tavaraa eikä ihmisiltä maallista mainetta ... jonka omatunto ei kykenisi häntä mistään moittimaan?
--Mitä mamma tarkoittaa?
--Onko opettajatar nähnyt sitä kuvaa Ytterkarin vanhassa kirkossa, jossa pyhä mies kuuluu soutavan kiven päällä saaresta toiseen?
--On siellä kyllä semmoinen kuva katolisen uskon ajalta.
--Miksi mamma sitä kysyy?
--Muuten vain johtui sekin tässä mieleeni.
Jonkun ajan kuluttua kysäisi Söderlingska taas:
--Mikä on oikein ero katolin uskon ja meidän uskon välillä?
--Kuinka minä nyt oikein sanoisin ... katolin usko on oman vanhurskauden usko, joka opettaa, että ihminen tulee autuaaksi hyvistä töistään, mutta meidän uskomme opettaa, että ihminen vanhurskautuu uskon kautta ilman lain töitä.
--Etteivätkö hyvät työt mihinkään kuuluisi?
--Niinhän se sanoo Lutheruskin postillassaan, tiesi Söderling.
Hetken kuluttua sanoi Söderlingska taas:
--Pastori lupasi tulla siunaamaan sen ruumiin....
--Sittenhän on kaikki hyvin tehty ... kaikki, kaikki! puhkesi Helga.
--En tiedä, onko kaikki tehty, mutta en ainakaan minä tiedä, mitä pitäisi vielä tehdä paremmin, jurahti Söderlingska. Ja olisiko tarvinnut autuudekseen sitäkään ... koska uskolla pääsee?
--Jumala siitä meitä kerran vielä palkitsee.
--Sitä et sinä taida tietää eikä taida tietää kukaan muukaan, mitä jumala tekee tai jättää tekemättä.
Lähestyttiin kotisaarta.
--Saanko kiikarin, sanoi Kalle isälleen.
Saatuaan sen hän tarkasti ensin kotirantaa ja sitten Korsun sataman kohtaa.
--Siellä on rannalla niinkuin jokin säkki, mikä lie.
--Mikä säkki? Anna tänne!--Eikö totisesti olekin siellä se meidän potattisäkki! Virolainen on siis ollut täällä sillaikaa.
--Ja on vieläkin.
--Missä? Jaa, siellä on todellakin naapurin kallion takana vieras vimppeli.
--Nyt saamme pian kuulla kunniamme, sanoi Söderlingska, kun näki ukin astuvan tuvan ovesta, samalla kun hän itse hyppäsi venheen kokasta maihin.
Mutta--ihme ja kumma kaikille--ukki asteli tyynesti vastaan, parhaimmalla päällään, silmät pestyinä, parta ajettuna ja pyhävaatteet yllään. Ja ihan selvänä.
--Iltaa, pappa! Terveisiä kirkosta!
--Kiitoksia.
Sen silmissä ja suun ympärillä oli kuitenkin kuin jotain ivansekaista ilmettä ja oli sitä äänessäkin jotain. Tuvassa odotti uusi yllätys.
--Katsos pappaa, kun on keittänyt kahvitkin! Ja kattanut pöydänkin, kupit, sokerit ja kaikki.
--Ajattelin, että sinun tekisi hyvää saada jotain suuhusikin.
--Niin tekeekin!
Toisten juodessa kahvia istui ukki etukumarassa, mutistellen suutaan ja mulautellen silmiään, mutta ei näyttänyt aikovan rakentaa riitaa, ei ainakaan vielä.
--Pastori ja tullipäällysmies käskivät sanoa hyvin paljon terveisiä. Ne oikein kädestä pitäen kysyivät, miten pappa jaksaa.
Mutta ei se näkynyt sen erikoisemmin kiinnittävän ukin mieltä.
--Ne tulevat pian tänne ampumaan haahkoja ja laskemaan turskasiimaa, niin pian kuin pastori on saanut pidetyksi rippikoulunsa. Eikös ole hauskaa, että pappa taas saa mieluisiaan vieraita?
Vastaukseksi ruiskahti vain kaarisylki lattialle.
--Ohoh, anteeksi, se meni vahingossa.
--Ei se mitään, pappa sylkee vaan.
--Tullipäällysmies tulee tullipurrella ja viepi samalla mennessään paalit, sanoi Söderling.
--Soo-o.
--Ja pastori tulee ja lukee haudan! sanoi Helga.
--Kenenkä haudan?
--Senpä ruumiin ... mereen....
--Ne ilmoitettiin--paalit?
--Ja rahat myös.
--Jahah ... paalit ja rahat myös, venytteli ukki.
Hetken kuluttua hän kysyi merkitsevästi:
--Näkyikö niistä papereista siellä, mikä sen laivan nimi oli, josta ne olivat joutuneet pois?
--Margaretha van Amsterdam.
--Miksi pappa sitä kysyy?
--Ilman vain. On hauska tietää, kuka sai omansa.
Laskien ensimäisen kuppinsa pöydälle sanoi Söderlingska, tekeytyen huolettomaksi.
--Virolainen näkyy käyneen jättämässä potattisäkin.
--Kävihän se.
--Ottiko se mitä maksua vaivoistaan?
--En tiennyt tarjotakaan--eikä minulla olisi ollut millä maksaakaan.
--Mitä tuo muuten?
--Mitäpäs tuo.
Näki kaikesta, että ukolla oli hampaankolo täynnä, mutta ettei hän tahtonut päästää sitä sieltä, niin kauvan kuin vieras oli sisällä. Kun opettajatar ja Helga kahvinsa ryypättyään olivat menneet ulos, sanoi Söderlingska:
--No, pappa purkaa nyt vain, mitä hänellä on sydämellään.
--Ei minulla ole mitään purkamista.
--Sanoiko virolainen mitään siitä, kun ei tullut kaupoista mitään?
--Sanoi: »Se oli siis vain semmoista akkain touhua.»
--Johon te tietysti sanoitte: »Niin oli»--
--Niinkuin olikin.
--Sanokoon virolainen mitä hyvänsä, mutta kyllä teidän itsennekin täytyy sisimmässänne myöntää, että sen täytyi käydä, niinkuin se kävi. Sillä jos yksi Korsu voikin kulkea ruumiilta ryöstämissään saappaissa, niin ei yksi Söderling voi sitä milloinkaan tehdä. Niitä on niitä, joilla on omatunto, ja toisia, joilla sitä ei ole. On ero ihmisillä ja ihmisillä. Ruumiiden tavaraa ei Saukossa koskaan talleteta, tulkoon sitä sitten kuinka paljon tahansa, vaikka sata miljoonaa markkaa.
--Sanohan pilanpäiten, Emma, olisitko voinut tallettaa rahat, jos ne eivät olisi olleet ruumiin? Jos sen teit, olisitko silloinkin ollut parempi kuin Korsu?
--Ja siihen minä sanon, niinkuin olen aina sanonut, ja niinkuin tulen aina sanomaan, että vaikka minä olisin tehnyt miten tahansa, ja vaikkei olisi ilmoitettukaan, niin sittenkin minä sanon, että minä ja me ja minun lapseni olemme aina olleet ja tulemme aina olemaan paremmat kuin Korsu ja hänen sikiönsä ... jonka olisitte saaneet kuulla pastoriltakin, jos olisitte olleet kirkonmäellä kuulemassa.... Kas vain, joko nyt aletaan hyvästellä naapuria vain sentähden, että on maistettu hänen konjakkiaan? Pitäisi papan kuitenkin muistaa, mitä on itse sanonut, viimeksi tänä aamuna tuossa aidan takana.... Ja mitä se muuten kuuluu tähän, mitenkä olisi tehty tai jätetty tekemättä, jos ei olisi ollut ruumista, koska siinä kerran oli ruumis?
--Ei siinä ollut mitään ruumista! hönkäisi ukki.
--Eikö ollut ruumista?
--Siitä laivasta, Margareetasta, josta pumpulipaalit tulivat maihin, ja josta olivat ne rahat, mitkä Kalle löysi, ei ole hukkunut ainoatakaan miestä, ei hiirtäkään.
--Kuinka ei ole hukkunut?
--Koska kaikki kerran pelastuivat.
--Mitä te laskettelette?
--Pumpulipaaleilla lastattu höyrylaiva Margareeta, jonka te luulette menneen pohjaan miehineen päivineen, on Helsingin rannassa ja sen miehistö myös--joka mies.
--Entä se ruumis, jolta Kalle otti salkun? Onko sekin Helsingin rannassa?
--Kalle ei ole ottanut salkkua miltään ruumiilta.
--Elkää nyt!...
--Lue tuosta!
Ukki veti poveltaan sanomalehden ja ojensi sen Kallelle.
--Mikä se on?
--Mistä te olette sen saanut?
--Viron Ansu toi.
Kalle luki ukon osoittamasta paikasta:
--Vältetty haaksirikko. Viime viikon myrsky oli vähällä aiheuttaa Suomenlahdella haaksirikon, joka kuitenkin onneksi saatiin vältetyksi, kiitos olkoon miehistön ponnistusten ja onnellisen sattuman. Muutamia meripeninkulmia ulkopuolella Hylekarin majakan menetti hollantilainen höyrylaiva 'Margaretha van Amsterdam', pumpulilastilla Pernambucosta Pietariin, melkein samaan aikaan ensin potkurinsa ja sitten peräsimensä. Laiva ajautui avutonna kylki edellä saaristoa kohti. Nähtyään, että se kaikessa tapauksessa joutuisi karille, päätti kapteeni, niin pian kuin Hylekarin majakka oli tullut näkyviin, jättää laivan ja koettaa airojen ja purjeiden avulla päästä majakkaan telefonoimaan apua. Se onnistuikin. Sen tehtyään palasi miehistö takaisin laivaan odottamaan 'Assistancea', joka oli höyry päällä Kotkassa ja ehti sieltä hätään, ennenkuin 'Margaretha' oli ajautunut saaristoon. Tunti vielä ja laiva olisi luultavasti murskautunut Saukon ulkopuolella oleville riutoille.»
--Mutta mitenkä oli rahasalkku joutunut mereen?
--Lue eteenpäin.
Kalle luki:
--»Omituisuutena mainittakoon, että vaikka laiva siis pelastui ja samoin sen miehistö, laivan paperit ja koko kassa joutuivat hukkaan. Kapteeni oli ottanut salkun, jossa niitä säilytettiin, mukaansa jättäessään hyttinsä, mutta siksi aikaa, kun hän auttoi laskemaan pelastusvenhettä mereen, pistänyt ne pumpulipaalin vanteen alle. Kun laine samassa löi kannen yli, pyyhkäisi se kansilastina olleet paalit mereen.»
--Jako sinä, Kalle, et muka olisi osannut erottaa pumpulipaalia hukkuneen ruumiista?
--Voihan olla, että erehdyin.
Ukin kurkusta kirahti lyhyt, pilkallinen, käheä naurahdus. Muut eivät saaneet sanaa suustaan. Sitten puhkahutti Söderlingska:
--Ja sen sinun erehdyksesi tähden annettiin siis pois kaikki, mikä olisi voitu muuten pitää?
--Juuri niin! ilkkui ukki.
--Mitenkä?--Söderling kysyi, vaikka alkoi jo ymmärtää.
--Totta kai! Koska ilman sitä erehdystä ei olisi ollut haaksirikkoa eikä hukkuneita ja olisi saatu jäädä siihen uskoon, missä ensin oltiinkin, että se, mikä tuli, tuli meille jumalan lähettämänä, niinkuin Helga heti sanoikin, ja niinkuin se ehkä nyt olikin ja varmasti olikin. Mutta nyt annettiin kaikki pois siinä uskossa, että sinä muka olit ryöstänyt ruumiin, jota et ollut tehnytkään. Häh?
--Jaa, jaa ... kyllä, kyllä, änkytti Söderling, suu auki, silmät pyöreinä päässä.
--Etkö ymmärrä sinä?
Kallekin katseli melkein hätääntyneenä, lehti polvellaan:
--Vaan eikös nyt ... eikös ole sama ... olipa se ruumis tai ei ... koska ... koska minä kerran sen ruumiina ryöstin?
--Onko se sama, jos olet ollut tekevinäsi jotain etkä ole tehnytkään? Ja onko se sama, jos sinä haahkaa ampuessasi ammutkin ohi ja satutat sen kuvaan? Ja ryöstääkö se ruumiin, joka ryöstää pumpulipaalin? Mitä? Luulisi sen mahtuvan sinunkin lyhyeen järkeesi....
--Ei kyllä ryöstäkään, mutta....
--Mutta mitä?--Ei mitään.... On siinäkin mies, joka ei osaa erottaa pumpulipaalia ruumiista! Höpsistä! sanon minä, etten muuta sanoisi.
--Syytä sinä poikaa, joka itse summamutikassa sulloit menemään kaikki, löytäjäisetkin! ärjäisi ukki.
--Se on eri asia.
--Voidaksesi taas kerrankin sanoa, kuinka paljoa parempi sinä olet kuin naapurin akka.
--Niin olenkin.
--Saadaksesi mainetta maailman täydeltä.
--Jota sainkin--saarnastuolia myöten.
Isolla, ylimielisellä liikkeellä ponnahti Söderlingska pöydästä. Ja toisella yhtä isolla liikkeellä hän tempasi lypsinkiulun astiahyllyltä.
--Käännä lehti, Kalle, sanoi ukki. Lue, mitä siinä vielä seisoo. Emma, elähän mene.
--Lehmä on lypsämättä.
--Kuulehan kuitenkin, ennenkuin menet.
Kalle käänsi lehden ja luki:
--»Ennenkuin 'Assistance' kuitenkaan ehti saapua hylkynä ajelehtivan laivan luo, oli sen huomannut eräs kalastaja, purjehtinut sen luo ja ottanut sen haltuunsa. Kalastaja väittää, että hän ilman 'Assistancen' apuakin olisi voinut suorittaa laivan pelastamisen, koska laiva hänen väitteensä mukaan olisi ajautunut erään matalikon yli, mihin se ei olisi tarttunut kiinni, mutta jossa ankkuri olisi ottanut pohjaan. Laskemalla ankkurin hän olisi voinut--niin ainakin hän väittää--estää laivan ajautumasta alempana oleville kallioille ja voinut pitää sen siinä siksi, kunnes myrsky olisi tauonnut, mikä muuten tapahtuikin ennen pitkää. Laivan todellinen pelastaja on tosin 'Assistance', mutta kun kalastajan vaatimus pelastuspalkkion tai ainakin osan siitä saamisesta ei sekään liene aivan perää vailla, on vielä mahdollista, että tämä reipas kalastaja on vetänyt apajan, joka voi tehdä hänestä kaikeksi elinajakseen varakkaan miehen. Olkoon se hänelle kernaasti suotu. Onnellinen kaappaaja on yksi meidän saaristomme rohkeimpia ja pelottomimpia miehiä, tuo meren urheilijoille hyvin tunnettu linnunampuja ja hylkeentappaja, Saukkosaaren Matti Korsu.»
--Korsu!
--Ko-korsu!
--Joo--Korsu! ilkahti ukki.
Ei kuulunut kotvaan muuta kuin paperin ratinaa, kun Kalle laski sanomalehden luotaan.
Söderlingska oli lyykähtänyt rahille oven suuhun. Sanaakaan sanomatta hän nousi ja meni ulos, niinkuin unessa jotain haparoiden.
Navettaan hoippuessaan hän näki Helgan ja opettajattaren tulevan Käärmesaaresta päin laulaen, kädet toistensa selän takana.
Kun hän avasi navetan ovea, ynähti hänelle lehmä parrestaan pitkän, ikävöivän ynähdyksen. Söderlingska lyykistyi lypsämään. Mutta silloin repäisi häntä kiukku varpaista sormenpäihin, läpi koko ruumiin, heitätti kiulun kädestä ja mätkäytti pitkäkseen viereiseen parteen kaislapahnojen päälle. Samassa tyrskähti rinnasta hampaita kiristävä, koko ruumista runteleva, hillitön, kiukkuinen itku.
... Kuinka saattaa semmoista tapahtua? Eikö sitten enää ole mitään oikeutta maassa eikä taivaassa? Kuinka vanhurskas jumala voi semmoista sallia? Minkätähden annetaan toisille kaikki ja toisille ei mitään? Minkätähden rehellisiltä, oikeilta ihmisiltä viedään heidän viimeinen vähänsä ja roistoille annetaan kaikki maailman rikkaus?
Nyt se on saariston rikkain mies? Sitä se röhöttikin sängyssään niin, että tuskin tervehti. Nyt se voi ostaa, jos tahtoo, Saukkosaaren, ja vaikka ostaisi koko Böölen tilan. Kyllä isäntä myö, keneltä vain saa rahaa. Oli sanovinaan, ettei hän Korsulle muka myö. Miksei möisi! Pian siinä rikkaina rehotetaan isäntämiesten arvossa. Kyllä rahalla rankiin pääsee.
Nauravat partaansa, ilkkuvat selän takana. »Olisi ollut ... kerran saivat, ei ollut pitäjää!»
Tarvitsiko jumalan tällä tavalla pitää meitä narrinaan? Laitetaan ensin paholaiset päätä huimaamaan ja näyttämään temppelin harjalta kaiken maailman rikkaus ja kunnia. Pannaan näkemään näkyjä keskellä päivää. Ensin annetaan Helgan rukoilla ja kuvitella mahdottomia. Ja uskotellaan, että se muka on hänen aivan erikoinen lahjansa, sairaan tytön rukouksesta saatu hänen parantumisekseen. Käännäppäs sitten niin, että se olikin piru, joka lähetti rahat ja paalit. Sokaiseppas pojan silmät niin, että luulee pumpulipaalin ruumiiksi, ja aja heidät sitten tunnonvaivoihin siitä, että on muka ryöstetty, vaikkei olekaan ryöstetty, ja ettei olematonta vainajaa ole saatettu siunattuun maahan.... Toisille pannaan omatunto marisemaan jokaisesta jonkinjoutavasta, niin ettei tiedä, mitä pitäisi tehdä, että olisi oikein ... ei anneta sen saada tarvettaan mistään, vaikka hänen suuhunsa koko elämisensä ahtakoon ... vaikka mitä lahjoja tehköön... Toinen jätetään siitä kokonaan rauhaan ... se saa ryöstää, se saa varastaa ... tehdä mitä ikinä tahtoo ja saa siitä laivoja palkinnokseen ja kiitosta sanomalehdissäkin--saariston reippain mies.
--Ynyy--pani lehmä parrestaan.
Syytän minä! Sillä mitä pahaa minä olen tehnyt kenellekään muulle kuin itselleni? Enkö minä kaikkena elinaikanani ole koettanut parastani ihmisten ja jumalan mieliksi, niinkuin olen sen sanasta oppinut? Sentähdenkö minulla on isä, joka juo niin, ettei näkisi selvää päivää, jos olisi millä aina juoda? Ja nahjus mieheksi, joka kiikaroi ja katselee, mutta ei milloinkaan mitään näe? Sentähdenkö minun ainoaan tyttööni on pantu parantumaton tauti, johon minulla ei ole varoja hakea sitä hoitoa, minkä se tarvitseisi? Kiitokseksi kaikesta annetaan pahimman vihamieheni ehkä vielä viedä viimeinenkin elämiseni. Maailman maineella, ihmisten ihailulla hyvitellään mieltä kuin kissaa pään silittämisellä, niinkuin lasta mummolan kiitoksella--jolla sillä sitten ei tee ei niin kerrassa mitään.... Ja tunnon rauhat luvataan ... mutta mistä minä senkään otan, hänen poutaisen päivänsä, kun en kuitenkaan olisi tehnyt niinkuin olisi pitänyt, jos en pelännyt naapurilla olevan vihiä?
--Ynyy!
... Yny, mitä ynyt ... mutta minä syytän, koska minulle käy aina vastaan, mutta minun pahimmalle vihamiehelleni aina myöten.... Se pakana sitten osaakin olla ulkona missä säässä tahansa. Se sitten ei pelkää pirua eikä jumalaa, kun vain saa--ja saakoon! saakoon!
--Ynyy ... pani lehmä vielä kerran, ja Söderlingskan täytyi nousta lypsämään.
»Saakoon! Saakoon!» pani yhä lypsäjän sisässä, ja maito suihkusi samassa poljennossa täysistä utareista kiuluun. Lypsyään odottanut lehmä katsoa maurotti mielissään, kaula koukussa ja häntä kaarella, ja pyrki nuolemaan selkää.
--Onhan edes tuo Tepla....
Tippukoot kyyneleet kiuluun ... tippukoot vain.
Mutta yhtäkkiä keskeytyi lypsäntä, selkä suoristui, silmä välähti ja kyynel kuivui. Pari viimeistä vetäisyä ja täysi rainta korkealla kädessä riensi Söderlingska takaisin tupaan.
Siellä istuivat vielä ukki ja Söderling, ja heille oli selvinnyt sama mikä Söderlingskallekin.
--Se ei ole sittenkään sanottu--! sanoi Söderling.
--Eikä olekaan! Se on vale, että se saa sen laivan! Siinähän seisoi, että miehistö kyllä jätti laivan, mutta palasi kohta takaisin. Nehän eivät siis oikeastaan olleetkaan jättäneet laivaa hylyksi oman onnensa nojaan, vaan ainoastaan poistuneet siitä hakeakseen apua. Naapuri saa pyyhkiä suutaan!
--Mitä mahtaisi vaikuttaa se, ettei laivassa kuitenkaan ollut ketään silloin, kun se sen tapasi ja otti haltuunsa? sanoi Söderling.
--Vaikka! Ei se ole mitään semmoinen haltuunsa ottaminen!
--Se väittää, että olisi voinut pelastaa laivan, laskemalla ankkurin.
--Väittää! Mutta se ei ollut sitä vielä laskenut silloin, kun pelastuslaiva saapui, eikä se saa toteen sitäkään, että ankkuri olisi pitänyt siinä ilmassa. Ei penniäkään se saa sen enempää kuin mitä hyvät herrat tahtovat armostaan antaa!
--Jutun se siitä ainakin nostaa.
--Nostakoon! Ja kunpa nostaisikin. Ai, ai, kuinka minä olisin iloinen, jos se siitä nostaisi jutun! Käyköön vain käräjöimään rikkaiden herrain kanssa. Kuinkas kävi Tammion luotseille melkein samallaisessa asiassa. Meni kuluista verkot ja vehkeet. Kyllä herrat aina puolensa pitävät. Sen tietää, mitä se semmoinen maksaa.
--Eihän ole sanottu, että se rupeaakaan riitaan, jos näkee....
--Sekö? Se rupeaa! Sitä pitäisi yllyttää siihen ... pannaan Böölen isäntä yllyttämään. Saadaanpa nähdä, että sitä lyö sillä sokeudella, että se rupeaa riitaan. Ostamatta jää Saukkosaari! Olisipa se ollutkin! Olipas toki sittenkin vanhurskas jumala! Onpas vielä oikeuttakin maailmassa. Oikein minä jo äsken säikähdin niin, että luulin tulevani kipeäksi.... Nyt on minusta ihan yhdentekevä, saatiinko me mitään vai oltiinko saamatta, kunhan ei tullut sitä häpeää, että Korsu sai laivan.
--Pyyhkäise sitten suutasi ja ole tyytyväinen.
--Ei tiedä ollenkaan, pappa, millä tässä vielä pyyhitään suutamme vuoden ja vuorokauden kuluttua, kun kruunu on ottanut omansa. Taisi pettyä Hanna pahasti, mutta hyvä vain siltä kohdalta. Se hyvä siitä ainakin oli. Ja saadaan nyt ainakin nämä Matrosoffin ostokset maksetuksi. Ajattelin jo, että pitääkö nämä viedä tältään takaisin.--Pappa, elkäähän menkö! Söderling, varrohan vähän.
--Kalle näkyy siellä kokoavan verkkoja.... Miehet pysähtyivät kuitenkin oveen, sillä Söderlingska oli vetäissyt matkakirstun keskelle lattiaa, avannut sen ja alkanut sitä kaivaa.
--Arvaakos pappa, mitä tässä on?
Kirstusta nousi neliskulmainen, soikulainen, neljästä kulmastaan somasti yhteen liitetty valkoinen pahvikäärö, ja pahvikäärön sisästä tuli olkivaippaan verhottu pullo.
--Mitä se on?
--Totikonjakkia teille.
--Anna sitten tänne!
--Maltetaan mielemme! Jos minä annan teille heti kaikki, niin juotte sen yhteen menoon eikä jää mitä tarjota pastorille ja puplikaanille.
--Eikö kutsuta naapuriakin yhteen iloon?
--Olkaa te....
Sitten tuli arkusta sikarilaatikko.
--Etpä arvaa, Söderling, mitä tässä on?
--En minä vain osaa arvata.
--Sikareja sinulle ... parhaitapa pitäisi ollakin eikä mitään kaupantekiäistavaraa ... kymmenen penniä kappale.... Siin' on.... Ei mutta ... katsohan niitä rakkareita! Minä pyysin täyden laatikon ja kehtaavat antaa vajaan ... yksi, kaksi, kolme ... kolme sikaria on poissa. Pidetäänpäs mielessä, kun mennään maksamaan.... En minä kuitenkaan olisi Matrosoffista tuota uskonut, mutta tässä maailmassa ei nyt näy pitävän luottaa kehenkään ... ei niin ainoaankaan, ei muihin kuin itseensä.
--Mahtaisiko nyt maksaa vaivan ruveta rakentamaan riitaa parin kymmenen pennin tähden, virkkoi Söderling, silmät sirrallaan, ikenet irvellään, puraisten poikki saamansa sikarin pään.
--En minä sen rahan tähden, vaan sen rehellisyyden.--Tekisikö teidän mielenne saunaa, miehet?
--Pyhä-iltanako?
--Totisaijut minä ainakin keitän.--Mutta, herra jumala, jos pastori tulee ja tahtoo lukea haudan! Eihän sillä voi luettaa hautaa pumpulipaalin yli!
--Tulee kai ne nyt hänellekin lehdet!
--No niin, totta kai ... minä olen ihan päästäni pyörällä.... Mutta nyt minä vasta oikein ymmärrän jumalan tarkoituksen, kun se ei antanut sen vahingon tapahtua, että se olisi ollut ruumis. Sillä ei se semmoinen mereen siunaaminen kuitenkaan olisi ollut oikeata siunaamista, niinkuin oikeaan vihittyyn maahan ... aina se olisi sittenkin ollut siinä mieltä kangertelemassa. Ei tahdottu sälyttää meidän päällemme semmoista syytä, että meidän tähtemme olisi kukaan hukkunut, vaikka kyllä kai olisi ansaittu.... Miltäs maistuu sikari?
--Hyvä sikari tämä on, myhähti Söderling, huulet torvella.
--Eikös pappa sytytäkään omaansa?
Ukki ei ollut vielä oikein leppynyt.
--Mahdoit tuoda oikeata suutupakkaa.
--Tytöt veisaavat siellä niin kauniisti.... Tuota niin ... mitä minun pitikään ... niin, että vaikka se nyt ei käräjöisikään itseään ihan puhtaaksi ... mutta kyllä se lie ollut koko kolahdus. Mahtoi olla ensin miehellä harja pystyssä, kun keksii laivan ja nousee siihen ja luulee saavansa sen pitää ja uskoo koko maailman voittaneensa, ja sitten tuleekin oikeat isännät ... eikä saa sen enempää kuin minkä hyvät herrat tahtovat annossaan antaa, ja ovat jo ehkä antaneetkin, enintään sikarin ja ryypyn.... On se nyt ihmettä ja kummaa, tämä maailman meno. Juuri kun näytti sakeimmalta, että nyt se vasta oikein päivä pimenee.... Mutta hyvä se on ihmiselle, että jumala meidät välistä panee koetukselle, säikäyttää, pelottelee, vaikkapa vain suottakin, että mitenkä paljon me pelästyisimme ... ja kyllä minä pelästyinkin.... Sanokoon sanomalehti mitä sanoo.
Söderlingska oli puuhannut siinä tulta viritellen, pannen saijuvettä kiehumaan, ja pienenteli sokeria polvellaan, kun Kalle tuli ilmoittamaan, että silakkaverkot ovat venheessä ... tulisiko joku toverina laskemaan?
--Menkää kaikki kolme, niin joudutte sitä pikemmin takaisin, ennenkuin vesi jäähtyy.... Yhhyh ... siitähän se kuitenkin on se oikea eläminen ... ei ole tosisiunausta meren hylkyjen jälessä houhottamisesta....