The Project Gutenberg eBook ofOmenapuuThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: OmenapuuAuthor: John GalsworthyRelease date: December 28, 2023 [eBook #72530]Language: FinnishOriginal publication: Porvoo: WSOY, 1926Credits: Tuula Temonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK OMENAPUU ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: OmenapuuAuthor: John GalsworthyRelease date: December 28, 2023 [eBook #72530]Language: FinnishOriginal publication: Porvoo: WSOY, 1926Credits: Tuula Temonen
Title: Omenapuu
Author: John Galsworthy
Author: John Galsworthy
Release date: December 28, 2023 [eBook #72530]
Language: Finnish
Original publication: Porvoo: WSOY, 1926
Credits: Tuula Temonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK OMENAPUU ***
Kirj.
John Galsworthy
Tekijän luvalla suomennettu
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1926.
Omenapuu, laulu, kulta.
Euripides,Hippolytos.
Omenapuu.
Hopeahääpäivänään olivat Ashurst ja hänen vaimonsa lähteneet autoretkelle nummen ulkolaidalle, ja heidän aikomuksensa oli viettää muistojuhlaansa yöpymällä Torquayihin, missä he olivat ensi kerran tavanneet toisensa. Ajatuksen oli keksinyt Stella Ashurst, jonka luonteessa oli hempeämielinen piirre. Vaikka hän olikin jo aikoja menettänyt sinisten silmiensä kukkamaisen viehkeyden, kasvojen ja vartalon hennon raikkauden ja hipiän omenankukan heleän värin, mitkä kaikki olivat kuusikolmatta vuotta sitten niin äkkiä ja odottamatta hurmanneet Ashurstin, hän oli vielä kolmeviidettävuotiaana miellyttävä uskollinen elämäntoveri, jonka poskien väri ei kylläkään enää ollut tasainen ja jonka siniharmaisiin silmiin oli tullut hieman raskas ilme.
Hän oli pysähdyttänyt auton paikalle, missä maa vasemmalla puolen nousi jyrkästi ja oikealla puolen kohosi tien ja nummimaan ensimmäisen korkean selänteen väliseen laaksoon pistävä kapea lehtikuusi- ja pyökkimetsäsuikale, jossa oli siellä täällä joukossa joitakin petäjiä. Hän tähyili sopivaa lounaspaikkaa, sillä Ashurst itse ei milloinkaan huolehtinut sellaisesta, ja tämä paikka kultaisen keltakiulukan ja vihreiden, sulkamaisten lehtikuusten välissä, jotka tuoksuivat sitruunalta huhtikuun lopun auringossa, josta saattoi nähdä sekä syvälle laaksoon että ylöspäin pitkin kohoavia rinteitä, tuntui soveltuvan vesivärimaalausta harrastavan ja romanttisia seutuja rakastavan naisen päättäväiselle, ripeälle luonteelle. Ottaen värilaatikon käteensä hän laskeutui autosta maahan.
"Eikö tämä paikka kävisi päinsä, Frank?"
Ashurst muistutti parrakasta Schilleriä. Hän oli ohimoilta harmaa, solakka, pitkäjalkainen mies; isot, kaukana toisistaan olevat silmät saivat toisinaan merkitsevän, kauniin ilmeen, nenä oli hiukan vino ja partaiset huulet puoliavoimet. Tuo kahdeksanviidettävuotias, vaitelias mies tarttui aamiaiskoriin ja laskeutui hänkin autosta.
"Frank, katsohan tuonne! Hauta!"
Maantien laidassa, missä ylängön laidunmailta tuleva polku leikkasi tietä suorassa kulmassa luikertaakseen sitten veräjästä ja kapean metsäsuikaleen halki, näkyi matala, ruohoa kasvava, noin kuusi jalkaa pitkä kumpu. Sen läntiseen päähän oli pystytetty kivi, jolle joku oli laskenut orapihlajaoksan sekä sinikellokimpun. Ashurst katsoi, ja hänessä piilevä runoilija heräsi. Hauta tienristeyksessä — itsemurhaajan hauta. Voi ihmisparkoja ja heidän taikauskoaan! Kuka lieneekään ollut tuossa nukkuja, hän oli saanut muita paremman osan. — Ei kosteaa kuoppaa toisten rumien hautojen joukossa, joiden muistomerkkeihin on kaiverrettu joutavia lauseita — hänellä oli vain rosoinen kivi, avara taivas ja ohikulkevain siunaukset! Ja lausumatta mitään huomautuksia, sillä hän oli oppinut olemaan filosofoimatta perheensä keskuudessa, hän kapusi ylänkömaata kohden, laski eväskopan kivimuurin juurelle, levitti huovan vaimolleen istuinsijaksi — tämä lähtisi varmaankin maalauksensa äärestä nälän ruvetessa tuntumaan — ja otti taskustaan "Hippolyton" Murrayn käännöksen. Hän herkesi pian lukemasta Cypron jumalattaresta ja tämän kostosta ja alkoi tähyillä taivaalle. Ja tarkatessaan taivaan syvää sineä vasten hohtelevia valkoisia pilvenhattaroita Ashurst tunsi hopeahääpäivänään kaipausta jonnekin — hän ei tiennyt, minne. Kuinka huonosti miehen elimistö sopiikaan elämään! Miehen elämäntavat voivat olla jalot ja nuhteettomat, mutta hänen olemuksensa pohjalla elävät halu, kaipaus ja tyhjyydentunne. Onko naisen laita samoin? Kuka sen voi sanoa? Mutta kuitenkin miehet, jotka antavat vapaat ohjat ainaiselle uutuuden, uusien seikkailujen, uusien nautintojen halulleen, epäilemättä kärsivät puolestaan nälän vastakohdasta, kyllästymyksestä. Kieltämätön tosiasia: kuinka huonosti olosuhteisiin sopeutuva eläin sivistynyt mies onkaan! Ei ollut häntä varten olemassa "omenapuun, laulun ja kullan" puutarhaa, niinkuin sanat kuuluvat kauniissa kreikkalaisessa kuorossa, ei elysiumin saavuttamismahdollisuutta elämässä, ei pysyvää onnen satamaa miehelle, jonka rinnassa asuu kauneuden kaipuu. Mitään ei elämässä voi verrata taideteoksen lumoavaan, ikuiseen kauneuteen, jota lukiessa ja katsoessa aina saa saman kallisarvoisen innoituksen ja rauhallisen nautinnon tunteen. Elämässäkin sattuu epäilemättä lyhyitä tuokioita, joihin sisältyy samaa kauneutta, samaa odottamatonta, häipyvää hurmaa, mutta murheellista vain, ne eivät kestä kauempaa kuin sen lyhyen hetken, jona pilvi kulkee auringon yli. Niitä on mahdoton pidättää luonaan sillä tavoin kuin taide vangitsee kauneuden. Ne ovat yhtä katoavaisia kuin mikä hyvänsä sellainen loistava, kimmeltävä näky, jollaiset paljastavat meille luonnon sielun, välähdyksiä, jotka meille suovat aavistuksen sen oudosta, syvällisestä hengestä. Täällä, auringon paistaessa lämpimästi kasvoihin, käen kukkuessa orapihlajassa, apilan hunajantuoksun täyttäessä ilman, saniaisten aukoessa nuoria kokoonkäpertyneitä lehtiään kukkivien oratuomien alla, poutapilvien ajelehtiessa korkealla kukkuloiden ja unelmoivien laaksojen yllä — täällä, tällä hetkellä, sai nähdä sellaisen välähdyksen. Mutta se olisi hävinnyt seuraavassa silmänräpäyksessä samoin kuin Panin kasvot, jotka katselevat kallionkielekkeen takaa, katoavat, kun alamme tuijottaa niihin. Ja äkkiä Ashurst kavahti pystyyn. Tuossa näköalassa, tuossa kappaleessa laidunmaata, maantien kiertelevässä vyössä, hänen takanaan kohoavassa vanhassa muurissa — oli totisesti jotakin tuttua! Heidän ajaessaan autossa hän ei ollut sitä huomannut — hänen ei ollut tapana huomata sellaista. Hän ajatteli silloin aivan muita asioita tai ei ajatellut mitään, mutta nyt hän sen huomasi. Kuusikolmatta vuotta sitten, juuri tähän vuodenaikaan, hän oli lähtenyt maatalosta, joka oli puolen mailin päässä tältä paikalta, viettääkseen päivän Torquayssa; silloin hän oli lähtenyt sille matkalle, jolta ei ollut oikeastaan vieläkään palannut. Hänen sydäntään kouristi äkkiä kipeä tuska, hän oli kompastunut tuollaiseen oman elämän menneeseen tuokioon, joiden kauneutta ja hurmaa hän ei ollut osannut pidättää, jotka olivat kiitäneet hänen ohitseen kohti tuntematonta. Hän oli kompastunut haudattuun muistoon, hurjaan, ihanaan, nopeasti tukahdutettuun ja päätettyyn hetkeen. Ja kääntäen kasvonsa maisemasta, nojaten leukansa käsiinsä, hän tuijotti lyhyeen nurmikkoon, jossa kasvoi pieniä sinisiä tädykkeitä…
Tämä palautui nyt hänen mieleensä.
Toukokuun ensimmäisenä päivänä, päätettyään viimeisen, yhteisen ylioppilasvuotensa olivat Frank Ashurst ja hänen ystävänsä Robert Garton jalkamatkalla. He olivat sinä päivänä lähteneet Brentistä ja aikoivat vielä ehtiä Chagfordiin, mutta Ashurstin jalkapallopolvi oli tehnyt tenän, ja kartasta päättäen heillä oli vielä matkaa seitsemisen mailia. He istuutuivat penkille tien varteen, jota sillä paikalla leikkasi pitkin metsätöyrään laitaa mutkitteleva sivupolku, lepuuttamaan kipeää polvea ja juttelemaan kaikesta taivaan ja maan väliltä, niin kuin nuorten miesten on tapana. Molemmat olivat yli kuusi jalkaa pitkiä ja hoikkia kuin humalasalot. Ashurst oli kalpea, ihanteellinen, hajamielinen, Garton omituisen näköinen, luiseva, kulmikas ja kähärätukkainen kuin jokin muinaisajan eläin. Molemmilla oli kirjallisia harrastuksia, kummallakaan ei ollut hattua päässä. Ashurstin tukka oli hieno, vaalea, aaltoileva ja osoitti taipumusta nousta pystyyn molemmin puolin otsaa ikäänkuin taaksepäin heitettynä, Gartonin kuin tumma, takkuinen pesuriepu. He eivät olleet tavanneet ainoaakaan ihmistä monen mailin taipaleella.
"Kuulehan", sanoi Garton, "sääli on vain itsetietoisuuden ilmaus, se on viimeisten neljän vuosituhannen tauti. Maailma olisi onnellisempi ilman sitä."
Ashurst vastasi seuraten katseellaan pilvien kulkua:
"Se on joka tapauksessa kuin simpukan helmi."
"Tiedätkös, koko meidän niin muodissa oleva maailmantuskamme johtuu säälistä. Katso eläimiä tai punanahkoja, jotka saattavat tajuta vain omat satunnaiset onnettomuutensa, ja katso sitten meitä itseämme, jotka emme milloinkaan pääse tuntemasta toisen hammassärkyä. Palataan takaisin tunteettomuuteen toisten onnettomuuksista, niin elämä tulee helpommaksi."
"Tuota et kykenisi toteuttamaan käytännössä."
Garton haroi ajatuksissaan takkuista tukkaansa.
"Jos mieli päästä täysikasvuiseksi, täytyy karaista ruoansulatustaan. On erehdystä koettaa näännyttää tunne-elämäänsä. Kaikki tunteet ovat hyväksi, ne rikastuttavat elämää."
"Hyvä; mutta jos ne joutuvat ristiriitaan ritarillisuuden kanssa?"
"Äh, kuinka englantilaista! Jos puhutaan tunteista, englantilaiset luulevat aina, että on kysymys jostakin ruumiillisesta, ja loukkautuvat. He pelkäävät intohimoa, mutta eivät suinkaan nautintoa — kaukana siitä! — kunhan vain voivat pitää sen salassa."
Ashurst ei vastannut. Hän oli taittanut sinisen kukkasen ja heilutti sitä ilmassa. Käki alkoi kukkua orapihlajassa. Taivas, kukat, linnunlaulu! Robert puhui kuuroille korville. Ja hän sanoi:
"No niin, lähdetäänpä taas liikkeelle ja etsitään maalaistalo, missä voimme olla yötä."
Lausuessaan nämä sanat hän huomasi töyräältä tulevalla polulla nuoren tytön. Tämä oli tulossa heitä kohti, oli juuri heidän yläpuolellaan piirtyen taivasta vasten. Hänellä oli kädessään koppa, ja sitä kantavan koukistuneen käsivarren mutkasta paistoi sininen taivas. Ja Ashurst, joka osasi nähdä kauneutta ajattelematta, mitä hyötyä hänelle siitä saattoi olla, ajatteli: "Miten ihanaa!" Tuuli painoi tytön tumman, karkean hameen jalkoja vasten ja tuiversi haalistunutta, sinivihreää, pyöreää lakkia. Hänen harmaa puseronsa oli vanha ja kulunut, kengät rikki, pienet kädet punaiset ja karheat, niska auringonpaahtama. Tumma tukka valui valtoimenaan leveälle otsalle, kasvot olivat oudon lyhyet, ylähuuli samoin lyhyt, niin että sen alta näkyivät hampaiden kärjet, kulmakarvat suorat ja tummat, silmäripset pitkät ja tummat, nenä suora. Mutta hänen harmaat silmänsä olivat kaikkein ihmeellisimmät — niin aamukasteen kirkkaat, ikäänkuin olisivat vasta ensi kertaa auenneet sinä päivänä. Tyttö tuijotti Ashurstiin, tämä näytti hänestä varmaankin omituiselta ontuen kompuroidessaan tietä paljain päin, suuret silmät häneen suuntautuneina ja tukka taaksepäin pyyhkäistynä. Poika ei voinut ottaa päästään hattua, jota siinä ei ollut, mutta hän kohotti kätensä tervehdykseksi ja kysyi:
"Voitteko sanoa, onko täällä lähistöllä paikkaa, missä voisimme olla yötä? Jalkani on kipeä."
"Ei ole lähitienoilla muita taloja kuin meidän." Tyttö puhui vapaasti, ja hänen äänensä oli kaunis, pehmeä ja kirkas.
"Ja missä se on?"
"Tuolla laaksossa, hyvä herra."
"Voisitteko antaa meille yösijan?"
"Uskonpa kyllä voivamme."
"Tahtoisitteko näyttää meille tietä?"
"Kyllä."
Ashurst alkoi ääneti ontua eteenpäin, ja Garton alkoi kysellä.
"Oletteko devonshireläisiä?"
"En."
"Mistäpäin sitten olette?"
"Walesista."
"Kas vain! Ajattelin juuri, että olette kelttiläinen. Ette siis kuulu talonväkeen?"
"Talo on minun tätini."
"Entä enonne?"
"Hän on kuollut."
"Kuka siis taloa hoitaa?"
"Tätini ja kolme serkkuani."
"Mutta enonne oli devonshireläinen?"
"Oli kyllä, herra."
"Oletteko asunut täällä kauankin?"
"Seitsemän vuotta."
"Ja mitä pidätte walesilaisena tästä seudusta?"
"En oikein osaa sanoa."
"Epäilenpä, ettette enää muista Walesia."
"Muistan kyllä, mutta siellä on niin toisenlaista."
"Sen uskon."
Ashurst puuttui äkkiä puheeseen:
"Miten vanha olette?"
"Seitsemäntoista."
"Ja mikä on nimenne?"
"Megan David."
"Tämä ystäväni on Robert Garton ja minun nimeni on Frank Ashurst.Meillä oli ensin aikomuksena kävellä Chagfordiin saakka."
"Ikävää, että jalkanne on kipeä."
Ashurst hymyili ja hymy sai hänen kasvonsa näyttämään melkein kauniilta.
He kävelivät kapean metsäkaistaleen poikki ja huomasivat yks' kaks' joutuneensa maataloon. Se oli pitkä, matala kivirakennus, jossa oli ullakkoikkunat. Pihalla oli sikoja ja kanoja ja vanha hevonen. Rakennuksen takana kohosi matala, skotlanninkuusia kasvava mäki, sen edustalla levisi vanha puutarha, jossa omenapuut olivat juuri puhkeamassa kukkaan, puroon ja pitkään luonnonniittyyn saakka. Pieni poika, jolla oli tummat, vinot silmät, hääräsi sikopaimenen tehtävissä, ja ulko-ovella seisoi nainen, joka lähti heitä vastaan. Tyttö sanoi:
"Hän on rouva Narracombe, tätini."
"Rouva Narracombella, tädillä", oli vilkkaat, tummat silmät, jotka muistuttivat villihanhen silmiä, ja hänen niskansa taivutuksessa oli jotakin, mikä toi mieleen saman linnun käärmemäisen kaulan.
"Tapasimme sisarentyttärenne tiellä", aloitti Ashurst, "ja hän arveli, että ehkä voisitte antaa meille yösijan".
Rouva Narracombe, joka oli tarkastanut tulijoita kiireestä kantapäähän, vastasi:
"Se käy kyllä päinsä, jos tyydytte yhteen huoneeseen. Megan, laita vierashuone kuntoon ja tuo maitovati sisään. Varmaankin juotte teetä?"
Tyttö hävisi taloon marjakuusen ja kukkivien pensaiden muodostamasta porttiholvista. Hänen sinivihreä lakkinsa vilahti punaisten kukkien ja marjakuusen tumman vihreän keskellä.
"Tahdotteko käydä arkihuoneeseen lepuuttamaan jalkaanne? Tulette varmaankin yliopistosta?"
"Niin tulemme, mutta olemme sen jälkeen olleet jalkamatkalla."
Rouva Narracombe nyökkäsi ymmärtävästi.
Arkihuone, jossa oli tiililattia, tyhjä pöytä ja hevosenjouhilla täytetty sohva ja tuoleja, oli niin peloittavan puhdas, että näytti siltä, kuin ei sitä olisi koskaan käytetty. Ashurst istuutui kohta sohvaan ja piteli käsin kipeää polveaan. Rouva Narracombe tarkasteli häntä. Hän oli kemian professorivainajan ainoa poika, mutta hänessä saattoi havaita eräänlaisen käytöstavan ylimysmäisyyttä, joka oli ylevästi tiedotonta ympäristöstä.
"Onko täällä jokea, missä voi käydä huuhtoutumassa?"
"Kyllähän täällä on puutarhan tuolla puolen puro, mutta jos istuutuu sen pohjaan, ei vesi ulotu pään yli."
"Kuinka syvä se on?"
"Puolitoista jalkaa."
"Hyvä, se riittää. Mistä sinne mennään?"
"Pitkin kujaa, toisesta veräjästä oikeaan, ja uintipaikka on suuren, yksinäisen omenapuun kohdalla. Purossa on taimenia, jos osaatte niitä kutittaa."
"On paljon luultavampaa, että ne kutittavat meitä."
Rouva Narracombe hymyili. "Tee on valmista, kun tulette takaisin."
Puroon pistävä kallio muodosti veteen patouman ja sen kohdalle hiukan syvemmän, hiekkapohjaisen poukaman. Puutarhan laidassa kasvoi iso omenapuu niin lähellä puron rantatöyrästä, että sen oksat ulottuivat melkein veden yli. Se oli juuri puhkeamassa kukkaan, punaiset umput paisuivat aivan silmissä. Ahtaassa uimapaikassa ei ollut tilaa kuin yhdelle kerrallaan, ja Ashurst jäi odottamaan vuoroaan hieroen kipeää jalkaansa ja tarkastellen niittyä, kivilohkareita, orapihlajoita, nurmikonkukkia ja taustalla kohoavaa pientä pyökkilehtoa. Kaikki puiden oksat huojuivat hiljaa tuulessa, kaikki linnut lauloivat, vino auringonsäde värisi ruohikossa. Hän ajatteli Teokritosta, Chewellin virtaa, kuuta ja tyttöä, jonka silmät olivat kirkkaat kuin aamukaste, hän ajatteli niin monia asioita, ettei näyttänyt ajattelevan mitään — ja tunsi olevansa sanomattoman onnellinen.
Myöhäisen, yltäkylläisen teepöydän ääressä maistellessaan munia, kermaa, marmeladia ja ohuita sahramikakkuja Garton alkoi puhua kelttiläisistä. Tuo aika oli kelttiläisyyden heräämisen aikaa, ja Gartonia, joka itse luuli olevansa keltti, innosti ajatus, että talonväen suvussa oli kelttiläistä verta. Istuen hajareisin hevosenjouhilla täytetyllä tuolilla käsinpyöritetty savuke kaarevien huultensa välissä hän upotti pippurisilmänsä Ashurstin silmiin ja ylisteli walesilaisten hienostuneisuutta. Siirtyminen Walesista muuhun Englantiin oli samaa kuin jos vaihtoi kiinalaista posliinia saviesineisiin. Frank, hitonmoinen englantilainen! ei tietystikään ollut havainnut walesilaisen tytön hienostuneisuutta ja tunteellisuutta! Ja hiljakseen silitellen vielä kosteaa tukkakuontaloaan hän selitti, miten erinomaisesti tämä olisi sopinut malliksi kahdennentoista vuosisadan kelttiläisen runolaulajan Morgan Sen-ja-sen tuotteiden kuvitukseen.
Ashurst, joka loikoi pitkin pituuttaan hevosenjouhisohvalla, jalat hyvän joukon sohvanpään ulkopuolella, poltellen tummanväristä piippuaan, ei kuunnellut, mitä toinen jutteli, vaan ajatteli tytön kasvoja sellaisina, jollaisina hän ne muisti tytön tullessa huoneeseen kädessään kakkuja uusi kantamus. Se oli ollut samaa kuin jos olisi katsonut kukkasta tai jotakin muuta kaunista luonnossa — kunnes tyttö oli, somasti värähtäen, luonut katseensa maahan ja hiipinyt huoneesta hiljaa kuin hiiri.
"Lähdetään keittiöön katsomaan häntä vähän enemmän!" ehdotti Garton.
Keittiö oli valkoiseksi kalkittu huone; katto-orsista riippui savustettuja kinkkuja, ikkunalaudoilla oli kukkaruukkuja ja seiniä koristivat nauloihin ripustetut laudakoille riviin asetetut posliini- ja tinaesineet sekä Viktoria-kuningattaren muotokuva. Pitkällä, maalaamattomalla puupöydällä oli kannuja ja lusikoita, ja pöydän yläpuolella riippui katosta sipulikimppu. Kaksi paimenkoiraa ja kolme kissaa lojui mikä missäkin. Seinään muuratun lieden toisella puolella istui toimetonna kaksi pientä herttaista poikaa, toisella puolen romuluinen nuorukainen, jolla oli vaaleat silmät ja punakat kasvot ja tukka ja silmäripset samaa väriä kuin rohtimet, joita hän veti pyssynpiipun läpi. Heidän välillään seisoi rouva Narracombe hämmentelemässä ajatuksiinsa vaipuneena kirpeätuoksuista muhennosta suuressa padassa. Kaksi muuta nuorukaista, joilla oli vinot silmät ja tumma tukka ja kasvoissa sama viekas ilme kuin pojilla, puheli keskenään seinään nojaten, ja ikkunan ääressä istui vanhanpuoleinen, sileäleukainen mies, jolla oli yllä korderoipuku, lukemassa risaista sanomalehteä. Tyttö, Megan, tuntui olevan ainoa toimekas koko joukossa. Hän laski omenaviiniä tynnyristä ja kulki tuoppeineen alinomaa tynnyrin ja pöydän väliä. Kun Garton huomasi väen olevan käymässä aterialle, sanoi hän:
"Jos sallitte, tulemme takaisin, kun illallinen on ohi."
Ja odottamatta vastausta vieraat palasivat arkihuoneeseen. Mutta keittiön värikkyys, lämpö, tuoksut ja kaikki siellä nähdyt kasvot vain korostivat heidän kiiltävän puhtaan huoneensa laimeaa värittömyyttä, ja he paneutuivat vastenmielisesti entisille sijoilleen.
"Todellisia mustalaistyyppejä nuo pojat! Joukossa oli vain yksi anglosaksilainen — se, joka puhdisti pyssyään. Tyttö on todella hieno psykologisen tutkielman aihe."
Ashurstin huulet värähtivät. "Tuo Garton oli oikea aasi! Hieno tutkielman aihe! Vapaa luonnon kukkanen hän oli! Olento, jonka näkeminen teki hyvää. Tutkielman aihe!"
Garton jatkoi:
"Tunteiden puolesta hänestä varmaan tulee ihmeellinen. Hänet täytyisi vain herättää."
"Sinäkö hänet aiot herättää?"
Garton katsoi toveriinsa hymyillen! 'Kuinka raaka ja englantilainen oletkaan!' näytti hänen huulillaan karehtiva hymy sanovan.
Ja Ashurst tuprutteli savuja piipustaan. Herättää hänet! Tuolla narrilla tuntui olevan suuret käsitykset itsestään. Ashurst avasi ikkunan ja kurottautui ulos. Hämärä sakeni sakenemistaan. Maatilan ulkorakennukset ja mylly näyttivät sumuisilta ja sinertäviltä, omenapuut häämöttivät muodottomina möhkäleinä. Ilmassa tuntui keittiötulen savun hajua. Lintu, joka meni levolle toisia myöhemmin, äännähteli hiljaa ikäänkuin pimeys olisi sen yllättänyt. Tallissa kuului hevonen rouskuttavan heiniä ja tömistelevän jalkojaan. Kaiken taustana lepäsi nummi tummana ja liikkumattomana, ja kaukana, kaukana väikkyi yksinäinen, arka tähti, jolla ei vielä ollut täyttä valovoimaa, valkoisena täplänä taivaan tummassa sinessä. Pöllön huuto pani ilman väräjämään. Ashurst veti syvään henkeä. Tällaisena iltana olisi kelvannut olla kävelyllä! Kujalta kuului kengittämättömien kavioiden kapse, kolme epäselvää tummaa hahmoa kiiti ohi — ponihevosia iltaretkillään. Niiden tummat, tuuheat päät näkyivät veräjän yläpuolelta. Kun Ashurst koputti tuhkan piipustaan ja pieni säenkimppu välähti pimeydessä, hevoset kääntyivät takaisin ja nelistivät matkoihinsa. Lepakko liiti ohi tuskin kuuluvasti vikisten. Ashurst ojensi kätensä, ylöspäin käännetyllä kämmenellä hän tunsi laskeutuvaa kastetta. Äkkiä hän kuuli yläpuoleltaan hiljaa keskustelevia pojanääniä, riisuttujen kenkien kopsahtavan lattiaan, ja vielä erään äänen, kirkkaan ja pehmeän tytön äänen; tämä oli arvatenkin panemassa poikasia vuoteeseen. Hän kuuli kahdeksan selvästi lausuttua sanaa: "Ei, Rick! et toki saa ottaa kissaa vuoteeseen." Sitten kuului naurua ja hillittyjä huutoja, heikko lätkähdys ja sen jälkeen niin hiljaista, kaunista naurua, että se sai Ashurstin heikosti värähtämään. Sitten kuului puhallus ja kynttilän säde, joka oli kuin sormi pistänyt ylhäältä pimeyteen, sammui. Vallitsi hiljaisuus. Ashurst vetäytyi takaisin huoneeseen ja istuutui. Hänen polvessaan tuntui tuskia, hänen sielunsa kävi synkäksi.
"Mene sinä keittiöön", sanoi hän toverilleen. "Minä käyn levolle."
Unen pyörän oli tapana Ashurstin kohdalla kieppua nopeasti, tasaisesti ja äänettömästi, mutta tällä kertaa hän oli, vaikka näyttikin vaipuneen uneen, täysin hereillä toverin tullessa takaisin heidän yhteiseen huoneeseensa. Ja vielä senkin jälkeen, kun Garton jo peittoon kääriytyneenä matalakattoisen huoneen toisessa vuoteessa palvoi pimeyttä nenänvarsi ylöspäin, hän kuuli pöllöjen huhuilun. Jollei ottanut lukuun jomotusta polvessa, ei elämä tuntunut hullummalta — elämän suruilla ei ollut suurtakaan sijaa tämän nuoren miehen valvotuissa öissä. Itse asiassa ei hänellä suruja ollutkaan. Hän oli juuri päässyt asianajajain kirjoihin, hänellä oli kirjallisia taipumuksia ja koko maailma avoimena edessään. Isä ja äiti olivat kuolleet, hänellä oli tuloja neljäsataa puntaa vuodessa. Mitä siis merkitsi, minne hän matkusti, mitä teki tai milloin jotakin teki? Hänen vuoteensa oli kova ja se varjeli häntä kuumeelta. Hän loikoi valveilla, hengitti yön tuoksuja, joita tulvi huoneeseen avoimesta ikkunasta aivan hänen päänalaisensa vierestä. Jollei ottanut lukuun pientä harmintunnetta matkatoveria kohtaan, mikä oli niin luonnollista, kun muistaa ystävysten olleen jo kolme päivää kahden matkalla, Ashurstin muistot ja näyt olivat tuona unettomana yönä leppoisia, kaihomielisiä ja liikuttavia. Varsinkin hän näki edessään selvästi ja aiheettomasti — sillä hän ei ollut aikaisemmin ollut tietoinen siitä, että olisi pannut niitä merkille — pyssyä puhdistavan nuorukaisen kasvot ja niiden tarkkaavan, levollisen ja kuitenkin säikähtyneen ilmeen tämän siirtäessä katseensa keittiön ovesta tuoppeja kantavaan tyttöön. Tuo punakka, sinisilmäinen naama, vaaleat silmäripset ja rohtimien kaltaiset hiukset olivat syöpyneet hänen muistiinsa yhtä varmasti kuin tytön kasteenraikkaat kasvot. Viimein hän näki uutimettoman ikkunan neliön vaalenevan ja kuuli unisen, käheän kukonkiekaisun. Sitten seurasi hiljaisuus, joka oli yhtä kuollut kuin ennen, kunnes mustarastas, tuskin vielä hereillään, uskalsi rikkoa sen laulullaan. Ja tähystellen ikkunan kehystämään valkenevaan päivään Ashurst vaipui uneen.
Seuraavana päivänä hänen polvensa oli pahasti pöhöttynyt, jalkamatka oli siis ilmeisesti lopetettava. Garton, jonka täytyi olla Lontoossa seuraavana aamuna, lähti keskipäivän aikaan huulilla ivallinen hymy, joka teki toverin mieleen pienen ärtyisyyden haavan — mikä kuitenkin meni umpeen samassa hetkessä kun hänen kumara vartalonsa katosi jyrkästi nousevan kujan käänteessä. Koko päivän Ashurst lepuutti polveaan vihreässä puutarhatuolissa, joka oli nostettu ruohikolle marjakuusten alle, minne auringonsäteiden mukana kantautui leukoijain ja neilikoiden tuoksua ja heikkona aavistuksena kukkivien viini marjapensaiden lemua. Autuaallisessa mielentilassa hän poltteli, uneksi ja teki havaintoja.
Maalaistalo on keväisin täynnä syntyvää elämää — nuori elämä puhkeaa silmuista ja umpuista, ja inhimilliset olennot vaalivat sitä ruokkien ja hoivaten kaikkea syntynyttä. Nuori mies istui niin hiljaa, että hanhiemo taapersi juhlallisesti, kuusi keltaniskaista, harmaaselkäistä poikasta vanavedessään hieromaan nokkaansa ruohonlehtiin aivan hänen jalkainsa juureen. Aina väliin kävivät rouva Narracombe tai Megan kysymässä, tarvitsiko hän jotakin, ja hän hymyili vastatessaan: "Kiitoksia, en mitään. Täällä on ihanaa." Teen aikaan he tulivat ulos yhdessä, toivat maljakossa pitkän, tumman kankaisen siteen, ja tarkastettuaan ensin juhlallisesti ja huolellisesti hänen ajettunutta polveaan käärivät siteen sen ympäri. Heidän lähdettyään hän ajatteli tytön pehmeää huudahdusta, hänen osaaottavia silmiään ja pientä ryppyä silmäkulmien välissä. Ja hän tunsi jälleen aiheetonta ärtymystä poislähtenyttä ystäväänsä kohtaan, joka oli puhunut tytöstä mokomia tyhmyyksiä. Kun Megan kantoi pois hänen teensä, kysyi Ashurst:
"Mitä piditte ystävästäni?"
Tyttö veti ylähuultaan alaspäin, ikäänkuin olisi pelännyt, että oli epäkohteliasta hymyillä. "Hauska herra, sai meidät kaikki nauramaan. Luulen, että hän on hyvin oppinut."
"Mitä hauskaa hän teille kertoi?"
"Hän sanoi, että minä olen bardien tytär. Mitä ne sellaiset ovat?"
"Walesilaisia runolaulajia, jotka elivät monta sataa vuotta sitten."
"Millä tavoin voin olla heidän tyttärensä, jos saan kysyä?"
"Hän tarkoitti, että olette sellainen tyttö, joista heidän oli tapana laulaa."
Tyttö rypisti kulmakarvojaan. "Pelkäänpä, että hän teki minusta pilaa.Olenko sitten sellainen?"
"Uskoisitteko minua, jos minä sen sanoisin?"
"Uskoisin kyllä."
"No niin, luulen hänen olleen oikeassa."
Megan hymyili.
Ja Ashurst ajatteli: "Oletpa kaunis!"
"Hän sanoi myöskin, että Joe on anglosaksilainen tyyppi. Mitä se mahtaa merkitä?"
"Kuka Joe on? Sekö poika, jolla on siniset silmät ja punakat kasvot?"
"Hän juuri. Enoni veljenpoika."
"Siis ei teidän ensimmäinen serkkunne?"
"Ei."
"Toverini tarkoitti, että Joe muistuttaa niitä miehiä, jotka tulivatEnglantiin noin neljätoistasataa vuotta sitten ja valloittivat maan."
"Ai niin! Olen kuullut heistä. Onko hän heitä?"
"Garton on hullaantunut tuollaisiin asioihin, mutta minunkin täytyy sanoa, että Joe muistuttaa vanhoja saksilaisia."
"Vai niin."
Tuo "vai niin" huvitti Ashurstia. Se oli niin tuore ja rakastettava, niin päättäväinen ja kohteliaan myönteinen, huolimatta siitä, että se kohdistui asiaan, joka oli tytölle hepreaa.
"Hän sanoi, että kaikki toiset pojat olivat oikeita mustalaisia. Sitä hänen ei olisi pitänyt sanoa. Tätini kyllä nauroi, mutta hän ei pitänyt siitä, ja serkkuni suuttuivat. Enoni oli maanviljelijä, eivätkä maanviljelijät ole mustalaisia. On väärin loukata ihmisiä."
Ashurst olisi tahtonut tarttua tytön käteen ja puristaa sitä, mutta sanoi vain:
"Aivan niin, Megan. Mutta asiasta toiseen, kuulin teidän eilen panevan pienokaiset levolle."
Tyttö punastui hiukan. "Olkaa hyvä ja juokaa teenne, se jäähtyy. Tuonko lisää?"
"Onko teillä koskaan aikaa tehdä mitään itsenne vuoksi?"
"On toki."
"Olen katsellut teitä, mutta en ole vielä sitä huomannut."
Tyttö rypisti hämillään kulmakarvojaan, ja hänen poskensa kävivät tummemmiksi.
Meganin mentyä Ashurst ajatteli: "Mahtoiko hän uskoa, että tarkoitukseni oli kiusoitella häntä. Sitä en tahtoisi tehdä mistään hinnasta." Ashurst oli siinä iässä, jolloin useille nuorukaisille "kauneus on kukkanen", kuten runoilijat sanovat, ja herättää heissä ritarillisia ajatuksia. Kului hetkinen, ennen kuin hän, joka ei milloinkaan ollut erikoisen tarkka huomaamaan, mitä ympärillä tapahtui, havaitsi nuorukaisen, jota Garton oli sanonut "saksilaiseksi tyypiksi", seisovan tallin ovella. Pojan likaiset, ruskeat samettihousut, pölyiset säärystimet ja sininen paita muodostivat hauskan väriläikän. Hänen käsivartensa ja kasvonsa olivat punaiset, tukka loisti auringonpaisteessa pellavankeltaisena. Hän seisoi liikkumattomana, levollisena, vakavana. Kun hän huomasi Ashurstin tarkastavan häntä, hän saapasteli pihan poikki hitaasti ja levollisesti niinkuin ainakin nuoret talonpojat, joita ujostuttaa näyttäytyä muunlaisina kuin hitaina ja rauhallisina, ja katosi talon päädyn taakse, missä keittiön ovi oli. Ashurstin mieliala kävi viileäksi. Moukka? Kuinka mahdoton oli parhaalla tahdollakaan päästä yhteisymmärrykseen heidän kanssaan. Mutta tuo tyttö! kengät risaiset, kädet karheat — ja kuitenkin! Oliko se hänen kelttiläisen verensä vaikutusta, niinkuin Garton väitti? Hän oli synnynnäinen hienon maailman nainen, jalokivi, vaikka luultavasti hädin tuskin osasi lukea ja kirjoittaa.
Hänen eilen keittiössä näkemänsä mies, jonka kasvot olivat sileiksi ajellut, oli tullut pihalle mukanaan koira. Hän ajoi lehmät tarhaan: Ashurst huomasi miehen ontuvan.
"Kauniita elukoita!"
Ontuvan miehen kasvot kirkastuivat. Hänellä oli silmissään ylöspäin kääntynyt katse, jollaisen pitkäaikainen kärsimys usein aiheuttaa.
"Niin kyllä, oikein mallilehmiä, ja hyviä lypsämäänkin."
"Senpä kyllä uskon."
"Toivottavasti herran jalka on parempi?"
"Kiitoksia kysymästä. Aina hiljalleen."
Ontuva mies kosketti omaa jalkaansa.
"Tunnen tuon itse omassa nahassani. Polvi on arka paikka. Minun on ollut kipeänä jo kymmenen vuotta."
Ashurst päästi osaaottavan huudahduksen, mikä niin helposti lähtee sellaisten ihmisten huulilta, joiden toimeentulo on turvattu, ja ontuva hymyili taas.
"Ei kuitenkaan auta valittaa. Olivat vähällä katkaista sen."
"Ohoh"
"Niin, ja verraten siihen, millainen se silloin olisi ollut, se on nyt melkein kuin uusi."
"Minun polvelleni panivat erinomaisen tepsivän kääreen."
"Tytön poimima lääke. Tuntee kukkaset. Hän on niitä, jotka tietävät, mikä kukista ja ruohoista kelpaa lääkkeiksi. Äitivainajani osasi eri hyvästi sen taidon. Toivottavasti herran jalka pian paranee. Hei eteenpäin siitä!"
Ashurstin täytyi hymyillä. "Tuntee kukkaset." Hän itse on kukkanen.
Samana iltana Ashurstin syötyä illallista, johon kuului kylmää hanhenpaistia, uunijuustoa ja omenaviiniä, tuli tyttö huoneeseen.
"Suokaa anteeksi; täti käski kysyä, ettekö tahtoisi maistaa vapunpäivä-kakkua."
"Kyllä, jos saan tulla sitä keittiöstä noutamaan."
"Tulkaa vain. Kaipaatte varmaan kovin ystäväänne."
"Enpä niinkään; mutta oletteko varma siitä, ettei kukaan pane pahakseen, jos tulen keittiöön?"
"Kukapa sitä panisi pahakseen? Se on meistä kaikista hauskaa."
Ashurst nousi liian äkkiä kankean polvensa varaan, horjahti ja vaipui takaisin tuoliin. Tyttö huudahti ja ojensi molemmat kätensä. Ashurst tarttui niihin; ne olivat pienet, karkeat, ruskettuneet. Hän hillitsi halunsa, ei vienyt niitä huulilleen, vaan antoi tytön auttaa. Tyttö tuli aivan lähelle häntä ja tarjosi olkapäänsä tueksi. Tyttöön nojaten Ashurst nilkutti huoneen poikki. Hänen mielestään tuo olkapää oli miellyttävintä, mihin hän milloinkaan oli koskettanut, mutta hänellä oli tarpeeksi kylmäverisyyttä ottaakseen keppinsä ohimennen nurkasta ja vetääkseen pois kätensä, ennen kuin he tulivat keittiöön.
Seuraavan yön hän nukkui kuin hako, ja hänen herätessään kipeä polvi oli tuskin tervettä paksumpi. Aamun hän vietti taaskin vihreässä tuolissa ruohokentällä, sepitellen runoja. Mutta iltapäivällä hän jo samoili lähiseudulla pikkupoikien, Nickin ja Rickin, seurassa. Oli lauantaipäivä, joten tenavat olivat päässeet varhain koulusta. He olivat vilkkaita, ujoja, tummia vekaroita, toinen seitsen-, toinen kuusivuotias. Pian he muuttuivat varsin puheliaiksi, sillä Ashurst osasi olla lasten kanssa. Neljään mennessä he jo olivat ehtineet näyttää hänelle kaikki eri keinot, millä he osasivat tuhota elämää, lukuunottamatta sitä, miten taimenia pyydystetään. Nyt he makasivat paidanhihat ylöskäärittyinä puron partaalla tahtoen osoittaa osaavansa senkin taidon. Se ei tietystikään onnistunut, sillä heidän huutonsa ja naurunsa säikytti kaiken elävän lähimailta. Ashurst istui kallionkielekkeellä pyökkimetsikössä heitä tarkastellen ja kuunnellen käkeä, kun Nick, veljeksistä vanhempi ja vähemmän vilkas, tuli hänen luokseen ja ilmoitti:
"Mustalaiskummitus istuu aina sillä kivellä."
"Mikä mustalaiskummitus?"
"En tiedä, en ole koskaan itse nähnyt. Megan sanoo, että sen on tapana istua täällä. On vanha Jimkin sen kerran nähnyt. Se istui tuossa sen päivän edellisenä iltana, jolloin poni potkaisi isää päähän. Se soitti huilua."
"Mitä säveltä se soittaa?"
"En tiedä."
"Minkä näköinen se on?"
"Musta. Vanha Jim sanoo, että sillä on karvoja ympäri ruumiin. Se on oikea kummitus. Eikä se käy täällä yksistään yön aikaan." Pikkupojan vinot silmät pyörivät päässä. "Luuletteko, että se tahtoo viedä minut? Megan pelkää sitä."
"Onko Megan nähnyt sen?"
"Ei. Mutta teitä hän ei pelkää."
"En sitä epäilekään. Mitäpä hän minua pelkäisi."
"Hän rukoili teidän puolestanne."
"Kuinka sen tiedät, pikku veitikka?"
"Kun olin vuoteessa, hän sanoi: 'Jumala siunatkoon meitä kaikkia ja herra Ashurstia'. Kuulin hänen kuiskaavan niin."
"Teet väärin, kun kerrot, mitä olet kuullut, koska se ei ollut tarkoitettu sinun kuultavaksesi."
Poikanen oli vaiti. Hetken kuluttua hän sanoi kuin uhitellen:
"Minäpä osaan nylkeä kaniineja. Megan ei kykene siihen. Minä pidän verestä."
"Vai pidät sinä siitä — senkin pikku peto!"
"Mikä se on?"
"Se on ihminen, joka pitää toisen rääkkäämisestä." Poikanen katsoi kummissaan.
"Minä nyljen ainoastaan kuolleita kaniineja, joita me syömme."
"Vai niin! Sitten pyydän anteeksi."
"Osaan minä nylkeä sammakoltakin."
Mutta Ashurst oli käynyt hajamieliseksi. "Jumala siunatkoon meitä kaikkia ja herra Ashurstia!" Ja puhetoverinsa äkkinäiseen hajamielisyyteen kyllästyneenä Nick juoksi takaisin purolle, mistä taas alkoi kuulua naurua ja huutoja.
Kun Megan tuli tuomaan hänelle teetä, kysyi hän:
"Mitä se mustalaiskummitus on?"
Tyttö katsahti Ashurstiin kauhistuneena.
"Se ennustaa onnettomuuksia."
"Ette kai te usko kummituksia olevan olemassa?"
"Toivon, ettei minun koskaan tarvitse nähdä sitä."
"Varmasti ette koskaan sitä näekään. Kummituksia ei ole olemassa. VanhaJim näki varmaankin ponihevosen."
"Ei! Sellaisia kummituksia asuu kallionrotkoissa. Ne ovat ihmisiä, jotka ovat eläneet kauan sitten."
"Eivät ne ainakaan ole mustalaisia. Nuo muinaiset ihmiset olivat kuolleet jo kauan ennen kuin mustalaiset tulivat maahan."
Tyttö sanoi yksinkertaisesti: "Ne ovat kuitenkin pahoja."
"Miksi niin pahoja? Jos tuollaisia kummituksia on, ne ovat arkoja kuin jänikset. Kukat eivät ole pahoja, vaikka kasvavat itsestään, orapihlajoita ei ole kukaan istuttanut — ettekä pelkää niitäkään. Pitää lähteä joskus yöllä etsimään kummitustanne ja puhuttelemaan sitä."
"Voi älkää, älkää tehkö niin!"
"Tottahan toki! Asetun istumaan hänen kalliolleen."
Tyttö pani kätensä ristiin: "Minä pyydän, rukoilen: älkää menkö!"
"Rauhoittukaa! Mitäpä merkitsee, vaikka minulle tapahtuisikin jotakin?"
Megan ei vastannut. Hiukan harmissaan nuorukainen jatkoi:
"Mutta pelkään pahoin, etten saa sitä nähdä, sillä minun kai täytyy pian lähteä täältä pois."
"Joko nyt?"
"Tätinne ei kaiketikaan halua enää pitää minua täällä."
"Kyllä varmasti! Meillähän on aina kesävieraita."
Ashurst käänsi silmänsä tyttöön ja kysyi:
"Tahtoisitteko te, että minä jään tänne?"
"Kyllä."
"Minä aion tänä iltana rukoilla teidän puolestanne."
Tyttö karahti tulipunaiseksi, rypisti kulmiaan ja lähti pois huoneesta.Ashurst sadatteli tyhmyyttään. Tee jäähtyi kylmäksi ja mauttomaksi.Aivan kuin olisi raskaat saappaat jalassa tallannut keskellesinikelloryhmää. Miksi hän oli päästänyt suustaan mokoman tyhmyyden?Oliko hänkin samanlainen kaupunkilainen ja yliopistoaasi kuin RobertGarton, yhtä mahdoton kuin hänkin ymmärtämään tuota tyttöä?
Ashurst vietti seuraavan viikon samoilemalla lähitienoilla vakuuttautuakseen jalkansa paranemisesta. Kevät oli tänä vuonna hänelle ilmestys. Kuin juopuneena hän saattoi seistä katselemassa myöhästyneen pyökin punavalkoisia silmuja, kun se ojenteli oksiaan auringossa taivaan sineä kohti, tai harvojen skotlanninkuusten runkoja ja oksia, jotka hohtivat ruskeina voimakkaassa valossa, tai toisin ajoin nummea ja myrskyn tuivertamia lehtikuusia, jotka näyttivät niin eloisilta, kun tuuli puhalteli niiden nuoren vihreyden läpi, joka levittäytyi ruosteenväristen runkojen yllä. Tai hän loikoi maassa tarkastellen nurmikon sinisiä orvokkeja tai sanajalikossa hypistellen vaaleanpunaisia, läpinäkyviä silmuja, käkien kukkuessa, rastaiden säksättäessä ja leivon sirotellessa lauluhelmiään korkealta pilvistä. Tämä kevät oli erilainen kuin kaikki edelliset, sillä kevättä oli myös hänen rinnassaan eikä vain hänen ulkopuolellaan. Päiväsaikaan hän tuskin näki perheenjäseniä, ja kun Megan toi hänen ateriansa, tällä näytti aina olevan niin paljon puuhaa talossa tai pihalla, ettei hän voinut viipyä kauempaa eikä jäädä juttelemaan Ashurstin kanssa. Mutta iltaisin Ashurst istahti keittiön ikkunapenkille polttelemaan piippuaan ja puheli ontuvan Jimin tai rouva Narracomben kanssa, tytön istuessa ompelemassa tai liikkuessa huoneessa korjaamassa illallisen tähteitä. Ja toisinaan hän oli havaitsevinaan, tuntien samantapaisia tunteita kuin kehräävä kissa, että Meganin silmät — nuo kasteenharmaat silmät — olivat kiintyneet häneen viipyvin, lempein katsein, jotka omituisesti mairittelivat häntä.
Sunnuntai-iltana viikkoa myöhemmin, loikoessaan hedelmätarhassa kuunnellen mustarastaita ja sepitellen rakkausrunoa, hän kuuli veräjän narahtavan ja näki tytön juoksevan sitä paikkaa kohti, missä hän seisoi, typerä punanaamainen Joe kintereillään. Parinkymmenen metrin päässä he äkkiä pysähtyivät ja jäivät seisomaan silmäkkäin, huomaamatta nurmikossa lojuvaa vierasta. Poika yritti lähestyä tyttöä, mutta tämä torjui hänet luotaan. Ashurst saattoi nähdä Meganin kiihtyneen, suuttumusta ilmaisevan ilmeen. Hän huomasi myös nuorukaisen kiihkon — kuka olisi uskonut, että tuo punaposkinen pojanjolppi saattoi näyttää noin kiihtyneeltä? Kiusautuneena näkemästään Ashurst hypähti nurmikolta pystyyn. Toisetkin huomasivat hänet nyt. Megan päästi käsivartensa vaipumaan ja vetäytyi puunrungon taakse. Poika murahti vihaisesti, juoksi muurin luo, kapusi sen yli ja katosi. Ashurst meni hitaasti tytön luo. Megan seisoi liikkumattomana, purren huuliaan. Hän oli hyvin kaunis, hieno, tumma tukka pörrötti valtoimenaan kasvojen ympärillä. Hänen silmänsä olivat luodut maahan.
"Pyydän anteeksi", sopersi Ashurst.
Tyttö loi häneen yhden ainoan katseen selko selällään tuijottavista silmistään. Sitten hän veti syvään henkeä ja kääntyi mennäkseen pois. Ashurst lähti perästä.
"Megan!"
Mutta tyttö ei pysähtynyt. Nuorukainen tarttui hänen käsivarteensa ja käänsi hänet lempeästi puoleensa.
"Pysähtykää ja jääkää puhelemaan minun kanssani!"
"Miksi pyydätte minulta anteeksi? Teidän ei pitäisi pyytää anteeksi minulta."
"Jaha, siis Joelta."
"Kuinka hän rohkenee ahdistaa minua?"
"Rakastunut teihin, arvatenkin."
Tyttö polki jalkaansa.
Ashurst naurahti. "Tahtoisitteko, että halkaisen hänen kallonsa?"
Tyttö huudahti äkkiä kiihkeästi:
"Te pidätte minua — pidätte meitä pilkkananne!"
Ashurst tarttui hänen käsiinsä, mutta tyttö perääntyi, kunnes hänen pienet kiihtyneet kasvonsa ja hajalleen mennyt tumma tukkansa hukkuivat omenapuun ruusunpunaisten kukkasarjojen sekaan. Ashurst nosti hänen toisen kätensä, jota yhä piteli omassaan, huulilleen. Hän tunsi menettelevänsä ritarillisesti, aivan toisin kuin tuo moukkamainen Joe, koskettaessaan vain kevyesti huulillaan tuota pientä, karheaa kättä. Äkkiä tyttö herkesi peräytymästä, tuntui väristen tulevan nuorukaista vastaan. Suloinen lämpö tulvahti Ashurstin koko olemuksen läpi kiireestä kantapäähän. Tuo solakka tyttö, joka oli niin yksinkertainen, mutta samalla niin hieno ja kaunis, näytti siis pitävän hänen huultensa kosketuksesta. Ja heittäytyen hetken mielihalun valtaan hän kietoi käsivartensa tytön vartalolle, painoi tämän rintaansa vasten ja suuteli häntä otsalle. Mutta silloin nuorukainen säikähti! Tyttö valahti kalpeaksi, ummisti silmänsä, niin että pitkät, tummat silmäripset lepäsivät poskea vasten ja kädet riippuivat liikkumattomina kupeilla. Tytön poven kosketus sai Ashurstin värähtämään. "Megan!" kuiskasi hän ja päästi tytön syleilystään. Syvässä hiljaisuudessa kuului mustarastaan laulu. Silloin tyttö tarttui hänen käteensä, painoi sen poskeaan, sydäntään, huuliaan vasten, suuteli sitä intohimoisesti, pujahti samassa omenapuiden sammaleisten runkojen lomaan ja oli hävinnyt näkymättömiin.
Ashurst istuutui vanhalle kuhmuraiselle puunrungolle, joka kasvoi miltei vaakasuorassa pitkin maanpintaa, ja tuijotti valtimot jyskyttäen ja pää sekavana kukkasiin, jotka äsken olivat kuin kehyksenä ympäröineet tytön päätä, noihin vaaleanpunaisiin umppuihin, joiden joukossa oli yksi puhjennut, valkoinen tähti. Mitä hän oli tehnyt? Kuinka hän oli antanut kauneuden, säälin — vaiko vain kevään? — lumota itsensä! Hän tunsi kuitenkin olevansa sanomattoman onnellinen — onnellinen ja voitonriemuinen silloinkin, kun väristys puistatti ruumista ja hänen mieleensä iski levottomuus. Tämä oli alkua — niin, minkä alkua? Sääsket purivat, tanssivat hyttyset olivat vähällä lentää suoraan suuhun ja koko hänen ympärillään heräävä kevät näytti tulevan yhä elävämmäksi ja ihastuttavammaksi. Hän kuuli käen kukkuvan ja mustarastaan viserryksen, näki vinot päivänsäteet, omenankukat, jotka olivat seppeleenä kehystäneet tytön päätä. — Ashurst nousi vanhalta puunrungolta ja lähti pois puutarhasta; hän tunsi tarvitsevansa avaria kenttiä, vapaata taivasta selvitelläkseen uusia tunteitaan. Hän ohjasi askelensa nummelle, ja lehdosta pyrähti harakka lentoon kuin ilmoittamaan hänen tuloaan.
Onko ainoaakaan miestä — minkään ikäistä viisivuotiaasta alkaen — joka voisi sanoa, ettei ole milloinkaan ollut rakastunut? Ashurst oli rakastanut pieniä tanssikoulutovereitaan, kotiopettajatartaan, tyttöjä koululoman aikana. Hän ei ehkä ollut koskaan ollut aivan vailla pientä rakastumista, vaan oli aina omistanut jollekulle enemmän tai vähemmän etäisen ihailunsa. Mutta tämä oli aivan toista, ei lainkaan etäistä. Tämä oli kokonaan uusi, peloittavan suloinen tunne, joka samalla antoi aavistuksen kypsyneestä miehuudesta. Pitää kädessään tuollaista luonnonkukkaa, saada viedä se huulilleen ja tuntea sen onnesta väristen painuvan niitä vasten! Millainen hurma — mutta millainen huoli samalla! Mitä tuolle kukalle onkaan tehtävä, miten kohdattava tyttö ensi kerralla? Pojan ensi hyväily oli ollut viileä, kuin säälivä, mutta seuraava ei voinut muodostua samanlaiseksi, kun hän nyt Meganin hänen kädelleen painamasta polttavasta pikku suudelmasta ja siitä, että tyttö oli vienyt hänen kätensä sydämelleen, tiesi tämän rakastavan häntä. Muutamat luonteet paatuvat siitä, että niille tuhlataan rakkautta, toiset taas — ja Ashurst kuului jälkimmäisiin — hurmautuvat, lämpenevät ja heltyvät kokiessaan rakkauden ihmeen.
Ja kiivetessään kalliorinteitä hän tunsi toiselta puolen halua antautua valtoimenaan omassa povessa tapahtuvalle kevään täyttymykselle, toiselta puolen epämääräistä, mutta todellista levottomuutta. Toisin hetkin hän tunsi yksinomaan ylpeyttä ja itserakkautta, kun oli saavuttanut tuon kauniin, luottavaisen, kastesilmäisen olennon rakkauden. Toisin hetkin hän taas ajatteli pakottautuen vakavaksi: "Kuule, poika! Katso, mitä teet! Sinun täytyy tietää, mihin se johtaa."
Hämätä laskeutui maille, mutta hän ei sitä huomannut, kietoi verhoonsa juhlalliset kallioröykkiöt, jotka olivat kuin vanhoja assyrialaisten veistoksia. Ja Luonnon ääni kuiskasi: "Tämä on sinulle uusi maailma." Kuin ihmisestä, joka nousee vuoteestaan neljän aikaan lähteäkseen kävelylle varhaisena kesäaamuna, jolloin eläimet, linnut ja puut katselevat häntä oudoksuen ja ihmetellen, samoin tuntui hänestä nyt kuin kaikki olisi muuttunut uudeksi. Hän viipyi kalliolouhikossa tuntikausia, kunnes ilma kävi koleaksi. Silloin hän laskeutui laaksoon yli kivien ja kanervien, saapui maantielle, poikkesi siitä kujatielle ja käveli luonnonniityn ohi hedelmätarhaan. Siellä hän sytytti tulitikun ja katsoi kelloa. Kohta kaksitoista. Puutarhassa oli pimeää ja hiljaista, aivan toisenlaista kuin kuutisen tuntia sitten, kun auringonvalo vielä viipyi mailla ja linnut lauloivat. Ja äkkiä hän näki oman idyllinsä ikäänkuin toisen henkilön silmillä — hän oli näkevinään rouva Narracomben kääntävän käärmemäistä kaulaansa, tämän nopean katseen käsittäessä samassa kaikki, ja hänen viekkaiden kasvojensa samassa kovenevan, luuli näkevänsä mustalaisia muistuttavat, karkeaa leikkiä laskevat ja epäluuloiset serkut, Joen typeränä ja raivoisana — vain ontuva Jim, jonka silmistä puhui kärsimys, näytti säyseältä ja rauhalliselta niinkuin aina. Ja hän näki kylänväkeä: puheliaita eukkoja, joita oli tavannut kävelyretkillään. Ja lopuksi omat ystävänsä; miten Robert Garton lähti aamulla puolitoista viikkoa sitten hymyillen ivallisesti ja merkitsevästi. Sietämätöntä! Hetken aikaa hän suorastaan vihasi tätä matalaa, kyynillistä maailmaa, johon kuuluvaksi oli pakko lukeutua, tahtoipa tai oli tahtomatta. Veräjä, johon hän nojautui, muuttui harmaaksi, hänen eteensä muodostui valojuova, joka levisi sinertävään pimeyteen. Kuu! Se pilkisti juuri mäen takaa, se oli punainen, melkein pyöreä — ihmeellinen kuu! Ja hän kääntyi, lähti kulkemaan kujatietä, jossa oli yön lehmänlannan ja nuorten lehvien tuoksua. Karjapihassa hän erotti elukat tummana, yhtenäisenä rykelmänä, josta epämääräisinä ulkonevat sarvenkärjet häämöttivät kuin taivaalta kärjelleen pudonneet kuunsirpit. Hän avasi varovasti pihaveräjän. Talossa oli kaikki pimeänä. Äänettömin askelin hän hiipi ulko-ovelle ja katsoi marjakuusta vasten painautuen Meganin ikkunaan. Se oli auki. Nukkuiko tyttö vai valvoiko levottomana — huolissaan hänen viipymisestään? Pöllö huusi hänen siinä seistessään ja tähyillessään ylöspäin, ja sen ääni tuntui täyttävän koko yön — niin hiljaista oli kaikkialla, kuului vain puron koskaan vaikenematon solina. Päivällä käki ja nyt pöllöt — kuinka ihmeellisesti ne tulkitsivatkaan hänessä itsessään herännyttä levotonta hurmaa! Ja äkkiä hän näki tytön ikkunassa tähyilemässä ulos. Ashurst astui askelen marjakuusen juurelta ja kuiskasi: "Megan!" Tyttö vetäytyi taaksepäin, katosi, ilmestyi uudelleen ikkunaan ja kumartui ulos. Ashurst hiipi eteenpäin ruohikolla, nojasi leukansa vihreäksi maalattuun tuoliin ja pidätti hengitystään. Tytön kasvojen ja riippuvien käsivarsien muodostamat vaaleat läikät eivät liikahtaneet, poika nosti tuolin lähemmäksi ja nousi seisomaan sille. Ojentamalla käsivartensa hän ulottui parahiksi tytön käteen. Siinä oli suuri ulko-oven avain; poika tarttui kylmää avainta pitelevään kuumaan käteen. Ashurst saattoi juuri ja juuri erottaa hänen kasvonsa ja hampaiden välähdyksen huulten lomasta sekä epäjärjestyksessä olevan tukan. Tyttö oli täysissä pukimissa — raukka oli varmaan valvonut hänen vuokseen. "Kaunis Megan!" Tytön kuumat, karheat sormet tarttuivat pojan käteen, hänen kasvoissaan oli omituinen, avuton ilme. Kunpa olisi voinut koskettaa niitä edes kädellä! Pöllö huusi, orjanruusun tuoksu tunkeutui Ashurstin sieraimiin. Toinen pihakoira haukahti, tytön ote herpautui, hän vetäytyi pois. "Hyvää yötä, Megan!"
"Hyvää yötä, herra!" Tyttö oli poissa. Huokaisten Ashurst laskeutui maahan ja istuutuen tuolille riisui kengät jalasta. Ei ollut muuta neuvoa kuin mennä levolle. Kuitenkin hän jäi vielä pitkäksi aikaa istumaan, jalat väristen märässä kasteessa, muistellen hurmaantuneena tytön avutonta, hymyilevää ilmettä ja tämän kuumien sormien lujaa otetta niiden työntäessä kylmän avaimen hänen käteensä.
Ashurstilla oli aamulla herätessään sellainen tunne kuin olisi illalla syönyt liikaa, vaikk'ei itse asiassa ollut syönyt mitään. Ja eilispäivän romaani tuntui äärettömän kaukaiselta ja epätodelliselta. Oli loistavan kaunis aamu. Kevät oli vihdoin tullut kaikessa loistossaan — yhdessä yössä olivat kultaumput, niinkuin pikkupojat niitä nimittävät, vallanneet koko kedon, ja hän saattoi ikkunastaan nähdä, miten omenankukat verhosivat puutarhan kuin valkoiseen harsoon. Hän lähti huoneesta miltei peläten, että tapaisi Meganin. Mutta kun tytön asemesta rouva Narracombe toi hänen aamiaisensa, hän tunsi suuttumusta ja pettymystä. Tuon naisen käärmemäinen niska ja vilkkaat silmät tuntuivat tänä aamuna valppaammilta kuin konsanaan ennen. Olikohan hän huomannut jotakin?
"Vai niin, kuulin, että olitte kuun kanssa öisellä kävelyllä. Söittekö illallisen jossakin?"
Ashurst pudisti päätään.
"Säästimme teille illallista, mutta arvelen, että teillä oli paljon muuta ajattelemista, joten ette ehtinyt ajatella sellaista?"
Pilkkasiko tuo nainen häntä? Hänen äänessään oli säilynyt eräänlainen walesilainen terävyys huolimatta kaikesta lännen vaikutuksesta. Jospa hän tiesi? Ja samassa Ashurst ajatteli: "Ei! ei! lähden tieheni täältä. En rupea asettamaan itseäni niin luonnottomaan, kieroon asemaan."
Mutta aamiaisen jälkeen valtasi mielen kaipaus, hänen täytyi saada nähdä Megan, ja tuo kaipaus kasvoi hetki hetkeltä samoin kuin pelko, että tytölle oli sanottu jotakin, mikä oli pilannut kaikki. Jo se oli omiaan herättämään epäilyksiä, ettei tyttö vielä ollut näyttäytynyt eikä sallinut hänen nähdä vilahdustakaan itsestään. Ja rakkausruno, jota Ashurst oli eilen niin hartaasti sepitellyt omenapuun alla, tuntui hänestä nyt niin surkealta, että hän repi sen rikki ja sytytti sillä piippunsa. Mitä hän olikaan tiennyt rakkaudesta, ennen kuin Megan oli tarttunut hänen käteensä ja suudellut sitä? Ja nyt — mitä hän tiesi siitä nyt? Mutta siitä kirjoittaminen tuntui perin typerältä. Hän meni noutamaan makuuhuoneesta jotakin kirjaa, ja hänen sydämensä alkoi jyskyttää kovasti, sillä tyttö oli huoneessa korjaamassa hänen vuodettaan. Ashurst seisoi ovella tarkaten tyttöä, ja odottamatta hän näki riemukseen Meganin kumartuvan suutelemaan päänalusta juuri sen syvennyksen kohdalta, jonka hänen päänsä oli yöllä siihen painanut. Miten ilmaista tytölle, että oli nähnyt tämän kauniin tunteiden ilmaisun? Mutta jos tyttö kuulisi hänen hiipivän pois, asia olisi vielä hullummin. — Tyttö piteli pielusta käsissään, ikäänkuin olisi epäröinyt, hävittääkö siitä pään painaman syvennyksen, laski sen sitten vuoteeseen ja kääntyi.
"Megan!" Tyttö vei kätensä poskilleen, mutta hänen silmänsä näyttivät katsovan suoraan nuorukaisen silmiin. Ashurst ei ollut koskaan ennen nähnyt niin kauniina sellaista syvyyttä, puhtautta ja liikuttavaa luottavaisuutta, joka ilmeni tytön kasteenhohtoisissa silmissä, ja hän sopersi:
"Teitte kiltisti, kun valvoitte viime yönä ja odotitte, kunnes palasin."
Tyttö ei sanonut mitään, ja poika puhui edelleen hämmennyksissään:
"Kävelin nummella, oli niin kaunis ilta — tulin noutamaan kirjaa."
Mutta suudelma, jonka Ashurst oli nähnyt tytön painavan päänaluseen, antoi hänelle äkkiä rohkeutta, ja hän astui tytön viereen. Koskettaen tytön silmiä huulillaan hän ajatteli omituisen mielenliikutuksen vallassa: "Nyt olen sen tehnyt! Eilinen oli ikäänkuin yllätys, mutta nyt, nyt olen sen tehnyt!" Tyttö antoi otsansa levätä pojan suuta vasten, joka liukui pitkin hänen kasvojaan, kunnes löysi hänen huulensa. Kumpaa sydäntä tämä ensimmäinen, todellinen — ihmeellinen, omituinen, vielä miltei viaton rakkaudensuudelma — hämmensi syvemmin?
"Tule suuren omenapuun alle illalla, kun muut ovat menneet levolle! — lupaathan, Megan?"
Tyttö kuiskasi: "Lupaan."
Samassa Ashurst pelästyen tytön kalpeita kasvoja, pelästyen kaikkea, hellitti otteensa ja laskeutui kiireesti alakertaan. Nyt hän oli sen tehnyt! Vastaanottanut tytön rakkauden ja tunnustanut omansa. Hän meni ulos ilman kirjaa, kuten äskenkin, istuutui vihreään puutarhatuoliinsa ja jäi tuijottamaan eteensä tyhjyyteen, tuntien voitonriemua ja samalla tunnonvaivoja, jolla välin hänen edessään ja hänen selkänsä takana tehtiin maatilan jokapäiväisiä töitä tavalliseen tapaan. Hän ei itse tiennyt, kuinka kauan oli istunut tuollaisessa omituisessa tyhjyydentilassa, kun huomasi Joen seisovan takanaan hiukan oikealla. Nuorukainen oli ilmeisestikin tullut kovasta työstä pellolta ja seisoi nyt tuossa, nojaten vuoroin toiseen, vuoroin toiseen jalkaansa ja syvään hengittäen. Hänen kasvonsa olivat punaiset kuin auringonlasku ja käsivartensa käärittyjen, sinisten paidanhihojen alapuolella karvaiset ja värikkäät kuin kypsät persikat. Hänen punaiset huulensa olivat avoinna, ja siniset silmät, joiden ripset olivat harmaan keltaiset, tuijottivat hellittämättä Ashurstiin, kunnes tämä sanoi pilkallisella äänellä:
"No, Joe? Voinko jotenkin olla avuksi?"
"Kyllä."
"Miten siis?"
"Voitte lähteä täältä tiehenne! Emme tarvitse teitä."
Ashurstin kasvot, jotka eivät koskaan olleet erikoisen nöyrät, saivat kaikkein ylpeimmän ilmeensä.
"Olette sangen ystävällinen, mutta minusta on parempi, että toiset teikäläiset itse puhuvat puolestaan."
Nuorukainen tuli pari askelta lähemmäksi, ja hänen rehellisen hikensä haju kiusasi Ashurstin nenää.
"Miksi yhä viivytte täällä?"
"Siksi, että se huvittaa minua."
"Tokkohan sitten huvittaa, kun minä isken kallonne murskaksi!"
"Todellakin? Milloin aiotte yrittää?"
Joe vastasi vain raskaasti huohottaen, mutta hänen silmissään oli ilme kuin nuorella, kiukustuneella sonnilla. Hänen kasvonsa vääntyivät rumaan irvistykseen.
"Megan ei välitä teistä!"
Mustasukkaisuuden, vihan ja halveksimisen puuska tuota kömpelöä, läähättävää moukkaa kohtaan sai Ashurstin valtoihinsa, hänen itsehillintänsä petti. Hän kavahti pystyyn ja sysäsi tuolin syrjään.
"Piru teidät periköön!"
Juuri lausuttuaan nuo yksinkertaiset sanat hän näki Meganin oviaukossa pieni ruskea koiranpentu sylissä. Tyttö riensi häntä kohden:
"Sillä on siniset silmät!"
Joe kääntyi selin. Hänen niskansa hohti purppuranpunaisena.
Ashurst laski sormensa tytön sylissä makaavan pikku pennun kuonolle. Kuinka hyvä sillä tuntuikaan olevan siinä painautuneena tytön ruumista vasten!
"Se jo pitää teistä. Niin, Megan, kaikki pitävät teistä!"
"Mitä Joe sanoi teille?"
"Käski minua lähtemään tieheni, koska ette enää tahdo pitää minua täällä."
Tyttö polki jalkaa ja katsoi sitten Ashurstia suoraan kasvoihin. Tuo ihaileva katse pani pojan hermot värisemään, ikäänkuin hän olisi nähnyt hyönteisen polttavan siipiään.
"Illalla siis", virkkoi Ashurst, "älkää unohtako!"
"En."
Ja painaen kasvonsa pennun lihavaa, ruskeaa pientä ruumista vasten tyttö lähti takaisin taloon.
Ashurst asteli kujatiellä. Niityn veräjälle saapuessaan hän tapasi ontuvan miehen lehmineen.
"Kaunis päivä, Jim."
"Niin on, kyllä nyt heinä kasvaa. Tänä vuonna ovat saarnet myöhäisempiä kuin tammet. Kun tammi ehtii lehteen ennen kuin saarnit —"
Ashurst keskeytti hänet huolettomasti:
"Missä olitte silloin, kun näitte mustalaiskummituksen?"
"Luulen melkein, että seisoin tuon suuren omenapuun siimeksessä."
"Ja uskotte, että se todella oli tuolla?"
Ontuva mies vastasi varovasti:
"Tahtoisinpa väittää, että siltä näytti. Niin ainakin minusta tuntui."
"Mitä siitä ajattelette?"
Mies hiljensi ääntään:
"Sanotaan, että vanha isäntä, herra Narracombe, oli mustalaissukua. Niin ainakin kerrotaan. Ja ne ovat kumman kiivaita pitämään kiinni omastaan, niinkuin tiedätte. Ehkäpä ne tiesivät edeltäpäin, mitä täällä tapahtuu, ja lähettivät sen miehen häntä hakemaan. Niin ainakin minä olen sen asian tuuminut."
"Minkä näköinen tuo mustalaiskummitus oli?"
"Sillä oli naama kokonaan karvojen peitossa ja se käveli näin, ikäänkuin olisi ontunut. Sanotaan, ettei muka kummituksia ole olemassa, mutta näin kerran pimeänä yönä koiran karvojen nousevan pystyyn, vaikk'en itse voinut huomata mitään."
"Oliko silloin kuutamo?"
"Oli, melkein täysikuu, mutta se oli vast'ikään noussut taivaanrannan yläpuolelle. Paistoi puunrunkojen välitse."
"Ja arvelette, että kummitus tietää onnettomuutta, vai miten?"
Ontuva mies työnsi hatun takaraivolle ja hänen ylöspäinkääntyneet silmänsä katsoivat Ashurstiin vakavammin kuin konsanaan.
"Sitä en osaa sanoa, mutta kun kaikki ovat niin levottomia, ikäänkuin… Taitaapa olla sellaisia asioita, joita me emme käsitä, se on varma se. Toiset näkevät aina kaikenlaista kummallista, toiset eivät näe milloinkaan mitään. Katsokaahan tuota meidän Joe-poikaa! Pistipä hänen nenänsä alle mitä hyvänsä, ei hän sitä huomaa, eivätkä nuo toisetkaan pojat, ovat sellaisia suupaltteja vekaroita. Mutta viekääpä meidän Meganimme sellaiseen paikkaan, niissä on jotakin nähtävää, niin hänpä näkee, enemmänkin kuin muut, jollen ihan pahasti erehdy."
"Johtuu kai siitä, että hän on tunteellinen."
"Mitä tarkoitatte?"
"Tarkoitan, että hän tuntee kaiken hyvin herkästi."
"Niin tottakin, hän on hyvin helläsydäminen."
Ashurst, joka tunsi punastuvansa, ojensi miehelle tupakkakukkaronsa.
"Pistäkää piippuun, Jim!"
"Kiitoksia, herra. — Minun mielestäni ei sellaisia tyttöjä ole kuin tuskin yksi sadasta."
"Sen kyllä uskon", sanoi Ashurst, veti tupakkakukkaronsa kokoon ja lähti jatkamaan matkaansa.
"Helläsydäminen!" Niin, ja mitähänoli tekemäisillään? Mitkä olivat hänen tarkoituksensa — kuten sanontatapa kuuluu — tuohon helläsydämiseen tyttöön nähden? Tämä ajatus vaivasi häntä hänen kävellessään poikki kedon, jossa voikukat hohtivat keltaisina, punaisia vasikoita kävi laitumella ja jonka yllä pääskyset sujahtivat korkeudessa. Niin, tammi oli ehtinyt ennen saarnea ja oli jo keltaisenruskea… Joka puu oli omassa erikoisessa kehityskaudessaan ja häipyvässä vaiheessaan. Käki kukkui, tuhannet pikkulinnut lauloivat, pikku puro kimmelsi ja välkkyi. Antiikin ihmiset puhuivat kultaisesta aikakaudesta, Hesperian puistoista!… Ampiaiskuningatar istuutui hänen hihalleen. Jokainen tapettu ampiaiskuningatar merkitsi kahtatuhatta ampiaista vähemmän rosvoamassa hedelmiä, jotka kehittyivät puutarhan omenankukista. Mutta kuinka mies, jonka sydän oli tulvillaan rakkautta, saattaisi tappaa maan matoakaan sellaisena päivänä kuin tämä? — Ashurst meni kedolle, jossa oli nuori sonni laitumella. Ashurstin mielestä se oli Joen näköinen. Mutta mullikka ei kiinnittänyt vieraaseen lainkaan huomiota. Kenties sekin oli hiukan kuin päästään pyörällä linnunlaulusta ja laidunmaan kultaisesta loistosta. Ashurst sai mennä rauhassa niityn poikki jokitöyräälle, mistä puroon pisti terävä kallionkieleke. Sen kohdalla oli maa sinikellojen peitossa, ja kymmenkunta metsäpuuta rehoitti siellä täydessä kukassa. Ashurst heittäytyi pitkäkseen nurmelle. Voikukkien ja tammien kultaisen loiston jälkeen vaikutti tämä ilmava kauneus kallionkielekkeen suojassa häneen kuin ihme. Luonnossa ei mikään ollut samanlaista, paitsi virtaavan veden solina ja käkien kukunta. Hän makasi siinä kauan tarkastellen, kuinka auringonkehrä hitaasti liikkui, kunnes metsäomenapuut loivat varjonsa sinikellojen ylle. Muutamat kimalaiset olivat hänen ainoana seuranaan. Hän tunsi päätään huimaavan ajatellessaan aamuista suudelmaa ja kohtaamista omenapuun alla. Sellaisella paikalla kuin tämä oli varmaankin fauneja ja metsänneitoja. Nymfit, jotka olivat valkoisia kuin metsäomenapuun kukat, piileskelivät noiden puiden takana. Faunit, ruskeat kuin kuivat kämmekkäät, vaanivat näitä höristäen suippopäisiä korviaan.
Käki kukkui vielä hänen herätessään. Kuului veden solinaa, mutta aurinko oli hävinnyt kallion taa, rinne oli varjossa, ja muutamia kaniineja oli kömpinyt koloistaan ruokailemaan. "Tänä iltana!" ajatteli hän. Kuin pehmeän, näkymättömän käden kohottamana kaikki nousi maasta ja kehittyi, samoin olivat hänenkin sydämensä ja aistinsa kehittyneet. Hän nousi ja taittoi metsäomenapuusta pienen oksan. Umput muistuttivat Megania — ne olivat sirosti muovautuneet kuin simpukankuoret, ruusunpunaisia, luonnonraikkaita ja liikuttavia. Hän pisti oksan napinreikään. Ja hänen rinnassaan kuohuvan kevään hurma purkautui riemukkaaksi huokaukseksi. Mutta kaniinit puittivat tiehensä.