»Älä valehtele!» ärähti Pete. »Sinä et näytä niin vanhalta.»
»Hyvät herrat, tämmöisen tapauksen vuoksi joutuvat luottava vaimo ja kaksi pientä lasta nälkäkuoleman partaalle.»
»Mitä?» murahti Kääpiö.
»Suu poikki!» kivahti Punainen Mack. »Ja nyt kuule; naama ympäri ja livistä takaisin hotelliin!»
»Ajatelkaa heidän valituksiaan — ajatelkaa heidän laihoja, kalpeita kasvojaan, kun he istuvat kylmän takan ympärillä ja tähyilevät äitiänsä kärsivinä, surullisina, valittamatta! Ajatelkaa heidän äänetöntä vetoomustaan, leivän pyyntöä, kun leipää ei ole! Hyvät herrat, ajatelkaa sitä ja sallikaa sen kuvan kalvaa mieltänne! Leskiäidin kirous riittäisi lähettämään enkelin ikuisiksi ajoiksi helvetin tuleen.»
»Leskiäidinkö?» kummasteli Punainen Mack kylmästi.
»Minä en jaksa elää tämäniltaisen ryöstön jälkeen», vakuutti Jerry rauhallisen murheellisena. »Niin, jos koko elämäni säästöt säälimättömästi riistetään minulta — se on liikaa! En mitenkään tahdo nähdä ilotonta aamua.»
»Hm», äänsi Pete. »Kuulehan, kumppani —»
»Tuonnempana», keskeytti sydämetön Mack. »No niin, ystäväiseni, käpälät alle ja laputa! Jos päästät naamastasi vähääkään älinää ennenkuin hotelliin ehdittyäsi, niin lähetän lyijypallon tuomaan sinulle hyvän yön suukkoa. Tiehesi!»
Ähkäisten Jerry kääntyi ja lähti silmittömästi syöksymään takaisin hotelliin päin. Hetkisen ryöstäjät tarkkailivat häntä. Kaukana kadulla he näkivät hänen juoksevan hotellin portaille ja kuulivat hänen huutavan jo pitkän matkan päästä. Heti keräytyi hänen ympärillensä väkeä, ja viittoilusta päättäen hän näytti kuvaavan ryöstöä. Heti kajahti kokonainen kuoro kimeitä cowboyluikkauksia; kuistin portaita alas riensi miehiä, jotka keikahtivat ratsaille ja lähtivät kiitämään Mackiin ja Peteen päin. Viimemainitut eivät jääneet odottamaan kostajain saapumista.
Oli perin yksinkertainen temppu pujahtaa syrjään, kiertää vainioiden kautta ja mennä hotelliin takaovesta. Heidän ennättäessään huoneeseensa ponnahti alhaalla kadulla viimeinen takaa-ajajista satulaan ja kiiruhti kiljuen heidän ohitsensa ihmismetsästykseen.
Virnistellen Punainen Mack katseli häntä ikkunasta.
»Minä olen puuhannut jos jotakin, olen ollut kaivosmiehenä, pumpunkäyttäjänä, jarrumiehenä, kellonsoittajana kilpailuissa, mutta nämä ovat helpoimmin hankitut rahat, mitä milloinkaan olen saanut käsiini», huomautti hän. »Mihin piilotamme saaliin siltä varalta, että huoneemme tarkastetaan?»
»Lempoko sitä tarkastaa?» jyräytti Pete. »Eikö minua tunneta? Ei; tätä huonetta ei tulla tarkastamaan. Ja kukapa sitäpaitsi olisi niin hullu, että suorittaisi kaappauksen ja jäisi sitten kaupunkiin? Ja tullipoika kyllä kertoo, ettemme koko tänä iltana ole käyttäneet hevosiamme. E—ei; ei ole vähääkään pelkoa, että sellaista epäiltäisiin. Mutta pahasti minua kiusaa se, mitä se miekkonen puhui vaimostaan ja lapsistaan.»
»Pötyä», tokaisi Punainen Mack hilpeästi. »Sellaista lavertelua olen kuullut ennenkin. Minä en ole mikään tomppeli, Kääpiö. Sinussa on se vika, ettet lainkaan tajua huumoria. Sinä et käsitä, mikä on teeskenneltyä ja mikä pilaa.»
»Mutta todentotta hänen sanansa tuntuivat minusta uskottavilta. Hänen äänessänsä oli itkun värinä, sen kuulin. Sanon sinulle, että tämä ei kelpaa!»
»Pyh!» äännähti Punainen Mack. »Hän ei ole ikinä nähnyt vaimoansa!»
»Kyllä hän on», väitti Pete. »Muistelehan, kuinka yksinkertaisesti hän puhui. Tarkkailehan vain ketä sellaista miestä tahansa, jolla on vaimo ja lapsia. Hänen tapanansa on meluta ihan järjettömästi — aivan samalla tavoin kuin Jerry puhelee. Niin, Mack, hänellä on lapsia, on kun onkin.»
»Mitä tekemistä hänellä sitten on täällä, kaukana heistä?» kysyi Punainen Mack, jota tämä harvinaisen itsepintainen ahdistelu alkoi horjuttaa.
»Vaikka mies on koira ja halpa haisunäätä», vastasi Kääpiö lempeästi, »ei hänen vaimonsa ja pienokais-poloistensa silti tarvitsisi kärsiä helvetillistä puutetta. Kuule, Mack, minä en tahdo olla siitä vastuussa. Kuvittelehan heitä istumassa kotonaan, pienet, kalpeat kasvo-parat käännettyinä äitiin päin, jolla ei ole leivänkannikkaakaan koko talossa. Totisesti —» Hänen äänensä särähti kovasti. »Totisesti», pitkitti hän, »saakoon hän minun osuuteni. Minä olen kyllä kovasisuinen, olen halpamainen, mutta ei koko karjalaitumilla kukaan voi väittää Peten koskaan pettäneen kumppania, naista tai lasta. Minun osuuteni joutuu takaisin Jerrylle. En tahdo hänen rahojansa.»
Punainen Mack pyyhkäisi pois silmiinsä äkkiä kihonneen kosteuden.
»Kääpiö», virkkoi hän, kuivaten kyyneleet ja hiljentäen ääntänsä, jotta toinen ei erottaisi sen värisevän akkamaisesta mielenliikutuksesta, »sinulla on hyvä sydän, on totisesti. Olen aina sen tiennyt, ja tämäkin on siitä todistuksena. En minäkään halua olla lastensurmaaja, sen enempää kuin sinäkään. Sanon sinulle, mitä teemme; jaamme rahat kahtia. Toiset puolet sujautamme salaa helläjalan huoneeseen. Toinen puoli on oikeudenmukaisesti meidän, eikö olekin?»
»Tuntuapa kylläkin siltä, että meidän sietäisi saada jotakin työstämme», myönsi Kääpiö, tuntuvasti lauhtuneena. »Laske rahat, Punainen!»
Punainen Mack veti taskustansa vihreän, jäykän setelikäärön ja taivutti sen auki.
»Yksi, kaksi», laski hän, erottaen sormellansa setelit toisistaan.
»Miten on käynyt niille kahdenkymmenen dollarin seteleille, joita oli tukun pinnassa silloin, kun viimeksi sen näimme?» kummeksi Kääpiö.
»Hän on varmaankin vaihtanut niistä yhden ja pannut pienet rahat ulommaisiksi», arveli Punainen Mack. »Kolme, neljä», jatkoi hän laskemista, »viisi, kuusi —»
Hän keskeytti laskemisen, hänen kätensä vapisivat, ja hänen silmänsä levisivät vaarallisesti.
»Mikä on hätänä?» tiedusti Kääpiö levottomana.
Kului hetkinen, ennenkuin hänen kumppaninsa kykeni vastaamaan. VihdoinMack kostutti kuivia huuliansa.
»Katso!» käski hän käheästi ja sysäsi setelitukon Peten käsiin. Ja Pete huomasi katselevansa seitsemännen setelin nurkkaan kuvatun Porfirio Diazin puolittain hurjia, puolittain säyseitä kasvoja. Hän nousi pystyyn tuoliltaan.
»Meksikolaista rahaa!» täräytti hän.
Sitten hän lysähti takaisin istumaan ikäänkuin jättiläiskäden painamana.
»Hyvä Jumala!» supatti Punainen Mack äänessänsä melkein uskonnollisen kunnioituksen sävy. »Hän peijasi meitä, Kääpiö. Helläjalka — nolasi — meidät!»
Kääpiö pyyhki hitaasti otsaansa nenäliinallaan saamatta vähään aikaan sanaakaan suustansa.
»Hänen pienet lapsi-poloisensa», alkoi hän sitten, vieläkin puhuen huumaantuneena.
»Hyi, hemmetti!» keskeytti Punainen Mack.
Ja ihan äänettöminä he sitten istuivat, jäykästi tuijottaen toisiinsa.
»Mack», puhkesi Kääpiö äkkiä puhumaan, »minä ryhdyn siihen puuhaan».
»Kääpiö», vastasi Mack juhlallisesti, »ne sanat lausuit aivan kuin minun suustani. Totisesti minäkin ryhdyn siihen puuhaan saadakseni tilaisuuden vielä kerran päästä helläjalkaan käsiksi.»
»Ja kun saamme hänet käsiimme», alkoi Pete hiljaa ja lopetti lauseensa puristamalla isoilla käsillänsä tyhjyyttä ja vääntämällä sen hitaasti poikki.
VI luku
Jerryn jutelma
Varhain seuraavana aamuna helläjalka lupauksensa mukaan koputti Peten ja Mackin ovelle ja astui sisälle heidän kehoituksestaan. Suunnattoman pitkä sikaari pisti rattoisen vinosti esiin hänen suupielestään, ja hänen hattunsa huojui putoamaisillansa hänen takaraivollaan. Ja sikaarin ympärillä kaareili hänen hyväntahtoinen hymynsä päivänpaisteisena kiehkurana.
»Hyvää huomenta, hyvät herrat!» tervehti hän. »Olette kaiketi kuulleet, mitä minulle tapahtui?»
»Mitä?» urahti Kääpiö.
»Ettekö olekaan kuulleet?» kummasteli helläjalka, kohottaen kulmakarvojansa. »Niinpä niin, se onkin kokonainen tarina. Mutta lyhyesti sanoen, kaksi heittiötä kävi kimppuuni kadulla, vajaan sadan metrin päässä tämän hotellin ovelta — ja se sattui eilenillalla.»
»Hm!» äänsi Pete.
Ja Punainen Mack lisäsi kuivahkosti: »Toivottavasti he eivät hyötyneet paljoa.»
»Eivät senttiäkään», kehaisi helläjalka iloisesti.
Kumppanukset vilkaisivat toisiinsa juron kaunopuheisesti.
»Mutta», jatkoi helläjalka, »vähällä he olivat saada oikean apajan. Kaksituhatta viisisataa dollaria — tämän tukun» — ja hän taputti liivintaskuansa, joka oli vielä tavallistakin pulleampi — »kaksikymmentä sadan dollarin seteliä ja kymmenen viisikymppistä. No, eihän se kylläkään niin kovin paljon ole, mutta olisin saattanut joutua vähäksi ajaksi pulaan, jos he olisivat siepanneet sen.»
»Hm», äänsi Pete taaskin ja loi samassa vimmaisen katseen Punaiseen Mackiin, mutta viimemainittu ravisti päätänsä ja rypisti otsaansa varoittavasti.
»Miten selviydyitte heidän kynsistään?» tiedusti Punainen Mack äänekkäästi, toivoen siten kääntävänsä Jerryn huomion pois Peten synkän vihaisista kasvoista.
»Olalleni laskeutui käsi», alkoi helläjalka sujuvasti, mikä osoitti hänen kertoneen tarinansa jo useita kertoja, »ja kun käännyin, oli vastassani neljä revolverinpiippua».
»No, minut saa —» aloitti Pete jyrisevällä äänellä.
»Ne lurjukset», sekaantui Punainen Mack puheeseen, luoden toistamiseen varoittavan katseen Peteen. »Neljä revolveria, niinkö?»
»Niin, sir, revolveri joka kädessä. Ihan varmasti he tunsivat minut. Missään tapauksessa he eivät jättäneet minulle minkäänlaista mahdollisuutta.»
»Hm», mutisi Pete ja liikahti niin, että hänen tuolinsa narautti kimeän vastalauseen.
»Tajusin, etten sillä hetkellä mahtanut mitään, vaan että minun oli nostettava käteni ylös. Sen vuoksi kohotin ne vastahakoisesti hiukkasen olkapäitteni yläpuolelle.»
»Hm», äänsi Pete.
»Jatkakaa», hoputti Punainen Mack. »Se on jännittävää.»
»Heti kun olin sen tehnyt», pitkitti kertoja, »työnsi toinen heistä kätensä liivintaskuuni ja veti esille setelitukon».
»Pyysittekö niitä takaisin?» pisti Pete väliin.
»Pyysinkö niitä takaisin?» kertasi helläjalka hihittäen. »Totisesti en.Pidin koko ajan heitä silmällä ja olin valmis —»
»Ettekö ollut hieman säikähtynyt?» kysyi Punainen Mack lempeästi.
»Minäkö?» tokaisi helläjalka. Ja hän nauroi ääneensä niin mielettömälle otaksumalle. »En ollenkaan; olin yhtä rauhallinen kuin nytkin. Oivalsin, että heti rahat anastettuansa roistot —»
»Mihin mies pani revolverinsa ottaessansa rahat taskustanne?» keskeyttiPete kylmästi.
»Toisen hän työnsi kasvojani vasten ja piti toista hampaissansa», vastasi Jerry tyynesti. »Ja siten hänelle kuitenkin jäi toinen käsi vapaaksi.»
»Hm!» murahti Pete.
»Mutta heidän saatuansa rahat panin visusti merkille, että heidän valppautensa oli osittain laimentunut. Toisen huulilla väikkyi voitonriemuisen hymyn häive.»
»Näittekö sen pimeässä?» kysyi Mack kuivasti.
»Ja niin pian kuin näin sen», jatkoi Jerry, »potkaisin vikkelästi revolverin ensimmäisen miehen kädestä».
»Hm», äänsi Kääpiö. »Mitä hän teki toisella revolverilla?»
»Pudotti sen, kun ällistyi hyökkäyksestäni», vastasi Jerry liukkaasti. »Ja samassa minä pyörähdin kuin myrskytuuli toisen miehen kimppuun ja paiskasin hänet maahan.»
»Hyvä Jumala!» ähkyi Kääpiö.
»Mitä?» kysyi helläjalka terävästi.
»Olette totisesti rohkea», sanoi Pete.
»Ja niinpä te toitte heidät muassanne pidätettäviksi?» virkkoi PunainenMack.
»Miksipä olisin vaivautunut vangitsemaan niitä retkaleita?» tokaisi helläjalka huolettomasti. »Ei; otin rahat toisen miehen kädestä ja potkin heidät molemmat pystyyn —»
»Eivätkä he ampuneet teitä?» ihmetteli Pete.
»He olivat luonnollisesti pudottaneet revolverinsa», huomautti Jerry, »kun iskin heidät maahan».
»Sitten te tietysti», lausui Punainen Mack, »otitte revolverit jonkunlaiseksi muistoksi?»
»Luuletteko te, että olisin ryöstänyt niiltä surkeilta lurjuksilta toimeentulonsa välineet?» torjui helläjalka kerkeästi. »Ei; kun he pötkivät tiehensä, viskasin revolverit heidän jälkeensä.»
»Ja he ottivat ne maasta?»
»Sitä en nähnyt. Olin pakahtumaisillani nauruun enkä senvuoksi pannut merkille kaikkia yksityiskohtia.»
»Oh!» ähkäsi Pete ja liikahti taaskin tuolillansa. »Toivoisinpa olleeni siellä näkemässä heidän juoksuaan.»
»Ei se ollut kerrassaan mitään», jatkoi Jerry keveästi. »Minä unohdan sen huomiseen mennessä. Ei kerrassaan mitään. En kiinnittäisi huomiota kymmeneenkään semmoiseen.»
»Hm!» hymähti Pete.
»Minkänäköisiä miekkosia he olivat?» kysyi Punainen Mack hiljaa.
»Rotevia miehiä. Niin, suunnilleen teidän kokoisianne, sanoisin.»
Jättiläisveikot suoristautuivat hiukan ja katsahtivat Jerryyn tutkivasti, mutta hänen hymynsä ei järkkynyt, ja hänen silmänsä pysyivät yhtä kirkkaan huolettomina kuin konsanaan.
»Ja nyt puhukaamme tämän illan suunnitelmista», ehdotti Jerry.
»Hyvä!» ehättivät toiset suostumaan yhteen ääneen. »Mitä tehdään?»
»Kohtaamme toisemme kaupungin ulkolaidassa heti pimeän tultua. Te ratsastatte kohtauspaikalle kumpikin erikseen, jotta ei herää epäluuloja. Sitten ratsastamme sille talolle, jossa John Scovil tyttärineen asuu. Sinne päästyämme laskeudumme satulasta, ja minä pidän hevosia —»
»Hm!» urahti Pete.
»Kun taas te kaksi pujahdatte hiljaa sisälle.»
»Entä jos talo onkin täynnä väkeä, mitä sitten?»
»Ammutte kaikki maahan tietenkin», vastasi helläjalka sulavasti. »Kun olette tyhjentäneet revolverinne, olen minä takananne valmiina antamassa teille toiset.»
»Hm!» äänsi Pete.
»Mutta», jatkoi Jerry, »talossa ei teidän mennessänne sinne ole ketään muita kuin ne, joita etsitte. Kaikki muut ovat tänään lähteneet ratsain käymään putouksilla.»
»Se tekee asian yksinkertaiseksi.»
»Jos meidän on mieli viedä tyttö mukaamme, on hänen välttämättä oltava miehenpuvussa», selitti Jerry. »Olen ostanut vähäisen vaatteuksen hänelle. Te, Punainen, otatte sen ja pakotatte hänet pukeutumaan siihen.»
Punaisen Mackin kasvot lehahtivat tulipunaisiksi.
»Onko minun vartioitava häntä ja katseltava hänen riisuutumistaan?» sanoi hän käheästi.
»Luonnollisesti.»
»Minunko? Minun?» hoki Punainen Mack epäillen.
»Tietysti. Miksikä ei?»
Punainen Mack täräytti nyrkkinsä pöytään.
»Lempo minut vieköön, jos sen teen!» tiuskaisi hän äkäisesti. »Minä en ole senlaatuinen, sillä hyvä. Ei, sir; juttu loppuu juuri siihen.» Hänen poskensa kävivät melkein purppuraisiksi. »Hitto minut periköön, jos katselen naisen riisuutumista!»
»No, olkoon menneeksi», huoahti helläjalka. »Ei riidellä pikkuseikoista. Minä huolehdin hänestä itse.»
»Vielä yksi asia, tuttuseni», pisti Pete väliin katse kylmänä kuin välkkyvä jää ja ääni vaarallisen hiljaisena hänen laajasta kurkustansa lähteneeksi. »Jos se tyttö on säädyllinen, on häntä kohdeltava säädyllisesti. Pitäkää se mielessänne!»
»Soso!» Ja helläjalka syrjäytti varoituksen, heilauttaen kättänsä. »Häntä kohdellaan niinkuin hän ansaitsee. Ja sanon teille nyt, minä osaan käsitellä naisia.»
Pete avasi suunsa puhuakseen, mutta Punaisen Mackin kasvonvääristys sai hänet pysymään vaiti.
»Minä siis hoidan tytön», jatkoi Jerry, »ja te kaksi otatte osallenne vanhuksen. Jos hän nostaa tappelun — pidelkää häntä hellävaroen. Hän on kukkaromme, kuten tiedätte, ja häntä on käsiteltävä hyvin.»
»Jättäkää hänet minun hoiviini!» kehoitti Mack. »Minä kyllä huolehdin hänestä.»
»Selvä on, pojat. Pitäkää mielenne rohkeana! Luottakaa minuun! Jos joudumme ahtaalle, niin minä selvitän teidät pulasta. Älkää pelätkö! Kun tulee ratkaiseva kohta, pitäkää vain silmällä minua! Näkemiin!»
Hänen hyvästeltyänsä kumppanukset jäivät töllistelemään mykkinä, mutta oven sulkeuduttua hänen jälkeensä sai Punainen Mack puhekykynsä takaisin.
»Kaikista kurjimmista, matelevaisimmista, halpamaisimmista, saastaisimmista, käärmemäisimmistä, kelvottomimmista, lörppäsuisimmista kirotuista hupsuista», alkoi Punainen, »hän on —»
»Kehnoin, kelvottomin, kielevin —» aloitti vuorostaan Pete.
»Ole hiljaa, Pete. Minä puhun. Sisuni kuohuu. Pete, kun pääsen suoraksi tästä suulaasta, pelkurimaisesta, paksupäisestä, pehmeäkätisestä, lujakielisestä valehtelijasta ja konnasta —»
»Minä katkaisen hänet kahtia ja viskaan kappaleet menemään», pääsiPeteltä.
»Salli minun puhua, Pete!» pyysi Punainen Mack.
»Älä estä minua!» komensi Pete. »Sisässäni on paine niin suuri, että höyrykattila siitä halkeaisi. Ja kuvitella, että istuin tässä, virnistellen säikähtyneen lapsen lailla, sillä aikaa kun tuo housujalkainen koulumatami laverteli —»
»Hän ei ole akka; hän on pahempi kuin akka. Ja kuulitko, mitä hän sanoi siitä tyttö-parasta? Hän tuntee naiset tyystin — horna vieköön hänen sydämensä! Mutta kyllä minä hänelle opetan; että miehissä on hiivatin paljon sellaista, mitä hän ei tiedä!»
Ja Punainen Mack nousi kiivaasti kävelemään edestakaisin lattialla.
»Meistä selviytyminen ei ollut hänestä mitään», virkkoi Pete synkästi. »Niin, siitä tuskin kannatti kertoa. Hän unohtaa sen huomiseen mennessä. Hitto hänet periköön! Kunpa saisin hänet edes minuutin ajaksi syleilyyni —»
Hän ojensi valtavat käsivartensa ja pusersi tyhjää ilmaa rintaansa vasten.
»Mutta sittenkin», sanoi Punainen Mack, keskeyttäen vinhan edestakaisen vaelluksensa huoneessa, »hänessä on jotakin, josta en ihan tarkoin pääse selville.»
»Mitä tarkoitat?»
Punainen Mack katsoi kaukaisuuteen.
»En tiedä», vastasi hän. »Mutta minulla oli jonkunlainen omituinen tunne, että hän kenties kiusoitteli meitä. En oikein tiedä, mitä tarkoitan, Pete, äläkä senvuoksi sitä kysy.»
VII luku
Toiminnan hetki
Illallinen, jonka John Scovilin taitavat kädet — talon kaikkien palvelijain ollessa ulkosalla — olivat valmistaneet ja tarjoilleet, oli nopeasti kadonnut hänen ja Nancyn ripeästi sitä ahdistaessa. Sillä tässä ainoassa suhteessa viimemainittu oli oikea isänsä tytär. Hänestä haihtui velttous tyyten, kun hän näki edessänsä hyvin kuormatun lautasen, ja veitsen ja haarukan kosketus teki Nancyyn samanlaisen vaikutuksen kuin stradivariuksen kosketus viulutaituriin.
Tänä iltana hän oli runsaassa määrin osoittanut arvonantoa isänsä valmistamalle ja tarjoamalle aterialle. Isä tiesi vanhasta kokemuksesta, että Nancyn läsnäolo keittiössä olisi hyödytöntäkin pahempi, mutta kun hän oli saanut työnsä valmiiksi, lämmitti hänen sydäntänsä väkisinkin isällinen, värähdyttävä ylpeys, kun hän tarkkaili, kuinka huomattavia ruokamääriä tytär nautti.
Nancy oli hyvin viehättävä ja söi teennäisen veltosti, kuten hiirellä leikkivä kissa — hän näytti uneliaasti paheksuvan kaikkea, mitä hänen eteensä ilmestyi — mutta sittenkin annokset katosivat. Joskin hänen saavutuksensa riemastuttivat isää, herätti hänen esiintymistapansa John Scovilissa halun kiertää hänen niskansa nurin.
Geometrisessa sarjassa katosi lampaankyljyksiä tytön elehtiessä välinpitämättömästi. Hajamielisesti hymyillen hän söi särvinannoksen pilkottuja ja käristettyjä perunoita ja kaatoi ääriä myöten täytetyn lasin maitoa onttoihin sisuksiinsa.
Huolimattomasti hän manasi kukkuraisen vadin säilykeherneitä ja useita mureiksi paistettuja forelleja pois tämän maailman näkyvistä. Hänen isänsä tarkkaili ja yritti itsekin vuorostaan. Salaapäin hellitettyään vyötänsä hän kävi uudelleen käsiksi ruokiin. Mutta kun hän oli saavuttanut syömäkykynsä äärimmäisen rajan, jatkoi Nancy yhä rauhallisesti tuhoamistyötänsä.
»Nan!» huudahti isä ihastuneena, kun tämä puuha vihdoinkin päättyi.»Sinä osoitat totisesti kunniaa keittotaidolleni.»
»Niin», mutisi Nan Scovil, »tämä ohut ilma saa minut kaipaamaan paljoutta ja olemaan arvostelematta laatua.»
»Mitä?» murahti John Scovil ja räpäytti silmiänsä. Mutta uteliaisuus vei voiton, ja hän kysyi: »Mihin sinä sen panet, Nan? Minne se menee?»
Ja hämmästellen hän tähysti tyttärensä pyöristynyttä, mutta eittämättä hentoa vartaloa.
»Tämä ankara, toimellinen elämä», vastasi tyttö haukotellen, »synnyttää ihmisessä ravinnon tarpeen.»
»Tämä ankara, toimellinen — Hyvä Luoja, Nan —» Scovil nousi äkkiä pystyyn. »No niin, korjataan nyt ruoat pois.»
Hänen tyttärensä kohotti verkkaisesti kulmakarvojansa.
»Minä sanoin: pestään nyt astiat, Nan.»
»Voi, rakas isä», jupisi tyttö, »kuinka perin järjetön olet».
Scovil tuijotti tyttäreensä äänettömänä.
»Onko tarkoituksesi sanoa», virkkoi hän hitaasti, »ettet tahtoisi edes korjata ruoka-astioita pöydästä — vaan jättäisit koko tämän sotkun odottamaan keittiöpalvelijaa?»
»No niin, hänellä on ollut lomaa tänään. Ja väitäthän itsekin, isä, että kaikesta hyvästä on maailmassa maksettava.»
Hänen isänsä tähysti avaruuteen.
»Kuinka kauan?» jupisi hän hiljaa. »Kuinka kauan?»
»Sitäpaitsi», lisäsi Nancy Scovil, »tiedät minun aina nukahtavan päivällisen jälkeen».
Ja hän nousi pystyyn ja asteli verkalleen makuuhuoneeseensa, johon päästiin karjatalon ruokasalista.
»Nancy!»
Tyttö kääntyi ja tukahdutti haukotuksen.
»Mikä taivaan nimessä sinut perisi, jos minä kuolisin enkä jättäisi sinulle rahaa, jolla tulisit toimeen?»
»Minä en milloinkaan kiusaa itseäni mahdottomilla ajatuksilla», vastasi toinen.
»Minä uskon, vilpittömästi uskon, että istuisit paikallasi ja kuolisit nälkään.»
»Oh, en. Minä kutsuisin Bobbya.»
»Sinä menisit naimisiin sen mahdottoman nuoren tolvanan kanssa?»
»Hän ei ole niin tuskastuttava, kun ei kuuntele hänen lepertelyjänsä», puolusti Nan. »Sitäpaitsi hänellä on mukava koti.»
»Sinä myisit itsesi?» mutisi Scovil käheästi.
»Olisin järkevä isä; siinä kaikki.»
Ja hän poistui huoneensa ovesta.
Hänen isänsä seisoi pitkän tovin äänettömänä, tukehtumaisillaan. Hän liikahti kiihkeästi seurataksensa tytärtään, mutta seisahtui paikalleen ikäänkuin peläten menettävänsä malttinsa. Vihdoin hän astui ovelle ja kiskaisi sen selälleen.
Mutta kiukkuiset sanat kuivuivat hänen huulilleen. Nancy lepäsi vuoteellansa. Hänen silmänsä olivat jo ummessa, ja hänen huulillansa väikkyi hymy kuten aina hänen nukkuessansa. John Scovil löi rystösillään lujasti otsaansa ja kääntyi hitaasti takaisin ruokasaliin.
»Naapuri», lausui järeä ääni vastaiselta ovelta, »kädet ylös — sassiin!»
John Scovil pyörähti ympäri ja näki vastassansa häntä kohti tähdätyn revolverin, jota piteli tummaverinen jättiläinen. Tämän miehen takaa työntyi huoneeseen toinen pelokki, jolla oli tulipunainen tukka ja jonka laihat kasvot leveä virnistys jakoi kahdeksi epämiellyttäväksi puoliskoksi. Ja hänen takanansa astui näkyviin vielä kolmaskin, molempia muita pienempi — valppaan näköinen, myhäilevä veitikka.
»Hänellä ei ole revolveria, Kääpiö», huomautti punatukkainen. »Ei kannata tarkastaa häntä.»
»Sinulla on oma tekniikkasi, ja minulla on omani», virkkoi Kääpiö kylmästi. »Kädet ylös, ystäväiseni; muutoin ammun sydämenne säpäleiksi.»
John Scovil nosti kätensä hitaasti pystyyn.
»Jos vaaditte rahaa, miehet», sanoi hän täysin tyynenä, »löydätte sievoisen määrän tuolla naulassa riippuvan takin taskussa olevasta lompakosta. Ottakaa itse! Ei mitään pahastumista.»
»Suu kiinni!» ärjäisi Pete. »Te puhutte, kun teiltä kysytään jotakin.»
Nopeasti hän sitten taputti uhrinsa lanteita.
»Selvä on», myönsi hän. »Laskekaa kätenne jälleen alas — mutta älkää yrittäkö tehdä niillä mitään kujeita! Minä pidän teitä silmällä, ystäväiseni.»
»Tyynesti, Kääpiö, tyynesti», tyynnytteli punatukka.
»Ole vaiti, Mack!» ärähti Pete. Tämä homma on hoidettava oikean kaavan mukaan tai jätettävä tyyten silleen.»
»Entä tyttö?» esitti seurueen kolmas jäsen.
»Se on teidän oma asianne, Jerry.»
»Hän kaiketi on tuossa toisessa huoneessa», huomautti Jerry.
John Scovil hypähti tyttärensä huoneen oven eteen ja sulki tien Jerryltä, joka lähestyi iso mytty kainalossaan. Peten käsi puristi revolveria tiukemmin.
»Miehet, mitä tahdotte tyttärestäni?» tiedusti Scovil käheästi.
»Pois tieltä!» komensi Jerry kylmästi. »Muutoin käsken miesteni sitoa teidät ja viedä teidät pois kuten ison sianlihakimpaleen.»
»Minä en hievahda paikaltani», vastasi John Scovil varmasti, »ennenkuin tiedän, että tyttäreni —»
»Lähtee pitkälle ratsastusretkelle, ja te lähdette hänen kanssansa. Siirtykää tieltä. Kääpiö, paiskatkaa tämä lihava syöttiläs nurkkaan ja istukaa hänen päällänsä!»
Pete totteli julman perinpohjaisesti. John Scovil oli iso mies ja väkevä, vaikka olikin jo keski-ikäinen, mutta hän rimpuili Peten käsissä yhtä turhaan kuin lapsi rimpuilee äitinsä otteessa. Pete tarttui hänen toiseen käteensä ja toiseen jalkaansa, nosti hänet ilmaan ja sinkautti hänet huoneen soppeen. Itse seurasi Pete mukana, ja sitten tämä voimamies piti uhriansa tiukasti lattialla istumalla hänen päällänsä.
»Lempo!» karjui uhri-poloinen turhaan ponnistellessaan. »Tämä menee liian pitkälle — kuuletteko?»
Ja hän osoitti Jerry Aikenia niin uhmaavasti kuin hänen asemansa suinkin antoi myöten.
»Mitä tarkoitatte — menee liian pitkälle?» pilkkasi Jerry Aiken. »Minä johdan tätä leikkiä, ja te noudatatte määräyksiäni.» Hän kääntyi Peten puoleen. »Jos hän vielä kerran avaa suunsa, niin pankaa sen lihavan hupakon suuhun kapula!» käski hän rauhallisesti. »Ja nyt minä menen käsittelemään hänen tytärtänsä.»
»Jos te —» alkoi Scovil mylviä, mutta hänen sanansa muuttuivat epäselväksi, tukahdutetuksi korinaksi, sillä Kääpiö laski leveän, ruskettuneen kätensä miljoonamiehen kurkulle ja nojasi siihen — hyvin hiljaa.
Vilkaistuansa vielä kerran virnistellen heihin päin Jerry avasi Nancyn huoneen oven.
Hän teki sen varovasti. Tyttö oli varmastikin jo pelästynyt ulommasta huoneesta kuuluvaa temmellystä ja joko piiloutunut tai aseistautunut ja saattoi itsepuolustuksekseen toimia äkkipikaisesti. Hitaasti, hyvin hitaasti hän työnsi ovea auki, senttimetrin kerrallaan, kunnes kuuli hiljaista, heikkoa, pehmeätä ääntä, joka ei ollut kuisketta kuuluvampi, mutta jonka merkityksestä ei voinut erehtyä. Nainen nukkui ja kuorsasi nukkuessaan.
Jerry sysäsi oven selälleen, astui sisälle ja sulki oven jälkeensä.
VIII luku
Nukkuja herää
Niin, tyttö nukkui, toinen käsivarsi pään alla, ja hymyili unissaan. Nurkassa paloi lamppu sydän hyvin alhaalle kierrettynä, mutta se loi sittenkin siksi paljon valoa, että Jerry erotti selvästi tytön ja hänen kauniin muotonsa suloisen kaarevat viivat. Jerryn silmiin ei kuitenkaan tullut vähäisintäkään ihailun välkettä. Nauraa hohottaen hän pudisti nukkujaa olkapäästä — se ei suinkaan ollut kevyt kosketus, vaan sellainen, jollaisella työnjohtaja kiireellisenä heinäaikana herättää uupunutta työväkeään kello neljä aamulla. Hymy kaikkosi tytön huulilta, mutta hänen silmänsä eivät avautuneet.
»Nouskaa ylös!» huusi rosvo, tarttui tytön käteen ja kiskoi hänet istumaan vuoteeseen.
Nancy tuijotti mieheen hartaan haukotuksen siristäessä hänen silmiänsä.Hajamielisesti hän hieroi rannettansa, jota toinen oli kouristanut.Äkkiä hänen kasvoillensa välähti kummastuksen ilme.
»Kuka te olette?» kysyi hän, vetäen peitettä tiukemmin olkapäittensä ympärille.
»Olen mies, joka vie teidät ja isänne ratsastusretkelle.»
»Vai niin?» mutisi tyttö, taaskin heti haukotellen. »Niinkö? Sanokaa isälle, että minä en ole innostunut ratsastukseen.»
Hän laskeutui jälleen pitkäksensä pieluksille.
»Mutta minä olen», virkkoi Jerry Aiken. »Te ette lähdekään ratsastamaan sen tähden, että haluatte, vaan sen tähden, että teidän täytyy; ja samoin on asianlaita isäänne nähden.»
»Te — ihmisrosvo!» kiljaisi Nancy hiljaa.
»Kuten te vain haluatte nimittää. Teillä on viisi minuuttia. Tässä on vaatteita. Ne ovat teidän käytettäviksenne. Hypätkää pukeutumaan ja liikkukaakin aika vikkelästi. Minulla ei ole aikaa tuhlattavaksi teidän vuoksenne. Viisi minuuttia; muutoin teidät viedään siinä asussa kuin olette.»
»Viedään — minne?» Tyttö nousi uudelleen istumaan vuoteessaan, nojasi leukaansa kämmeneensä ja silmäili toista unisen kysyvästi.
»Minne haluamme», vastasi Jerry otsa rypyssä. »Minä käännyn teihin selin siksi aikaa, kun pukeudutte. Jolleivät vaatteet viiden minuutin kuluttua ole yllänne, kietaisen öljyvaipan ympärillenne ja vien teidät siinä asussa!»
Sen sanottuansa hän kääntyi toisaalle ja otti kellonsa esiin.
Ei vastalauseita, ei parkumista, ei naisellisia kyyneleitä eikä voivotuksia. Hiljaisuus ihan pani Jerryn korvat soimaan. Pian hän kuuli takaansa vaatteiden kahinaa, joka ilmaisi hänelle tytön alkavan pukeutua.
Sitten hiljainen huudahdus. »Miehen vaatteet!» Ja hetkisen kuluttua:»Rose luovuttaisi hampaansa saadaksensa olla näissä housuissa.»
»Viisiminuuttisenne on melkein lopussa. Onko teillä mitään yllänne?»
»Housut ja paita. Miksi niin?»
Jerry kääntyi. Nuorapunoksisten ratsastushousujen lahkeet olivat vielä pauloittamatta ja sinisen flanellipaidan kaulus oli auki. Sen yläpuolella olivat punehtuneet kasvot ja kirkkaat silmät tuuhean, tumman, sekavan tukan reunustamina.
»Kuulkaahan!» kivahti Jerry Aiken. »Nyt ei olla lähdössä naamiaisiin.Joutukaa! Kiskokaa loppuvaatteet yllenne!»
Mutta Nancy tarkasti sivustapäin itseänsä peilistä.
»Mistä saitte mittani?» kysyi hän. »Nämä sopivat erinomaisesti.»
»Hyvä!»
Jerry tarttui hänen olkapäihinsä ja sysäsi hänet istumaan tuolille. Puristaen toisella kädellä tytön nilkkaa hän toisella sieppasi toisen tuomansa saappaan ja veti sen jalkaan. Tehtyänsä saman tempun toiselle saappaalle hän otti sombreron ja painalsi sen paikallensa tytön päähän.
»Aika on lopussa!» tiuski Jerry. »Mars matkaan!»
Ja hän kiskaisi tytön pystyyn.
»Mutta», pani tyttö vastaan, »tarkoituksenne ei toki ole viedä minua ilman ainoatakaan matka-arkkua? Ilman minkäänlaisia välttämättömiä tarpeita?»
Nancy oli siihen saakka suhtautunut kaikkeen niin rauhallisesti, että Jerryn sydän heltyi. Hän päästi irti ranteen, josta hän oli raahannut tyttöä ovelle.
»Mitä tarvitsette? Kaksi minuuttia sulloaksenne yhden repun — tuon tuolla. Missä ovat kapistuksenne?»
»Tuon lipaston laatikossa.»
»Minä pengon ne.»
Hän juoksi lipastolle ja veti laatikot lattialle.
»Kiertäkää lampun sydän ylemmäksi!»
Nancy totteli, ja mies kaasi maahan ensimmäisen laatikon sisällön.
»Ei, ei!» kirkaisi Nancy. »Minä tarvitsen jok’ikistä kappaletta siitä laatikosta!»
»Pötyä!» ärähti Jerry. »Silkkihepeniä! Mitä niillä tekee vuoristossa?» Hän viskasi täyden sylyksen tavattoman kalliita liinavaatteita ikkunan ääreen. »Entä tämä lipas? Hyväinen aika, nämähän eivät ole vaatteita — ne ovat hienoja höyheniä. Mitä teidän on noista otettava?»
»No niin», huoahti tyttö. »Jollen saa ottaa muuta kuin välttämättömimmät esineet, niin sallikaa minun ne valita.»
Jerry tarkkaili häntä huvitettuna, ja nyt hän liikkuikin aika toimeliaasti. Hänelle osoitettuun pieneen reppuun hän siirsi lipaston kannelta yksitellen vähäisiä pulloja, joissa oli omituisesti koristellut tulpat, pikku rasioita, pieniä metalli- ja lasitölkkejä, joiden sisältöjen väri vaihteli ruusuisesta ja sinisestä puhtaan valkoiseen. Ja alempana olevista lippaista hän otti esille pukukappaleita — kalvomaisen ohuita, läpikuultavia, röyhelöillä tai pitseillä reunustettuja.
»Aika on lopussa!» murahti hänen ryöstäjänsä.
Nancy sulki laukun ja lukitsi sen. Nähtyänsä sitten taaskin itsensä peilistä hän sijoitti sombreron toisella tavoin kallelleen ja hypisteli sen leveätä lieriä jollakin salaperäisellä tavalla.
»Olen ollut perin tuhma», virkkoi hän, »tähän saakka aina kaihtaessani leveitä lierejä. Eikö teistäkin näytä siltä?»
Ja hän käänsi veltosti hymyilevät kasvonsa Jerry Aikeniin päin.
»Ulos ovesta!» komensi mies uhkaavan näköisenä.
»Kantakaa tuota reppua varovasti, olkaa hyvä!» pyysi tyttö.
»Minäkö sitä kantamaan?» jyräytti Jerry. »Kantakaa sitä itse, jos sitä tarvitsette! Ja nyt alkakaa laputtaa!»
Nancy totteli sanaakaan hiiskumatta, mutta ovella hän seisahtui äkkiä ja purskahti heleään nauruun. Sillä hän näki lattialla viruvan isänsä, joka hiukan vääntelehti tyttöön synkästi tuijottavan, tummakasvoisen Kääpiö-Peten raskaan ruhon alla.
»Valmiit!» huusi Jerry.
Kääpiö-Pete nousi pystyyn ja nosti miljoonamiehen seisomaan yksinkertaisesti kouraisemalla hänen paidankaulustansa ja nykäisemällä pelottavan väkevästi. Scovil singahti seisomaan, henkeään haukkoen ja silmiään räpytellen.
»Nancy!» karjaisi hän. »Herkeä nauramasta tai —»
»Te koira!» keskeytti Punainen Mack, joka oli suu auki töllistellyt ovella viehättävänä seisovaa Nancy Scovilia. »Sillä tavoinko te puhuttelette naista? Suu kiinni! Tai muutoin isken nyrkkini kurkkuunne!»
»Nuori mies», änkytti Scovil Jerrylle, »tämä on mennyt liian pitkälle. Varoitan teitä juhlallisesti, että jos enää menette tässä asiassa askeltakaan pitemmälle, sovelletaan teihin lakia kaikessa ankaruudessaan —»
»Potkikaa tuo vanha hupakko ulos huoneesta ja heittäkää hänet hevosen selkään!» määräsi Aiken tyynesti.
Kovaksi onneksi oli Kääpiö-Peten ajatustapa äärimmäisen kirjaimellinen. Hän pani miljoonamiehen liikkeelle tyrkkäämällä häntä takaapäin kädellänsä, mutta antoi hänelle enimmän vauhtia vankan oikean jalkansa tärisyttävällä heilauksella. Jalka osui kumeasti jyskähtäen, ja John Scovil kiiti ovelle. Siellä odotti häntä Punainen Mack, joka tarttui häneen ilkeästi virnistäen ja kiidätti hänet pimeään yöhön.
»Ja nyt», kehoitti Jerry tyttöä, »seuratkaa te heitä ja kävelkää ripeästi!»
Talon edustalla seisoi viisi hevosta suitset kaulalla ja niiden takana kaksi kuormamuulia, jotka heiluttelivat kömpelönnäköisiä korviansa nähdessänsä sisältä kiiruhtavan kummallisen kulkueen.
»Mutta», pani Nancy vastaan, kun hänen isänsä nostettiin ilmaan ja heilautettiin satulaan, »onko meidän —»
»Laittautukaa satulaan ja puhukaa tuonnempana!» käski Jerry.
Tyttö totteli mitään virkkamatta ja hämmästyttävän ketterästi.Seuraavalla hetkellä seurue poistui, ratsastaen keinuvaa laukkaa.
»Mutta», huohotti Nancy, ohjaten ratsunsa vähän likemmäksi Jerryä, »en käsitä, minkä tähden — ette sallinut minun — nukkua kunnollisesti — ennenkuin lähdettiin liikkeelle».
IX luku
Pako
Punainen Mack oli oppaana. Lievässä yötuulessa hänen vanhan sombreronsa lieri lepatteli, taipuen ainakin kymmeneen kummalliseen, alati muuttuvaan muotoon, ja joskus näytti siltä kuin toiset olisivat seuranneet siivekäskypäräistä Hermestä. Nyt oli John Scovil vaipunut äänettömäksi ja ratsasti tyttärensä kupeella heti Punaisen Mackin jälessä; Jerry Aiken seurasi heidän kintereillänsä, ja jälkivahtina oli Kääpiö-Pete, joka ajoi edellänsä kahta kuormamuulia.
Niiden nopeus määräsi seurueen muiden jäsenten vauhdin, ja koska muulit liikkuivat oman mielensä mukaan, niin ratsujoukko eteni milloin ravia, milloin käymäjalkaa, milloin taas neliä. Tosin kyllä Kääpiö-Pete pani parhaansa ohjataksensa kuormamuuliensa ajatuksia. Osittain hän taivutteli niitä piiskalla, joka viuhahti ja läimähti aina muutaman minuutin perästä ja hänen taitavan kätensä heiluttamana sai silloin tällöin ajanparkitsemat muulitkin murahtelemaan. Sillä, kuten Kääpiö-Peten oli tapana sanoa: »Pääasia ei ole se, kuinka kovasti muulia lyö, vaan mihin sitä lyö. Niillä kaikilla on joku arka kohta.»
Hän tunsi tämän parin arat kohdat mainiosti. Sillä viisi vuotta olivat nämä kaksi hikoilleet, murahdelleet ja uurastaneet Punaisen Mackin ja Kääpiö-Peten tahdon mukaan, joten Pete tunsi niiden takkuisten häntien jokaisen karvan, niiden pullovatsaisten ruhojen jokaisen taipeen, niiden häijyjen silmien kaikki välähdykset. Ja ne silmät olivatkin todenperään sangen häijyt.
Muuli ei ole milloinkaan erikoisen herttainen, mutta erämaan vuoristopolulla muuli menettää jopa filosofisen tyyneytensäkin. Sitä kalvaa eräänlainen naismainen ilkeys ja viha. Ja kymmentuhatvuotisen sorron nostattama äänetön katkeruus tekee sen kummankin silmäterän vihreänä välkkyväksi ja hornamaisen pistäväksi.
Kääpiö-Pete pommitti paria keskeytymättömällä yksinpuhelulla. Koko maailman viehkein nainen ei olisi jaksanut innoittaa Peteä niin kaunopuheiseksi kuin näiden kuormamuulien oikut hänet tekivät.
»Pärisijä», saattoi hän ärjyä, »sinä kirottu vanha hupsu, ei se ole mikään vuorisuolan möhkäle pureksittavaksesi. Se on silkkaa kiveä ja särkee sinunkin halvan sydämesi, jos sen nielet. Eteenpäin! Hei, Bill, lempo vieköön nuo länkkäkäpäläsi; jollet suoriudu jälleen polulle, viillän vatsasi halki. En ikinä ole nähnyt noin typerää muulia.
— Mieluummin kantaisin taakan itse kuin sättisin sinua, Bill. Sinulla on enemmän järkeä kuin ainoallakaan ihmisellä koko tästä joukosta, ja sinä käytät sitä yksinomaan ollaksesi häijy. Bill, jos minulla olisi niin paljon aivoja kuin sinulla, rupeaisin meksikolaiseksi tai lammaspaimeneksi tahi joksikin muuksi sensuuntaiseksi kurjaksi ja katalaksi olennoksi. Kas siinä!
— Niin, kyllä tiedän varsin hyvin, että sinä olet syntynyt sellaiseksi, mutta osittain olet itse sellaiseksi itsesi kasvattanut. Mutta minä aion täydentää sinun kasvatustasi. Aion tällä retkellä antaa sinulle oikein kunnollisen oppikurssin käyttäytymisessä, vaikkapa minun pitäisi kuluttaa kuusi piiskaa ja turruttaa käteni siinä työssä. Kas tästä saat, ja tästä! Ja lisää on tulossa. Se on vain lupaus jatkosta. Älä käännäkään käärmeenpäätäsi taaksepäin muljautellaksesi minuun tuolla tavoin! Kyllä minä tiedän perin hyvin, kuinka katkerasti minua vihaat. Ehkä sinä ajanoloon uuvutat minut, mutta kyllä minä pidän sinua kovilla viimeiseen hetkeen saakka. Tästä saat! Hyvä Jumala, onko kukaan ikinä nähnyt noin vastahakoista muulia? Laputatko siitä?»
Niin hän hoeskeli. Joskus hänen äänensä aleni filosofiseksi hyminäksi. Toisinaan se paisui kiirimään laakson seinämästä toiseen, sillä he olivat joutuneet tummaan rotkoon, joka kaksin verroin mustempana halkoi vuoren synkkää rinnettä. Oli niin pimeä, että takapäässä ratsastavat vain parhaiksi erottivat etunenässä olevan Punaisen Mackin hatun lepatuksen, ja joskus se sukelsi tyyten näkyvistä sakeampaan varjomereen. Kengitettyjen kavioiden terävä kalahtelu ja Peten äänen jyminä kajahtelivat tämän rotkon seinämistä, kimmahdellen ylöspäin aina rotkon rosoisille reunamille saakka, jotka kuvastuivat teräksensinistä, kauniisti kaartuvaa, lukemattomien tähtien valaisemaa taivasta vasten.
Jotkut tähdet väikkyivät alhaalla ja keltaisina, ihan hipoen vuoren huippuja, mutta toiset heloittivat kalpeampina ja korkeammalla, ja ylimpänä olivat heikosti tuikkivat, valkeat, arvaamattomien välimatkojen päässä välkkyvät tähdet.
He kapusivat herkeämättä kivilohkareitten peittämää rotkonpohjaa ylöspäin, kunnes he pääsivät manalamaisesta pimeydestä ylätasangolle, jonka etäisillä reunamilla vuoret taaskin kohosivat aavemaisina pyramideina näköpiiriä vasten. Nyt he olivat ponnistelleet ensimmäisen vuorijonon toiselle puolelle.
Jerry saattoi erottaa tytön jokseenkin selvästi. Kulkue alkoi nelistää saavuttuansa jyrkästi alaspäin viettävän vierun reunalle, ja hän näki, että Nancy ratsasti hyvin.
Harvoin kysytään ratsastajan kuntoa niin paljon kuin lasketettaessa lyhyttä laukkaa rinnettä alaspäin; tavallisesti heiluvat olkapäät ja käsivarret pahasti, ja ratsastaja huojuu satulassa aika lailla. Mutta Nancy Scovil ei vähääkään hytkähdellyt.
Vierun kivien välitse kiemurrellen varmajalkainen paimenponi eteni murtomaalla juoksemaan tottuneen jalkapalloilijan tavoin, mutta Nancyn vartalo taipui viehkeästi ratsun ripeiden syrjähyppyjen mukaan. Sikäli kuin Jerry saattoi päätellä, ei hän kertaakaan tiukannut suitsia, ja hänen ratsastuksensa rytmi miellytti tarkkailijaa samalla tavoin kuin musiikin poljento. Hänen isänsä oli hyvä ratsastaja, mutta nurkui ja sadatteli nytkyttävää laukkaa. Ja heidän jälleen päästyänsä tasaiselle maalle Jerry kuuli tytön hiljaa laulavan itseksensä.
Tyttö lauloi, samalla kun häntä kuljetettiin eikä hän tietänyt minne, kun oudot miehet veivät häntä tuntematonta päämäärää ja tuntematonta kohtaloa kohti! Jerry kirosi mielessään.
Pian vauhti asettui tasaiseksi hölkäksi. Kääpiö-Pete oli siihen mennessä saanut muulit uskomaan, että niiden oli parasta sopeutua välttämättömään, ja pää nuukallaan ne juosta kepsuttivat Jerryn kintereillä. Seurueen valtasi äänettömyys. Jopa Pete-kääpiön yksinpuhelukin vaimeni yksinäisiksi sadatuksiksi, joita hän silloin tällöin hillitysti päästeli.
Kaikkien kielet oli ehkä pysähdyttänyt väsymys. Tai kenties sen oli tehnyt heidän ympärillään kohoavien juhlallisten vuorien herättämä kunnioitus tai kaiken yllä kaareutuva avara, harmaa taivas. Ei kuulunut risahdustakaan paitsi kavioiden tömähdyksiä soraan tai raudan teräviä kalahduksia irtonaisia kiviä vasten, hevosten läähätystä ja pingoittuvain ja vastakkain hankautuvain nahkahihnojen välttämätöntä kitinää. Aina vain hölkkäjuoksua, paitsi milloin jyrkkä rinne pakotti heidät etenemään käymäjalkaa tai kun he äkillisessä vierussa syöksyivät lyhyen ajan alaspäin täyttä laukkaa. Ja niin suoltuivat kilometrit heidän taaksensa ja vuoret, joiden lomitse he olivat ensiksi tulleet, jäivät hohtaviksi hahmoiksi kauas, kauas heidän taaksensa.
Sitten Punainen Mack kohotti hämyssä kättänsä, ja ratsujoukkue seisahtui. Se haudanhiljainen hetki, jolloin Punainen Mack piti kättään jäykkänä päänsä yläpuolella, oli juhlallinen hetki, vaikka he eivät olisikaan osanneet selittää sen syytä. Ja sitten he kuulivat hiljaista, sointuvaa ääntä. Aluksi se kuulosti ikäänkuin ihmisäänten kuiskeelta, kaukaiselta, supistulta, äkillisissä vuoroissa kovenevalta ja hiljenevältä keskustelulta; mutta pian he tunsivat sen juoksevan veden solinaksi. Punainen Mack laski kätensä alas ja kääntyi suoraan ääntä kohti, ja kohta he olivat pienen puron partaalla. Se oli hyvin kapea — tuskin askeleen levyinen — ja niin matala, että pohjakivet välkkyivät tähtienkin valossa. Kummallekin taholle se ulottui hopeanauhana kauas yön pimeyteen, kunnes katosi rapautuvaan kalkkimaahan. Punainen Mack keikahti satulastansa; Pete-kääpiö jo kiskoi tavaramyttyjen nuoria. Jerry solahti satulasta ja lähestyi tyttöä.
»Hei, te!» luikkasi hän. »Hypätkää alas ratsailta. Se on satula — eikä keinutuoli.»
»Mutta», väitti Nancy, »mikäli näen, on se ainoa paikka, missä voin istua».
»Istukaa maassa!» neuvoi Jerry tylysti. »Alas ratsailta!»
Tyttö käänsi päätänsä, loi häneen pitkän katseen ja lausui sitten John Scovilille: »Isä, aiotko istua tyynenä hevosesi selässä ja sallia miehen puhutella minua tuolla tavoin?»
»Hän saa siitä vastata!» huusi hänen isänsä kiihtyneesti. »Hän saa vastata tästä ja paljosta muustakin taikka minä —»
»Te!» kivahti Jerry. »Tukkikaa suunne tai minä pistän siihen kapulan.Te taas —» Se oli Nancylle ja sanojen sijasta Jerry käytti toimintaa.Tytön hevosen vieressä oli kivi, ja Aiken nousi sille, sujautti kätensäNancyn kainaloihin ja puolittain nosti, puolittain kiskoi hänet maahan.
Hän hellitti tytön irti, ennenkuin viimemainittu oli ehtinyt saada kunnolleen tasapainoa, ja tyttö hoippui monen askeleen päähän. Jerry meni hänen isänsä luokse, joka oli laskeutunut ratsailta.
»Ja nyt», virkkoi hän hätäisesti, hiljentäen ääntänsä, jotta se ei kuuluisi muille saakka, »on teidän pysyttävä ääneti ja annettava minun puhua. Ymmärrättekö?»
Kenties vaistomaisesti noudattaen Aikenin esimerkkiä Scovil vastasi hiljaa: »Nuori mies, olen avuton teidän ja teidän kahden raakalaisenne käsissä. Mutta juttu ei lopu tähän. Te saatte sen maksaa, kautta kuolemattoman! Ruumiini on pelkkää mustelmaa, koska tuo vintiö — niin — istui päälläni, ja vaikka se vaatisi minulta aikaa loputtomiin —»
»Olkaa hiljaa ja tehkää, kuten käsken!» keskeytti Jerry. »Te esititte minulle liikesopimuksen, ja nyt teidän on se pidettävä.»
»Se oli ensinnäkin mieletön ajatus», vastasi Scovil. »Ja teidän käytöksenne toteuttaessanne sitä hullua suunnitelmaa on lopullisesti rikkonut sopimuksen. Nyt ette voi menetellä muutoin kuin yhdellä tavoin. Kääntäkää hevosten päät takaisin Comanche Bendiin päin ja sinne päästyämme kadotkaa koko seudulta. Se on ainoa turvallinen mahdollisuus teille, nuori ystäväiseni.»
Jerry laski voimakkaan käden Scovilin olalle.
»Kuunnelkaa minua», käski hän, »ja painakaa jokainen sanani tyystin mieleenne. Te panitte tämän retken alulle, ja minä aion huolehtia sen jatkamisesta loppuun saakka. Minun tapani on suorittaa loppuun saakka kaikki, mitä aloitan. Aioin viedä teidät muassamme. Jos tulette vapaaehtoisesti, on se sangen hyvä. Jollette tule, sidotan teidät hevosenne selkään ja talutan ratsuanne. Muistakaa se!»
Hän pyörähti kantapäällänsä ympäri ja asteli pois.
X luku
Koetus
Kaksi ehdottoman täsmällisesti ja täysin sopusointuisesti työskentelevää miestä voi saavuttaa hämmästyttäviä tuloksia, ja Jerryn ja Scovilin välisen lyhyen kinastelun päättyessä olivat Punainen Mack ja Kääpiö-Pete jo irroittaneet matkatavarat, huolehtineet muuleistaan ja hevosistaan ja parhaillaan levittivät vuodehuopiansa. Jerry alkoi heti määräillä.
»Teidän makuusijanne on tuossa, Scovil; ja tässä teidän, tyttö. On aika teidän kummankin paneutua levolle.»
Nancy ei ollut hievahtanutkaan siltä paikalta, johon hän oli hoippunut silloin, kun Aiken kiskoi hänet ratsun selästä. Nyt hän vastusti tavalliseen tyyneen sävyynsä. »Mutta niissä riisuudun?»
»Pyh!» äänsi Jerry. »Vetäkää saappaat jalastanne ja kietoutukaa huopiinne! Arveletteko meidän kuljettavan pukuhuonetta leiritarpeittemme joukossa? Kiiruhtakaa — teillä on työtä huomenna.»
»Työtä?» kertasi tyttö kummastellen.
Hänen isänsä siirtyi vähitellen likemmäksi. Vähän matkan päässä laittelivat Punainen ja Kääpiö omia makuusijojaan, ja heidän lyhtynsä loi ryhmään himmeätä, lepattavaa valoa. Mutta valaistus oli kuitenkin niin selvä, että Jerry erotti Scovilin kasvoilla pettämättömiä harrastuksen merkkejä.
»Työtä? Niin tietysti!» toisti Jerry. »Ettekö tiedä, että eräretkillä kaikki noudattavat intiaanien tapoja? Naiset tekevät työn, ja teillä on runsaasti hommaa huolehtiessanne neljästä miehestä. Kietoutukaa huopiinne; te tarvitsette unenne.»
John Scovililta pääsi hillittyä hihitystä muistuttava ääni. Seisottuansa hetkisen äänettömänä meni hänen tyttärensä verkkaisesti vuoteensa ääreen ja tunnusteli sitä huolellisesti.
«Alusta on liian kivinen ja sorainen», moitti hän, »ja liian kova. En missään nimessä voisi nukkua tuossa.»
»Mitä sitten teette?» kysyi Aiken.
»Istun valveilla.»
»Sitä ette tee. Saappaat jalasta ja huopiin! Muutoin kiedon teidät niihin saappainenne.»
Nancy Scovilin silmiin tuli himmeä välke.
»Isä», virkkoi hän äänensä hieman värähtäessä, »aiotko sallia tuon — miehen — käydä minuun käsiksi?»
Scovilin kurkusta lähti omituinen räjähdyksentapainen ääni.Varmastikaan se ei saattanut olla tukahdutettua naurua.
»Rakas lapsi», vastasi hän, tehden alistumista kuvastavan eleen, »näethän toki, että olen avuton tämän hylkiön kynsissä».
»Joutuin, neiti Nancy — se on pääasia», tiukkasi Aiken, näpsäyttäen sormiansa.
Tyttö oikaisihe.
»Tämä on sekä järjetöntä että mahdotonta», sanoi hän kylmästi. »Minä istun tämän yön tällä kivellä ja paneudun levolle, jos katson sen hyväksi. Siihen se loppuu.»
»Suuri erehdys», oikaisi Jerry. »Se ei ole edes alku. Minä lasken kolmeen. Jollette sillä aikaa ala valmistautua paneutumaan makuulle, niin minä autan teitä.»
»Tarkoitatteko, että rohkenisitte pakottaa minua väkivallalla?»
»Yksi —»
»Isä, jos olet mies, asetut hänen ja minun väliini!»
»Rakas, olen aseeton. Kuinka voisin suojella sinua tuolta lurjukselta?»
»Kaksi —»
»Jospa vain olisin mies — yhden ainoan sekunnin», jupisi Nancy Scovil.
»Kolme —»
»Te ette uskalla!»
Mutta näyttämättä iloiselta sen enempää kuin suuttuneeltakaan Jerry äkkiä sieppasi hänet kiveltä ja kantoi hänet mahdollisimman virallisesti hänelle määräämällensä makuusijalle, laski hänet sille ja kiersi hänet sitten huopiin ikäänkuin olisi käärinyt lattiamaton kokoon.
Hänen lähestyessänsä tytön silmissä näkyneen välkkeen nojalla hän oli odottanut vastustusta, mutta heti kun hän nosti Nancyn, muuttui viimemainittu kuin ruumiiksi eikä liikauttanut kättänsä eikä jalkaansa. Kuin ruumiin Jerry laski hänet huoville ja kieritteli häntä mutkattomasti, kunnes hän oli kääritty kuin kapalolapsi. Ja kaiken lopuksi Jerry huomasi tuijottavansa ilmeettömiin, rauhallisiin silmiin, jotka katselivat hänen lävitsensä ja hänen taaksensa — kenties ylhäällä loistaviin kylmiin tähtiin.
»Hyvää yötä!» toivotti Jerry Aiken. »Ja kun aamulla kuulette minun luikkaukseni, niin ponnahtakaa pois noista huovista — ihan hyppäämällä!»
Nancy ei vastannut mitään. Hänen kasvonsa olivat samanlaiset kuin nirvanaa mietiskelevän hartaan hindun. Kun Jerry Aiken kääntyi toisaalle, kiintyi hänen huomionsa John Scovilin ilmeeseen. Se oli leveän hymyn alku, joka laajeni laajenemistaan, kunnes lihavan miehen kasvot kokonaan peittyivät, ja äänettömän riemun viirut levisivät yhä laajemmalle kuten veteen pudotetun kiven nostattamat väreet.
»Aiken!» kutsui Scovil hiljaa.
Jerry meni hänen luokseen.
»Hyvä poika», alkoi Scovil, »minun on pyydettävä anteeksi. Olen ollut sokea — jörötellyt kuin pikku poika, jonka varpaille on tallattu — mutta nyt ovat silmäni auenneet. Jerry, te olette suuri mies!»
Ja hänen iso, lihava kätensä piilotti tyyten Aikenin hoikat, ruskeat sormet.
»Arvasin teidän sopeutuvan aikananne», vastasi Jerry naurahtaen. »Ikävä, että minun oli pakko sallia miesten lähtiessämme pidellä teitä vähän kovakouraisesti, mutta en voinut paljastaa heille, että koko puuhasta oli etukäteen sovittu.»
»Tämän jälkeen», mutisi Scovil, melkein itkunsekaisen vakavasti, »seuraan teitä, minne hyvänsä meitä viettekin — vähääkään vastustamatta. Jerry, en uskonut sitä mahdolliseksi! Mutta olen nähnyt sen tapahtuvaksi!»
»Älkää sitä muistelko», torjui Jerry. »Paneutukaa levolle! Tämä on vasta alkua. Älkää pahastuko, jos rähisen teille joskus huomenna.»
»Mutta mitä hyötyä tästä kaikesta on, jollei hän koskaan pane vastaan?Hänellä ei ole sisua sen enempää kuin villakoiralla!»
»Herra Scovil, olen samanlainen kuin kuolema», vakuutti Jerry. »En tarvitse muuta kuin aikaa.» Ja hän poistui molempien oppaiden makuupaikoille.
Viimemainitut olivat levittäneet huopansa melkein kiinni toisiinsa ja olivat nyt molemmat puolittain makuulla. Heidän saappaansa seisoivat vierellä heidän istuessansa polttamassa sen päivän viimeistä piipullista. Lyhty suitsusi veljellisesti heidän välillänsä. Kahdet totiset, halveksivat silmät tuijottivat lähestyvään Jerryyn synkästi. Mutta kursailematta hän istuutui läheiselle kivelle ja hymyili heille.
»Kas niin, pojat», alkoi hän, »olette tehneet tehtävänne hyvin. Retken alku kävi kuin rasvattu.»
Ei vastausta.
»Ja», jatkoi Jerry, »jos kaikki sujuu edelleenkin tällä tavoin, saatte ehkä melkoisen palkkion, kun työmme on lopussa».
Mackin ja Peten päät kääntyivät toisiinsa päin, he vilkaisivat toisiinsa äänettömästi; mutta kumpikaan ei hiiskunut mitään.
»Ja siispä», lopetti Jerry, »hyvää yötä teille molemmille».
Hän nousi, mutta Punainen Mack kutsui häntä takaisin ääni varovaisen hiljaisena. Hän palasi.
»Minun on sanottava vain yksi asia», virkkoi Mack miettivästi.
»Ja se on seuraava», jatkoi Pete-Kääpiö. »Olkaa niin kovakourainen kuin haluatte tuolle lihavalle herralle, mutta älkää enää murjoko tyttöä! Siinä kaikki!»
Mutta Jerry heilautti kättänsä varoitukselle.
»Tyhjää lorua!» intti hän. »Juuri sitä hän tarvitsee. Hän on samanlainen kuin mustangi, pojat. Kaipaa suitsia ja kannuksia samalla kertaa. Niin, minä tunnen naiset. He ovat kuin avoin kirja, jos tuntee kielen, jolla he ovat kirjoitetut.»
»Sitten —» alkoi Mack kiivaanpuoleisesti, mutta Pete keskeytti hänet syvällä äänellään.
»Olkoon menneeksi. Mutta, ystäväiseni, ennenkuin suoriudutte tästä jutusta, haluatte kenties kirjoittaa uuden lopun kirjaanne naisista. Näkemiin!»
»Jos teillä on esitettävinä joitakuita alihuomautuksia», virkkoi Jerry hilpeästi, »käytän niitä mielihyvin. Näkemiin.»
Hänen mentyänsä mutisi Pete-kääpiö melkein kuin ähkyen: »Kuinka kauan me siedämme sitä, Mack?»
»Koko oikea käsivarteni ihan vapisi, kun pidätyin kolhaisemasta häntä», vastasi Punainen Mack synkästi. »Näitkö, miten hän kaappasi tytön kiveltä?»
»Ja miten hän kiersi hänet huopiin kuin kaurasäkin?»
»Omituista, ettei tyttö päästänyt äännähdystäkään», aprikoi Mack. »Kenties helläjalka on oikeassa. Kenties häntosiaankintarvitsee sellaista käsittelyä.»
»Uh!» Pete-kääpiö ravisti tukevia olkapäitänsä hillityn mielenliikutuksen vallassa. »Sinä et tunne naisia ollenkaan, Mack. Hyvin todennäköisesti juuri kasvosi pitävät sinua loitolla heistä — en tiedä. Mutta yksikään nainen ei kirkuisi eikä meluaisi oivallettuansa, ettei siitä ole lainkaan hyötyä. Minä sinä neiti Scovilia pidät — varieteetyttönäkö? Ei hän vain sellainen ole! Hänessä on sinistä verta, sen sanon!»
»Ja hän tuntee kunnianmiehen heti hänet nähtyänsä», lisäsi Punainen Mack. »Kun tuo kelvoton koira veti hänet hevosen selästä maahan, kääntyi hän ihan ympäri ja katsoi minuun!»
»Niinkö?» jupisi Kääpiö.
Ja hihittäen hän solahti huopiensa sisään. Hän tiesi varsin hyvin, että se vetoova katse oli luotu häneen eikä Mackiin. Mikä tyttö katsahtaisi kahta kertaa Mackin rumiin kasvoihin? Mutta jos kumppani-parka ei ymmärtänyt, niin miksi tehdä häntä onnettomaksi? Kuitenkin Kääpiö hihitti sille mielettömälle ajatukselle, kunnes nukkui.
XI luku
Oman onnensa nojaan
Perin harvoin tosiaankin liikkui Nancy Scovilin aivoissa useampia kuin yksi ajatus; nykyisyys aina nieli sekä entisyyden että tulevaisuuden. Niinpä hän nytkin, viruessaan tänä yönä huopiinsa käärittynä, unohti tyyten sekä kiihottavan ryöstön että isänsä julman ja itsekkään välinpitämättömyyden ja Jerry Aikenin suorasukaisen häikäilemättömyyden.
Hän unohti kaiken sen huopien alla olevien kivenmukuloiden tähden. Aluksi niitä tuskin huomasi, mutta muutaman minuutin kuluttua alkoi niiden kovuus tuntua huopien lävitse ikäänkuin jokaista kiveä olisi työntänyt joku erillinen, ilkeä voima.
Sangen vaivaloisesti hän vääntäytyi kyljelleen, toivoen olonsa uudessa asennossa olevan mukavamman, mutta heti painoi uusi kivennystyrä hänen kylkiluihinsa. Hän kiemurteli vähän ylemmäksi, ja sitten hänen oli verrattain hyvä olla. Mutta sitä ei kestänyt kauan. Hänen polviansa, lanteitansa, olkapäitänsä alkoivat vaivata kovat mukulat. Se vaati häntä yhtenään muuttamaan asentoansa.
Vihdoin hellittämätön vaiva johti hänen mieleensä iloisesti virnistelevän Jerry Aikenin kuvan. Häntä vihlaisi hiljainen pistos, ja senjälkeen hänessä heräsi epämääräinen halu pyyhkiä sen vintiön hymy pois mielestään. Mutta Jerryn kuva haihtui pian. Nancy kääntyi selälleen, ja hänen kasvojansa ympäröi koko avaran tähtitaivaan rajoittama himmeä viileys.
Toinen muuleista korskahti; hänen isänsä tuttu kuorsaus alkoi katkonaisesti ja muuttui sitten syvä-ääniseksi soitoksi. Kauheista kokemuksistansa hän tiesi, että se oli hirvittävä, jollei kuuntelija ennättänyt nukkua ennen sen kuorsaamisen alkua. Mutta pian hän taaskin huomasi katselevansa tähtiä. Ne ryhmittyivät omituisiksi mittausopillisiksi kuvioiksi, laajemmiksi kuin ajatella saattoi, kolmioiksi, joiden kärkien väliä oli kymmeniä biljoonia kilometrejä; ja viileä rauha hiipi hänen sieluunsa.
Hän unohti isänsä kuorsaamisen; yön viileä ilma puri kirpeästi hänen poskiansa; hänen kaulansa oli kylmä. Vesi solisi rauhoittavasti lähellä, ja sitten valtasi hänet syvä uni tähtien valaisemassa pimeydessä.
Mutta vain hetkiseksi, tuntui hänestä, ennenkuin hänen uinailunsa katkaisi kaikuva ääni:
»Hei! Kaikki jalkeille! Kaikki jalkeille! Hei!«
Hänen silmänsä avautuivat; hänen yllänsä kaartuva taivas oli kuin läpikuultava kristalli, jossa oli hienoja vaalean- ja ruusunpunaisia vivahduksia. Hän nousi istumaan huovissaan.
»Kaikki jalkeille! Kaikki jalkeille!» toisti ääni.
Sitten hän näki Jerryn tulevan; mies asteli reippaasti rinnettä ylöspäin purolta; hänen paitansa kaulus oli auki, ja hän hieroi uutterasti pyyhinliinalla sekavaa tukkaansa. Kylmä kylpy, ja tällaisena aamuna!
Äkkiä Nancya puistatti, ja hän tunsi jäseniensä päästä varpaisiin saakka olevan kolean turtia. Kylmä kylpy! Se ajatus ihan vihlaisi häntä. Sitten hän huomasi, että koko hänen ruumistansa kyntelöi ja pisteli. Hänen olkapäitänsä, lonkkiansa ja polviansa kolotti ikäänkuin häntä olisi piesty.
»Te siellä — Nancy!» kuului kiusanhengen huuto. »Pois huovista!»
Tukka pörröllään istui Nancyn isä vuoteellansa, vetäen saappaita jalkaansa. Punainen Mack ja Kääpiö-Pete olivat jo hoitamassa ratsujansa ja muulejansa. Nancy nousi hämmentyneenä istumaan ja pudisti huovat ympäriltään. Muiden kasvot olivat äreät: sopusoinnussa hänen tunteittensa kanssa, paitsi Jerry Aikenia, joka pian viritti laulun. Laulun! Se tuntui vasten kasvoja sattuneelta iskulta.
»Kas niin!» jatkoi pirullisen hilpeä ääni. »Juoskaa purolle peseytymään! Sitten marssikaa heti tänne takaisin! Aamiainen viidessä minuutissa.»
Aamiainen! Hän tunsi kalvavaa nälkää, ja veden heruessa suuhunsa hän nilkutti purolle pesureppu kädessään. Hän kumartui katsomaan kirkkaaseen vesialtaaseen, odottaen sieltä tuijottavan vastaansa kalpean aaveen, silmät turvonneina, mutta näkikin rusottavat posket ja miltei teennäisen kirkkaat silmät. Perin kummallista.
Hänen kätensä kohmettuivat hänen peseytyessänsä jääkylmässä vedessä, mutta hänen kammatessaan hiuksiansa jonkinlaiseen järjestyksentapaiseen alkoi veri kiertää kuumasti hänen suonissaan. Hänen sieraimiinsa tuulahti suloisinta tuoksua, mitä hän oli eläissänsä haistanut — se tuli leirinuotiolta, jossa kahvi jo höyrysi, ja Nancy Scovil riensi sinne melkein juoksujalkaa.