»Kolme kuningasta ja seitospari!» hihkaisi Punainen Mack yhtä riemastuneena kuin olisi itse voittanut. »Neiti Nancy, totisesti te osaatte pelata pokeria! Kolme kuningasta ja seitospari!»
»Täysi käsi!» äänsi Jerry kauhistuneena.
»Kiitoksia hyvin paljon», sanoi Nancy unisesti, »siitä, että kokositte rahat puolestani».
Ja hän ojensi kätensä.
XVI luku
Yleistuho
Jerry istui tyrmistyneenä katsellen, kun Nancy otti kolikot ja setelit. Ei tytön kasvoista, ei liikkeistä kuvastunut vähääkään voitonriemua. Ja se ärsytti Jerryä sitäkin pahemmin. Nancy menetteli sillä tavoin kuin sellainen voitto olisi ollut perin tavallinen tapaus jokapäiväisessä elämässä. Näytti siltä kuin hänestä olisi ollut ikävystyttävää järjestää pieni setelitukko kunnollisesti, taivuttaa se laskoksiin ja pistää se käsilaukkuunsa. Hän ponnisteli hillitäksensä repäisevää haukotusta. Oikeastaan uni näytti olevan saamaisillaan hänet valtaansa.
John Scovil teki epätoivoisen eleen, ja sitten Jerry nousi hitaasti pystyyn. Hänen teki mielensä vetäytyä yksinäiseen paikkaan ja hakata päätänsä kiveen, mutta tunsi samalla, ettei hän saanut antaa myöten. Jotakin oli tehtävä — ennenkuin tyttö nukkuisi. Ja nyt jo Nancyn pää nuokkui lämpimässä auringonpaisteessa. Jerryn katse osui läjässä oleviin, likaisiin tina-astioihin. Siihen kuluisi väliaika hänen miettiessänsä jotakin uutta.
»Nouskaa ylös!» komensi hän. »Täällä on rykelmä ruoka-astioita pestäväksi.»
Tyttö käänsi tummat, ilmeettömät silmänsä häneen päin — ja nousi. Minkätähden hänen tottelemisensa oli ärsyttävämpää kuin avoin uhmaileminen?
»Kas niin, Pete», jatkoi Aiken, »te voitte laittaa tavaramytyt valmiiksi, sillä aikaa kun herra Scovil ja minä kävelemme tuon kummun ympäri. Ensin katsomme, emmekö osittain pääsisi eroon tuon neidin lasitavaroista — ne ovat aina vastuksina matkatavaroiden seassa, ja joskus ne särkyvät ja turmelevat kaikki.»
Sen sanottuansa hän avasi Nancyn laukun. Tyttö keskeytti työnsä ja jäi tarkkailemaan; John Scovil pani sen merkille, ja hänen huulillensa levisi toiveikas hymy.
»Mitäs tämä on?» murahti Jerry. »Ihovoidetta! Kuka lempo on koskaan kuullut, että ihovoidetta kuljetetaan vuoristoretkillä? Pyh!»
Hän sinkautti sen ilmaan, ja se särkyi tuhansiksi pirstaleiksi kaukaista kiveä vasten.
»Hajuvettä — orvokintuoksuista kylpyvettä varten — mitä varten se on täällä muassa — juotavaksiko?»
Hajuvesi seurasi ihovoidetta.
»Punaista ihojauhetta? Ranskalaista valmistetta —maison de la—»
Se kiiti, ilmassa edellisten jälessä ja pirstoutui samaan kiveen. Ja sen perästä lensi kymmenkunta muuta pikku astiata ja pulloa tuhoon. Jerry silmäili koko ajan salavihkaa tyttöä, mutta viimemainittu seisoi sittenkin ilmeettömänä katselijana eikä virkkanut sanaakaan.
»Florida-vettä!» huudahti Aiken halveksivasti, nousi seisomaan viimeinen pullo kädessään ja heitti sen huolimattomasti maahan. Sattumalta se ei osunut kiviin eikä soraan, vaan putosi pehmeään hiekkaan. »Mitä te oikein täällä kaipaatte», huusi Jerry tuikeasti, »naisen vastaanottohuonettako?»
Vastauksen asemasta Nancy astui tyynesti eheäksi jääneen Florida-pullon luokse ja nosti sen maasta.
Se oli ehyt ja täysi, ja hän huokaisi hiljaa pyyhkiessänsä sitä puhtaaksi. Se oli hänen mielenliikutuksensa ainoa merkki, kun hän pani pullon takaisin pieneen matkalaukkuunsa, jota Jerry oli niin säälimättömästi tyhjentänyt.
»Joutukaa työhön!» käski Aiken. »Ruoka-astiat odottavat.»
Eikä sittenkään vastalausetta. Kääpiö-Pete seisoi äsken kierretty savuke huulien välissä, ja tulitikku paloi huomaamatta hänen sormensa päihin saakka; Punainen Mack töllisteli peittelemättä suu auki, ja hänen pienet silmänsä vilkuilivat toivottomasti tytöstä hänen kiusaajaansa ja takaisin. Ja John Scovil oli punainen ja kiilsi hiestä. Jerry taas puri hermostuneena huuliansa tarkkaillessansa tyttöä.
Yhäti sanaakaan hiiskumatta — ja nyt Nancy näkyi päättäneen noudattaa sitä taktiikkaa Jerry Aikenin häntä kiusatessa — hän alkoi puhdistaa astioita, karistaen vähäiset syömättä jääneet tähteet hiekkaan. Sitten hän kävi kahdesti lammikolla, noutaen ensimmäisellä kerralla sangollisen vettä ja toisella ison sylillisen puita. Pian räiskyi roihuva tuli äkäisesti sangon alla, ja varsin järjestyksenmukaisesti Nancy kiersi hihat valkeilta, pyöristyneiltä, hohtavilta kyynärvarsiltaan ja ryhtyi valmistamaan silavanrasvan poistamiseen tarvittavaa saippuavettä. Jos hän olisi viettänyt koko elämänsä erämaissa, huolehtien sivistymättömien miesten ruoasta ja muista tarpeista, ei hän olisi voinut käydä käsiksi työhön rauhallisemmin. Se näytti samanlaiselta kuin kilparatsun kesy alistuminen työhevosen raskaisiin länkiin.
Sitten Jerry viittasi John Scovilille, ja yhdessä he lähtivät kiertämään kummun juurta. Kummankin pää oli kumarassa, ja astellessaan Jerry kiroili yhä äänekkäämmin ja hartaammin. Ja samalla hän potki tiellensä osuvia kiviä.
Heti kun Punainen Mack ja Kääpiö sillä välin olivat saaneet tavarat kokoon, istuutuivat he lähekkäin ja kiersivät savukkeet. Tyttö oli keskeyttänyt astianpesun ja seisoi ilmeettömästi tuijottaen avaruuteen.
»Näetkö?» kuiskasi Punainen Mack Kääpiölle. »Taaskin haaveilemassa.Haaveileminen on aina sen merkki, että ihmisellä on ruuvi irrallaan.»
»Niin on», myönsi Pete juhlallisesti, »ja hän on uneksivin tyttö, mitä ikinä olen nähnyt. Mistähän kohdasta hän oikein oli sekaisin. Pokerjärki hänellä varmasti on terve ja hyvässä kunnossa.»
»Mitä tarkoitat?»
»No niin, useimmat sekapäät ovat hupakkoja vain yhdessä suhteessa. Tunsin aikoinani miehen, joka oli ihan yhtä järkevä kuin sinä tai minä, kunnes hänelle mainittiin sana ’muuli’, jolloin hän alkoi suorastaan raivota.»
»Niinpä niin», jupisi Punainen Mack myötätuntoisesti, »muulit on luotu erikoisesti sekoittamaan ihmisten päitä. Mutta Nancyssä on jotakin vietävän kummallista. Hän panee ihmisen arastelemaan, eikö totta?»
»Se johtuu hänen silmistänsä», järkeili Kääpiö. »Ne muistuttavat kuolleen lehmän silmiä. Niitä katsoessa tekee mieli tehdä jotakin, mistä hän ilostuisi.»
»Olisikohan», aprikoi Punainen Mack, »hänestä hauska kuulla joitakuita kalenterini piloja?»
Kääpiö katsahti säikähtyneenä ympärilleen ja selvitti sitten kurkkuansa.
»Etkö tiedä, mitä nauraminen tekee kaistapäälle?» kysyi hän kiivaasti.
»Mitä se tekee?»
»Oh, ei mitään muuta kuin sen, että he useimmissa tapauksissa nauravat nauramistaan melkein kuin avuttomina, kunnes menehtyvät.»
»Hitto soikoon, sinä lörpöttelet.»
»Hitto soikoon, en lörpöttele.»
»Missä olet nähnyt niin käyvän, Kääpiö?»
»Älä kysy sitä minulta, Mack! Se vihloo sydäntäni, koska olin mukana panemassa sen mies-poloisen silloin nauramaan.»
»Silloin sait ensimmäisen kerran kenenkään nauramaan», murahti Punainen hyvin epäilevänä.
»Katsohan, millä tavoin hän tuijottelee», kehoitti Kääpiö, »ja —» Hän keskeytti lauseensa ähkäisyyn, sillä Nancy oli painanut kasvonsa käsiinsä. Hänen hartiansa nytkähtelivät, ja koko ruumis värisi.
»Mistähän se johtui? Lieneeköhän hän kuullut, että me mainitsimme häntä sekapäiseksi?» tuskaili Kääpiö.
»Jumala tietää», huoahti Mack huulet vaaleina.
Lapsen itku on hurmiomaista valitusta, joka panee itkijän vapisemaan ja kiemurtelemaan päästä jalkoihin saakka; miehen itku on ruumistarepivää, henkeäsalpaavaa ja herättää enemmän kauhua kuin sääliä, mutta naisen itku on taiteellinen näytös. Se on tavallaan naisen luonnollinen ilmaisukeino. Samoin kuin ilmakehä pääsee nainenkin eroon pilvistänsä antamalla niiden tippua lievänä, leutona sateena. Ja jos naisen kasvot ovat piilossa, onkin miltei mahdotonta erottaa hänen nauruansa itkusta. Hillityt äänet ovat jotakuinkin samanlaiset. Mutta Petestä ja Mackista tuo sointuva hyminä merkitsi vain yhtä seikkaa — kyyneliä!
On täytynyt syntyä ja kasvaa vuoristoaavikolla voidaksensa käsittää, miltä heistä tuntui, kun he katselivat häntä, sillä siinä karussa maassa mies sai surmata toisen miehen rankaisematta, saaden siitä jopa kiitostakin, mutta jos hän sormellansakaan koskee naiseen, niin hän on tuomittu ja maanpakolainen. Ja naisen itkeminen on yhtä kauhea kuin isän murha muinaisten kreikkalaisten keskuudessa. Kun otetaan tämä huomioon, voitaneen hämärästi ymmärtää ne tuikeat silmäykset, joita Pete ja Mack loivat toisiinsa. He lähestyivät Nancya. Kääpiö laski kätensä tytön tutisevalle olalle.
»Neiti —» alkoi hän, mutta tyttöä tärisytti uusi puistatus, ja mies peräytyi.
»Kääpiö», sähisi Mack, »mitä tarkoitat käpälöimällä häntä, ikäänkuin hän olisi sairas hevonen? Sinä et tiedä mitään, et ole milloinkaan tiennyt mitään, olet syntynyt tietämättömänä ja kasvanut ilman kasvatusta. Pysy loitolla!»
Punainen Mack otti sombreron päästänsä, pyyhki hämmentyneenä sen reunaa toisella kyynärvarrellaan, pani sen jälkeen kauas takaraivollensa ja lausui: »Neiti Nancy, jos olemme loukanneet tunteitanne, niin sanokaa, mitä tahdotte.»
Nancy käänsi kasvonsa ylöspäin, ja miehet näkivät kyynelten jäljet — omituisten kyynelien, sillä Nancyn silmät olivat kirkkaat kuin sateen puhdistama taivas, ja hänen suupielensä värähtelivät jostakin, mitä kumpikaan miehistä ei voinut pitää suruna. Näyttikin melkein siltä, että häh oli nauranut niin, että kyyneleet olivat kohonneet hänen silmiinsä.
»Tahtoisin vain yhtä», sopersi tyttö.
»Mitä?» pamauttivat toiset yhteen ääneen.
»Miestä.»
»Neiti», tiedusti Punainen käheästi, »mitä voin tehdä hyväksenne?»
»Oi», supatti Nancy. »En tarkoittanut teitä!»
Kääpiö vilkastui.
»Hän ei tarvitse sinunlaistasi kevyen sarjan miestä, Punainen. Neiti Nancy, jos voitte käyttää yli yhdeksänkymmenenviiden kilon painoisia lihaksia, niin käskekää vain minua.»
»Yhdeksänkymmentäviisi kiloa lihaksia on ihan suotta; minä tarvitsen yhdeksänkymmentäviisi kiloa miehuutta.»
Punainen Mack otti äkkiä tilanteen johdon käsiinsä.
»Kääpiö», kehoitti hän, »käy käsiksi noihin astioihin. Minä kuivaan ne.Ja nyt, neiti, voitte puhua, vapaasti ja ujostelematta.»
»Ei; älkää!» esteli Nancy näennäisesti kauhuissaan. »Jos he näkisivät teidät tekemässä mitään työtäni, niin he pieksäisivät teitä!»
Mackin kurkusta lähti syvä-ääninen ärähdys; Pete oli jo työssä.
Se näky nähtävästi kävi Nancylle ylivoimaiseksi ja voitti hänen pelkonsa, koskapa hän vei kädet kasvoillensa ja sointuva hyrinä alkoi taaskin.
»Kääpiö», kuiskutti Mack, »jos hän on löylynlyömä, niin olen minäkin!»
Hän käänsi päätänsä, käsitellen edelleenkin astioita.
»Neiti, puhukaa suoraan, sitten kun saatatte. Mitä voimme tehdä?»
Hänen kääntyessänsä jälleen toisaalle, raottuivat Nancyn sormet hiuksen leveyden verran toisen silmän kohdalla, ja tyttö tirkisti häneen, nosti sitten taaskin päänsä pystyyn ja näytti kyyneleiset kasvonsa.
»Kaikki! Te voitte antaa minulle — vapauden!»
Äkkiä hän pidätti henkeänsä. »Mutta se minulta unohtui. Oi, te näytätte niin hyväntahtoisilta — en tahtoisi herra Aikenin, tuon hirveän herra Aikenin, tekevän teille pahaa. Ja sitäpaitsi isäni kai maksaa teille hyvän palkan.»
»Hyvä Jumala!» pääsi Kääpiöltä. »Ovatko he keskenänsä sopineet koko tästä puuhasta? Mutta mitä isällänne on teitä vastaan, Nancy?»
»En tiedä — hän ei ole milloinkaan rakastanut minua — aina on ollut tällaista — äitini kuolemasta saakka.»
»He suorastaan rehentelevät teille?» ärisi Punainen Mack. »Mieleni tekisi — Nancy, jos haluatte erota heistä, viemme me teidät mihin hyvänsä. Lähdemme heidän luotansa tänä iltana. Kaikkivaltias Jumala, Kääpiö, ajattele, kuinka he ovat pimittäneet meitä! Nancy, olemme valmiit lähtemään minne vain haluatte ja niin kauas kuin haluatte.»
He näkivät tytön rinnan kohoavan ja laskeutuvan, hennosti ja nopeasti, ja sitten hänen äänensä, matala kuin miehen ääni ja kuvaamattoman pehmeä, värisytti heitä.
»Olisitteko valmiit tekemään niin paljon hyväkseni — ilman minkäänlaista palkkiota?» Äkkiä hän ojensi kätensä heitä kohti. »Oi», huusi hän, »tarvitsen teitä niin kipeästi — teitä molempia!»
»Menkää hieman kävelemään itseksenne ja rauhoittukaa, ennenkuin ne kaksi raukkamaista koiraa palaavat», kehotti Kääpiö, »ja jättäkää kaikki meidän huoleksemme!»
»Teen kaikki, mitä te vain käskette», mutisi tyttö ja kääntyi poistumaan.
»Katsohan häntä!» jupisi Punainen Mack. »Kaikkivaltias Jumala, Kääpiö, he ovat olleet vähällä särkeä hänen sydämensä, ne siat! Katso! Hän itkee taaskin kävellessään — hän ei ole tottunut ystävälliseen kohteluun. Se on selvää.»
Mutta itse asiassa Nancy Scovil oli taivuttanut päätänsä ja nostanut kättänsä tukahduttaakseen leveän haukotuksen.
XVII luku
Viimeinen mahdollisuus
Heti kun Jerry ja Scovil olivat ehtineet sen kummun liepeen taakse, jota kohti he olivat lähteneet kävelemään, sanoi nuorempi mies katkerasti: »Te voitatte, Scovil. Te tiesitte, mihin vetoon ryhdyitte, ja pelasitte varmaa peliä. Minä olen menettänyt.»
»Jumalan tähden, Jerry!» tuskaili Scovil syvästi huolestuneena.»Älkää sälyttäkö lisää taakkaa niskoilleni! Työnne edistyy mainiosti.Ajatelkaahan, niitä olette pakottanut hänet tekemään!»
»Kone pystyisi tekemään kaikki, mitä hän on tehnyt, ja tekisi sen nopeammin.»
»Myöskinkö pokerissa?»
Aiken katsahti häneen synkästi ja jatkoi: »Niin, saan hänet pakotetuksi tekemään työtä kuten automaatti tekee. Mutta mehän toimme hänet tänne muovataksemme hänet inhimilliseksi olennoksi, enkä minä saa häntä edes suuttumaan. Olisin iloissani, jos kykenisin edes kerrankin ärsyttämään hänet kuohahtamaan, mutta häneen verrattuna on kalakin lämminverinen eläin.»
Hän pysähtyi kuivaamaan otsaansa ja pyyhkimään hikeä kiukuissaan.
»Älkää antako perään, kumppani!» rukoili Scovil »Ymmärrän kyllä, että se on raskasta, mutta vielä on toivoa. Jos yrityksenne menee myttyyn, niin ajatelkaa, mikä minua odottaa. On jo rasittavaa viettää neljäkolmatta tuntia Nanin seurassa, mutta kuvitelkaahan kokonaista elinikää hänen parissaan!
— Jos aamulla nousen makuulta ja mielessäni on suurisuuntainen suunnitelma Wall Streetillä suoritettavaa liikepuuhaa varten, niin istuessani aamiaispöydässä hänen kanssaan tunnen koko ajatuksen alkavan haihtua uduksi. Hän ei ole ainoastaan taakka, hän on tarttuva sairaus. Kerron teille, Aiken» — hän alensi äänensä juhlalliseksi - »olen tuonut kotiini puoli tusinaa kelpo nuorukaisia, eloisia veitikoita, toivoen jonkun heistä iskevän hänestä kipinän, mutta aina on tulos ollut samanlainen kuin olisi märkä huopa levitetty tulen päälle. Niin pian kuin Nancy luo ilmeettömät silmänsä mieheen, menee jälkimäisen äly menojaan. Hän alkaa änkyttää; hänen puheensa supistuu huokauksiksi. Jerry, jos jätätte minut yksin, olen mennyt mies.»
»Scovil», vastasi Jerry, »minulle käy vaaralliseksi viipyä hänen läheisyydessään. Jos vielä olen neljäkolmatta tuntia hänen seurassaan, olen kuin vahaa hänen käsissään tai väännän hänen niskansa nurin. Niin, Scovil, tunnen kärsiväni tappion. Kun rehennellessäni ja äyskiessäni hänelle katson hänen ilmeettömiin silmiinsä, tuntuu minusta siltä kuin pieksäisin koiraa, joka piiskasta huolimatta ryömii jalkojeni juureen. Hyi!»
Hän vaikeni vavahtaen, ja myötätuntoisesti Scovil kuiskasi: »Kyllä ymmärrän. Hänen ollessansa kolmivuotias kuritin häntä kerran, mutta sen jälkeen minulla ei ole ollut rohkeutta kajota häneen.»
Jerry pitkitti: »Kun hän seisoi, pyyhkien hiekkaa siitä kirotusta Florida-pullosta, tuntui minusta kuin olisin kiemurrellut hänen jalkojensa juuressa. Nyt minun on päästävä johonkin kapakkaan ja saatava kolmikymmenpäiväinen humala. Scovil, tänä iltana eroan joukostanne.»
Toinen ähkäisi.
»Mutta ettekö oivalla, että hyödytöntä on koettaakaan saada häntä kiihtymään?» selitti Aiken. »Käsitän, miltä teistä tuntuu; arvelette hänen silmissänsä silloin tällöin tuikahtavan välkkeen voivan muuttua todelliseksi elämäntuleksi. Samoin tuntuu joskus minustakin, että hän on täynnänsä räjähdysainetta ja että sopiva isku saattaisi hänet räjähtämään.
— Mutta me emme ikinä opi sitä temppua. Scovil, hän on auttamattomissa, toivoton. Kun mustangi ei taivu syömään muserrettua kauraa, niin voitte pitää varmana, että se on hyvin kipeä hevonen. Jos valko-ihoinen pelkää kiinalaista, ei tarvitse olla profeetta ennustaakseen, että hän on mennyttä miestä. Kun tyttö ei liikuta kättänsä pelastaaksensa ainoata ihovoiderasiaansa ja kun hän nurkumatta alistuu pesemään ruoka-astioita, vaikka on tottunut käskemään talontäyteistä palveluskuntaa — on hän toivottomasti hukassa. Niin se on. Jollei hevonen tunne raippaa eikä välitä siitä, ei kannata viedä sitä kilparadalle. Tahtoisitteko tehdä mielikseni?»
»No?»
»Menkää takaisin leiriin ja jättäkää minut tänne yksin. Minun on saatava takaisin itsehillintäni.»
Rahamies totteli virkkamatta sanaakaan; hän oli liian masentunut vastataksensa. Ja Jerry istui mukavalle kivelle ajattelemaan tai pikemminkin pidättyäksensä ajattelemasta. Mutta ponnistuksistansa huolimatta hän huomasi hampaittensa tuontuostakin puristuvan yhteen ja kirskuvan.
Kuinka kauan hän oli ollut siellä, sitä hänen oli mahdoton aavistaa, kun hänen takanansa kuului hillitty ääni lausuvan: »Te!»
Hän katsahti taaksensa ja näki Nancy Scovilin.
»Niin, minä», vastasi hän, nousten pystyyn ja ottaen hatun päästänsä.
»Olette samanlainen kuin näyttämöroisto», virkkoi tyttö huolettomasti. »Olette kohtelias kun olemme kahdenkesken, mutta karkea, kun meillä on kuulijoita.»
»Istukaa, tehkää hyvin. Meidän pitäisi puhella.»
»Niin pitäisi», myönsi tyttö. »Minullakin on hiukan teille sanottavaa.»
Ja hän istahti kivelle, jolta Aiken oli noussut, huolimattomasti nostaen toisen jalkansa toiselle. Oli kummallista, että hän osasi olla niin luontaisen viehkeä jokaisessa asennossa. Jerry päätteli sen johtuvan siitä, että häneltä niin tyyten puuttui teennäisyys ja viekkaus. Hän toimi tunteittensa mukaan, ja sellainen toiminta on tavallisesti viehättävä.
»Otaksuttavasti te haluatte aloittaa», huomautti Aiken, »puhumalla näyttämön ulkopuolella osoittamastani kohteliaisuudesta ja näyttämökonnuudestani? Se luonnollisesti kummastuttaa teitä?»
Mutta hänen ällistyksekseen tyttö vastasi: »Luonnollisestikaan se ei minua ihmetytä. Tunnen muitakin miehiä, joilla on yhtä omituiset ajatukset. Heitä hävettää esiintyä herrasmiehen tavoin, kun muita on saapuvilla. He rehentelevät muiden seurassa. Heistä on hauskaa tekeytyä raakalaisiksi, luolamiehiksi, alkeellisiksi olennoiksi.»
Nancy lausui tämän hitaasti, intoilematta. Katselipa hän Aikenia melkein hymyillen omaan sumeaan tapaansa. Jerryn valtasi voimakas halu painaa hänet polvellensa ja kurittaa häntä.
»Arveletteko te siis minun näyttelevän sitä osaa, luolamiestä?» tiedusti hän.
»Kyllä, ja sangen huonosti. Yhtä huonosti kuin intiaanipäällikön raakuutta jäljittelevä pikku poika näyttelee. No niin, te teette sen niin hyvin kuin saattaa odottaakin.»
»Mutta en kovinkaan luonnonmukaisesti?»
»Suunnilleen yhtä luonnonmukaisesti kuin kymmenen sentin romaanin roisto luullakseni.»
Aiken tarkasti häntä kuin taulua. Hän oli erittäin viehättävä; bandanna oli höllästi sidottu hänen kaulaansa, ja hänen kasvoilleen lankesi leveälierisen sombreron varjo. Ja hänen silmänsä katselivat häntä, Aikenia, herkeämättä, tunteettomasti, arvostelevan ymmärtävästi. Hänen katsettansa oli hyvin vaikea kestää. Hän oli sijoittunut ison kivilohkareen syvänteeseen ja nojannut päänsä sen reunaan, istuen perin huolettomana. Ja hänen tyyneytensä varsin luonnollisesti herätti toisessa halun murtaa hänen suojamuurinsa pelkällä väkivoimalla.
»Kuunnelkaahan minua, tyttö!» kehoitti hän äkkiä. »Me emme ole keinuttamassa kahvikuppeja tarjottimella seurustelusalissa. Me olemme retkellä vuoristossa.»
»No niin; jos olemme retkellä, niin miksi on kaikki tehtävä nurinkurisesti?» kysyi tyttö laiskasti. »Olette hankkinut minulle hevosen, joka liikkuu kuin särkynyt keinutuoli — pelkkää hypittelyä ja hytkytystä. Se melkein kolisee joka askeleella.»
»Tiedän kyllä, ettei se ole maailman parhaita hevosia», myönsi Jerry. »Mutta karjapaimenten hevoset eivät yleensä olekaan erinomaisia. Ei lähestulkoonkaan. Hankin teille parhaan, minkä sain.»
Hän silmäili Nancyä tarkasti. Hän olisi ollut tyytyväinen, jos tyttö olisi näyttänyt ärtyneeltä, mutta Nancy puhui yhtä rauhallisesti kuin jos he olisivat keskustelleet ilmasta. Sitten pälkähti Jerryn päähän ajatus. Jollei hän olisi ollut epätietoinen, ei se epäilemättä olisi johtunut hänen mieleensä, mutta epätoivoissansa hän siunasi sitä, pitäen sitä onnellisena mielijohteena. Lyhyesti sanoen, jos hän kerran ei voinut kiihdyttää tyttöä kiusaamalla, päätti hän avoimesti, peittelemättä tunnustaa hänelle rakkautensa. Eikä hän sallinut sen ajatuksen vanhentua.
»Teitä kuunnellessaan saattaisi uskoa», sanoi tyttö, »että koko retki on suunniteltu minun mukavuudekseni».
Aiken vastasi heti: »Ja te nauraisitte, jos väittäisin, että juuri sitä varten se suunniteltiinkin.»
»Ainakin ehkä hymyilisin», myönsi tyttö veltosti, katsellen häntä kuin etäistä maamerkkiä. »Esimerkiksi huono ruoanvalmistus on huonoa, mutta teidän keittämisenne ja paistamisenne on rääkkäystä.»
Jerry nielaisi voimakkaasti.
»Myönnettäköön, että se on huonoa ja että minä olen maailman kehnoin kokki —»
»Minä myönnän sen ilman perusteluitakin», vakuutti toinen. »Entä sitten?»
Se oli taitava isku tuliselle Jerryllekin, mutta hän terästäytyi pyrkimään eteenpäin. Ja kun hän nyt oli antautunut yrittämään uutta koetta, ei se ollutkaan kokonaan vastenmielinen. Hän silmäili Nancyn kaulan piirteitä. Se oli sangen hoikka, kauniisti pyöristynyt ja kuvastui hyvin valkeana ja pehmeänä helakanväristä bandannaa vasten. Leuan ulkopiirteet kaartuivat hennon täsmällisinä, kuvastaen korkealle kehittynyttä hienoutta. Juuri sillä hetkellä piilotti sombreron lieri kasvojen muut osat, ja Jerry kurotti kaulaansa tirkistääksensä niihin. Hänen ajatuksensa lensivät nopeasti, ja hänen oli turvauduttava miltei ruumiilliseen ponnistukseen pakottautuaksensa takaisin väittelyaiheeseensa.
»Jos hevonen on huono, jos ruoanvalmistus on kehnoa, en minä mahda sille mitään. Asianlaita on niin, että panen parastani teidän hyväksenne.»
»Särkemällä tavaroitani, pirstomalla rasioitani ja niin edelleen?Teillä on harvinainen tapa yrittää.»
»Olenko mielestänne kovakourainen öykkäri.» tiedusti Jerry kiivaasti.
»Ettekö sitten ole? Onko se juuri teidän näyttämöosanne?»
»Tyttö!» huudahti mies äkkiä. »Minä olen kyllästynyt tähän jonninjoutavaan lörpöttelyyn. Nyt tahdon puhua teille ihan suoraan — ja teidän on kuunneltava!»
Hän ei nähnyt tytön hatun varjostamia silmiä. Se oli hyvä Nancylle, ettei hän niitä nähnyt. Sillä niiden luomet avautuivat äkkiä, ja niissä välähti valo. Nancyn oli tietoisesti ponnisteltava pakottaaksensa ne jälleen painumaan veltosti alas. Hän katsahti Jerryn kasvoihin ja peitti huolekkaasti haukotuksen.
»Sitä en voi mitenkään välttää. Minun lienee kuunneltava!»
»Ette voi sitä välttää kerrassaan millään tavoin. Teidän on kuunneltava».
»No niin, siis minä kuuntelen.»
Viittauksella Nancy kehoitti Aikenia jatkamaan, ja viimemainittu katsoi käsiä, jotka välähtivät auringonpaisteessa ja jäivät sitten liikkumattomiksi. Ne olivat hyvin kapeat; pyöreät sormet suippenivat sirosti vaaleanpunaisen ja valkean kirjaviksi kynsiksi. Vertaillen hän sitten silmäili omia kouriansa — kovia, laihoja, ruskeita, jänteviä. Niiden yksi ainoa puristus riittäisi rusentamaan tytön kädet muodottomiksi. Mutta hän muisti, kuinka helposti Nancy sittekin oli heilutellut raskasta kirvestä ja kuinka sirosti ja väsymättömästi hän oli ratsastanut. Tytön ruumiissa piili tarmoa. Jerryä värähdytti. Nyt se tarmo ei ollut kaikki toiminnassa.
»Unohtakaa, mitä olen tehnyt! Te ette ole sitä ymmärtänyt. Nyt puhun teille suoraan. Ensi kerran teidät nähdessäni päätin saada teidät pois entisestä elämästänne uuteen elämään — minun elämääni. Ymmärrättekö? Olette ollut sisäkasvi. Minä siirsin teidät vapaaseen ilmaan. Katsokaa ympärillenne. Kaikki on voimakasta. Katsokaa tuota pensasta. Ei kuuminkaan auringonpaahde jaksa sitä kuihduttaa. Katsokaa tuota vuorta — katsokaa, miten se kohoaa ilmaan. Eikö se herätä teissä halua nostaa päänne pystyyn ja luikata?»
Nancy vilkaisi häneen salavihkaa.
»Minä kykenen hillitsemään itseni», vastasi hän, mutta ei rohjennut näyttää toiselle silmiänsä.
»Niin kykenette nyt», ehätti Jerry pitkittämään, »mutta se kaikki imeytyy teihin, tiesittepä sen itse tai ette.»
Hän alkoi kävellä edestakaisin, kiihtyen yhä enemmän, ja hänen selkänsä ollessa Nancyyn päin, silmäili tyttö häntä vaivihkaa ihmettelevästi.
»Te alatte kaivata vapautta ja toimintaa. Teidän on niitä saatava. Teidän on mahdotonta estää tätä hengittämäänne ilmaa muuttamasta verenne laatua.»
»Tosiaanko?» äänsi Nancy venytellen.
Ja hänen sydämensä sykähti väkevästi.
»En välitä siitä, mitä sanotte tai mitä ajattelette, jos lainkaan ajattelette. Minä ajattelen puolestanne. Juuri sen vuoksi olettekin täällä.»
»Se on kiintoista.»
»Se on teistä kiintoisaa, ennenkuin minä päästän teidät käsistäni.»
Nyt Jerry oli tytön takana ja kallistui hänen puoleensa. Nancy tunsi miehen läheisyyden ikäänkuin hänellä olisi ollut silmät takaraivossaan. Ja hänen sydämensä alkoi sykkiä kiivaammin, niin kummallisesti. Hän terästäytyi sitä vastaan minkä jaksoi, mutta hän tunsi muutoksen. Se oli samanlaista kuin uuden, heränneen elämän sykähtely.
»Te taistelette sitä vastaan omaan uneliaaseen tapaanne. Mutta te ette mahda sille mitään. Otaksutteko, että olisin ryhtynyt kaikkeen tähän puuhaan, jollen olisi ollut varma tuloksesta? Otaksutteko, että olisin ollut valmis tuhlaamaan aikaani turhanpäiten? Tyttö, tämä suurenmoinen seutu, nämä vuoret, tämä ilma, nämä valtavat, tähtiset yöt, ne kaikki vaikuttavat minun puolestani.»
Hänen äänensä sai toisenlaisen soinnun. »Ne muokkaavat teitä valmiiksi.»
Nancyn teki kiihtyneenä mieli huutaa: »Mitä varten?» mutta yhä ankarammin ponnistaen hän: piti itsensä tiukasti kurissa. Hän istui ihan hiljaa; kädet yhteen puristettuina.
»Ne muokkaavat teitä valmiiksi minua varten! Jotkut naiset eivät jaksa sitä kestää. He kuihtuvat kuin lämpiön kukat. Mutta te jaksatte. Teissä on oikeata metallia. Ja minä aion takoa sitä ja saada koko sielunne soimaan.»
Puhuessansa Jerry muuttui yhä varmemmaksi — kenties sentähden, että hän oli Nancyn takana. Hän kumartui likemmäksi, hänen hengityksensä kävi nopeasti, ja sitten häneen tarttui tytön tuntu, koko epämääräinen, suloinen, tenhoava naisellisuus.
»Te saatatte rimpuilla sitä vastaan, mutta kaikki tekee työtä minun hyväkseni. Tuuli puhuu puolestani, tähdet haastelevat puolestani; ne tutkivat teitä silmien lailla. Ne kertovat minulle, millainen olette. Se on kuin joki. Se tempaa teidät mukaansa. Se kuljettaa teitä muassaan. Se kiidättää teitä vuorilla ja tasangoilla. Vie teitä valtamerta kohti. Ymmärrättekö? Se vie teitä rakkauteen. Se avaa teidän sydämenne, ja te tajuatte rakkauden kuten ihminen, kun valtameri ryöpsähtää hänen silmillensä.»
Äänettömästi tyttö rukoili, ettei hänen sydämensä jyskytys panisi hänen koko ruumistansa vapisemaan.
»Sanokaahan», pyysi Jerry, »luuletteko voivanne kestää minua vastaan. Ei; teidän ei tarvitse vastata. Minä kaipaan teitä; ja minä saan teidät omakseni — vaikka kaikki hornan voimat olisivat vastassani! Katsokaahan tänne, tyttö!»
Ja sitten Nancy arvasi Jerryn kallistuvan katsomaan hänen kasvoihinsa ja tunsi, ettei hän rohjennut näyttää Jerrylle silmiänsä. Väkevästi ponnistaen hän sulki silmänsä, raotti huuliansa luonnollisen näköisesti ja alkoi hengittää syvään, säännöllisesti.
Ja Aikenin katsoessa häneen hän näytti nukkuvan syvää, sikeätä unta.
Aiken ponnahti pystyyn, ja samassa Nancy avasi silmänsä, oikaisihe istumaan suorana ja hieroi huolellisesti unen jäljet silmistään.
»Te puhutte tosiaankin sangen hyvin», kehui hän.
XVIII luku
Jerry lähtee
Tämä selittää riittävästi, minkätähden Jerry marssi leiriin pitkin askelin ja pää kumarassa. Terävästi komentaen hän määräsi retkikunnan lähtemään liikkeelle.
Vakavasti huolestuneena Scovil ohjasi ratsunsa hänen lähelleen.
»Aiken», alkoi hän, puhuen niin hiljaa, ettei kukaan muu saattanut sitä kuulla.
Jerry käänsi päätänsä hitaasti.
»Mitä tapahtui?»
»Ei mitään.» Jerry naurahti kiukkuisesti. »Ei kerrassaan mitään. Ja tästä illasta alkaen saatte jatkaa retkeänne yksin.»
Mutta heidän ratsastaessaan hiekan peittämien, alastomien kumpujen poikki käyttäytyi tyttö niin auliin tottelevasti, että Jerry melkein muutti mieltänsä. Kertaakaan Nancy ei kuhnustellut ja kyseli tuontuostakin Peteltä tai Punaiselta jotakin miltei innostuneesti. Vasta auringon paahtaessa kuumimmillaan hän alkoi nuokkua ja torkkua satulassa, ja sitten oli häntä yhtä turha puhutella kuin ratsastajapatsasta. Hämärissä he leiriytyivät kuivalle kohdalle.
Jerry, josta tavallisesti pursusi elämää ja huumoria, oli nyt äänetön ja jörö; ja hilpeän John Scovilin kasvot olivat kuin ukkospilvi hänen liikkuessansa sinne tänne. Mutta Kääpiö ja Punainen eivät olleet ääneti hetkeäkään. He laulelivat cowboylaulujen pätkiä — omituisia lauluja ja omituisia säveliä; he luikkailivat rattoisasti toisillensa ja puhelivatpa muuleillekin sujuvasti ja suopeasti.
Jerry ei hiiskunut mitään kenellekään. Hän ei edes tavalliseen tapaansa häirinnyt Nancy Scovilia, vaan äreänä availi tavarakääröjä ja jakoi niiden sisältöä. Juuri tämän puuhan aikana sattui onnettomuus. Tavaramytystä hän otti esille Nancyn matkarepun ja viskasi sen tytölle. Se putosi tarkoitettuun paikkaan, litteälle kivelle, ja kuului särkyvän lasin terävä räsähdys. Viimeinen Florida-vesi oli mennyt, ja tyttö otti pirstoutuneet sirpaleet repusta. Pullo oli särkynyt kokonaan, ja sen sisältö oli hukkaantunut viimeistä pisaraa myöten.
Jerry seisoi ikäänkuin olisi saanut iskun suoraan vasten kasvojansa. Hän ei välittänyt Kääpiön ja Mackin kiukkuisista ilmeistä, vaan tuijotti kuin lumottuna Nancy Scovilia silmiin. Tyttö kääntyi häneen päin ja nakkasi pullon kaulan hänen jalkojensa juureen.
»Muisto kömpelölle miehelle», virkkoi hän rauhallisesti. «Teidän pitäisi mennä työhön posliinikauppaan, herra Aiken.»
»Nancy», sanoi hän äkkiä, »vakuutan teille, että — että —»
»Jerry!» keskeytti Scovil.
Aiken hätkähti, nosti päänsä pystyyn ja siirtyi edemmäksi heränneen unissakävijän tavoin. Pitkään aikaan hän ei hiiskunut mitään, vaan näytti äänettömänä hautovan mietteitänsä. Kerran hänen katseensa osui tytön tummiin, ilmeettömiin silmiin, ja vavahtaen hän kääntyi toisaalle.
Karkoittaaksensa Nancyn mielestänsä hän antautui keskusteluun PunaisenMackin kanssa.
»Aika autiota aavikkoa, Punainen», huomautti hän.
Viimemainittu urahti jotakin.
»Näyttää siltä kuin olisimme keskellä tyhjyyttä», jatkoi Jerry.
»Sellaiselta tämä harjanne useimmiten näyttää helläjalasta», vastasi Mack. »Itse asiassa Numero Kymmenen ei ole kaukana noiden kumpujen takana.»
Hän heilautti kättänsä, osoittaen suuntaa, ja Jerry poistui mietteissään. Hän hoivaili hevostaan ja sidottuansa ratsun etujalat silmukalla yhteen läimäytti sitä kovasti lautasille. Eläin poistui hitaasti rotkoa pitkin leiristä. Vaikka se olisikin edennyt suoraan harhailematta sinne tänne, ei se sillä tavoin kytkettynä olisi ennen aamua ehtinyt kilometrinkään päähän leiristä. Nyt se kaarteli kumpujen välitse ja katosi pian näkyvistä.
Tällä välin panivat Punainen Mack ja Kääpiö parastansa valmistaessaan illallista. Heidän mestarinäytteellensä osoitti Nancy Scovil antavansa niin suuren arvon, että he kumpikin silmäilivät häntä kasvot säteilevinä. Mutta Scovil ja Aiken söivät äänettöminä, ja kohta aterian jälkeen lepäsivät seurueen kaikki jäsenet huopiinsa kiedottuina. Koko retken kestäessä oli nyt ensimmäinen kerta, jolloin Nancy Scovilin ei ollut tarvinnut liikuttaa sormeansakaan työn aikana.
Jerry virui valveilla, kuunnellen toisten hengitystä ja odottaen täydellisen pimeän tuloa. Ja loikoessansa hän alkoi ajatella ja muistella. Aluksi hän oli suunnitellut pujahtaa muitta mutkitta tiehensä, kuten hän oli Scovilille uhannut, mutta häiritsemättömässä hiljaisuudessa maatessaan hän muisti Nancyn tummat, ilmeettömät silmät. Niin, ne väikkyivät hänen mielessään monena, hyvin monena päivänä jälkeenpäin.
Jos hän saisi niihin viriämään elämän kipunankaan, yhden ainoankaan innostuksen välähdyksen, saattaisi hän unohtaa ne — ne sekä niiden omistajan. Muutoin Nancy jäisi arvoitukseksi, kutsuen häntä takaisin luoksensa kuten huutava ääni. Oikeastaan hänen sinä iltapäivänä tytölle puhumansa sanat eivät olleetkaan pelkästään kaunista valetta. Mikä esimerkiksi voisi saada Nancyn hymyilemään?
Ja sitten välähti hänen mieleensä suuri ajatus. Se oli niin narrimainen, että hän punehtui, mutta hän tunsi sen toteuttavansa.
Se yö ei koitunut pimeäksi, sillä kun auringonlaskun punertavan ja keltaisen kirjava ruskotus muuttui syväksi purppuraksi, kohosi kuu ja kieritti kapean, kultaisen reunansa matalampien kukkuloiden laelle. Se nousi nousemistaan, Jerry Aikenin silmissä yhäti pyörien, kuten se oli näyttänyt tekevän ilmestyessänsä iltaruskosta. Nyt sen punaisenvivahteinen kullanväri vaihtui keltaiseksi ja vihdoin metallisen valkeaksi, kiilloitettua terästä muistuttavaksi. Se muutti aaltoilevan aavikon hämmästyttävässä määrin jäätyneiden laineiden peittämän valtameren kaltaiseksi. Sillä kuutamo kimalteli jokaisen harjanteen laella ja loi synkkiä varjoja notkelmiin. Kyynärpäänsä varassa lepäävä Jerry Aiken ei olisi kummastunut, jos aavikko olisi alkanut nestemäisesti liikkua.
Oli turhaa varrota pimeätä, jota ei tulisi. Hengityksestä hän saattoi päättää kaikkien muiden nukkuvan.
Pian hän varovaisesti soluttautui vuodehuovistansa ja otti maasta satulansa. Sitten hän seisahtui vielä kerran silmäilemään nukkuvia, mutta ei yksikään pää kohonnut tarkkailemaan häntä. Niinpä hän poistui yöhön, kävellen varovasti, jotta hänen jalkansa eivät irroittaisi mukulakiviä paikoiltansa ja lähettäisi niitä kolisten vierimään pitkin rinnettä.
Hänen ratsunsa oli vieläkin likempänä leiriä kuin hän oli toivonut, mutta kuitenkin niin kaukana, ettei se hirnuisi muille hevosille lähtiessänsä ratsastamaan. Hän satuloi sen nopeasti, keikahti selkään ja lasketti sitten hidasta ravia kumpujen poikki. Muutamissa minuuteissa hän oli ennättänyt varmasti äänenkantamattomiin leiristä; hän kosketti kannuksillansa ratsun kylkiä ja alkoi kiitää vinhaa laukkaa Numero Kymmentä kohti.
XIX luku
Numero Kymmenen
Kukaan ei tietänyt Numero Kymmenen olemassaolon syytä eikä tarkoitusta. Kaupunkina se oli poikkeuksellinen; sen kaltaista ei ollut edes vuoristoaavikollakaan, jossa niin monet poikkeukselliset ilmiöt viihtyvät. Puutavaraa, karjaa, rautatietä, kaivoksia, terveyslähteitä — mitään sellaista ei täällä ollut ytimenä, jonka ympärille kaupungin elämä olisi ryhmittynyt. Joka puolella viettivät korkeat, alastomat kukkulat vähäiselle tasangolle — pelkkään hiekkasyvennykseen — ja tämän syvennyksen keskellä oli Numero Kymmenen.
Jollei se kukoistanut, ei se myöskään tyyten kuihtunut. Se oli oikeastaan yksi niistä pisteistä, joissa tuhannet hajanaiset aavikkopolut yhtyvät ilman mitään käsitettävää syytä. Ja jos kohta karja, tukkipuut, kaivokset, terveyslähteet ja rautatiet eivät näkyvästi tukeneetkaan sen olemassaoloa, niin kuitenkin ne kaikki osaltansa avustivat sitä. Niitä kaikkia oli sen ympyrän laidoilla, jonka keskipisteenä Numero Kymmenen oli, ja senjohdosta kävi siellä yhtenään matkamiehiä, jotka viipyivät siellä vain kyllin kauan syödäkseen, juodakseen, nukkuakseen, kiroillakseen ja lähteäkseen taivaltamaan eteenpäin.
Aikoinaan, kuumeisen kuohunnan päivinä, oli sen kehnoissa hökkeleissä kuhissut viisisataa henkeä. Joskus väestö supistui vaivaiseen tusinaan — kauppiaaseen, seppään, hotellinomistajaan, peluriin ja niin edelleen. Naisia ei Numero Kymmenessä ollut, sillä naisia menee vain sinne, mihin asutus voi juurtua, ja Numero Kymmenen juuret saattoivat upota ainoastaan vajaan metrin syvyyteen hedelmättömään, vedettömään hiekkaan, ennenkuin kohtasivat vankan kallion. Tosinhan Numero Kymmeneen toisinaan ajautui kuluneita naisia, joilla oli kovettuneet kädet ja vielä kovettuneempi sielu, mutta pian ne taaskin ajautuivat pois.
Mutta Numero Kymmenen pysyi itsepintaisesti pystyssä. Se ei alistunut kuolemaan.
Se oli saanut nimensä vuoristoaavikolle ominaiseen tapaan. Aution yksinäisistä paikoista on sananlasku, että ne ovat vain kymmenen askeleen päässä helvetistä, ja joku tämän pienen kylän lävitse samonnut vaeltaja oli nimittänyt sitä kymmenen askeleen sijaksi; helvetti oli muka ensimmäisen käänteen takana, jolleivät kaikki merkit pettäneet. Niin osuvan huomautuksen ei voitu sallia vaipua unholaan. Se säilytettiin suusanallisena muistitietona, ja sitten se tehtiin kuolemattomaksi maalaamalla hotellin nimikilpeen:
Ainakin yhdestä piirteestänsä Numero Kymmenen sai oikeutetusti ylpeillä, nimittäin lainvalvojastaan. Eihän se piirre tosin ollut ihan ainutlaatuinen. Moni kaupunki saattoi kerskailla nähneensä liittohallituksen lainvalvojan työskentelemässä, mutta vain harvat voivat väittää Yhdysvaltain lainvalvojaa omaksi yksityisomaisuudeksensa. Mutta niin oli Numero Kymmeneksi nimitetyn hökkelirykelmän laita. Numero Kymmenessä pysähtyvillä ripeästi taivaltavilla matkamiehillä oli sangen usein aihetta samota kaupungin joka puolella leviävän laajan aavikon poikki; ja hyvin usein Numero Kymmenessä välähtivät teräaseet ja pamahtivat revolverit, kun matkamiehet sattuivat vastakkain ja iskivät yhteen.
Tässä levottomuuden keskuksessa keskittyi vaara erikoisesti yhteen kohtaan. Lainvalvoja lausuikin usein: »Jos tämä kaupunki on askeleen päässä helvetistä, niin helvetin täytyy olla Groganin talossa.»
Groganin talo oli kapakka ja pelisali. Eikä Grogan vähääkään välittänyt lainvalvojan sanoista. Hän oli nähnyt lainvalvojia liian useita. Heidän keskimääräinen elämänsä Numero Kymmenessä oli kahdeksan kuukautta. Eikä Grogan senvuoksi kiinnittänyt huomiota sellaisten lyhytaikaisten olentojen huomautuksiin.
Tämä lainvalvoja — Bud Levine oli hänen nimensä — oli ollut Numero Kymmenessä jo kokonaista kuusi kuukautta, mikä merkitsi, ettei hänen elinaikansa enää ollut pitkä; ja jonkun verran vapauksia on aina suotava kuoleman kynnyksellä oleville ihmisille. Lainvalvoja Bud Levine oli yhtä hyvin kuin kuka muu hyvänsä selvillä siitä, että hänen aikansa alkoi kohtapuoleen olla ylitetty, mutta hän oli niitä puolittain päättäväisiä, puolittain nauravia miehiä, jotka ottavat kaikki tapaukset sellaisina ja tekevät työtä eivätkä huolehdi. Hän ei milloinkaan luonut epäilevää, tähyävää silmäystä Numero Kymmeneen saapuneisiin uusiin tulokkaisiin. Hän odotti häiriöitä ja vastuksia niitä etsimättä, eikä hänen koskaan tarvinnut odottaa kovin pitkiä aikoja.
Joskus oli jostakin karjakartanosta paennut revolverisankari saapunut Numero Kymmeneen kukonaskeleen verran takaa-ajajainsa edellä ja ryhtyi taisteluun kaupungin ainoalla hiekkaisella kadulla. Toisinaan tuli kaivoskaupungista korttihuijari kimpsuinensa aavikon halki ja hypisteli pahvilappusiansa Groganilla, kunnes terävä silmä havaitsi petoksen ja savuava revolveri puhui paljastuksesta lyhyellä, terävällä äänellä. Milloin taas Numero Kymmeneen saapui yksinäisiä ratsastajia, hiljaisia, säyseitä miehiä, jotka konjakki tai ikävystyminen sai vimmastumaan.
Mutta aina vähäväliä liikkui virnistelevä kuolema Numero Kymmenen kadulla ja kolkutti lainvalvojan ovelle, ja hän nousi aina vastaamaan kutsuun ja palasi hengissä, tietäen joka kerta vähentäneensä elinmahdollisuuksiansa — astuneensa askeleen likemmäksi omaa tuhoansa.
Tähän kaupunkiin ratsasti Jerry Aiken etsimään — Florida-vettä!
Hän meni tietenkin siihen ainoaan paikkaan, josta sitä mahdollisesti saattoi olla saatavissa, sekatavarakauppaan. Se oli avara vaja, maalaamaton; sen katto oli julkisivulla alhaalla ja kohosi sitten loivasti taaksepäin, joten koko tekele näytti jonkun vaativamman rakennuksen alulta. Se ei ollut monen vuoden ikäinen, mutta hiekkamyrskyt ja talviset, pieksävät raesateet olivat jo hataroittaneet sitä, ja vuoristoaavikon paahtava aurinko oli kierostanut ja pullistunut lautoja, niin että näytti siltä kuin olisi sisällä ollut jotakin nestemäistä ainetta, joka äärimmilleen kysyi seinien kestävyyttä. Seinien jokainen patsas ja nurkkaus oli kallellaan. Jonakin päivänä se myymälä romahtaisi kuin korttirakennus.
Juuri sekatavarakaupan kilpeä Jerry hakikin katseillansa laskettaessansa kumpujen viimeiseltä rinteeltä kaupungin ainoalle kadulle. Tasaiselle maalle ehdittyänsä hän hillitsi hevosensa vauhdin kävelyksi.
Kaikkialla oli hyvin hiljaista ja hyvin pimeätä. Kuu oli peittynyt paksun pilvimöhkäleen taakse, joten hän ei saanut senkään suomaa valaistusta, ja Jerry tähysti tarkasti jokaista hökkeliä, jotta ei ratsastaisi päämääränsä ohitse. Mutta ei edes tulitikun tuikahdusta näkynyt ainoastakaan hänen sivuuttamastansa talosta.
Vähäiset hökkelit näyttivät kyyristyvän kauemmaksi pimeässä ikäänkuin tietoisina omasta kehnoudestaan. Jerry ei havainnut ainoatakaan elon merkkiä paitsi oman hikisen ratsunsa hajua ja pingoittuneiden satulahihnojen alituista, rytmillistä kitinää. Muuten hän erotti aavikon väkevän emäksisen lemun yhtä selvänä kuin jos hän olisi ollut tuhannen kilometrin päässä läheisimmästä ihmisasunnosta. Mitään ei ollut häntä tervehtimässä; ei käristyvän silavan sanoinkuvaamattoman hivelevää tuoksua; ei lapsen parkumista, joka lohdullisesti muistuttaisi naisten hellyydestä ja hoivasta; ei miehen naurunhohotusta; ei pakisevien naisten kimakoita, nopeita ääniä; ei edes koiran vinkumista eikä ulvontaa.
Kaikkialla oli ihan hiljaista, äänetöntä ja odottavaa, kunnes hän oli ennättänyt kadun puoliväliin; silloin hän näki valotäplän, joka paistoi sekatavarakaupan avoimesta ovesta. Kenenkään oli mahdoton erehtyä luulemaan paikkaa miksikään muuksi luotuansa sisälle yhden ainoankin silmäyksen. Helpotuksesta huoahtaen hän keikahti satulasta, heitti suitset ratsun kaulalle ja astui sisään.
Sisustus oli tavanmukainen. Yhdellä seinustalla oli mausteita kasattuina lattialle ja ladottuina hyllyille, jauhosäkkejä ja välkkyvä röykkiö säilykepurkkeja. Niiden vastassa olivat nahkatavarat, satulat, suitset, erilaiset valjaat, raipat ja niin edelleen, ja välissä olevalle pöydälle oli läjätty paitoja, liivihousuja ja hattuja. Jossakin paikassa tuolla takaliston hämärissä sopissa oli ampuma-aseita, ja muissa onkaloissa ja piilopaikoissa saattoi olla uskomattoman monipuolinen tavarakokoelma.
Sekatavarakauppias kokoaa varastonsa tuhansista lähteistä. Kauppamatkustajat, kulkukauppiaat ja muut heidän tapaisensa hankkivat osan varastoa; muut osat ovat pantattuja kapineita, ja tässä myymälässä oli hyvin paljon sellaisten ihmisten tavaroita, jotka olivat poistuneet Numero Kymmenestä äkkiä, liian hätäisesti ehtiäksensä keräämään kampsujansa ennen lähtöään. Ne sai Kalju Matt-vanhus tavallisesti ostetuiksi hotellista tai lainvalvojalta pilkkahinnasta.
Jerryn astuessa sisään kallisti Kalju tuoliansa eteenpäin, niin että kolahti. Hänen kaljuutensa alkoi otsasta ja jatkui sileänä ja kiiltävän punaisena hänen niskaluuhunsa saakka; sen katkaisi vain tupsu jäykkiä, valkeita hiuksia, jotka törröttivät ihan hänen kaljun päälakensa keskellä, muistuttaen intiaanien nylkemistöyhtöä. Tämän sileän pään kupeilla pistivät hyvästi silmään korvat, pyöreät kuin karhun korvat ja nipukattomat. Ja korvien välissä olivat ympyriäiset, punertavat kasvot, pienet, terävät silmät ja keskellä kasvoja kyyhöttävä muodoton nenä. Pitkäaikainen istuminen ja tukeva syöminen olivat muuttaneet Kaljun aikoinansa hoikan vartalon toisennäköiseksi. Olkapäistä lähtien hänen ruumiinsa aaltomaisesti jatkui pyylevään vatsaan saakka, ja seisoessansa hän pitkien, laihojen jalkojensa tähden näytti lyhyeltä, lihavalta, puujaloilla kävelevältä vanhukselta. Hän poltti mustaa piippua, jonka varsi oli jyrsitty pois melkein pesää myöten.
»Iltaa», tervehti Jerry tätä kuvatusta.
»Iltaa», vastasi toinen käreällä äänellänsä.
Kalju ei yrittänytkään nousta pystyyn tiedustaaksensa, mitä hänen todennäköinen ostajansa haluaisi.
»Tämä teidän kaupunkinne on aika hiljainen», jatkoi Jerry.
»Paikoittain hiljainen, paikoittain meluisa», totesi Kaljun käreä kurkku.
»Ei edes yhtä ainoata koiraakaan kadulla, kun nyt tulin tänne», pitkitti Jerry ystävällisesti, nojaten kyynärpäätänsä kasassa oleviin liivihousuihin.
Hieman pinnistäen lyhyttä, paksua kaulaansa Kalju käänsi päätänsä pitääksensä tarkasti silmällä, ettei joitakuita liivihousuja salaa siepattaisi. Oudompaakin oli hänen myymälässään tapahtunut. Nyt hän pani merkille, ettei vieraalla ollut revolveria. Se oli omituista.
»Eipä niin», vastasi hän vihdoin. »Tämä ei ole erikoisen terveellinen kaupunki koirille.»
»Mitä uutta kuuluu, naapuri?»
»Ei mitään erityistä. Jenkins-vanhus kuoli viime viikolla.»
»Häh? Kuinka vanhana?»
»Hän oli kymmentä vuotta nuorempi kuin minä», sanoi ukko.
»Miten hän kuoli?»
»Hänet ammuttiin.»
»Niinkö? Saatiinko ampuja kiinni?»
»Juuri siinä.»
»Mitä?»
»Te seisotte siinä paikassa.»
Jerry katsahti lattiassa olevaan laajaan tahraan, jonka reunat olivat epätasaiset. Hän siirtyi varovasti syrjään kuten vedestä nouseva kissa.
»Bud tapasi hänet», jatkoi Kalju. »Tarvittiin kaksi laukausta. Ensimmäinen vain haavoitti häntä, ja Budin oli ammuttava toistamiseen lopettaaksensa hänet. Bud alkaa käytellä revolveriansa melkoista hitaammin kuin ennen.»
»Hm!» hymähti Jerry. »Mitä muuta uutta?»
»Ei paljon mitään. Kaksi miekkosta nykäistiin killumaan toisella viikolla.»
»Täälläkö?» kysäisi Jerry virnistäen.
»Ei», vastasi järkkymätön vanhus. »Kuistilla.»
Hän nyökkäsi.
»Näin heidän putoavan ihan tältä tuoliltani tarvitsematta edes nousta seisomaan.»
»Hm!» äänsi Jerry taaskin, »Vieläkö on kuulumisia?»
»Ei tuoreita», vastasi Kalju. »Täällä on viime aikoina elämä ollut aika hiljaista.»
Jerry veti pitkän henkäyksen ja puhalsi ilmaa keuhkoistansa, viheltäen pitkään.
»Olisin mielelläni mukana viikon tai pari, kun elämä on kiihkeimmillään», virkkoi hän. »Missä ovat kaikki tänä iltana?»
»Siellä, missä aina muulloinkin», oli vastaus. »Kaupungin toisessa päässä Groganilla.»
»Siispä minäkin lähden sinne. Mutta sitä ennen, onko teillä varastossanne hajuvettä?»
XX luku
Ottelu
Jos hän olisi heittänyt Kaljua kohti kierimään pommin, jonka sytytyslanka olisi sihissyt, ei hän olisi saanut aikaan suurempaa hämminkiä. Kaljun pienet silmät pullistuivat; valkoista savua tuprahti piipun pesästä.
»Puhutteko te minulle?» tiedusti ällistynyt Kalju.
»Kyllä. Onko teillä hajuvettä? Tarvitsisin Florida-vettä.»
Kalju nousi pystyyn ja otti piipun hampaistansa; sellaista mielenliikutuksen merkkiä ei hänestä ollut kyennyt puristamaan ainoakaan hänen näkemänsä revolverinäytelmä.
»Florida-vettä!» ähkäisi hän.
»Juuri niin.. Tai jollei teillä ole sitä, saattaisi kelvata minkälainen hyvänhajuinen aine tahansa. Olisinpa hyvilläni rasiasta ihovoidettakin.»
»Ihovoidetta!» huoahti Kalju. Hän vei käden otsalleen ikäänkuin olisi saanut ankaran iskun.
»Kerran oli tässä kaupungissa nainen», virkkoi hän. »Hän poistui jotensakin kiireellisesti, ja minä sain kasan hänen kimpsujansa. Kenties —»
Hän meni edellä myymälänsä pimeimpään nurkkaukseen ja valaisi lyhdyllään pölyistä hyllyä. Siellä oli lyhyt rivi pulloja. Hän tirkisti niitä läheltä ja luki nimityksiä ääneen:
»Hiusvettä, liikavarvaslääkettä, brilliantiinia —»
Hän keskeytti lukemisensa ja katsahti Jerryyn kasvoillansa äkkiä heränneen ymmärtämyksen ilme.
»Jos etsitte juotavaa ainetta, jonkunlaista tiivistettyä konjakkia», virkkoi hän, »voin vakuuttaa teille, etteivät nämä kelpaa. Olen maistanut niitä kaikkia.»
»En etsi», vastasi Jerry. »En halua juotavaa. Jatkakaahan!»
»Hennaa», jatkoi kauppias, »Florida-vettä —»
»Kas siinä!» huudahti Jerry iloisesti. »Ojentakaa tänne, naapuri!»
»Kuinka paljon sitä?»
»Onko teillä enemmän kuin yksi pullo?»
»On kaksi.»
»Yksi riittää minulle.»
Kalju oikaisihe ja pyyhki hämähäkinverkot pois pullosta.
»Kuinka paljon?» kysyi Jerry.
»En tiedä. Näyttää aika vanhalta aineelta, eikö näytäkin?»
Hän tähysteli pulloa läheltä, siristäen silmiänsä.
»Siinä ei ole päivämäärää eikä hallituksen leimaa», haasteli hän, »mutta sen pitäisi olla kymmenen vuoden ikäistä. Minulla se on ollut viisi vuotta. Dollari vuodelta. Onko viisi dollaria liikaa, vieras?»
»Koko runsaasti, mutta ei liiaksi. Antakaa se tänne!»
Hän painoi setelin kauppamiehen käteen ja kiiruhti öiseen ulko-ilmaan.Nyt hän oli oikein iloissansa. Heilautettuansa kättään jäähyväisiksiKaljulle, joka tyrmistyneen näköisenä seisoi ovella katselemassa hänenpoistumistaan, hän lähti ratsastamaan käymäjalkaa katua pitkin.
»Hän näyttää mieheltä», jupisi Kalju, »puhuu miehen tavoin, ratsastaa miehen lailla; mutta hänellä ei ole revolveria, ja hän käyttää — hajuvettä!»
Kauppamies ravisti päätänsä.
»Onpa kaikki muuttunut aika paljon Numero Kymmenessä», huokasi hän. »Varsin pian tänne hilataan naisia ja lapsia, ja sitten on rauha tyyten mennyttä.»
Mutta sillä välin Jerry eteni hyräillen tietänsä. Hän kuvitteli mielessään, miltä tyttö näyttäisi saadessansa Florida-veden. Jos Nancy oli naisellinen — jos hän oli edes inhimillinen — täytyisi hänen kasvoistansa kuvastua jonkunlaista mielenliikutusta, kun se tapahtuisi. Ja hänestä tuntuu että hän ehkä sittenkin saisi jonkunlaisen palkkion vaivoistansa. Mutta sitä ennen hänen oli ratsastettava pitkä matka kumpujen poikki, ja hän halusi vahvistaa itseänsä sitä retkeä varten.
Groganin kapakasta kuului melu jo kauaksi, ja se niin sanoaksemme opasti häntä. Se oli syvää, sekavaa hyminää, josta silloin tällöin erottui terävä kirous, yksinäinen, äänekäs naurunremahdus ja kerran särkyneen lasin räsähdys ja kilinä.
Ja saapuessansa lähemmäksi Groganin ovesta kadulle leviävää keltaista valoläikkää hän näki ryhmän hevosia, joita oli sijoitettu sen kahden puolen, jopa keskelle katuakin. Viimemainittujen sekaan hän jätti oman ratsunsa ja astui huolettomasti sisälle hajuvesipullon nytkähdellessä hänen oikeassa takataskussaan ja keveän omantunnon ilahduttaessa hänen sydäntään.
Groganin kapakan muodosti yksi ainoa matala, pitkä, neliskulmainen huone, jonka toisessa päässä oli seinästä seinään ulottuva tarjoilupöytä ja keskellä pyöreä uuni, kun taas pöytiä ja tuoleja oli hajallaan lattian muissa osissa. Rulettipyörä vilahteli ja hyrisi yhdessä nurkassa, ja onnenkoetinta varten oli varattu toinen pöytä. Muut pöydät oli luovutettu pääasiallisesti noppapeliä ja pokeria varten.
Jerryn saapuessa oli pöytien ääressä perin vähän väkeä, sillä eräs punatukkainen mies oli voittanut runsaasti rulettipöydässä ja oli sen johdosta kovin hyväntahtoinen koko maailmaa kohtaan. Hän oli jo nauttinut konjakkia enemmän kuin kohtuullisen osansa ja seisoi nyt tarjoilupöydän keskikohdalla ja läimäytti sille molemmat kätensä, joista toinen puristi setelitukkoa.
»Anna sen valua, Grogan!» mylvi hän tarjoilupöydän takana seisovalle rotevalle miehelle, joka parhaillaan kieritteli pöydälle laseja uskomattoman taitavasti, niin että jokainen niistä singahti hyrränä paikalleen vastaisen käyttäjänsä eteen. »Anna sen valua! Täytä lasit niin useasti kuin pojat vain jaksavat rentoutua pöydän laidalle! Hei, te!»
Hän oli huomannut Jerryn, joka huoneeseen tultuansa oli seisahtunut tarkastamaan ympäristöänsä.
»Astukaa peremmälle, vieras, ja ottakaa ryyppy!»
Jerry totteli, myhäillen mielihyvästä; hänen eteensä kieri lasi, ja sen viereen tuoksahti musta pullo, jonka sisällys helmeili. Hän seisoi kestityksen maksajan vieressä.
»Lasit käteen, pojat», huusi punatukkainen, »ja sitten pohjaa myöten!»
Parikymmentä lasia välähti ja kallistui; parikymmentä lasia kimalsi tyhjinä ja kalahti sitten tarjoilupöytään.
»Täytä ne uudelleen!» kiljui punatukka. »Tänä iltana, veikot, kostutan minä Numero Kymmentä, niin että se on märkä varpaista kulmakarvoihin saakka. Mitä arvelette, naapuri?»
Hän tyhjensi whiskypullon lasiinsa ja heilutti sitä päänsä yläpuolella.
»Lisää ainetta, Grogan! Minä ja ystäväni olemme tuskin saaneet tippaakaan. Vai olemmeko, naapuri?»
Ja tyhjällä pullolla hän leikillään taputti Jerryä takapuoliin, sellaiseen kohtaan, johon raskaan pullon olisi luullut kaikkein vähimmin koskevan.
Mutta lyönnin sattuessa kuului selvästi särkyvän lasin räiskettä.
»Hyvä Luoja!» pahoitteli punatukka harmistuneena. »Rikoinko pullon, ystäväni? Mutta älkää siitä välittäkö! Hankin teille uuden — ja neljänneksen lisäksi. Grogan, neljännes tälle miehelle!»
Kiroillen hiljaa itseksensä Jerry viskasi sirpaleet takataskustaan ja pudisti niin hyvin kuin sai pois pitkin jalkaansa valuvan nesteen.
»Kova onni», valitti punapää. »Toivottavasti se ei ollut mitään erikoista vanhaa merkkiä —»
Hän keskeytti lauseensa ja jäi töllistämään suu auki, vetäisi henkeänsä ja aivasti kamalasti. Ja sitten hän peräytyi pitkän askeleen kauemmaksi Jerrystä. Jos viimemainittu olisi muuttunut kalkkarokäärmeeksi, ei hän olisi voinut tehdä punapäähän niin voimakasta vaikutusta.
»Hyvät herrat», huoahti punainen, mutta ei kyennyt jatkamaan.
»Mikä hätänä, Punapää?» tiedusti Grogan.
»Tuo!» sähisi punatukkainen.
»Mikä teitä vaivaa?» kysyi Jerry äkäisesti.
Ja hän ajatteli viittä dollaria, jotka hän saisi maksaa toisesta hajuvesipullosta.
»Haistakaa häntä!» kähisi Punapää.
Kaikki vetivät henkeänsä; ilma oli sakeana Florida-veden tuoksusta.
»Hänpä», huusi Punapää, joka sai äänensä takaisin, »ei olekaan mies.Hän on nainen. Hajuvettä!»
Toisten jok’ikinen henkäys oli hänen sanojensa todistuksena. Hajuvettä!Miehellä! Numero Kymmenessä!
Se oli pysyvä tahra kaupungin kunniaan; se oli ennenkuulumatonta.
»Mikä te oikein olette?» ärisi Punapää. »Mies vai nainen?»
Ja avarassa huoneessa kajahti naurunremahdus.
»Heittäkää hänet ulos!» kiljaisi joku. »Hirteen hänet!» karjui toinen.»Hajuvettä, ha, ha, ha!»
He kuhisivat yhä sankkenevana ryhmänä Jerryn ympärillä. Punapää kumartui tarjoilupöydän ylitse ja otti reunojansa myöten täyden whiskylasin.
»Tässä on teille virkistykseksi, madam», hoilotti hän ja viskasi sisällön vasten Jerryn kasvoja.
Mitä sitten seurasi, se on tarkasti syöpynyt Numero Kymmenen kelpo kansalaisten muistiin. Jerry ei ollut kookas mies, mutta hänen käsivartensa olivat pitkät ja hartiansa tukevat, ja hänen painonsa oli jämeästi sijoitettu oikeisiin paikkoihin. Onneksi hän oli räpäyttänyt silmiänsä nesteen lentäessä ilmassa eikä niin ollen saanut pistävää whiskyä silmiinsä; mutta sen pahemmin se ei olisi voinut häntä vimmastuttaa, vaikka se olisi ollut juoksevaa tulta. Hän astahti nopeasti Punapäätä kohti, joka nauraa kohotti takakenossa, ja iski nyrkkinsä suoraan hänen vatsaansa. Sen vaikutuksesta lyöty taipui kaksin kerroin kuin jäykän joustimen painama linkkuveitsi. Hänen keskiruumiinsa tärähti hänen takanansa olevaan tarjoilupöytään, ja hänen päänsä ja kantapäänsä kolahtivat lattiaan melkein yhtä aikaa. Sitten hän kellahti kyljelleen ja alkoi potkia ja huitoa turhaan koettaessansa hengittää. Mutta Jerry oli vasta alussa.
Hänen likellensä, ihan likellensä tunkeutuivat kahdet kasvot, tähystäen häntä. Hän täräytti niihin kaksi sivallusta alhaalta päin, tehostaen lyöntejänsä nousemalla varpaillensa, ojentamalla jalkansa suoriksi ja rajusti nykäisemällä olkapäitänsä — ja kasvot katosivat. Siten Jerry sai tilaa ja alkoi otella.
Eipä silti, että sen miesjoukon käsittely olisi ollut helppoa. Ensimmäiset kolme iskua olivat tehokkaasti selvittäneet heidän päistänsä whiskyn höyryt, ja he karkasivat Jerryn kimppuun yhdessä rytäkässä. Heillä oli ruhoa, heillä oli jänteitä, heillä oli taistelu-intoa, ja heitä vastassa olivat vain aivot, jotka osasivat ohjata nyrkkejä. Mutta tämä yksinäinen mies oli joutunut hurjan vimman valtaan.
Kasvoparin kadottua hän hypähti taaksepäin tarjoilupöytää vasten saadaksensa vielä enemmän tilaa, taivutti päätänsä taaksepäin ja päästi kiljaisun. Siitä ei soinnahtanut kiukkua eikä vihaa, vaan yksinomaan väkevää riemua. Hänen kimppuunsa syöksyi viisi tai kuusi miestä, tyrkkien toisiansa kyynärpäillänsä, sulloutuen yhteen ja estäen toistensa liikkeitä innokkaasti pyrkiessänsä käsiksi hajuvedeltä tuoksuvaan muukalaiseen. Jerry kumartui eteenpäin ja ponnahti jalkapalloilijan tavoin heidän polviansa vasten. Hän tarttui kahteen polvipariin jäntevillä käsillään, ja kaksi raskasta ruhoa keikahti hänen selkänsä ylitse, tärähtäen tarjoilupöytään niin ankarasti, että Grogan parkaisi.
Sitten Jerry oikaisihe keskellä vastustajainsa sekavaa rykelmää. Hän sivalsi oikealla kädellänsä muuatta kasvoihin ja upotti vasemman kätensä kyynärpäätä myöten erään lihavan miehen vatsaan. Iskun saaneet hoippuivat tungokseen, työntäen toisia taaksepäin, ja kun ahdistajat jälleen kävivät Jerryn kimppuun, oli Jerry saanut kylliksi tilaa jaellaksensa täräyksiä oikein olan takaa. Hänen iskunsa osuivat aina tarkkaan, nopeasti kuin kiukustuneen käärmeen pistokset ja voimakkaasti kuin moukarin täräykset. Aina kasvoihin, ja hänen lyöntiensä mäjäykset kuuluivat säännöllisen tahdikkaasti kuin täyttä vauhtia kulkevan siipilaivan siipien loiske. Ja koko ajan hän otteli taitavasti, ei koskaan tuhlannut iskuja vähemmän arkoihin osiin, vaan tähdäten suuhun tai silmään, nenään tai leukaan.
Eräs vankkatekoinen, punapäinen mies hypähti hänen kimppuunsa nujertaaksensa hänet. Jerry antoi hänelle ylhäältä käsin survaisun, joka muutti hänen suunsa punaiseksi tahraksi ja paiskasi hänet maahan.
»Hei!» kiljaisi Jerry, astui punatukkaisen kasvoille ja huitaisi aimo täräyksen seuraavan miehen leukaan.
Jos hänen jokaisella murskaavalla, repivällä kolhaisulla vuodattamansa veri olisi ollut nälkiintyneen miehen juomaa viiniä, ei se olisi voinut tehota Jerryyn sen väkevämmin. Hän näytti olevan puolittain juopunut taistelun tuottamasta riemusta.
Häntä kohti syöksyi tanakka mies pää alhaalla kuin puskevalla härällä, sysäten Jerryn tarjoilupöytää vasten, mutta hän vaipui tajuttomana lattialle saatuansa kuin nuijasta äkillisen kolauksen korvansa taakse.
Sitten oli hyökkääjäin seuraava aalto hänen kimpussansa. Jotkut ensinnä kaatuneista olivat jälleen pystyssä kasvoissansa punaisia merkkejä. Näkyi haljenneita huulia, turvonneita silmiä, revenneitä poskia, kolhituita leukoja, kun he taivuttivat päänsä kumaraan ja hyökkäsivät. He tulivat sekavana, järjestymättömänä laumana jokaisen miehen tapellessa äänettömän verenhimon kannustamana.
Jos he olisivat otellessansa pysyneet järjestyksessä ja edenneet vankkana puoliympyränä, ei Jerry kaikesta paini- ja nyrkkeilytaidostansa huolimatta olisi kyennyt vastustamaan heitä edes puolta minuuttia; mutta heihin ei mahtunut järki. Yksi ainoa mies uhitteli heitä, ja se ajatus teki heidät mielettömiksi; he koettivat rusentaa hänet typerällä joukkohyökkäyksellä, mutta Jerry ei mielinyt alistua rusennettavaksi. Hän sujahteli paikasta toiseen. Häneen oli yhtä mahdoton tarttua kiinni kuin öljyttyyn esineeseen. Hän suorastaan liukui heidän raastavista sormistansa ja pani heidät hoippumaan, antaen heille läjähteleviä sivalluksia kuin nuijalla.
Silloin tällöin hän ponnahteli ikäänkuin hänen lihaksensa olisivat olleet kellon joustimia. Ahdistajat kumartuivat hänen tapaansa kyykkyyn, pujahtivat hänen käsivarsiensa alitse ja paiskasivat hänet seinää vasten, mutta hän kimmahti takaisin kuin kumipallo, liukuen ja hyppien milloin missäkin. Hän muistutti koiralauman kanssa tappelevaa sutta, ei koskaan antautunut ratkaisevaan kamppailuun, vaan iski ja iskettyänsä sujahti eteenpäin.
Sitten Punapää, joka oli saanut henkensä takaisin, nousi pystyyn ja seisahtui ympyrän äärelle katselemaan taistelua. Hän oli arvostellut väärin tätä miestä, tätä nauravaa, hoilottavaa, pilkkaavaa ja kiljuvaa pahaa henkeä, joka käytti hajuvettä naisten tavoin ja tappeli yhtä väkevästi ja kiukkuisesti kuin hyppivä mustangi ja älykkäästi kuin seitsemän paholaista — hän oli surkeasti erehtynyt arvostellessansa muukalaista. Mutta Punapään vatsa oli hellä; hänet oli kellistetty lattiaan, ja nyt oli muukalaisen se maksettava. Niinpä hän odotti, kunnes tungokseen syntyi aukko — aukko, josta pääsi tanssivan, tappelevan olennon kimppuun, ja sitten hän päästi härkämäisen mylväisyn ja syöksyi vihamiestänsä kohti.