Käsivarsiaan heilutellen ja ruumistaan puistellen juosta hölkötti pitkäkoipinen teini pimeitä kujosia myöten aamukylmässä kouluun. Hän koetti kääriä kulunutta, mustaa takkiaan tiukemmin ruumiilleen, mutta se ei tahtonut tepsiä kylmää vastaan. Ja kumminkin hänestä tuntui, ettei nyt tänä aamuna ollut kovinkaan pakkanen, vaan se oli se syömättömyys, nälkä, joka häntä kylmäsi, — viimeisen leipäpalansa oli hän äsken pistänyt poskeensa noustessaan ylös Eenokki-sepän tuvassa. Mutta se pala oli ollut liian pieni, se ei riittänyt lämmittämään luisevaa ruumista. Ja sillä ravinnolla sitä nyt piti kestää puoleenpäivään saakka, jolloin taas saattoi odottaa Portin Pietarin keittiössä lämmintä ruoka-annosta. Jos sieltäkään enää saa…, kärtyisiä ovat olleet viime aikoina.
Teini Antti Antinpoika juoksi kinosten väliin polettua polkua pitkin tuulimyllyjen ja navettarakennusten lomitse kunnes vähän leveämpi, mutkainen katu aukeni eteen. Mutta sekin oli vielä aivan pimeä, ainoastaan jonkun porvarin keittiön ovenraosta taikka sarvesta höylätyn ikkunan läpi kuumotti arka valon säde. Aamu oli vielä hyvin varhainen. Kun kolmikulmainen rauta raastuvan tornista viisi kertaa helähti, silloin piti teinien olla koulussa, mutta varalta täytyi heidän jo lähteä kotoaan paljo aikaisemmin.
Koulutalon ovi oli auki ja siitä loimusi talviaamun pimeyteen takkavalkean punertava hohde. Ovella telmi jo toisia teinejä ja he tahtoivat vetää Antinkin mukaan leikkiinsä. Vaan Antti ei ollut tänään sillä tuulella. Hän haki toveria, jolla olisi evästä mukanaan, mutta sitä ei ollut nyt kellään sellaisella, jolta hän sitä olisi voinut pyytää, ja hän istahti senvuoksi alakuloisena seinään kiinnitetylle penkille, kauas katveeseen. Sieltä katseli hän hiljaa tuota jo tuttavaksi kodiksi itselleen käynyttä kouluhuonetta, opettajan pöytätuolia johon juuri neljä talikynttilää sytytettiin, karkeatekoista kirjastokaappia, jonka harvoja, mutta kallisarvoisia kirjoja hän oli oppinut rakastamaan, noita mataloita penkkejä, joissa hän opetusta oli saanut nauttia. Mielihaikealla hän ajatteli, että hänen nyt ehkä täytyi ne jättää ja katkaista kesken opintonsa ruoan puutteessa, ja ryhtyä muuhun ansioon.
Niinkuin useimmat tovereistaankin oli Antti köyhän talonpojan lapsi, joka oli lähtenyt kaupunkiin, koettamaan onneaan opin ohdakkeisella polulla. Eväskontti seljässä ja sauva kädessä oli hän kouluun saapunut, saanut armosta jäädä asumaan Eenokki-sepän matalaan tupaan ja porvarien keittiöissä hän oli, niinkuin toverinsakin, kerran päivässä keiton saanut. Niin oli eletty ja luku oli luistanut ankaran Martti-mestarin opastuksella hyvää vauhtia. Pari kertaa talvessa oli eväskontti täytenä saapunut kotoa markkinamiesten matkassa ja niin oli aina eletty siihen asti, kunnes lomalle lasketut teinit kaikki olivat pienissä parvissa lähteneet maakuntaa kiertämään ja keräämään varoja, rahoja, vaatetta ja ruokaa taas uudeksi lukukaudeksi. Mutta nyt oli Antin kontti kesken talvea aivan tyhjentynyt, eikä täytettä ollut kotipuolesta saapunut, köyhyys kun vallitsi sielläkin, ja porvarit rupesivat käymään kärsimättömiksi kärttäjille, — nyt oli seinä noussut Antille eteen.
Näitä hän surumielisenä mietti, kun opettaja, ankara Martti-mestari, astui sisään ja kävi latinaksi latinalaiseen kielioppiinsa käsiksi. Antin kimppuun ei mestari monesti päässyt, vaan tänään Antti oli hajamielinen, sekausi vastauksissaan ja kun aamulukujen päätyttyä teinit hajautuivat päivällisille, oli hän alakuloisuutensa lisäksi tyytymätön itseensäkin. Ei ollut tosin Martti-mestari patukkaa käyttänyt, joka oli ainoa, jokapäiväinen parannuskeino teinien hajamielisyyttä ja huonolukuisuutta vastaan, mutta ukon suupielien vinkeistä näkyi, että hän oli vihassa.
Porvarien pojat riensivät koteihinsa kaupunkiin, rikkaammat maalaispojat majapaikkoihinsa, köyhimmät kuokkimaan sääliväin ihmisten keitoille. Antti käveli Portin Pietarin keittiöön ja asettui ovensuuhun odottamaan, — nälkä kurni suolta ja ruoan haju melkein huimasi päätä. Mutta pisteliäästi häntä nyt Pietarin palvelijat kohtelivat.
— Tulit eilen ja tulit tänään, — taasko huomenna tulet? — veistelivät he. — Saa nähdä, riittääkö taas keitto muulle väelle, kun sinä pääset popsimaan.
— Se ei tämä Antti syö muuta kuin sen ainoan kerran päivässä, mutta silloin sille pitäisikin olla erityinen padallinen, — kappa nauriita ja puoli lehmän reittä.
— No, siinä on nyt taas täysi kuppi, katsotaan sitten, kantavatko nuo kapeat koivet naurisvellistä paisunutta vatsaa…!
Niin veisteli keittiössä talonväki, joka rupesi kyllästymään näihin jokapäiväisiin vierailuihin. Antti söi, mutta nieli kyyneleitä vellin mukana. Kiitettyään ruoasta läksi hän kiirein askelin takaisin kouluun ja astui ankaran Martti-mestarin tupaan, jossa tämä perheensä kanssa asui ja koetti saada vuoden ympäri riittämään sen puolen lästiä rukiita ja saman ohria, jonka hän nautti opetustyöstään palkakseen. Antin oli aikomus pyytää mestarilta elatuksenapua niistä teinirahoista, joita koululle maakunnasta kannettiin. Vaan ne olivat mestarilta jo aikoja sitten menneet, niitä oli syöty ja jaettu ja sen vuoksi hän ankarasti Antille tiuskasi: — Mitä teinirahoja, ne olen jo jakanut ja omistani lisää pannut, niin että en enää tiedä, mitä omille lapsilleni annan. Olethan itsekin saanut, — parempi olisi, jos te joskus toisitte minulle kotipuolestanne tulijaisiksi jonkun juuston tai voinaulan, kuin että aina mangutte teinirahoja, jotka sitten olueen juotte.
— Mutta minulla ei ole nyt enää mitään syötävää, sopersi Antti.
— Koeta hankkia, koeta hankkia, ja ole ahkera ja tarkka, eläkä hölmö, niinkuin tänään, niin minä jonkun vuoden perästä ehdotan sinut saamaan apulaispapin viran.
Antti huomasi jo, että hänellä ei ollut muuta neuvoa, kuin lähteä maata kiertämään ja maakunnasta elatuksenapua keräämään. Hän tiesi, että sekin oli oikeastaan jo kielletty, mutta mikäs siinä auttoi, kun hätä käski.
— Antaisiko mestari minulle teinin todistuksen teiniapuja kerätäkseni, pyysi hän ujosti.
Mutta siitä mestari tuskastui.
— Tiedäthän, että minun ei ole lupa antaa sellaista todistusta, laki sen kieltää, — vai tahdotteko, että minulta tämä viheliäinen virkani vietäisiin!
Omin neuvoinsa täytyi nuoren teinin lähteä suoriutumaan. Palatessaan mestarin luota koulutupaan olivat siellä toiset koululaiset koolla harjotellen iloisina ja reippaina latinalaisia koululauluja. Pääsiäinen oli tulossa, ja silloin he, samoin kuin jouluna ja pyhäinmiestenpäivänä, aina kulkivat talosta taloon laulaen porvarien perheille noita kauniita joululaulujaan, joihin he usein itse sanoja sepittivät. Silloin oli teineillä hyvät päivät, porvarien juhlaruu'ista saivat he runsaita annoksia, ei säästetty silloin silavaa eikä olutta, eikä niin huonoa teiniä ollut, joka ei olisi silloin jaksanut humalaan päästä. Voudin oli m.m. tapana vuosittain antaa teineille, kun he saapuivat kuninkaankartanon portaille veisaamaan, 6 kannua olutta, puolen leiviskää leipää, palvatun lampaan ja naulan kynttilöitä, — se kirjoitettiin "porttirahoina" oikein voudin tileihin ja siitä teineillä ilon kestejä kesti. Nämä makeanleivän päivät olivat taas tulossa ja kadehtien katseli Antti, kuinka hänen toverinsa niitä varten valmistautuivat, — hänen itsensä täytyi lähteä pois maakuntaa kiertämään…
— Tule pääsiäislauluja laulamaan, kehottivat toverit.
— Elä aina märehdi sitä latinalaista kielioppia, pistelivät he.
Vaan Antti hiipi hiljaa koulutalosta pois, käveli kinoksiin polettua polkua pitkin tuulimyllyjen ympäri ja navettain ja tallien välisiä kujia myöten Eenokki-sepän pirttiin, josta hän haki konttinsa ja suksensa. Ja verkalleen lähti hän potkimaan kaupungin portista ulos yksin talviseen metsään.
Entisinä aikoina, paavin uskon aikoina, joista vielä vanhat kertoivat, olivat ihmiset armeliaampia koululaista kohtaan ja näiden toimeentulo luostari- tai kaupunginkouluissa oli parempi. Katoolinen kirkko julisti hyväksi työksi köyhäin koululaisten auttamisen ja myönsi sadan päivän aneet jokaiselle, joka teinille almun antoi. Rikkaiden luostarien tai piispanistuimien yhteydessä olevat koulut olivat siksi äveriäitä, että niiden kannatti hyvin palkata opettajat ja avustaa ja vaatettaa oppilaitakin. Ja silloin oli myöskin teinien kulku maakunnissa aivan luvallista ja tavallista. Mutta uskonpuhdistuksen jälkeen joutuivat koulut Suomessa rappiolle, hallitus riisti kirkon varat eikä sen laitoksia kumminkaan ylläpitänyt; opettajain palkat pienennettiin, näiden tiedolliset edellytykset samalla supistuivat eikä kukaan ajatellut köyhien teinien avustamista. Päinvastoin hallitus kielsi näitä kulkemasta maaseudulla teiniapuja keräämässä, koska se muka vietteli laiskuuteen ja aikaansai pahennusta, — hallitus tahtoi itse kiskoa talonpojilta verot niin tarkkaan kuin nämä suinkin jaksoivat suorittaa eikä sallinut muiden kerjätenkään käydä heitä verottamassa. Sen sijaan hallitus itse kantoi "teinirahoja" talonpojilta, tarkoituksessa jakaa niitä koululaisille, mutta ne rahat supistuivat hyvin vähiin, mitkä teineille lopullisesti annettiin.
Siihen aikaan, noin kolmesataa vuotta sitten, jolloin pitkäkoipinen teini Antti Antinpoika yksin lähti kaupungista maalle hiihtämään, kerätäkseen varoja lukujensa jatkamista varten, oli koululaisilla siis hyvin vaikeat olot, ja hyvin hämärät olivat Antinkin toiveet. Hän mietti siinä hiihtäessään, olisiko parempi muuttaa uraa, jättää luvut sikseen, opille annettiin näinä sotaisina aikoina hyvin vähän merkitystä. Maantiellä kulkijakin näki kyllä, kenellä niihin aikoihin oli mahti käsissään ja menestys edessään. Tuhkatiheään ajoi Anttia vastaan vallattomia ratsumiesparvia hoilaten ja laulaen. He poikkesivat taloihin ja ottivat väkisin ruokaa ja juomaa mitä parasta oli saatavissa ja elivät yhdessä huumauksessa. Ja pilkkaa he tekivät kontti seljässä hiihtelevästä teinistä.
— Kas siinä hometoukka, joka on kirjojensa äärestä lähtenyt metsään tuulottautumaan, sanoivat he ivalla.
— Hanki itsellesi miekka ja ratsu, niin sinusta vielä mies tulee, koipia sinulla ainakin on. Ei latina sinua elätä. Vaan tule sotaretkelle. Siellä saat viiniä kypärästä juoda ja viileskellä vehnää ja silavaa, ja kultia ja hopeita saat saaliina kotiisi kantaa. Ja mitä se maksaa soturin kunnia ja maine!
Antti taivalsi edelleen antautumatta väittelyihin raakojen ja rajujen sotilasjoukkojen kanssa. Hän hiihti Turun lähimpäin maatalojen ohi, — niitä kävivät teinit liian usein verottamassa — alkaakseen kerjuunsa etempätä. Ilta rupesi jo tulemaan ja hän hiihti vielä metsäistä taivalta.
Saapui hän kumminkin ennen illan tuloa suureen taloon ja ilmaisi ujosti asiansa. Mutta siellä oli jo liian usein käynyt samoja asiamiehiä ja niille oli opittu vastaus antamaan. Kuningas oli kieltänyt teinikulun ja kieltänyt heille almuja antamasta. Joka ei työllään itseään elätä, se on käsketty lähettää muitta mutkitta sotaväkeen, varokoon Antti, ettei ruunun miehiä satu hänen taipaleelleen.
Yöksikään ei Antti uskaltanut taloon jäädä, hän lähti hiihtämään edelleen, vaikka väsymys jo painosti ponnistuksiin tottumattomia raajoja ja mieli apeana asui. Kotvan hiihdettyään pysähtyi hän maantien varrella pienelle kunnaalle, istahti kaatuneelle hongalle ja kyynel tirahti silmästä nuoren miehen. Niin toivottomalta tuntui kaikki, pystöön näytti taival nousevan opin tiellä. Vielä vuosia täytyi ehkä näin kihnuttaa, ennenkuin saattoi toivoa lukuajan loppuvan, — ja mitä oli silloinkaan edessä? Parhaassa tapauksessa joku vaivainen apulaispapin paikka jonkun kitsaan kirkkoherran luona ruokapalkalla, ja siihen asti täytyi vielä nähdä niin paljon nälkää! Miksei hän viskannut kulunutta, mustaa teininmekkoaan hiiteen ja sen mukana kaikki grammatiikat ja retoriikat ja dialektiikat, ja tarttunut miekkaan, joka avasi viinin ja vehnäsen maat? Sotaväen kirjureita vilisee joka kylässä, — ei tarvitse muuta kuin ilmoittautua sellaiselle, niin ovat pestirahat taskussa ja ruumin ase kädessä, jolla itse ottaa, mitä ei mielisuosiolla anneta…
Tähän suuntaan kävi nuoren teinin ajatuksenkulku, mutta kaihoa ne tuumat kasvattivat hänen mieleensä, — kirjat olivat jo käyneet hänelle rakkaiksi, hän olisi tahtonut syvemmin niihin tutustua. Mutta hänen siinä istuessa sitä synkempänä mieleltään, kuta pimeämmäksi ilta kävi, kulki yksinäinen nainen maantietä, pysähtyi nuorukaista puhuttelemaan ja armahti häntä sekä vei hänet läheiseen matalaan majaansa yöksi. Ja aamulla vielä evään konttiin antoi ja siunasi taipaleelle. Ja rohkeammalla mielellä taas nuori teini lähti hiihtämään, yhä kauemmas sydänmaata kohti. —
Kuta syvemmäs sisämaahan hän hiihti, sitä avuliaammiksi ihmiset kävivät. Hänen konttiinsa kertyi leipää, lihaa, voita ja kalaa, hän sai korjata resuset kenkänsä ja vaatetta hän sai ohkasen mekkonsa lisäksi. Suksikeli loppui ja jalan hän jatkoi kiertokulkuaan sulalla maalla. Kevätmarkkinoille kaupunkiin lähteväin mukana saattoi Antti jo lähettää Eenokki-sepän majaan runsaat muonat ja kun hän itse paluumatkalla koulukaupunkia läheni, painoi kontti taas raskaasti hänen hartioitaan. Mutta mieluistapa oli sitä takkaa kantaa; nyt sai taas huoletta viipyä puolen vuotta kirjojen ääressä eikä kurninut nälkä suolissa. Poissa oli epäilys ja apea mieli ja halveksuen hän nyt katseli raakoja ratsumiesjoukkoja, jotka kompasanoja lasketellen hänen ohitseen ajoivat.
* * * * *
Oli Juhannusaatto, kun Antti taas koulukaupunkiin ehti. Juhlaa varten panemastaan oluesta ja leipomistaan leivistä olivat taas porvarit antaneet teineille heidän osansa ja kaupungin laidassa nämä hilpeät nuorukaiset nyt kokkoa polttivat ja runsaita eväitään nauttivat, kun Antti raskasta konttiaan kantaen metsästä saapui. Riemulla riensivät he häntä tervehtimään ja joukkoonsa kutsumaan. Mutta Antti vei ensiksi konttinsa kaupunkiin Eenokki-sepän taloon, kätki raskaasti kerätyt lukumuonansa visusti sepän muijan aittaan ja kantoi loistavin silmin Martti-mestarille paksun leipäjuuston ja komean voimöhkäleen tulijaisiksi. Ja kyynel kiilsi mestarin silmässä, kun hän palannutta teiniään tervehti ja juustosta viipaleita lapsilleen leikkeli.
Iloisin ja reippain koko teinijoukosta oli Antti, kun hän illan yöksi vaihtuessa taas istui toveriensa keskuudessa ja kertoi heille roihuavan kokon ääressä matkansa vaiheista. Porvarien väkevä olut teki tehtävänsä, ja kun teinit käsi kaulassa laulelivat latinalaisia juhlalaulujaan, kaikui korkeimpana joukosta Antin ääni. Ja laulun loputtua toisti hän vielä kerran yksin:
Gaudeamus igiturJuvenes dum sumus.
Viipurin linnan vanha päällikkö, Krister Niilonpoika Vaasa, oli äkänen ja sydämmikkö ukko. Hän oli tarmokas mies ja voimakas maaherra, ylhäistä sukua ja arvoltaan korkea, mutta luonteeltaan oli hän niin ankara ja äreä, että häntä enemmän pelättiin kuin kunnioitettiin. Kolmattakymmentä vuotta oli hän jo Karjalan linnassa isännöinyt koko Itä-Suomen käskynhaltijana, mutta eipä muistanut kukaan linnan väestä eikä kaupungin asukkaista tavanneensa ukkoa iloisena tai edes tyyneellä tuulella, — aina hän oli kärtyinen ja vihainen, puheissaan kiivas ja käytökseltään tyly. Kaupungin porvarit tosin arvailivat, että mahtoi ukko sentään kaikessa hiljaisuudessa joskus olla itsekseen hyvilläänkin, kun oli saanut merellä kaapatuksi jonkun luvattoman lastin tai kiskastuksi maakunnasta uuden veron, mutta sitä hän ei kenellekään osoittanut, ei edes omalle perheelleen, jota hän kohteli yhtä ankarasti kuin kaikkia muita.
Ukko Krister ei näet ollut ainoastaan äkänen vanha herra, vaan sen lisäksi perin ahnas ja itara, tarkka ruumin puolesta, mutta vielä tarkempi omastaan. Hänen saituudestaan kulki sen ajan Viipurissa — salaa tietysti — paljon kaskuja. Niin oli hän kerrankin ottanut periäkseen Räävelistä Viipurin Karjaportin luostarille lahjoitettuja testamenttivaroja, joita piti olla melkoiset määrät, mutta kun hän sitten laski pois kulunkinsa ja vaivanpalkkionsa, jäikin jälelle luostarille vain kolme hopealusikkaa ja vanha tinakannu, — ja siitä eivät harmajat veljet häntä paljon siunanneet. Viipurin porvariston ja raadin hän kerran sai urakalla hankkimaan linnaan koko talven, muonat, mutta kun maksun aika tuli, kuittasi hän koko jutun — eräällä kuninkaallisella kauppalupakirjalla, jonka kaupunki oikeastaan jo muutamia vuosia sitten oli saanut. Talonpojat eivät uskaltaneet nureksia hänen määräämistään veroista, sillä kun he kerran niistä olivat tehneet Krister-herraa vastaan valituksen kuninkaalle, kiskoi ukko heiltä siitä rangaistukseksi — uuden veron, aivan ylimääräisen. Hän ymmärsi näin ollen itse, ettei häntä juuri rakastettu, mutta siitä hän ei välittänyt, kunhan häntä toteltiin ja hänelle — maksettiin.
Niin murjotti ukko kesät talvet synkässä kivilinnassaan ja aina oli hänellä jotakin syytä olla äreä.
Mutta eräänä kesäpäivänä — se oli vuonna 1437 — oli Krister Niilonpoika tavallista vihaisempi. Linnan suuressa asehuoneessa kulkea kääpitti hän käppyrässä — hänen, selkänsä oli näet jo vanhuuttaan koukussa — ja takoi rautaista miekanhuotraansa kivilattiaan, niin että holvit kaikuivat, ja hänen pienet, tihruiset silmänsä verestivät kiukusta. Hän torui nyt alapäällikköään, linnanvouti Antero Stoolpannaa, joka kalpeana seisoi hänen edessään, ja huusi tälle:
— Ne ovat verukkeita, se mies on otettava kiinni, olet toiminut huonosti.
— Mutta hän ei ole enää koko maassa, hän on laivallaan lähtenyt tiehensä, luultavasti Rääveliin.
— No, pane laiva hakemaan hänet sieltä.
— Hän on Räävelin porvari…
— Olkoon, hänet on pantava kiinni ja tuotava tyrmään tänne, kunnes sammalet päähän kasvaa. Hä, etkö ymmärrä, hän on häpäissyt minut ja vahingoittanut minua hallituksen edessä ja tehnyt minut naurettavaksi Turussa ja Viipurissa ja kaikkialla — hä, etkö ymmärrä? Te olette samanlaisia lurjuksia kaikki, — no, suoria käskyjäni täyttämään, eläkä siinä verukkeitasi mukita!
Vouti läksi miettiväisenä pois. Mutta kesken kaikkea täytyi hänen hymähtää.
Sillä ukko Kristerillä oli todellakin tällä kertaa vähän syytä olla harmissaan; hän oli kuin olikin kärsinyt pienen tappion ja joutunut naurettavaksi. Mutta syy ei oikeastaan ollut tuon rääveliläisen porvarin, jonka hän nyt kiukussaan välttämättä olisi tahtonut tyrmään sulkea, vaan hänen oman itaruutensa ja ahneutensa, — se kai häntä enin sapettikin.
Seikka oli näet se, että Raaseporin linnanherra Iivar Fleming, joka, niinkuin Raaseporin linnanherrain tapa oli, sivuelinkeinonaan harjoitteli kaappausta ja muuta huonompaa meriliikettä, tässä kevätkesällä oli ottanut haltuunsa rääveliläisen porvarin Olavi Vinken kauppalaivan, joka verkalastissa oli menossa Novgorodiin. Raasepori oli yleensä tällaisesta väkivaltaisuudesta huonossa huudossa, mutta tällä kertaa oli tuohon kaappaukseen sentään ollut vähän oikeuden varjoakin, koska Vinken lastin seassa oli ollut joku määrä aseita. Jo monta vuotta sitten oli näet Ruotsin hallitus kieltänyt hansakauppiaita ja muita merenkulkijoita viemästä aseita Novgorodiin, jonka vallan kanssa alituiseen oltiin hienossa riidankähmässä, ja Krister-herra oli Viipurin päällikkönä äskenkin uudistanut tuon kiellon. Fleming vei siis valtaamansa laivan Raaseporiin ja Vinkelle tuli hätä käteen.
Siinä tuskassaan oli hän rientänyt Viipuriin, Krister-herralta apua hakemaan. Vanha saituri oivalsikin kohta, että tässä on jotakin ansaittavana ja hän lupasi Vinkeä auttaa, mutta kovilla ehdoilla: puolet verkalastista piti hänen saada palkkiokseen. Siitä hinnasta suostui hän ottamaan koko lastin omiin nimiinsä ja omanaan vaatimaan sen takaisin ja pelastamaan laivan. Olihan hän Raaseporin herraa paljon mahtavampi ja voimakkaampi, hänellä oli aina keinoja pakottaakseen Flemingiä taipumaan. Sopimus tehtiin. Krister Niilonpoika antoi rääveliläiselle porvarille sinetillään varustetut kirjat, joissa vakuutti lastin omakseen ja sillä syyllä vaati laivan takaisin. Kevenneellä mielellä ja hyvillä toiveilla läksi hätääntynyt porvari Raaseporiin hommaamaan laivansa ja lastinsa irti.
Juoni olikin onnistua, — Iivari Fleming ei suinkaan uskaltanut Viipurin ankaraa käskynhaltijaa vastustella, vaan lupasi heti toimittaa hänen tavaransa takaisin. Mutta viime hetkessä hän sittenkin rupesi vikuroimaan — lienee mies juonen älynnyt — ja selitti jättävänsä asian oikeuden ratkaistavaksi. Sehän oli ilmeistä koiruutta, Krister-herra sen heti älysi asiasta kuultuaan — ajateltakoon vain sitä ristiriitaa, että Raaseporin vanha merirosvo kerran kiltisti turvautui lakiin, ilkeyttähän se oli kaikki! Mutta Vinke meni loukkuun, purjehti Flemingin kanssa Turkuun, jossa asia alistettiin sikäläisen käskynhaltijan Hannu Kröpelinin tuomittavaksi. Ja siitä tulikin kova tutkimus — sulaa ilkeyttä, päätteli Krister, joka tiesi, ettei Hannukaan ollut hänen ystäviään — Vinke parka pantiin lujalle lastinsa johdosta, hän erehtyi puhumaan ristiin ja lopuksi täytyi hänen suoraan tunnustaa, että lasti olikin hänen omansa ja että Krister-herra oli antanut aivan perättömät paperit kiertääkseen omia määräyksiään ja ansaitakseen puolet verkalastista.
Juttu tuli julkiseksi, siitä Hannu ja Iivari kyllä huolta pitivät, sitä he vain lienevät tahtoneetkin. Turun käskynhaltija lähetti Krister-ukon sinetöidyt todistukset ynnä kertomuksen asiasta Tukholmaan, jossa juuri uutta kotimaista hallitusta tanskalaisten sortovallan katkettua järjesteltiin, ja itse vanhalle herralle hän myös kirjoitti isälliset nuhteet. Muuten tuomittiin laiva ja lasti Vinkelle, ainoastaan aseet hän menetti, ja onnellisena lähti pitkässä hädässä ollut rääveliläinen porvari purjehtimaan verkapakkoineen kotiin Suomenlahden poikki, aavistamatta, minkä harmin hän oli viipurilaiselle auttajalleen tuottanut.
Krister-herra oli pian saanut tiedon verkalastin kohtalosta ja hänellä oli sappi ollut haleta. Sillä hän tunsi luissaan sen vahingonilon, millä kaikki kiusautuneet aatelismiehet ja Viipurin viekkaat porvarit näkivät hänelle tapahtuneen tappion ja häpeän. Ja asiasta tehty ilmoitus Tukholmaan oli juuri tällä hetkellä aivan hiidestä heitetty, sillä ukolla oli siellä parastaikaa verkkoja vesillä, hän aikoi kaukaisesta linnaläänistään hinautua sinne järjestettävän hallituksen jäseneksi ja hänellä olikin nyt, Engelbrektin kaaduttua ja herrain ollessa keskenään riitaisia, paljon toiveita sinne päästä. Vaan nyt ne saivat hänen vihollisensa siellä taas keppihevosen ratsastaakseen. Entä sitten se puolen verkalastin hinta, joka luiskahti läpi hänen ahnaitten sormiensa, se ihan polttamalla kirveli hänen sydäntään!
Ja siksi hän vielä sanantuojan mentyä kiukkuillen kalisti rautaista miekanhuotraansa kivilaattiaan ja kiroili:
— Se hirtettävä saapas-saksa, se petti minut kuin moukan. Itse laivansa pelasti, minut häpeään jätti. Mutta vielä minä sen verkalastin perin. Tulet sinä vielä Viipuriin ja silloin… ehkä me voimme saada tuomioistuimen toimeen täälläkin! Mutta ei hän sentään uskaltanut oikein toivoakaan, että Räävelin porvari, kerran pelastuttuaan, hevillä taas hänen kynsiinsä antautuisi. Vielä vähemmin sitä uskoivat muut, Viipurin porvarit eivät varsinkaan, joista monet olivat Olavi Vinken hyviä ystäviä ja jotka salaa sydämessään kiittivät häntä hänen kepposestaan. He nauraa hihittivät nurkkain takana, kun joskus ukon näkivät sillalla liikkeessä, ja kutittivat, että saa se nyt äreä Risto nielasta sappensa, — kyllä kai Vinke Viipurin rannat välttää!
Mutta toisin kävi.
Kaikkien kummastukseksi ja monen kauhuksi laski vielä samana syksynä Viipurin lahteen rääveliläinen laiva, josta Olavi Vinke verkalleen maihin astui, hän juuri ihan rauhallisena ja varmana, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Ei tiennyt mies varoa mitään pahaa, hänellä ei ollut sairas omatunto, hän tuli aivan vahvassa turvassa selvittämään joitakin asioita, jotka häneltä kesällä siinä kiireessä jäivät selvittämättä. — Onko mies hullu! siunailivat Viipurin porvarit hänet nähdessään ja kiirehtivät hänelle salavihkaa suihkasemaan neuvon, että hän kiireisellä paolla pelastaisi nahkansa. Mutta se oli jo myöhää. Linnan miehet, joille ukko oli antanut niin ankarat käskyt, saivat myös vihiä isäntänsä vihaaman porvarin tulosta ja ennen iltaa löysi Olavi Vinke itsensä kauhusta kankeana Viipurin linnan syvimmästä tyrmästä.
Kirkastuivatko edes hetkeksi nytkään Krister Niilonpojan kuivat kasvot, kun hän näin odottamatta sai halutun saaliin käsiinsä, sitä ei kukaan varmuudella tiennyt, sillä ukko ei näyttänyt kasvojaan kenellekään. Mutta Viipurin porvarit arvailivat, että kyllä kai hän siellä kaikessa hiljaisuudessa nyt sentään päästi leveän naurun, leveän ja pitkän. Porvareilla itsellään oli sitävastoin mieli matalana, he katselivat kaupungin rannalta surumielin saarilinnaa, jonka vahvojen kiviseinien takana heidän rääveliläinen toverinsa nyt tyrmässä yksin virui, ja he kuiskailivat toisilleen:
— Sääli miestä, mutta varomaton hän olikin.
— Sääli, — sinne jäänee nyt Vinkeparka todellakin virumaan, kunnes sammalet päähän kasvaa. Niin virkkoi Viipurin pormestari Martti Degen, joka monet hyvät ateriat oli Räävelissä syönyt ystävänsä Vinken vieraanvaraisessa talossa ja joka turhaan mietti keinoa hänet pelastaakseen.
— Niin kuuluu ukko uhanneen, ja hän on sydämikkö, huoahti raatimiesErik Varg, jolla oli Vinken kanssa selvittämättömiä asioita.
— Sinne lahoo mies! — —
Mutta porvarit eivät nytkään arvanneet oikein. Vanha Krister-herra oli pitkän kiukkunsa aikana miettinyt toisenlaisen kostotuuman, laajemman ja tehokkaamman ja juuri Viipurin porvareille pirullisemman. Hän oli hänkin päättänyt hankkia asialleen oikeuden varjon ja ennen kaikkea tahtoi hän voittaa takaisin tuon puolen verkalastin hinnan, joka vielä hänen sappeaan kuohutti. Hän päätti hänkin vedota tuomioistuimeen.
Ja niin sai Viipurin kaupungin pormestari ja raati eräänä syyspäivänä linnanherralta lyhyen ja virallisen käskyn ottaa tutkittavakseen ja tuomittavakseen rääveliläisen porvarin Olavi Vinken "epärehellinen menettely". Ja Krister Niilonpoika lähetti samalla vangitun porvarin heidän vastuullaan tutkinnon ajaksi raatihuoneelle säilytettäväksi. Ja sanantuoja tiesi kertoa, että nyt oli Risto-ukko ainakin kerran myhäillyt.
Sillä hän tiesi saattaneensa pormestarin ja raadin mitä kiusallisimpaan välikäteen. He olivat hänen vahingolleen ilkkuneet, — nyt tuomitkoot tai vapauttakoot!
Porvaristo ja raati kokoontui perin vakavana ja huolestuneena Viipurin kivistä rakennetulle raatihuoneelle neuvottelemaan. Se oli todellakin joutunut pahempaan kuin pulaan. Asianhan tunsivat kaikki ja raati tutki sitä vieläkin pitkällisesti ja juhlallisesti. Ja jokainen oli selvillä, minkä tuomion hän olisi tahtonut antaa. Mutta meneppäs tuomitsemaan vastoin Krister-herran tahtoa! Ja sitäpaitsi: Vinke oli tehnyt sopimuksen linnanherran kanssa, tunnusti itse luvanneensa ukolle puolen verkalastia, vaan olikin sitten menetellyt sitä sopimusta vastaan, — ukolla oli todella oikeudenkin varjoa puolellaan.
Raati neuvotteli pitkään ja perusteellisesti suljettujen ovien takana, pyöritti asiaa joka puolelta, mutta se oli aina vain kovin kiusallinen juttu.
— Syytönhän mies on, lasti on hänen omansa, meidän pitäisi hänet tuomita vapaaksi. — Niin puhui Eerikki Varg, raatimies, joka oli Vinken kanssa asioissa.
— Mutta me emme voi, tuskaili pormestari Martti Degen, jonka sydäntä enin kirveli, koska Vinke oli hänen vanha, hyvä ystävänsä.
— Emme uskalla, sanokaamme se suoraan, huomautti nuoremmista porvareista joku.
— Niin, hm, tankkaili pormestari. — Ja jos oikein katsotaan, oliVinke tehnyt sopimuksen, tuhman tosin, mutta…
— Mutta ukko vain tahtoi kohtuuttomasti ansaita hänen hädästään.
— No niin, tuomitkaa sitten hänet vapaaksi! Mutta sitäpä ei uskallettu. Pormestari ja raati ei voinut tulla muuhun kuin langettavaan johtopäätökseen. Surullista se oli, mutta mihinkäpä siitä pääsi.
Tuo samainen nuori porvari silloin virkahti:
— Annetaan miehen karata!
Raatimiehet katsoivat toisiaan, — tuuma heitä kaikkia miellytti. Mutta samassa oli epäilyskin valmis:
— Ei hän meiltä saa karata, me olemme hänestä vastuussa.
— Pääsee hän linnastakin, jos vähän autetaan. Mutta pormestari lopetti ne keskustelut:
— Paetkoon jos pääsee, onnekseen menköön. Vaan meidän täytyy nyt antaa tuomio.
Ja silloin se annettiin. Viipurin pormestari ja raati havaitsi Olavi Vinken syylliseksi ja tuomitsi hänet maksamaan linnan päällikölle, jalosukuiselle Krister Niilonpojalle puolen verkalastin hinnan, niinkuin heidän kesken sovittu oli, eli 2 000 Riian markkaa, joksi se hinta arvattiin. Päätöksestä annettiin tieto Krister-herralle ja vangittu rääveliläinen lähetettiin takaisin linnaan.
Apealla mielellä porvaristo hajaantui. Mutta yhden ja toisen mielessä kyti kumminkin salainen toivo, että vanki toki pääsisi karkaamaan, he tiesivät, että auttajista ei ollut puutetta. Ja se heitä hiukan lohdutti. — —
Mutta hullusti kävi.
Viikon, parin perästä oli Viipurin porvaristo taas koolla raatihuoneella ja piti siellä pitkiä ja alakuloisia neuvotteluita. Sillä hullusti oli taas käynyt. Vangittu rääveliläinen Olavi Vinke oli tosin päässyt karkaamaan linnasta ja se uutinen oli päiväksi, pariksi ilolla täyttänyt porvarien mielet. Mitä apua hän lie saanutkin, siitä ei mitään puhuttu, vaan valmiiksi varustettua köyttä myöten oli hän eräänä syysyönä hinautunut linnan muurilta alas veteen ja uinut maihin ja taas oli apulaisia ollut häntä suojaan saattamassa. Hätääntyneenä oli mies silloin rientänyt Karjaportin luostariin, sieltä ensimmäisen turvapaikan löytääkseen, ja hän oli luullut vihityn luostarin pyhässä suojassa olevansa varmassa turvapaikassa mahtavan maaherrankin vihoja vastaan. Niin olivat luulleet muutkin. Mutta Krister-herran kiukulla ei ollut rajoja eikä hänen mahtisanallaankaan. Taas oli hänellä, vangin karattua, ollut sydän kiukusta haleta ja kuultuaan miehen piilevän luostarissa vaati hän sieltä heti vankiaan tiukasti takaisin, muuten uhkasi tulla aseväellä ottamaan. Eipä olisi luostarin päällikkö eivätkä hurskaat veljet tahtoneet antaa alttiiksi miestä, joka heidän luotaan oli hakenut Jumalan-turvaa, mutta niin suuri oli äreän herran herättämä pelko koko Karjalassa, ettei luostarikaan uskaltanut hänen vaatimaansa miestä suojassaan pitää. Se luovutti hänet pois ja taas istui Vinke linnan tyrmässä, entistä lujempien lukkojen takana.
Hullusti oli siten taas käynyt, perin hullusti.
Olavi Vinke oli tyrmästään lähettänyt Viipurin porvareille surkean pyynnön, että he kaiken ihmisyyden nimessä maksaisivat linnanherralle nuo hänelle tuomitsemansa rahat, jotta hän pääsisi vapaaksi. Porvarit olivat koettaneet pyytää armoakin Vinken puolesta, vaan Krister-herra oli antanut kylmän ja äreän vastauksen: Ei puhettakaan armosta! Jos maksatte verolastin hinnan, nuo 2 000 Riian markkaa, niin mies saa mennä, muuten ei. Ja hän oli järkähtämätön, sen tiesivät kaikki.
Pormestari ja raati ja kaupungin porvaristo oli nyt taas koolla neuvottelemassa siitä, mitä olisi tehtävä, ja mieliala oli sangen apea. Eihän asia tosin oikeastaan heitä koskenut. Mutta he itse olivat Vinke paran tuominneet ja nyt oli heillä omatunto sairas.
— Se on paljon rahaa, 2 000 Riian markkaa, valitteli pormestari MarttiDegen neuvotonna.
— Paljon, niitä ei Vinke raukka täällä kaukaisessa linnassa vankina ollessaan koskaan saa kokoon, ijäkseen hän tyrmään jää, surkutteli raatimies Eerikki Varg, jota vielä huolettivat nuo omat, Vinken kanssa selvittämättä olevat asiat. Ja hän lisäsi: — Mehän hänet tuomitsimme.
— Oli pakko, emmehän olisi tahtoneet.
— Mutta voimmeko nyt olla häntä auttamatta? Mitä sanomme, kun taas purjehdimme Rääveliin asioille?
Kiperä kysymys, hyviä välejä naapurikaupungin kanssa ei olisi sopinut rikkoa. Mutta säälitti se summan suuruuskin, kaiveli vielä pahemmin, kun se äreälle Krister-herralle oli maksettava ja osaksi omasta syystä. Äh, kun se kirveli, mutta eihän siinä auttanut. Porvarit päättivät lopuksikin keskuudessaan koota nuo lunnasrahat ja maksaa ne linnan itaralle isännälle Vinke-paran pään päästimeksi. Sillä häneltä tuli hätäviesti toisensa perästä. Rahat vietiin siis linnan portille, mutta käsistään ei niitä Martti-pormestari laskenut, ennenkuin onneton rääveliläinen tuotiin esiin linnan kellarista. Hän tuli sieltä kuin röyhitty tarhapöllö, tukka pystössä, silmät pullollaan ja läähättäen hän vain pyysi päästä linnasta pois. Mutta saita linnanherra luki ensiksi tarkkaan lunnasrahat, luki yksin markoin, pyyhkäsi ne sitten laukkuunsa, murahti ja kääntyi pois, eikä hänen äreillä kasvoillaan näkynyt värähdystäkään. Mutta Olavi Vinke pääsi silloin vihdoinkin auttajainsa Viipurin porvarien seurassa kulkemaan kaupunkiin.
Mutta kauan hän ei enää kaupungissakaan viipynyt. Oli jo myöhäinen syksy ja myrsky kävi merellä, vaan siitä huolimatta vuokrasi hän viipymättä satamassa vielä kelluvan laivan viemään itsensä meren yli Rääveliin. Hän ei tahtonut enää tuntiakaan Viipurissa viipyä. Ja kun laiva jo oli nostanut purjeensa ja Vinke kiitollisena hyvästeli saattamaan tulleita porvareita, vakuutti hän heille kyyneleet silmissään, ettei hän koskaan enää Krister-herran kanssa käy asioihin, — ei vaikka minkälainen hätä tulkoon — eikä hän ukon Suomessa ollessa enää Viipuriin tule. Sillä hän oli tuosta yhdestä verkakaupasta jo saanut aivan tarpeekseen.
— Se tuli vähän kalliiksi meille tuo Krister-herran verkalasti, virkkoi pormestari Martti Degen, kun porvarit palasivat Vinkeä saattamasta rannasta, josta laiva juuri oli täysissä purjeissa merelle lähtenyt.
— Tuli, vastasi raatimies Eerikki Varg. — Mutta vielä kalliimmaksi se tuli ukolle itselleen.
— Miten niin?
— Valtionhoitajan toimi häneltä luiskahti ohi suun, ei tullutTukholmaan muutosta mitään.
Oli näet juuri-ikään viesti saapunut, että Kaarle Knuutinpoika Bonde oli Tukholmassa valittu valtionhoitajaksi, Krister Niilonpoika Vaasa oli vaalissa jäänyt vähemmistöön. Ja Viipurin kiusautuneet porvarit lukivat sen tuloksen mielellään Krister-herran kuuluisaksi käyneen verkalastin ansioksi — se heitä toki hieman lohdutti.
Mieliala Haapaniemen kadettikoulussa oli juhlallinen ja vakava. Nuoret soturinalut seisoskelivat alakuloisina pienissä ryhmissä käytävissä ja kuisteilla supatellen salaperäisiä tuumia ja luoden aina toisinaan vihaisia katseita pihan toisella puolella olevaan opettajiston rakennukseen, jonka ovet pysyivät sitkeästi suljettuina. Lamassa olivat nuoret mielet ja syksyinen tihkusade, joka alinomaa liotti luontoa, teki senkin vielä harmajan ja ikävän näköiseksi.
— Sääli hilpeää miestä ja iloista toveria! virkahti melkein huoahtaen eräs siinä supattavassa poikajoukossa:
— Mutta sehän on mahdotonta, intoili toinen vastaan, — antaisimmeko me näin riistää joukostamme reippaimman kumppalin, parhaan miehemme, — ei koskaan. Meidän täytyy vielä yrittää jotakin Oton hyväksi.
— Mitä? Voipalan Oton syntiluettelo on jo liian pitkä ja paksu ja ukko tuolla sisässä on nyt kerrankin oikein vakavasti vihassa.
"Ukolla" tarkoitti nuori puhuja Haapaniemen kadettikoulun silloista johtajaa, eversti Heikki Yrjö Jägerhornia, joka parastaikaa toisten opettajain kanssa oli sulkeutunut huoneustoonsa neuvottelemaan hetken vereksestä, ikävästä tapauksesta.
— Olkoon, meidän täytyy sittenkin käydä häntä vielä puhuttelemassa, ja ellei se tepsi, silloin…
— Ettäkö erottaisiin mekin…?
— Kuin yksi mies silloin pois Rantasalmelta! Nähtäisiinpä, eikö ole vielä ukon pakko peräytyä.
Miettiä sitä sieti, yritys oli uhkarohkea, toiset puistelivat päätään. Ja varmaa päätöstä tekemättä nuorukaiset jäivät jännityksellä odottamaan, mitä ratkaisevaa nyt iltahuudossa oli kuuluva.
Mutta se sankari, jota kaikki nämä neuvottelut koskivat ja jonka syntiluettelo oli niin pitkä, istuskeli yksin vihellellen arestihuoneessa, joka oli hänelle jo hyvin tuttu paikka. Hän oli melkein ylisillään, märät jalkineet ja muut vaatteet oli hän näet riisunut pois ja siinä asussa hän vihellystensä sekaan aina väliin lämpimikseen teki putkan kapealla lattialla muutamia reippaita, jänteviä voimistelutemppuja, — ja vihelteli taas.
Näitä harjoituksia oli hän tässä samassa putkassa saanut tehdä usein ennen, — eipä ollut kuin parisen viikkoa siitä, kun hän sieltä viimeksi vapaaksi pääsi. Silloin oli häntä rangaistu siitä, että hän, voittaakseen vallattoman vedon, oli eräänä yönä koulun haasta luvatta ottamallaan hevosella ratsastanut naapuripitäjän kievarista noutamassa leilillisen olutta, — hän oli kyllä ennen aamua ehtinyt takaisin, mutta koni, raato, oli ollut märkä kuin uitettu ja lamassa eikä kyennyt mihinkään kokonaiseen viikkoon. Ukko oli uhannut pitää häntä koko talven kotiarestissa, vaan viime sunnuntaina oli hän kumminkin päässyt kumppaniensa kanssa metsälle — ja siitähän se tämä uusi juttu nyt oli lähtöisin. Jäneksiä oli jo muutamia ammuttu, kun koirat löysivät revon ja tätä otusta jahdatessaan oli hän parin toverin seurassa joutunut kauas toisista. Muutamalla niityllä hän halkasikin mikon tien, ampui sen — oikean pulskan hopearevon, — mutta tovereita ei siihen kuulunut, vaikka kuinka olisi huudeskeltu ja paukutettu… No sepä ihme, ettei niitä saada ketun peijasiin, oli Otto huudahtanut. Heillä oli mukanaan tulukset ja taulaa ja tuossa tuokiossa leimahutti täysi heinälato liekkeinä korkealle taivaalle.
Osuivat sinne nyt toverit, mutta osuipa sinne muitakin, ja ennenkuin he olivat metsäretkeltään ehtineet kotiin Haapaniemeen, oli "ukolle" jo viety surkeita sanomia ja ukko näyttää nyt oikein tosissaan suuttuneen… Otto oli ottanut koko syyn niskoilleen — sinnehän niitä mahtui —, vaan jo kuuluikin ukko aikovan erottaa hänet koko laitoksesta… No, sittenpä tästä päästäisiin, johan tämä Rantasalmi tunnetaan, eikähän tuo niin iloista ole istua aina joka toista viikkoa putkassakaan… Ja nuori vanki vihelsi taas. Mutta ovi narahti, aukeni, häntä tultiin noutamaan iltahuutoon ja noutajat olivat vakavan näköiset… So, so, joko tässä nyt sitten taas jotakin tapahtuisi…
Syvässä, juhlallisessa äänettömyydessä seisoi Haapaniemen kadettikoulu luokittain rivissä suuressa harjoitussalissa; levottomuudella ja jännityksellä odotettiin ukon saapumista. Tuolta hän jo tuli, kookas, valkoviiksinen eversti, kasvot harmaina, katse uhkaavana. Ja ääni värähti, kun hän kohta ensimmäiseksi julisti, että "tänä päivänä on Haapaniemen kadettikoulusta vallattoman ja parantumattoman käytöksensä takia ja muunkin haitallisen vaikutuksensa vuoksi ainaiseksi erotettu yksi sen oppilaista, jonka monet entiset rikokset jo olisivat tämän viimeisen rangaistuksen aiheuttaneet, koska hän ei voi olla arvokas pääsemään upseeriksi kuninkaallisen majesteetin armeijaan… Entinen kadetti, aatelisnuorukainen Otto Johan Tandefelt astukoon ulos tästä huoneesta, jättäköön pois hallussaan olevat ruunun aseet ja vaatteet ja poistukoon ennen 12 tunnin kuluttua tästä laitoksesta, johon hän ei saa enää koskaan palata…"
Käsketty poistui. Syvässä hiljaisuudessa sitä nuorukaisjoukko katseli ja melkein kaipaavia silmäyksiä opettajatkin lähtevän jälkeen loivat. Vaan kohta, kun iltahuuto oli loppunut ja nuoret laumat taas olivat hajaantuneet makuuhuoneihinsa, syntyi syrjässä ovinurkissa ja pimeillä makuulavereilla vilkkaita neuvotteluja ja uhkaavia päätöksiä tehtiin…
Lähetyskunta kävi vielä illan suussa toveriston puolesta pyytämässä armoa suositulle, hilpeälle kumppanilleen. Sitä ei tullut: Voipalan Oton mitta oli jo täysi, vihasena ajoi ukko armonpyytäjät luotaan ja käski ankaralla äänellä heidän mennä hiljaa nukkumaan sanaakaan enää karkotetusta puhumatta.
Vaan hänestä puhuttiin kumminkin salaa supattamalla yhä kiihkeämmin pimeissä makuuhuoneissa, eikä asettuneet nuoret soturinalut sinä yönä ajoissa käskyn mukaan vuoteilleen nukkumaan. Siellä väiteltiin rohkeasta tuumasta, jonka parikymmentä nuorta aatelispoikaa jo oli vannonut toimeenpanevansa.
— Kohta puolenyön jälkeen tavataan kaikki Haapajärven rannalla, josta yhdessä soutamaan lähdetään…
— Vaan ulos on hiivittävä pienissä parvissa, ettei ukko saa liian aikaisin vihiä.
— Huomenna hän saa hakea poikiaan!
— Silloin me ollaan maailmalla!
Hilpeällä mielellä varustautui nuori Voipalan herra yön selkään matkalle — hän ei tahtonut tarkoin kuluttaa hänelle myönnettyjä tunteja — ja hänen hilpeytensä rohkasi toisiakin. Leikkiä laskien siinä kuiskien suunniteltiin sitä iloista pakoretkeä, jonka he tulisivat yhdessä tekemään. Mutta olipa leikin seassa sentään muutakin. Hetken jännittävä merkitys ja tuuman arveluttava rohkeus pitivät pinnalta reippaina pysytteleviä nuorukaisia sisästä sangen levottomina eivätkä he niin hiljaa ja varovasti malttaneet matkaansa valmistaa kuin olisi pitänyt.
Jo oli puoliyö kulunut. Ovia raoteltiin, käytävissä kuului hiipiviä askeleita. Ensimmäinen parvi pakolaisia tekee lähtöä ulos. Se saapuu pimeään eteiseen…
— Seis, junkkarit, sisään joka mies! kuuluu silloin ankara ääni ulko-ovelta ja typertyneinä jäävät pakolaiset seisomaan paikoilleen.
"Ukolla" on ollut tarkat korvat, hän on kuullut supatusta huoneista ja haistellut käryä. Ja pahimmoilleen on hän siinä nyt tiellä, kun nuorukaiset pyrkivät ulos.
— Sisään joka mies — huomenna asianne tutkitaan! Yksi vaan ulos… kas siinä sinä olet… sinulle on hevonen jo valjaissa pihalla, sinä nouset vankkureihin ja ajat.
Niin joutui karkotettu kadetti yksin rattaille ajamaan syksyisessä tihkusateessa pois Haapaniemen sotakoulusta. Mutta hän oli tyytyväinen sittenkin ja tuskin oli hän kujansuuhun ehtinyt, kun hän jo heläytti iloisen laulun.
Vaan alakuloisina hiipivät toverit makuulavereilleen ja supattivat siinä vielä pettyneinä ja masentunein mielin toistensa korvaan:
— Sääli hilpeää miestä… Se tapahtui syksyllä 1799.
* * * * *
Upseeriuraltaan näin syrjään viskattu nuorukainen ajoi kotiinsa Sysmään eikä tuonut sinnekään suruja mukanaan. Hän oli Voipalan ja Hovilan suurten aateliskartanoiden ainoa perijä, viimeinen suoraan polveutuva vesa kunniakasta soturisukua. Hänen kantaisänsä neljännessä polvessa oli Leipzigin tappelussa Kustaa Adolfin rinnalla otellessaan menettänyt suustaan kaksi hammasta, saanut Kristiinalta aateliskilven ja kaatunut Kaarlo Kustaan aikana Puolan sodassa. Tämän poika, hänen esi-isänsä kolmannessa polvessa, haavoittui, oltuaan osallisena Kaarle XII:nen kaikissa voitoissa, Pultavan tappelussa, elätti itsensä sitten aseseppänä Venäjän vankeudessa ja kuoli sinne. Hänen isänisänsä oli Viipurin rykmentin kapteenina mukana Hattujen sodassa ja kaatui pienessä kahakassa Kymijoen varrella. Ja hänen oma isänsä vihdoin oli nuorena vänrikkinä lähtenyt Pommerin sotaan, joutunut siellä vangiksi ja saanut Spandaun linnassa viettää sotavankina kolmattakymmentä pitkää vuotta unhotettuna ja kadonneena. Sukulaiset kotona jakoivat hänen tavaransa ja tiluksensa. Vaan omistaja palasi vielä; karkasi vankeudesta, tuli jalkapatikassa Venäjän kautta Suomeen ja saapui eräänä päivänä vanhan kerjäläisen puvussa kotitalonsa Voipalan pihalle. Saatuaan tiluksensa takaisin haltuunsa meni hän vanhoilla päivillään naimisiin 18-vuotiaan tytön kanssa ja tästä syksyn ja kevään liitosta syntyi se vilkas ja lahjakas, mutta levoton ja huimapää poika, joka nyt, saatuaan matkapassin Suomen sotakoulusta, vietti iloisia päiviä perintötiloillaan.
Hänen kasvatuksensa oli laiminlyöty. Isä, tuo pitkäaikaisessa vankeudessa murtunut vanhus, kuoli hänen 4-vuotiaana ollessa ja nuori äiti meni uusiin naimisiin. Poika sai toisin ajoin aivan ohjaksitta olla omilla hoteillaan, toisin taas riuhtoi isäpuoli suitsia tiukemmalle, kuin vikurin pojan luonto sieti; ja siitä hänen luonteensa kasvoi epätasaiseksi, huikentelevaksi ja rajuksi, mutta synnynnäinen hilpeys pysyi siinä aina.
Vallatonta, päämäärää vailla olevaa tyhjäntoimittajan elämää vietti Voipalan Otto nyt tiluksillaan, joita hänen isäpuolensa viljeli. Hän pani toimeen hurjia metsästyksiä, hirvenajoja ja karhuntappoja, komenteli kujeihinsa tilojensa alustalaisia ja tärveli ratsastusmatkoillaan talojen parhaita työhevosia. Isäpuoli, äkänen herra, kiukustui ja kiroili ja äiti sai monesti kyyneleillä välittää isintimän ja poikapuolen kahakoita. Kun isä uhkasi ajaa hänet pois koko talosta, vastasi Otto yhtä huolettomasti kuin hilpeästi:
— Talot ovat minun, niissä elän kuinka tahdon. Mutta tavallisesti hän samassa lisäsi:
— Vaan hoitele niitä sinä, näin on minusta hauskinta!
Ja taas hän lähti kujeileville ratsastusmatkoilleen, taikka kisailemaan pitäjän neitosten karkeloihin. Hän oli korea poika, solakka, mustasilmäinen, suustaan sukkela, voimiltaan väkevä. Ja vaikka hulivili olikin ja hurja, hurmasi hän yhtenä talvena kotipuolensa aatelisneidet järjestään. Kaikkia hän liehakoi, muttei kukaan tiennyt nauttivansa hänen suosiotaan, ja siitä huokaili monen tytön kaino povi.
Tuli kesä. Eräänä pyhäaamuna oli Voipalan herra nurjimmalla ratsastustuulellaan. Ihmiset kulkivat hartaina kirkkoon, kun hän heidän ohitseen pyyhkäsi maantiellä, kaateli ojaan miehisiä miehiä ja painoi pelästyneitä akkoja aitaa vasten. Hänkin ajoi kirkolle. Kirkon ovet olivat seposelällään, kirkko jo puolillaan kansaa. Täyttä neliä lasketit hän sisälle kirkkoon, pyöräytti ristikäytävällä hevosensa ympäri ja karautti samaa vauhtia taas takaisin ulos, kirkkorahvaan sitä kummalla ja kauhulla katsellessa.
Jo kuuli hän suuttumuksen huutoja takanaan ja siitä hän rupesi aavistamaan pahaa. Hän älysi, että hänen oli kohta lähdettävä kotipitäjästään käpälämäkeen, muuten oli sekä järjestysvalta että kiukustunut kansa hänen niskassaan. Silloin hän ratsasti suoraa päätä pitäjän toisessa laidassa olevaan omistamaansa Hovilan kartanoon ja pyysi satulasta puhutella talossa asuvaa nuorta neitosta, jalosukuista neiti Jeannette Bröijeriä.
Tämä tuli ulos nuorukaista vastaan, joka hypähti alas satulasta ja seisoi pihalla pidellen ratsuaan kuolaimista. Neitonen pysähtyi hämmästyneenä.
— Minä matkustan tänään maailmalle, koettelemaan onneani. Tahdotteko ruveta morsiamekseni, jalosyntyinen neiti?
Näin kosi siinä pihamaalla koristelematta 18-vuotias huimapää, — pitkiä puheita hän ei rakastanut. Ja hän sai kohta myöntävän vastauksen, — nuori Jeannette oli hänkin silmittömästi rakastunut soreaan hulivilipoikaan ja lupasi häntä uskollisesti morsiamena odottaa vaikka kuolemaansa saakka. Vankka kädenpuserrus vain siinä sunnuntaisessa aamupäiväpaisteessa, nuorukainen hyppäsi satulaan ja kihlattuna miehenä ratsasti hän nyt kotipitäjästään maailmalle.
Vaan isäpuoli kiroili ja äiti itki ja pitäjän tytöt, nuo muut kaikki, huokailivat kainoissa sydämissään:
— Sääli hilpeää miestä…!
Monta vuotta hurjasteli nuori seikkailija sitten Suomen pääkaupungissa, Turussa. Hän meni siellä sotaväkeen, yleni kersantiksi, oli kaikkien tovereidensa suosikki, sotilaitten lempipoika, reipas, iloinen ja vankka. Levoton hulivililuontonsa houkutteli hänet sielläkin tosin kujeesta ja seikkailusta toiseen, usein viattomiin vaan usein viallisiinkin. Mutta vaikka esimiehet hänen vuokseen monesti tuskittelivat, niin hekin jo seuraavassa tuokiossa hänen hilpeydelleen nauroivat — ja antoivat anteeksi.
Turussa hän tutustui oikein veroiseensa huimapäähän, väkevään parooniin, Otto Flemingiin, tämän kuuluisan suvun kuuluisaan latvaan, joka näihin aikoihin oli vänrikkinä Turun rykmentissä; luonnollisesti näistä kahdesta kohta tuli parhaat toverukset ja seikkailukumppalit. Iloisia juominkeja pidettiin, öisiä retkiä ja päiväsiä otteluita; rauhalliset turkulaiset pelkäsivät näitä hurjapäitä nuorukaisia ja panivat kätensä ristiin aina kun uudesta hurjuustyöstä kerrottiin, mutta heidän iloiset ilveet ja uskomattomat voimannäytteet olivat samalla kaikkien ihailunsekaisena puheenaiheena.
Eräänä kesäpäivänä palasivat ystävykset hiestyneinä ja kurkut kuivina sotaharjoituksista helteiseltä harjoituskentältä kaupunkiin ja kulkivat kaupunginkellarin ohi, janoisia katseita sinnepäin luoden. Mutta matti oli taskussa molemmilla, ei saanut irti kellarista ollutta; ei saanut kastelluksi kuivaa kurkkua… Portin ohi mennessään näkivät he siinä kapakan pienessä pihapuistossa neljä turkulaista porvaria mukavasti istuvan suloisessa kesäisessä levossa olutpöydän ympärillä lehmuksen viileässä varjossa… Aatelisherrat katsahtivat toisiinsa… kieltä tuntui kuivaavan yhä enemmän ja väkevä parooni pysähtyi:
— Miten saisimme nuo tervasaksat tarjoamaan?
— Meidän täytyy lyödä poroporvarit hämmästyksellä. Tule, pieni ponnistus, niin me istumme heidän keskessään.
Puistikon erotti kadusta korkeanlainen lauta-aita, jonka alla juuri porvarit istuivat olutta juomassa. Väkevä parooni ymmärsi toverinsa tarkoituksen, tarkasti silmämitalla lankun korkeutta… sen täytyy sittenkin onnistua. Hän siirtyi vauhtia ottamaan kadun yli, toveri jälessä… voimakas ponnahdus — ja yhtäkkiä lentää säikähdyksestä sokeain porvarien ylitse ja koko lehmuspuun lävitse mies ja kohta jälestä toinen. Ja tervehtimättä, kursailematta istahtivat kuin taivaasta pudonneina janoiset kujeilijat porvarien pöytään.
Nämä toipuvat vähitellen hämmästyksestään, tuntevat veitikat, ymmärtävät yskän — ja olutta tulee. Tarina luistaa, ilta kuluu ja sen kuluessa tulee pöydälle vielä parempiakin juomia ja iloisessa seurustelussa livahtaa kesäinen yö. Aamu on jo käsissä, kun porvarit ja aatelismiehet käsikynkässä parhaina veljinä laputtavat kapakasta.
Mutta seuraavana päivänä, keskellä päivää, liikkeen ollessa vilkkaimmallaan Turun sillalla, astelevat seikkailijaveljet siellä rinnakkain päät pystyssä, jäykkinä sotureina ja aatelisherroina. Siinä tulevat silloin tervasaksat, kaikki nuo neljä viimeöistä veljeä ja hyväntekijää, heitä vastaan. Ylpeästi, päätään nyökäsemättä vastaukseksi porvarien tervehdykseen, yrittivät kujeilijat astua ohi. Vaan tuo pisti vihaksi porvareille, jotka kyllä kukkaroissaan tunsivat, mitä uusi tuttavuus oli heille tullut maksamaan, ja yksi heistä virkkoi paroonille harmillaankin:
— Terve veli, eikö ole tapa kiittää kesteistä?
— Huuti tomppeli, minuako kutsut veljeksesi…? Ja parooni ottaa kahta porvareista rinnuksesta kiinni, nostaa sievästi kaidepuun ylitse ja tipauttaa veteen. Samassa silmänräpäyksessä lentää kaksi jälelle jäänyttä Voipalan herran nostamina samaa tietä… Säikähtynyt ihmisjoukko juoksee huudellen pakoon…
Silta ei ollut korkealla vedestä eikä vesi siinä rannalla syvää, hengenvaaratta pääsivät porvarit kahlaamaan maihin, mutta läpimärkinä ja savisina. Mutta väkivallan teko oli ollut liian julkea ja julkinen, vaivoin saivat seikkailijain ystävät suurilla rahoilla nuo kastetut porvarit suositetuiksi, vaan kumpasellakin nuorukaisella oli siltä kohta tiedossa ero virastaan sotaväestä.
Siihen päättyivät väkevän paroonin ja Voipalan herran yhteiset seikkailut. Fleming sai suosijainsa avulla vielä virkansa Turussa takasin, mutta nuori Tandefelt joutui joutilaaksi ja matkusteli viratonna ympäri maata vieraillen sukulaisissaan ja huvittaen sekä suututtaen heitä kujeillaan.
* * * * *
Tämä oli tapahtunut vähän ennen sotaa, Suomen v:n 1808 sotaa. Sodan syttyessä oli seikkailijamme tietysti heti jalkeilla, täytyihän hänenkin olla mukana. Hän otti pestin uudelleen ja seurasi sitten kersanttina Turun rykmentissä Klingsporin väistyvää armeijaa aina Siikajoelle asti ja palasi sen mukana myöskin kesän tultua takaisin Adlercreutzin voittoretkellä, yhtä hanakkana tappeluissa kuin iloisena toveriseuroissa.
Lapualla näytti Suomen armeijalle päivä kirkkaimmalta, väistyvä venäläinen pääjoukko peräytyi jo Päijänteen rannoille ja Adlercreutz toivoi jaksavansa ajaa sen sieltäkin yhä etelämmäs. Mutta hän tarvitsi tarkempia tietoja vihollisten joukkojen lukumäärästä Sisä-Suomessa, — tarvitsi rohkean ja vikkelän vakoojan.
Aina seikkailuhaluinen Tandefelt tarjoutui kohta tälle vaaralliselle retkelle; tarjous hyväksyttiin ja nuori Voipalan herra erosi Suomen armeijasta lähteäkseen valepukuisena vakoojana kuljeskelemaan vihollisen hallussa olevan maakunnan läpi. Hän liikkui venäläisten leiripaikkain ympärillä Suur-Savossa ja aina rajalle asti; urkki tietoja mistä sai ja oli jo paluumatkalla armeijansa luo ilmoittamaan, että uusia suuria venäläisosastoja oli Kamenskin johdolla rajalta päin kulussa Venäjän armeijalle avuksi.
Silloin, rientäessään oijusteitä takaisin Päijännettä kohti, heräsi hänessä yhtäkkiä luvaton halu pistäytyä ohimennen syntymäpitäjässään Sysmässä, jossa hän ei ollut käynyt kahdeksaan vuoteen, tervehtimässä morsiantaan, joka siellä Hovilassa alttiina ja uskollisena kärsivällisesti odotti sulhoaan. Se yritys oli tosin arveluttava, sillä juuri näissä kylissä majaili tähän aikaan tavallista lukuisammin ruokavaroja hankkivia kasakoita,—mutta nuori seikkailija ei ollut tottunut karttelemaan vaaroja. Eräänä kauniina syyspäivänä ilmestyi hän metsäteitä kulkien resusessa talonpoikaispuvussa Hovilaan, jonka kyökkiin hän meni istumaan. Hänen morsiamensa tunsi hänet siellä, he saivat hetkisen puhutella toisiaan, mutta hätääntyneenä ja huolissaan oli morsian sulhonsa vuoksi, sillä Hovilassakin vieraili juuri parastaikaa kasakkaosasto, — kunhan eivät toki keksisi valepukuista vakoojaa!
Tuskin olisi kumminkaan talonväen kanssa seurusteleva talonpoika erityisesti herättänyt venäläisten epäilyksiä, ellei yksi partaleuka sattumalta olisi huomannut, että liian hieno paidankaulus pilkisti esiin kuljeskelijan repaleisen sarkatakin alta. Silloin ruvettiin ottamaan miehestä tarkempaa selkoa, löydettiin papereita, keksittiin vakooja. Ja vakoojan palkka oli varma: tutkinto kävi lyhyeksi, tuomio selväksi, seuraavana aamuna päivän koittaessa oli vanki ammuttava.
Yksi yö oli hilpeällä seikkailijalla siis vielä elämisen lomaa, sitten oli tuleva loppu kaikista kujeista ja retkeilyistä. Se viimeinen yönsä pidettiin häntä vankina eräässä huoneessa Hovilan päärakennuksessa, jossa kasakat häntä vartioivat ja tarkkaan katsoivat, ettei häntä talonväki saisi tavata.
Kauhulla kuuli morsian sulhonsa kohtalon, tuon kauan kaihotun pirteän miehen, joka hänen vuokseen oli tähän vaaraan antautunut. Mutta turhaan koetti hän kyyneleillä ja rukouksilla taivuttaa talossa vierailevaa venäläistä upseeria armahtamaan vangittua sulhoaan, turhaan rukoili hän edes sitäkään suosion kipenettä, että saisi vielä viimeisen kerran puhutella tuota miestä, jota aamusta ei enää olisi olemassa, ja jäähyväiset hänelle heittää. Turhaan. Ainoa armo, mikä kyynelissään kylpevälle neitoselle suotiin, oli se, että hän sai luvan upseerin ja kasakkain läsnäollessa viimeisenä uskonnollisena hartaustyönä veisata virren yhdessä sulhonsa kanssa, — kuolinvirren. Ja sitä varten vihdoin laskettiin neitonen sulhonsa vankihuoneeseen.
Tarkoin valvoivat vartijat, ettei vanki ja neitonen saaneet antaa toisilleen mitään tietoja tai merkkejä. Murtunut morsian lankesi polvilleen ja vapisevalla äänellä aloitti hän virren, johon vanki, hänkin kerran elämässään vakavaksi käyneenä, hiljaa yhtyi. Alkusanat neitosen virressä tuntuivat tutuilta, vaan pian vanki jatkuvissa säkeissä huomasi outoja sanoja, omatekoisia. Hän hyräili hiljaa ja hartaasti, mutta sydämessään hän hymyili.
Sillä tyttönen veisasi näin:
"Polvillesi lankee ja sanojani tarkasti kuule. Yön ensimmäisellä tunnilla kuulet ikkunan alta hiljaisen loiskeen. Venhe on siihen silloin sinua varten tuotu. Vartiaisi käsistä itsesi äkkiä riuhtase ja hyppää ikkunasta ulos. Putoot silloin suoraan venheeseen, joka sinut pelastaa. Aa-amen."
Ja vanki toisti hartaasti:
"Amen."
Liikuttava hartaushetki oli lopussa ja murtunut morsian vietiin tuomitun sulhonsa luota. Mutta nuori sysmäläinen tunsi tarkoin talon rakenteet ja tiesi, että joki virtasi juuri sen huoneen ikkunan alla, joka hänelle oli vankihuoneeksi valittu. Hän makasi muka sikeästi nukkuneena pahnoilla lattialla, mutta valppaasti hän seurasi, kuinka vartijat, joita talossa oli kestitty vankalla oluella, torkkuivat ja uupuivat uneen. Puoliyö kului, kaikki oli äänetöntä.
Ulkoa syysyön hiljaisuudesta kuuluu silloin pienonen loiskaus. Samassa silmänräpäyksessä on vanki hurjalla hypyllä loikannut vartijainsa yli suoraan lasista ikkunaa vastaan ja kadonnut sen läpi pimeään yöhön. Vartijat karahtavat pystyyn, katsovat toisiaan: venhe kuuluu vinhasti soutaen etenevän rannasta. He rientävät ulos, juoksevat rantoja pitkin… ei ole venhettä missään; he ampuvat summia pimeälle joelle, mutta eivät osaa nopeasti loittonevaan alukseen…
Kuolemaan tuomittu on pelastettu, rohkea morsian saattaa sulhonsa läpi yön kauas Päijänteelle ja palaa rantoja hiipien takaisin. Vaan suruton seikkailija soutaa Päijänteen poikki ja saapuu kenenkään estämättä Padasjoelle.
Siellä hän kuulee surullisia sanomia. Suomen voittoisa armeija on taas pakomatkalla pohjoiseen päin; Adlercreutz on Oravaisissa vielä kerran koettanut ponnistaa kaiken tarmonsa, mutta se ei enää kestänyt ja hänen joukkonsa pirstaleet ovat nyt väistymässä yhä ylemmäs. Myöhää on nuoren vakoojan enää lähteä sen surullisia jälkiä seuraamaan ja sille viestejä viemään. Hän vetäytyy siitä syystä vihollisen hallussa olevan maan läpi länttä kohden, saapuu rannikolle ja päättää paeta koko synnyinmaastaan pois Ruotsiin. Turussa hän pääseekin ulkomaiseen laivaan, joka hänet viepi Tukholmaan.
* * * * *
Menetetty on Suomi ja mielet Ruotsissa siitä kiihkoiset ja katkerat. Levottomat ja meteliset ovat ajat Ruotsin pääkaupungissa; kuningas sukuineen viskataan valtaistuimelta, kansa halveksii hallitusta, jossa miehet tiheään vaihtuvat; puolueriidat kuohuvat korkeina, vehkeitä punotaan joka taholla; intohimot tarttuvat ylhäältä alaspäin, kansa panee toimeen metelisiä mielenosoituksia milloin yhden, milloin toisen julkisen miehen hyväksi taikka häntä vastaan. Valitaan perintöruhtinas, hänestä tulee kansan mielikki, mutta hän kuolee kesken kaiken ja huhu leviää yli syvien rivien, että hän on kaatunut suistetun kuninkaan suvun hyväksi vehkeilevän marskin, kreivi Aksel von Fersenin salaisiin juoniin.
Kansa raivostuu, huutaa kostoa murhaajalle.
Kaatuneen perintöprinssin, kansan lemmikin, ruumis tuodaan juhlasaatossa Tukholmaan. Kiihtyneet väkijoukot tunkeilevat kaduilla, hampaita purraan ja nyrkkiä puistetaan ja uhkaava murina käy läpi lainehti vain laumojen. Salaliittoja on ollut tekeillä, juonia viritetty toisesta jos toisestakin puolueesta, salaista kuisketta kulkee katurahvaan kiihtyneissä riveissä.
Jo saapuu hautasaatto, vaivaloisesti matkaten ahertavain joukkojen lävitse Ritariholman kirkkoa kohden. Muhkeat vaunut toistensa perästä vierivät ohi, vaunuissa istuvat ylhäiset herrat saavat sulattaa katurahvaan äänekkäitä pistoksia ja solvauksia. Ensimmäisten joukossa saattokulussa saapuvat muita upeammat, umpinaiset juhlavaunut, kuuden valkoisen hevosen vetämät, punaiset ja kullatut vaunut, jotka anastavat puolet kadun leveydestä.
— Se on Fersen! Kosto prinssin kaatajalle!
— Tuo salamurhaaja uskaltaa vielä ajaa vainajan hautasaatossa!
— Hän meille ilveilee…!
Väkijoukosta lennähtää kiviä juhlavaunuja kohti, ensin yksitellen, sitten tulee kokonainen kivituisku. Ajaja sortuu verissään ajolaudalta, hosuessaan ruoskalla kiljuvia laumoja, hevoset korskahtelevat, hyökkäävät väkijoukkoon, polkevat ihmisiä alleen… Kansa raivostuu, ryntää vaunuja vastaan, joiden ikkunat ovat pirstaleina. Eräs roteva nainen tempaa vaunujen oven auki ja kiskasee nurkkaan kyyristyneen, kalpean, juhlapukuisen herran ulos raivoavaan väkijoukkoon. Ferseniltä raastetaan kullalla kirjailtu takki päältään, hän pääsee paitahihasillaan puikahtamaan väkijoukon lomitse erääseen porttikäytävään. Mutta hänet tunnetaan, hurjistunut kansa, jonka intohimoja ei enää mikään hillitse, ryntää jälestä. Ylhäinen herra tallautuu väkijoukon jalkoihin ja eräs karkea matruusi rutistaa polvillaan hänen rintakehänsä murskaksi.
Vihattu kreivi on surmattu. Mutta sotaväkikin saapuu vihdoin paikalle, kadut ja portit suljetaan, kaikki talossa olijat vangitaan. Talo tutkitaan tarkoin ja eräästä huoneesta löydetään sängyn alta naiseksi puettu mies, — se on suomalainen seikkailijamme Otto Johan Tandefelt, Voipalan ja Hovilan perijä.
Levottoman seikkailijaluonteensa mukaisesti on hänen tietysti täytynyt olla näissäkin meteleissä mukana, jopa toimeliaimpana ja hurjimpana kaikista. Ja nyt hänet vangitaan pahimmin epäiltynä kreivi Fersenin murhaajaksi ja jäseneksi siinä salaliitossa, joka tätä murhaa varten nähtävästi jo edeltäpäin on ollut laadittu. Raudoissa istuu nyt seikkailijamme, Tukholman vankilassa, istuu kauan.
Sillä tämän murhajutun tutkiminen on pitkällistä ja ankaraa, — olihan koetettava päästä perille salajuonen ylhäisistä virittäjistä. Mutta suomalainen seikkailijamme ei tunnustanut mitään, ei tietänyt mitään. Ja vihdoin lankesi tuomio: Otto Johan Tandefelt on huomattu syylliseksi, mutta riittäviä todisteita kumminkin vielä puuttuu kuolemantuomion langettamista varten. Hänet suljettiin siitä syystä tunnustuksille Elfsborgin linnaan. Täällä häntä pidettiin kovassa vankeudessa puolen kolmatta vuotta. Mutta hän ei tunnustanut sittenkään mitään. Vihdoin keväällä 1814 valmistui hänestä lopullinen tuomio. Hänet tuomittiin menettämään aatelisoikeutensa ja nimellä Pettersson karkoitettavaksi maanpakolaisuuteen Ruotsista, kuoleman tuomio uhkana, jos hän sinne palaa.
Maanpakolaisuuteen karkoitettu olisi nyt tahtonut palata tiloilleen Suomeen, jossa häntä morsiamensa yhä uskollisesti odotti, mutta Suomeen häntä ei laskettu; tämä maa oli liian lähellä Ruotsia ja Fersenin murhassa osallisena ollut oli liian vaarallinen valtiollinen vehkeilijä. Hänet vietiin sen sijaan puutavaroilla lastattuun laivaan, joka juuri oli lähdössä Espanjaan, ja niin joutui suomalainen seikkailija etelän kuumille rannoille.
Yksin, tuntemattomana, rahatonna, kieltä taitamattomana hän sinne joutui, vaan hän oli kaikissa tapauksissa taas vapaa ja elämä vielä rikkaana edessään, — ainahan sukkela mies nahkansa pelastaa. Ja iloisena ja huoletonna hän rupesi Espanjassa elelemään.
Lankun kantajana täytyi hänen aluksi Cadixissa henkeänsä elättää, mutta pian potki onni hänet ylemmäs. Taipumuksensa veti hänet soturiuralle eikä aikaakaan, niin hän jo palveli sotilaana Espanjan armeijassa. Pulskana, urheana soturina, taitavana ampujana ja miekkailijana hän siellä pian arvoasteissa kohosi ja onni häntä yhä suosi. Hän oli osallisena Rafael Riegon voittoisassa kapinassa itsevaltiutta vastaan, yleni siinä upseeriksi ja hänellä oli nyt kaunis ura auki vielä korkeammallekin kohotakseen. Mutta levoton seikkailijaluonne ei sallinut hänen kovin kauan yksillä urilla toimia ja sen lisäksi rupesi nyt yhä enemmän koti-ikäväkin vaivaamaan maailmalla yksin ajelehtivaa miestä, joka ei ollut enää mikään nuorukainen. Hän oli pitkän ajan kuluttua taas kerran kirjoittanut kirjeen kotiinsa Sysmään ja sai sieltä nyt hartaat, kaipausta kertovat kirjeet vastaan. Hänen vanha äitinsä eli vielä Voipalassa ja ikävöi niin sanomattomasti poikaansa, jota hän ei vuosikymmeniin ollut nähnyt, jota hän jo monesti kuolleena oli itkenyt, mutta joka yhä siltä pysyi hänen äidillisen rakkautensa esineenä. Ja morsian, tuo uskollinen ja uhraava Jeannette Bröijer, odotti yhä vielä entisellä uskollisuudella sulhoaan…
— Nyt lähdetään kotiin! huudahti espanjalaisena upseerina palveleva suomalainen nämä kirjeet luettuaan ja hän rupesikin kohta varustautumaan kotimatkalleen. Matkarahoja oli hän säästänyt riittävästi kokoon ja hän läksi nyt pyytämään eroa armeijasta. Kaipauksella esimiehet ja toverit erosivat tästä rotevasta suomalaisesta, ja espanjalainen kapteeninvaltakirja oli hänellä taskussaan, kun hän Euroopan halki lähti matkalle pohjoiseen päin.
— Kotiin, Suomeen!
Siellä aikoi hän loppuikänsä — hän oli jo yli neljänkymmenen iässä — rauhassa viettää perintötiloillaan; hänen elämänsä alkupuoli oli ollut myrskyä ja maininkia, sen loppupuolen piti nyt kulua levossa omaisten hellässä helmassa, syrjäisen sisämaan kätkössä. Kohta kotiin tultuaan aikoi hän mennä naimisiin jo vanhenemassa olevan morsiamensa kanssa, joka häntä yli 20 vuotta oli uskollisesti odottanut, ja lempeydellä hän aikoi omaisilleen palkita ne monet kaihot, jotka hän heille huikentelevaisuudellaan oli tuottanut. Ja milt'ei levottomalla kiireellä hän matkusti Euroopan halki pohjoiseen päin.
— Kotiin, Suomeen!
Jännityksellä omaiset kotona Sysmässä odottivat kadotettua tuhlaajapoikaa, joka niin varmasti oli ilmoittanut kotimatkalle lähtevänsä. Heidän odotuksessaan oli aluksi iloa ja luottavaa varmuutta, sitten ihmettelyä ja ikävää, vihdoin epäilystä ja toivottomuutta. Sillä viikkoja kului, kuukausia kului, vuosia kului, — odotettu pysyi vain yhä poissa. Hän ei koskaan saapunut Suomeen. Ja taas oli oma seikkailuhalu siihen syynä.
Vielä kerran oli tämä näet hänet vallannut, kun hän Kööpenhaminassa odotti purjelaivaa, joka hänet veisi kotimaahansa. Sitä kesti odottaa kauan, ja silloin lennähti yht'äkkiä matkustajan päähän tuuma vielä kotimatkalla pistäytyä Ruotsiin uudistamaan vanhoja muistoja ja tervehtimään vanhoja tuttavia. Ja kohta hän toteutti tuon päähänpistonsa, vaikka hänet niin ankaralla uhalla oli kielletty Ruotsiin palaamasta. Mutta sepä juuri häntä houkutteli…
Espanjalaisena upseerina kulki Tandefelt-Pettersson Ruotsin kautta ja saapui Tukholmaan. Mutta liian julkisesti hän siellä seurusteli vanhain tuttavainsa, epäiltyjen salaliittolaisten, kanssa; hänet tunnettiin, vangittiin ja taas sai seikkailijamme viettää kuukausia Tukholman vankilassa, joka hänelle jo entuudesta oli tuttu paikka. Ja armotta aiottiin nyt entinen tuomio panna toimeen: maanpakoon ajettu, epäilty valtiollinen vehkeilijä oli kiellosta huolimatta vielä saapunut takaisin vehkeilemään, — hänen mittansa katsottiin olevan täyden.
Taas oli silmukka kaulassa levottoman miehen.
Mutta vielä kerran onnen viskelemä seikkailija sukelsi irti silmukasta. Hänellä oli mukanaan espanjalainen kapteeninvaltakirjansa, ja se hänet pelasti. Kuolemaan jo tuomittuna vetosi hän Tukholmassa olevaan Espanjan lähettilääseen, anoen tämän suojelusta, ja lähettiläs rupesikin hänen auttajakseen: eihän Espanjan kansalaista, espanjalaista upseeria, käynyt niinkään helposti Ruotsissa hirttäminen. Hallitusten välisiä käsittelyjä kesti kauan, mutta lopputulos olikin, että Ruotsin hallitus vielä oli pakotettu päästämään linnun käsistään, laskemaan vangin vapaaksi.
Mutta Suomeen hän ei nytkään päässyt, niin hartaasti kuin hän sitä jo halusikin. Espanjan hallitus oli kansalaisenaan vaatinut hänet vapaaksi, Espanjaan siis Tukholman poliisi lähetti tuon kiusallisen miehen, joka sieltä juuri oli tullut matkalla Suomeen. Ja toisen kerran joutui seikkailijamme siten tekemään tuon pitkän merimatkan kauppalaivalla Cadixiin.
Mutta murtuneena ja masentuneena hän sinne tällä kertaa tuli. Hän oli nyt jo väsynyt; vaivaloiset matkat ja vankina istuminen oli hänet heikontanut. Hän olisi jo halunnut päästä lepoon, rauhassa iltaansa viettämään omaistensa keskuudessa; olihan hän jo liian vanha alkamaan uudelleen alusta seikkailuelämää vieraalla maalla. Mutta matkarahat olivat loppuneet, armeijasta hän oli eronnut, työlääksi kävi taas hankkia jokapäiväistä leipääkin.
Siksi vanha äiti ja jo vanhaksi käynyt morsian odottivat kotona ikävällä ja kaiholla. Näihin asti oli Otto seikkailuretkillään pitänyt kunnianasianaan olla näiltä omaisiltaan mitään apua pyytämättä. Mutta nyt hän oli vanha ja murtunut ja hän kirjoitti sen vuoksi kotiinsa Sysmään, pyytäen matkarahoja Suomeen päästäkseen. Ja varmoilla toiveilla hän niitä odotti.
Mutta niitä ei tullut. Hän kirjoitti vielä toisen kerran. Ei tullut. Olot kotona Voipalassa olivat nyt sellaiset, ettei sieltä hänelle mitään apua liiennyt. Äiti makasi vuoteen omana avutonna ja isäpuoli ei halunnutkaan karkulaista, joka koko ikänsä oli ollut tiloiltaan poissa, niihin takaisin, — hän piti niitä jo ominaan ja tahtoi jättää ne perintönä omille lapsilleen. Ja Jeannette Bröijer, tuo 50-vuotias morsian, eli varatonna sukulaistensa armoilla —, sellaista summaa, minkä matkat tuohon aikaan maksoivat, hän ei mistään saanut irti.