Hän oli tosiaankin kankea, mutta hänen jäykät jäsenensä alkoivat jo vertyä, ja joka hetki hän veti raikasta aamu-ilmaa syvälle keuhkoihinsa. Hänen isänsä oli ottanut käteensä kirveen ja oli menossa vähän matkan päässä törröttävää kuivaa kantoa kohti.
»Malttakaahan!» komensi Aiken. »Antakaa se kirves tytölle! Hakatkoon hän polttopuut. Noin vanha mies kuin te ja yhä hyörimässä tyttärenne puolesta! Ette tällä hetkellä, Scovil! Hei, te, ottakaa kirves ja kolhikaa meille sylillinen puita! Joutuisasti!»
Isän katsoessa Nancyyn oli hänen kasvoillansa hymy, kirkkaampi kuin nouseva aurinko, ja hän heitti kirveen niin, että se räiskäytti hiekkaa tytön jalkojen juuressa.
»Hyvä ajatus, Jerry», kehui hän. »Kas sillä tavoin, Nan. Pilko puut, ennenkuin tuli sammuu!»
Nancy vilkaisi karkeatekoiseen kirvesvarteen, vilkaisi hienoon, vaaleanpunaiseen kämmeneensä, tuijotti mykkänä isäänsä. Mitä ihmettä tämä tarkoitti? Työtä?
»Minulla ei ole hatarintakaan aavistusta, miten puita pilkotaan», mutisi hän. »Sinun pitäisi se tietää, isä.»
»Ihan totta», myönsi John Scovil. »Minä näytän sinulle, miten se käy.»
»Ette sinnepäinkään!» ehätti tyranni kieltämään. »Jollei hän osaa hakata puita, ei hän osaa syödäkään. Ilman työtä ei myöskään ruokaa tässä leirissä!»
Nancy katsahti omituisesti Jerryyn. Hän nosti kirveen maasta, mutta tajutessaan, kuinka nöyryyttävä hänen asemansa oli, hän paiskasi sen jälleen hietikkoon.
Rauhallisesti hän virkkoi joukkueen johtajalle:
»Herra Aiken, raa’alla voimalla olette voinut ryöstää meidät ja tuoda meidät tänne; mutta sellaista voimaa teillä ei ole, että kykenisitte pakottamaan minut tekemään työtä — tavallisen rengin tapaan!»
»Kuulkaahan!» sanoi Kääpiö Jerrylle uhkaavasti. »Tämä on —»
»Kuuletteko sitä?» keskeytti Jerry murheellisella äänellä ja ravisti päätänsä juhlallisesti. »Oivallatteko, millaiseksi olette kasvattanut tyttärenne, Scovil? Ylpeäksi ja laiskaksi! Mihin hän pystyy? Kysyn teiltä sitä! Tuhlaamaan toisen ihmisen rahoja. Katsokaahan häntä! Hän ei suostu edes tekemään työtä aamiaistansa varten — halpa kulkurikin on järkevämpi. Olkoon menneeksi, Scovil, käykää vain pilkkomassa puut, mutta tyttärenne saa olla ruoatta puolipäivään saakka.»
Nancy kääntyi ylpeästi poispäin ja poistui veden partaalle, jossa hän istuutui kivelle, koettaen nauttia eteensä kuvastuvista sarastuksen väreistä. Toiset eivät mitenkään voisi sallia Aikenin toteuttaa epäinhimillistä uhkaustansa. Keskipäivään saakka ilman ruokaa? Ilman ruokaa tuhat vuotta, olisi miehen yhtä hyvin sopinut sanoa, sillä hänen vatsansa kohdalla tuntuva laajeneva onttous koituisi tuhoisaksi paljoa aikaisemmin. Mutta se oli pelkkää rehentelyä ja uhkailua. Ihan heti Aiken lähettäisi jonkun noutamaan häntä takaisin.
Jörön harmin sitten kiehahtaessa mielessänsä hän päätti vapaaehtoisesti tyyten kieltäytyä koskemasta ruokaan sittenkin, kun sitä hänelle tyrkytettäisiin. Juuri niin — nälkälakko! Häntä ei uskallettaisi murhata, ja sen välttämiseksi olisi pakko kiireenkaupalla viedä hänet johonkin kaupunkiin. Ja hän kuvitteli, kuinka häntä laihaposkisena ja kuoppasilmäisenä kannettaisiin johonkin kylään ihan kuolemankielissä. Niin hän tekisi, jollei muun vuoksi, niin uhmaillaksensa tuolle sietämättömälle Jerrylle.
Mutta ei; hänen isänsä sekaantuisi asiaan hänen puolestansa. Se oli selvää. Isä ainakin toisi hänelle salaa ruokaa, mutta työtä hän ei osannut tehdä eikä tekisi! Hänen uuden päätöksensä antama voima levitti miellyttävää lämpöä hänen koko olemukseensa.
Ja sitten — aluksi hän ei oikein tahtonut sitä uskoa — kajahti nuotiolla laulu. Hän kuunteli — hän pudisti päätänsä ja herkisti kädellään korvaansa ollakseen varma. Ilman pienintäkään epäilystä se oli hänen isänsä ääni. Hän lauloi, samalla kun hänen tyttärensä kärsi nälkää ihan hänen silmiensä edessä.
* * * * *
»Se ei hyödytä mitään, Jerry.» John Scovil seisoi aamiaisen jälkeen hevosensa vieressä ratsujoukon tehdessä lähtöä. »Hän on itsepäinen kuin pahus. Se onkin hänen ainoa voimansa. Te ette saa hänen tahtoansa nujerretuksi. Hän istuu tuolla puron partaalla, kunnes kuolee, eikä pyydä teiltä leivän kuortakaan.»
»Niinkö?». Jerry puuhaili välinpitämättömänä, kiristellen ratsunsa hihnoja.
»Sitäpaitsi», jatkoi Scovil, »alkavat Mack ja Pete silmäillä teitä kovin uhkaavasti. En usko heidän sietävän, jos kohtelette häntä liian karkeasti.»
»Hm!» äännähti Jerry.
»Ja onhan», tokaisi Scovil yrmeästi, »kaikella rajansa, ja te olette mennyt liian pitkälle».
»Niin väititte eilenillallakin», vastasi Jerry.
»Taivaan nimessä», huudahti toinen, »minä tarkoitan sitä, mies! En voi sallia lapsen nääntyä nälkään!»
»Saatte kestää enemmän kuin tämän, ennenkuin retki on lopussa», sanoi Jerry tuikeasti. »Jokaisessa on jonkun verran terästä, ja minä aion takoa tuota tyttöä, kunnes saan hänestä kipunan.»
Scovil epäröi hetkisen.
»Jollette pidä silmällä molempia apureitanne, saatatte iskeä sellaisen kipunan, joka polttaa teidät tuhkaksi», huomautti hän. »Mutta sehän on teidän asianne.»
»Niin onkin», vastasi Jerry lyhyesti. Hän korotti ääntänsä. »Hei, te,Nancy! Lähdettekö mukaan vai aiotteko jäädä tänne?»
Ei vastausta.
»Tämä ei ole yleisesti käytetty tie», pitkitti hän. »Ei tule toista seuruetta, joka ottaisi teidät mukaansa. Mutta jääkää tänne ja nääntykää nälkään, jos haluatte!»
Ei vastausta.
»Kaikki selvää, pojat, liikkeelle!»
»Hemmetti!» mutisi Kääpiö Mackille. »Tuo louskuttava koira taitaa oikein tosissaan mieliä ratsastaa täältä ja jättää tytön kuolemaan!»
»Antaa hänen koettaa», ehdotti Mack huuliensa susimaisesti vetäytyessä taaksepäin, niin että hampaat paljastuivat. »Ja jos hän todenteolla ilman muuta ratsastaa tytön luota — no niin, se onkin hänen viimeinen ratsastuksensa!»
Ja vaistomaisesti hänen oikea kätensä hapuili revolverin nuppia.
Kulkue järjestyi ja lähti liikkeelle hidasta käymäjalkaa.
Enää ei tyttöä kutsuttu, mutta satulahihnojen kitinä luikkaili hänelle äänekkäämmin kuin yksikään ihminen olisi jaksanut.
Hän katsahti ympärilleen. Hänen edessänsä levisi kammottava aavikko, ja sen reunassa kohosivat alastomat, sinertävät vuoret kymmenien kilometrien päässä. Aurinko oli vielä alhaalla ja paistoi verrattain heikosti, mutta sen paahde äityi joka hetki, uhaten muuttua sulatusuunia muistuttavaksi kuumuudeksi, joka keskipäivän seuduilla korventaisi maata. Eikä edes pensastakaan, jonka varjossa hän voisi virua sitä välttääksensä. Se olisi samanlaista kuin roviolla palaminen, mutta kauheampaa, hitaampaa. Mutta — he eivät saattaneet jättää häntä tänne!
Satulahihnojen kitinä kävi äänekkäämmäksi, yhä äänekkäämmäksi, ja alkoi sitten loitota. Hän nousi seisomaan ja vilkaisi kerran ympärillensä.
»Odottakaa! Odottakaa!» huusi hän. »Minä tulen!»
Mutta verkkainen käynti muuttui hölkkäjuoksuksi, joka tuskin oli vähääkään vinhempi; Nancy lähti rajusti juoksemaan.
XII luku
Sananen heikkomielisyydestä
Tosin he eivät hiljentäneet ratsastusvauhtiansa sentähden, että Nancy niin hurjasti kiiti heidän jälkeensä; mutta he eivät myöskään kiihdyttäneet ratsujensa hölkkää, ja vain yksi pää kääntyi tarkkailemaan häntä. Häneen päin tähyilivät isän punakanpulleat kasvot, ja äkkiä hän seisahtui hyydyttävän hämmästyksen vallassa huomatessaan isänsä hymyilevän — niin, virnistelevän selittämättömästä riemusta!
Hän seisahtui ällistyksissään vain hetkiseksi, sillä senkin kalliin tuokion aikana ratsujoukko mennä hölkytti useita metrejä eteenpäin. Sitten hän alkoi juosta oikein tosissaan; hänen sydämeensä oli tarttunut kylmä, pistävä pelko, joka muistutti mielipuolisuuden kammoa.
Miten oli hänen isänsä laita? Jo se oli kovin kummallista, että hän oli tyynesti alistunut jättämään tyttärensä erämaahan, mutta sen saattoi selittää hänen luonnollinen pelkonsa tuota nauravaa pahaa henkeä, Jerry Aikenia, kohtaan, mutta tyyten käsittämätöntä oli, että John Scovil saattoi nauraa niin hirveällä hetkellä.
Niinpä Nancy Scovil henkäisi syvään ja lähti juoksemaan tuulen vauhdilla. Hän ei ollut uneksinutkaan jalkojensa voivan kiidättää häntä niin vinhasti, niin väsymättömästi, niin varmasti sekä tasaisten että rosoisten kohtien ylitse. Juoksun synnyttämä viima puhalsi hatun hänen päästänsä; hänen tukkansa lehahti hajalleen, hänen hengityksensä oli kuuma ja kiivas, ja hänen katsettansa himmensivät kiihtymyksen kyyneleet.
Hämärästi, udun lävitse hän näki John Scovilin vastapuhjenneen hulluuden vallassa huojuvan sinne tänne satulassaan joka hetki vaarassa pudota maahan, samalla kun hän piteli hytkyviä kupeitansa ja hänen remunaurunsa kaikui Nancyn korvissa. Mutta vihdoin hän oli saavuttanut seurueen, sivuuttanut Kääpiö-Peten ja asteli nyt läähättäen Aikenin taluttaman ratsunsa vierellä.
Hämmennyksissäänkin hän kuuli Aikenin tylyn äänen. «Hellittäkää irti jalustin! Rientäkää takaisin noutamaan hattunne! Luuletteko minun sallivan teidän hävittää rahojani viskelemällä sombreroja tiepuoleen?»
Nancy hellitti jalustimen kädestään ja pysähtyi; hänessä heräsi äkkiä miltei vastustamaton halu kouristaa tuota miestä kurkusta. Mutta Aiken istui satulassaan korkealla hänen yläpuolellaan virnistellen hänelle sävyisesti. Hänen isänsä uusi naurunremahdus kajahti hänen korvissansa, ja taaskin seurue ravasi hänen ohitsensa.
Hän ei mahtanut mitään, hänen täytyi totella. Onneksi hattu oli vain muutamien askelien päässä jälessäpäin; tuossa tuokiossa hän oli sen noutanut ja kiiti taaskin, kunnes hän jälleen saapui ratsunsa luokse ihan nääntymäisillään.
»Seisauttakaa hevonen!» huusi hän kiihkeästi Jerrylle. »Ettekö näe, että minä en pääse satulaan?»
»Kavutkaa selkään tai jääkää jälkeen!» sanoi Aiken, yhäti virnistellen.»Se on minusta ihan yhdentekevää.»
Epätoivo antoi Nancylle voimia. Hän painoi sombreron tiukemmin päähänsä, tarttui satulannuppiin ja kiskoi itseänsä ylöspäin; mutta kun hän jo oli pääsemäisillään varmasti ratsaille laukesivat hänen käsivartensa, ikäänkuin halvaus olisi herpaissut hänen olkavartensa. Hän kellahti maahan ja oli vähällä horjahtaa hevosen jalkoihin.
Hänen hampaansa välähtivät, kun hän vilkaisi Aikeniin — virnistelevään pahaan henkeen — ja sitten hän yritti uudelleen. Kenties kiukku lisäsi hänen voimiansa; joka tapauksessa hänen onnistui reutoutua ratsun selkään, ja seuraavalla hetkellä hänen jalkansa heilahti paikalleen. Sitten hänen silmänsä pimenivät uupumuksesta; hänen oli tartuttava satulannuppiin ja sokeasti takerruttava siihen estyäksensä putoamasta maahan. Ja kun hän nosti päätänsä, jyrisi hänen isänsä ääni läheisyydessä.
»Sirkustemppuja, Nan! Ha, ha, ha! En milloinkaan ole nähnyt oivallisempaa juoksua ja — ha, ha, ha! — hyppäämistä. En olisi uskonut sinun siihen pystyvän!»
»Ja hyvin viehkeästi se kävikin», jupisi Aiken.
»Niin kävi, etenkin silloin, kun hänen hattunsa lennähti päästä.»
»Ja kun hänen hiuksensa lehahtivat valloilleen».
»Ja kun hän juoksi —»
»Kuten Atalanta — todellinen uusi Atalanta!»
He ratsastivat kahden puolen häntä, ja hänen vilkuillessansa toisesta toiseen he nauroivat ilkkuvasti. Nancy Scovilin silmiä sumensivat kyyneleet, mutta katseensa jälleen kirkastuttua hän huomasi Punaisen Mackin kääntyneen satulassa ja tarkkailevan Jerry Aikenia synkän tiukasti. Sitten Mackin katse kääntyi häneen, ja se oli sähköisen myötätuntoinen. Se vaikutti ihmeellisen virkistävästi.
Myöskin Aiken näki nuo selvämerkityksiset silmäykset. Hän jättäytyi jälkijoukkoon Kääpiö-Peten luokse ja kutsui Mackiakin sinne. Viimemainittu tuli hyvin kerkeästi otsa uhkaavana kuin ukkospilvi. He hidastivat vauhtiansa, kunnes olivat jääneet varmasti pois muiden kuuluvilta.
»Ystäväiseni», mutisi Kääpiö-Pete ja tähysti Aikenia kiiluvin silmin, »tulitte tänne parhaaseen aikaan. Olin ihan lähtemäisilläni puheillenne.»
»Pete», murahti Punainen Mack, »sinulla ja minulla oli sitten aivan sama ajatus. Minulla on haastamista tälle herrasmiehelle oikein suuntäydeltä.»
Jerry silmäili heitä hieman miettiväisen näköisenä. Asiat olivat silminnähtävästi kehittyneet huippukohtaansa. Punaisen Mackin käsi puristi suitsia ikäänkuin hän olisi kuristanut elävää olentoa; hän istui satulassaan hiukan etunojassa, ja yhtenään hänen vapaa kätensä kohenteli ja hiljaa taputteli hänen kupeellansa riippuvaa koteloa. Kääpiö-Pete taas ratsasti ihan suorana. Hänen laajat sieraimensa värähtelivät tuontuostakin kuten jälkiä vainuavan koiran, ja hänen vankat poskilihaksensa pullistelivat rytmillisesti hänen hillitessään kiihtymystänsä. Ilmeisesti kiiri ukkospilviä Aikenin pään ympärillä, eikä salama ollut kaukana.
»Ensiksi», alkoi Punainen Mack, jonka leuka samalla työntyi eteenpäin kuin bulldoggin leuka, »on minun sanottava tämä. Se ei ole pitkä puhe, mutta siinä on hyvin paljon sisältöä, jos vain jaksetaan käsittää sen merkitys. Naapuri» — hän pyörähti satulassa täyskäännöksen — »en tiedä, mistä osasta maata olette kotoisin, mutta olen valmis lyömään vetoa kymmenen yhtä vastaan siitä, että se on kurjaa seutua.»
»Hyvin monien ihmisten mielestä», vastasi Aiken ystävällisesti, »se on».
»Arvasin sen», jatkoi Punainen Mack, »koska sieltä saamanne ajatustapa on kurja. Näillä tienoin —»
»Maltahan hetkinen!» sekaantui Kääpiö-Pete.
»Ei kannata puhua pitkään hänenlaisellensa miehelle. Minä lausun kaikki suoraan ja lyhyesti. Naapuri, kahta seikkaa en aio sietää syrjästäkatsojana. Toinen on se, että mies alkaa pieksää hevostansa päähän.»
»Varsin oikein», yhtyi Jerry. »Inhoittava tapa. Sitäpaitsi ymmärrän kyllä, minkä tähden hevosia kohdellaan niin lempeästi täällä aavikolla. Ne ovat perin hyödyllisiä.»
»Tuttuseni», virkkoi Kääpiö uhkaavasti, »saattaisi olla parempi, jollette päästäisi kieltänne valloilleen, ennenkuin minä olen puhunut puhuttavani ja te olette painanut kaikki sanani visusti kalloonne.»
Mutta Jerryn hymyily oli järkkymätön.
»Toinen seikka, jota en jaksa katsella», pitkitti Kääpiö, koneellisesti ohjaten ratsuansa likemmäksi Aikenia, joten hänen kookas ruhonsa kohosi pienemmän miehen yläpuolelle, »toinen seikka on naisten huono kohteleminen, rehentely ja muu sellainen. En tiedä, missä teidät en kasvatettu, mutta minut kasvatettiinpitämään kädet irti tytöistä.»
Hänen lausuessansa viimeisiä sanoja hänen äänensä aleni ja hänen silmiinsä tuli ilkeä välke. Jerryn toisella puolella kostutteli Mack huuliansa hirvittävän kiihkeästi, ja hänen oikea kätensä oli kuin juuttunut revolverin nuppiin.
Mutta Jerry nyökkäsi heille kummallekin totisena ja ymmärtävänä.
»Te ajattelette ihan samoin kuin minä», vastasi hän. »Naisia on täällä kohdeltava pehmein käsin — heitä on niin niukalti!»
Punainen Mack sähähti. Kun hän alkoi puhua, nousi hänen äänensä asteettain kiukkuiseksi vinkunaksi, samanlaiseksi kuin puuman, jonka kynsistä saalis on livahtanut pakoon.
»Lienenkö sokea», virkkoi hän, »enkö liene nähnyt teidän kohtelevan tuota tyttö-poloista koko ajan kuin räyskivä koira? Mutta jos minä olen sokea, naapuri, ette te ainakaan ole sopiva lääkäri parantamaan silmiäni. Muistakaa se!»
»Onko tarkoituksenne sanoa» — Jerry näytti kummastuneelta — »että te, miehet, olette nostaneet koko tämän touhun — tuon tähden?»
Ja heilauttaen kättänsä hän osoitti heidän edellänsä ratsastavaa tyttöä.
Mikään ei ole vuoristoaavikkolaisesta niin kammottavaa kuin iva. Hän vastaa pistosanaan pistosanalla ja kokkapuheeseen kokkapuheella eikä raivostuttuansa pelkää ketään. Mutta salattu, syvä iva saa hänen sielunsa käpertymään, kuten katkaistu kaktus käpertyy kuumana päivänä.
Sekä Kääpiö-Pete että Punainen Mack käänsivät äkkiä päänsä eteenpäin ja tuijottivat kysyvästi Nancyyn. Tyttö laitteli hiuksiansa. Sombrero killui satulannupissa, ja hänen hohtavan valkoisissa käsissänsä punoutui tuuhea, musta tukka paksuksi palmikoksi, joka välkkyi auringonpaisteessa, ja hänen ratsastaessansa kädet ylhäällä sopeutui hänen vartalonsa ihastuttavan sulavasti hevosen huojuviin liikkeisiin.
Taaskin kumppanukset käänsivät Aikeniin päin hehkuvat, vihaiset kasvonsa. Sillä tavoin saattaa kaksi juroa, karjan etunenässä olevaa härkää yhdessä valmistautua rusentamaan yhden ainoan vihollisen.
»Ja mitä vikaa hänessä on, haluaisin tietää.»
»Mitäkö vikaa hänessä on?» huudahti Jerry. Äkkiä hän heilautti käsiänsä ylöspäin ja purskahti raikuvaan nauruun. Hänen näytti olevan kovin vaikea hillitä hilpeyttään.
»Onko tarkoituksenne väittää, ettette ole nähnyt — näin monessa tunnissa — mitä hänessä on vikaa?»
Puhuessansa hän pyyhki naurun kyyneliä silmistään; ja Kääpiö-Peten tummat kasvot lehahtivat punaisiksi. Hänen sydämessänsä hehkui melkein uskonnollisen harras surmaamisen halu.
»Pelkkä typerä nauraminen ei merkitse mitään», väitti hän jurosti ja katsahti Punaiseen Mackiin, toivoen tältä apua väittelyssä.
»Ja hänen isänsä katsoo sivusta ja nauraa tytär-raukalleen», tokaisi Punainen Mack. »Minusta tuntuu siltä kuin te ja Scovil-vanhus olisitte järjestäneet koko tämän puuhan tyttöä vastaan.»
»Järjestäneet tämän puuhan?» kertasi Jerry, hihittäen. »Jos tämä on meidän kesken järjestetty puuha, saa hän maksaa hyvät rahat työstä!»
»Entä minkä vuoksi», intti Mack, »hän näyttää olevan niin kirotun hyvissä väleissä teidän kanssanne? Hän ei näytä vähääkään hätäilevän, vaikka hänet vastoin tahtoansa tuotiin tänne vuoristoon.»
»Minä ilmaisen teille, minkä tähden hän on aika ystävällinen», selitti Jerry säyseästi. »Puhelin eilen illalla hetkisen hänen kanssansa, ja hän alkoi kertoa minulle tyttärestään. Vielä viisi vuotta sitten hän kuuluu olleen aivan samanlainen kuin kaikki muutkin tytöt, mutta sitten —»
Hän katkaisi lauseensa äkkiä ja vei⁻kätensä suulleen.
»Mitä olinkaan sanomaisillani?» huudahti hän. »Pojat, unohdin antaneeni Scovilille kunniasanani, etten kenellekään muulle hiisku sitä, mitä hän minulle kertoi. Mutta tarkkailkaa häntä itse! Kenties sitten käsitätte, mitä tarkoitan.»
»Naapuri», pyysi Punainen Mack innokkaasti, »ettekö voisi lausua edes yhtä sanaa vihjaukseksi? Kenties olen yksinkertainen, mutta minä en näe hänessä mitään vikaa.»
»Meidän kesken sanoen», tunnusti Jerry avomielisesti, »en minäkään havainnut hänessä mitään vikaa, ennenkuin hänen isänsä puhui minulle eilenillalla. Mutta nyt se on päivänselvää. Näen suoraan hänen lävitsensä.»
Kääpiö-Pete ja Punainen Mack pohtivat otsat rypyssä.
»Epäilemättä hän on toisenlainen kuin muut», ajatteli Punainen Mack ääneen. »Huomasin sen heti hänet nähdessäni.»
»Niin minäkin», vakuutti Kääpiö. »Kuka tahansa, jolla on silmät päässänsä, näkee, ettei hän ole aivan tavallinen. Mutta mikä hänessä on vikana — vain sitä minä en saa selville.»
»Hyvät herrat», virkkoi Jerry äkkiä. »Annan teille pienen vihjauksen.Oletteko pannut merkille, että hän on hyvin harvapuheinen?»
»Hän on tuskin virkkanut sanaakaan. Niin; sen olen kyllä huomannut.»
»Ei muuta kuin jotakin nenäkästä.»
»Totisesti hän on hiljainen.»
»Ja että hänellä on omituinen tapa katsella tyhjään ilmaan ikäänkuin hän näkisi siellä jotakin?»
»Niin, niin! Jatkakaa!» mutisi Punainen Mack siirtyen likemmäksi.
»No niin, hyvät herrat», puhui Jerry juhlallisesti, »tyynessä vedessä kala kutee, kuten sanotaan. Ja tällä tyttö-paralla, hyvät ystävät — eivät ajatukset ole kohdallaan.»
»Mitä sillä tarkoitatte?» tiedusti Kääpiö.
»Yhdellä sanalla», huoahti Jerry, »Nancy Scovil on sekapäinen!»
»Helvetti!» ähkäisi Punainen Mack. »Hupsuko? Hän?»
»Näkee näkyjä ilmassa», jupisi Kääpiö-Pete, huokaisten syvään ja haikeasti. »Hyvä Jumala, Mack, eikö se ole hirveätä?»
»Kaunis kuin kuva», päivitteli Punainen Mack, »mutta näin heti, että jokin vika hänessä on. Hän ei ole vähääkään vastustanut, kun häntä on pidelty pahoin. Kuulkaahan! Jos olisitte sillä tavoin kohdellut minun tytärtäni, olisi hän syytänyt teille kokonaisen sanakirjallisen sanoja vasten kasvoja ja lähettänyt niiden jälessä kuulia.»
He molemmat painoivat päänsä kumaraan, ja kun Jerry vähän ajan kuluttua salavihkaa tarkasteli heitä, huomasi hän, että kummankin kasvot olivat vakavien mietteiden uurteissa.
XIII luku
Jerry kokkina
Sinä päivänä oli ilma himmeä. Taivas ei kyllä ollut pilvessä, sillä vähäiset hattarat kiitivät vinhasti taivaanrannalta toiselle, osoittaen, kuinka nopeasti ilma ylhäällä liikkui; mutta ilma ei ollut niin kuulakan kirkasta kuin tavallisesti vuoristoaavikolla. Vuoret eivät nyt olleet ruskeakupeisia, selväpiirteisiä jättiläisiä, vaan sensijaan hämäriä, epäselviä sinisiä hahmoja, jotka häipyivät kalpeaan taustaan.
He olivat aikoneet taivaltaa yhtä painoa puolipäivään saakka, mutta vähäistä ennen sitä aikaa he saapuivat kohdalle, jonka sallimus oli määrännyt ja suunnitellut leiripaikaksi. Se oli pieni syvennys, jonka seinämät suojasivat heitä yltyvältä tuulelta, ja notkelman keskellä oli syvä lammikko, jonka joka puolella kasvoi vähän matkan päähän ulottuvaa hajanaista pensaikkoa. Siellä oli myöskin runsaasti kuivia puita, joista saattoi nopeasti virittää iloisen nuotion. Niinpä he laskeutuivat ratsailta keskipäiväistä levähdystä varten.
Syntyi touhua, Jerry Aiken luikkaili komennuksia kaikkiin suuntiin, Scovil hoiteli hevostansa ja Pete ja Mack hyörivät matkatavaroiden kimpussa. Mutta Nancy Scovil venytteli kissamaisen hekumallisesti ja istahti hietikolle katselemaan toisten uurastusta.
John Scovil katsahti Jerryyn, ja vastaukseksi Jerry heilautti laajasti kättänsä ja astui sitten ripeästi tytön luokse.
»Oletteko teekutsujen emäntänä?» kysyi hän purevasti. »Vai istutteko meren rannalla tarkkailemassa aaltoja?»
Tyttö loi häneen uneliaan katseen tummista, pehmeistä silmistään. Ne johtivat aina Jerryn mieleen päivää paistattavan ja kenties viimeksi syömästään hiirestä tai seuraavana yönä ruokasäiliöstä varastettavasta maidosta uneksivan kissan silmät. Lempeällä, veltolla äänellänsä Nancy Scovil vastasi:
»En; en ole koskaan kutsunut teelle muita kuin gentlemanneja.»
»Seuraava kestittävänne gentlemanni on hevosenne», virkkoi Jerry lyhyesti. »Mielittekö jättää sen seisomaan tuonne kahdeksi tunniksi satula selässä?»
Tytön uninen katse oli edelleenkin suunnattuna Aikeniin. Oli vaikea katsoa hänen tutkimattomiin silmiinsä, sillä hän saattoi hautoa murhaa tai ajatella päivällistä, jonka hän oli vaarassa menettää, jollei tottelisi — samoin kuin oli menettänyt aamiaisen — mutta nyt hän nousi ja haukotteli hartaasti.
»Mielihyvin hoidan hevostani», virkkoi hän. »Se näkyy tuntevan paikkansa.»
Hänen katseestaan ei kuvastunut lainkaan pilkkaa, kun hän sen sanoi; pelkästään tosiseikan suora toteaminen. Hän nosti jalustimen ja sysäsi sen satulan ylitse päästäksensä käsiksi vyön solmuun. Sitä hän silmäili huolimattomasti.
»Kiiruhtakaa!» ärähti Aiken.
»Kuka tämän hevosen satuloitsi?» tiedusti tyttö.
»Minä.»
»Niin arvelinkin», huoahti tyttö.
»Mitä vikaa siinä sitten on?»
»Tällä solmulla voisi kiinnittää laivan laituriin.»
»Tämän jälkeen saatte itse satuloida ratsunne.»
»Kiitos.»
Nancy veti satulan hevosen selästä ja heilautti sen maahan. Se oli raskas satula, meksikolaista työtä, valmistettu kannattamaan kuinka painavaa ratsastajaa tahansa ja kestämään karjalaidunten huimimmankin ratsun jatkuvia hyppyjä, mutta tyttö liikutteli tätä metalli- ja nahkamöhkälettä kuin höyhentä.
Jerry Aiken katseli häntä uteliaasti, kun hennot olkapäät heiluivat taakan mukana; hänessä oli nähtävästi voimaa, samanlaista joustavaa sitkeyttä kuin hienossa teräsjoustimessa. Kunpa vain nuo halveksumisen ja välinpitämättömyyden kahleet saataisiin murretuksi ja hänessä piilevä henki herätetyksi!
Hän viskasi kirveen Nancyn jalkojen juureen.
»Hakatkaa meille kasa puita! Niitä löydätte yllin kyllin tuolta pensaikosta. Katsokaa tarkoin, että otatte kuivia!»
Kuten aina kesti nytkin vähän aikaa, ennenkuin tyttö totteli, ikäänkuin hän olisi epämääräisesti punninnut ajatuksiansa mielessään.
»Ilman työtä ei myöskään ruokaa», lisäsi Jerry.
Uudelleen huoaten tyttö kumartui ottamaan kirveen ja lähti sitten verkalleen lammikkoa ympäröivään pensaikkoon.
»Voitto!» kuiskasi John Scovil Jerrylle.
Mutta Jerry vastasi otsa rypyssä: »Ei vielä. Meidän on edettävä vielä lemmon pitkä matka, ennenkuin saamme hänet heräämään. Katsokaahan häntä! Hän liikkuu kuin kone, joka pannaan käyntiin kiertämällä joustin vireeseen. Mikäs nyt on hätänä?»
Nancy oli sivaltanut kirveellä yhden ainoan iskun ja seisoi nyt, hypistellen aseen terää.
»Seisotteko veistoksen mallina vai soitatteko gitarria?» huusi Jerry äkäisesti.
»Antakaa minulle toinen kirves!» vastasi Nancy tympeästi. »Tämä ei pysty veteenkään.»
Jerry puri hammasta. Rajusti hän kivahti: »Teroitin sen itse.»
»Siltä se näyttää», tokaisi tyttö vastaan.
»Hakkaatteko te puita vai ettekö?»
»En. Minä katkon ne.»
Ja hän toteutti sanansa panemalla kuivia oksia kivelle ja katkomalla ne sopivanpituisiksi kirveen hamaralla. Kirves oli painava, sen terä oli yhtä leveä, pitkä ja paksu kuin piilukirveen terä, mutta Nancy heilutteli sitä keveästi yhdellä kädellä.
Jerry Aiken tarkkaili häntä, otsaansa rypistellen. Pian hän kuitenkin heräsi mietteistään nähdessänsä Punaisen Mackin hyörivän keittovehkeiden luona.
»Hei», huusi hän, »älkäähän kiirehtikö valmistamaan ruokaa, Mack, koska teillä oli vuoronne koettaa tänä aamuna.»
Punainen Mack kääntyi hitaasti onnen tien oppaaseen päin.
»No?» äänsi hän.
»Me tarvitsemme muutakin kuin leukapielien harjoitusta, Mack», jatkoiJerry. »Sitä saimme kylliksi aamiaisella. Nyt tarvitsemme ravintoa.»
»Mikä vika sitten oli minun valmistamassani aamiaisessa?» tiedusti Mack.
»Teidän tänä aamuna tarjoamanne pannukakut», selitti Aiken iloisesti potkiessansa risuja kasaan nuotion aluksi, »olivat epäilemättä kelvollisia johonkin tarkoitukseen. Luultavasti ne esimerkiksi valjasnahkoina olisivat pystyneet kilpailemaan minkä hyvänsä sellaisen valmisteen kanssa, jota nälkiintynyt kojootti on jyrsinyt sydäntalvella. Mutta ruokana ne eivät kunnollisesti vastanneet edes purukumia. Vatsassani on möhkäle siinä kohdassa, johon ne ovat kasaantuneet.»
»Ystäväiseni», murahti Punainen Mack ja heilautti Aikenille kättänsä muodollisen kohteliaasti, vaikka hänen leukansa tiukkaantui kovasti, »te saatte näyttää taitoanne. Minä väistyn syrjään.»
»Kiitos!» vastasi Jerry nauraen.
Hän kääri paperipalasen rullalle ja punoi sitä, jotta se palaisi hitaammin, sytytti sen ja pani sen maahan. Sen päälle hän sijoitti pieniä, kuivia oksia.
Hän puheli edelleen: »Kokkina, Punainen, teillä on hyvät aikomukset, mutta siinä onkin suunnilleen kaikki. Se tämänaamuinen kahvi muistutti lipeätä enemmän kuin mikään ikinä maistamani juoma.»
Tällöin Kääpiö jonkun verran levottomana tarttui Punaisen Mackin käsivarteen. Hänen otteensa oli rautainen.
»Älä tee mitään äkkipikaista, Punainen!» varoitti hän huolestuneesti.»Malta mielesi, maltathan?»
»Kyllä minä koetan», urahti Mack.
»Sanat eivät olleet kuulia», jatkoi Kääpiö suostuttelevasti. »Antaa niiden lentää. Tämä miekkonen on tuollainen lepertelevä hupakko. Mutta hirteenhän joutuu hupakonkin tappamisesta.»
»Katsohan häntä nytkin!» ähkyi Punainen. »Hän virnistelee itsekseen.Jos vain saisin kerran kouraista häntä kaulasta ja —«
»Hillitse itseäsi, Mack! Ajattele, kuinka helposti ansaitsemme rahaa tästä puuhasta!»
»Kannattaako se?»
»Varmasti kannattaa. Äläkä sitäpaitsi unohda, että meidän vuoromme tulee myöhemmin, Punainen!»
Punainen huokaisi syvään. »Minussa ei herätä halua vääntää hänen niskojansa nurin se, mitä hän sanoo», virkkoi hän Kääpiölle surullisesti, »vaan se, miten hän sen sanoo».
Mutta lieneepä Jerry Aiken ollut vaikka kuinka suulas, hän ryhtyi työhönsä ikäänkuin olisi ollut voittamattoman mestarillinen leirikokki. Minuutin kuluttua kohosi lepattava pyramidi keltaisia liekkejä Nancyn nuotiolle tuomista kuivista risuista, ja sitten Jerry aloitti varsinaisen ruoanvalmistuksen.
John Scovil avusti häntä, mutta miljoonamiehen tehtävät supistuivat säilykerasioiden aukomiseen ja sentapaisiin apupalvelijan tehtäviin; taitoa kysyvä työ oli yksinomaan Aikenin. Hän hyöri ripeästi ikäänkuin olisi ollut täysin perehtynyt sellaisiin tehtäviin.
Kokoonpantava uuni otettiin esille ja sijoitettiin ensimmäiselle tulelle, ja sen kuumentuessa Scovil viritti toisen roihun, samalla kuin Aiken sekoitti säilykemaitoa kahteen peltipannuun, joihin oli pantu ohuelti taikinaa. Ne olivat kuumassa uunissa paistumassa viiden minuutin kuluttua puuhailun alkamisesta.
Suloinen, voimakas tuoksu houkutteli Nancy Scovilin nuotion ääreen. Sitten Jerry sekoitti taikinan tähteen vedellä veteläksi, pani sekaan maissipasteijoja ja asetti sen toiselle tulelle sihisemään. Myöskin silava alkoi ruskettua, ja väkevä tuoksu tunkeutui seurueen muiden jäsenten sieraimiin huumaavasti kuin hälytystorven ääni korviin.
Nancy lähentäytyi yhä likemmäksi ruoanvalmistuksen näyttämöä, ja hänen silmänsä välähtivät innostuneen näköisesti, kun Jerry pani kahvipannun tulelle. Maissikyrsiä, kuumaa leipää, kahvia, silavaa! Eikä siinä ollut kaikki. Jerryn näppärät sormet, yhtä taitavina kuin kortteja jakaessansa, ottivat ihailevan Scovilin käsistä kaksi rasiata punertavaa lohta. Paistettavaksiko pannussa? Vaiko keitettäväksi? Ei, ei! Aiken kohotti kauhistuneena kättänsä kuullessansa Scovilin ehdottavan sellaista, ja seuraavalla hetkellä hän nopeasti kaaputti juustoa hienoksi. Sen hän sekoitti loheen ja lisäsi kastiketta, ennenkuin pani lohen paistuvan leivän luokse uuniin. Juhla-ateria!
Punainen Mack ja Kääpiö keskustelivat takalistolla miettivästi.
»Minusta tuntuu, Punainen», huomautti Pete, »että lankamme ovat vähän niinkuin sekaisin tuohon Aiken-miekkoseen nähden. Hän ei käsittele noita kahta tulta suinkaan helläjalan tavoin. Luulenpa, että vanha Shorty, joka oli niin kauan L-merkkiläisten kokkina, olisi ehkä saattanut ottaa oppia tästä Aikenista. Haistoitko paistuvaa leipää, kun hän aukaisi uunin luukkua?»
»Haistoin», myönsi Punainen, »mutta en lausu arvosteluani, ennenkuin maistan hänen ruokaansa. Sangen monet sellaiset hevoset näyttävät hyviltä, jotka osoittautuvat vikuripäisiksi ja tuhmiksi, kun karjan ajaminen tulee kysymykseen, Kääpiö.»
Kääpiö nyökkäsi tämän syvämielisen totuuden vahvistukseksi.
»Kuten se minun raudikkoni», huomautti hän. »Mutta tässä Aikenissa on jotakin. Olethan pannut merkille, ettei hänellä ole revolveria.»
»Eikö se ole varma helläjalan merkki?»
»Enpä tiedä, enpä tiedä», ehätti Pete torjumaan. »Mutta meillähän on aikaa ottaa hänestä selko, eikö olekin? Mutta älä mene lyömään vetoa, että hän on typerä, ennenkuin näet, miten kortit juoksevat. Mack, katsohan tuota leipää! Äidin leivissä oli ennen aina jonkun verran kuorta!»
Ruokalajit otettiin esille toinen toisensa jälkeen. Ja kaikki ihan yhtä kyytiä. Jonkun käsittämättömän vaiston avulla oli Jerry järjestänyt niin, että samalla hetkellä kahvi alkoi kiehua, tärisyttäen pannun kantta, ja kun se otettiin tulelta, näkyivät avatusta uunista pannuissa paistuneet leivät, jotka olivat ruskettuneet niin tasaisesti, että se olisi ilahduttanut parhaan pariisilaisen keittiömestarin sydäntä. Kala ja juustohöytäleet olivat mainiosti käristyneet, ja nyt kokki sirotti sen päälle viimeisen kerroksen äsken hienonnettua juustoa ja lisää kastiketta. Myöskin silava oli astiassaan kapeina, sopusuhtaisina suikaleina, jotka liikkuivat ylös ja alas, mikä osoitti niiden täydellisesti käristyneen.
Kokoonnuttiin syömään. Jos aamuinen ratsastus jo oli terästänyt ruokahalua, teki nyt Jerryn herkkujen näkeminen sen partaveitsenteräväksi. Jopa Nancy Scovililtakin pääsi syvä huokaus hänen sijoittuessansa öljykankaalle, joka oli pöytänä. Jerry Aiken istuutui viimeiseksi luotuansa sitä ennen ympärillensä viimeisen silmäyksen samalla tavoin kuin ratkaisevaa taistelua aloittava kenraali ja hymyili tyytyväisenä katsellessansa toisten odottavia kasvoja.
Sitten hän asettui paikalleen ja tarjoili itse yhtä taitavasti ja nopeasti kuin oli keittänytkin. Annokset olivat runsaat ja lisäksi niin järjestetyt, etteivät tinalautaset näyttäneet vähääkään liian täysiltä.
Isoja »murikka»-viipaleita oli korkeiden kala- ja juustokasojen vieressä, ja lautasta reunustivat aikamoiset silavakappaleet. Ja kaikki se oli ryhmitetty keskessä olevan maissikakun keskelle.
Ja millaisia maissikakkuja! Niiden mureat, ohuet reunat olivat syvän ruskeita, kun taas pullea keskus oli herkullisen keltainen. Mutta tärkeintä oli se, että jokaisen lautasen vieressä oli höyryävä kahvikuppi.
Vuoristoaavikon mieheltä saadaan riistää whisky, jopa tupakkakin, ja hän sietää sen eikä kenties kovin pahasti valitakaan, sillä hän on tottunut puutteisiin ja kieltäymyksiin, mutta jos häneltä evätään kahvi, ei hän tee työtä minkäänlaisesta palkasta eikä mikään voima pysty hillitsemään hänen vihansa raskasta kättä. Heidän on pakko juoda kaikenlaista kahvia, mitä vain heidän eteensä pannaan, mutta jokaisella heistä kytee sydämen pohjalla ajatus mainiosta kahvista, jota hän on juonut kauan, hyvin kauan sitten — yhdestä ainoasta kahvista.
Mutta ei ollut kummallista, että kun Kääpiö ja Punainen Mack katselivat Jerry Aikenin heitä varten täyttämiä kuppeja, kumpikin arveli vanhan unelmansa taaskin toteutuneen. Sillä kahvi oli tummanruskeata, mutta niin läpikuultavan kirkasta, niin vapaata kaikista jauhohiukkasista, että he erottivat tinaisten kuppiensa pohjan kultaisten päivänsäteiden välkkeessä. Ja kupista kohosi herkullinen ja samalla voimakas tuoksu, joka avasi sydämen.
Äänettömästi ja vapisevin käsin Punainen Mack kaasi annokseensa tarkoin harkitun määrän säilykemaitoa. Kääpiö-Pete loi vanhaan kumppaniinsa syvän halveksumisen silmäyksen ja kohotti omaa kuppiaan miedontamatta sen sisältöä halvempiarvoisella nesteellä.
»Naapuri», virkkoi hän Jerry Aikenille äänessänsä ankaran mielenliikutuksen värähdys, »on monenlaista kahvia!»
Jerry Aiken nyökkäsi ja valmistautui kuulemaan kehumista huulillansa imarrellun tavallinen itserakas hymy.
»Ja tämän hajusta ja tämän näöstä päättäen», jatkoi Kääpiö-Pete, puhuen muodollisen juhlalliseen tapaansa, »sanoisin —»
Hänen lauseensa keskeytti Nancy Scovilin ääni hätäilemättömänä ja pehmeänä: »Tämä on huonoimpia kahveja, mitä ikänäni olen juonut.»
Toiset katsahtivat häneen hämmästyneinä, ja Kääpiö laski kuppinsa paikalleen.
»Ettehän ole sitä edes maistanut», huomautti Jerry Aiken kylmästi.
»Ei minun tarvitsekaan maistaa», pitkitti Nancyn kehräävä ääni, ja hänen verhotusta, Jerryyn suunnatusta katseestansa ei kuvastunut halveksumista eikä ilkeyttä. »Kuten herra Peter, osaan minäkin jo näöstä päättää, mitä se on.» Hän vei pienen kupposen huulilleen ja maistoi juomaa.»Ja maku onkin kehnompi kuin näkö. Mutta te kaiketi olettekin tottunut ala-arvoiseen tavaraan.»
Jerry Aiken ei saanut sanaa suustansa. Hätäisesti ja vaivihkaa ottivat toiset kuppinsa ja joivat ja vilkuilivat sitten äänettöminä toisiinsa. Ei yksikään heistä tuntenut siinä mitään vikaa; Kääpiöstä se olikin sanomattoman herkullista, mutta kehuminen toisten moitittua vaatii säikkymätöntä rohkeutta. Se tuntuu olevan kehittymättömän maalaismielen merkki.
Niinpä Kääpiö jupisi: »Tuntuu siltä kuin olisitte oikeassa. En tiedä, mitä se on, mutta joku vika siinä on.»
»Huonointa kahvia», lausui John Scovil syvän vakaumuksellisesti, »mitä koskaan olen juonut».
Saatuansa nämä kolme peräkkäistä iskua Jerry Aiken istui tyrmistyneenä. Hän katsahti avuttomana ympärilleen, mutta kaikkien katseet olivat tähdätyt lautasiin. Ja kenties osoittaaksensa, että kahvi ainakin hänestä oli oivallista, Aiken siemaisi pitkän kulauksen ja poltti kurkkunsa.
Vielä puhkiessaan ja köhiessään hän näki Punaisen Mackin kasvot, samalla kun aimo kimpale leipää katosi viimemainitun suuhun. Mackin silmät välkkyivät. Hän pureksi kiireesti ja nieli hätäisesti, ja hänen silmänsä olivat kaunopuheiset, vaikka hänen suunsa vielä oli liian täysi puhumista varten. Myöskin Nancy Scovil nakersi leipäpalansa syrjää.
»Tämä on leipää!» puhkesi Punainen Mack ylistämään, ja hänen äänensä kuulosti sisäänpäin vedetyltä huokaisulta. »Mies, mies, tämä on leipää!»
»Jämeätä, eikö olekin?» lisäsi Nancy Scovil rauhallisesti. »Hyvää, näkyisää leipää. Kerrassa mainiota retkillä. Mutta en käsitä, herra Aiken, minkä tähden ette paistanut kaikkia valmiiksi ennen lähtöä. Leipänne olisi aivan yhtä hyvää kuukauden kestäneen taivalluksen jälkeen kuin se on nyt.»
»Miksi sitä sitten syötte?» kivahti Jerry Aiken.
»Harjoituksen vuoksi», vastasi tyttö hätäilemättä. »Se ehkä herättää ruokahalua nauttiakseni muista valmisteistanne.»
Ja hän otti heti uuden ison leipäkimpaleen.
»Mutta — sehän näyttää sangen hyvältä, eikö näytäkin?» mutisi PunainenMack.
»Näyttää kun näyttääkin!» myönsi tyttö. »Se hyvä etu sillä on kahviin verrattuna.»
»Viimeisen kerran», uhkasi Jerry Aiken tulistuneena, »minä kajosin paistinpannuun tällä matkalla».
»Tavallisestionkinparempi pysytellä siinä, mitä osaamme tehdä, eikö niin?» huomautti tyttö, ja hymyntapainen, hyvin himmeä valonpilkahdus, tuikahti hänen silmissään, väikkyi hetkisen ja häipyi sitten niiden tummaan pimentoon. »Esimerkiksi korttipelissä», lisäsi hän.
Tuskastuneena ja hämmentyneenä Jerry Aiken mursi nopeasti leipäpalan ja söi sen, samalla suunnaten silmänsä miettivästi ylöspäin kuten mielisimfoniaansa kuunteleva musiikintuntija.
»Jos tämä leipä on huonoa», alkoi hän heti sen nieltyänsä, »niin minä —»
»Ei se suinkaan huonoa ole», vakuutti tyttö rauhoittavasti. »Ei lainkaan huonoa, sitten kun olette maistanut kalaa. Se näyttää lohelta; sillä on lohen tuoksu, mutta se on kuivaa kuin puulastut. Teillä on erikoinen kyky pilata tarpeet, herra Aiken.»
Jerry Aiken hengähti kerran, kahdesti, ennenkuin uskalsi virkkaa mitään.
»Naisten tunnustus», sanoi hän sitten, »on samanlainen kuin muulien kiitollisuus — sitä ei ole».
Punainen Mack muisti niitä solvaavia huomautuksia, jotka Jerry Aiken oli lausunut hänen sen aamuisista keittiöpuuhistaan, ja hänen kasvonsa kirkastuivat silminnähtävästi.
»Eivät puheet», tokaisi hän, »tee kokkia eivätkä sanat kelpaa suolan ja pippurin sijaan. Mutta joka tapauksessa, Aiken, olitarkoituksennehyvä. Ei ole mitään järkisyitä epäillä sitä.»
Jerry Aiken jörötti äänettömänä ja hehkuvin poskin, ahmi lautasellansa jälellä olevan ruoan ja vetäytyi sitten äänenkantamattomiin. Siellä näkyivät hänen huulensa liikkuvan hänen astellessansa edestakaisin ja tupruttaessansa savukettaan, mutta muille saakka ei kantautunut minkäänlaista ääntä.
XIV luku
Pokerpeli
Sennäköisenä kuin olisi kävellyt kokonaan omiin ajatuksiinsa vaipuneena ja lainkaan huomaamatta ympäristöään Jerry Aiken silloin tällöin loi etäältä kiukkuisen, valppaan silmäyksen seurueen muihin jäseniin, jotka edelleenkin istuivat öljykankaalla, syöden huolettoman mukavasti. Ensiksi lopetti ateriansa Punainen Mack, sitten Scovil ja Kääpiö-Pete melkoista myöhemmin kuin he; mutta Nancy Scovil söi yhäti, hätäilemättä ja hoputtomasti. Vihdoin oli jälellä vielä vähän juustoista lohta, jota hän oli verrannut puulastuihin, ja senkin hän tyhjensi lautaselleen ja söi sen sekä viimeiset leivänmuruset.
Lumottuna Jerry Aiken tarkkaili, kun tyttö söi tähteetkin. Hän siirtyi lähemmäksi kuten käärmeen katseen kiehtoma lintu. Mikä tuossa tytössä oikein oli? Oliko koko hänen velttoutensa teennäistä! Piilikö pinnan alla järki, yhtä terävä kuin kieli, jonka pureva iva oli suominut häntä vain hetkistä aikaisemmin? Ei; tyttö ei näyttänyt ollenkaan tajuavan tyrmistyttäneensä hänet ja karkoittaneensa hänet etäälle. Sikäli kuin hän oli havainnut, ei Nancy ollut avannut suutansa hänen erottuaan seurasta.
Ruoka oli mennyt viimeistä murusta myöten. Se ei ollut yletöntä mässäämistä. Ei; Nancy ei suinkaan näyttänyt puhkuvan pulleuttaan eikä liikkuvan voipuneen veltosti. Jerry muisti, kuinka keveästi hän oli heiluttanut raskasta kirvestä yhdellä kädellänsä ja kuinka viehkeän notkeasti hänen vartalonsa oli koko aamun taipunut hevosen liikkeiden mukaan ja kuinka nopeasti ja uupumattomasti hän oli juossut heidän jälessänsä heidän lähdettyään ensimmäiseltä leiripaikalta.
Hänen syömisensä muistutti Aikenista jonkun petoeläimen syömistä — jonkun kauniin ja vaarallisen pantterin, joka syö vankasti ja siitä saamiensa runsaiden energiavarojen nojalla kestää pitkän ajan paastoa ja ponnistuksia. Tai eikö hän pikemminkin ollut samanlainen kuin talvella nukkuvat eläimet, joiden syksyisen ravinnon on auteltava ne ruoattoman ja kylmän, pitkän talven ylitse? Nancy Scovilin sielussa ja ruumiissa oli epäilemättä talvi vallalla. Hän nukkui pitkää unta. Entä jos hän heräisi?
Se oli tärkein kysymys. Tähän saakka tyttö oli pitänyt häntä, Aikenia, ymmällä ja pilkannut häntä; se ajatus värisytti häntä. Hän tunsi sellaista kiukkua, jollaista hänessä eivät aikaisemmin olleet herättäneet muut kuin miehet.
Lakattuaan aterioimasta Nancy kohotti päätänsä ja loi ympärilleen ensimmäisen tajuisen katseen, ei sellaisen ihmisen tavoin, joka on saanut kylliksensä, vaan pikemminkin, koska tarjolla ei ollut enempää syötävää. Sitten hän nojasi taaksepäin, suoristi jalkansa ja ojensi kätensä ulospäin. Hänen päänsä kallistui taaksepäin ja sitten vähän sivulle, ja Jerry Aiken katseli hänen vaatteiden lävitse piirtyviä joustavia lihaksiansa toista toisensa jälkeen. Äkkiä välähti Aikenin mieleen uusi ajatus. Ei suusanallinen sättiminen eikä ruumiillinen työ näyttänyt lietsovan tytössä vähääkään kapinahenkeä eikä kannustavan häntä toimintaan. Mutta Jerry muisti kuulleensa, ettei ainoakaan nainen kykene säilyttämään malttiansa menettäessänsä rahaa.
»Työntäkää ruoka-astiat pois öljykankaalta, pojat!» kehoitti hän, istuutuen entiselle paikalleen. »Teillähän on kortit, Punainen, eikö olekin? Mitä arvelette pienestä poker-istunnosta? Viiden hengen pelistä?»
»Tarkoitatteko, että neitikin pelaisi?» kysyi Kääpiö.
»Miksikäs ei?»
»Mielelläni olen mukana», sopersi Nancy, »jos jaksan pysyä valveilla».
Ja hän peitti pitkän, velton haukotuksen. Nancyn haukotukset olivat totisesti ihmeellisiä katseltavia, sillä venyttelemisen nautinto näytti värähdyttävän hänen ruumiinsa jok’ikistä kohtaa. Se oli samanlaista kuin talvisesta unesta heräävän pantterin ojentautuminen, mutta se kuitenkin oli ero, ettei Nancy Scoviljn herääminen koskaan ollut täydellinen.
Niinpä he sysivät astiat syrjään, vetivät öljyvaatteen tiukalle, ja Punainen Mack otti esille pakan likaisia, reunoiltaan paksuiksi kuluneita kortteja. Oli kiintoista tarkkailla miesten kasvonilmeiden muuttumista, sillä ystävyys lakkaa eikä »Häipyiskö vanha tuttavuus» enää ole paikallaan, kun aloitetaan pokerpeli vuoristoaavikolla.
He arvostelivat toisiansa varovasti, äänettömästi. Kääpiön jämeät kasvot kävivät entistäkin naamiomaisemmiksi; Punaisen Mackin pienet, ovelat silmät kimaltelivat oudon kiihkeästi; John Scovilin itsevarma hymy näytti pahaenteiseltä; ja sitten olivat Jerry Aikenin hermostuneet, nopeat sormet, kun hän kasasi kortteja, sillä nostettaessa oli ensimmäinen työ joutunut hänelle.
»Tässä me kynimme helläjalkaa», supatti Punainen Mack Kääpiölle. »Nyt kahmaisemme hänen varojansa oikein hangolla. Kun tulee minun työvuoroni, Kääpiö —»
Hän keskeytti jupistun lauseensa ja virkkoi ääneen: »Eipä tämä olekaan hullumpi.» Sitten hän tarkasti piirin loppuun saakka, päätyen tähyilemään Jerry Aikenia neulanterävästi.
XV luku.
Täysi käsi
Kaikki kävivät juron hiljaisiksi. John Scovilin kasvoilta haihtui itsevarma hymy. Kääpiön leuka työntyi eteenpäin. Punaisen Mackin pienet silmät muuttuivat terävämmiksi, ja Jerry Aikenin suu soukkeni suoraksi viivaksi. Entä tyttö? Hän näytti koko ajan ponnistelevan häneen kasaantunutta ääretöntä unimäärää vastaan ja vain tietoisesti pinnistämällä jaksavan pitää silmänsä auki.
Jerry Aikenin hoikat sormet sekoittivat kortit ja alkoivat kevyesti läpäytellä niitä öljykankaalle. Hänen kätensä liikkuivat niin vinhasti, ettei katse kyennyt niitä seuraamaan, ja kuului yhtämittaista, hiljaista lipsutusta, kun kortit livahtelivat pakasta yhtenäisenä virtana ja sinkoilivat paikoillensa. Ilmassa oli aina vähintään kolme korttia samalle kertaa.
Punaisen Mackin poker-kasvoilla oli hämmentynyt ilme, kun hän katseli tätä huippuunsa kohonneen taidon näytettä, ja vihdoin hän huudahti:
»Sen minä sanon, että te totisesti osaatte jakaa, naapuri.»
Ja hänen kirkkaat silmänsä tuikkivat, kun hän turhaan koetti seurata kunkin yksityisen kortin liikettä. Se oli ensimmäinen Jerryn saama vilpitön tunnustus, ja hän olisi ollut yli-ihminen, jollei se olisi häneen tehonnut. Hänen suupieliänsä värähdytti lievä hymyily, hän loi Punaisen Mackin ihaileviin silmiin hyväntahtoisen katseen ja — sinkosi viimeisen kortin hiukan liian kovasti. Jaon viimeisen kortin! Muut olivat tipahtaneet kuin järjelliset, siivekkäät oliot melkein täsmälleen paikoillensa, muodostaen pienen, soman kasan kunkin pelaajan eteen, mutta viimeinen kortti lipui pyörien tytön korttien ylitse ja sujahti John Scovilin viiden kortin sekaan.
Jerry kumartui ottamaan sen pois.
»Sepä ikävää», virkkoi hän Scovilille.
»Teillä on väärä kortti», huomautti Nancy, jättäen kasansa koskemattomaksi toisten ottaessa korttinsa öljyvaatteelta.
»Se oli oikea kortti, eikö ollutkin?» kysyi Jerry Scovililta.
»Varmasti oli», vakuutti viimemainittu. »Se pisti esiin muiden joukosta.»
»Minusta ei siltä näyttänyt», väitti Nancy unisesti. »Uusi jako, tehkää hyvin, herra Aiken.»
Jerry Aikenin poskien puna tummeni, ja sitten hänen huulensa tiukkaantuivat suoriksi.
»Vaaditteko sitä jyrkästi?» tiedusti hän kylmästi.
»Jos pelaamme vain penneistä», alkoi tyttö, »ei sillä tietysti ole väliä».
Aiken loi häneen yhden ainoan sisältörikkaan silmäyksen ja pyyhkäisi sitten kaikkien kortit eteensä. Vielä kerran hän katsahti Nancyyn, ja hänen huulensa liikkuivat, muodostaen äänettömiä sanoja, samalla kun hän sekoitti kortteja, solutellen niitä yhteen ihmeellisen kätevästi.
»Naapuri», urahti Punainen Mack, ravistaen päätänsä ällistyneen ihailevasti, »todentotta teillä on taipumuksia korttien käsittelyyn. Minä en ikinä oppisi sujuttelemaan niitä sekaisin tuolla tavoin; en minäkään ole tavallani niin varsin kömpelö, mutta teihin verrattuna olen kun olenkin vain patustelija, Aiken.»
»Jos ansaitsisitte elatuksenne korteilla», vihjaisi Nancy huolettomasti, »saattaisitte oppia tekemään sen aivan yhtä hyvin».
Jerry puri huultansa, mutta hillitsi taaskin itsensä. Onneksi eiPunainen Mack ollut käsittänyt huomautuksen kärkeä.
»En sinä ilmoisna ikänä», jatkoi Punainen kehumistaan. »Sormeni ovat siihen liian kankeat.»
»Kunniallinen työ aina jäykistää miehen sormia», tokaisi Nancy.
»Mitä te sillä tarkoitatte?» kysyi Kääpiö kummastuneena.
»Nähkääs, neiti Nancy», sanoi Punainen, »hänen jakaessansa oli mahdoton seurata korttien liikkeitä; ei voinut erottaa, lähtivätkö ne pakan päältä vai alta vaiko keskeltä; ne vain ponnahtelivat esille ihan kuin itsestään».
»Siinäpä se», virkkoi Nancy.
»Mitä?» murahti Kääpiö.
»Oh!» äänsi Punainen Mack hiljaa, ja hänen silmänsä soukkenivat suuntautuessaan Aikeniin.
Viimemainittu oli vaiti, mutta hänen silmänsä puhuivat paljon, kun hän alkoi jakaa toistamiseen.
Nyt hän oli verkkaisempi. Kenties se johtui hänen suuttumuksestaan tai ehkä hän halusi näyttää muille, että jako oli rehellinen. Joka tapauksessa kukin kortti lähti pakan pinnalta terävästi napsahtaen ja sujahti vinhasti pyörien öljyvaatteen ylitse, laskeutuen paikallensa — silläkin vauhdilla suoritettuna oli niin taidokas jako kaunis katseltava — ja hitaasti katosi epäilyksen häive Punaisen Mackin silmistä.
Taaskin Jerry ennätti viimeiseen tytölle menevään korttiin ja pysähtyi, ennenkuin lähetti sen.
»Toivottavasti», virkkoi hän peitetyn ivallisesti, »olette kyennyt seuraamaan jokaista korttia?»
»Kiitos», vastasi Nancy, katsoen toisaalle, »nyt jaoitte paljon paremmin».
»Kiitosteille», kivahti Jerry ja sinkosi viimeisen kortin lentoon.
Se piirsi matalan kaaren, pyörien vinhasti Jerryn antaman rajun alkusysäyksen voimasta. Suoraan ja oikeaan paikkaan se suuntautui. Mutta voi! Juuri nopean pyörimisensä tähden se laskeutui hitaasti, hyvin hitaasti, ja juuri kun se oli koskettamaisillaan öljyvaatetta, sieppasi sen tuulenpuuska, käänsi sen toisin päin ja sinkosi sen ylössuin liukumaan keskustaa kohti. Valkea kiukun täplä ilmestyi Jerryn Aikenin kummankin posken keskelle; mutta Nancy Scovil katseli etäisyyteen, ja puhjetessansa puhumaan hän ponnisteli haukotusta vastaan.
»Isä», mutisi hän, »etkö olisi hyvä ja jakaisi herra Aikenin puolesta?Muutoin minua peloittaa, ettemme ikinä saa peliä alkuun.»
Punainen Mack virnisti peittelemättä; John Scovil hihitti. »Tietysti teen sen, jos te tahdotte, Jerry.»
»Olen sijoittanut pöytään pohjapanoksen», huomautti Jerry jääkylmästi, »ja minä jaan talla kertaa».
Ja hammasta purren hän pyyhkäisi kortit käsiinsä ja jakoi kolmannen kerran. Kiukustansa huolimatta hän teki sen huolellisen varovasti. Hän ojensi kättänsä melkein öljykankaan ylitse laskeaksensa jokaisen kortin täsmälleen ja alassuin kohdallensa. Ja luotuansa sitten viimeisen myrkyllisen katseen tyttöön hän vilkaisi vasemmalla kupeellansa istuvaan Kääpiöön, odottaen tämän alkutarjousta.
Ensimmäisen jaon pelissä ei sattunut mitään erikoista. Kaikki olivat jälleen käyneet hiljaisiksi, kuten pokerpöydässä tavallisesti ollaan, ja peli sujui tasaisesti ja hankauksitta paitsi silloin, kun Nancy noudatti Kääpiön esimerkkiä eikä ostanut ainoatakaan korttia. Jerry rypisti otsaansa, ja senjälkeen loppui kilpailu lyhyeen, ja Jerry sai vähäisen kassan kurjalla kuningatarparilla. Seuraavan — Kääpiön — jaon jälkeen Nancy oli taaskin poissa pelistä, ja Punainen Mack voitti yksinäisen dollarin kuningattareen ulottuvalla sarjalla. Hänen jaossaan, joka oli seuraava, oli kolmella miehellä hyvät kortit, ja Jerry voitti kertyneet panokset Scovililta ja Mackilta ryhmällä.
Kun tuli Scovilin vuoro jakaa, oli hänellä, Kääpiöllä ja Mackilla vakava aikomus saada korvaus häviöistään, ja Jerry pelasi sellaisen ihmisen näköisenä, jolla on tavanmukainen onnensa matkassaan, kun taas Nancy kuten aina kiinnitti enemmän huomiota taivaaseen kuin kortteihin. Scovil jakoi kortit ripeästi ja liikemiesmäisen päättävästi.
Pian peli muuttui Punaisen Mackin ja helläjalan väliseksi kamppailuksi. Edellinen oli miettivä — hyvin miettivä. Panokset eivät tosin olleet suuria, mutta kysymyksessä olikin oikeastaan järkien välinen voimain mittely, ja hän piti velvollisuutenansa puolustaa vuoristoaavikon kunniaa ja paljastaa tämän helläjalan häpeän, joka esiintyi vilpittömänä länsipuolelaisena. Punainen Mack lisäsi panoksia tuikean päättävästi, Jerry huolettomasti ikäänkuin lopputulos ei olisi häntä lainkaan kiinnostanut.
»Neljäkymmentäviisi», virkkoi Jerry veltosti.
Neljäkymmentäviisi oli senttejä.
»Vastaan ja nostan viidellä», sanoi Punainen varmana siitä, että hänen korttinsa olivat sen arvoiset.
Jerry vilkaisi hopeakolikoiden kasvavaan kasaan ja näytti äkkiä innostuvan. Hän kumartui eteenpäin ja silmäili kiihkeästi Punaisen kasvoja. Sellainen menettely oli pokerpöydässä perin sopimaton, ja Punainen loi nopean, ylenkatseellisen vilkaisun Kääpiöön.
»Vastaan sen ja lisään kymmenellä», pamautti Jerry.
Punainen Mack empi. Hän muuttui entistäkin miettivämmäksi.
»Suokaa anteeksi!» jupisi hän ja kiersi savukkeen hitaasti, harkitsevasti. Ensimmäiset henkisavut imaistuansa hän teki päätöksensä.
»Vastaan» — hän epäröi, jurosti tuijottaen Jerryä kasvoihin — »ja lisään viidellä».
Jerry huoahti helpotuksesta ikäänkuin olisi pelännyt kilpailun kenties loppuvan siihen.
»Vastaan ja lisään kymmenen», vastasi hän heti ja sinkautti kolikon panosten joukkoon.
Punainen Mack puristi savukkeensa muodottomaksi peukalon ja etusormen välissä.
Hänen katseensa viipyi pienessä, mitättömässä rahaläjässä.
»Se on teidän», virkkoi hän verkkaisesti ja laski kortit kädestään otsa miettivästi rypyssä. Jerry kouraisi panokset taskuunsa.
»Vain hetkinen», keskeytti Punainen Mack, kun Nancy ryhtyi kokoamaan kortteja jakaaksensa ne vuorostaan.
Tytön käsi pysähtyi.
»Herra Aiken, mikään ei pakota teitä näyttämään korttejanne. Entä jos tekisimme sen kumpikin?»
»Se sopii»; suostui Jerry. »Mitä teillä on?»
»Nämä.» Punainen Mack käänsi esille kolme kuningasta.
»Kovin paha, ettette lisännyt panoksia», huomautti Jerry, nauraa hihittäen ja näyttäen korteistaan viitosparia.
Se, oli räikeäksikin »bluffiksi» räikeätä.
Pokerissa ei »bluffaaminen» ole suinkaan luvatonta, kuten kaikki tietävät. Siitähän peli juuri saakin toisen puolen hauskuuttaan, ja se antaa harkitsevalle, mutta nurjaonniselle pelaajalle mahdollisuuden siepata voiton itsellensä. Mutta se, joka siitä joutuu kärsimään, sadattelee aina pikemminkin vastustajaansa kuin onneansa, ja niinpä nytkin Punainen Mack kallistui eteenpäin, puristellen tiukasti käsiänsä. Tämä häviö hänen oli kostettava. Hän oli kärsinyt tappion. Hän saattoi jo aavistaa, millainen virnistys alkoi väikkyä Kääpiön suupielissä. Ja perästäpäin olisi Kääpiöllä jotakin sanottavaa.
»Emmeköhän korota panosrajaa?» ehdotti hän.
»Kuinka vain haluatte», urahti John Scovil, joka kaipasi toimintaa miltei yhtä kipeästi kuin Punainen Mack.
»Niin korkealle kuin tahdotte», myönsi Jerry.
»Taivaaseen saakka sitten», ärähti Punainen Mack. »Nähdäänpähän, miten peli sujuu, kun siinä on kunnollista rahaa.»
Kaikki alkoivat odottaa korttejansa äänettöminä, melkein tulistuneina.
Mutta odotusaika oli pitkä, sillä Nancy Scovilin jako oli kokonaan toisenlaista kuin Jerry Aikenin salamannopea suoltaminen. Hän kasasi kortit kuten rahaa laskeva pankinkonttoristi kasaa setelit. Hänen tunnontarkka peukalonsa nosti jokaista korttia erikseen ja sysäsi sen toisten sekaan. Hermostuneen Aikenin laskun mukaan hän sillä tavoin sekoitti pakkaa kymmenen kertaa ja alkoi sitten jakaa. Hän otti kortit yhden kerrallaan ja sijoitti ne huolellisesti kunkin pelaajan eteen. Katse suunnattuna kauas pilviin hän kostutti peukaloansa — kaikkien kortinpelaajien yhteinen inhoittava tapa — ja jatkoi jakoansa järjestyksellisesti. Punainen Mack sulki silmänsä ja kallistui taaksepäin, äänettömänä kestäen odotuksen tuskia. John Scovil alkoi supisten hokea luvattomia nimityksiä, ja Jerry mulkoili kuin hypähtämäisillään oleva tiikeri.
Vihdoin olivat kortit jaetut. Kaikki olivat mukana, ja jokainen vaihtoi kolme uutta korttia. Ennen vaihtoa ei siis kellään erinomaisia kortteja, mutta kaikki pelissä. Jerry alkoi; hän käytti vaatimattomasti hyväkseen panosrajan korotusta ja, pani peliin viisi dollaria. Punainen Mack vastasi siihen, samoin Kääpiö, ja Scovil lisäsi vielä viisi. Nancy vitkasteli, silmäillen kysyvästi taivasta. Hänen hidastellessaan olivat muut vain ärtyneen, epätoivoisen hiljaisia, mutta Jerry tarkkaili häntä katkeran tutkivasti, kiihkeästi. Jos Nancy viekoittuisi mukaan, jos hän häviäisi, niin varmasti se herättäisi hänet. Naiset eivät jaksa sietää häviötä.
»Vastaan kymmeneen», jupisi Nancy vihdoin. »Ja lisään viisi», jatkoi hän.
Jerry vilkaisi ensin häneen ja sitten kortteihinsa.
»Vastaan siihen ja lisään viisi», ärähti hän.
Hiki kimalteli Mackin otsalla, mutta hän vastasi panokseen, ja sitten jäi Kääpiö syrjään. Senjälkeen Scovil nosti peliä kymmenellä, ja kaikkien suureksi hämmästykseksi Nancy nosti samalla määrällä.
Jerry epäröi, vitkasteli.
»Näyttäkää», mutisi hän vihdoin, ja Punainen Mack lysähti taaksepäin ja painoi päänsä nuukalleen; oliko hän harmistunut muihin vaiko itseensä, sitä oli vaikea sanoa. Nyt kahisi öljyvaatteen keskustassa setelikasa, luvaten runsaan voiton. Äänettöminä Mack ja Scovil työnsivät siihen rahansa.
»No niin, hyvät pelurit», urahti Mack. »Tosin ei ole minun vuoroni näyttää kortteja, mutta noilla minä olin mukana. Teille ne toivat voiton, Aiken, mutta katsokaahan, mitä ne tekivät minulle!»
Ja hän viskasi viitosparinsa öljykankaalle.
»Oi», äänsi Nancy, ollen ensimmäisen kerran innostuneen näköinen katsoessansa Punaisen paria, »tuoko teillä vain olikin? On minulla sentään parempi kuin teillä, herra Mack. Katsokaas!»
Ja hän laski eteensä seitosparin.
»Nan», virkkoi hänen isänsä hyväntahtoisesti, »tämä pahoittaa mieltäni, mutta sinä tarvitset liike-elämän opetusta, ja olkoon tämä sinulle opiksi. En tiedä, kenen kanssa olet New Yorkissa pelannut, mutta jos olet mitään voittanut, pitäisi heidän olla vajaälyisten hoitolassa. Kuuntelehan sanojani ja paina ne visusti mieleesi — yhdellä parilla ei koskaan kannata olla mukana muutoin kuin kolmen hengen pelissä. Minä näet epäröin, vaikka minulla olikin kaksi paria, mutta ne tuntuvat kelpaavan sinua ja Punaista vastaan.»
Ja hän laski kädestään kolmosparin ja parin yhdeksäisiä.
»Entä teillä, Aiken?»
»Malttakaahan», pyysi Nancy venytellen. »Minulla on vielä toinen pari, isä, ja se on parempi kuin sinun.»
Ja hän pani eteensä kaksi kuningasta.
»Nancy», sanoi hänen isänsä punastuen, »joskus tekee mieleni painaa sinut polvilleni ja läimäytellä sinua.»
»Kuningaspari ja seitospari», lausui Jerry nyökäten. »Se onkin aika hyvä yhdistelmä — joskus.»
Hän hymyili tytölle purevan ivallisesti.
»Menetänkö minä?» huokasi Nancy.
»Siltä näyttää», huoahti Jerry. »Nähtävästi ette tarvinnut isänne äsken antamaa opetusta, mutta tätä te tarvitsette — haluan näyttää teille, että kannattaa toisinaan jäädä pieniinkin.»
»Pankaa korttinne pöytään, jotta näemme ne!» kehoitti Punainen Mack.»Olette puhunut yllin kyllin.»
»Ei hätäillä», virnisti Jerry. »Neiti Scovil tarvitsee aika paljon aikaa oivaltaaksensa jotakin, ja tahtoisin painaa tämän opetuksen hänen mieleensä. Katsokaa korttejanne ja punnitkaa voittomahdollisuuksianne», jatkoi hän, »ja kun arvelette tuntevanne seuranne — ja tunnette, miten kortit juoksevat — pysytelkää pienissä korteissa. Tämän pelin alussa minulla oli kaksi pientä, surkeata kakkosta. Ajatelkaahan! Niin, pari pientä kakkosta.Muttavaihdossa sain vielä yhden — vielä yhden pienen kakkosen. Eihän se ole paljon? Eipä niin!» Hän nauroi tyytyväisesti. »Ei tosiaankaan paljon, mutta kuinka pieniltä, kuinka tavattoman pieniltä kaksi paria näyttää näiden kolmen pienen kakkosen rinnalla!»!
Hän nakkasi kortit ylössuin öljykankaalle.
»Patakakkonen, herttakakkonen, ristikakkonen», jatkoi hän iloisesti, »Katsokaa niitä ja pankaa ne muistiinne, Nancy. Ne auttavat teitä muistamaan tätä pokerpelin pientä näytettä,»
Hän ojensi, kätensä ja tarttui setelikasaan: se kahisi hilpeästi.
»Soittoa, Nancy, vai mitä?»
Ja hän vetäisi rahat luoksensa.
»Kolme kakkostako?» virkkoi Nancy, joka oli kuunnellut hänen puhettansa tavalliseen tapaansa ilmeettömänä ja tarkkaamattomana ja huulet vähän raollaan. »Mutta kuningaskolmikko on parempi, eikö olekin?»
»Kuningaskolmikko?» huudahti Jerry. »Kuka lempo on hiiskunut mitään kolmesta kuninkaasta?»
Säikähtäneenä hän tuijotti levitettyihin kortteliin.
»Tässä on kolmas», jupisi Nancy ja pani kahden kuninkaansa viereen kolmannen, viimeisen korttinsa.