Oikean käden vasarannavakka sivallus tärähti Punapään leukaan, mutta häntä kiidättivät eteenpäin lähes sadan kilon painoiset karaistuneet lihakset ja luut; hän vain pudisti päätänsä saatuaan iskun ja kävi äristen Jerryyn käsiksi. Hänen käsivartensa kiertyivät hoikan vastustajan ympärille ja puristivat häntä rintaa vasten; syöksyn voimasta he molemmat kaatuivat pitkäkseen ja kieriskelivät lattialla sinne tänne poljeksivien jalkojen seassa.
Miten kaikki kävi, sitä ei Punapää sittemmin osannut kertoa. Sen hän vain tiesi, että muukalaisen molemmat käsivarret olivat hänen karhunsyleilyssään ja että hänen korvissansa kaikui toisten kiljunta: »Hän on pitkänään! Hän on Punapään otteessa! Surmaa hänet, Punapää! Jätä minullekin vuoro peitota häntä! Katkaise hänen selkänsä!»
Tällaista kiljuttiin Punapäälle kuorossa, ja hän tiukkasi puristustaan. Ja sitten — se oli hyvin ihmeellistä. Toinen avuton käsi liukui käärmeen tavoin hänen otteestansa. Vankka kämmen painui hänen leukaansa vasten ja työnsi rajusti hänen päätänsä taaksepäin; heti vapautui toinenkin käsi. Silloin Punapää pyörähti noustaksensa pystyyn ja kouraistaksensa uuden otteen. Mutta hän nousikin korkeammalle. Häntä jollakin tavoin kannatettiin olkapäästä ja lonkasta. Hänet keikautettiin ilmaan ja pyöräytettiin ympäri; hänen huitovat kätensä sattuivat erään miehen kasvoihin, hänen kiitävät kantapäänsä kolhaisivat toisen maahan, ja sitten Punapää tärähti huumaavan ankarasti lattiaan ja menetti muistinsa.
Hänen ruumiinsa ympärillä riehui ottelu samalla tavoin kuin kreikkalaisten taistelu Patrokloksen ruumiin ympärillä. Jerryn pureva kieli suomi hänen ahdistajiansa kamppailuun; hänen vinhasti liikkuvat nyrkkinsä paiskasivat heidät jälleen takaisin. Hänen kimeä kiljuntansa kajahti heidän korviinsa joltakin suunnalta, mutta seuraavalla hetkellä kaasi päinvastaiselta suunnalta tuleva moukarimainen kolaus kuulijan lattiaan. Hän hyöri heidän ympärillänsä kuin herhiläinen, ja hän oli melkein yhtä vähän kouraantuntuva iskettäväkin. He löivät häntä — niin, tuhansia kertoja — mutta heidän sivalluksensa eivät kolahtaneet kovasti tuohon liitelevään maalitauluun, ja heidän hurjasti huitovat nyrkkinsä luiskahtelivat heiluvista olkapäistä, pyörivästä päästä ja nopeasti torjuvista kyynärvarsista.
Sitten sekaantui Grogan otteluun. Hänkin oli Punapään tavoin katsellut ja ihaillut syrjästä; mutta Grogan ihaili järkevämmin, sillä hän ymmärsi nyrkkeilytaitoa jonkun verran; ja hän hihitti nähdessänsä sivallusten osuvan, täräysten sujahtavan täsmälleen tarkoitettuun kohtaan, sivallusten runtelevan kasvoja ja suorien sysäysten työntävän miehiä edellänsä kuten vaahtoa aallon harjalla. Kaikkea tätä Grogan katseli hievahtamatta. Tapelkoot kylliksensä! Ainakin niin kauan, kunnes joku tempaisi revolverin, eikä kukaan tarttuisi revolveriin, jollei muukalainen näyttäisi esimerkkiä. Sen estivät vuoristoaavikon ritarillisuuskäsitteet.
Mutta kun Jerry Aiken keikautti päällensä syöksyvän miehen samaa vauhtia ilmaan ja mies pudotessaan tärähti rulettipöytään ja Numero Kymmenen ainoa rulettipyörä sinkoutui kierimään lattialle, selvisi Groganille, että hänen oli sotkeuduttava leikkiin tukevine hartioineen ja muinoin hankittuine nyrkkeilytaitoineen.
Hän läimäytti toisen kätensä tarjoilupöydälle ja keikahti sitten lihavuudestansa huolimatta keveästi sen ylitse.
Tämä hyppy vei hänet suoraan Jerryn eteen. Miesjoukko oli juuri peräytynyt, joten Jerry oli hetkiseksi jäänyt jotensakin yksin keskelle lattiata. Ja Grogan mylvi toisille: »Luovuttakaa hänet minulle! Pysykää loitolla! Antakaa tilaa!»
Sitten hän karkasi ahdistamaan Jerryä.
Mielihyvin olivat toiset valmiit keskeyttämään ottelun kootaksensa sekaisin kolhittuja ajatuksiansa; ja niinpä he jäivät seisomaan, huohottaen ja pyyhkien verta kasvoistaan, ja katselivat kiukkuisina Groganin hyökkäystä.
Alku kävikin Groganille sangen hyvin. Jerryn käsivarret olivat väsyneet — liian väsyneet iskeäkseen tavalliseen kuulannopeaan tapaansa. Ja muutamien viime sekuntien aikana hän lisäksi oli kolhinut sellaisten miesten kasvoja, jotka eivät ollenkaan osanneet väistyä eikä kumartaa hyväksyttyyn tapaan. Mutta kun hän tähtäsi sivalluksen kimppuunsa karkaavaan Groganiin, niin roteva vastustaja osittain torjui iskun voiman, antaen sitten päänsä heilahtaa heikentyneen iskun mukaan. Se sivallus ei edes vähääkään järkyttänyt häntä, ja syöksyessänsä eteenpäin hän täräytti oikean nyrkkinsä ankarasti Jerryn kylkiluille, samalla huitaisten hirvittävän survaisun vasemmalla nyrkillänsä hänen keskiruumiiseensa. Isku kirjaimellisesti nosti Jerryn ilmaan ja paiskasi hänet tärähtäen seinää vasten. Siinä hän hoippui, ja Grogan valmistautui antamaan lopullisen täräyksen, kallistui kauas taaksepäin ja heilautti sitten oikeata kättänsä, muuttaen asentoansa viimeistä, huumaavaa iskua varten.
Mutta —
Horjuva ja huojuva olento väisti, ja tupertava survaisu suhahti Jerryn olkapään ylitse. Ohi menneen iskunsa voimasta Grogan kallistui eteenpäin, pyörähti sitten ympäri kissamaisen nopeasti ja ehti parhaiksi näkemään, kuinka pienempi mies suuntasi vasemmalla kädellään pitkän, matalan sivalluksen häntä kohti.
Groganin torjuva käsi laskeutui alaspäin. Mutta sivallus ei osunut, ei edes hipaissut hänen suojaavaa kyynärvarttansa, vaan keskeytyi puolivälissä. Samalla hetkellä Aikenin jalat astahtivat tanssiaskeleen, joten hän näytti leijailevan likemmäksi, hänen oikea kätensä heilahti ylöspäin, hänen nyrkkinsä kiertyi —
Ja sitten laipio romahti Groganin päähän.
XXI luku
Viimeinen skottilainen
Varmastikin se oli laipio. Grogan ei tuntenut kipua eikä tärähdystä leuassaan, johon salamannopea, kiertynyt nyrkki nähtävästi oli tähdätty. Sensijaan kolahti hänen takaraivoonsa kuvottava, raskas jysäys. Samassa joku sammutti kaikki valot, ja lattia lennähti ylöspäin ja tärähti hirvittävän voimakkaasti hänen kasvoihinsa, ikäänkuin laipion putoaminen ei olisi riittänyt.
Myöhemmin — joku polki kantapäällänsä Groganin niskaa. Hän tuli tajuihinsa ja ihmetteli, miten herätyskello oli saattanut pudota hänen vuoteensa kohdalla olevalta hyllyltä, ja vasta useiden sekuntien kuluttua hän käsitti, mitä oli tapahtunut. Hän ryömi syrjään. Hän näki sekavan ottelun telmeen, näki pöydän kellahtavan kumoon ja räsähtävän kyljelleen, ja sitten Grogan lähti noutamaan lainvalvoja Bud Levineä, sillä omaisuuden suojelemisen vaisto puhui voimakkaimmin hänen turtuneissa aivoissaan.
Groganin kunniaksi on myönnettävä, ettei hän suinkaan ollut mikään uikuttava rehentelijä, joka juoksee hakemaan apua saadessaan selkäänsä. Mutta hänen aivonsa olivat sairaat ja sekavat — ja laipio oli pahasti kolhaissut hänen päätänsä.
Sitäpaitsi jonkun oli varmasti käytävä noutamassa lainvalvoja Bud Levineä, ennenkuin juttu kehittyisi paljoakaan pitemmälle. On muistettava, ettei tähän kaikkeen ollut kulunut kuin muutamia minuutteja, sillä nyrkkeilyssä voi kuudessakymmenessä sekunnissa tapahtua aika paljon. Mutta on myöskin otettava huomioon Groganin sekava mielentila, jotta ymmärrettäisiin, minkä tähden hän esitti Budille asiat sillä tavoin kuin esitti.
Hän hoippui lainvalvojan asuntoon kolkutettuansa ensin ovelle — astuen taloon muitta mutkitta, niin että lainvalvoja ponnahti sanomalehtensä takaa pystyyn, liikutellen hermostuneesti sormiansa, silmissänsä miettivä ilme. Sitten syöksähti Grogan huoneeseen. Hänen leuassansa oli laaja, purppuranpunainen läiskä, ja hänen nenästänsä — johon salakavala lattia oli niin tarpeettomasti kolhaissut — valui verta tipoittain hänen paidanrintamukselleen.
»No, Grogan», ehätti lainvalvoja tiedustamaan, »mitä hittoa tämä merkitsee?»
»Murhaa!» ähkäisi Grogan ja retkahti istumaan tuolille.
»Missä?» kysyi lainvalvoja, ja hänen ohuet huulensa pingoittuivat, ja niiden reunoihin ilmestyi vaalea juova. Taaskin oli kuolema kolkuttanut hänen ovellensa, ja tällä kertaa — kenties —
»Minun talossani, Levine.»
»Keitä siellä on?»
»Kokonainen joukkio.»
»En ole kuullut ainoatakaan laukausta.»
»He käyttävät nuijia.»
Lainvalvoja seisoi ovella revolveri kädessä.
»Onko ketään kuollut?»
»Lattia on täynnä vainajia.»
»Hyvä Jumala!» äänsi lainvalvoja hampaittensa välitse. »Ja minä kaupungissa sen tapahtuessa! Minä olen mennyt mies!»
Ja hän lähti juoksujalkaa Groganin kapakkaan. Groganin kapakkaan! Veritöihin johtavat riidat alkoivat tavallisesti siellä, mutta itse laukaukset ammuttiin jossakin muualla — esimerkiksi Kaljun myymälä oli suosittu paikka. Ei kukaan tiennyt, minkä tähden Grogania kohtaan oltiin niin kohteliaita, jollei syynä ollut rotevan, totisen, uhkaavan isännän herättämä pelko ja kunnioitus tai se, että pelättiin Groganin sulkevan kapakkansa ja poistuvan muualle, jos hänen pelisalissansa ammuskeltiin liiaksi.
»En minä välitä särjetyistä päistä», oli Grogan lausunut eräässä historiallisessa tilaisuudessa heitettyänsä ovesta kadulle kaksi mellastajaa kinan alkaessa, »enkä myöskään lattialle valuvasta verestä, mutta en salli parin hupsun, jotka käyttelevät revolverejansa kuin ruiskuntorvia ja kovin auliisti siroittelevat lyijyä ympärillensä, turmella taloani».
Mikäli lainvalvoja Bud Levine tiesi, olivat kaikki revolverinäytökset aikojen alusta alkaen olleet kiellettyjä Groganin kapakassa. Mutta nyt — Grogan itse verisenä ja murjottuna — ruumiita virumassa hänen kapakkansa lattialla — lopun täytyi olla käsissä!
Tuskin hän oli ehtinyt kadulle, kun hän jo erotti ensimmäiset Groganin kapakasta kantautuvat hälyäänet. Hän sivuutti sekatavarakaupan. Kalju oli kuullut tuttua tappelunmelskettä ja seisoi nyt myymälänsä ovella pää kallellaan — hän piti liikettänsä auki koko yön, ettei vain ainoatakaan kauppaa jäisi tekemättä. Mutta Levine alkoi vinhasti juosta, seisahtui Groganin ovesta tulvivaan keltaiseen valoon ja siirtyi sitten revolveri kädessä oviaukkoon.
Keskellä lattiata oli hurja tappelunmylläkkä. Jotkut kamppailijat olivat polvillaan, toiset pystyssä, joitakuita virui, kuten Grogan oli kertonut, pitkänään permannolla. Mutta ainoatakaan nuijaa ei ollut näkyvissä; ja muuan kaatuneista — itse roteva Punapää — reutoutui parhaillaan seisoalleen. Ja lisäksi kuului myllerryksen keskeltä, yskimisen, syljeksimisen, kiroilun ja kiljaisujen seasta nopeata läiskettä, joka hämmästyttävästi muistutti kämmenten taputusta — tai nyrkkien pauketta. Tappelijat milloin peräytyivät ulommaksi, milloin sulloutuivat ahtaammalle.
Rykelmä kävi sekavammaksi, sitten se äkkiä harveni, ja siitä hoippui esille kaksi miestä. Heidän kasvonsa olivat veressä, ja he horjahtelivat toisiansa vastaan, hoippuen kuin sokeat. Taaskin ahdinkoa työnnettiin ulommaksi keskustasta, se hajaantui yhä laajemmalle, ja nyt lainvalvoja Levine näki lattialla tanssimassa miehen, joka tuskin oli häntä itseänsä kookkaampi, mutta tukevahartiainen, pitkäkätinen ja jonka viuhuvat nyrkit kumosivat miehiä kuten pallo keiloja.
Mielipuoli!
Sillä tapellessansa hän nauroi, hänen silmänsä loistivat, hän hihkui riemuisesti kuin lumessa leikkivä lapsi, ja koko ajan hän jakeli iskuja sujahtelevilla nyrkeillänsä, tehostaen jokaista sivallusta koko ruumiillansa. Hänen hattunsa oli tipahtanut päästä, hänen hiuksensa törröttivät pystyssä ikäänkuin hänen kasvoihinsa olisi puhaltanut vinha tuuli, hänen takkinsa oli tyyten mennyt, ja liivit olivat ihan repaleina, paita oli kirjaimellisesti siekaleina, joten näkyi jäntevä kaula; toisessa poskessa oli verinen viiru, ja tuhoisat kädet olivat ranteita myöten punaiset. Nuijia? Ei; sikäli kuin Bud havaitsi, näytti täällä olevan pelkkä nyrkkitappelu, vaikkakin mittasuhteiltaan jättiläismäinen.
Hän astui miesjoukkoa kohti revolveri ojossa, karjuen määräyksiä, jotka muistuttivat vahtikoiran haukahduksia, ja tappelijat hajaantuivat ja perääntyivät hänen tieltänsä. He hoippuivat nojautumaan seiniin, ja heidän kolhituilla kasvoillansa Levine näki ilmeen, joka tuntui ilmaisevan, että he olivat hyvillänsä hänen tulostaan. Entä muukalainen?
»Vielä yksi!» kiljaisi hän, ja syöksähti Levineä vastaan.
Hän keskeytti hyökkäyksensä viime hetkessä. Hätäisempi ja harkitsemattomampi mies kuin Levine olisi ampunut surmanlaukauksen heti ensimmäisen uhkauksen jälkeen, mutta hän pidättyi ampumasta, kummastellen miestä, joka paljain käsin kävi revolverilla aseistetun miehen kimppuun. Ja Jerryn seisahtuessa oli revolverin suu suorastaan painettu hänen rintaansa vasten. Mutta sivuun vilkaistessaan Levine pani merkille, että viimeinenkin lattialla viruvista kaatuneista kompuroi pystyyn. Jumalan kiitos, tässä jutussa ei kukaan ollut saanut surmaansa!
»Pistäkää revolveri taskuun!» kehoitti Jerry hilpeästi. »Ottakaa ryyppy ja liittykää seuraan!»
»Mitä hemmettiä tämä merkitsee?» tiedusti Levine, josta oli vaikeanlaista katsoa mielipuolen kirkkaisiin silmiin.
»Tämä on nyrkkeilyottelu», vastasi Jerry virnistäen. »Pojat pitävät minulle hauskaa.»
»Bud», virkkoi Punapää, hoippuen lainvalvojan luokse, »teillä on väärät tiedot. Tämä ei ole revolveripeliä. Se on vain pelkkää huvia. Älkää olko näkevinännekään ja menkää tiehenne. Meillä on vielä puhuttavaa tälle miehelle.»
»Antakaa hänen olla», pyytelivät muutkin ja tunkeutuivat lähemmäksi.»Välimme eivät ole vielä läheskään selvät.»
»Pysykää loitolla!» komensi Levine terävästi, ja hänen revolverinsa piirsi pienen kaaren. Se taikavoimainen liike sai miesjoukon peräytymään ikäänkuin aseesta olisi purskunnut suihku jääkylmää vettä.
»Ja te», jatkoi Levine ällistyneenä, sillä hän ei nähnyt ainoatakaan muukalaisen puoluelaista, »tulette mukaani. Te olette häirinnyt rauhaa!»
»Enpä, hitto soikoon, lähdekään!» vastasi hilpeä muukalainen. »Vastahan tämän ottelun ensimmäinen vuoro on päättynyt.»
»Suu kiinni — heti — ja ojentakaa kätenne!» komensi Levine.
Jerry kävi äkkiä vakavaksi.
»Jos asia on niin, ei minun auttane muu kuin lähteä mukaanne», sanoi hän.
Hän ojensi kätensä, ja näppärästi Levine naksautti toisella kädellänsä käsiraudat hänen ranteisiinsa.
Jerry kääntyi miehiin päin.
»Kaikista kurjista kauppaloista, korpirojukaupungeista ja pontikkakylistä on Numero Kymmenen kehnoin», lausui hän.
Vastausmurina oli hiljainen ja syvä kuin kaukaisen ukkosen jyminä.
»Ja kaikista läskin- ja karjanleimaajista, tulevista ja entisistä kätyreistä, kulkureista ja surkeista sakilaisista te, pojat, olette valiojoukkoa.»
Murina äityi uhkaavaksi.
»Bud», rukoili Punapää itkunsekaisella äänellä, »Jumalan tähden luovuta hänet meille — vain vähäksi aikaa!»
»Tukkikaa suunne ja tulkaa pois!» ärjäisi Levine vangilleen. »Vai mielisittekö vielä jatkaa tällaista nalkutusta viisi minuuttia?»
Mutta Jerry nauroi miehille vasten kasvoja.
»Luovuttaa minut heille?» kertasi hän iloisesti. »Mutta minähän peittoaisin kokonaisen kaupungillisen teidänlaisianne miekkosia. Saattaisin löylyttää Numero Kymmenen kaltaisen kaupungin saamatta edes ruokahalua aamiaista varten. Olettehan te, veitikat, olettehan niin surkeita, että kiinalainen saattaisi viileksiä teitä kuten veitsi juustoa.»
Numero Kymmenen kolhituilta asukkailta pääsi kiljaisu. Levine kiskoi vankiansa ovelle epätoivoisen hätäisesti.
»Olette niin halpamaisia», lopetti Jerry toisen vetäessä häntä ovesta, »ettei juutalainen tulisi toimeen Numero Kymmenessä ja että skotlantilainenkin näkisi nälkää».
Ja kadotessansa hän vielä sinkautti heille viimeisen, pahimman herjauksen.
Pimeällä kadulla Levine pyörähti ympäri revolveri ojennettuna, kun Groganin kapakasta alkoi kuulua juoksun töminää ja ovesta samalla syöksähti kymmenkunta miestä.
»Pysykää loitolla!» varoitti Levine. »Pojat, te tunnette minut, ja jos koetatte anastaa huostastani tämän hupsun miekkosen, tämän hassahtaneen kaistapään, niin ammun teistä muutamia, ennenkuin ehditte häneen käsiksi. Kysyn teiltä, onko hän sellaisen hinnan arvoinen.»
Hetken napistuansa miehet vetäytyivät takaisin.
»Nyt eteenpäin!» komensi Levine. »Ja pysykää edempänä! Hyi! Mies, te löyhkäätte!»
Sitten Levine joudutti vankinsa askelia painamalla revolverilla hänen ristiluitansa. He menivät suoraan lainvalvojan asunnolle, sillä sen talon perähuone oli vankila. Numero Kymmenenkin huimat asukkaat olivat käsittäneet tarvitsevansa varmaa paikkaa säilyttääkseen rikollisiansa, kunnes ne voitaisiin viedä lääninvankilaan. Niinpä he olivat liittyneet yhteistyöhön, koonneet kiviä sitä varten vapaaehtoisesti luovutetuilla vankkureilla, hakanneet niistä epäsäännölliset särmät omilla tottumattomilla käsillään ja rakentaneet huoneen, jossa oli neljä kiviseinää, kivinen katto ja lattia kahden jalan levyisistä, kuuden tuuman paksuisista lankuista. Pantuansa oveen puolenkilon painoisen munalukon he luovuttivat avaimen lainvalvojalle — kolmannelle ennen Bud Levineä. Mutta ennenkuin Bud nyt pisti vankinsa koppiin, istuutui hän huoneeseensa ja silmäili tappelijaa.
Viimemainittu ei ollut humalassa eikä äkeissään. Muukalaisessa oli vain kaksi merkillistä seikkaa. Ensimmäinen oli hänen vilkkaasti liikkuvat silmänsä, ja toinen oli hänestä lehahteleva hieno, suloinen tuoksu. Hän seisoi ihan rauhallisena ja hyräili jotakin säveltä.
»Kuulkaahan», virkkoi lainvalvoja, lakaten tarkastamasta vankiaan ja avaten pitkän päiväkirjan, jonka sivuilla oli runsaasti kirjoitusta, »mikä on nimenne?»
»Smith», vastasi Jerry empimättä, »Jeremias Jonas Smith».
Lainvalvoja vilkaisi vankiin epäilevästi ja merkitsi sitten pitkän nimen vastahakoisesti kirjaansa.
»Ja mitä hittoa te olette tehnyt, Jeremias?» kysyi hän.
»Olin pienessä huviottelussa, jonka Numero Kymmenen miehet minulle järjestivät», oli pelästymättömän Jeremiaan vastaus.
»Jeremias», virkkoi lainvalvoja, »minusta tuntuu, että te olette suurimpia valehtelijoita, mitä koskaan on minun kohdalleni osunut».
»Kiitos!» Aiken nyökkäsi vähääkään nolostumatta. »Joka tapauksessa lienen ensimmäisten kymmenen joukossa. Jotkut heistä ovat minua edellä matkoihin nähden, mutta minä voitan numeroissa.»
»Peskää kasvonne tuossa sangossa!» käski lainvalvoja.
Aiken totteli, ja kun hän kääntyi kuivaamaan märkiä kasvojansa tahrautuneeseen pyyhkeeseen, huomasi lainvalvoja suureksi kummastuksekseen, ettei hänen ihossansa ollut ainoatakaan naarmua. Siellä täällä oli pieniä punaisia läikkiä, jotka aikaa myöten saattoivat muuttua sinisiksi tai purppuraisiksi, mutta sellaisia saattoi saada poikaviikarikin painiskellessaan puoli tuntia koulunpihalla. Sitäpaitsi oli Jerryn puku repeytynyt siekaleiksi, mutta sikäli kuin iho näkyi, oli se vahingoittumaton. Lainvalvoja siristi taaskin miettivästi silmiänsä ja muisteli rotevan Punapään murjottuja kasvoja ja pelätyn Groganin kolhittua nenää. Hän huoahti, ja sitten alkoi hänen suupieliänsä väräytellä hymyntapainen. Hän tähyili toistamiseen vankiansa tutkivasti; mikäli hän saattoi päättää, oli viimemainittu pelkkä poika miehen asussa.
»Kuka sen tappelun aloitti?» tiedusti hän äkkiä.
»En tiedä», vastasi Jerry hihittäen. »Kuten mellakat yleensä, se vain alkoi.»
»Keitä oli seurassanne, kun kävitte käsiksi siihen miesjoukkoon?»
»Olin yksin.»
»Hm!» hymähti lainvalvoja. Hän loi toisen epäilevän katseen Jerryyn, nousi sitten hitaasti pystyyn ja astui huoneen nurkkaan. Siellä avautui pieni salaovi, jonka takaa paljastui vähäinen seinäkomero; siinä oli kaksi pitkää, välkkyvää pulloa. Hän otti esille toisen niistä ja pari korkeata lasia, sijoittaen ne pöydälle. Sanaakaan virkkamatta hän sitten irroitti Jerryn käsiraudat — ja kääntyi selin vankiin päin kaataessansa ryyppyjä.
Tosinhan Jerry vaistomaisesti liikahti ovelle päin, heti kun raudat heltisivät, mutta hätkähtäen hän hillitsi itsensä. Hän vei lainvalvojan hänelle työntämän lasin huulilleen, hengitti sen tuoksua — ja laski sitten äkkiä lasin kädestään.
»Ei kai teillä sattumalta», virkkoi hän kaihoisesti, »ole selters-vettä?»
Lainvalvoja naurahti leveästi, palasi yhäti äänettömänä komerolle ja toi sieltä toisen pullon. Se oli soodasifooni.
»Näin se kelpaa», kehui Jerry.
»Kelpaa!» urahti Levine.
Vuoristoaavikon ainoat kaksi lasia skotlantilaista whiskyä valuivat hitaasti, liukkaasti, tasaisesti avariin suihin.
XXII luku
Kuutamossa
Jerry Aikenin sinä iltana poistuttua leiristä ei siellä muutamiin minuutteihin kukaan liikahtanut; sitten Kääpiö-Pete kohotti verkkaisesti leveitä hartioitaan ja tähysteli kuutamon petolliseen hämyyn.
»Mack!» kuiskasi hän.
Punainen nousi heti kyynärpäänsä varaan.
»Aiken taisi livistää.»
»Mutta kyllä hän palaa.»
He odottivat.
»Ei; hän on mennyt kävelemään, Mack. Nyt on meidän aikamme!»
»Entä jos hän tulee takaisin, ennenkuin olemme ennättäneet lähteä?»
»Kolautamme häntä päähän ja panemme kapulan sen koiran suuhun. Ja nyt hevosten luokse. Scovil-vanhus ei herää mistään; hän kuorsaa kuin hako, kuulethan. Omituista, että hänen kaltaisellansa miehellä on sellainen tytär, vai mitä?»
»On mahdoton aavistaa, millaisia perilliset tulevat.»
»Niin; se on totta. Sinunkin isäsi oli komea mies, Punainen.»
Punaisen ärähdyskin oli niin hillitty, ettei tarvinnut pelätä sen herättävän Scovilia. Sitten kumppanukset nousivat ripeästi vuoteistaan, taluttivat hevoset vähän matkan päähän ja satuloitsivat niistä kolme nopeasti. Mutta heidän palattuansa noutamaan Nancy Scovilia, oli tyttö sikeässä unessa. Punainen Mack polvistui ja kosketti hänen olkapäätänsä.
»Nancy!» kuiskasi hän.
Ei vastausta.
»Herätkää!» Kuiskaus oli äänekkäämpi, mutta ei elomerkkiäkään.
»Hei, Nancy!» Ei liikahdustakaan.
Epätoivoissaan, uskaltamatta puhua kovemmin, jotta ei herättäisi John Scovilia, Kääpiö pujotti kätensä tytön hartioiden alle ja nosti hänet istumaan. Mutta Nancyn pää kallistui taaksepäin, ja hänen vartalonsa retkahti hervottomana Kääpiön kylkeä vasten.
»Maailman paras nukkuja», ähkyi Punainen Mack. Hän tarttui tytön olkapäihin lujasti ja puristi ja ravisti niitä samalla kertaa. Vihdoin välähtivät Nancyn silmät, kun hänen silmäluomensa raottuivat — hitaasti.
»Me olemme valmiit», supatti Kääpiö.
»Mihin?» Nancy haukotteli hartaasti.
»Lähtemään. Entä te?»
»Minne? Minä nukun parhaillaan!»
Kääpiö ähkyi.
»Aiotteko lähteä ratsastamaan meidän kanssamme tänä iltana?»
»Oi», äänsi tyttö, »emmekö voisi vielä viipyä vähän? Minua nukuttaa niin, että ihan tekee kipeätä!»
»Nostetaan hänet pystyyn!» jupisi Kääpiö. »Autetaan hänet hereille.»
Niinpä he nostivat hänet välissänsä seisomaan, ja se liike herätti hänet täydellisesti. Hän ryhtyi kiskomaan jalkaansa ratsastussaappaita, haukotellen sitä tehdessänsä kamalasti, kun taas kumppanukset odottivat, hermostuneesti vilkuillen makaavaan John Scoviliin ja siihen suuntaan, johon Aiken oli kadonnut. Vihdoin oli Nancy valmis. He veivät tytön, joka tarpoi heidän välissänsä pehmeässä, syvässä hietikossa, kummun liepeen takana olevien hevosten luokse. Vielä nytkin he olisivat hukassa, jos Aiken palaisi ja huomaisi heidät. Heidän takanansa ähkyi Scovil. Mutta häntä vaivasi vain painajainen. Seuraavalla hetkellä he olivat nostaneet tytön — hervottoman taakan — satulaan, keikahtaneet itse ratsujensa selkään, ja hevoset lähtivät liikkeelle ainoastaan niiden kavioiden ympärillä sirahtelevan hiekan ollessa heidän poistumisensa merkkinä.
Vielä he etenivät varovasti jonkun matkan päähän leiristä, usein hermostuneesti vilkuen taaksensa, kunnes olivat varmasti ehtineet äänenkantamattomiin. Millään muulla tavoin olisi ollut vaikea päästä heidän jäljilleen, sillä heidän herätellessään Nancyä oli kuu peittynyt paksuun pilveen, ja nyt heitä verhosi miltei täydellinen öinen pimeys, joten he äänenkantamattomiin päästyänsä olivat turvassa takaa-ajolta.
Samalla he siirtyivät pehmeästä hietikosta lujalle, kovalle maaperälle. Hevosten kaviot kalahtelivat kaikuvasti maanpintaan, ja he ratsastivat nopeammin.
Niihin aikoihin alkoi Nancy Scovil herätä oikein todenteolla.
Tähän saakka oli uni kaihtimen lailla verhonnut sekä hänen silmiänsä että ajatuksiansa. Hän tiesi vain menettelevänsä muiden ihmisten ohjeiden mukaan — kuten oli tehnyt koko elämänsä ajan. Tosinhan hän hämärästi muisti äärettömän kauan sitten suunnitelleensa tällaista karkaamista hirveän Jerry Aikenin julmasta silmälläpidosta; mutta se kaikki kuului sumeaan menneisyyteen.
Nykyhetken ainoa eloisa vaikutelma oli se, että hänen tahtoansa ohjasi kahden vieraan henkilön tahto pakottaen hänet toimimaan heidän toiveittensa mukaan. Se oli niin tuttua, ettei se jaksanut herättää häntä täysin valveille. Mutta kun hevoset nyt joutuivat vankalle maaperälle, pudisti ravi unen hänen aivoistansa, ja vasta sitten hän alkoi sinä iltana ajatella ja tuntea.
Se ei tullut hänelle yht'äkkiä. Mutta vähitellen hän alkoi aistita jotakin uutta. Aina olivat muut suunnitelleet hänen elämäänsä, hänen päiviänsä, koko hänen aikaansa. Nyt hän, kummallista kyllä, oli riippumaton. Hän ratsasti yöllä, oman tahtonsa mukaan ja omaan haluamaansa suuntaan. Hän aistitsi sen hitaasti, pääsi vähitellen sen makuun, kuunteli sitä melkein kuin kaukaista, hurmaavaa musiikkia.
Vapaus! Mutta oliko hän vapaa? Siitä hän pääsisi helposti selville.
Hän seisautti ratsunsa.
»Tämä vauhti on uuvuttava», mutisi hän. »Ratsastetaan vähän matkaa käymäjalkaa.»
Kumppanukset hiljensivät vauhtiansa tottelevasti.
»Niin tosiaankin», urahti Kääpiö. »Miten se ei johtunut mieleesi, Mack? Onko järkesi niin tylsä, että pakotat naisen ratsastamaan ravia tällaisella maaperällä?»
»Älä pane koko syytä minun niskoilleni!» ärähti Punainen Mack. »Kuka ratsasti etunenässä?»
Niin, he ratsastivat hänen, Nancyn, määräämään suuntaan ja hänen mielensä mukaan. Miten oli tämä tapahtunut? Ranskalaisesta tytöstä, jonka sormi oli ensin kärsivällisesti osoittanut ja jonka huulet olivat kärsivällisesti monta kertaa toistaneet: »Je suis, tu es, il est», kotiopettajaan, joka oli yksitoikkoisesti jankuttanut vuosilukuja ja tapahtumia hänen päähänsä, tallirenkiin, joka oli opettanut häntä ratsastamaan, ja ketterään pikku mieheen, joka oli neuvonut häntä tanssimaan, olivat kaikki yhdessä ja kukin erikseen olleet vain sen mahtavan ylivalvojan tahdon ilmauksia, jota vastaan oli hyödytöntä ponnistella.
»Isänne haluaa niin.» »Voi,ma’m’selle, niin tahtoomonsieur.» »Enhän minä teitä siihen pakota, neiti, vaan isäntä, Jumala teitä siunatkoon!» Sellaista oli hänelle hoettu.
Ja hänen varhaisimmista muistoistansa saakka eivät hänen olemassaolonsa ja tulevaisuutensa olleet hänen oman tahtonsa varassa. Hänen tiellänsä oli isän varjo, ja siinä varjossa hänen oli välttämättömästi käveltävä. Niin, jopa hänen seuraansa osuvat nuoretkin katsoivat häneen vain toisella silmällään, toinen oli värähtämättä suunnattu suurmieheen ja hänen miljooniinsa. Jonkun ajan kuluttua hän oli oppinut, että joskin oli hyödytöntä vastustaa isää, oli ainakin mahdollista olla uimatta virran mukana.
Niinpä hän oli oppinut ponnistelematta odottamaan, ja hänen isänsä tahdon oli sekä kuljetettava että kannatettava häntä. Jollei hän itse saanut ajatella omasta puolestaan, tuotti ainakin jonkun verran tyydytystä olla ajattelematta toistenkaan ajatuksia. Ja vihdoin hän oli päässyt hindujen nirvanaa lähentelevään tilaan; Nancy Scovil ei ajatellut lainkaan. Hänen elämänsä kului udussa, jota ei edes hänen isänsä syvä ääni kyennyt hajoittamaan. Jerry Aikenin kiivas itsepäisyys oli kyllä ollut vähällä repiä rikki harson, mutta vihdoin oli Nancy keksinyt keinon uhitellakseen häntäkin, ja jollei hän pystynytkään uhittelemaan, saattoi hän karata Aikenin kynsistä.
Entä nyt?
Hän katsahti molemmilla puolillansa ratsastaviin tummiin hahmoihin. Punaisen Mackin laihat, rumat piirteet kuvastuivat selvästi yön varjoja vasten paitsi silloin, kun hänen sombreronsa leveä lieri painui hänen otsallensa. Hän ratsasti kevyesti pitkän ruumiinsa huojuessa hevosen askelten mukaan. Ja ratsu, kuten isäntäkin, oli pitkä ja laiha, kissamaisen ketterä.
Kokonaan toisenlainen oli toisella puolella ratsastava Kääpiö-Pete. Hänen leveälapainen hevosensa astua tömisti, niin että maa vapisi, ja pudisteli päätänsä kantaessansa jättiläistaakkaa, joka pani satulahihnat kitisemään ja vinkumaan. Mies itse kohosi isona ja vankkana, järkkymättömänä kuin kallio. Hän näytti juurtuneen paikallensa ja uhmailevan aikaa ja luonnonvoimien ravistuttavaa vaikutusta. Mutta kuitenkin — he molemmat pitivät päänsä hieman häneen päin käännettynä. Jos hän ratsasti ravia, tekivät he samoin; jos hän kävelytti hevostansa, tekivät hekin niin. Koko heidän esiintymisestänsä huokui alistumista hänen tahtoonsa.
Kuvitelkaa miestä, jota on pidetty raudoissa laivan pimeässä ruumassa ja joka ei edes ole tietänyt, mistä satamasta laiva on kotoisin ja minne se on matkalla. Kuvitelkaa, että se mies olisi äkkiä tuotu ruumasta, hänen kahleensa irroitettu, hänet sijoitettu laivan ohjausruorin ääreen, että tähdet olisivat hänen tienviittoinansa ja jäntevät merimiehet odottaisivat valmiina tottelemaan hänen pienimpiäkin käskyjään — silloin saatte jonkunlaisen aavistuksen siitä tunteesta, joka valtavan, kasvavan hyökyaallon tavoin kohisi ja paisui Nancy Scovilin sydämessä. Hän oli vapaa; hänellä oli valta komentaa.
Eipä silti, että se kaikki olisi selvinnyt hänelle yht'äkkiä. Vähitellen hän hapuili perille uuteen asemaansa. Hänen sekä ruumiinsa että sielunsa olivat elinaikaisen unen puuduttamat. Ja värähdyttävä onnentunne oli niin outo, että se suorastaan kammotti häntä. Mutta hän, jonka jokaista ajatusta ja tekoa oli valvottu ja ohjattu — hän ratsasti nyt yksin aavikolla tuntematonta päämäärää kohti kahden miltei tyyten oudon miehen seurassa. Se tieto vyörytti aallon toisensa jälkeen hänen mielensä lumotulle unirannalle.
Nyt he kapusivat pitkää vierua käymäjalkaa. Ja heidän saavuttuansa kummun laelle puhalsi hänen kasvoihinsa vinha, suloinen, viileä yötuuli. Sama tuuli karkoitti pilven kuun edestä, ja koko aaltoileva maisema muuttui — notkot tulivat täyteen värähteleviä, sinisiä varjoja, ja kaikkia yläviä kohtia kattoi hopeinen peite.
Ja sitten Nancy Scovilissa katkesi jotakin, naksahti poikki kuin viulun kieli.
XXIII luku
Herääminen
Tuntui siltä kuin hänen sisällänsä olisi kajahtanut valtava soitto — sillä hetkellä, jolloin hän irtautui entisyydestänsä — ja ääni olisi paisunut ja kiirinyt, pannut hänen sydämensä jymisemään, raottanut hänen huuliansa ja sytyttänyt uuden valon hänen silmiinsä. Koko hänen unisen elämänsä aavistamattomat voimat värähtelivät nyt hänen ruumiinsa jokaisessa lihaksessa. Ja häneen tulvahti suuri määrä kipenöivää, sähköistä energiaa. Hänen päänsä kallistui hiukan taaksepäin, ja kun tuuli yltyi ja taivutti hänen sombreronsa lieriä, näkivät kumppanukset hänen kasvonsa, näkivät hänen hymyilynsä, näkivät hänen silmiensä välkkeen.
Hän ojensi käsivartensa ulospäin — pikemminkin heilautti ne ulospäin — kohotti hentoja käsiänsä ja huudahti: »Eikö tämä ole loistavaa!»
Millainen ääni! Se oli yhtä pehmeä kuin ennenkin, mutta nyt siinä oli uusi sävy, se salaperäinen piirre, jota toiset nimittävät olemukseksi ja toiset sieluksi. Miksi sitä nimitettäneenkin, se soinnahti uuden Nancy Scovilin uudesta äänestä.
»Kääpiö!» äänsi Punainen Mack.
Ja Kääpiön ääni vastasi hiljaisena ja omituisen kankeana: »Mitä?»
»Koko avara maailma!» ihasteli Nancy. »Rakastan sitä kaikkea!Ratsastetaan sinne!»
Kannusten kosketus sai ratsun ponnahtamaan suoraan ilmaan, josta se tuli maahan jäykkäjalkaisena. Se olisi heittänyt vanhan Nancy Scovilin, vaikka hän olikin perehtynyt satulaan, maahan kuin pehmeän, puolittain täytetyn säkin, mutta uusi Nancy Scovil istui joustavasti paikallaan, tempasi hatun päästänsä ja läimäytti sillä mustangia kylkeen.
Se riitti. Mustangi ojensi kaulansa suoraksi ja alkoi juosta oikein tosissaan, ja Kääpiö ja Punainen Mack hoputtivat ratsujansa, rientäen jälessä. Aluksi he olivat levottomia, mutta pian he kuulivat Nancyn ratsastaessa edellä hilpeästi luikkailevan heille ja kumpikin muisti tytön silmien välkkeen. He tahtoivat nähdä sen uudelleen ja ratsastivat senvuoksi hurjasti tavoittaaksensa hänet. Se ei heille olisi onnistunut, jollei heillä olisi ollut paljoa paremmat ratsut kuin tytöllä, sillä viimemainittu kiiti suoraan eteenpäin välittämättä siitä, oliko maa rosoista vaiko tasaista. Tuuli purki hänen palmikkonsa ja hulmutti hänen pitkää, yönmustaa tukkaansa, ja kuutamo välkkyi hänen hiuksissansa.
He oikaisivat suoraan kumpujen poikki, ja viimeisen laelle ehdittyänsä he vihdoin näkivät Numero Kymmenen harvat, himmeät valot. Niitä katsomaan ei pysähdytty. Tyttö kannusti taaskin hevostansa ja kiiti viimeistä, jyrkkää rinnettä alaspäin ratsunsa kavahdellessa joka hyppäyksellä. Hänen vihlovan kimakat huutonsa nostattivat kumppanuksissa omituisia, värähdyttäviä tunneaaltoja, ja saapuessansa Numero Kymmenen pääkadulle kiljuivat kaikki kolme yhteen ääneen kuin kolme hornan henkeä, jotka manalasta oli päästetty maan pinnalle reuhaamaan.
Juuri heidän kuoronsa se kajahti järjestysmiehen ja Jerry Aikenin korviin, kun viimemainitut hitaasti ja haikeasti laskivat pöydälle lasinsa juotuaan skotlantilaisen maljansa. Järjestysmies kuunteli otsa rypyssä. Hän oli kuullut sellaisia ääniä ennenkin. Jerry kuuli ja virnisti; ei hänkään kuunnellut sellaisia ääniä ensimmäistä kertaa.
Mutta kiljuminen vaimeni äkkiä, tai oikeammin sen seasta kohosi suloinen, kirkas, kaikuva ääni. Se ei ollut voimakas, mutta se oli hellyttävän kaunis, ja ikäänkuin sen tunnustukseksi hiljeni hurja luikkailu, ja laulu jatkui yksin. Se lähestyi — järjestysmies ja Jerry Aiken seisoivat jähmettyneinä hämmästyksestä — ja kiitävien hevosten kavioiden kapsaessa lauluja laulaja sitten pyyhälsivät heidän ohitsensa, ja heille kantautui enää vain juoksevien jalkojen töminää.
Järjestysmies hipaisi otsaansa, kääntyi äkkiä oveen päin, mutta pyörähti sitten takaisin, hymyillen nolon näköisenä.
»Mitä hornan nimessä», virkkoi hän miettivästi, »on naisella tekemistäNumero Kymmenessä?»
»Eikö täällä ole niitä koskaan?»
»Ei sellaisia?»
»Mistä sen tiedätte?»
»Tunsin sen — hänen äänensä nojalla saattoi nähdä hänen kasvonsa.»
»Jos hänen kasvonsa ovat samanlaiset kuin hänen äänensä», sanoi Jerry, »en minä pysy tässä vankilassa, järjestysmies».
Viimemainittu kävi heti vakavaksi.
»Pois sellaiset ajatukset, Smith» varoitti hän. »Minä olen kunnon mies — ja te näytätte minusta rehelliseltä. Otaksuttavasti ette tänä iltana ole rikkonut lakia varsin pahasti, mutta koko Numero Kymmenen tietää minun tuoneen teidät tänne, ja» — tällöin hänen leukansa työntyi merkitsevästi hitusen eteenpäin — »ja täällä te pysytte!»
»No niin», mutisi vanki, »nähtävästi olen tällä hetkellä teidän vallassanne».
Järjestysmies naurahti.
»Olen tänä iltana yhtä herkkä kuin kipeäjalkainen hevonen», virkkoi hän. »Luulen tuntevani teidät, Smith. Tahtoisin sallia teidän majailla tämän yön täällä ilman käsirautoja — edes telkemättä teitä koppiin.»
»Koppiin?»
»Se on pieni, soma sopukka. Parempaa ei voisi toivoakaan. Avatkaahan tuo ovi!»
Jerry totteli ja kääntyi sitten jälleen lainvalvojaan päin, kohauttaen olkapäitänsä.
»Hieman kostea», huomautti hän.
»Teidän ei tarvitse nukkua siellä», ehätti järjestysmies lupaamaan. »Teidän on vain luvattava pysyä alallanne.» Taaskin hänen silmänsä soukkenivat, kun hän tarkasti Jerry Aikenin avoimia kasvoja. »Pelkkä lupauksenne riittää pitämään teidät vankina, Smith; muutoin olen minä helläjalka.»
»Kiitos!» Jerry nyökkäsi. »Osaan totisesti antaa arvon miehenmittaiselle vuoteelle. Saatte —»
Hän keskeytti lauseensa äkkiä. Hänen silmänsä laajenivat, ja hänen päänsä kallistui hieman. Ja sitten levisi hänen kasvoillensa selittämätön ilme.
Se kuului hyvin hiljaa ja etäältä, yhtä hiljaisena kuin hyttysen surina painostavan lämpöisenä kevätiltana. Sen äänekkäämpi se ei ollut, mutta se kantautui kauas ja seinien lävitse — se oli taaskin tytön laulu!
»Levine», sanoi Jerry huokaisten, »enpä taidakaan voida antaa teille sanaani».
Järjestysmies rypisti otsaansa..
»Kuulkaahan, mies!» suostutteli hän. »Tiedän kyllä, että olette uskalias ja niin edelleen, mutta olette hullu, jos päivään tai pariin näyttäydytte Numero Kymmenen joukkueelle. Antakaa miehille aikaa jäähtyä. Jos nyt menette ulkosalle, tempaa heistä joku revolverinsa ja ampuu teidät — varmasti!»
»Erehdys», vastasi Jerry hymyillen. »Olen ratsastellut vuoristossa kotvasen aikaa, mutta en ole nähnyt ainoatakaan lurjusta, joka turvautuisi revolveriin aseetonta miestä vastaan.»
»Se on teidän asianne», virkkoi järjestysmies päättävästi. »Mutta nyt — minulla on kiire. Lupaatteko vai ettekö lupaa pysyä täällä tämän illan?»
»En.»
»Minkä tähden ette?»
»Samasta syystä, naapuri, jonka tähden teillä nyt on niin hitonmoinen kiire.»
Tosin Bud Levine punastui, mutta pysyi vakavana.
»Ammatti on ammatti», sanoi hän. »Te annatte minulle sananne tai vietätte yönne tuolla kopissa. Jos te näyttäytyisitte tänä yönä, menisi maineeni murskaksi.»
»Jos panette minut sinne», vastasi Jerry tyynesti, »niin rikon kirotun koppinne ja myöskin pilaan maineenne, järjestysmies».
»Mikä teitä vaivaa, Smith?»
»Tyttö — ääni, Levine. Se muistuttaa minulle erään tuntemani henkilön ääntä, ja minä aion ottaa siitä varman selon.»
»Marssikaa sitten koppiin, Smith! Ja liikkukaa vilkkaasti!»
Jerry meni vastahakoisesti kiviseen onkaloon, ja naristen sulkeutui raskas ovi hänen jälkeensä. Heti syntyi hänen ympärillensä melkein kouraantuntuva pimeys — kostea, vastenmielinen pimeys.
Ensin hän kuuli ulkopuolelta, kuinka lukko, joka sulki hänen vankilansa oven, kitisi ja kalahti kiinni; sitten kuului järjestysmiehen hyräilyä, kun hän ripeästi asteli huoneessansa, valmistautuen poistumaan. Sitten läjähti ulko-ovi, ilmaisten Bud Levinen lähteneen samalle tielle, jota koko Numero Kymmenen kulki tänä öiden yönä.
Jerry Aiken seisoi ihan hievahtamatta keskellä koppiansa ja alkoi ajatella. Kaukaa, vieläkin yhtä hiljaisena kuin hyttysen surina, mutta äärettömän suloisena ja kiihoittavana kuin viini, kuului tytön laulun poljento.
XXIV luku
Grayn hotelli
Grayn hotellin pienessä eteishallissa, joka samalla oli toimistona, laski itse Jim Gray jalkansa pois kirjoituspöytänsä reunalta ja oikaisihe istumaan suorana ja kuuntelemaan. Samassa huoneessa olevat kolme muuta miestä noudattivat hänen esimerkkiänsä, ja kaikki he istuivat ihan hievahtamatta, sillä aikaa kun huuto lähestyi pitkin katua, muuttui kiehtovaksi, korkeaääniseksi, kaikuvaksi lauluksi ja katkesi äkkiä hotellin edustalla.
»Hoilottaminen» huomautti vanha Jim Gray rauhallisesti, »merkitsee useimmiten ryyppyjä, mutta laulaminen merkitsee mitä hyvänsä ryypyistä veritöihin saakka. Hyvät herrat, pyytäisin teitä väistymään oven edestä.»
Oven suussa vetelehtineet miehet astuivat nopeasti syrjään ikäänkuin Jim Grayn soukkenevien silmien tuikean katseen ajamina. Samassa ovi työnnettiin auki, ja aukkoon ilmestyi naurava nuorukainen, omituisin poika, mitä he milloinkaan olivat nähneet. Hän oli iältänsä viidentoista ja kahdenkymmenen välillä — hoikka, pyöristynyt, ja hänellä oli naurettavan pienet kädet ja jalat sekä hoikat ranteet ja nilkat. Hänen sombreronsa lieri oli edestä taipunut ylöspäin; vinhan ratsastuksen viima oli puhaltanut sen siihen asentoon; ja paidan avoimesta kauluksesta näkyi hohtavan valkoinen, pehmeä kaula, jota vuoristoaavikon pureva aurinko ei varmastikaan ollut koskaan paahtanut. Hän seisoi ovella kädet lanteilla ja jalat mukavasti harallaan ja silmäili huonetta. Ja hän katseli vuoroin kutakin huoneessaolijaa, hymyillen eräänlaiseen hilpeään, uhittelevan röyhkeään tapaan. Sellaiset silmät! Niiden välke oli samalla kertaa iloinen ja vaarallinen. Itse asiassa koko nuorukaisen olemuksesta uhkui pelottomuutta.
»Mistä te olette tipahtanut?» urahti Jim Gray, kallistuen taaksepäin tuolissaan ja huoahtaen helpotuksesta.
»Minut toi tuuli tänne», vastasi tulokas, »herättämään tätä vanhaa, unista kaupunki-pahaista».
»Vai niin, niinkö?» virkkoi Jim Gray hihittäen. »Ja tekö kenties lauloitte kadulla? Vai oliko se teidän lemmikki-kanarialintunne?»
»Ota villatukot korvistasi, isä Aika», tokaisi vieras, »ja virkoa henkiin!»
Muukalaisen takaa kuului kuistilta raskaita askelia.
»Mitä lempoa», kivahti Jim Gray tuimasti, »tarkoitatte sillä?»
Hennon nuorukaisen taakse ilmestyi kaksi jättiläiskokoista, pimeästä taustasta puolittain erottuvaa, puolittain siihen häipyvää hahmoa, joiden päät ja olkapäät kohosivat heidän kumppaninsa yläpuolelle. Toinen oli laiha, hurjan ja kiihkeän näköinen, ja toinen täytti yksinänsä melkein koko oviaukon.
»Ei mitään», sanoi tämä viimemainittu, työntyi nuorukaisen ohitse ja astui huoneeseen. »Jättäkää vain silleen tuollainen pakina, ystäväiseni!»
Ja hän lähestyi Jim Grayta.
»Nainen», kuiskasi hän hotellinomistajalle.
Huoneessa alkoi supina; siellä olevat kolme muuta miestä jäykistyivät, ja heidän silmänsä menivät levälleen; he muistuttivat muinaisia intiaaneja, jotka olivat nähneet vilahduksen vihollisten leirinuotioiden savusta.
Nainen! Numero Kymmenessä!
»Paras huoneenne», jatkoi Kääpiö.
»Kumpi teistä on — naisen seurassa?» tiedusti Jim Gray.
Kääpiö muuttui hyvin punaiseksi.
»Hän on yksin», vastasi hän. »Me vain matkustamme hänen muassaan.»
Hän oli huolekkaasti hiljentänyt ääntänsä, jotta tyttö ei sitä kuulisi. Tyttö olikin nyt syventynyt kävelemään pitkin seinää ja silmäilemään kirkasvärisiä ilmoituslevyjä, joita taulujen asemasta oli huoneen koristuksena. Mutta muut huoneessa olevat miehet kallistuivat syvään kuullaksensa Kääpiön ja Jim Grayn keskustelun. Ja he kuulivat.
He oikaisivat itsensä ja loivat toisiinsa nopeita, kaunopuheisia silmäyksiä. Numero Kymmeneen saapunut tyttö ei ollut naimisissa! Muuan miehistä otti sombreron päästänsä ja pyyhki hätäisesti sen lieriä; toinen hypisteli salavihkaa bandannaansa. Ja kaikkien ilmeet pehmenivät omituisesti; he näyttivät alkavan sopeuttaa huuliansa hymyyn.
Jokainen pinnisti ankarasti muistiansa johtaakseen mieleensä jonkun sievän lauseen, jonka hän tai joku hänen ystävänsä oli joskus sanonut tytölle, kuten —
Tällä välin nousi Jim Gray pystyyn opastaaksensa vastatulleet huoneisiinsa toiseen kerrokseen, sillä Grayn hotelli oli rakennettu nousuaikaan, jolloin näytti todennäköiseltä, että Numero Kymmenestä sukeutuisi mittasuhteiltansa todellinen kaupunki, ja saattoi kerskailla kahdesta kerroksesta.
Jim Gray etunenässä kiipesivät he neljä kierreportaita myöten toiseen kerrokseen portaiden narahdellessa eri tavoin kunkin kapuajan painon mukaan. Ja niin he tulivat Jim Grayn pyhättöön — julkisivun huoneeseen. Siellä rehentelivät Numero Kymmenen ainoat seinäpaperit, jotka olivat paikoitellen vetäytyneet laskoksiin ja kurttuihin, toisin kohdin ajan vaikutuksesta tummuneet himmeän ruskeiksi, toisin kohdin päivänpaisteesta haalistuneet likaisen valkeiksi — oltuansa aikoinaan miellyttävän keltaiset. Lisäksi oli huoneen nurkassa Numero Kymmenen ainoa rautasänky, sen vieressä pesuteline, takaseinällä lipasto ja sen yläpuolella neliskulmainen peili.
Tosinhan kaikki nämä huonekalut olivat enemmän tai vähemmän ravistuneita. Vuoteesta oli valkea emaljiväri enimmäkseen karissut, ja jälelle jääneet läikät olivat rypistyneet ja säröilleet paksun, liiaksi kuivuneen kalkkikuoren tavoin. Pesutelineellä olevan vesikannun nokka oli särkynyt, ja vuoteen viereen levitetty tilkkumatto oli keskeltä kulunut ihan lävitse. Peili taas — mutta keskusteltaessa Jim Gray kertoi peilin tarinan. Se oli tyyten käyttökelvoton, sillä ihan sen keskellä olevasta pienestä reiästä levisi tuhansia halkeamia.
»Madame», selitti Jim Gray, »olisitte nauranut, jos olisitte nähnyt, miten tuo peili rikkoutui tuolla tavoin. Conway-vanhus oli kolme vuotta sitten kaupungissa pitämässä rymyjuominkia. Hän oli suurimman osan yötä valveilla, ryypiskellen konjakkia, ja noustessansa seuraavana aamuna makuulta hän näki itsensä peilistä; ja kun hän oli hieman pöpperössä, säikähti hän peilistä tirkistäviä kasvoja niin pahasti, että tempasi revolverinsa ja ampui kuulan suoraan niiden lävitse.»
Ja Jim Gray purskahti hilpeään kurkkuhohotukseen.
»Naapuri», pisti Kääpiö väliin, »onko tämä paras huoneenne?»
»Eikö se ole kyllin hyvä?» kysyi Jim terävästi.
»Se on mainio», sekaantui ikkunan ääressä seisova tyttö puheeseen. »Jos täällä tulee kuuma, voin nostaa tuolin tuonne katolle ja istua siellä, kunnes sisällä on niin viileätä, että saatan paneutua makuulle.»
Sillä toinen kerros ei ollut yhtä laaja kuin ensimmäinen, ja katto ulkoni sen juurelta, leviten rakennuksen julkisivun ylitse ja laajeten leveäksi, matalaksi katokseksi, joka keskipäivällä soi suojaa hotellin vieraiden hevosille.
»Ja», jatkoi tyttö, kääntäen hymyilevät kasvonsa ikkunasta, »kiitän teitä siitä, sir, että luovutitte minulle kaikkein parhaan huoneenne».
Jim Gray sysäsi taaksepäin hattuansa, joka ei koskaan lähtenyt hänen päästänsä, ja virnisti takaisin tytölle.
»Jollei se ole hyvässä kunnossa, niin panen sen kuntoon», vakuutti hän.»Ja nyt, huoneet teille molemmille, hyvät herrat —»
»Siitä puhumme tuonnempana», keskeytti Kääpiö. »Näkemiin.»
Omistaja poistui verkalleen ja vastahakoisesti. Hänen nähdessänsä viimeisen vilahduksen Nancy Scovilista, istui tyttö vuoteen reunalla ja hymyili hänelle Punaisen Mackin hatun ylitse.
»On kovin ikävää», virkkoi Kääpiö, »ettei hänellä ole tämän kunnollisempaa. Haluatteko mitä muuta?»
»Aika paljon», vastasi tyttö. »Mutta minulla ei ole senttiäkään, millä maksaisin», lisäsi hän.
»Nancy», tarjosi Punainen Mack innokkaasti, »koska voinemme nimittää toisiamme kumppanuksiksi, olisin totisesti hyvilläni, jos saisin antaa teille niin paljon rahaa kuin vain tarvitsette».
»Mainitkaa vain mitä haluatte», kehoitti Kääpiö, »ja minä noudan sen teille, jos sitä on Numero Kymmenessä. Kenties olette nyt hieman väsynyt. Järjestämme asianne, kun heräätte huomenaamulla?»
»Aamulla?» kertasi Nancy. »Mutta iltahan on vasta ihan alussa!»
Kumppanukset vilkaisivat toisiinsa terävästi. Mihin oli jäänyt heidän tuntemansa uninen olento? Se kuori oli poissa, ja uusi olento, sähköistä tarmoa uhkuva, värähdytti heitä jokaisella katseellaan.
»En tahdo ottaa lahjaksi, mutta jos minun sopii lainata teiltä —»
»Tietysti sopii!»
»Lähdetään sitten ostoksille. Tahdon päästä eroon näistä miehenvaatteista.»
Ja ennenkuin toiset ennättivät kääntyä, oli hän pujahtanut ovesta ja juoksi portaita alas.
XXV luku
Valkopukuinen nainen
Hänen tukkansa, joka jo kovan ratsastuksen aikana oli hellinnyt hajalleen, valui hänen hartioittensa ylitse ja aaltoili paljon hänen vyötäistensä alapuolella hänen tupsahtaessaan portaiden juurelle Punaisen Mackin ja Kääpiö-Peten raskaiden saappaiden jymistessä hänen takanansa. Jim Gray loi tulisen katseen hänen jälkeensä, kun hän sujahti ovesta, heilautti kättänsä taakseen ja katosi yöhön.
Kaljun myymälän edustalla hän jätti Punaisen Mackin ja Kääpiön kadulle odottamaan mennessänsä itse ostoksille ja astui kauppaan kädessänsä molempien kumppanusten setelitukut. Merkillisin tämän kummallisen illan tapahtumista oli epäilemättä se, että liikkumaton Kalju nousi ilman kehoitusta tuoliltansa seisomaan Nancy Scovilin ilmestyessä hänen myymäläänsä. Yhäti äänettömänä mulkoillen hän meni edellä myymälän perälle ja kiskoi erään hyllyn alta esille laatikon, joka kirjaimellisesti oli hautautunut tomuröykkiöihin ja hämähäkinkudoksiin. Mutta kun kansi avattiin, näkyi sen sisällä kasa valkeita vaatekappaleita.
Ja tytön pyynnöstä Kalju nouti vielä toisen lyhdyn ja ripusti sen varastohuoneessa olevan särkyneen lasipalasen eteen. Sitten hän ihmetellen palasi istumaan paikallensa; sillä se naistentamineita sisältävä laatikko oli kohtalon oikusta joutunut hänen huostaansa, ja Kaljusta oli se seikka, että se tuli tarpeeseen, kummallisempi kuin se tapaturma, joka aluksi oli saattanut sen hänen käsiinsä.
Useiden minuuttien kuluttua hän tuli hätkähtäen tajuihinsa. Hänen suussansa oli hirvittävän väkevä rikin maku, ja hän huomasi sytyttäneensä tulitikun toisensa jälkeen ja tuhlanneensa ne virittäessään tyhjää piippua. Kalju-ukko vilkuili arkaillen kaikkiin suuntiin, mutta varmistuttuansa siitä, ettei ketään ollut näkemässä, hän työnsi piipun takataskuunsa ja nousi jälleen seisoalleen.
Hyvin varovasti hän ojensi ensin toista ja sitten toista jalkaansa. Senjälkeen hän oikaisihe, kiskaisi olkapäitänsä taaksepäin, pullisti rintaansa ja veti vatsaansa sisäänpäin — hiukkasen. Lopuksi hän tiukkasi vyötänsä, nykäisi housujansa ylemmäksi ja pyyhkäisi flanellipaidastaan useita tuhkatahroja.
»Niinpä niin», jupisi Kalju ikäänkuin jollekulle näkymättömälle kuulijalle, »kuka on väittänyt minua niin kirotun vanhaksi?»
Kevyet, nopeat askeleet keskeyttivät hänen mietteensä; niiden askelten pelkkä ääni kiihdytti kummallisesti miehen sydämen sykintää. Ja tuossa tyttö ilmestyi laatikkokasan takaa, kävellen reippaan somasti ja heilutellen lyhtyä kupeellansa. Hänen yllänsä oli kokonaan valkoinen asu, kengät — laatikossa oli ollut ainoastaan yksi pari ja ikäänkuin ihmeen kautta ne olivat sopineet hänelle — sukat, joille vaaleanpunainen iho antoi vain hiukan väriä, parhaanpituinen hame, väljä pusero, jonka hihat ulottuivat kyynärpäihin ja jonka avoin kaulus jätti näkyviin kolmion huikaisevan valkeata ihoa ja tulipunaisen viirun, kolmiota rajoittavan leveän nauhan — ja päässä pehmeä, valkea hattu. Se olisi tehnyt jonkun toisen naisen epätoivoiseksi, mutta Nancyä se puki oivallisesti.
»Lausukaahan arvostelunne?» kehoitti tämä viileä, puhdas olento. »Ja mikä on hinta?»
»Se on lahja», vastasi Kalju.
»En huoli lahjaa.»
»Vaihtokauppa sitten, madam.»
»Mistä hyvästä?»
»Siitä, että olette tehnyt minut kymmenen vuotta nuoremmaksi, neiti!»
»Pete! Mack!» huusi tyttö. Ja heti häämötti ovella kaksi jättiläistä, jotka hurjannäköisistä kasvoistansa päättäen olivat valmiit raivaamaan vastukset tieltänsä.
»Pakottakaa tuo mies ottamaan maksu näistä vaatteista!»
Mutta Kääpiö-Pete peräytyi puoli askelta ja hapuili tukea. Samalla hetkellä Punaisen Mackin haparoiva käsi tapasi Kääpiön kouran, ja he nojautuivat yhteen ikäänkuin tukeakseen toisiansa.
»Ettekö pidä asustani?» kysyi Nancy huolestuksen häive silmissänsä.»Katsokaahan!»
Hän ojensi kätensä ulospäin, nousi varpaillensa ja pyörähti hitaasti ympäri. Hän oli toisen kenkänsä kärjen varassa toisen antaessa vauhtia, mutta mahdotonta on sanoin kuvata sitä liikettä — sen keveyttä — näytti siltä kuin ilma olisi äkkiä nostanut hänet maasta ja hiljainen tuulahdus pyörittänyt häntä; ja kun hän uudelleen kääntyi heihin päin, olivat hänen poskensa punehtuneet ja silmänsä säteilivät ikäänkuin olisi vinha, kylmä ahava purrut hänen kasvojansa.
»Nancy», virkkoi Kääpiö käheästi, »te hurmaatte miehet hengettömiksi. Mutta — minusta tuntuu kuin ette olisikaan sama tyttö, jonka seurassa tulimme kaupunkiin.»
»En olekaan», vakuutti Nancy kerkeästi. Ja hän kääntyi Kaljun puoleen.»Missä voi täällä kaupungissa viettää illan?»
»Täällä ei ole paljoakaan», vastasi Kalju, kynsien korvallistaan, »muuta kuin Groganin laitos. Eikä se ole sopiva paikka naisille.»
»Mutta pidetäänkö siellä hauskaa?»
»Madam, se on pelihelvetti», sanoi Kalju juhlallisesti.
»Niinkö?»
»Ja samalla kapakka — täynnä sivistymättömiä miehiä, neiti.»
»Minä pidän sivistymättömistä miehistä», julisti Nancy Scovil. »Pidän karkeatekoisista. Pete, suvaitsetteko viedä minut Groganin saliin?»
Pete loi voitonriemuisen katseen Punaiseen Mackiin.
»Kyllä varmasti», lupasi hän ja tarjosi käsivarttansa.
»Vain hetkinen, madam», pyysi Kalju, jonka pienet, iäkkäät silmät kiiluivat kuin valaistut ikkunat sakeassa sumussa. »Nämä herrasmiehet eivät kenties tunne kaupunkia? Siinä tapauksessa saattaisi olla hyvä minun lähteä oppaaksenne?»
»Mutta kuka valvoo myymäläänne?»
»Lempo vieköön myymälän!» huudahti Kalju, oikaisten näppärin liikkein hattuansa ja tiukaten bandannaansa. »Ja jos haluatte pistäytyä Groganin kapakkaan, niin sallikaa vain minun huolehtia siitä, ettette joudu siellä ikävyyksiin. Suokaa anteeksi, naapuri!»
Vanhus työntyi ällistyneen Kääpiön ja Nancyn väliin ja lähti myymälästä tytön käsi käsivarrellaan. He poistuivat öiselle kadulle ja myymälän ovi läjähti lukitsematta kiinni heidän jälkeensä. Nancy lauloi hiljaa ja pikemminkin tanssi kuin käveli Kaljun rinnalla. Ja rampautuneesti hyppien koetti vanhus sovittaa käyntiään tytön keijukaisaskelien mukaan.
Heidän takanansa astelevat Punainen Mack ja Kääpiö-Pete keskustelivat keskenänsä.
»Mitähän tästä tulee?» murahti Mack.
»Pysy rauhallisena, astu hiljaa ja pidä revolverisi käsillä, Mack!» vastasi Kääpiö. »Mack, varmasti koko horna pääsee valloilleen, kun tuo tyttö ehtii Groganin kapakkaan. Ennen aamua on meidän tapeltava — ja tapettava. Katsohan häntä nyt! Hän ahtaa tuohon vanhaan hupsuun dynamiittipanosta.»
XXVI luku
Toimintaa
Juuri heidän saapuessansa Groganin ovelle sytytettiin vähän matkan päässä olevan hotellin edustalla riippuva iso öljylyhty, ja koko katu muuttui äkkiä valoisaksi. Nan pysähtyi sitä katsomaan, ja Punainen Mack ehätti heti hänen viereensä.
»Nancy», kuiskutti hän tytön korvaan, »jos pyytäisitte minulta hyvää neuvoa, niin kieltäisin teitä menemästä Groganin kapakkaan. Se ei ole laitettu naisia varten. Sillä on sellainen maine.»
Tyttö pyörähti nauramaan vasten hänen kasvojansa, joten Punainen Mack oikaisihe ja jäi hieman jälemmäksi.
»En pyydä neuvoja», vastasi Nancy. »Kaipaan toimintaa, toimintaa, toimintaa! Jollette te kaksi halua tulla sisälle, niin varmasti tämä ystäväni pitää huolta minusta.»
Hän sujutti kätensä jälleen Kaljun käsikoukkuun. Ukon rinta pullistui kuin kupukyyhkysen kupu.
»Jollei Numero Kymmenen pysty tarjoamaan teille toimintaa», kehaisi hän, »ei siihen pysty yksikään kaupunki koko vuoristossa».
He poikkesivat sivuun ja astuivat sisälle Groganin kapakan ovesta. Kääpiö ja Punainen Mack seurasivat avuttomina. Sisällä olivat Grogan ja hänen- apurinsa siistineet Jerry Aikenia vastaan käydystä joukko-ottelusta aiheutuneen sekasorron ja osittain korjanneet rikkoutuneet esineetkin. Rulettipyörä ei ollut pudotessaan särkynyt ja oli taaskin paikallansa pöydällä. Siellä täällä oli joku tuoli kallellaan, mutta yleensä ei mellakasta näkynyt mainittavia merkkejä.
Ei ainakaan huonekaluissa, mutta miesten kasvot puhuivat selvää kieltä tappelusta. Roteva Grogan itse seisoi tarjoilupöydän takana leuka toispuolisena ja mustelmaisena, tarjoillen miehelle, jonka silmä oli purppurainen. Muuan toinen lähestyi tarjoilupöytää, nilkuttaen silmäänpistävästi. Korttipöytien ympärille keräytyneissä ryhmissä ja rulettia ympäröivässä piirissä Nancy näki kuhmuja otsilla, poskilla ja leuoissa, ja siellä täällä piirtyi valkeita tai mustia kiinnityslaastarin kaistaleita kasvojen pronssinväristä ihoa vasten. Jerry Aiken oli jättänyt merkkejä kovan nyrkkinsä jokaisella sivalluksella.
Eipä silti, että kaikki miehet olisivat olleet sillä tavoin kolhittuja, mutta loukkautuneita oli seassa siksi paljon, että koko joukko näytti ihan äsken tulleen ankarasta kamppailusta. Nancyn ilmestyessä ovelle syntyi kuisketta, ja sitten kääntyivät kaikkien kasvot häneen päin. Jos aurinko olisi noussut keskiyöllä, ei Numero Kymmenen olisi juuri voinut enemmän ällistyä kuin nähdessänsä tämän viileän, valkopukuisen hahmon.
Hymyillen tyttö vuorostansa katseli heitä silmät niin eloisasti liikkuen, että hänen katseensa näytti kohdistuvan jokaisen kasvoihin samoin kuin ihmisjoukkoon tähdätyn revolverin suu näyttää suuntautuvan kuhunkin yksilöön. Niinpä Numero Kymmenen miehet supattelivat, liikahtelivat, ja sitten itsekukin oikaisihe hieman, pyyhki pois pölyä, kohensi sombreroansa parempaan asentoon ja ravisti itseänsä varmistuaksensa siitä, että oli kunnossa, kuten monet urheilijat valmistautuessansa sijoittamaan varpaansa kilpajuoksujen lähtöviivalle.
Nämä pikku merkit eivät välttäneet Punaisen Mackin terävää silmää. Puolittain ähkyen, puolittain supisten hän jupisi Kääpiölle: »Horna alkaa olla valmis räiskymään, Kääpiö. Pidä nyt silmäsi auki!»
»Mitä ensin teemme?» tiedusti Nan Kaljulta.
»Mitä vain haluatte, neiti», vastasi vanha tahko.
»Mikä pyörä tuolla noin loistaa?»
»Rulettiko? Tekisipä mieleni väittää, ettei missään muualla voi niin nopeasti ansaita rahaa eikä päästä rahoistansa kuin ruletissa. Mutta tuo pyörä on pahaonnisin, mitä olen ikinä nähnyt. Ei kukaan milloinkaan selviydy voittajana pelatessansa illalla tuota pyörää vastaan, madam.»
»Mutta me tarvitsemme vauhtia, naapuri», vastasi Nancy, mennen edellä rulettipöydän ääreen.
Siihen, minkä tähden kukaan ei voittanut Groganin ruletissa suuria rahamääriä, oli erikoiset syynsä. Sen takana seisoi Teeku-Lew. Hän oli saanut eteläeurooppalaista tarkoittavan liikanimensä tumman ihonsa ja pienien, mustien silmiensä tähden. Todellisuudessa »Teeku» ei ollut syntynyt Manhattanin Toista katua ja Kolmatta lehtokujaa idempänä. Syistä, jotka hän itse ja New Yorkin poliisit parhaiten tunsivat, hän oli kauan sitten kaikonnut mainitusta suurkaupungista, ottaen mukaansa kovaksi parkitun omantunnon, näppärät hyppyset ja repullisen konnankoukuissa tarvittavia vehkeitä.
Aikanaan hän saapui Numero Kymmeneen ja näytti siellä Groganille yhden ainoan kojeen repustaan. Se oli sangen ovelasti suunniteltu vipu, joka voitiin sovittaa rulettipyörään vähääkään pelkäämättä ilmituloa. Grogan hyväksyi kojeen ja pestasi Teekun ruletin hoitajaksi. Grogan ei kyllä ollut luonnostansa konna, mutta hän järkeili filosofisesti, että Numero Kymmeneen saapuneet miehet olivat tavallisesti tulleet sinne päästäkseen rahoistansa ja että tuskin voitiin pitää rikoksena, jos hän laittoi niin, että se kävi liukkaasti ja nopeasti.
Kun Teeku-Lew oli hänen rulettinsa takana, ei se jättänyt paljoakaan toivomisen varaa tässä suhteessa. Ihan Teeku-Lewin jalan vieressä oli lattialauta hieman irrallaan, ja kun painettiin tätä lautaa määrätystä kohdasta, painui myöskin lattian alle piilotettu nappula, joka vuorostaan käytti vipua.
Tosinhan ruletissa usein toistuvat häviöt kiihoittivat miehiä katsomaan kieroon Teeku-Lewiä, mutta hänen ei kertaakaan Havaittu edes koskettavan pöytää hyrrän pyöriessä, ja tappioiden arveltiin yksinkertaisesti johtuvan toisen hämmästyttävästä onnesta. Niinpä Grogan vaurastui.
Nancy Scovil meni suoraan rulettipöydän ääreen. Pelaajien piiri jakautui ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta antamaan hänelle tietä, ja hänen vanavedessänsä tulivat ensiksi henkivartijat — Pete ja Punainen — ja sitten muut miehet tarjoilu- ja korttipöytien äärestä. He siirtyivät keskemmälle ja astelivat verkkaisesti ruletin ympärille.
Iso Grogan, jolla ei sillä hetkellä ollut mitään tekemistä tarjoilupöydän takana, liittyi joukkoon.
Punertava, pyöreäkasvoinen kaivosmies työnsi hattunsa takaraivolle ja tarkasti Nancyä hien himmentämin silmin. Hän oli hävinnyt paljon.
»Neiti», virkkoi hän, »aiotte ryhtyä peliin, jossa teillä on huonoimmat mahdollisuudet koko talossa. Kysykää Teeku-Lewiltä itseltään.»
Teeku tuijotti tyttöön, ja hänen pienet silmänsä olivat levinneet melkein kaksi kertaa tavallisen laajuisiksi. Nyt hän hätäisesti pyyhkäisi otsaansa hihallaan ja räpäytti silmiänsä. Tuossa oli ihan todellinen nainen eikä valkopukuinen aave.
»Onnenpeli on onnenpeliä», sanoi hän ponnekkaasti ja hymyili Nancylle rohkaisevasti. Teeku-Lewin kasvoissa oli se lihasliike, joka saa aikaan hymyn, todella harvinainen, ja nytkin hänen ohuiden huuliensa vääntyminen muistutti pikemminkin virnistystä kuin hilpeyden ilmaisua. Mutta Nancy Scovil ei säikähtänyt pelurin silmien helmimäistä kirkkautta. Hän silmäili miestä, hymyillen avoimesti, riemuisesti. Kaikki petoksen ja kavaluuden ajatukset olivat tuhansien kilometrien päässä hänen mielestänsä; koko maailma oli hänestä täynnä iloa ja vilpittömyyttä, ja hän tiedusti: »Miten tätä peliä pelataan?»
»Jos panette rahanne punaiselle tai mustalle», alkoi Teeku laulavalla äänellä selittää, »maksetaan dollari dollarista; jos panette rahanne parittomalle tai parilliselle, maksetaan dollari dollarista; jos panette rahan yhdelle ainoalle numerolle, maksetaan kolmekymmentäkuusi yhdestä ja seitsemänkymmentäkaksi yhdestä, jos jätätte sen toiseksi kerraksi. Jos panette rahanne numeroryhmille —»
Hän lorusi selitystänsä nopeasti, puhuessansa osoitellen laihalla, likaisella etusormellaan hyrrän vieressä laudalla olevia kohtia, joihin rahat sijoitettiin. Ennenkuin hän ehti lopettaa, häilähti Nancyn kädestä pöydälle kahdenkymmenen dollarin seteli. Teeku-Lew tähysti sitä, rypistäen otsaansa. Se oli korkeata peliä naiselle, jopa hyvin korkeata sellaiselle naiselle, joka ei tuntenut peliä. Sitäpaitsi oli Teekunkin kovettuneeseen sieluun pesiytynyt hiukan vuoristoaavikon tarttuvaa ritarillisuutta. Hän ei olisi mielellänsä nylkenyt naista — käyttämällä hyrrään vaikuttavaa vipua.