Kello oli sinä iltana lähes kaksitoista, kun Ashurst laski käsistään "Odysseiansa" (taskukokoa), jota oli puolen tunnin ajan pidellyt käsissään sitä kuitenkaan lukematta, ja hiipi pihamaan poikki hedelmäpuutarhaan. Kuu oli vast'ikään kullanhohteisena noussut kukkulan yläpuolelle ja kurkisti kuin loistava, valvova henki saarnen puolipaljaiden oksien lomasta. Omenapuiden varjossa oli vielä pimeää; Ashurst pysähtyi tutkimaan, mihin suuntaan hänen oli kuljettava, ja tunnusteli maata jalallaan. Aivan hänen takanaan liikahti tumma röykkiö kumeasti röhkien: kolme suurta sikaa paneutui takaisin vierekkäin pitkäkseen muurin vierustalle. Ashurst kuunteli. Oli aivan tyyni, mutta joen hiljainen, iloinen solina kuului paljon voimakkaammin kuin päivällä. Jokin yölintu — hän ei tuntenut sitä — piipitti yksitoikkoisesti. Kaukana kuului ruisrääkkä ääntelevän. Yksinäinen pöllö huusi. Ashurst astui pari askelta eteenpäin ja pysähtyi taaskin tuntien päänsä ympärillä sumuista valkeutta. Tummissa, liikkumattomissa puissa oli lukematon määrä umppuja ja kukkia pehmeinä ja epämääräisinä vironnut elämään hiipimässä kuunvalossa. Ashurstilla oli omituinen tunne, että hänellä oli seuraa, ikäänkuin miljoonittain valkoisia perhosia tai henkiä olisi asettunut tumman taivaan ja vielä tummemman maan väliin aukoen ja sulkien siipiään hänen silmiensä korkeudella. Hetken huumaavassa, hiljaisessa, tuoksuttomassa kauneudessa hän melkein unohti, miksi oli tullut puutarhaan. Se värisevä loisto, johon päivä oli pukenut luonnon, ei ollut hävinnyt yön tullen, oli vain saanut tämän uuden muodon. Hän käveli eteenpäin runkojen ja oksien lomitse, joita verhosi tuo elävä valkeus, ja pääsi vihdoin ison omenapuun juurelle. Hän ei voinut erehtyä siitä edes pimeässä, sillä se oli muita lähes toista vertaa korkeampi ja laajempi ja ojenteli oksiaan kauas kedolle ja purolle päin. Sen tiheiden oksien alla hän pysähtyi uudelleen kuuntelemaan. Kuului taaskin samat äänet kuin äsken — myöskin unisten sikojen heikkoa röhkinää. Hän laski kätensä paksulle, melkein lämpimälle puunrungolle, jonka karhea, sammaleinen pinta tuoksahti heikosti turpeelle hänen sitä koskettaessa. Tuleekohan tyttö — niin, mahtaakohan hän tulla? Ja seistessään värisevien, kuunvalossa aavemaisina, kuin lumottuina kohoavien puiden keskellä hän alkoi epäillä kaikkea. Kaikki oli täällä kuin yliluonnollista, sopimatonta maisille rakastaville. Tämä seutu sopi vain jumalille ja jumalattarille, fauneille ja nymfeille — ei hänelle ja nuorelle maalaistytölle. Eiköhän hän melkein tuntisi mielenhuojennusta, jos tyttö jäisi tulematta. Mutta kaiken aikaa hän kuulosteli. Tuntematon lintu piipitti ja kuului solinaa pikku purosta, jonka pinnalle kuu loi katseitaan puun oksaverkon takaa. Hänen silmiensä korkeudella näyttivät omenankukat käyvän joka hetki yhä elävämmiksi, tuntuivat salaperäisessä valkeassa kauneudessaan yhä enemmän ikäänkuin muuttuvan osaksi hänen omaa jännittynyttä odotustaan. Hän katkaisi pienoisen oksan — kolme kukkaa. Pyhyydenloukkausta poimia hedelmäpuiden kukkasia — pehmeitä, pyhiä nuoria kukkasia — ja heittää ne pois. Samassa hän kuuli veräjän narahtavan; siat liikahtivat taaskin rohkaisten; ja nojautuen puunrunkoon Ashurst painoi kätensä sen sammaliseen kupeeseen pidättäen hengitystään. Tuntui kuin tyttö olisi ollut henki, joka leijui puiden lomitse — niin äänettömästi hän liikkui. Samassa Ashurst näki hänet aivan lähellään — näki hänen tumman hahmonsa ikäänkuin osana pienestä puusta, hänen valkoiset kasvonsa kuin osana sen kukkasista. Tyttö oli aivan ääneti ja katsoi häntä kohti. Ashurst kuiskasi: "Megan!" ja ojensi kätensä. Tyttö syöksähti eteenpäin, suoraan hänen rintaansa vasten. Kun tytön sydämen sykintä tuntui nuorukaisen omaa vasten, Ashurst tunsi ritarillisuuden tunteiden ja intohimon voimakkaina liikkuvan povessaan. Koska tyttö ei ollut hänen säätyään, vaan noin yksinkertainen ja nuori ja ajattelematon, noin voimakas rakkaudessaan ja avuton, niin miten Ashurst olisi voinut muuta kuin esiintyä hänen suojelijanaan pimeydessä! Mutta koska tyttö oli kuin itse luontoa ja kauneutta, kuin osa tästä kevätyöstä samalla tavoin kuin kukkaset, niin kuinka hän, Ashurst, saattoi olla ottamatta kaikkea, minkä tyttö tahtoi hänelle antaa — kuinka hän saattoi olla päästämättä kevättä puhkeamaan täyteen kukoistukseen tytön ja omassa sydämessään! Ja näiden kahden ristiriitaisen tunteen raatelemana hän painoi tytön lujasti rintaansa vasten ja suuteli hänen hiuksiaan. Kuinka kauan he siinä seisoivat sanaakaan vaihtamatta, sitä hän ei tiennyt. Puro solisi entiseen tapaansa, pöllöt huutelivat, kuu kiipesi yhä korkeammalle ja muuttui samalla valkoisemmaksi. Heidän ympärillään ja yläpuolellaan kävivät kukat yhä loistavammaksi elävässä kauneudessaan. Heidän huulensa olivat löytäneet toisensa, ja he olivat vaiti. Jos he olisivat puhuneet, olisi kaikki samassa hetkessä muuttunut epätodelliseksi. Keväällä ei ole sanoja, vain solinaa ja kuiskauksia. Keväällä on paljon enemmän kuin sanoja puhkeavissa kukkasissaan ja lehdissään, purojen solinassa, valoisassa, uupumattomassa etsinnässään. Ja toisinaan kevät muuttuu eläväksi ja kietoo jonkin salaperäisen olennon tavoin käsivartensa rakastavien ympärille koskettaen heitä taikasauvallaan, niin että he seisten huulet huulia vasten unohtavat kaiken muun paitsi suudelman. Kun tytön sydän sykki Ashurstin sydäntä ja huulet värjyivät hänen huuliaan vasten, ei nuorukainen tuntenut muuta kuin sekoittumatonta onnentunnetta — kohtalo oli määrännyt tytön häntä varten, rakkaus ei antanut pettää itseään. Mutta kun heidän huulensa erkanivat ja he hengähtivät, alkoi ristiriita samassa. Intohimo oli nyt voimakkaampi, ja nuorukainen huokasi:
"Ah, Megan, miksi tulitkaan?"
Tyttö katsoi häneen onnettomana, hämillään.
"Tehän pyysitte minua tulemaan, herra."
"Älä sano minua herraksi, kaunis rakastettuni."
"Miksi sitten sanon teitä?"
"Sano Frankiksi."
"En voi. Voi, en mitenkään!"
"Mutta rakastathan minua, vai mitä!"
"En voi olla rakastamatta teitä. Tahdon aina olla teidän luonanne — siinä kaikki."
"Kaikki?"
Niin hiljaa, että nuorukainen tuskin sitä kuuli, tyttö kuiskasi:
"Kuolen, jollen saa olla teidän luonanne!"
Ashurst veti syvään henkeä.
"Tule siis ja jää luokseni!"
"Ah!"
Tytön huudahdukseen sisältyvästä tunteen hurmiosta kuin juopuen Ashurst jatkoi kuiskaten:
"Lähdetään Lontooseen. Tahdon näyttää sinulle maailmaa! Ja minä pidän huolen sinusta, Megan, sen lupaan! Enkä ole milloinkaan sinulle kova."
"Tahdon vain olla teidän kanssanne — en mitään muuta" Poika silitti tytön hiuksia ja kuiski edelleen: "Huomenna lähden Torquayhin hankkimaan rahaa ja sinulle joitakin pukuja, jotka eivät herätä huomiota, ja sitten karkaamme. Ja kun tulemme Lontooseen, ehkä piankin, menemme naimisiin, jos rakastat minua kylliksi."
Ashurst tunsi tytön hiusten värisevän hänen pudistaessaan päätään. "Voi ei, en voi! Tahdon vain olla teidän luonanne." Oman ritarillisuutensa huumaamana Ashurst jatkoi kuiskaten:
"En ole kyllin hyvä sinulle! Sano, Megan, milloin aloit rakastaa minua?"
"Kun näin teidät tiellä ja te katsoitte minuun. Jo ensi iltana rakastuin teihin. Mutta en koskaan uskonut, että te välittäisitte minusta."
Tyttö laskeutui äkkiä polvilleen ja koetti suudella nuorukaisen jalkoja.
Kauhun väristys puistatti Ashurstin ruumista. Hän pakotti tytön nousemaan maasta ja piteli hänestä kiinni. Hän oli liian kiihtynyt voidakseen puhua.
Tyttö kuiskasi:
"Miksi ette sallinut minun tehdä niin?"
"Minun on suudeltava sinun jalkojasi!"
Meganin hymy toi kyynelet Ashurstin silmiin. Tytön kuutamon valaisemilla kasvoilla, jotka olivat niin lähellä nuorukaista, hänen avointen huultensa heikossa punassa oli omenankukkien eloisaa ja samalla ylimaallista kauneutta.
Samassa hänen silmänsä äkkiä aukenivat selkoselälleen, ja hän tuijotti tuskallisesti jonnekin nuorukaisen ohi. Hän riistäytyi Ashurstin syleilystä ja kuiskasi:
"Katsokaa!"
Ashurst ei nähnyt mitään muuta kuin kiiltävän vedenkalvon, heikosti kullanhohteiset keltakiulukat, hohtavat pyökit ja kauempana kuun valaiseman kummun laajan pinnan. Takanaan hän kuuli tytön jäätävää kauhua ilmaisevan kuiskauksen: "Mustalaiskummitus."
"Missä?"
"Tuolla — kiven luona — puiden alla!"
Kiihdyksissään Ashurst harppasi puron yli ja juoksi pyökkipuuryhmää kohti. Kuutamon taikaleikkiä! Ei mitään näkyvissä. Hän juoksi edestakaisin kivilohkareiden ja orapihlajain välitse, itsekseen puhellen ja sadatellen, mielettömän pelästyksen vallassa, kompastuen ja haparoiden. Joutavia! Tyhmyyksiä! Ja hän palasi omenapuun juurelle. Mutta tyttö oli poissa. Poika kuuli kahinaa, veräjän narahtavan, sikojen äännähtävän. Tytön asemesta vain vanha omenapuu! Hän kietoi käsivartensa sen ympäri — äsken hän oli syleillyt tytön pehmeää ruumista! Karhea sammal poskea vasten — äsken siihen nojasi tytön pehmeä poski! Vain metsän tuoksu oli sama. Ja hänen päänsä päällä ja ympärillään näyttivät kukat hehkuvan ja hengittävän elävämpinä ja kirkkaampina kuin milloinkaan ennen.
Ashurst poistui junasta Torquayn asemalla ja harhaili kaupungin katuja, sillä hän ei tuntenut tätä Englannin kylpypaikkojen kuningatarta. Hän ei tavallisesti juuri huomannutkaan, miten oli pukeutunut, ja niinpä hän nytkin vaelteli huoletonna yllään karkea Norfolk-nuttu, jalassa tomuiset saappaat ja päässä kuhmuinen hattu, huomaamatta lainkaan, että ihmiset katsoivat häneen jotenkin pitkään. Hän etsi käyttämänsä lontoolaisen pankin haarakonttoria, ja kun hän oli sen löytänyt, hänen mielitekonsa toteuttamisen tielle nousi samalla ensimmäinen este. Tunsiko hän ketään Torquayssa? tiedusteltiin häneltä. Ei, hän ei tuntenut ketään. Siinä tapauksessa hänen oli ensin lähetettävä sähkösanoma pankin Lontoon konttoriin — kun vastaus oli tullut, häntä palveltaisiin kernaasti. Tämä tuulahdus epäluuloisesta käytännön maailmasta himmensi hiukan hänen unelmiensa loistoa. Mutta hän lähetti sähkösanoman.
Melkein postitaloa vastapäätä hän huomasi naisten vaatetusliikkeen, ja hän tarkasteli näyteikkunaa mielessä outo tunne. Huolenpito maalaisrakkautensa pukimista pyrki sentään hieman panemaan pään pyörälle! Hän astui liikkeeseen. Häntä vastaan tuli nuori nainen, jonka siniset silmät näyttivät hiukan hämmästyneiltä. Ashurst katsoi häneen sanaakaan sanomatta.
"Mitä saa luvan olla!"
"Haluaisin puvun nuorelle naiselle."
Myyjätär hymyili. Ashurst rypisti otsaansa — hänen toivomuksensa omituisuus yllätti hänet itsensä äkillisellä voimalla.
Myyjätär lisäsi nopeasti:
"Mitä tyyliä haluatte. Jotakin uudenaikaista?"
"Ei. Yksinkertaista."
"Minkälainen vartalo sillä nuorella naisella on?"
"En tiedä. Noin pari tuumaa teitä lyhyempi, luulisin."
"Voitteko sanoa hänen vyötärönsä mitan?"
Meganin vyötärö!
"Hm — tavallinen."
"Hyvä."
Sen aikaa kuin myyjätär oli poissa Ashurst tarkasteli ikkunaan näytteiksi asetettuja malleja, ja äkkiä hänestä alkoi tuntua uskomattomalta, että Megan, hänen Meganinsa, koskaan voisi olla pukeutuneena muulla tavoin kuin karkea villahame ja pusero yllä, päässä pyöreä lakki, sellaisena, jollaisena hän oli tottunut tytön näkemään. Nuori myyjätär palasi takaisin käsivarrellaan useita pukuja, ja Ashurst tarkasteli häntä hänen pitäessä pukua toisensa jälkeen uudenaikaista vartaloaan vasten. Pukujen joukossa oli yksi, jonka väri miellytti Ashurstia. Se oli kyyhkynharmaa, mutta hän ei voinut kuvitella Megania siihen pukeutuneena. Myyjätär meni noutamaan lisää pukuja. Mutta Ashurstin oli vallannut lamauttava tunne. Miten suoriutua valinnassa? Sitä paitsi tyttö tarvitsi hatun, kenkiä ja hansikkaita. Entäpä jos kaikki nuo laitokset vain tekisivät hänet arkipäiväisen näköiseksi, niinkuin sunnuntaipukimet aina maalaisväen? Miksi ei Megan voinut lähteä sellaisena kuin hän oli? Niin, mutta hän ei saanut olla millään tavoin silmäänpistävä. Tämä oli vakava naisenryöstö. Ja Ashurst katsoi myyjätärtä ja ajatteli mielessään: "Mahtaakohan tuo arvata, mistä on kysymys, ja pitää minua lurjuksena?"
"Tahdotteko olla hyvä ja panna tuon harmaan puvun erilleen minun laskuuni", virkkoi Ashurst vihdoin epätoivoissaan. "En voi nyt päättää. Tulen iltapäivällä takaisin."
Nainen huokasi.
"Kyllä, mielelläni. Se on hyvin aistikas puku. En usko teidän löytävän paremmin tarkoitukseenne sopivaa."
"Sen uskon itsekin", mutisi Ashurst ja lähti kaupasta.
Päästyään taas rauhaan maailman epäluuloiselta käytännöllisyydeltä hän veti syvään henkeä ja palasi unelmiinsa. Mielikuvituksessaan hän näki kauniin, luottavaisen olennon, joka aikoi liittää elämänsä hänen elämäänsä. Hän näki itsensä ja tytön hiipimässä pois talosta yön aikaan, kulkemassa nummen poikki kuutamossa, hän käsivarsi tytön vyötäisillä ja tämän uusi puku toisella käsivarrella, kunnes tyttö jossakin syrjäisessä viidakossa aamuhämärissä vaihtaa vanhan pukunsa uuteen; hän näki varhaisen junan joltakin kaukaiselta asemalta vievän heidät kuherrusmatkalle sekä vihdoin Lontoon nielevän heidät ja rakkaudenunelmien muuttuvan todellisuudeksi.
"Frank Ashurst! Enpä ole nähnyt sinua Rugbyn jälkeen! Hei, vanha veitikka."
Ashurstin rypistyneet silmäkulmat silisivät. Kasvot, jotka olivat ilmestyneet aivan lähelle hänen omiaan, olivat sinisilmäiset ja auringon paahtamat, tuollaiset kasvot, joissa sisäinen ja ulkoinen auringonvalo yhtyy yhteiseksi loisteeksi. Ja hän vastasi:
"Phil Halliday, Jupiterin nimessä!"
"Mitä sinä täällä…?"
"Enpä oikein mitään! Olen katsellut vähän ympärilleni ja olen myös hankkimassa rahaa. Asun tuolla nummella."
"Missä syöt lounasta? Tule meidän kanssamme, minulla on pikkusisareni mukanani. Heissä on ollut tuhkarokko."
Ystävänsä käsipuolessa Ashurst käveli eteenpäin, kukkulan rinnettä ylös, toista alas, kaupungin ulkopuolelle. Halliday, jonka ääni oli yhtä täynnä elämäniloa kuin kasvot aurinkoa, selitteli, "kuinka ainoa, mikä mihinkään kelpasi tässä kurjassa loukossa, oli uinti ja soutu", ja siihen tapaan, kunnes saavuttiin puoliympyrään rakennetun talorykelmän kohdalle, kappaleen matkaa merenrannasta. He menivät keskimmäiseen taloon, hotelliin.
"Tule huoneeseeni peseytymään. Lounas on heti valmis."
Ashurst tarkasteli kasvojaan kuvastimesta. Muistaen maalaistalossa olevan makuuhuoneensa ja parin viime viikon ajan noudattamansa kampa- ja yksi-liikapaita-järjestelmänsä hänestä näytti tämä huone, joka oli tulvillaan vaatteita ja harjoja, oikealta Capualta. Ja hän ajatteli: "Ihmeellistä; sitä ei voi oikein käsittää!" Mutta mitä ei voinut oikein käsittää, sitä hän ei itsekään täysin tiennyt.
Kun hän seurasi Hallidayta lounaalle ruokasaliin, kääntyivät kolmet hyvin vaaleat ja sinisilmäiset kasvot äkkiä häntä kohti Hallidayn lausuessa:
"Tässä on Frank Ashurst — nuoret sisareni."
Tytöistä olikin kaksi aivan nuorta, kymmenen, yhdentoista korvilla. Kolmas oli ehkä seitsentoistavuotias, pitkä ja myöskin vaaleatukkainen, posket olivat valkoisenpunaiset, heikosti auringonpaahtamat, hiuksia tummemmat kulmakarvat kaartuivat ylöspäin nenän juuresta. Kaikkien kolmen äänet muistuttivat Hallidayn kirkasta, iloista ääntä. Kaikki kolme nousivat, ojentautuivat suoriksi, puristivat tulijan kättä nopein tempauksin, katsoivat tutkivasti Ashurstiin ja taas poispäin ja alkoivat puhua siitä, mitä aikoivat tehdä iltapäivällä. Diana palvelevien nymfien keskellä! Maalaiskokemusten jälkeen tuntui tuo kirkas, huoleton, vilkas puhelu, viileä, puhdas, vaivaton hienostus ensin vieraalta ja sitten taas niin luonnolliselta, että kaikki se, minkä piiristä Ashurst vasta oli tullut, muuttui äkkiä oudon kaukaiseksi. Nuorempien tyttöjen nimet tuntuivat olevan Sabina ja Freda — vanhimman oli Stella.
Se tytöistä, jota sanottiin Sabinaksi, kääntyi Ashurstin puoleen ja sanoi:
"Tiedättekö mitä, tuletteko pyydystämään äyriäisiä meidän kanssamme? —Se on hirveän hauskaa."
Hämmästyneenä tytön odottamattomasta tuttavallisuudesta Ashurst mutisi:
"Pelkäänpä, että minun täytyy palata takaisin iltapäivällä."
"Kuinka ikävää!"
"Ettekö voi siirtää lähtöänne tuonnemmaksi?"
Ashurst kääntyi Stellaan päin, joka oli puhunut viimeksi, ja pudisti hymyillen päätään. Kuinka kaunis tuo tyttö olikaan. Sabina sanoi valittavalla äänellä:
"Teidän täytyy jäädä."
Sen jälkeen keskustelu liukui luoliin ja uimiseen.
"Jaksatteko uida pitkälti?"
"Parisen mailia."
"Niinkö!"
"Todellakin?"
"Kuinka hauskaa!"
Kolme sinistä silmäparia, jotka suuntautuivat Ashurstiin, saattoivat hänet tietoiseksi hänen uudesta merkityksestään. Tuo tunne oli varsin miellyttävä. Halliday sanoi:
"Tiedätkö mitä! Sinun täytyy kerta kaikkiaan jäädä tänne uimaan merivedessä. Parasta, että jäät tänne yöksi."
"Niin! tehkää niin!"
Mutta Ashurst hymyili taaskin pudistaen päätään. Sitten hän sai kokea, miten hänen ruumiilliset kykynsä joutuivat tutkistelun alaisiksi. Hän oli soutanut koulunsa veneessä, kuulunut koulunsa jalkapallojoukkueeseen, voittanut koulunsa kilparatsastuksen — hän nousi pöydästä kerrassaan eräänlaisena sankarina! Pikkutytöt vaativat, että hänen oli tultava katsomaan "heidän" luolaansa, ja he pysähtyivät menemään hatsattaen kuin harakat ja kuljettaen Ashurstia keskellään, Stellan ja heidän veljensä seuratessa kappaleen matkan päässä. Luolassa, joka oli pimeä ja kostea kuten kaikki luolat, oli erikoisena vetovoimana pieni lätäkkö, missä mahdollisesti oli erinäisiä pikkueläimiä pyydysteltäväksi ja pulloihin pantavaksi. Sabina ja Freda, joilla ei ollut sukkia siroissa jaloissaan, kehoittivat Ashurstia tulemaan mukaan lätäkköön auttamaan heitä veden siivilöinnissä. Pian hänkin oli riisunut kenkänsä ja sukkansa. Aika kuluu nopeasti, kun miehellä on kauneudenaistia, lätäkössä polskuttaa kaksi sievää lasta ja rannalla seisoo nuori Diana, joka ihastuneena ottaa vastaan kaiken mahdollisen saaliin. Ashurstilla ei koskaan ollut selvää käsitystä ajan kulusta. Hän säikähti, kun silmätessään kelloonsa huomasi sen jo olevan yli kolmen. Maksuosoitusta ei siis voinut enää tänään lunastaa — pankki suljettiin ennen kuin hän ehti sinne. Havaitessaan hänen kasvonilmeensä pikkutytöt huudahtivat äkkiä: "Hurraa! Nyt teidän täytyy jäädä tänne!" Ashurst ei vastannut. Hän näki ajatuksissaan Meganin kasvot, kuinka hän aamiaisen aikaan oli kuiskannut tälle: "Lähden, rakas, Torquayhin, hankkimaan kaikkea, mitä tarvitsemme; tulen takaisin illalla. Jos ilma on kaunis, voimme lähteä jo ensi yönä. Ole valmis!" Ashurst muisti, kuinka tyttö vapisi kuullessaan hänen sanansa. Mitä Megan ajattelisikaan? Ashurst koetti hillitä itseänsä huomatessaan äkkiä, että tuo toinen tyttö, solakka, vaalea "Diana" tyynesti tarkasteli häntä lammikon rannalta kysyvin sinisin silmin, jotka katsoivat hiukan vinojen kulmakarvojen alta. Jospa hänen seuralaisensa tietäisivät, mitä hän oli suunnitellut ensi yöksi —! Hän olisi varmaan saanut kuulla pienen tuomitsevan huudahduksen ja ollut pian yksin luolassa. Ja omituisen suuttumuksen, ikävän ja häpeän sekaisen tunteen vallassa hän pisti kellon takaisin taskuunsa ja sanoa tokaisi:
"Niin, olen myöhästynyt tältä päivältä."
"Hurraa! Nyt voitte tulla uimaan meidän kanssamme."
Oli mahdotonta pysyä täysin tunteettomana nähdessään noiden sievien lasten tyytyväisyyden ja Stellan huulien hymyn ja kuullessaan Hallidayn sanat: "Mainiota, vanha veikko! Voin lainata sinulle kaikki, mitä tarvitset yöksi." Mutta kaipauksen ja syyllisyyden tunne kouristi sydäntä, ja Ashurst sanoi alakuloisesti:
"Minun täytyy sähköttää."
Kun lätäkön vetovoima ei enää tehonnut, lähdettiin takaisin hotelliin. Ashurst lähetti sähkösanoman, osoittaen sen rouva Narracombelle: "Pyydän anteeksi, jään tänne yöksi takaisin huomenna." Varmaankin Megan ymmärtää, että hänellä on ollut paljon puuhaa; ja hänen sydämensä tuntui käyvän keveämmäksi. Oli ihanan kaunis, lämmin iltapäivä, meri lepäsi tyynenä ja sinisenä, ja uiminen oli Ashurstin suuri intohimo. Kauniiden lasten ystävällisyys mairitteli. Oli ilo katsoa heitä, Stellaa ja Hallidayn ruskeiksi päivettyneitä kasvoja. Kaikki tuntui hieman epätodelliselta, mutta samalla täysin luonnolliselta — tämä oli kuin viimeinen välähdys siitä maailmasta, johon hän oli kuulunut ennen Meganin-seikkailuaan! Hän sai lainaksi uimapuvun, ja sitten lähdettiin liikkeelle. Halliday ja Ashurst riisuutuivat toisen, tytöt toisen kallion takana. Ashurst oli ensimmäisenä vedessä ja heittäytyi rohkeasti uimasilleen, niin vastatakseen kuvaa, jonka oli antanut itsestään. Kääntyessään katsomaan taakseen hän näki Hallidayn uivan pitkin rantaa ja tyttöjen hyppivän ja sukeltavan ja ratsastavan pienten aaltojen harjalla; hän oli ennen aina halveksinut tuollaista, nyt se oli hänestä kaunista ja järkevää, koska hän siten saattoi esiintyä ainoana syvänveden kalana koko joukossa. Mutta tullessaan lähemmäksi hän hieman epäröi; mahtavatko he sallia hänen, vieraan, liittyä heidän polskuttavaan joukkoonsa; häntä itseään ujostutti lähetessään solakkaa nymfiä. Mutta Sabina huusi, että hänen piti tulla opettamaan häntä pysymään vedenpinnalla, ja molemmat pikkutytöt antoivat hänelle niin paljon askartelun aihetta, ettei hän ehtinyt edes huomata, mitä Stella ajatteli hänen läheisyydestään, kun hän äkkiä kuuli tämän kauhistuneen huudon. Stella seisoi vyötäisiä myöten vedessä hiukan etukumarassa, hänen kaunis, valkoinen käsivartensa osoitti merelle, hänen märät kasvonsa olivat auringossa rypistyneet ja ilmaisivat pelästystä.
"Katsokaa Philiä! Mikä häntä vaivaa? Katsokaa!"
Ashurst huomasi oitis, että jotakin oli hullusti. Phil polskutti ja reuhtoi syvässä vedessä, ehkä sadan yardin päässä heistä; äkkiä hän huudahti, heilahdutti käsivartensa ylöspäin ja alkoi vajota. Ashurst näki Stellan syöksyvän hukkuvaa kohti, mutta huudahtaen: "Palatkaa takaisin, Stella, palatkaa takaisin!" hän lähti itse uimaan Philiä kohti. Hän ei ollut milloinkaan uinut niin nopeasti ja saapui Hallidayn kohdalle juuri kun tämä oli seuraavan kerran päässyt kohoamaan pinnalle. Poika oli saanut suonenvetokohtauksen, mutta ei ollut vaikea saada häntä maihin, sillä hän ymmärsi pysytellä aivan hiljaa. Stella, joka oli jäänyt odottamaan, niinkuin Ashurst oli käskenyt, ryhtyi heti auttamaan, kun tämä oli ehtinyt hänen kohdalleen, ja kun oli päästy rannalle, asettuivat hän ja Ashurst Philin kahden puolen ja alkoivat hieroa tämän jäseniä pikkutyttöjen seisoessa säikähtyneinä vieressä. Halliday hymyili pian. Hän oli ollut, selitti hän, typerä, kerrassaan typerä. Jos Frank tukisi häntä, hän hyvinkin pääsisi vaatteittensa luo. Ashurst ojensi hänelle käsivartensa, ja silloin sattuivat hänen silmänsä Stellan kasvoihin, jotka olivat kosteat ja punaiset ja kyyneliset; tavanomainen tyyneys oli niistä kerrassaan tiessään. Ashurst ajatteli: "Sanoin häntä Stellaksi — mahtoikohan hän suuttua?"
Heidän pukeutuessaan Halliday sanoi tyynesti:
"Sinä pelastit henkeni, vanha ystävä."
"Joutavia!"
Täysin pukeutuneina, mutta ei enää entisessä mielentilassaan he kaikki menivät yhdessä hotelliin ja istuutuivat teepöytään, kaikki, Hallidayta lukuunottamatta, joka oli mennyt maata huoneeseensa. Kun Sabina oli syönyt muutamia leipäviipaleita, joille levitti marmeladia, hän sanoi:
"Tiedättekö mitä? te olette sankari!"
Ja Freda säesti:
"Se on varma!"
Ashurst huomasi Stellan luovan katseensa maahan. Hän nousi ja meni hämillään ikkunaan. Sinne hän kuuli Sabinan kuiskauksen: "Vannotaan verivala! Missä on veitsesi, Freda?" Ja syrjäsilmällään hän saattoi nähdä, miten tytöt toinen toisensa jälkeen viilsivät sormeensa pienen haavan, puristivat haavasta veripisaran ja piirsivät sillä jotakin paperille. Hän kääntyi mennäkseen ovelle.
"Älkää yrittäkö livahtaa käsistämme. Tulkaa takaisin!"
Tytöt tarttuivat hänen hihoihinsa ja vankina kahden pikkutytön välissä Ashurst tuotiin takaisin pöytään. Hän huomasi pöydällä paperipalan, johon oli verellä piirretty jokin kuvio ja sen poikki kolme nimeä, Stella Halliday, Sabina Halliday, Freda Halliday, — nekin oli piirretty verellä, viistoon kuvion poikki kuin tähden säteet. Sabina sanoi:
"Tuo olette te! Meidän täytyy suudella teitä, ymmärrättehän!"
Ja Freda lisäsi innokkaasti:
"Niin, niin! Tietysti meidän täytyy teitä suudella." Ennen kuin Ashurst ehti vapautua pikku tyttöjen otteesta, hän tunsi märkien hiusten kosketuksen kasvoillaan, ja nenässään jotakin, joka muistutti puraisua, tunsi nipistyksen vasemmassa käsivarressaan ja poskessaan toisen hammasparin kosketuksen. Kun tästä oli suoriuduttu, sanoi Freda:
"Nyt on sinun vuorosi, Stella."
Ashurst tuijotti punastuen ja kankeana pöydän yli yhtä punastuvaan ja kankeaan Stellaan. Sabina tirskui, Freda huusi:
"Joutukaa, muuten pilaatte kaiken!"
Omituinen, raju ujoudentunne valtasi Ashurstin. Hän sanoi tyynesti:
"Lakatkaa jo, pikku herhiläiset!" Taaskin Sabina tirskui.
"No, olkoon menneeksi, hän voi suudella kättään ja te saatte painaa sen nenäänne vasten. Se riittää hänen puolestaan."
Ashurstin hämmästykseksi tyttö suuteli kättään ja ojensi sen hänelle. Hän tarttui juhlallisesti kylmään, kapeaan käteen ja vei sen poskelleen. Pikkutytöt taputtivat innokkaasti käsiään, ja Freda huusi: "Nyt on siis meidän velvollisuutemme pelastaa teidän henkenne milloin hyvänsä — se on päätetty! Saanko lisää kupillisen teetä, Stella? Mutta ei niin hirveän heikkoa!"
Teen juonti alkoi uudelleen, ja Ashurst taittoi paperin kokoon ja pisti sen taskuunsa. Keskustelu liukui tuhkarokon valopuoliin, appelsiineihin, hunajaan, aikaan, jolloin ei tarvitse käydä koulua jne. Ashurst kuunteli vaihtaen ystävällisiä katseita Stellan kanssa, jonka kasvot olivat jälleen saaneet tavallisen lievästi päivettyneen, punertavan ja valkoisen värinsä. Tuntui kovin mieluiselta, kun näin ystävällisesti otettiin tähän iloiseen perheeseen, oli hauska katsella kaikkia noita kasvoja. Ja teenjuonnin jälkeen, kun pikkutytöt panivat meriruohoa kuivamaan ottaakseen sen kasvikokoelmaansa, hän keskusteli Stellan kanssa ikkunakomerossa ja katseli hänen vesivärimaalauksiaan. Kaikki tapahtui kuin miellyttävässä unessa, aika ja tapahtumat tuntuivat pysähtyneen paikoilleen, kaikki tärkeä ja todellinen oli lakannut olemasta olemassa. Huomenna hän lähtee takaisin Meganin luo, ja kaikki tämä on silloin hävinnyt, kaikki muu paitsi paperipala, jossa on noiden lasten verellä piirretyt nimikirjoitukset. Lasten! Stella ei oikeastaan ollut enää lainkaan lapsi — yhtä vanha kuin Megan! Tytön puhe — se oli nopeaa, vähän kovaa ja ujoa, mutta ystävällistä — tuntui Ashurstin pysytellessä vaiteliaana vasta pääsevän oikein vauhtiin. Tytön ympärillä oli ikäänkuin jotakin viileää ja neitseellistä — neito ruusutarhassa! Päivällispöydässä — Halliday pysytteli poissa, koska oli niellyt liian paljon merivettä — sanoi Sabina:
"Minä aion puhutella teitä Frankiksi."
Freda toisti heti kaikuna:
"Frank, Frank, Franky."
Ashurst nauroi ja kumarsi.
"Joka kerta kun Stella sanoo teitä herra Ashurstiksi, hänen täytyy maksaa sakko. Se kuuluu ihan naurettavalta!"
Ashurst loi silmänsä Stellaan, joka hieman punastui. Sabina tirskui,Freda huudahti:
"Kas vain! Leikitkö sinä sitä, että 'polttaa, paistaa, korventaa'! Kas vain!"
Ashurst ojensi kätensä oikeaan ja vasempaan ja sai kouriinsa muutaman vaalean haivenen.
"Kuulkaahan nyt, senkin rasavillit! Jättäkää Stella rauhaan tai sidon teidät tukasta yhteen."
Freda nauroi:
"Te olette peto. Hyi!"
Sabina kuiskasi varovasti:
"Teidän pitää sanoa häntä Stellaksi, ymmärrättehän!"
"Miks'ei! Se on sievä nimi."
"Hyvä! Me annamme teille siihen oikeuden!"
Ashurst päästi tyttöjen tukan irti. Stella! Stella! Millähän nimellä tämä puhuttelee häntä — tämän jälkeen? Mutta Stella ei maininnut häntä millään nimellä, ennen kuin Ashurst heidän erotessaan illalla tahallaan sanoi:
"Hyvää yötä, Stella!"
"Hyvää yötä, herra — hyvää yötä, Frank! Teitte kovin kauniisti."
"Mitä turhista!"
Tytön nopea, reipas kädenpuristus kävi äkkiä lujemmaksi ja heltisi yhtä äkkiä.
Ashurst seisoi liikkumattomana suuressa vierashuoneessa. Vasta eilen illalla, omenapuiden ja elävien kukkien alla, hän oli painanut Meganin rintaansa vasten, suudellut tämän silmiä ja huulia. Hän hengitti syvään tuota muistellessaan. Tänä yönä hän oli aikonut aloittaa yhteisen elämän tytön kanssa, joka ei pyytänyt muuta kuin saada olla hänen läheisyydessään. Ja nyt täytyi kulua hukkaan kokonainen vuorokausi, vain siitä syystä, ettei hän ollut katsonut kelloaan. Miksi hän olikaan joutunut tutustumaan noihin viattoman herttaisiin ihmisiin juuri kun hän oli aikeissa sanoa hyvästit kaikelle viattomuudelle? "Mutta minun tarkoitukseni on mennä naimisiin tytön kanssa", ajatteli hän, "olen sanonut sen hänelle!"
Hän otti kynttilän ja meni makuuhuoneeseensa, joka oli Hallidayn huoneen vieressä. Hänen kulkiessaan ohi kuului Halliday huutavan.
"Sinäkö siellä olet, vanha veikko? Tule tänne!"
Halliday istui vuoteessaan polttaen piippua ja lukien.
"Istahda tänne hetkeksi!"
Ashurst asettui istumaan avoimen ikkunan ääreen.
"Olen vähän ajatellut asioita tänä iltapäivänä, niinkuin ymmärrät", sanoi Halliday äkkiä. "Sanotaan ihmisen sellaisessa tapauksessa elävän uudelleen menneisyytensä. Minulle ei käynyt niin. Alanpa uskoa, etten vielä ollut kypsä."
"Mitä oikein ajattelit?"
Halliday oli hiljaa hetken ajan, sitten hän sanoi rauhallisesti:
"Ajattelin erästä asiaa — vähän omituista asiaa — Cambridgelaista tyttöä, jonka olisin voinut saada — ymmärräthän! Hyvä asia, ettei hän nyt ole omallatunnollani. Oli miten oli, sinua, vanha veikko, saan kiittää siitä, että nyt olen tässä; muuten olisin jo nyt suuressa pimeydessä. Ei olisi enää vuodetta, ei mitään iloja, ei mitään! Miten luulet meidän loppujen lopuksi käyvän?"
Ashurst mutisi: "Sammumme kuin kynttilät, niin otaksun."
"Niinpä niin."
"Ehkä läähätämme ja koetamme vielä hetkisen riippua kiinni elämästä."
"Hm. Minusta se on aika surullista. Toivottavasti pikku sisareni ovat olleet sinulle kilttejä?"
"Hyvin kilttejä!"
Halliday laski piipun kädestään, pani kätensä ristiin niskansa taakse ja käänsi kasvonsa ikkunaa kohti: "He eivät ole hullumpia tyttölapsia." Kun Ashurst näki ystävänsä makaavan tuossa hymyilevänä, kynttilänvalon sattuessa hänen kasvoihinsa, häntä värisytti. Toden totta! Poika olisi voinut maata tuossa jäykkänä, kylmänä, tuo päivänpaisteinen katse iäksi sammuneena! Olisipa sekin voinut olla mahdollista, ettei hän lainkaan olisi maannut tuossa, vaan merenpohjassa, odotellen ylösnousemusta — yhdeksäntenä päivänä, niinhän se kai oli? Ja tuo Hallidayn hymy näytti hänestä äkkiä niin ihmeelliseltä, ikäänkuin siinä olisi ollut elämän ja kuoleman ero — tuo pieni liekki — kaikki. Hän nousi ja sanoi ystävällisesti:
"Luulenpa, että sinun täytyy levätä. Sammutanko puolestasi kynttilän?"
Halliday tarttui hänen käteensä.
"En voi sitä sanoin selittää. Mutta mahtaa olla kolkkoa olla kuollut.Hyvää yötä, vanha veikko!"
Mielenliikutuksen vallassa Ashurst puristi ystävänsä kättä ja lähti huoneesta. Hallin ovi oli vielä auki, ja hän meni ruohokentälle lahden rannalle. Tähdet tuikkivat kirkkaina syvänsinisellä taivaalla, ja niiden valossa saivat syreenitertut tuollaisen omituisen värin, jollainen kukilla on yöaikaan ja jota ei kukaan osaa kuvata. Ashurst painoi kasvonsa kukkaterttuun ja hänen ummistuneiden silmiensä eteen ilmestyi Megan, jolla oli sylissään pieni ruskea koiranpentu. "Ajattelin tyttöä, jonka olisin voinut saada, ymmärräthän. Hyvä asia, ettei hän nyt ole omallatunnollani." — Ashurst kohotti äkkiä päänsä syreeninkukista ja alkoi kävellä edestakaisin ruohokentällä kuin harmaa varjo, joka aina hetkeksi ruumiillistui, hänen ilmestyessään lyhdyn valoon, ruohokentän jommassakummassa päässä. Hän oli taas tytön kanssa kukkien elävän, värisevän valkeuden alla, solisevan puron rannalla, kuun luodessa teräksensinistä valoaan vedenkalvoon. Hän muisti suudelmat, jotka oli painanut tytön ylöspäin kääntyneille kasvoille; nuo kasvot ilmaisivat nöyryyttä ja viattomuutta. Hän muisti tuon pakanallisen yön jännityksen ja kauneuden. Hän pysähtyi taas syreenien varjoon. Täällä oli yön äänenä meri eikä puro, meri huokauksineen ja maininkeineen. Ei kuulunut pikkulintujen laulua, ei pöllön huutoa, ei ruisrääkän narinaa. Jossakin soitettiin pianoa, valkoiset talot kohottivat juhlallisen rivin harjaansa taivasta kohti, ja syreenien tuoksu täytti ilman. Yksi hotellin ylimmän kerroksen ikkunoista oli valaistu; hän näki varjon liikkuvan uutimien takana. Mitä omituisimmat tunteet risteilivät mielessä — ne häilähtelivät, kieppuivat, temmelsivät aivoissa; oli kuin kevät ja rakkaus olisivat hämmentyneinä ja peloissaan tietä etsiessään joutuneet ahdinkoon. Mitä ajattelisikaantuotyttö, joka oli sanonut häntä Frankiksi, jonka käsi oli äkkiä lujasti puristunut hänen omaansa — mitä tuo viileä ja puhdas tyttö ajattelisikaan sellaisesta hurjasta, luvattomasta rakkaudesta? Ashurst istahti nurmikolle, asettui istumaan jalat ristissä selkä hotelliin päin, liikkumattomana kuin Buddhan kuva. Murtautuisiko hän todella tuohon viattomuuteen kuin varas? Aikoiko hän todella hengittää tuon luonnonkukan tuoksua, heittääkseen — ehkä — sen kerran luotaan? "Cambridgelaista tyttöä, jonka olisin voinut saada, ymmärräthän." Ashurst asetti molemmat kämmenensä nurmelle ja painoi niitä maata vasten. Se oli vielä lämmin, kostea, pehmeä, kiinteä ja ystävällinen. "Mitä aionkaan tehdä?" ajatteli hän. Ehkä Megan nyt seisoo ikkunassaan katsellen kukkasia ja ajatellen häntä? Pikku Megan-parka! "Miksikä ei?" ajatteli hän. "Rakastanhan häntä. Niin, rakastanko häntä todellakin? vai haluanko saada hänet vain siksi, että hän on niin kaunis ja että hän rakastaa minua? Mitä aionkaan tehdä?" Pianonsoitto jatkui. Ashurst tuijotti eteensä, kohti tummaa merta. Hän oli kuin lumottu. Hän nousi vihdoin kankeana ja viluissaan. Ainoassakaan ikkunassa ei enää näkynyt valoa. Hän meni huoneeseensa ja paneutui levolle.
Nukuttuaan sikeästi, unia näkemättä Ashurst heräsi seuraavana aamuna siihen, että hänen ovelleen koputettiin. Kimeä ääni huusi:
"Hei! Aamiainen on valmis."
Ashurst kavahti pystyyn. Missä hän olikaan -? Ah niin!
Hän tapasi seurueen jo ruokailuhommissa ja istuutui tyhjälle paikalle Stellan ja Sabinan väliin. Hetken tarkastettuaan Ashurstia virkkoi viimeksimainittu:
"Kuulkaa! ravistelkaahan itseänne hiukan! Me aiomme lähteä matkaan kello puoli kymmenen maissa."
"Aiomme mennä Berry Headiin, vanha veikko. Sinuntäytyytulla mukaan."
Ashurst ajatteli: "Lähteäkö mukaan! Mahdotonta! Hankin nuo tavarat ja lähden takaisin maalle!" Hän silmäsi Stellaan. Tyttö sanoi nopeasti:
"Voi, tulkaa mukaan!"
Sabina yhtyi heti pyyntöön:
"Meillä ei ole lainkaan hauskaa ilman teitä."
Freda nousi ja asettui seisomaan Ashurstin tuolin taakse.
"Teidän täytyy tulla, muuten tukistan!"
Ashurst ajatteli: "No niin! päivä lisää miettimisaikaa. Päivä lisää!"Ja hän sanoi:
"Hyvä! Minä lähden. Ei teidän tarvitse repiä kiharoitani."
"Hurraa!"
Asemalla hän kirjoitti uuden sähkösanoman lähettääkseen sen maalaistaloon nummelle, mutta repi sen sitten rikki. Hän ei olisi osannut selittää, miksi hän niin teki.
Brixhamista seurue lähti matkaan hyvin pienissä vaunuissa. Ashurst oli puristuksissa Sabinan ja Fredan välissä ja hänen polvensa hipoivat Stellan polvia. He leikkivät seuraleikkiä "Ylös! alas! Jenkins!", ja se synkkä mieliala, joka äsken oli vallannut Ashurstin, väistyi hilpeyden tieltä. Tänä ainoana päivänä, joka oli varattu miettimiseen, ei hän lainkaan tahtonut ajatella. He juoksivat kilpaa, painiskelivat, soutivat kanootilla — sinä päivänä ei kenelläkään ollut halua lähteä uimaan — he lauloivat, leikkivät ja söivät eväspussit ihan tyhjiksi. Pikkutytöt nukahtivat paluumatkalla Ashurstin olkaa vasten, ja nuorukaisen polvi hipoi taaskin Stellan polvea ahtaassa vaunussa. Tuntui uskomattomalta ajatella, ettei hän vähän toista vuorokautta sitten ollut vielä milloinkaan nähnyt noita kolmea vaaleatukkaista päätä. Junassa Ashurst puhui Stellan kanssa runoudesta, otti selon tytön mielirunoilijoista ja kertoi omistaan ja tunsi miellyttävää ylemmyyden tunnetta. Vihdoin Stella sanoi hiljaa:
"Phil sanoo, ettette usko kuolemanjälkeistä elämää olevan olemassa.Minusta se on hirveää."
Ashurst sopersi hämmennyksissään:
"En voi sanoa uskovani enkä olevani uskomatta — yksinkertaisesti en tiedä."
Tyttö sanoi nopeasti:
"En voisi sitä kestää. Mikä olisikaan siinä tapauksessa elämän tarkoitus?"
Katsellen tytön kauniiden kulmakarvojen poimuja Ashurst vastasi:
"En osaa panna arvoa erinäisten asioiden uskomiseen vain sen perusteella, että niihin tahdotaan uskoa."
"Mutta miksikähaluaisimmeelää kuoleman jälkeen, jollei niin myöskin todella tapahtuisi?"
Tyttö katsoi Ashurstia suoraan kasvoihin.
Ashurst ei tahtonut loukata Stellaa, mutta ylemmyyden näyttämisen halu houkutteli hänet sanomaan:
"Joka elää, tahtoo tietysti jatkaa loppumattomiin, se on osa olemassaolosta, mutta luultavasti ei siinä piile mitään muuta."
"Ette siis usko Raamattua?"
Ashurst ajatteli: "Nyt minun täytynee todenteolla pahoittaa hänen mielensä."
"Uskon vuorisaarnan, koska se on kaunis ja soveltuu kaikkiin aikoihin."
"Mutta ette Kristuksen jumaluutta?"
Ashurst pudisti päätään.
Tyttö käänsi nopeasti kasvonsa ikkunaan, ja Ashurst muisti äkkiä Meganin rukouksen, jonka pieni Nick oli hänelle toistanut: "Jumala siunatkoon meitä kaikkia ja herra Ashurstia." Kuka muu kuin tuo tyttö, joka odotti häntä, saattaisikaan koskaan sillä tavoin rukoilla hänen puolestaan? Kuka muu kuin tuo tyttö, joka juuri tällä hetkellä odotti häntä palaavaksi pitkin kujatietä? Ja äkkiä iski häneen ajatus. "Millainen roisto olenkaan!"
Illan kuluessa tuo ajatus palasi alinomaa mieleen, mutta, kuten tavallista, kerta kerralta vähemmän tuskallisena, kunnes hänestä lopulta alkoi tuntua melkein itsestään selvältä asialta olla roisto. Ja omituista: hän ei tiennyt, oliko hän roisto siinä tapauksessa, että palaisi, vai siinä tapauksessa, ettei palaisi.
Seurue pelasi korttia, kunnes lapset lähetettiin nukkumaan, minkä jälkeen Stella asettui pianon ääreen. Ikkunan vieressä olevalta istuinpaikaltaan, missä jo oli melkein pimeä, Ashurst tarkasteli tyttöä kynttiläin lomitse — vaaleaa päätä ja pitkää, valkoista kaulaa, joka taipui käsien liikkeiden mukaan. Stella soitti sujuvasti — ei juuri tunteellisesti. Mutta millaisen taulun hän muodostikaan keltaisen, ikäänkuin enkelimäisen hohteen ympäröidessä häntä! Kuka saattoikaan ajatella intohimoisia ajatuksia tai tuntea kiihkeitä haluja tuon serafipäisen, valkopukuisen tytön lähettyvillä? Stella soitti Schumannin "Warum?" kappaleen. Sitten Halliday otti esiin huilunsa ja lumous särkyi. Sen jälkeen täytyi Ashurstin laulaa Schumannin lauluja Stellan säestäessä, kunnes keskellä "Ich grolle nicht"-laulua huoneeseen hiipi kaksi pientä sinisiin yöpukuihin verhoutunutta olentoa ja koetti kätkeytyä pianon alle. Iltaseurustelu päättyi yleiseen sekasortoon eli, Sabinan sanoilla puhuen, "suurenmoiseen meteliin".
Sinä yönä Ashurst nukkui tuskin ollenkaan. Hän vain ajatteli ajattelemasta päästyäänkin ja kääntyili ja kieriskeli vuoteellaan. Keskeytymätön tuttavallinen seurustelu kahtena päivänä, Hallidayden ilmapiiri näytti saartavan hänet kehäänsä ja saavan nummen maalaistalon, vieläpä Meganinkin tuntumaan epätodellisilta. Oliko hän todellakin tunnustanut Meganille rakkautensa — todellakin luvannut ottaa tytön mukaansa, elämään kanssaan? Hän lienee ollut silloin kokonaan kevään, yön ja omenapuun kukkien lumoissa! Tämä keväthulluus saattoi koitua heille molemmille vain turmioksi! Ajatus, että hän oli aikeessa tehdä rakastajattarekseen tuon tytön — tuon lapsen, joka ei vielä ollut täyttänyt kahdeksaatoista — herätti hänessä nyt aivan kuin kauhua, vaikka se samalla sai veren kuumenemaan. Hän puheli itsekseen: "Se on hirvittävää! — mitä olen tehnyt? — se on hirvittävää!" Schumannin musiikin kaiku sekaantui hänen aivoissaan kuumeisiin ajatuksiin, ja hän näki taaskin edessään Stellan viileän, valkoisen, vaaleakutrisen olemuksen, näki hänen hieman taipuneen niskansa, häntä ympäröineen omituisen, enkelimäisen loisteen. "Lienen ollut hullu, — ja taidan olla vieläkin. Mikä minuun menikään? Pikku Megan-parka!" — "Jumala siunatkoon meitä kaikkia ja herra Ashurstia. Tahdon vain olla teidän luonanne, vain olla teidän luonanne!" Ja painaen päänsä pielukseen Ashurst tukahdutti huokauksen. Ollako menemättä takaisin — se olisi hirvittävää! Mennäkö takaisin? — se olisi vielä hirvittävämpää!
Mielenliikutukset menettävät kykynsä tuottaa kärsimyksiä, jos henkilö, joka niitä kokee, on nuori ja päästää ne vapaasti purkautumaan. Ja Ashurst nukahti ajatellen: "Mitäpä koko juttu merkitsi muuta kuin muutamia suudelmia, jotka unohtuvat kuukauden kuluttua."
Seuraavana aamuna hän otti maksuosoituksella rahat, mutta sitä kauppaa, missä oli käynyt katsomassa kyyhkynharmaata pukua, hän karttoi kuin ruttoa. Sen sijaan hän osti joitakin tarvekapineita. Hän oli koko päivän omituisessa mielentilassa koettaen ylläpitää eräänlaista kaunaa itseään kohtaan. Kahden edellisen päivän levottomuutta oli seurannut pelkkä tyhjyyden tunne — kaikki intohimoinen kaipuu oli kadonnut, ikäänkuin kyynelet olisivat huuhtoneet sen pois. Teenjuonnin jälkeen Stella asetti pöydälle hänen eteensä kirjan ja sanoi ujosti:
"Oletteko lukenut tämän, Frank?"
Se oli Farrarin "Jeesuksen elämä". Ashurst hymyili. Tytön levottomuus hänen epäuskonsa johdosta tuntui hänestä naurettavalta, mutta samalla liikuttavalta. Se oli myöskin tarttuvaa, sillä Ashurst alkoi puolestaan tuntea tarvetta puolustaa itseään joskaan ei halunnut käännyttää tyttöä. Ja illalla, kun lapset ja Halliday laittoivat äyriäislippojaan kuntoon, sanoi Ashurst:
"Kirkollisen uskon pohjalla on aina, sikäli kuin ymmärrän, palkinnon ajatus — ajatus, mitä voi saada palkaksi siitä, että on hyvä. Siihen sisältyy siis eräänlainen etujen kerjuu. Luulenpa, että kaiken alkusyynä on pelko."
Stella istui sohvassa ja teki nuoranpätkään merimiehensolmuja. Hän katsahti äkkiä puhekumppaniinsa:
"Kuvittelen, että usko on paljon syvempää."
Ashurst tunsi taaskin halua näyttää ylemmyyttään:
"Kuvittelette niin, mutta tarve saada 'verta verrasta' on syvimmällä meissä kaikissa. On sangen vaikea tunkeutua sen tunteen pohjaan saakka."
Tyttö rypisti hämillään kulmakarvojaan.
"Pelkään pahoin, etten ymmärrä teitä."
Ashurst jatkoi itsepintaisesti:
"Ajatelkaahan, eivätkö uskonnollisimmat ihmiset ole löydettävissä juuri niiden joukosta, joille tämä elämä ei ole antanut kaikkea, mitä he ovat siltä pyytäneet? Uskon hyvyyden, koska itse asiassa on hyvä olla hyvä."
"Uskotte siis hyvyyden?"
Kuinka kaunis Stella olikaan juuri nyt — oli helppo olla hyvä hänelle!Ja Ashurst nyökkäsi päätään ja sanoi:
"Kuulkaahan, tahdotteko näyttää minulle, kuinka tuollainen solmu tehdään?"
Kun tytön sormet koskettivat Ashurstin sormia heidän käsitellessään yhdessä langanpätkää, nuorukainen tunsi olevansa rauhoittunut ja onnellinen. Ja mennessään levolle hän koetti tahallaan kiinnittää ajatuksiaan Stellaan, kietoa itsensä tytön kauniiseen, viileään, sisarelliseen ilmapiiriin kuin jonkinlaiseen suojelevaan viittaan.
Seuraavana aamuna hän kuuli, että oli päätetty lähteä junalla Totnesiin ja syödä välipalaa Berry Pomeroy Castlessa. Yhäti tietoisesti etsien menneisyyden unohdusta hän istuutui muun seuran mukana vaunuihin, Hallidayn viereen, selkä hevosiin päin. Ja heidän ajaessa rantatietä hän näki äkkiä lähellä mutkaa, josta tie kääntyi asemalle, sellaista mikä oli saada hänen sydämensä seisahtumaan. Megan — Megan itse! — käveli vähän matkan päässä kulkevaa jalkapolkua, yllään vanha hame ja pusero ja päässä pyöreä lakki, katsellen ohikulkevia kasvoihin. Vaistomaisesti Ashurst vei kätensä kasvoilleen peittääkseen ne ja perustellen liikettään sillä, että oli pyyhkivinään tomua silmistään. Mutta sormiensa lomitse hän saattoi yhä nähdä tytön, joka ei kävellyt entiseen vapaaseen maalaistapaansa, vaan epäröivän, hylätyn, säälittävän näköisenä, kuin isännästään eksynyt pieni koira, joka ei tiedä, onko sen juostava eteenpäin vai taaksepäin vai minne. Kuinka tyttö oli tullut tänne asti? Minkä tekosyyn hän oli keksinyt matkalleen? Mitä hän toivoi saavuttavansa matkallaan? Joka kierroksella, jonka pyörät pyörähtivät kuljettaen Ashurstia kauemmas tytöstä, hänen sydämensä nousi yhä rajummin vastarintaan, huusi hänelle, että hänen on pysähdytettävä vaunut, laskeuduttava maahan ja mentävä tytön luo. Kun vaunut kääntyivät rautatieaseman tienmutkassa, ei hän voinut enää hillitä itseään, vaan avasi vaununoven ja mutisi: "Olen unohtanut jotakin. Jatkakaa matkaanne — älkää odottako minua. Tulen seuraavassa junassa. Yhdytän teidät linnan luona." Hän hyppäsi maahan, kompastui, kääntyi, pääsi taas jaloilleen ja käveli edelleen vaunujen vieriessä ihmettelevät Hallidayt mukanaan edelleen.
Tienmutkasta hän saattoi töin tuskin nähdä Meganin, joka nyt oli kappaleen matkan päässä. Ashurst juoksi muutamia askelia, hillitsi itsensä ja alkoi kulkea tavallista kävelytahtia. Joka askelelta, joka vei hänet lähemmäksi Megania ja kauemmaksi Hallidayden seurasta, hänen vauhtinsa hidastui. Kuinka tytön näkeminen olikaan muuttanut kaikki? Kuinka hän saattoi saada tapaamisen ja kaiken, mikä seuraisi, näyttämään vähemmän rumalta? Sillä hän ei voinut salata itseltään, että sen jälkeen kun hän oli tavannut Hallidayt, hän oli vähitellen päätynyt varmuuteen siitä, ettei hän halunnut mennä naimisiin Meganin kanssa. Suhteesta oli tuleva vain hurja lemmenhurma, levoton, vaikea aika, täynnä omantunnontuskia. — Ja sitten? — Niin, sitten hän varmaan kyllästyy, juuri siksi, että tyttö oli antanut hänelle kaikkensa, oli niin yksinkertainen, luottava, kasteentuore. Ja kaste — katoaa! Pieni haalistunut väritäplä, tytön pyöreä lakki, jatkoi kulkuaan hänen edellään, tytön katsoessa jokaista vastaantulijaa kasvoihin sekä talojen ikkunoihin. Olikohan milloinkaan kukaan elänyt julmempia hetkiä? Tekipä hän mitä tahansa, Ashurstista tuntui, että hän menetteli kuin peto. Ja hän huokasi niin syvään, että ohikulkeva lapsenhoitaja pysähtyi katsomaan taakseen. Hän näki Meganin pysähtyvän ja nojautuvan merenpuoleiseen tienkaiteeseen, katsellen merelle, ja hänkin pysähtyi. Megan ei ollut luultavasti koskaan ennen nähnyt merta eikä voinut surunsa vallassakaan vastustaa mahtavaa näkyä. "Niin, hän ei ole nähnyt mitään", ajatteli Ashurst, "hänellä on kaikki vielä edessään. Ja vain muutamien viikkojen intohimon vuoksiko turmelisin tytön elämän? Olisi parempi, jos panisin silmukan kaulaani, kuin jos tekisin niin." Ja äkkiä hän oli näkevinään Stellan tyynien silmien katsovan hänen silmiinsä ja tytön otsalle valahtaneen hiuskutrin leijuvan tuulessa. Äh! se olisi hulluutta, tietäisi luopumista kaikesta, mille hän itse antoi arvoa, se tietäisi itsekunnioituksenkin menettämistä! Ashurst kääntyi ja alkoi nopeasti kävellä asemaa kohti. Mutta tuon eksyneen pikku olennon muisto, joka surullisin silmin tutki jokaista ohikulkevaa, iski häneen niin voimakkaasti, että hän uudelleen kääntyi ja alkoi kävellä merelle päin. Pikku lakkia ei nyt näkynyt missään. Vaalea väriläikkä oli kadonnut aamukävelijöiden virtaan. Ja kaipuun ja levottomuuden ajamana, mikä tavallisesti valtaa ihmisen, kun elämä tuntuu liukuvan käsistä, hän kiiruhti eteenpäin. Tyttöä ei näkynyt missään. Ashurst etsi häntä puolen tunnin ajan, heittäytyi sen jälkeen rantahiekalle, kasvot maata vasten. Hän tiesi, että jos hän tahtoi tytön, hänen tarvitsi vain lähteä asemalle ja odottaa, kunnes tyttö palaisi matkustaakseen takaisin kotiin turhalta etsintäretkeltään, tai lähteä itse junassa maatilalle, niin että tyttö tapaisi hänet siellä palatessaan kotiin. Mutta Ashurst makasi liikkumattomana hiekalla, ympärillään tuntemattomia pikkulapsia lapioineen ja sankoineen. Meganin pienen, etsivän olemuksen herättämä sääli oli väistynyt Ashurstin povesta ryöppyvän kevättulvan tieltä. Hänet valtasi hurja tunne — entinen ritarillisuuden piirre oli siitä nyt hävinnyt. Hän himoitsi taas tuota tyttöä, hänen suudelmiaan, hänen pehmeää, pientä ruumistaan, hänen antautumistaan, koko hänen eloisaa, lämmintä, pakanallista tunteellisuuttaan. Hän kaipasi tuota ihmeellistä tunnetta öisten, kuun valaisemain omenapuiden alla, hän halasi tätä peloittahan rajusti kuin fauni tavoittelemaansa metsänneitoa. Kuutamossa välkkyvän puron iloinen solina, voikukkien hohto, jylhät kalliot, käen kukunta ja pöllön huudot, punainen kuu, joka kuumotti tummansiniseltä taivaalta omenankukkien elävään valkeuteen, tytön kasvot melkein käden ulottuvilla ikkunassa, rakastavan katseen kirkastamina, tytön sydän sykkimässä hänen sydäntään vasten, tämän huulet hänen omiinsa painautuneina, omenapuun alla — kaikki tuo tulvahti väkevänä hänen mieleensä. Kuitenkin hän jäi liikkumattomana makaamaan paikoilleen. Mikä oli se voima, joka vastusti sekä sääliä että tätä kuumeenomaista kaipuuta ja pidätti hänet kuin halvautuneena lämpimässä hiekassa? Kolme vaaleaa päätä, kauniit kasvot, ystävälliset siniharmaat silmät, kapea käsi, joka oli puristanut hänen kättään, ääni, joka nopeasti lausui hänen nimensä. "Uskotte siis hyvyyden?" Uskon! Ja häntä vastaan hengähti tuulahdus kuin suljetusta englantilaisesta puutarhasta, jossa neilikat, ruiskaunokit ja ruusut kukkivat, lavendeli ja syreenit tuoksuivat — viileänä ja valoisana, koskemattomana, melkein pyhänä — häntä vastaan tuulahti kaikki se, mitä puhtaana ja hyvänä pitämään hänet oli kasvatettu. Ja samassa hän ajatteli: "Megan tulee ehkä vielä takaisin tietä pitkin ja huomaa minut." Ja hän nousi ja ohjasi askelensa kalliolle etäiseen rannikon kolkkaan. Aaltojen pärske kasvoillaan hän saattoi ajatella kylmäverisemmin. Palatako maatilalle ja rakastaa Megania metsissä, kallioilla, luonnon helmassa, joka olisi sopusoinnussa heidän rakkautensa kanssa? — se oli, hän tiesi sen nyt, mahdotonta. Viedäkö tyttö suurkaupunkiin, pitääkö häntä teljettynä pieneen huoneistoon, häntä, joka niin täydellisesti kuului luontoon? — sitä vastaan nousi Ashurstissa piilevä runoilija kapinoimaan. Hänen intohimonsa oli vain aistihurmaa, joka pian haihtuisi. Lontoossa tytön yksinkertaisuus, hänen älyllinen kehittymättömyytensä tekisi hänestä vain hänen salaisen leikkikalunsa. Kuta kauemmin Ashurst istui kalliolla jalat riipuksissa vihertävän kalliopoukaman yläpuolella, mistä vesi par'aikaa luoteen vallitessa virtaili pois, sitä selvemmin hän käsitti tämän kaiken. Hänestä tuntui kuin tytön käsivarret ja kaikki muu olisi irtautunut hänestä ja liukunut hitaasti, hitaasti, hitaasti pakenevan luoteen mukana merta kohti. Mutta tytön ylöspäin suuntautuneet, avuttomat kasvot rukoilevine silmineen ja tummine, kosteine hiuksineen ahdistivat, vainosivat, kiusasivat häntä. Vihdoin hän nousi, kapusi matalien kallioiden yli ja meni suojaiseen luolaan. Ehkäpä hän meressä saavuttaisi tasapainonsa — pääsisi kuumeestaan. Hän riisui vaatteet yltään ja lähti uimaan. Hän tahtoi uuvuttaa itsensä, niin ettei mikään voinut häntä huolettaa, hän ui pelottomasti, nopeasti ja pitkälle. Ja sitten äkkiä, ilman mitään syytä, häntä alkoi peloittaa. Jospa hän ei enää jaksakaan uida rantaan — merivirta saattaa hänet temmata mukaansa — hän voi saada suonenvedon niinkuin Halliday tuonnoin. Hän kääntyi uimaan rantaan. Punertavat kalliot näyttivät olevan hyvin kaukana. Jos hän hukkuu, hänen vaatteensa löydetään. Hallidayt saavat sen tietää, mutta Megan tuskin koskaan — maatilalle ei tullut mitään sanomalehtiä. Ja hän muisteli taaskin Phil Hallidayn sanoja: "Cambridgelainen tyttö, jonka olisin voinut saada — hyvä asia, ettei hän ole omallatunnollani." — Ja tällä hetkellä, mielettömän pelon vallassa hän vannoi, ettei tahdokaan saada tyttöä omalletunnolleen. Pelko haihtui, hän ui rantaan helposti, keveästi, kuivasi ruumiinsa auringossa ja puki vaatteet ylleen. Hänen sydämensä oli haavoittunut, mutta haavaa ei enää kirvellyt. Hänen ruumiinsa oli viileä ja virkistynyt.
Nuorissa miehissä kuten Ashurst ei sääli ole voimakas tunne. Ja kun hän oli palannut Halliday-sisarusten huoneistoon ja nauttinut tuntien erinomaista ruokahalua teensä, hänestä tuntui melkein kuin olisi hän parantunut kuumetaudista. Kaikki oli hänestä uutta ja selvää; tee, voileivät ja marmeladi maistuivat sanomattoman hyviltä; tupakka ei ollut milloinkaan tuoksunut niin ihanalta. Ja kävellen edestakaisin tyhjässä huoneessa hän pysähtyi tuontuostakin katsomaan tai koskettelemaan jotakin esinettä. Hän hypisteli Stellan käsityölipasta, sormeili lankarullia, koreaa silkkivyyhteä, haisteli pientä hajupussia, jota tyttö säilytti lippaassa. Hän istuutui pianon ääreen ja soitti jotakin säveltä yhdellä sormella ja ajatteli: "Tänä iltana soittaa Stella; saan katsella häntä, kun hän soittaa; tekee hyvää nähdä häntä." Hän otti käsiinsä kirjan, joka vielä lepäsi paikalla, mihin tyttö oli sen jättänyt, ja koetti lukea. Mutta Megan, surullinen pikku ilmestys, tuli kohta hänen silmiensä eteen, ja hän nousi, nojautui ikkunaan, kuunteli puutarhassa viserteleviä rastaita, katseli merta, joka pilkotti uneksivana puiden oksien alapuolelta. Tarjoilija tuli huoneeseen tyhjentämään teepöytää, mutta Ashurst seisoi yhä edelleen paikoillaan, imien itseensä iltailmaa ja koettaen olla mitään ajattelematta. Vihdoin hän näki Hallidayden tulevan puutarhaportista, Stellan hiukan edellä, perässä Phil ja lapset, jotka kantoivat koreja. Vaistomaisesti Ashurst vetäytyi ikkunasta syrjään. Hänen sydämensä, joka oli haavoittunut ja kiusautunut, pelkäsi tätä kohtausta, samalla kun se ikävöi sen tarjoamaa lohtua — tunsi epämääräistä kaunaa tätä vaikutusta kohtaan, samalla kun tavoitteli sen viileää viattomuutta ja iloa saada katsella Stellan kasvoja. Seisten pianon takaisen seinän vieressä hän näki tytön tulevan ovesta ja katselevan ympärilleen ikäänkuin hiukan pettyneenä; mutta samassa tämän silmät sattuivat häneen, ja Stella hymyili nopeaa, kirkasta hymyä, joka lämmitti, mutta samalla ärsytti Ashurstia.
"Ette tullutkaan, niinkuin lupasitte, Frank."
"En tullut. Huomasin, etten voinutkaan."
"Katsokaahan tänne! Poimimme niin ihastuttavia orvokkeja."
Tyttö ojensi kukkavihon häntä kohti. Ashurst painoi nenänsä siihen, ja hänen mielessään liikkui epämääräinen halu, jonka kuitenkin silmänräpäyksessä tukahdutti Meganin levottomien kasvojen näkeminen, jotka olivat suuntautuneet ohikulkijoita kohden. Ashurst sanoi lyhyesti: "Kuinka hauskaa!" ja kääntyi lähteäkseen. Hän meni huoneeseensa vältellen lapsia, jotka tulivat häntä vastaan portaissa, heittäytyi vuoteelleen ja makasi siinä peittäen käsillään kasvonsa. Nyt, kun hän tunsi, että arpa todella oli heitetty ja Megan hylätty, hän vihasi itseään, vihasi melkein myöskin Hallidayn väkeä ja sitä onnellisen, terveellisen englantilaisen perhe-elämän ilmapiiriä, joka heitä ympäröi. Miksi sattuma oli ajanut heidät hänen tielleen karkottamaan hänen ensi rakkautensa — osoittamaan hänelle, ettei hän ollut alhaista viettelijää parempi? Mikä oikeus oli Stellan valoisalla, kainolla kauneudella saada hänet tuntemaan, ettei hän milloinkaan mene naimisiin Meganin kanssa, ja pilata kaikki, herättää hänessä tämä katkera ja tuskallinen kaipaus ja tämä sääli? Megan oli nyt varmaan kotona, turhasta etsinnästään nääntyneenä — pikku raukka! — ja odotti ehkä tapaavansa hänet palatessaan. Ashurst puraisi hihaansa, tukahduttaakseen kaipauksen ja tunnontuskien vaistomaisen parkaisun. Hän meni ruokasaliin päivälliselle synkkänä ja äänettömänä, ja hänen mielialansa loi varjon lastenkin mielialaan. Ilta oli surullinen, huonotuulinen, kaikki olivat väsyneitä. Monta kertaa Ashurst yllätti Stellan katsomasta häneen loukkaantunein, ihmettelevin ilmein. Tämä havainto miellytti hänen synkkää mieltään. Hän nukkui huonosti, nousi hyvin varhain ja lähti ulos. Hän meni rannalle. Yksinäisyydessä tyynen, sinisen, auringonpaisteisen meren partaalla hänen sydämensä suli hiukan. Millainen itserakas narri hän olikaan uskoessaan, että Megan ottaisi asian niin vakavasti! Parissa viikossa tämä olisi varmaankin hänet unohtanut! Ja hän, Ashurst, hän sai nauttia hyveen palkan! Kunniallinen nuori mies! Jos Stella sen tietäisi, hän varmaankin siunaisi sitä, että hän oli voittanut sen paholaisen kiusauksen, johon hän, Stella, uskoi. Ja Ashurst puhkesi kovaan nauruun. Mutta vähitellen saivat meren ja taivaan rauha ja kauneus ja yksinäisten lokkien lento hänet häpeämään. Hän kävi uimassa ja palasi hotelliin.
Hotellin puutarhassa istui Stella telttatuolissa maalaamassa. Ashurst hiipi hänen taakseen. Kuinka valoisa ja kaunis tyttö olikaan kumartuessaan innokkaasti eteenpäin, kohottaessaan siveltimensä, mitaten ja kulmakarvojaan rypistäen.
Ashurst sanoi ystävällisesti:
"Valitan, että käyttäydyin eilen illalla niin huonosti, Stella."
Stella säpsähti, kääntyi, lehahti polttavan punaiseksi ja sanoi nopeaan tapaansa:
"Kaikki on taas hyvin. Tiesin, että teitä vaivasi jokin asia, eikö niin? Ystävien kesken se ei merkitse mitään, eihän?"
Ashurst vastasi:
"Niin, ei kylläkään, ystävien kesken — ja olemmehan ystäviä, vai kuinka?"
Stella loi häneen silmänsä, nyökkäsi kiihkeästi, ja hampaat välähtivät hänen hymyillessään.
Kolme päivää myöhemmin Ashurst palasi Lontooseen yhdessä Hallidayn sisarusten kanssa. Hän ei ollut kirjoittanut maatilalle. Mitäpä hän olisi voinut kirjoittaa?
Seuraavan vuoden huhtikuun viimeisenä päivänä hän vietti häitä Stellan kanssa…
* * * * *
Näitä Ashurst muisteli istuessaan muuriin nojaten keltakiulukkain keskellä hopeahääpäivänään. Juuri tuolla paikalla, mihin hän oli levittänyt eväät, oli Megan varmaankin seisonut taivasta vasten piirtyen silloin, kun hän oli nähnyt tytön ensi kerran. Omituinen tapaaminen! Ja hänessä heräsi halu laskeutua laaksoon katsomaan maatilaa ja hedelmäpuutarhaa ja ketoa, jossa oli mustalaiskummituksen kivi. Se ei veisi paljoa aikaa. Stella maalaisi varmaan vielä tunnin.
Kuinka hyvin hän muistikaan kaikki — pienen kuusiryhmän, tuolla taustalla kohoavan jyrkän nurmikkotöyrään! Hän pysähtyi talon portille. Matala kivirakennus, marjakuusiportti ja kukkivat pensaat — kaikki oli ennallaan. Yksinpä vanha, vihreä tuoli oli nurmikolla ikkunan alla, sama tuoli, jolle hän oli noussut ottamaan Meganin kädestä avaimen. Hän kulki pitkin kujatietä ja nojasi hedelmätarhan veräjään — harmaaseen, luurankomaiseen veräjään, niinkuin silloinkin. Musta sikakin kulkea taapersi tarhassa puiden välissä. Oliko totta, että oli kulunut kuusikolmatta vuotta, vai oliko hän nähnyt unta ja herännyt tapaamaan Megania, joka odotti häntä suuren omenapuun alla? Vaistomaisesti hän vei kätensä harmahtavaan partaansa ja palasi todellisuuteen. Avaten veräjän hän ohjasi askelensa suolaheinän ja nokkosten yli vanhan omenapuun juurelle. Muuttumaton sekin! Vähän paksummalti harmaanvihreää sammalta, pari kuivaa oksaa — muuten olisi saattanut uskoa, että hän oli eilen halannut sen sammalista runkoa Meganin paettua paikalta ja hengittänyt sen tuoksua, kuutamon valaisemien kukkien näyttäessä hengittävän ja elävän hänen päänsä yllä. Kevät oli varhainen, muutamia umppuja oli jo näkyvissä. Mustarastaat lauloivat, käki kukahteli, päivä helotti lämpimänä ja säteilevänä. Kaikki oli käsittämättömässä määrin samanlaista — soliseva puro, pieni vedenpatoutuma, jossa hänen oli tapana istua pärskyttäen vettä rinnalleen ja käsivarsilleen. Ja tuolla kedolla näkyi vanha pyökkiryhmä ja kivi, jolla mustalaiskummituksen oli tapana istua. Ja menneen nuoruuden kaipuu, polttava ikävä, tuhlatun rakkauden ja ihanuuden tunne ahdisti kurkkua. Tämän jylhän ihanan maakamaran tarkoituksena oli varmaan, että täällä saisi puristaa innostuksensa hurman sydäntään vasten niinkuin taivas ja maa tekivät! Ja kuitenkaan ei voinut sitä tehdä!
Ashurst käveli pienen puron partaalle, ja katsoen alas vedenpatoutumaan hän ajatteli: "Nuoruus ja kevät! Mihinhän ne molemmat ovat häipyneet?" Ja äkkiä, peläten että joku kohtaamansa henkilö häiritsisi häntä hänen muistelmissaan, hän palasi kujatietä takaisin ajotielle. Auton luona seisoi vanha harmaapartainen työmies nojaten keppiinsä ja keskustellen autonajajan kanssa. Ukko herkesi oitis puhumasta, kosketti kunnioittavasti hattuaan ja valmistautui jatkamaan ontuen matkaansa kujatietä kohti.
Ashurst osoitti kädellään kapeaa, vihreää kumpua. "Voitteko sanoa, mikä tämä on?"
Ukko pysähtyi; hänen kasvoilleen tuli ilme, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: "Olette kääntynyt oikean henkilön puoleen."
"Se on hauta", selitti hän.
"Mutta miksi se on tehty tänne?"
Ukko hymyili…
"Se on kokonainen tarina, voisi sanoa. En kerro sitä suinkaan ensimmäistä kertaa — ihmiset kyselevät usein tuota kumpua. Sitä sanotaan näillä seuduilla 'neidon haudaksi'."
Ashurst ojensi ukolle tupakkakukkaronsa.
"Pistäkää piippuun!"
Ukko kosketti taaskin hattuaan ja täytti hitaasti vanhan savipiippunsa. Hänen silmänsä, jotka tirkistelivät ryppyjen ja karvojen seasta, olivat vielä hyvin kirkkaat.
"Jos sallitte, herra, niin istahdan hetkeksi, jalkaani särkee hiukan tänään."
Ja hän istuutui mättäälle.
"Tuolla haudalla on aina kukkia. Eikä se myöskään ole aivan yksinäinen. Paljon väkeä ajaa tästä ohi noilla uusilla autoilla ja muilla — ajat eivät ole enää niinkuin ennen. Tytöllä on seuraa täällä ylhäällä. Otti, raukka, itse hengen itseltään."
"Ymmärrän", sanoi Ashurst. "Hauta tienristeyksessä! En tiennyt, että sitä tapaa vielä noudatetaan täällä."
"Siitä on jo kauan aikaa. Meillä oli silloin kirkkoherra, joka oli hyvin jumalaapelkääväinen mies. Odottakaas, ensi Mikonpäivän aikoihin tulen olleeksi eläkkeellä kuusi vuotta, ja olin juuri viidenkymmenen, kun se tapahtui. Ei ole enää elossa ketään, joka asiasta tietää enemmän kuin minä. Tyttö asui tässä naapurissa, samassa talossa, missä minäkin olin työssä, rouva Narracomben luona — talon omistaa nyt Nick Narracombe. Teen toisinaan vielä hänelle joutohetkinä pikkutöitä."
Ashurst, joka seisoi veräjään nojaten ja piippuaan sytytellen, piti koukistettua vasenta kättään kasvojensa edessä vielä kauan sen jälkeen kun tulitikku jo oli sammunut.
"Entä sitten?" virkkoi hän, ja hänestä itsestään tuntui, että hänen äänensä oli käheä ja omituinen.
"Sellaisia tyttöjä ei ole kuin yksi sadasta. Tyttöparka! Lasken tähän haudalle kukkasen joka kerta kun kuljen ohi… oli kaunis ja kiltti tyttö, vaikk'eivät tahtoneet haudata häntä kirkkomaahan eivätkä sinnekään, minne hän itse oli toivonut tulevansa haudatuksi."
Vanha työmies vaikeni ja laski karvaisen, känsäisen kämmenensä mättäälle sinikellojen joukkoon.
"Vai niin", huokasi Ashurst.
"Luulen, että se juttu on tavallaan jonkinlainen rakkaustarina", jatkoi ukko, "vaikk'ei kukaan koskaan sitä saanut tarkoin tietää. Kukapa voi arvata, mitä nuori tyttö saattaa saada päähänsä — mutta se nyt on minun luuloni." Ukko pyyhkäisi turvetta kädellään. "Minä pidin siitä tytöstä enkä usko, että oli yhtään ihmistä, joka ei pitänyt tytöstä. Mutta hän oli liian helläsydäminen — siinä vika oli, niin uskon."
Ukko katsahti Ashurstia silmiin. Ja Ashurst, jonka parrakkaat huulet vapisivat, mutisi taaskin:
"Vai niin!"
"Oli kevät, juuri nämä ajat tai lieneekö ollut hiukan myöhempi — omenapuiden kukkimisaika — ja meillä oli tuollainen nuori yliopistoherra asumassa täällä talossa — kunnon poika muuten, mutta hiukan koppava. Pidin hänestä paljon, enkä milloinkaan havainnut, että hänen ja tytön välillä olisi ollut mitään, mutta minun uskoni on, että hän pani tytön pään pyörälle."
Ukko otti piipun suustaan, sylkäisi ja jatkoi:
"Nuoriherra lähti sitten tiehensä ihan äkkiä, ja jäi sille tielleen. Tuolla talossa on vielä tänä päivänä tallella hänen selkäreppunsa ja muita pikkutavaroita. Minusta on kumma, ettei hän koskaan lähettänyt niitä noutamaan. Hänen nimensä oli Ashes tai jotakin sinnepäin."
"Vai niin", virkkoi Ashurst vielä kerran.
Ukko kostutti kielellään huuliaan.
"Tyttö ei koskaan kertonut mitään, mutta siitä päivästä lähtien, jolloin nuori mies hävisi, hän tuntui melkein kuin sekapäiseltä. En ole elämässäni nähnyt ihmisen niin muuttuvan, en ikinä. — Talossa oli toinen nuori mies, Joe Biddaford, ja tämä piti tytöstä paljon. Arvaan, että poika kärtti ja kiusasi tyttöä eukokseen. Tyttö alkoi jo näyttää aivan hurjalta. Väliin iltaisin, kun tulin kotiin vasikoita paimentamasta, näin hänen seisovan puutarhassa suuren omenapuun alla noin vain tuijottamassa suoraan eteensä. 'En tiedä, mikä sinua vaivaa', tuumin silloin itsekseni, 'mutta säälittävän näköiseksi olet muuttunut'."