The Project Gutenberg eBook ofOnnen aalloissa: Historiallisia kertomuksiaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Onnen aalloissa: Historiallisia kertomuksiaAuthor: Santeri IvaloRelease date: February 19, 2019 [eBook #58917]Language: FinnishCredits: Produced by Tuula Temonen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ONNEN AALLOISSA: HISTORIALLISIA KERTOMUKSIA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Onnen aalloissa: Historiallisia kertomuksiaAuthor: Santeri IvaloRelease date: February 19, 2019 [eBook #58917]Language: FinnishCredits: Produced by Tuula Temonen and Tapio Riikonen
Title: Onnen aalloissa: Historiallisia kertomuksia
Author: Santeri Ivalo
Author: Santeri Ivalo
Release date: February 19, 2019 [eBook #58917]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tuula Temonen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ONNEN AALLOISSA: HISTORIALLISIA KERTOMUKSIA ***
Produced by Tuula Temonen and Tapio Riikonen
Historiallisia kertomuksia
Kirj.
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1904.
Onnen aalloissa.Kaksi kuvaa kuluneilta ajoiltaTeiniKrister-herran verkalastiSuomalainen seikkailijaKuoleva vankiVanha kersanttiTyön lomassaErään tiedemiehen kohtaloEräs markkinamatka
Onnen aalloissa
Hämeentullin portin luona Turussa istui kirkkaana kesäaamuna nuori tyttö ojan partaalla lähellä tietä, kudelma kädessään. Hän oli siitä läheisestä talosta kaupungin laidasta ja hän vartioitsi siinä pieniä siskojaan, jotka pellon pientareella leikkivät. Lauhkea tuuli kävi maista päin, pehmoisesti se notkautteli pellolla heilimöivää viljaa ja puhalsi ohimennen ominlupinsa alas tytön hartioille sen ohkasen huivin, joka oli peittänyt hänen kellertävän tukkansa ja varjostanut päivältä hänen vaaleita kasvojaan. Se paljasti herttaiset, lapsekkaan tuoreet tytönkasvot, iloiset, veitikkamaiset silmät ja solakan, valkoisen kaulan, jonka kevyt kesäpuku jätti peittämättä. Tyttö naurahti tuulen leikille, hänen poskensa painautuivat pehmoisille kuopille ja hän laski kudelman kädestään, korjatakseen taas liinan päähänsä. Sitä tehdessään kohotti hän päänsä ja kohensi kiharan otsaltaan, — vaan silloin hän jäikin hetkeksi niinikään liikahtamatta istumaan, huivi ojennetussa kädessään. Sillä hän oli samassa nähnyt maantieltä, kaupungista päin, tulevan jotakin kiiltävää ja komeaa, joka hänen katseensa oli vallannut.
Sieltä ajoi Turun linnasta päin muhkea ratsastusseurue. Vaskiset päitsikoristeet ja kultaset kannukset välähtelivät päiväpaisteessa ja ratsastajain väljät, värikkäät viitat ja hattujen kepeät töyhdöt hulmusivat tuulessa. Ratsujoukko läheni porttia, tyttö tunsi jo tulokkaat: se oli herttua seurueineen, linnan aatelisherrat olivat metsästysretkelle lähdössä, — palvelijat tulivat taaempana kantaen torvia ja pyssyjä ja taluttaen vitjoista virmoja ajokoiria. Joukon keskessä ratsasti nuori Juhana herttua itse punaisessa samettipuvussa ja kullankarvaisissa damastisaappaissa, ratsasti siinä laskien leikkiä seurueensa kanssa ja vallattomasti hypitellen sirojalkaista orhittaan. Hän oli vielä hento kuin poikanen, vaalea parranpohja varjosti tuskin näkyvästi hänen nuorekkaita huuliaan; mutta pitkä hän oli ja varreltaan solakka ja notkea. Hän oli nyt äsken 19-vuotiaana, isänsä Kustaa Vaasan palattua Turusta Ruotsiin, jäänyt yksin vasta saamaansa Suomen herttuakuntaa ja Turun linnaa hallitsemaan, ja hänen reippaasta ilomielisyydestään näkyi, että hän aivan avomielisesti nautti vereksestä herttuankilvestään ja uudesta käskijävallastaan.
Tyttö, joka ojan partaalla istui, sitoi seurueen lähestyessä taas kiireesti huivin päähänsä, veti sen alas kasvojaan varjostamaan ja painautui käsityötään kutomaan. Hän oli punastunut tuon komean seurueen nähdessään, hänen sydämensä oli ruvennut tykyttämään — ei tiennyt hän itsekään miksi — ja nyt tahtoi hän istua kumarassa siinä tien partaalla, kunnes metsästysseurue oli ratsastanut ohi. Vaan tyttö kuuli — kauhukseen —, ettei se ajanutkaan ohi. Hän ei päätään nostanut, vaan hän kuuli ratsun pysähtyvän hänen kohdalleen tielle, ensiksi yhden ja sitten useampia, ja puhetta ja naurua kuuli hän aivan viereltään. Ja aivan hän pelästyneenä säpsähti, kun hän yhtäkkiä kuuli äänen, joka ilmeisesti puhutteli juuri häntä.
— Terve, tyttö siinä ojan partaalla… mikset tervehdi herttuatasi?
Nuoren herttuan katse oli osunut tyttöön juuri sillä hetkellä, jolloin tämä hiuksiltaan valahtanutta liinaa oli ollut päähänsä sitomassa, — hän oli nähnyt solakan, valkosen kaulan, punehtivain poskien kuopat ja iloisesti hymyävät silmät, ja se näky oli hänestä ollut niin miellyttävä, että hän pysähdytti hevosensa puhutellakseen ojan reunalla istuvaa tyttöä. Hän ei malttanut ajaa ohi, hän oli niin nuori vielä, niin iloinen, niin vapaudestaan vallaton. Tyttö nousi punastuen, notkisti syvään polvensa ja jäi katse maahan luotuna, arkuudesta vavisten, siihen ääneti seisomaan.
— Kenen sinä olet tyttö, mikä on nimesi, sano nimesi, uteli komea nuori herra hevosensa seljästä.
— Kaarina, vastasi tyttö ujosti.
— Elä pelkää, Kaarina, sinua emme metsästä. Kuka on isäsi?
— Hannu porvari… tullin luona tuossa.
— Matala talo, mutta isäsi ei ole köyhä. Sillä hänellä on kallis helmi talossaan, — sinä punastut, tyttö, sinä tiedät kyllä, mikä se helmi on. Sen nimi on Kaarina.
Nuori herttua oli aivan haltioissaan edessään ujona seisovan tytön kauneudesta. Herkästi oli hän syttynyt ja innostuneena kääntyi hän seurueensa puoleen virkkaen:
— Katsokaa, mitä olen löytänyt. Me kaipasimme jo täällä Turussa nuoruutta, iloa, kauneutta, — mutta sitähän löydämme täältä runsain mitoin.
Aatelisherrat naurahtivat herttuan hehkulle. Mutta tämä kääntyi taas ääneti seisovan tytön puoleen ja jatkoi:
— Tervehdi isääsi, sano, että Juhana herttua piakkoin tuleeHannu-porvarin luo vieraisiin. Siihen asti hyvästi!
Seurue kulki edelleen. Kaviot tömisivät, kannukset välähtelivät päiväpaisteessa ja hattujen töyhdöt hulmusivat tuulessa. Ojan partaalla, loivasti lainehtivan pellon pientareella, istui tyttö ja katseli pölypilveä, joka kohosi ilmaan, kun metsästysmatkue ratsasti portista ulos. Hänen poskensa paloivat, hänen rintansa aaltoili korkealle, sillä siellä sisällä ristelivät voimakkaina vastakkaat virrat: vuoroin oli siellä voitolla pelko ja ujous, vuoroin orastava riemu ja suuren onnen aavistus. Sillä hänkin oli nuori ja hänkin oli syttymään herkkä.
Niin istui hän kauan. Kudelma oli pudonnut hänen käsistään pientareen kukkien keskelle ja sormet nyppivät päivänkakkaran valkoisia terälehtiä:
— Onniko? Eikö? Onniko? Eikö?…
Turun linnassa oli iloinen juhla. Niitä oli siellä näinä herttuan vuosina usein, ja toiset olivat toisiaan komeammat. Milloin pidettiin turnajaisia, milloin soittajaisia, milloin katsottiin teinien teatterinäytäntöjä, milloin kuunneltiin leikarein ja luuttuniekkain säveleitä; väliin vietettiin syntymäpäiviä, väliin juhlittiin jonkun saapuneen vieraan kunniaksi, väliin muuten vain Turun linnaan, herttuan ympärille, kokoontuneen aateliston ratoksi. Herttua oli nuori ja hän oli rikas. Vanhan linnan mustuneet suojat olivat hänen toimestaan korjatut muhkeiksi ja loistaviksi: kalliit kuvaverhot peittivät niiden seiniä, katoista riippui hohtavia haarakyttiläkruunuja, kiilloitetut kilvet ja teräskuvastimet kimaltelivat pylvästöissä ja pehmoiset patjatyynyt ja kallisarvoiset turkikset peittivät seinämiä kiertävät istuimet. Tämän loiston keskessä liikkui linnassa arkioloissakin viljalti väkeä, asemiehiä ja aatelisnuorukaisia, sotureita, palvelijoita, hovipoikia ja neitosia, vaan juhliksi pukeutui linna asukkaineen vielä upeampaan värikomeuteen, — nuori ruhtinas rakasti iloa ja kauneutta ja keräsi ympärilleen rattoisan, nuortean hovin.
Loistavia olivat linnan talviset juhlat, jolloin sadat valot heijastivat kiiltävistä kilvistä ja hopea-astioista ja viulunsoittajat ja luudunlyöjät pitkinä iltoina säestivät nuorison karkeloita ja kohottivat juhlapöydässä, maljojen ääressä, istuvain iloja. Vaan nyt oli vietetty kevään juhlaa ja siksi olivat linnan suojat ja käytävät nyt puetut kukkasiin ja vihreään. Juhla oli jo aamulla alkanut venheretkellä saaristoon ja sieltä palattua oli linnan pihassa katsottu ratsuväen leikkejä ja kisailtu sen puutarhoissa. Nuoren herttuan oli hänen hovinsa kevätjuhlan johdosta pukenut kukkaiskreiviksi, seppeleitä oli solmittu hänen päähänsä ja kruunu niiden keskelle ja kukkaisvitjoja oli ripustettu hänen kaulaansa ja rinnoilleen. Hänen piti tänään olla kukkaiskuninkaana ja semmoisena olikin hän nyt ylimpänä ilonpitäjänä liikkunut nuorison hilpeässä joukossa, jakaen kukkaislahjoja ja rattoisuutta ympärilleen.
Neitosien parvessa hän parhaiten viihtyi ja neitosista oli yksi, johon hänen suosionsa erityisesti kohdistui. Sen huomasivat kaikki, sillä eipä herttua peitellytkään lempeään sitä nuorta tyttöä kohtaan, jonka rinnalle hän aina ehätti missä käveltiinkään tai soudeltiin.
Se tyttö oli Kaarina, tyttö pellon pientareelta, Hannu-porvarin matalan majan "helmi". Säädystään arkoja aatelisherroja se ei tietysti miellyttänyt, eivätkä heidän rouvansa varsinkaan hyväksyneet, että porvaristyttö näin oli kohotettu heidän neitostensa tasalle, jopa keskustaksi hovin juhliin ja kisoihin, ja moni kantoi salaista kiukkua ja kateutta mielessään tuota "kadulta löydettyä" tyttöä kohtaan, joka niin oli voittanut nuoren ruhtinaan sydämen. Mutta herttuan ilmeinen suosio vaimensi sen tyytymättömyyden ja tasotti porvarisneidelle tien aatelisten pitoihin. Ja tyttö itse sulatti hiljaisella, vaatimattomalla esiintymisellään ja luonnollisella iloisuudellaan monet karsaat katseet. Hän oli niin suloinen, niin välitön, niin viaton, — häntä ei voinut vihata. Sillä hän ei ylvästellyt herttuan lemmestä, ei kopeillut korkeasta suosiostaan, mutta ei sitä myöskään arastellut, hän näytti siitä vain vilpittömästi iloitsevan.
Kevätjuhla oli ulkona vietetty, vaan linnan väljissä suojissa oli juhla-ateria katettu, siellä tanakat tammipöydät notkuivat raskaiden hopeamaljain, vatien ja korkeiden juoma-sarvien alla ja säteilevät vahakynttilät valaisivat runsaita ruokia ja juomia, jotka juhlaväkeä valmiina odottivat. Hopealla kirjailtuihin verkanuttuihin ja punaisiin silkkisukkiin puetut edeskäyvät odottivat viinihaarikat kädessään pitojoukon saapumista, juhlapukuiset henkivartijat tekivät vahtipalvelusta ovilla ja käytävissä ja ketterät hovipojat puikkelehtivat siellä kultareunaisissa samettitakeissaan valmiina palvelemaan juhlaväkeä. Sillä se kuului jo nousevan linnan pihalta juhlasuojiin.
Iloisina saapuivat sieltä nuoret parvet, parittain tulivat ja nauru kajahti. Muuan puolalainen ylimys talutti sisään herttuan sisaren, nuoren, vallattoman prinsessa Cesilian, joka oli Turun linnassa veljensä luona vierailemassa, ja hänelle sekä hänen saattajalleen osoitettiin paikka pöydän toiseen päähän. Mutta pöytään ei vielä istuttu, herttuaa odotettiin ja hän hiukan viipyi. Vihdoin hän sieltä tuli terveenä ja punakkana, kukkiin puettuna päälaelta vyötäisiin saakka, ja hän kiirehti arvosijalleen pöydän toiseen päähän, huudahtaen:
— Nyt olen siis kerran muutteeksi kuningas, kevään kuningas.Iloitkaamme siitä!
Vaan hän ei vielä istahtanut. Hän katsahti vieressään olevaa istuinta, silmäili ympärilleen neitosten joukkoon ja virkkoi:
— Mutta missä on kuningattareni?
Ja salin poikki hän käveli, ojensi käsivartensa Kaarinalle, joka siihen punastuen tarttui, ja talutti hänet viereensä juhlapaikalle pöydän päähän. Siellä irroitti hän seppeleen omasta päästään, laski sen Kaarinan pehmeille kiharoille ja lausui juhlallisesti:
— Näin sinut kuningattarekseni kruunaan tässä jalossa seurassa. Ja kuningattaren arvon sinulle myös vaadin.
Kuisketta kuului ympäri salin, hihinää aatelisneitosten parvessa. Ja herttuan sisar, prinsessa Cesilia, lausui ikäänkuin leikkiä jatkaen:
— Helppo sinun on kruunata kuningatar, päivänpä olet vain itsekin kevään kuninkaana. Mutta herttuatarta toki vielä et valitse.
Mutta nuoren ruhtinaan veri oli kuumana päivän iloista. Hän irroitti paksut, raskaat kultavitjat, joissa jalokivet helmeilivät, kaulaltaan ja virkkoi:
— Valitsen senkin.
Ja hän laski nuo hohtavat vitjat Kaarinan kaulaan, virkkaen:
— Näin sinut Suomen herttuattareksi valitsen, tämä on sanojeni pantti.Tässä on herttuattarenne, häntä on teidän nyt kunnioitettava kuin minua.
Ja hän painoi Kaarinan viereensä istumaan ja lausui vieraille:
— Nyt aterialle, vieraat, valitkaa parinne ja paikkanne.
Parittain saapuivat parvet pöytään, tekivät kumarruksensa herttualle — ja "herttuattarelle", Hannu porvarin tyttärelle. Haluttomasti sen toiset tekivät, pilkalla toiset, — heistä meni herttuan vallattomuus liian pitkälle, eivätkä he tienneet, oliko se totta vai leikkiä. Vaan herttua sen vaati. Hän oli täydelleen mielialansa vallassa eikä tiennyt hän itsekään, mitä myöten hänen puheissaan oli totta ja leikkiä.
Ujona ja suloisena kumarteli Kaarina kunnioitustaan kantavalle juhlaväelle ja hänen silmissään säteili riemua. Sillä hänen sydämensä oli pakahtua onnesta. Hän ei ajatellut, että hänen uusi arvonsa oli hetken häipyvää huvitusta, herttuan vallatonta pilaa, hän tunsi vain, että hän sillä hetkellä oli onnellinen ja siitä hän iloitsi.
Juhlaa jatkui. Leikarit heläyttelivät lempeitä säveleitään, kuljeksiva laulaja esitti lemmen hentoja lauluja ja mielet heltyivät ja sulivat. Kaarina katsoi rohkeasti vieressään istuvan herttuan silmiin, jotka häntä ikäänkuin hivellen hyväilivät, ja hän luki niistä lempeä ja luottamusta. Ja hän vastasi samalla katseella.
— Malja Suomen herttualle! kajahti huuto aatelisherrain joukosta, jossa veret jo olivat kuumenneet aterian iloista.
— Ja malja Suomen herttuattarelle!
Ne sanat kohisivat nuoren neitosen korvissa, ne hänet hurmasivat soinnullaan. Ne soivat kevätriemun lauluna, helähtivät lemmen, kuiskeena, ne valtasivat kokemattoman mielen kokonaan. Eikä hän niitä kuunnellessaan muistanut, että kevätjuhlaa ei ikuisesti kestä, että sitäkin ilonpäivää seuraa ilta ja yö.
Oli talvi-illan hämärä. Ulkona oli taivas harmajassa pilvessä; lunta tuprusi pitkin teitä ja pihoja ja linnan asuinhuoneiden pienet ikkunatkin rupesivat menemään lumen peittoon. Mutta naiskammion korkeassa takassa paloi räiskyen tuli ja sen ääressä permannolla leikki pikkupiika pienen tytön kanssa, jolla oli iloiset silmät ja punakeltaiset kutrit. Taaempana siimeksessä lepäsi kehdossa kapalolapsi ja sen ääressä, sitä verkalleen liekutellen, istui nuori äiti, nojaten leukaansa kämmeneensä ja katsellen roimuavaa liekkiä. Hän kuunteli, mutta ei kuullut mitään, ei askeleita, ei kulkusten kilinää, kaikki oli linnassa äänetöntä ja hiljaista, ikäänkuin kuollutta.
— Oi, kun hän jo palaisi! huoahti nuori äiti, ja vaipui taas tulta katsomaan.
Herttuata hän odotti. Herttua oli poissa linnasta, oli matkalla kartanoihinsa, jonne hän väliin seurueineen muutamaksi viikoksi lähti, kun linnassa rupesi tuntumaan yksitoikkoiselta. Ja silloin oli linnassa aina hiljaista ja kuollutta, silloin ei kuulunut ratsujen töminää pihalta eikä kannusten kilinää kivirappusista eikä leikarien soittoa iltapidoista.
Nuori äiti liekutti ikävissään kehtoa. Lapsi äännähti, hän nosti sen upeille rinnoilleen ja katseli sitä siinä hellästi. Kukoistavan näköinen hän oli siinä istuessaan, valkoinen vaippa hartioillaan. Hän katseli kauan käsivarrellaan lepäävää lastaan ja hänen katseensa kiintyi sitten kultaiseen renkaaseen, joka oli lasta pitelevän käden ranteessa. Sen lukossa oli herttuan kruunu, jonka kehään oli piirretty nimi: "Kaarina". Sitä hän miettien katseli, sillä se oli viimeinen lahja, minkä hän oli herttualta saanut, silloin kuin tämä pikkuinen syntyi. Mutta siitä oli jo aikaa, oli monta kuukautta, tiheämpään niitä lahjoja ennen oli tullut… Ja tiheämpään oli herttua itse ennen hänen luonaan istunut, istunut illat pitkät, leikkinyt ja tarinoinut. — No niin, muut asiat vetivät nyt jo enemmän hänen huomiotaan puoleensa, valtiolliset kysymykset, Liivinmaan riidat, Ruotsin kiistat, kirjeenvaihdot, neuvottelut ja matkat.
— Mutta hän tulee kyllä taas pian, leperteli nuori äiti lapselleen, — hän tulee ja tuo meille lahjoja, tuo leikkikaluja, tuo iloa ja elämää koko linnaan. Hän tulee kyllä omiensa luo.
Niin puheli nuori äiti lapselleen ja hän näki jo edessään sen vilkkaan elämän, jonka herttuan tulo taas oli linnaan tuova. Iloisia pitoja ja juhlia, joiden keskustana taas on "Kaarina rouva", niin, "rouvaksi" häntä linnassa sanotaan, sanoopa herttua itsekin. Ja ikävä häipyy ja matalat mietteet. Aika kuluu, vuodet vierivät, lapset kasvavat. Silloin isä lapsensa omikseen omistaa ja lasten mukana niiden äidin, silloin on onni täydellinen.
— Te olette onneni pantit, te pienet herttuan lapset, teitä siis aarteenani vaalin.
Niin unelmoi nuori äiti siinä pienokaistaan syöttäessään ja sille tarinoidessaan. Ja niissä unelmissa kuvastui hänelle tulevaisuus valoisana, onnekkaana, rusohohteisena.
Koputus ovelle katkaisi äkkiä äidin unelmat ja yksitoikkoisuuden. Pikkupiika kävi avaamaan ja sisään astui pehmoisin askelin mestari Henrik Gipfert, herttuan sihteeri ja suosikki, tuo siropuheinen saksalainen, joka aina niin kohteliaasti herttuan lemmittyä oli palvellut. Kaarina laski lapsen kehtoon ja kiirehti iloisena herttuan käsikirjuria vastaan.
— Terve tuloa, mestari Henrik. Te tuotte aina hyviä uutisia, tuottehan nytkin, terveisiä herttualta, niinhän? Eikö totta, hän palaa pian tänne meidän luo?
Mutta mestari Henrik oli nyt tavallista jäykempi ja virallisempi. Hän heitti mustan viitan hartioiltaan ja näytti kädessään olevaa kirjettä.
— Niin, herttualta on saapunut kirje, hän viipyy vielä pitemmän ajan matkoillaan.
— Viipyy, ja antaa meidän ikävöidä! Miksi hän viipyy?
Mestari kävi kasvoiltaan yhä kylmemmäksi.
— Täällä tulee taas linnan asuinhuoneissa toimeenpantavaksi korjaustöitä ja muutoksia, me olemme saaneet käskyn siitä huolehtia. Ja sen johdosta tulin teidänkin luoksenne, neiti.
Kaarina hytkähti: "neiti", ei siis enää "rouva".
— Istukaa, kertokaa! sopersi hän.
— Niin, teidänkin täytyy nyt muuttaa näistä huoneista pois…, muualle.
— Pois naiskammiostako? Minunko muuttaa… minne?
— Teille järjestetään huone linnan toisessa osassa…, toistaiseksi…, ulkopiharakennuksessa, olen saanut sen toimekseni.
Veri rupesi katoamaan Kaarinan poskilta, hänessä kävi kamala aavistus kuin hiipien heräämään. Mutta hän ei sitä tahtonut uskoa, ei voinut sitä ymmärtää.
— Ulkopiharakennuksessako, palvelijain puolella, mitä te puhutte! Sehän on mahdotonta, ei, te olette pahasti erehtynyt. Herttua ei siihen koskaan suostu, miten voisi hän sinne tulla tapaamaan lapsiaan… ja minua!
Kylmäkasvoinen sihteeri oli hetkisen vaiti. Kaarina jatkoi rohkeammin:
— Te olette erehtynyt, mestari. Minä en muuta täältä mihinkään, en uskalla sitä tehdä… ennenkuin herttua käskee.
— Hän sen on käskenyt. Meidän täytyy vain totella.
Nyt vavahti jo nuori äiti, hänen aavistuksensa rupesi muuttumaan varmuudeksi ja hän tapaili uunin reunaa, ettei kaatuisi. Ja hiljaisella, murtuvalla, mutta vieläkin toivovalla äänellä hän kyseli:
— Mitä, karkoittaako hän minut — ja lapsensa? Oi, mestari Gipfert, sanokaa selvemmin, onko tämä pahaa pilaa vai mitä… Vai onko tuo käsky ymmärrettävä karkoitukseksi?
Mestari ei vastannut, hän vain nyökäytti kylmästi päätään.
— Mutta miksi? Onko hän kyllästynyt minuun, onko joku toinen anastanut hänen sydämensä, — sanokaa, sanokaa pian!
Nyt herttuan sihteeri istahti alas ja rupesi selittämään. Vähän hakaltaen kertoi hän:
— Tässä ei ole kysymys ainoastaan sydämestä, valtioasiat tähän enemmän vaikuttavat. Herttua aikoo ottaa itselleen puolison ja silloin — ymmärrättehän…
— Oi, en, en ymmärrä mitään. Puolison, sanotte, toisenko naisen?
Mestari hymähti.
— Niin, ylhäissukuisen ruhtinattaren, siitä ovat neuvottelut jo alulla. Viestit kulkevat parastaikaa Turun ja Krakovan välillä ja mikäli on kuulunut, on Katarina Jagellotar herttuallemme sangen suosiollinen.
— Puolan prinsessa! Voi minua, porvarin tytärtä! Maa tuntui huojuvan nuoren naisen jalkojen alla, pohjaton syvyys näytti hänen eteensä avautuvan. Hän lyyhistyi istumaan, hän tarttui kehdon reunaan, ikäänkuin siitä kiinni pidelläkseen. Kotvaan aikaan ei lähtenyt sanaa hänen suustaan, tuska tulppasi rinnan. Vihdoin sieltä puhkesi syvä huoahdus:
— Hyljätty rakastajatar siis! Yksinäinen äiti, aviottomat lapset, potkitut maailman jalkoihin!
Mestari Henrik oli saanut asiansa ilmoitetuksi ja keveämmällä mielellä saattoi hän nyt ruveta murtunutta naista lohduttelemaan. Häntä säälittikin äsken vielä niin mahtavan kaunottaren alennus ja suru ja lempeämmällä äänellä hän nyt puhui:
— Elkää lannistuko, siihen ei ole mitään syytä. Te olette kerran voittanut Juhana herttuan sydämen ja lemmen, sitä hän ei unhota, siinä on teille aina turva. Eikä hän suinkaan teitä maailman jalkoihin potkittavaksi jätä, sitä ei hänen käskynsä tarkoita. Hänen valtansa ja suosionsa teitä edelleen suojelee ja auliisti on hän teidän ja lastenne toimeentulon turvaava. Ja hän tahtoo saattaa teidät kunniallisiin naimisiin jonkun nuoren aatelisherran kanssa ja runsailla huomenlahjoilla on hän teitä muistava, — herttuan suosio on teidät kyllä vielä onneenne saattava.
— Kun olen hänen rakkautensa menettänyt!
— Olkaa järkevä, kehoitti mestari, — eihän sitä voinut ijäti kestää. Herttuan täytyy tietysti mennä naimisiin ja ymmärrättehän, että kuninkaasta syntyneen täytyy ottaa arvonsa mukainen puoliso, — muutahan ette tietysti ole voinut uneksuakaan.
Kaarina huoahti raskaasti. Hän kuuli nuo järjen sanat, vaan veitsenä ne viilsivät hänen sydäntään. Mutta herttuan sihteeri nousi.
— Te siis ymmärrätte, eikö totta, miksi teidän nyt on vetäydyttävä siimekseen. Ja teidän on kaikesta huolimatta syytä kiittää ruhtinasta, että hän edelleen on teille jalomielinen.
Hän kumarsi ja poistui. Taas oli hiljaista naisten kammiossa, jonka takassa tuli oli palanut alas hiilokselle, jättäen huoneen melkein pimeäksi. Takan edessä leikki tyttö ennallaan lelujensa kanssa ja pikkupiika lepäili unisena hänen vieressään.
Vaan kehdon ääressä istui nuori äiti kumarassa ja koetti turhaan selventää ajatuksiaan. Vieras oli sanonut niin paljon, hän ei muistanut sitä kaikkea, ei puoltakaan, hän ei jaksanut vielä koko kohtaloaan käsittää. Vain muutamat poistuneen kirjurin sanoista olivat syvimmin painuneet murtuneeseen mieleen ja hän hoki niitä siinä hiljaa itsekseen: "Muutahan ette ole voinut uneksuakaan."
Niiden sanain ympärillä kiertelivät nyt hänen särkyneet mietteensä.
— Oi, jospa en koskaan olisi muuta uneksinut! Hänen lempensä lämpö idätti unelmat sydämeeni ja kasvatti niitä siellä. Siksi on niin raskasta, kun ne taittuvat… Mitä jää jälelle niiden sijaan, lemmen unelmain sijaan? Jääkö kylmä armo, elatusapu linnan ulkopihan rakennuksessa, unhotetussa siimeksessä? Ja kuitenkin, hänen lempensä oli niin lämmittävä, niin luottamusta antava…
Hiilos takkavalkeassa laskeutui yhä matalammaksi ja musteni vähitellen. Sen häilyvässä valossa sattui nuoren äidin katse taas renkaaseen, joka hänen ranteessaan kimalteli ja jonka lukossa hohteli herttuan kruunu. Hän irroitti verkalleen ja kuin itseään viileskellen tuon renkaan ranteestaan ja laski sen vieressään olevaan lippaaseen, johon se kilahtaen putosi, — siellä olivat entisetkin lemmen pantit. Ja lippaan kansi rupsahti kiinni ja se tuntui sulkevan sisäänsä kaiken kadonneen lemmen, kaikki nuoret, keväiset unelmat.
Tykkien pauke on vaijennut Turun linnan torneista ja myöskin linnan edustalta, piirittävän sotajoukon varustuksista. Siellä sisällä on nyt kaikki niin oudon hiljaista äskeisen pauhun ja paukkeen jälestä, ihmiset pysyttelevät huoneissaan tai hiipivät kuin lymyten pihaseiniä pitkin. Pelon ja kauhun jälestä on mielet nyt vallannut alakuloisuus ja tylsyys. Eilen vielä tuprahtelivat tykinluodit linnaan, tunkeutuivat seinien läpi asuinhuoneisiin, särkivät huoneet ja huonekalut ja kylvivät soraa ja savua ja peljästystä ympärilleen. Eerikki kuninkaan sotaväki oli piirittänyt Juhana herttuan hänen linnaansa ja, senjälkeen kuin herttuan kannattajat yksi toisensa perästä olivat luopuneet kuninkaan puolelle, oli ylivoima murtanut heikentyneen vastarinnan. Nyt oli Juhanan täytynyt ilmoittaa antautuvansa piirittäjäin armoille, hänen lähettiläänsä olivat juuri kuninkaan sotaväen leirissä viimeisistä antautumisehdoista sopimassa ja linnassa oli sillaikaa kaikki kuollutta rajumyrskyn jälkeen.
Toivottomuus vain vallitsi linnan huoneissa, sekä ylhäällä herttuan upeissa suojissa että alhaalla palvelijain siipirakennuksissa. Mikä oli heidän kohtalonsa oleva? kysyivät kaikki. Miten käy herttuan, miten niiden, jotka häntä puolustaen ovat uskaltaneet kuningasta ja hänen valtuutettujaan vastustaa?
Siitä neuvottelivat miehet, jotka jo aseensa olivat riisuneet, talleissa ja pihoilla, siitä ne harvat aatelisherrat, jotka loppuun asti olivat herttuan luo jääneet, hänen yksityishuoneissaan. Siellä he koettivat lohduttaa herttuaa ja nuorta herttuatarta, joka ainoastaan yhden onnellisen vuoden oli saanut miehensä kanssa elää, — lohduttivat heitä, mutta toivoivat samalla Suomen herttuan vielä kaatuneenakin voivan suoda heille turvaa ja suojelusta.
Mutta erillään muista seisoi linnan sivusiiven pienen ikkunan ääressä yksin Kaarina-rouva, seisoi siinä levotonna odottaen tietoja asiain menosta, odottaen miestään, odottaen omaa kohtaloaan. Omin valtoinsa se kohtalo oli häntä viime aikoina viskellyt. Herttua oli, ollen itse aikeissa tuoda herttuattaren linnaansa, naittanut hänet uskolliselle asemiehelleen ja toverilleen Klaus Antinpojalle, joka oli kelpo mies, urhea ja suora, ja joka viimeisiin asti oli jäänyt linnaan herttuan luo puolustustöitä johtamaan. Taipuen kohtaloonsa oli Kaarina tuohon avioliittoon suostunut; hänen keväiset unelmansa olivat taittuneet, hän totteli nyt vain herransa käskyä. Mutta kalvenneet olivat ruusut noilta pehmoisilta poskilta ja hänen säteileviä silmiänsä varjosti itkettyjen öiden jättämä harso. — Ratsumies saapuu viestiä tuoden, karauttaa linnansillan poikki, nousee kiireesti herttuan huoneisiin. — Minkähän sanoman se tuo? kysyy kasvavalla levottomuudella yksinäinen nainen. Mutta ei kukaan vastaa. Ja hänen ei sovi nousta linnan saleihin epätietoisuuttaan tyydyttämään, — hänen yksin ei. Katkeruutta sekaantuu levottomuuden sekaan hänen rintaansa. Näin hänet on hyljätty, ja kumminkin hän käsittää, että hänenkin kohtalonsa yhä vielä riippuu entisen, ylhäisen suosijansa kohtalosta.
Kaarina poistuu ikkunasta lastensa luo, joita peljästynyt hoitaja sisähuoneessa vaalii. Vitkaan kuluvat hetket. Vaan jo kuuluu huutoja ja melua pihalta, kuuluu ratsujoukon töminää, kun se ajaa sillan yli, kuuluu komentoja ja kirouksia. Valloittaja sieltä saapuu linnaan ottamaan sen haltuunsa, yhä uusia sen joukkoja tulvii laskusillan yli. Niitä asetetaan valleille ja torneihin, niitä sijoittuu oville, portteihin ja pihoille, niitä tunkeutuu sisälle linnan suojiin. Ja ylempiä päälliköitä astuu joukko herttuan omiin huoneisiin.
Taas on Kaarina kiirehtinyt ikkunaan, hänen rinnassaan kasvaa levottomuus ja hätä! Hän näkee jo linnan palvelijoita talutettavan ulos ja niiden jälestä herttuan apulaisia ja kirjureita ja aatelisherroja, joita sotilaat paljastetuin miekoin saattelevat. Jo näkee hän siinä joukossa miehensäkin, Klaus Antinpojan. Hänellä on vahva vartija joukko ympärillään, vaan hän kävelee pää pystössä, uljas on ryhti ja rohkea katse…, hänelle on soturikunniansa kaikki, perhettään, omaisiaan ei hän näytä muistavankaan. Vai ajatteleeko hän heitä, vaikka sen salaa, haettaako hän perheensä luokseen vai unhottaako sen?
Saattue marssii sillan yli ja katoo ulos portista. Yksin jääneen naisen käy aivan tukalaksi hillitä levottomuuttaan, hänen on mahdoton kestää sisällä huoneessaan. Hänen täytyy saada puhutella jotakin ihmistä, turvautua johonkin auttavaan olentoon. Avopäin juoksee hän pihalle sotamiesten keskelle, kysymään edes mitä on päätetty, mitä nyt tapahtuu. Vaan kukaan ei häntä kuuntele eikä hänestä välitä, ei kenelläkään ole aikaa vastata hänen kysymyksiinsä. Hänelle tiuskitaan, häntä töykitään ja muutamat soturit, jotka hänet tuntevat, rupeavat laskemaan hänestä karkeita sukkeluuksia.
— Kas, siinähän on herttuan entinen henttu.
— Onpa ylhäinen hemppu. Vaan taitaa jo meille joutua…
Tuskissaan juoksee Kaarina takaisin huoneisiinsa, syöksähtää lastensa luo avutonna, neuvotonna. Mutta itkunsa keskelle kuulee hän taas uutta melua ja komentohuutoja pihalta ja kannuksia kilisee kivikkoportaissa. Nuori nainen arvaa, mitä tämä merkitsee, ja hän kiirehtii taas ovelle. Aivan oikein, linnasta tuodaan nyt herttuaa ja herttuatarta, tuodaan sotilaallisella kunnioituksella, mutta vahvasti vartioituina. Niin kalpealta, niin laihalta nyt herttua näyttää, tuo ylpeä pää on kumarassa, hän ilmeisesti välttää ympärillä olevain katseita. Hänen rinnallaan kävelee hänen puolisonsa, kävelee prinsessan ylhäisellä ryhdillä eikä hänessä murtumista näy. Mutta hovinaiset, jotka heidän jälessään kulkevat, itkevät ääneensä ja valittavat ja surkuttelevat nuoren herttuan ja herttuattaren kovaa kohtaloa.
Yksinäistä naista, joka seisoo ovella vartioivan sotamiehen takana, ei kukaan huomaa. Mutta Kaarinan sydän on kuin kouristunut, hän ei tiedä mitä hän tahtoo, hänessä herää vain hillitön halu juosta herttuan luo ja vielä viimeisen kerran suudella tuota kättä, joka häntä niin monesti on hyväillyt. Mutta vartioiva sotilas pidättää häntä keihäällään ja työntää hänet takaisin, — vangittu herttua kulkee ohi, hänen silmänsä ei edes käänny jäähyväiskatsettakaan heittämään.
Ilta on käsissä, pilvinen elokuun ilta. Lapset ovat nukahtaneet vuoteelleen, niiden peljästynyt hoitaja on paennut, yksin on Kaarina hämärtyvässä huoneessaan ja hän painuu poikkipuolin vuoteelle ikäänkuin suojelemaan pienokaisiaan. Ulkoa kuuluu humaltuvien sotilaiden karkeata naurua, ovia paukutetaan, raskaita askeleita tömisee käytävissä. Herttuan ja hänen seurueensa poistuttua on koko linna nyt jäänyt avoimeksi piirittäjäin käsiin. He hajaantuvat linnan suojiin, saleista kellareihin asti, ottavat ne haltuunsa ja kokoovat saalista, lyövät auki viinitynnyreitä ja nauttivat niiden sisällöistä. Ja he käyvät yhä kovaäänisemmiksi.
Jo kuuluu rytinää siinäkin linnan sivusiivessä, jossa Kaarina rouva vapisee lastensa vuoteessa, ja miehiä tunkeutuu hänen huoneeseensa. He sytyttävät tuohukset ja tarkastavat löytöään.
— Totta tosiaan, täällähän on herttuan hempukka, hänet olimme unhottaa.
— Hiisi vieköön, täällä kai ovat siis myös kaikki ne kalliit lemmenlahjat, joita herttua on naikkoselleen tuhlaillut.
— Tutkitaanpa. Nouse näyttämään aarteesi, ylös!
Yksi mies joukosta tempasi Kaarinan käsivarresta lattialle. Hän oli joukon johtaja, — Kaarina tunsi hänet hyvin, suomalainen aatelismies, Juho Kurki, Laukon herra se oli. Hän oli linnan entisiä, uutteroita vieraita, monissa pidoissa oli hän Turun linnan juhlapöydässä istunut, monet suosionosoitukset oli hän Juhana herttualta saanut. Vaan nähdessään herttuan joutuvan heikommalle puolelle oli hän, niinkuin monet muut, siirtynyt kuninkaan joukkoihin, taistelemaan entistä hyväntekijäänsä vastaan. Nyt ryösteli hän herttuan tavaroita ja Kaarinaa hän puhutteli karkealla pilkalla.
— Sinustahan kerran seppelöitiin Suomen herttuatar, olin mukana silloin. Sinuahan meidän kaikkien piti kumarrella. Näytä nyt herttuakuntasi — tai tutkimme sen itse.
Ja he kävivät Kaarinan tavaroihin käsiksi, repivät seiniltä alas vaatteet ja verhot ja koristeet, kasasivat lattialle arkut ja astiat ja hepeneet, ja jakoivat ne keskenään. Mutta itse Kurki penkoi laatikoita ja lippaita, hakien herttuan lemmitylleen lahjoittamia kalleuksia. Jo löysikin hän sen kätketyn lippaan, johon Kaarina oli vuosien varrella koonnut lahjaksi saamansa arvoesineet, kultavitjat ja sormukset ja rintaneulat ja rannerenkaat. Hän nosti esiin nuo raskaat kultavitjat, joiden sydämessä jalokivet tuohusten valossa kirkkaina helmeilivät ja kiljaisten raa'alla riemulla tyhjensi hän ne taskuihinsa. Silmät kiiluvina haki hän lisää. Ja hänen miehensä, joihin kullan näkeminen vaikutti kuin kiihoittava juoma, repivät irti seinälaudat ja lattiapalkit, hakien salakätköjä ja avuttomalta naiselta riistivät he vaatteet yltä, nähdäkseen, oliko hän kalleuksiaan päälleen kätkenyt. He penkoivat nurin vuoteet, viskoivat lattialle nukkuvat lapset, purkivat patjat ja peitot, särkivät pöydät ja penkitkin.
Puolialastonna seisoi onneton äiti sen hävityksen keskellä, koettaen varjella itkeviä lapsiaan raivoavain ryöstäjäin jaloista. Hän ei enää vavissut eikä itkenyt, hän vain katsoi, kuinka hänen kadonneen onnensa muiston muruja yksi toisensa perästä katosi ryöstäjäin käsiin tai särkyi heidän jalkoihinsa. Hän oli kaunis siinä seistessään, hänen ylpeä kylmyytensä vaikutti, etteivät juopuneet ryöstäjät rohjenneet kädellään häneen enää koskea. Ainoastaan Kurki-herra tarttui, kun oli lopettanut etsimisensä ja hävitystyönsä, hänen paljaaseen käsivarteensa, nauroi hänelle ilkkuen ja huusi:
— Tässä linnassa ei enää tarvita herttuan hempukoita. Linnan tarvitsevat nyt kuninkaan miehet. Vie siis pois täältä ruhtinaasi penikat ja hae heille kattoa mistä löydät.
Kaarina riuhtausi irti, astui askeleen mennäkseen, mutta katsahti puolialastomia lapsiaan ja pysähtyi. Hänen oli vaikea käsittää, että hänen näiden raukkain kanssa oli lähdettävä ulos kosteaan yöhön ja siksi hän vielä viivähti.
— Mitä viivyt, mene!
Silloin keräsi äiti lattialta revityn päällyshameensa riepuja, kääräsi niihin nuorimman lapsensa, joka hänen käsivarrellaan värisi, — muut lapsenvaatteet olivat jo kaikki viedyt tai ulos viskatut. Toisen, itkevän pienokaisen, joka lattialla ryömi, nosti hän toiselle käsivarrelleen, ja kolmas — valkotukkainen, nelivuotias tyttö, — juoksi parkuen perästä hänen liepeestään pidellen. Niin läksi hän asunnostaan, käveli pihan poikki, astui sillan yli ja poistui Turun linnasta. Sotamiesten rämäjävää naurua ja pistopuheita kajahti hänen ympärillään, mutta hän ei niitä kuullut, hän käveli vain ulos pimeään yöhön.
Siellä linnan ulkopuolella oli nyt kaikki hiljaista ja kuollutta, ainoastaan viileä tuuli tohisi mereltä päin, repostellen hänen revittyjä vaatteitaan. Nuori äiti puristi lapsiaan lujemmin rintaansa vastaan, kiirehtien askeleitaan. Ei hän tiennyt minne hän meni eikä mistä hän suojaa löytäisi, yksi ainoa ajatus oli selvänä hänen rikkirevityssä mielessään: — Nämä minulle jäivät onneni aalloista. Muu hukkui kaikki, kaikki!
Verkalleen sateli suuria lumia. Ne putoilivat alas hiljaa kuin hiipimällä, ja vähitellen mutta varmasti peittivät ne luonnon ja kaikki sen esineet pehmoiseen, kaikkea tasottavaan vaippaansa.
Vanha lampuoti lakasi lunta päärakennuksen oven edustalta Vääksyn kartanon väljällä pihalla. Monet talvet se oli tämä oven edusta saanut ollakin ummessa, soma oli sitä taas kerran puhdistaa. Vanha mies nojausi luudanvartta vastaan ja katseli ylöspäin: piipusta nousi savu, siellä sisällä huoneita lämmitettiin. Monet talvet ne jo olivatkin lämmittämättä olleet nuo huoneet, hauskan näköistä oli, kun talosta kerran taas savu nousee.
Vanha lampuoti lakaisi vähän matkaa tietäkin kujalle päin. Se oli oikeastaan tarpeetonta, sillä pian se taas tuprusi umpeen, vaan huvikseenhan sitä teki, mieli oli hyvä siitä, kun taas oli tulossa asukkaita Vääksyn kartanoon. Se oli ollut kylmillä aina siitä syksystä asti, jolloin sen omistaja Klaus Antinpoika oli Juhana herttuan apulaisena mestattu Tukholmassa ja hänen tiluksensa olivat peruutetut ruunulle. Mutta nyt oli Vääksyn kartano taas joutunut entisen omistajansa leskelle, sellainen keikahdus oli yhtäkkiä tapahtunut. Se oli vanhasta lampuodista hauska keikaus, sillä nyt tulee toki taas väkeä ja eloa Vääksyyn. Siksi oli vuosikausia autiona ja kylmänä seisonutta päärakennusta nyt korjattu ja siistitty ja lämmitetty tulokkaita varten ja siksi vanha lampuoti niin huolella pihaakin puhdisti heitä odotellessaan.
Niin, keikahdus oli taas tapahtunut seitsemän vuoden perästä. Uusia myrskyjä oli käynyt yli maan ja uudet tuulet olivat kääntäneet onnen laineet. Ruhtinaalliset veljekset Eerikki ja Juhana olivat vaihtaneet osia ja paikkoja. Eerikki kuningas oli sortunut Ruotsin ja Suomen valtaistuimelta, sortunut oman mustan mielensä kaivamaan kuiluun, ja Juhana oli noussut kuninkaaksi tälle valtaistuimelle. Vankilaan, jossa Juhana vuosia oli viettänyt, oli nyt vuorostaan teljetty suistunut Eerikki. Eikä tämä keikahdus tuntunut ainoastaan itse ruhtinaisiin, se ulottui pian heidän kannattajiinsakin ja ystäviin, ylhäisiin ja läheisiin ensiksi, sitten vähitellen etäisempiinkin ja alhaisempiin.
Viestejä noista tapahtumista lennähteli pian Turkuunkin, jossa Juhana herttuan entinen, hyljätty lemmikki köyhyydessä ja unhotettuna kasvatti lapsiaan ja niitä työllään elätteli, ja ne herättivät sielläkin toisissa huolta ja levottomuutta, toisissa rohkeutta ja toivoa. Mutta Kaarina rouvan syrjäiseen asuntoon ne viestit eivät vaikuttaneet, hän ei toivonut enää mitään uutta onnen aalloilta eikä niiden pauhua senvuoksi kuunnellutkaan, hänelle oli elämänsä jo kuin ollutta ja mennyttä. Hän oli kerran ollut liiankin onnellinen, mutta sittenkin oli hän haaveksinut vielä enempää, — siksi kai oli kohtalon kosto hänet niin syvälle kaatanut, eikä hänellä enää ollut haluakaan nousta.
Mutta onnen laineet tempasivat hänet sittenkin mukaansa. Hänen matalaan majaansa Hämeentullin luo saapui eräänä päivänä ylhäinen herra, jommoisten kanssa hän ei enää vuosiin ollut tottunut seurustelemaan. Se oli Turun uusi käskynhaltija, Juhanan edustaja Suomessa, Pertti Eerikinpoika, ja hän toi viestin itse kuninkaalta. Juhana ei ollut unhottanut nuoruuden lempensä hedelmiä, Suomen herttuan hilpeinä aikoina syntyneitä lapsiaan eikä niiden äitiä, hän oli taas valtaan päästyään tahtonut taata heille hyvityksen ja riittävän toimeentulon. Siksi oli hän lahjoittanut Kaarina Hannuntyttärelle hänen miehensä entisen läänin, Vääksyn kartanon, ikuiseksi omaisuudeksi.
Niin oli kertonut ylhäinen viestintuoja ja hän oli antanut Kaarinalle lahjakirjan, jonka alla oli Juhanan nimi. Siksi odotettiin nyt uutta isäntäväkeä Vääksyyn, siksi lämpisivät kauan kylminä olleet suojat ja siksi oli vanha lampuoti niin hyvillään.
Jo kuuluikin aisakellon kilinää järveltä ja lankeevien lumien keskitse saattoi nähdä kuomureen nousevan törmälle. Siitä hypähti ensiksi esiin iloisia lapsia, jotka kohta kiirehtivät rakentamaan tuttavuutta vanhan lampuodin kanssa. Viimeisenä nousi reestä keski-ikäinen nainen: vartalo suora ja solakka, ryhti arvokas, pää pysty. Kaarina Hannuntytär ei ollut ulkonaisesti taittunut onnen aalloissa. Hänen kasvonsa olivat vielä kauniit ja niistä saattoi hyvin tuntea ne herttaiset piirteet, jotka kerran hurmasivat Suomen nuoren herttuan. Vaan silmäin alle olivat pitkät surun vuodet kyntäneet syviä vakoja ja katseesta kuvastui hitaasti sammutettua kaihoa.
— Olemmeko nyt perillä, kyseli vilkas, 8-vuotias poikanen, joka iloisena jo portailla hyppeli.
— Olemme. Toivon, että olemme lopullisesti perillä, lapseni, vastasi äiti.
— Ja tämä siis on uusi kotimme. Miksi et ole iloinen, äiti, kun, vihdoin uuteen kotiin pääsimme?
— Enkö ole iloinen — olen kai. Iloitkaa tekin lapset täydestä sydämestänne. Ja nyt käymme sisään lämpöiseen tupaan.
Aikaseen nukahtivat lapset illalla matkasta väsyneinä. Kaarina istui heidän vuoteensa luona ja katseli heidän viatonta untaan. "Nythän olemme vihdoin perillä", — äiti muisteli pienokaisensa iloa. Ja hän ajatteli: Niin, nythän lienen minäkin perillä. Saavutettuko päämäärä, onniko vihdoin tavattu? Ei, ei onni, mutta ehkä rauha myrskyjen jälkeen, ehkä asettuvat vihdoinkin levottomat aallot.
Tuntui niin tyynnyttävältä tuossa hiljaisessa kodissa, niin turvalliselta, ja ajatukset pyrkivät syventymään menneisiin muistoihin, joita ne muuten huolten päivinä olivat koettaneet välttää. Sillä nuo hävinneet onnen muistot olivat aina hänen mieleensä palatessaan tuoneet sinne katkeruutta ja tuskaa, ne olivat ärsyttäneet kiusaantunutta sydäntä ja repineet auki sen haavoja. Siksi oli hän niitä muistoja pelännyt ja karttanut. Vaan nyt ne eivät palanneetkaan kiusaavina eikä kirvelevinä, ne tulivat mieleen nyt tasaisina ja leppoisina ja melkein kuin lääkitsevinä ja lohduttavina. Kaarina sitä aivan hämmästyi, hän oli tottunut tuntemaan ne muistonsa vihollisikseen ja nyt ne tulivatkin ystävinä hänen luokseen.
Ja hän otti ne ystävinä vastaan. Hän antoi mietteensä valtoinaan syventyä noihin valoisiin aikoihin, jotka jo tuntuivat niin etäisiltä, nuoren onnensa ihaniin päiviin, joissa oli niin paljon nautittua ja uudelleen nautittavaa. Ja vaikka muistot ja mietteet sitten siirtyivät nöyryytyksen ja tuskan ja häpeän raskaisiin vuosiin, eivät ne sittenkään häntä raadelleet, niinkuin ennen, nekin tuskat olivat jo kuin sovitetut. Siitä Kaarina iloitsi, sillä hän huomasi, että hänelle niistä muistoista oli muodostuva arvokas aarre elämänsä iltapuoleksi.
— Onnea en luullut täällä löytäväni, ainoastaan rauhaa etsin, puhui yksinäinen nainen itsekseen. — Vaan nyt käsitän, että täällä voin olla vielä onnellinenkin — yksinäisten muistojeni kautta.
Mutta ulkona putoili yhä edelleen suuria lumia, peittäen luonnon pehmoisen vaippansa alle.
Yhden vuoden puitteisiin on Suomen pohjoisimman perukan sekä läntiselle että itäiselle kulmalle mahtunut kaksi suurta merkkitapausta: rautatie valmistui sekä Tornioon että Kajaaniin — ei vuottakaan väliä. Nämä kulkuneuvot toivat mukanaan vilkkaan herätyksen henkäyksen noille pohjoisille perille, joiden elämästä ja toimeentulosta niin usein on oltu joutua melkein epätoivoon, ne toivat sinne uusia toiveita, uusia yritteliäisyyden mahdollisuuksia.
Onpa Suomessa väliin, kun kato toisensa perästä on kohdannut näiden pohjoisten seutujen heikkoja viljelyksiä ja hätä on ollut joka ovella, kuultu keskusteltavan aivan vakavasti siitä, kannattaako ajan mittaan viljelys ja yleensä mikään ihmisten eläminen ollenkaan näillä raukoilla rajoilla, eikö olisi ihmisten parempi sieltä kokonaan muuttaa pois raatamaan edes vähän onnellisemmissa oloissa, — muuttaa pois, niinkuin sen väestöstä osa vuosien varrella on muuttanutkin, mikä Amerikkaan, mikä Ruijan kalastusrannoille, mikä Pohjois-Ruotsin vuoritöihin. Eiväthän, nuo seudut ole millekään elinkeinolle otolliset: maa ei elätä, kalat ja riista ovat huvenneet, metsät ovat hävitetyt, toivottomuus on edessä nousevalla polvella. Eihän voi ajatella, on sanottu, että kokonaisia suuria maakuntia ijankaiken voitaisiin muiden ihmisten avuilla ja almuilla elättää, eiväthän parhaatkaan auttamiskeinot tepsi siellä, missä itse luonto iskee vastaan… Mutta tuo väestö ei ole hyljännyt karuja maitaan eikä köyhiä kotejaan, se on koettanut elää siellä sitkeästi kaikesta huolimatta. Ehkäpä aika vielä paranee… Niin se on toivonut ja toivoo taas. Onhan toki vielä edellytyksiä, että nämäkin luonnon vihaamat perät taas virkoavat uuteen kukoistukseen. Onhan saatu rautatie, vähitellen varmaankin tämä mennyt aika on jäävä voitetuksi, kestetyksi koettelemusten ajaksi, menneiden muistojen ajaksi… Mutta onko tuo mennyt aika puheenaolevilla seuduilla aina ollut yhtä värittömän synkkää, yhtä ilotonta ilman vivahduksia, yhtä yksitoikkoista taistelua ahnaan luonnon kitsautta vastaan?
Ei. Näilläkin maakunnilla on ollut toisiakin vaiheita, ellei juuri loistoaikoja, niin kumminkin vilkkaamman toiminnan ja elämän aikoja. Aikoja, jolloin niiden oloissa on ollut suurempia nousuja ja laskuja, väliin suurempaa onnea, väliin suurempaa onnettomuuttakin.
Ne ovat jääneet kauas taaksepäin nuo ajat, mutta jokunen muisto on niistä toki aikakirjoihin säilynyt. Siten voimme vielä pikkuisen pilkistää silloiseen elämään ja tutustua pariin kuvaan näiden "nälkämaiden" entisistä vaiheista, jotka kuvat ehkä voivat esiintyä täytekuvina niille muistoille, joita näiden maakuntain viimeiset vuodet ja vuosisadat jättävät jälkeensä.
Jäät ovat jo lähteneet Tornionjoesta, sen rannoilla rupee nurmi keväiseltään hienosti vihannoimaan ja lohipyydyksiä rakennetaan sen vesirajalle. Törmällä talojen välillä liikkuu ihmistä monennäköistä ja monenpukuista. Niitä kävelee joka päivä merelle päin katsomaan, eivätkö meri jäät jo tee lähtöä, eikö laivaliike pääse alkamaan. Ei pääse vielä. Meri pysyy kiintonaisena jäässä vielä tänään ja huomenna niinkuin oli eilenkin. Laivoja ei voi tulla satamaan, markkinat eivät pääse alkamaan.
Kärsimättöminä kulkevat odottelijat törmällä — he ovat odottaneet siellä jo viikkoja, toiset kuukausiakin, kun jo lumikelillä ovat Tornionjoelle saapuneet. Hiljaista se olikin talvi ollut täällä jokisuulla. Syyspuolella, ensi lumen aikana, lähtivät lapinkävijät, pirkkalaiset, taloistaan retkelle Jäämerelle päin ja silloinhan sitä oli vilkkautta ja eloa näillä jokiahteilla, kun retkiä valmisteltiin ja etäisempienkin seutujen lapinkävijöitä siitä kautta kulki. Silloin oli ollut koolla poromiestä, suksimiestä, kelkkaa, keihästä ja laukkua joka lajia, ja miesten huutoja ja koirain haukuntaa oli kaikunut pitkin lumista tannerta. Vaan lapinkävijäin lähdettyä oli elämä koko talvikauden ollut äänetöntä jokisuun kylissä. Paksusti oli lumi peittänyt aavat lakeudet ja tiettömät selät, joissa ei elävän jälkeä näkynyt, ja säästäin oli talvipäivän lyhyt hämärä valaissut tuota kankeata, elotonta luontoa. Tuvissaan olivat myyröttäneet ukot, vaimot ja lapset odotellen vain kevään tuloa, miesten paluuta tuntureilta.
Mutta niin olivatkin päivät ruvenneet pitenemään ja aurinko oli alkanut hoikentaa hankia. Silloin palasivat lähimpänä käyneet pirkkalaisten pojat Lappia verottamasta ja toisia tuli sitten pitkin kevättä. Poronkelkat olivat heillä täynnä veronahkoja ja kapahaukeja ja kaukaisen Turjan tuomisia, — silloin alkoi taas elämä jokisuulla. Mutta vielä se vilkastui vilkastumistaan, kuta edemmäs kevät ehti, kuta lähemmäs markkinain aika joutui, — kuuluisain Tornion markkinain.
Tänne Tornion jokisuulle pysähtyivät näet noita kevätmarkkinoita odottamaan etäisempäinkin Pohjanmaan ja Länsipohjan pitäjäin lapinkävijät, myödäkseen siellä talviset saaliinsa ja vaihtaakseen veronahat suolaan ja rautaan ja muuhun tarvekaluun ja sitten vasta jatkaakseen matkaansa kotiseuduilleen. Siellä he odottivat jäitten lähtöä, laivakulun alkamista, ja siksi heidän kirjavat vyönsä ja punareunaiset kallokkaansa hohtelivat pitkin päivää jokiahteella, kun he siellä joutilaina kuljeskelivat. Ja heidän joukkoaan lisäämään saapui vielä viimeisellä keväthangella hiihtäen karjalaisia laukkumiehiä Vienan rannoilta ja Suman kyliltä saakka. He tulivat suurissa joukoissa, ja epäillen heitä katseltiin ja karsaasti kohdeltiin, sillä olivathan he niitä samoja vainolaisia, jotka toisin ajoin usein tulella ja miekalla olivat tulleet Kainuunmaata verottamaan ja sen kyliä hävittämään. Mutta nyt he tulivat rauhan miehinä, laukkumiehinä, ja siksi heitä kärsittiin, kun vannoivat siivosti elävänsä. Heidän jälkiään kulki usein vielä kaukaisempiakin idän kaupustelijoita, venäläisiä aina Novgorodin rajoilta saakka, tuoden tarjolle idän tuotteita. Ja pohjoisesta saapui pirkkalaisten seurassa tai heidän jälissään poroilla ja suksilla tunturien takaisia norjalaisia Jäämeren satamista Tornion kuuluisille vaihtomarkkinoille, missä sai tavaraa joka laatua, kaukaisintakin ja harvinaisinta. Hekin majautuivat rauhan miehinä Tornion pirkkalaisten tupiin, eläen siellä heidän kesteinään, vaikka he kyllä toisin ajoin usein kainulaisten kanssa olivat kovassa torassa Lapin veroista ja monesti siellä tunturien aavoilla vastakkain ryntäsivät verisissä otteluissa. Mutta he olivat nyt hekin rauhan asioilla ja toisekseen vierailivat Tornion miehetkin väliin norjalaisten taloissa ja kesteissä pohjoisen meren vuonojen varsilla.
Kevät kului.
Kun vihdoin joet ja järvet olivat luoneet jäänsä, saapui Tornion rannoille Laatokan kaupustelevia karjalaisia Käkisalmesta, pitkät venematkat tehtyään. He olivat nousseet Pielisen vesiä Sotkamoon ja sieltä laskeutuneet Oulujoen koskisia vesistöjä myöten meren rannalle saakka. He olivat solakoita, kauniita miehiä ja heidän murrettaan oli vaikea ymmärtää, vaikka he suomea puhuivatkin; mutta kaupanteossa he olivat viekkaita ja ovelia. Nytkin he tekivät pientä kauppaa toisten pitkämatkaisten kanssa odotellen markkinain varsinaista alkamista. — Sisämaalaisia saapui Hämeestä ja Jämtlannista saakka maitse. Ja näiden pitkämatkaisten kaupankulkijain lomissa puikkelehti siellä täällä joku arka, tihrusilmäinen lappalainen matalana ja leveänä laajassa peskissään. Hänellä ei ollut paljon myötävätä eikä siis paljoa millä ostaakaan; nahkakiihtelyksensä vaihtoi hän usein jo markkinoita odotettaessa Tornion eukkojen väkevään olueen, joi itsensä humalaan, joi monesti poronsa ja peskinsä ja luuhelaisen vyönsä ja hävisi sitten jonakin aamuna humalasta herättyään kenenkään huomaamatta salolle, painuen metsien halki tuntureille kotapahaisensa ja pororaitonsa luo.
Vaan jo vihdoin tekivät jäät lähtöä Pohjanlahdenkin kärjestä, tuuli särki ne ja hajoitti yhtenä yönä ja aamulla jo näkyi ensimmäinen purje mereltä ja pian sitten toinen ja kolmas. Laivoja rupesi saapumaan satamaan, niitä olikin jo kauan merellä risteillyt maihinpääsyä vartoen. Niitä tuli suurempia ja pienempiä Pohjanlahden molempain rantain satamista, Varsinaissuomesta ja Helsinglannista, enin kumminkin Turun, Rauman, Tukholman ja Öregrundin kaupungeista. Näiden kaupunkien porvareilla oli näet Tornionjoen suulla omat aittansa, joihin tavaransa nostivat ja joissa myöntiä harjoittivat, ja he saapuivat siis säännöllisesti vuosittain Tornion markkinoille. He latoivat esiin aittansa ovelle tuomisensa pohjoisten seutujen asukkaiden ihailla: kankaita, aseita, suoloja, astioita, hopeaa ja vaskea ja kiiltokaluja, jopa houkutteleviksi herkuiksi etelämaiden tuotteita ja viinejäkin. Niillä he vaihtoivat itselleen erämaiden antimia: turkiksia joka lajia, kuivattua haukea ja suolattua lohta.
Nyt alkoivat markkinat. Kaikilta ilmansuunnilta tulleet kaupankävijät toivat jokainen tavaransa rannalle, kulkivat ja tarjoilivat niitä aitalta aitalle, venheeltä venheelle. Pitkämatkaisemmat pystyttivät aittojen kupeille telttoja, joihin tavaransa levitellen asettuivat ja näistä teltoista muodostui kuja pitkä kuin katu kaupungissa. Elämä nousi vilkkaimmilleen ja sellaisena se pysyi pitkän kappaleen alkukesää Tornionjoen matalilla äyräillä ja varsinkin Suensaaren rannoilla, jonne liike ja kauppa keskittyi.
Omituinen kieltensekoitus soi tuossa kauppaleirissä. Siellä kaikui kolmea, neljää eri kieltä ja lukuisia murteita ja sekava surina syntyi, kun myyjät koettivat ostajien kielellä tehdä tavaroitaan tunnetuiksi ja nämä taas omalla kielellään kyselivät hintoja, tarjosivat ja tinkivät. Rahoja näkyi hyvin vähän käytännössä; niistä eivät sydänmaan asukkaat välittäneet ja eri kansakunnat eivät myöskään oikein tunteneet toistensa kolikoita eikä niiden arvoa. Rahakaupassa oli helppo joutua petkutetuksikin, kun rahoja liikkui monenlaisia. Senvuoksi tavara enimmäkseen vaihdettiin tavaraan; kustakin esineestä annettiin sen verran toista tavaraa, kuin sen hinta kaupantekijän arvelun tai mieliteon mukaan oli. Jos vienalaisen oikein teki mieli helapäistä puukkoa vaskivöineen, antoi hän siitä parikin kiihtelystä oravannahkoja, vaikka hän niillä muuten olisi voinut saada montakin tuppivyötä.
Laivat kelluivat rannalla ja venheitä puikkelehti niiden ympärillä. Toisia tuli, toisia läksi, toisista purettiin, toisiin lastattiin. Tavara-aitoissa ja teltoissa vaalivat omistajat yöt päivät aarteitaan ja aamuvarhaasta iltamyöhään kesti kaupantekoa. Paikkakunnan asukkailla oli hyvät ansiot niistä markkinoista. Ruokatavaroilla oli korkea hinta ja niitä meni minkä voitiin hankkia. Majataloihin kestit maksoivat asunnostaan taikka toivat lahjoja tullessaan. Kullakin talolla oli omat tuttavansa, jotka vuosittain kesteiksi saapuivat: kenellä raumalaisia, kenellä norjalaisia, kenellä Käkisalmen laukkumiehiä, jotka kaikki halusivat majatalonsa hyvänä pitää seuraavankin kesän varalta. Torniolaiset olivat tavatessaan eri kansain edustajia vähän oppineet niiden kieltäkin ymmärtämään ja saattoivat siten hätätilassa olla kaupankävijöille avuksi ja itsekin siten välittäjäisiä ansaita.
Vapaata oli kaupanteko näillä pohjoisilla markkinoilla. Ei tarvittu tulleja eikä passeja, kukaan ei ollut käskijä, kukaan ei käskettävä, markkinamiehet hoitivat itse järjestyksenpidon ja hoitivat sen hyvin. Olihan Tornion pirkkalaisten päämiehellä tosin jonkunlainen "lapinvoudin" arvonimi, johon hän tai hänen isänsä oli saanut valtakirjan joltakin Ruotsin kuninkaalta, ja pirkkalaiset koettivat kylläkin pitää tätä asemataan arvossa. Mutta mikään varsinainen esivallan edustaja tuo "vouti" ei suinkaan ollut, häntä kuunteli kuka tahtoi tai viitsi eikä hänellä ollut mahtia millä saada äänensä sen enemmän tepsiväksi. Eikä sitä tarvittukaan. Markkinarauha oli kaikkien ja kaikensukuisten käsityksen ja edun mukaan pidettävä pyhänä, kukin oli valmis sitä auttamaan ja kukin oli asestettu siihen kyetäkseenkin. Harvoin rauhaa markkinoilla pahemmin rikottiinkaan. Vihamielisetkin heimot pysyivät kauppatoimissa ollessaan rauhallisina, se oli ikäänkuin yhteinen sopimus, jota ei kenenkään ollut hyvä rikkoa. Jos sitävastoin eriheimoiset kaupankävijät markkinoilta palatessaan sydänmaan saloilla tai meren aavoilla vaanivat toisiaan ja hyökkäsivät toistensa kimppuun murhaten ja ryöstäen, jos siellä silloin syntyi verisiä taisteluita ja vainotöitä, niin se oli toinen asia, se ei kuulunut enää markkinatapoihin. Mutta kaupankävijät kulkivat tavallisesti siksi suurissa joukoissa, että he kykenivät matkallaankin puoliaan pitämään. Mutta usein kyllä näillä paluumatkoilla siitä huolimatta näyteltiin verisiä jälkinäytöksiä, jotka kylvivät vihaa ja katkeruutta ja idättivät uutta vainoa ja kostoa. — Varkaus oli häpeällinen rikos, jonka tekijän henki markkinoilla ei ollut kallis. Se, jolta oli varastettu, rankaisi itse voron jos kykeni, ja siihen kaikki muut suostuivat. Petos kaupassa oli lievempi rikos, jonka seuraukset petetty sai pitää hyvänään, — katsokoon eteensä!
Kirjoittamattomat olivat nämä kauppalait eikä siinä kaupanteossa kirjamiehiä tarvittu. Saapui tietysti näille markkinoille, niinkuin kaikkialle, mihin väkeä kertyi, noita aikansa loisia, kiertäviä kerjäläismunkkeja, jotka harjoittivat käännytystyötään, edustivat kirkkoa ja puhuivat omaan pussiinsa, mutta näillä kylmillä perillä he eivät oikein viihtyneet. Tornion kivinen kirkko oli sitävastoin aina auki turvaa hakeville vainotuille ja lohdutusta kaipaaville murheellisille — ja markkinain aikana sen kaikki pitivät pyhänä. Vaan suurin osa markkinarahvaasta ei muuten tiennyt paljoa kirkosta eikä uskosta; kullakin oli omat hartauskeinonsa, kenellä rukousnauha, kenellä risti rinnalla, kenellä noitarengas tai käräjäkivi massissa. Mutta yhteistä iloakin saatettiin siltä pitää kesäiltoina markkinatörmällä. Tornion olut ja ulkomaan viini siellä usein teki oudoista ystäviä ja tutuista vihamiehiä ja väliin niissä kisoissa naimiskaupatkin pantiin alulle — moni Tornion tyttö siellä löysi sulhasensa ja joutui morsiameksi väliin kaukaisillekin rannoille.
Kuulut olivat Tornion markkinat aikoinaan, humu niiden vilkkaudesta ja suuruudesta kulki yli monen maan ja kaikkialla pohjoismaissa oli aina niissä käyneitä, niille lähteviä. Ja siksi pohjoismaiden vanhin historioitsija Olaus Magnus itse kävi asiasta tehden noita markkinoita katsomassa ja laati niistä kirjaansa selonteon, piirsipä kuvankin noita markkinoita esittämään ja valaisemaan silloisen elämän virkeyttä napapiirin rajoilla.
Tämä ensimmäinen kuvamme soveltuu parhaiten 14:lle sataluvulle, mutta mahtuu se sentään hyvin sitä edelliselle ja sen jälkimmäisellekin vuosisadalle. Vielä kauan myöhemminkin oli Tornion, samoin kuin sittemmin Kemin ja Oulunsuun, satamilla suuri merkitys ja maine Pohjolan kaupan keskustoina, vilkkaina liikepaikkoina.
Toinen "kuvamme kuluneilta ajoilta" voidaan sovittaa sille paikalle Oulunjärven itäpäähän, jossa Kuhmonhaaran vedet laskevat mainittuun järveen, siis jotenkin siihen, mihin nykyinen uusin rautatiemme päättyy, — Kajaanin kaupungin seuduille. Mutta siellä ei ollut silloin mitään Kajaania, ei kaupunkia eikä linnaakaan, ei edes alkua niille raunioille, joilta matkailija nyt Ämmäkosken kuohuja ihailee. Siellä ei ollut silloin mitään paikallista asutusta ollenkaan, siellä oli erämaa, asumaton, jylhä erämaa. Aika oli kumminkin vähän myöhäisempi kuin edellisessä kuvassa.
Nämä seudut olivat silloin vielä etäisempäin asutusten takamaita, eräkulkijain metsästysmaita ja kalavesiä. Kontio vielä kuninkaana, hukka maitten mittarina.
Mutta näille asumattomille rannoille saapui kumminkin jo niihin aikoihin aina kesäisin koko joukko kulkevaa väkeä, saapui lännestä, etelästä ja idästä, ja usein nuo tulokkaat edellämainitulla virranjuoksulla tapasivat toisensa, vuoroin rauhallisessa, vuoroin vihamielisessä tarkoituksessa. Limingan ja Oulunsuun miehet saapuivat vuosittain tänne vanhoille takamailleen metsänkäyntiin ja hauvinpyyntiin, sauvoivat pitkässä jonossa verkoilla ja aseilla lastattuja venheitään suvantopaikoissa ja vetivät niitä koskipaikoilla köysillä rannalta. Heillä oli siellä kalajärvillä kullakin vanhat, tietyt apajansa ja saunansa. Pohjois-Savon uutisasukkaat taas tulivat poikkimaisin etelästä päin, selässään pyydyksiään kantaen, samoille järville ja rakensivat sinne hekin kalamajoja, joihin väliin jäivät talvenkin yli elämään ja metsänriistaa pyytämään. Karsain silmin heitä pohjolaiset katselivat, milloin kalavesillään heitä tapasivat, vaan savolaiset olivat rauhan miehiä eikä heidän kanssaan siis pahempaa riitaa syntynyt. Mutta Maanselän takaa ja aina Vienan kylistä saakka saapuivat karjalaiset laukkuineen ja keihäineen, kantoivat kepeitä haapioitaan kannasten ja taipaleiden yli ja soutivat niitä vuolaissa virroissa. Oli heillä kalanpyydyksiä heilläkin, mutta pääasiana heillä oli kaupanteko, ja siksi he hakivat kalastavia erämiehiä näiden lepopaikoilta. He tulivat rauhan miehinä, kättä pistivät, lahjoja antoivat, avasivat laukkunsa ja kehuivat tavaroitaan. Pohjanmaan ja Savon miehet möivätkin heille saaliitaan, nahkoja ja haukeja, ja ostivat heidän rihkamoitaan. Siitä kehittyi varsinainen kauppapaikka Oulunjärven itäpäähän Vuohenginkosken rannalle, jossa eräkävijät joka kesä tapasivat toisensa ja jonne pitempimatkaisiakin kaupustelijoita rupesi osaamaan, Käkisalmen karjalaisia ja muita. Sinne kohosi kosken rannalle kauppakojuja ja savupirttejä ja Vuohenginkosken markkinat kävivät nekin tunnetuiksi.
Mutta aina ei se yhtyminen niin rauhallista ollut, aina eivät nämä markkinat sovinnolla loppuneet. Usein, kovinkin usein, seurasi sovinnon kauppaa verinen riita. Vienan miehet olivat kepulia miehiä, veljinä päivällä kättä löivät, vihollisina yöllä karkasivat nukkuvain kimppuun, ryöstivät ja tappoivat. Syttyi siten tuimia tappeluita noissa hiljaisissa erämaissa. Pohjanmaan miehet taas olivat sitkeää ja pitkävihaista väkeä; he eivät voineet koskaan jättää kärsimäänsä vääryyttä kostamatta, heidän piti saada silmä silmästä ja hammas hampaasta ja siksi jatkui vihollisuuksia kesän toisensa perästä — aina oli jollakin jotakin kostettavaa. Usein tehtiin kyllä sovinto, tehtiin "ikuinen rauha" ja lyötiin kättä päälle. Ja taas käytiin kotvan aikaa rauhan kauppaa Vuohenginkosken rannalla, kunnes jälleen se rauha rikkoutui ja muuttui sodaksi, vainoksi ja kostoksi. Se oli nousua ja laskua, oli vaihdellen rauhan hiljaista työtä ja sodan veristä melua ja korvet kajahtivat vuoroin pyynnistä palaavain iloista juttua, vuoroin haavottuneiden valittavaa tuskaa. Mutta vilkasta elämätä se oli, siinä miehillä luonto karaistui ja hammas karkeni.
Pohjolaiset ja vienalaiset taistelivat siten kauan tuimasti keskenään näiden erämaiden omistamisesta ja herruudesta. Savolaiset sitävastoin väistivät riitaa ja harjoittivat vain hiljakseen pyyntiään, vaan sitenpä laskivat juuri he vähitellen nämä takamaat alleen, omistaen ne viljelijän oikeudella omikseen. He olivat rauhan raatajia ja siksi he voiton perivät. Heitä jäi aina joku perekunta vuodessa sinne johonkin lahden poukamaan rakentamaansa majaan vakinaisesti asumaan, pannen siten alun itäisen Pohjanmaan kiintonaiselle asutukselle. Näiden lapset ne ovat siellä sitten vuosisatain halki saaneet kestää toisenlaista taistelua, taistelua karun luonnon kovuutta ja kitsautta vastaan, ja se taistelu on ollut pitkä ja työläs. Mutta he eivät ole siihen taisteluun kukistuneet, he ovat ponnistelleet aina talven yli kesään päästäkseen ja odottaneet uuden ajan valkenemista.
* * * * *
Ehkäpä se uuden ajan sarastus nyt onkin lähellä, ehkä taasen pitkää laskua seuraa näille maakunnille pitkä nousu, vilkkaamman elämän rikkaamman toiminnan aika, joka taas muistuttaa noita kuvia kuluneilta, eloisimmilta ajoilta, mutta joka on niitä rauhallisempi ja turvallisempi.