Mutta kun hän pani hyrrän pyörimään ja sen juovat välkkyivät vaarallisen kirkkaina, virisi Teeku-Lewin sielussa vanha vaisto väkevänä. Kevyesti, taidokkaasti hän hyrrän hidastuessa käytti vipuansa. Hyrrä pysähtyi. Kasvot ilmeettöminä kuten tavallisesti Lew otti pöydältä uutuuttansa kahisevan setelin. Häntä hämmästytti nurina, melkein kuulumaton.
Tavallisesti vuoristoaavikon miehet säilyttävät hyvän tuulensa hävitessänsä, ja nurkumista kuuluu onnenpelissä harvoin. Mutta katsahtaessansa nyt ympärilleen Lew näki ryhmän synkkiä kasvoja, ja ihan tytön vieressä hieman taempana seisoi tummaverinen jättiläinen ja toinen punatukkainen, joiden silmissä oli uhkaava välke. Lew kohautti olkapäitänsä. Hän ei antautunut peloiteltavaksi.
»Koettakaapas onnea kortissa», kehoitti Punainen Mack. »Tuolla on pokerpeli parhaillaan käynnissä. Ruletti ei ole sopiva peli vasta-alkajalle. Se menee päähän, tuo hyrrä. Sen pyöriminen ikäänkuin humalluttaa ihmisen.»
»Niin totisesti tekeekin», sekaantui Teeku-Lew puheeseen. Hänen idänpuolinen murteensa ja vinkuva nenä-äänensä olivat jyrkkänä vastakohtana häntä ympäröivien miesten puhetavalle. »Heittäkää silleen ruletti, neiti! Te ette ole ollenkaan perehtynyt tähän.»
Hän vilkaisi salavihkaa Groganiin, mutta viimemainittu nyökkäsi hyväksyvästi. Miesten ryöstäminen riitti, eikä tytön nylkeminen ollut tarpeen.
Mutta Nancy nauroi taaskin. »Minä koetan tätä ryhmää. Neljä yhtä vastaan?»
»Maksetaan neljä yhtä vastaan», vakuutti Teeku-Lew rohkaisevasti.
»Onnenpeli on onnenpeliä», virkkoi Nancy nauraen ja pani pöydälle toisen kaksikymppisen.
Hyrrä pyöri, ja sen värähtelevät, kirkkaasti kimaltelevat juovat huikaisivat hänen silmiänsä.
Sitten hän tunsi jonkin muun vetävän hänen katsettaan puoleensa, ja hän katsahti Teeku-Lewin jäykästi tuijottaviin silmiin.
Teeku tähysti hänen kasvojansa tarkasti, ja kun Nancy nyt hymyili hänelle avoimesti, ilmestyi hänen kumpaankin poskeensa punainen täplä, ja hän käänsi äkkiä katseensa toisaalle.
Hitaasti hyrrän liike kävi yhä verkkaisemmaksi. Sattumalta vilkaistessansa maahan Nancy huomasi Teekun toisen jalan liikkuvan omituisesti, ikäänkuin hän olisi hapuillut jotakin, epäröinyt ja sitten siirtänyt jalkansa pois. Ruletin hyrrä seisahtui vivun siihen kajoamatta. Nancy oli voittanut. Hänen ympärillensä kertyneestä pienestä ryhmästä kuului hyväksymisen ja huojennuksen sorinaa, ja koneellisesti alkoi Teeku laskea hänen voittoansa. Nan nauroi riemuisesti.
»Ketä janottaa?» huusi hän. »Missä on herra Grogan?»
»Tässä, neiti.»
»Ryyppy joka miehelle, herra Grogan!»
Hetkiseksi tyrmistyivät kaikki äänettömiksi. Piti olla rahoissansa tarjotaksensa koko joukolle Numero Kymmenen hinnoilla; mutta sitten alkoi tungos rulettipöydän ympäriltä nopeasti hajaantua ja vieläkin nopeammin keräytyä tarjoilupöydän ääreen.
XXVII luku
Jeremiaan tarina
Numero Kymmenen lausui mielipiteensä kokoontuessansa Groganin tarjoilupöydän ääreen.
»Siinäpä reipas tyttö! On totisesti!»
»Mistähän osasta maasta tuollaisia tyttöjä tulee?»
»Mistä hän on tullut? Kuka hänet toi kaupunkiin?»
»Nuo kaksi miestä.»
»Mutta miten on Kalju joutunut hänen seuraansa?»
»En tiedä. Eikö hän ole kuin tuulispää, Mike? Katsohan häntä nytkin; kylmä kuin jää, raikas kuin aamu, hilpeä kuin lintu. Mitä hän juo? Hyvä Jumala, Mike, onko hänellä konjakkia?»
»Ei. Se on inkivääriolutta. Hän on hieno nainen, sinä hupsu!»
Viittauksella Grogan käski erään apulaisensa tarjoilla miesjoukolle ja meni itse Teeku-Lewin luokse, joka ei koskaan poistunut paikaltansa ruletin takaa.
»Miten se kävi, Lew?» kysyi isäntä levottomana. »Luiskahtiko jalkasi?»
Teeku-Lew katsoi häntä silmää räpäyttämättä.
»Minä en käyttänyt sitä», vastasi hän tyynesti.
»Onko tarkoituksesi sanoa», kivahti Grogan, »että sallit hänen viedä ne kahdeksankymmentä dollaria yrittämättäkään estää sitä?»
Lew pysyi jörön äänettömänä, mikä tavallisesti oli vaarallinen merkki, mutta Grogan oli liiaksi kiukuissaan kiinnittääksensä siihen huomiota.
»Onko tämä armeliaisuuslaitos?» kysyi hän vimmastuneena.
»Ota se minulta, isäntä!» ärähti Teeku. »Se ei ole armeliaisuutta.»
»Teeku», tiedusti Grogan tyynemmin, »mitä se merkitsee?»
»Se merkitsee seuraavaa», tiuskasi Teeku. »Tuo tänne niin paljon miehiä kuin haluat, ja minä kyllä hoidan tämän likaisen puuhan hyväksesi, Mutta kun tulee naisia, pitää onnen saada ratkaista. Peli on rehellistä, niin pian kuin sitsipuku on hyrrän ääressä. Tarkkailitko häntä? Useimmat tytöt menevät päästänsä sekaisin, jos menettävät viitosen; mutta hän viskasi kaksikymppisen menemään eikä räpäyttänyt silmäänsäkään. Hän on urhea; siinä kaikki. Ja häntä kohtaan menetellään rehellisesti, niin kauan kuin minä olen hyrrän takana.»
Hänen alaleukansa työntyi uhkaavasti eteenpäin, ja hän kallistui likelle isäntää.
»Jollen minä mielestäsi hoida peliä hyvin», sähisi hän, »käy itse remmiin, sinä kehdonryöstäjä, salatuhisija!»
Viimeiset sanat kuultuansa olisi Grogan saattanut tempaista revolverinsa, mutta hän ei niitä tajunnut, minkä vuoksi hän vain puri hammastansa toisen vastauksen johdosta. »Sinulla on ylivoimainen ote nyt, Teeku. Minä en osaa käyttää hyrrää, ja sinä tiedät sen. Huomenna puhumme tästä asiasta uudelleen.»
»Suu kiinni!» kuiskasi Teeku-Lew hiljaa. »Tänne tuli koukku pälyilemään häiriöitä.»
Yhteinen vaara sai heidät unohtamaan äskeisen riitansa, sillä ovella seisoi itse järjestysmies Bud Levine.
Mutta järjestysmies ei ollut jännittyneen ja huolestuneen näköinen kuten tavallisesti. Hän seisoi suorana, toinen käsi riippui kupeella, silmissä oli iloinen välke, ja hän näytti joka suhteessa kymmentä vuotta nuoremmalta kuin viimeksi käydessään Groganin kapakassa samana iltana. Sillä järjestysmies oli lähtenyt etsimään sen laulun alkulähdettä, jonka hän oli kuullut kaikuvan kadulla, ja tullut senvuoksi siihen paikkaan, josta Numero Kymmenessä kaikki, sekä hyvä että paha, sai alkunsa — Groganin kapakkaan. Hän seisahtui ovelle vain hetkiseksi, näki sitten valkoisen täplän ja hymyili.
Sillä hetkellä Nancy kilisti lasia John Rappin kanssa, joka oli leveäharteinen, keski-ikäinen, arpiposkinen mies. Niillä arvilla oli oma tarinansa. Yksi niistä oli painunut syvälle poskeen ihan suupieleen, vetäen huulet yhtämittaiseen, juroon, ilottomaan hymyyn; toinen mutkitteli himmeän salaman tavoin hänen otsaltansa silmän vieritse alaspäin.
Yleensä luultiin arpien olevan peräisin käsikähmästä ison puuman kanssa; todellisesti ne oli saatu kaksintaistelussa hänen ylioppilasaikoinaan, jolloin Johann Rapp oli ollut Heidelbergin iloisin ja huimin nuorukainen. Siitä oli kaksikymmentä vuotta, ja senjälkeen oli tapahtunut aika paljon, mutta tänä iltana johtuivat entiset ajat äkkiä miekkailusankarin mieleen. Hänen arpisten kasvojensa, ruman hymynsä ja äreän luonteensa tähden oli jokainen hänen viimeisenä vuosikymmenenä kohtaamansa tyttö vapisten kaikonnut hänen luotansa, mutta tämä viehkeä, valkopukuinen olento oli hymyillyt hänelle niin, että hänen sydämensä oli ollut vähällä lakata sykkimästä.
«Fräulein», sanoi hän, »suvaitsetteko kilistää Johann Rappin kanssa?»
»Kyllä varmasti.»
»Kumppanuksina siis?»
»Kumppanuksina», vahvisti tyttö.
Niinpä Rapp oli sujauttanut kätensä Nancyn kainaloon, ja nyt he joivat maljan vanhaan ylioppilastapaan, käsikoukussa. Tyttö ryyppi inkiväärioluttansa lyhyin siemauksin, mutta Rapp tyhjensi lasinsa yhdellä kulauksella ja paiskasi sen sitten tuhansiksi pirstaleiksi lattiaan. Se oli ollut tapana vanhaan aikaan ylioppilaiden juodessa jotakin äänetöntä maljaa. Joku työntyi Rappin eteen, ja viimemainittu sopeutui siihen säyseästi, sillä hänen sydämensä oli täysi.
»Tullessanne kaupunkiin lauloitte», lausui tunkeutuja. »Ettekö suvaitsisi laulaa meille nyt taaskin?»
Ja hetkisen kuluttua avautui Nancyn eteen pieni puoliympyrä kuin taiottuna, ja hän alkoi laulaa selkä käännettynä korkeaan tarjoilupöytään päin. Hän lauloi vanhaa unkarilaista kansanlaulua, jonka poljento oli yhtä epätasainen kuin kivilouhos. Ei kukaan ymmärtänyt sanoja, mutta hänen silmänsä ja eleensä kertoivat niiden sisällön.
Miehet seisoivat äänettöminä hänen ympärillänsä; heidän kätensä puristivat tiukemmin laseja, heidän katseensa takertuivat hänen kaulansa liikkeisiin ja värähtelyyn, heidän korviansa huumasi laulun tanssipoljento, ja äänen puhtaus kiehtoi heidän sydäntänsä. Nancy lausui ponnistamatta, mutta ääni täytti huoneen; hän lauloi laulamisen ilosta, ja joka miehestä hän tuntui laulavan juuri hänelle. Sillä hänen silmänsä eivät pysyneet hetkistäkään paikallaan, ja hänen suupielissänsä väreili hymy. Laulu taukosi äkkiä, ja Nancy niiasi. Vähän aikaa olivat kaikki hiljaa, pidättäen henkeään, sitten kajahti huuto, joka tärisytti Groganin laipiota.
Seurasi hämminki, jonka aikana toiset pyysivät uutta laulua, toiset paukuttivat tarjoilupöytää, vaatien lisää ryyppyjä. Tällä väliajalla tunkeutui järjestysmies ahdingon lävitse Nancy Scovilin luokse. Siitä, että muut väistyivät hänen tieltänsä, tyttö, arvasi, että hän oli Numero Kymmenen mahtimies. Järjestysmies nosti hattuansa aika kömpelösti. Oli kulunut vuoden päivät siitä, kun hän oli viimeksi sitä heilauttanut.
»Nimeni on Bud Levine», esitteli hän itsensä »Kuulin teidän laulavan, ja minun oli tultava kertomaan teille, etten koskaan ennen ole kuullut sen vertaista.»
»Kiitos», vastasi Nancy. »Minun nimeni on Nancy Scovil. On hauska tutustua teihin, herra Levine.»
Heidän pudistaessaan toistensa kättä muuttui Nancy Scovilin kasvojen ilme. Hän nosti päätänsä, haisteli ja katsoi sitten omituisesti järjestysmieheen. Sillä Bud Levinen viedessä Aikenia Groganin kapakasta olivat vangin housut, jotka olivat likomärät Florida-vedestä, hankautuneet vangitsijan vaatteisiin ja tartuttaneet niihin tuoksun. Nancystä se oli samanlaista kuin jos hän olisi löytänyt keskellä aavikon hietikkoa villien kevätkukkasten koristaman niityn. Hän haisteli toistamiseen.
»Florida-vettä!» pääsi häneltä.
Hänen hämmästykseksensä järjestysmies säpsähti ja vilkaisi hätääntyneenä olkansa ylitse, huokaisten sitten huojennuksesta, kun vaaraa ei ollut näkyvissä.
»Arvelin», selitti hän tytölle, »miehen murtautuneen vapauteen, kun huomautitte siitä».
»En mahtanut sille mitään», vastasi Nancy, nauraen. »En tiennyt lännenpuolelaisten käyttävän hajuvettä.»
»Neiti Scovil», vakuutti järjestysmies hyvin punaisena ja totisena, »emme me sitä käytäkään. Tämä haju on lähtöisin eräästä kaistapäästä, jonka vähän aikaa sitten pistin koppiin. Olen näette järjestysmies.»
»Florida-vettä», hoki tyttö.
»Se ei tunnu oikein luonnolliselta täällä, vai mitä?»
»Minä pidän siitä hiukan», sanoi Nan, »mutta, herra järjestysmies, te tuoksuatte kuin kasvilämpiön ruusuhuone».
»Neiti», pyysi Levine, »älkää pilkatko minua sentähden. Ei ole minun syyni, että haju tarttuu. Tämä kummallinen miekkonen oli vähällä myllertää koko Numero Kymmenen menetettyänsä pullon sitä ainetta.»
»Niinkö? Kertokaahan siitä!»
»Hei, järjestysmies», huusi ääni joukosta, joka sankkeni heidän ympärillään, »aiotteko pidättää neidin? Onko hän rikkonut lakia vastaan?»
»Ei ole», murahti järjestysmies, »mutta te saatte kasvonne rikotuiksi, jollette pidä varaanne ja pysy vaiti».
Hän kääntyi tytön puoleen.
»En nähnyt alkua, mutta minulle selostettiin se», jatkoi hän. »Tämä hullunkurinen miekkonen oli tullut kaupunkiin ja ostanut pullon Florida-vettä, joka oli särkynyt hänen takataskussaan täällä. Heti sen hajun tunnettuansa olivat pojat arvelleet häntä hölmöksi ja ryhtyneet pitelemään häntä pahoin. Mutta he olivat vain antaneet alun, ja hän oli hoitanut lopun. Katsokaahan Groganin leukaa ja Steven silmää. Niin, hän oli peitonnut heitä oikein aika lailla. Ei hän ollut mikään roteva mies, mutta hän oli totisesti löylyttänyt täkäläistä seuruetta. He olivat sohineet tyhjää ilmaa, ja hän taas oli sivautellut heitä arkoihin kohtiin.
— Varsin pian tuli iso Grogan minua noutamaan. Hän kertoi, että täällä oli mellakka, joten lähdin tänne. Sitä on vaikea uskoa, mutta mies oli vähällä syöksyä paljain käsin kimppuuni välittämättä revolveristani. Hän oli kuin villikissa, neiti, mutta koko ajan hän nauroi pakahtuaksensa ja nautti tappelusta sanomattomasti. Pistin hänet senvuoksi koppiin jäähtymään, mutta vaatteeni hankautuivat häneen, ja tätä ainetta tarttui minuun. En tiedä, miten saisin hajun pois itsestäni.»
Nancyn silmät säihkyivät innostuksesta. »Minkälainen mies hän on?» tiedusti hän.
»Eipä juuri tavallista kummempi. Hartiat leveähköt. Keskimittainen.Aina nauru suussa.»
»Mikä hänen nimensä on?»
»Jeremias Smith.»
Tyttö pudisti päätänsä ymmällä ja hieman pettyneenä.
»Ainakin hän ilmoitti sen nimekseen», virkkoi järjestysmies.
»Ei kai kävisi päinsä, että näkisin hänet?» kysyi Nancy.
»Ei mikään ole sen helpompaa», vastasi Levine. »Vankila on suoraan kadun toisella puolella.»
XXVIII luku
Budin unelma
Helppoa ei kuitenkaan ollut päästä pois miesjoukosta. Miehiä oli sulloutunut järjestysmiehen ja oven väliin, kookkaita, rajuja, suuttuneita miehiä. He olivat kuulleet tytön laulavan, nähneet hänen nauravan; Nancy Scovilin riistäminen heiltä oli samanlaista kuin leikkikalun anastaminen lapselta.
Pahinta oli se, että Punainen Mack ja Kääpiö-Pete ehättivät hänen luoksensa ja työntyivät hänen ja järjestysmiehen väliin.
Kääpiö laski ison kätensä Levinen olalle ja murahti hänen korvaansa: »Kuunnelkaa sanojani, naapuri, ja pitäkää varanne! Tämä neiti on täällä meidän seurassamme eikä lähde kuhertelemaan kenenkään sellaisen kanssa, jota me emme tunne.»
Järjestysmies katsoa muljautti häneen äkäisesti.
»Kiitos!» ärähti hän. »Mutta kuulkaahan, te roteva läskipää! Jos tarvitsen neuvoja —»
»Olkaahan toki!» huudahti Nancy, pujahtaen heidän väliinsä. »Minäpyysinhäntä saattamaan itseäni. Sitäpaitsi — minä olen oma määrääjäni. Lähdemmekö?»
Viimeiset sanat olivat järjestysmiehelle, joku seisahtui luomaan uhkaavan katseen Peteen, ennenkuin pyörähti ympäri ja tarttui tytön käsivarteen. Hetkisen kuluttua he olivat kadulla, ja miesjoukko oli heidän takanansa.
Jos silloin olisi äänestetty siitä, kuka oli Numero Kymmenen vihatuin, kiusallisin harminkappale, olisi järjestysmies Bud Levine saanut varmasti enimmät äänet. Nancy tiesi sen, ja Levine arvasi hänen sen tietävän. Hän tuntuikin haluavan korvata sen olemalla erikoisen herttainen Budille. Eipä siltä, että viimemainittu olisi miellyttänyt häntä paljoakaan enemmän kuin pelisaliin jääneet miehet; sillä Groganin kapakassa hänestä oli tuntunut kuin olisivat hienot, näkymättömät langat yhdistäneet kaikki nuo väkevät, karkeat miehet häneen. Ja niissä langoissa liikkui sähkövirta, joka värähdytti häntä. Olipa hänestä joskus, kuten esimerkiksi laulaessansa, tuntunut siltä kuin olisivat kaikki miehet seisoneet hänen kämmenellänsä ja hänen olisi tarvinnut vain puristaa kätensä nyrkkiin nähdäksensä heidän kiemurtelevan.
Se oli kaikki Nancystä tuiki uutta. Hänen entisessä, yksitoikkoisen uneliaassa elämässänsä miehet olivat olleet vain sisällyksettömiä maanmerkkejä, tuskin eloisampia kuin kummut eivätkä puoliksikaan niin miellyttäviä kuin vihreät puut. Nyt he olivat erilaisia, hämmästyttävän erilaisia. He olivat tavattomia voimia, jotka vaikuttivat häneen omituisesti. Hän piti heistä kaikista. Oli hauskaa olla heidän läheisyydessänsä. Rumimmatkin, karkeimmatkin kasvot Groganin kapakassa kiehtoivat Nancyä, koska hän vaistosi niissä rajatonta voimaa, päättäväisyyttä, vaaraa.
Groganin kapakan ulkopuolella hänestä tuntui kuin olisivat sadat häntä pidelleet näkymättömät kädet hellittäneet otteensa. Raikas yö-ilma hiveli hänen kasvojansa; hänen yllänsä säihkyivät tähdet keltaisina matalassa, äärettömässä holvissa ikäänkuin upeaan samettiin kiinnitetyt keltaiset timantit. Ja hänen vierellänsä asteli yksi ainoa mies, joka oli pystynyt tuomaan hänet pois Groganin salista vastustuksesta huolimatta. Hän oli voimakkain, ja Nancy halusi hieman suitsuttaa hänen kunniakseen.
»Pitkäsarvisia äkäpäitä!» jupisi järjestysmies kiukkuisesti itseksensä.»Hurjia miehiä — tappelupukareita — joskus vielä panen heidät koville!»
»No, mutta kuulkaahan», vastusti tyttö innokkaasti, »hehän ovat mainiota joukkoa. En koskaan ennen ole tavannut sellaisia miehiä!»
»Neiti», vakuutti Levine juhlallisesti, »saatte uskoa sanojani: heidän ja muiden miesten välillä on samanlainen erotus kuin villien mustangien ja kesyjen hevosten välillä.»
Mutta äkkiä Nancy seisahtui keskelle katua ja kääntyi järjestysmieheen päin; hotellin lyhdyn valo väikkyi omituisesti hänen kasvoilleen ja valaisi hänen hymyään.
»Mutta, järjestysmies Levine», huudahti hän, »tehän olette ihan samanlainen kuin kaikki muut — vain voimakkaampi — ja juuri senvuoksi pidän teistä niin paljon!»
Sitten hän käveli Levinen rinnalla edelleen vankilaa kohti.
Järjestysmiehen päätä huimasi. Syynä eivät niin suuresti olleet tytön sanat kuin niiden lausumistapa. Useimmiten kahlehtii naista sovinnaisuus, joka sumentaa hänen silmäinsä välkettä, hillitsee hänen hymyänsä ja tekee hänen äänensä vakavaksi ja yksitoikkoiseksi, mutta Nancyn katsoessa järjestysmieheen naisellisuus leimusi hänen silmissänsä, valoi sointua hänen ääneensä ja värähdytti hänen huuliansa.
Järjestysmies henkäisi syvään, väkevästi, ja se vaikutti kuin tulinen Samos-viini, pannen hänen aivonsa humisemaan. Hänen oli mahdoton aavistaa, että Nancyssä nyt vavahteleva voima oli vuosikausien aikana hillittyä tarmoa, joka riehahti valloilleen yhtenä ainoana myllerrysiltana, että tyttö olisi puhellut kelle miehelle tahansa samalla tavoin kuin nyt puheli hänelle, kävellyt yhtä likekkäin kenen muun miehen kanssa tahansa ja hyräillyt samalla tavoin hiljaisen hillitysti.
Mutta heidän astellessansa loppumatkaa vankilaan järjestysmies laski päässänsä nopeasti yhteen numerosarekkeita. Hän pohti, jaksaisiko hän tuloillansa tarjota mukavan toimeentulon sellaiselle vaimolle. Ja avatessaan asuntonsa ovea hän päätteli, että hänen oli luovuttava tästä ankarasta elämästä. Kun hänellä oli joku, jonka tähden elää —
»Missä hän on?» keskeytti tytön ääni hänen ajatuksensa.
Yhäti liikkuen kuin unissakävijä järjestysmies aukaisi kopin oven lukon.
»Hei, mies!» huusi hän. »Tulkaa ulos!»
Ja Jerry Aiken, toiselta nimeltä Jeremias Smith, seisoi nojaten oveen, ja lamppu, jonka järjestysmies oli hetkistä aikaisemmin sytyttänyt, valaisi häntä hyvin.
»Te!» huudahti Nancy Scovil ja purskahti nauruun, joka raikui huoneessa sointuvana kuin musiikki. »Te!»
»Hohoi!» vastasi Jerry vähääkään nolostumatta.
»Tunnetteko tämän miehen?» tiedusti järjestysmies.
Nancy ei kiinnittänyt hänen lainkaan huomiota, vaan meni vangin luokse.
»Uhuu!» äänsi hän nuuhkien tultuansa likemmäksi. »Oletteko koettanut muuttaa itseänne ruusuksi?»
»Yhtä suloiseksi kuin laulu on, niinkö?» virnisti Jerry.
»Laulu vankilassa», jatkoi Nan. »Kopissa rauhanhäiritsemisestä? En ole tiennyt Florida-veden käyvän päähän.»
»Viisitoista prosenttia alkoholia», vastasi Jerry. »Sangen hyvää hätätilassa. Maistakaa sitä joskus!»
Nancy istuutui ja kallistui taaksepäin tuolissa, yhäti nauraen.
Järjestysmies silmäili heitä vuoroin kumpaakin perin ällistyneenä.
»Mutta onpa teitä pehmitetty, Jerry.»
Aiken hypisteli paitansa risaisia jätteitä.
»Niin», vastasi hän hymyillen, »kaikki muu tuhoutui paitsi tuoksuani».
»Pysykää loitolla!» huusi tyttö, nostaen kättänsä. »Jerry, te nousetteminunpäähäni.»
»Tietysti. Suokaa minulle aikaa, tyttö; minä olen vasta alussa.»
»Milloin arvelette pääsevänne täältä pois.»
»Levättyäni perinpohjaisesti», vastasi Jerry, virnistäen järjestysmiehelle. »Mutta mitä on teille tapahtunut, Nan? Te olette hereillä!»
Hän oli halkeamaisillaan uteliaisuudesta ja innosta, valmiina ponnahtamaan hämmästyksestä ja valppaudesta. Ja Nancy puolestansa näki hänet uusin silmin. Jerryn verrattain tavallisen vartalon editse lipui Groganin vieraiden hahmoja, rotevia miehiä, järeäkouraisia, tuikeasilmäisiä miehiä, jotka ulkomuodosta päättäen olisivat ponnistamatta pystyneet rusentamaan tämän miekkosen. Ja sitten Nancy muisti itse Groganin pöhöttyneen leuan ja monen muun mustelmaiset kasvot. Sen kaiken oli tehnyt Jerry Aiken. Hän oli peitonnut Groganin joukkiota. Miten?
Tyttö katsahti Jerryyn, siristäen kummastuneena silmiänsä. Kenties juuri sisu sai tuon miehen naljailemaan hänelle nyt ujostelemattomana repaleisessa, risaisessa asussaan, sama sisu, joka kiilui hänen silmistään. Hänen kasvoissansa oli tuskin ainoatakaan mustelmaa; ei merkkiäkään ottelusta, jossa hän oli ollut.
»Jerry», puhkesi tyttö puhumaan, »en ole ennen teitä tuntenut».
»Nancy», vastasi toinen äänessänsä sama sointu, »en minäkään ole ennen tuntenutteitä».
Jerry oli siirtynyt likelle tyttöä, ja järjestysmies tarkkaili heidän iloisia kasvojansa yhä levottomampana. Jostakin syystä hän ei enää laskenut tulojansa.
»Pysykää alallanne!» komensi hän tylysti.
»Kyllä varmasti», vakuutti Jerry Aiken.
Kadun toiselta puolelta Groganin salista kantautui hillittyä ääntä.Nancy kuunteli sitä pää hiukan kallellaan.
»Meidän on palattava seurueemme luokse», virkkoi hän, nousten pystyyn ja nyökäten järjestysmiehelle.
»Ja te koppiin!» käski Bud Levine äreästi.
»Seurue!» äänsi Jerry.
»Pojat ja minä», selitti Nancy.
»Näkemiin siis!»
Nancy tarttui Jerryn ojennettuun käteen, ja Jerry puristi hänen kättänsä lujasti. Miehen katse kimalteli, syöpyi Nancyyn kuin happo, ja hänen otteestansa levisi tytön käteen väristys ikäänkuin kahdesta vastakkain sattuneesta voimasta.
Ja sitten Jerry sanoi: »Nancy, ennen aamua on Numero Kymmenessä vietävänmoinen elämä. Muistakaa minua!»
Ja hän peräytyi koppiinsa. Pimeyden niellessä hänet näki Nancy viimeiseksi hänen silmiensä välkkeen. Sitten järjestysmies sulki oven ja lukitsi sen.
»Mutta ettekö voi päästää häntä vapaaksi?» pyysi Nancy, kun Levine kääntyi jälleen häneen päin.
»Minkä tähden?» kysyi Bud Levine jurosti.
»Hän olisi mainio lisä seuraamme.»
»Antaa hänen levätä!» murahti Levine. »Hänen hullunkuriset kepposensa tuottavat minulle ylimääräistä työtä.»
Nancy kohautti olkapäitänsä. Heidän ehdittyänsä oven ulkopuolelle hän taaskin hyräili hiljaa itsekseen kuten oli tehnyt aikaisemmin. Mutta järjestysmiehessä oli tapahtunut suuri muutos. Hän tunsi olevansa tuhansien kilometrien päässä. Hän asteli Nancyn vierellä heidän mennessänsä kadun poikki takaisin Groganin kapakkaan, mutta tiesi, ettei hän ollut tytön mielessä, ja tiesi senkin, että tyttö ajatuksissansa käveli toisen miehen rinnalla. Jos Levineä olisi pyydetty mainitsemaan sen miehen nimi, olisi hän osannut arvata sen hyvin osuvasti.
XXIX luku
Nancy vapautuu taakasta
Nancyn palaamista tervehdittiin Groganin salissa voimakkaalla huudolla, ja ovella hänen mieleensä tulvahti väkevän riemuisa tunne. Sekä tarjoilupöydän ääreen että pelipöytien ympärille keräytyneet miehet kääntyivät häneen päin, heilauttivat käsiänsä ylöspäin ja huikkasivat hänelle tervetuliaisiksi. Olipa siinä joukko! Kuinka värikäs! Kuinka vaihteleva!
Tuolla istui tumma, kapeakasvoinen romaanilainen ja hänen vieressänsä skandinavialainen, jonka vaalea tukka oli vuoristoaavikon päivänpaahteessa haalistunut melkein valkeaksi ja jonka tottumaton iho oli kuumuudessa kesiytynyt ja palanut helakan punaiseksi. Ja tuolla oli englantilainen, hyvin tyyni, juron päättäväinen, silmät värittömät. Ja tuolla uusenglantilainen, laiha, pitkä, pörröinen, luut löyhästi kiinnitettyinä toisiinsa vankoilla jänteillä. Ja tuolla välkkyivät neekerin hampaat; ja tuolla tuijotti kiinalainen tyhjyyteen.
Näytti siltä kuin olisi maailman kaikista ääristä keräytynyt tänne voimakkaita miehiä, jotka kiehtova seikkailunhalu, mieltymys vaaroihin ja satulanhuovan alle joutunutta mehiläistä muistuttava tyytymättömyys olivat vihdoin koonneet tänne Numero Kymmeneen. He olivat olleet vaaroissa, ja he olivat vaarallisia. Heitä ympäröivä ilma oli kyllästytetty toiminnan mahdollisuuksilla. He tunsivat oman voimansa, he eivät pelänneet mitään, he eivät häpeilleet näyttää maailmalle itseänsä sellaisina kuin olivat. Heidän luonteensa olivat yhtä kirjavia kuin heidän värikkäät asunsa — kaikenkarvaiset bandannat, punaiset, siniset ja keltaiset paidat, jotka kaikki olivat lian tai ajan haalistamia.
Nancy olisi antanut mitä tahansa, jos olisi saanut nähdä Jerry Aikenin ja näiden miesten välisen ottelun. Ei tuntunut mahdolliselta, että Jerry olisi kyennyt hetkistäkään pitämään puoliansa heitä vastaan. Sitten Nancy muisti, millaisena Jerry oli seissyt hänen edessänsä vankilassa, valppaana, ryhdikkäänä, älykkään ja nopean näköisenä. Varmasti hänkin oli vaarallinen, mutta toisella tavoin kuin tämä miesjoukko.
Nancyssä heräsi hurjan vallaton halu. Jos Groganin vieraat olisivat voineet lukea hänen ajatuksensa, olisi hymy varmasti hyytynyt heidän huulillensa.
Heti kun Nancy oli astunut ovesta sisälle, riensi tarjoilupöydän äärestä hänen luoksensa parvi miehiä, pyytäen häntä taaskin laulamaan ja vieden hänet muassansa. Järjestysmies erosi hänestä alakuloisena ja miettivänä. Heti tytön poistuttua hänen luotansa tuntui hänestä kuin hän olisi leikkinyt tulella, viehättävällä, mutta hyvin kuumalla. Hän katseli tytön jälkeen huvitettuna, mutta samalla huolestuneena.
Nancyllä oli mainion hauskaa. Levinenkin sydän sykähti, kun hän näki tytön loistavat kasvot. Tanssiaskelin Nancy eteni miesjoukossa, hymyillen kaikille ja sinkautellen sanoja sinne tänne. Hänen etupuolellansa olivat kaikki odottavina, mutta heti hänen mentyänsä ohitse alkoivat miehet tungeksia päästäksensä jälleen likelle häntä, sysien toisiansa syrjään ja luoden toisiinsa katkeria silmäyksiä. Katkerat silmäykset eivät Groganin kapakassa ole varsin paljon katkerien tekojen edellä. Ja lainvalvoja Bud Levine tiesi sen sangen hyvin.
Mutta ainakin yhdestä seikasta hän oli hyvillänsä. Jerry oli kopissa ja pysyisi siellä varmasti. Se, että hän liittyisi tyttöön, tuntui Levinestä samanlaiselta kuin öljyn kaataminen tuleen. Lainvalvojaa hieman puistatti.
Kun miesparvi taaskin tempasi Nancyn mukaansa hyvin samalla tavoin kuin rantaa huuhtova aalto pyyhkäisee ajopuun valtameren helmaan, jännitti Kääpiö-Pete tukevia olkapäitään päästäksensä likelle tyttöä, ja Punainen Mack oli ihan hänen kintereillään.
»Nancy», supatti Punainen Mack niin hiljaa, ettei sitä kuulisi kukaan muu kuin tyttö, »meidän olisi aika laittautua pois täältä».
»Minkä tähden?» kysäisi tyttö, katsahtaen mieheen otsa rypyssä.
Hänestä alkoivat Punainen Mack ja Kääpiö tuntua painolta, jota hän raahasi perässänsä, kuten laiva raahaa myrskyankkuria. He pilasivat hänen huvinsa totisilla ilmeillään ja varoituksillaan.
Hänet valtasi äkkiä halu päästä heistä eroon.
»Minkä tähden?» kertasi Kääpiö vakavasti. »Sentähden, ettei tämä ole sopiva paikka naiselle. Olen ollut täällä kyllin kauan käsittääkseni sen.»
»Pete», sanoi Nancy kiivaasti, »minä itse ratkaisen, mitkä paikat ovat minulle sopivia». Hän kääntyi Punaisen Mackin puoleen ja lisäsi vetoavasti: »Eikö niin, Mack?»
»Tietysti hän sen tekee», myönsi Punainen Mack perin epäjohdonmukaisesti. »Eikö hän tiedä, mitä itse haluaa?»
Tungos vei Nancyn mennessään, mutta Pete ja Punainen jäivät seisomaan vastakkain, äkäisesti mulkoillen toisiinsa.
»Kuka sinua käski laskettelemaan lirputuksia?» huomautti Kääpiö rajusti.
»Minua- ei tarvitse käskeä estämään miestä menettelemästä narrimaisesti», selitti Punainen Mack. »Oletko niin tuhma, että puhut naiselle sillä tavoin?»
»Mack», virkkoi Kääpiö, »olen sietänyt sinulta aika paljon. Jos oletkin syntynyt typeräksi, ei sinun silti tarvitse sitä aina näyttää.»
Tungoksen päiden ylitse hän näki Nancyn. Tyttö oli kääntynyt katsomaan hymyillen taaksensa, ja Kääpiö piti sitä hymyä kehoituksena edetä. Mutta myöskin Punainen Mack oli nähnyt saman hymyn ja piti sitä erikoisesti hänelle tarkoitettuna rohkaisuna.
»Epäilemättä meidän pitäisi saada hänet pois täältä», jatkoi Mack, »mutta sinä et saa häntä lähtemään loukkaamalla häntä — etkä myöskään loukkaamalla minua».
Kääpiö muuttui kiukusta tumman punaiseksi.
»Mitä?» kivahti hän. »Sinä punapäinen kuvatus, sinä kävelevä luuranko!Mistä saakka olet sinä osannut lukea naisten ajatuksia?»
»Kas näin!» sähähti Punainen Mack ja iski Kääpiötä silmien väliin. Vähän aikaa Kääpiö oli liian ällistynyt lyödäksensä takaisin. Sitten hän kallistui taaksepäin, nojautui tukevasti oikean jalkansa varaan ja survaisi oikean nyrkkinsä eteenpäin niin väkevästi, että Punainen olisi lennähtänyt seinän lävitse, jos isku olisi osunut. Mutta ennenkuin nyrkki oli likelläkään, vältti Punainen Mack kyykistymällä hirvittävän täräyksen ja syöksähti lähemmäksi Kääpiötä ja napautti häntä molemmilla nyrkeillänsä lyhyeltä matkalta. Kääpiö-Pete sai huumaavan täräyksen leukapieleensä, ja sitten yhtä kova huitaisu vastaiselle puolelle sivalsi hänen kasvonsa takaisin eteenpäin, ja seuraavalla hetkellä Punaisen laiha nyrkki upposi rannetta myöten Peten vatsaan.
Mikä hyvänsä niistä iskuista olisi kaatanut heikomman miehen pyörryksiin, mutta Kääpiö vain ärjäisi ja pyyhkäisi Punaisen käsivarren etäisyyteen heilauttamalla kättänsä taaksepäin. Sitten hän täräytti Punaista kylkiluille musertavan rajusti. Sen voimasta Punainen taipui kaksin kerroin kuin kokoon loksahtava linkkuveitsi, mutta huitaisi samalla ylhäältäpäin sivalluksen, jonka hänen kivusta supistuvat lihaksensa tekivät kahta vertaa rajummaksi. Se sattui suoraan Kääpiön ennestään vahingoittuneeseen nenään, josta purskahti verisuihku. Silloin alkoi tappelu oikein todenteolla, sillä nähdessään omaa vertansa Kääpiö vimmastui, ja Punainen Mack riehui kuin paha henki, koettaen tähdätä uuden iskun samaan kohtaan.
Järjestysmies Levine ei suinkaan ollut sillä välin toimeton. Hän ponnisteli raivokkaasti päästäksensä kamppailijoiden luokse, mutta käsittämättömän nopeasti olivat kaikki Groganin vieraat kerääntyneet heidän ympärillensä. Monet heistä olivat saaneet maistaa nyrkin kolhaisuja aikaisemmin samana iltana ja hytkähtelivät nyt ihastuksesta odottaessaan näkevänsä jättiläisparin tekemää tuhojälkeä.
Sillä se oli todellakin jättiläisten kamppailu. Kääpiön iskuissa oli kolme kertaa niin paljon voimaa kuin Mack mitenkään sai irti laihoista käsistänsä, mutta toisaalta olivat Mackin sivallukset kolme kertaa niin vikkeliä. Hänen salamannopeasti liikkuvat nyrkkinsä takoivat Kääpiön päätä, kasvoja ja vartaloa kuin vasarat, mutta Kääpiö vain ärähti joka iskusta ja turvautui raskaisiin lyönteihinsä. Jostakin kaukaa hän kuuli Levinen kiljuvan, että tappelu oli lopetettava, ja uhkaavan teljetä tyrmään jokaisen, joka estäisi häntä pääsemästä kamppailijoiden luokse. Mutta ennen tyrmään joutumista Kääpiö tahtoi antaa loppuläimäyksen, joka tasaisi koko tilin, jättäisipä tuntuvan säästön hänen hyväksensä.
Hän alkoi ahdistaa vastustajaansa tiukemmin. Mackin nyrkit luistivat hänen otsastaan, naksahtelivat hänen leukaansa ja tömähtelivät hänen rintaansa ja kylkiluihinsa, mutta yhäti hän pudisteli päätänsä ja työntyi eteenpäin, itsepintaisesti väijyen tilaisuutta. Jos Mackilla olisi ollut tilaa, olisi hän saattanut pysytellä loitolla, mutta heitä ympäröivä piiri supistui supistumistaan, kun katsojat yhä innokkaampina tunkeutuivat likemmäksi nähdäksensä jokaisen sivalluksen. Niinpä vihdoin sulki elävä muuri taaksepäin ponnahtavan Mackin peräytymistien, ja seuraavalla hetkellä tärähti Kääpiön jykevä nyrkki hänen leukaansa. Mack jysähti takanansa olevaan mieheen ja sitten kirjaimellisesti kimposi lattialle.
Ankarasta täräyksestä huolimatta hän ei kuitenkaan pyörtynyt, ja kun Kääpiö astahti taaksepäin pyyhkiäksensä verta kasvoiltaan ja silmäilläksensä voitettua, ponnahti Mack jälleen pystyyn ja karkasi vastustajansa kimppuun kiukkuisesti kuin villikissa. He takertuivat yhteen, reutoilivat hetkisen ja kierähtivät sitten miestungoksen jalkoihin sekavana, sadattelevana rykelmänä.
Kaikkea tätä oli Nancy tarkkaillut tungoksen ulkoliepeiltä. Erotessansa kumppanuksista hän oli arvannut heidän välillänsä todennäköisesti sukeutuvan selkkausta, mutta päästäksensä heistä eroon hän ei ollut osannut keksiä parempaa keinoa kuin yllyttää heidät toisiansa vastaan. Hänestä oli tuntunut samanlaiselta kuin tarkka-ampujasta, jonka sormi painaa liipaisinta, mutta kun, miehet alkoivat rientää katselemaan taistelua, oli hänkin ajautunut piirin laitaan.
Sieltä hän näki Mackin ja Kääpiön päät, jotka kohosivat ympäröivän joukon yläpuolelle, näki nyrkkien sujahtelevan ja osuvan ja päiden keikahtelevan ja heilahtelevan iskuista. Kerran, kahdesti ja vielä sittenkin hän yritti pujottautua katselijatungokseen päästäksensä erottamaan kamppailijoita, mutta joka kerran ahtautuivat yhteen sulloutuneet selät yhä tiukemmalle ja sulkivat hänen tiensä. Muuta neuvoa ei ollut kuin seistä paikallansa ja katsella.
Hän oli pahoillansa tappelusta ja olisi ollut valmis uhraamaan paljon keskeyttääksensä sen; mutta hän ei olisi ollut uusi Nancy, jollei hän olisi tuntenut muutakin kuin katumusta. He ottelivat hänen tähtensä, ja jokaiseen sivallukseen keskitetty voima oli suitsutusta hänen valtansa kunniaksi. Tämä oli juuri sitä vaaraa, jonka hän oli vaistonnut leijailevan Groganin kapakan ilmassa. Entä jos koko joukko joutuisi myllerryksiin ja hän olisi sen kaiken keskipisteenä?
Miesjoukon keskeltä kajahti huuto: »He ovat lattiassa!»
Kun ryhmä sitten hajautui, näki hän lattialla vääntelehtivät ja kiemuroivat tappelijat. Seuraavalla hetkellä kumartui järjestysmies Bud Levine, jolta ahdingon lävitse tunkeutuessa hattu oli pudonnut päästä ja bandanna irronnut kaulasta, kumppanusten puoleen ja laski kätensä kummankin olalle. He olivat pidätetyt.
XXX luku
Henkien manausta
Lain kouralla oli merkillisesti jäähdyttävä vaikutus sekä Kääpiöön että Punaiseen Mackiin. He nousivat pystyyn, pahasti ryvettyneinä, veren tahraamina ja äkäisesti tähyillen toisiansa, mutta nyt heihin varmasti pystyi järki, sillä Bud Levinen silmien ilme tavallisesti selvitti hurjistuneimmankin miehen mielen.
»Kääntykää oveen päin ja alkakaa marssia!» käski järjestysmies. »Älkääkä marssiko liian nopeasti. Jos sen teette, saatan minä seisauttaa teidät, ja jos minä teidät seisautan, voitte jäädä liikkumattomiksi pitkäksi aikaa.»
Hän ei paljastanut revolveriaan, mutta hänen oikean kätensä hermostunut nytkähtely kertoi aika paljon sellaiselle, joka sitä ymmärsi. Numero Kymmenen oli tarkkaillut järjestysmies Bud Levinen työskentelyä jo kauan tätä ennen. Ja nyt Numero Kymmenen väistyi syrjään sävyisesti kuin keritty lammas eikä edes määkinyt. Ainoastaan Nancy uskalsi sekaantua. Hän astui Levinen luokse.
»Järjestysmies», virkkoi hän, »aiotteko oikein tosissanne pidättää heidät?»
»Neiti Scovil», vastasi järjestysmies, »siltä varmasti näyttää».
»Mutta mitä pahaa he ovat tehneet kenellekään muulle kuin itsellensä?»
Järjestysmies katsahti Kääpiön verisiin kasvoihin ja punatahraiseen paitaan ja virnisti sitten.
»Täällä ei ole tapahtunut murhia, neiti, ja minä aion ne estää. Mutta tappo oli kyllä ihan lähellä. Nämä miehet saavat levätä tyrmässä.»
Nancy kääntyi kumppanusten puoleen silmissänsä pehmeä säälin ilme. Toisella kädellänsä hän tarttui Kääpiön jäntevään nyrkkiin ja puristi toisella Punaisen Mackin kovia, laihoja sormia.
»Olen pahoillani», mutisi hän, »hyvin pahoillani!»
»Älkää välittäkö mitään koko jutusta», koetti Mack rauhoittaa. »Hän haki tätä jo kauan. Hän ei koskaan ole osannut kunnollisesti puhutella naista.»
Kääpiö pyyhkäisi vapaalla kädellänsä verta kasvoistaan. Toisella hän puristi Nancyn sormia.
»Tuonnempana peittoan hänet hyväksi», vakuutti hän. »Hän on aina ollut vastuksinanne, neiti.»
»Eteenpäin!» komensi järjestysmies, ja kulkue sujuttautui ovesta kadulle.
Heti sen mentyä se unohdettiin. Pöytien ääressä alkoi korttipeli uudelleen, rulettihyrrä pyöri taaskin, lasit välkkyivät ja kimaltelivat tarjoilupöydällä; ja melkoinen ryhmä odotti, pitäen silmällä Nancyä. Numero Kymmenen huomio oli äsken suuntautunut toisaalle, mutta nyt se palasi vakavaan puuhaansa, rahantuhlaamiseen.
»Meluisa miespari, ne kaksi, jotka saapuivat seurassanne tänne», huomautti Kalju, nilkutettuansa Nancyn luokse. »Enimmäkseen Numero Kymmenen on tavattoman hiljainen, kunnes tulee vieraita. Tällaista hälinää ei ole ollut sen illan jälkeen, jona Wendell-vanhus löysi kultasuonensa ja ripusti ouijansa, manauslautansa, tuonne seinälle.»
Samassa lähestyi itse mahtava Grogan tyttöä, pyytäen häntä laulamaan, ja häntä tukeaksensa nostivat toiset huudon, mutta Kaljun huomautukset olivat virittäneet Nancyssä innostuksen kipinän.
»Kertokaa minulle Wendell-vanhuksesta!» pyysi hän.
»Hän oli kummallinen, iäkäs hupakko», alkoi Kalju, »tuli tänne ja istui tuon pöydän ääressä iso paperiliuska levitettynä eteensä ja lisäksi laudankappale, jonka toisessa päässä oli kynä. Hän pani kätensä laudalle, ja kynä alkoi kirjoittaa — ainakin Wendell-ukko väitti sen kirjoittavan, mutta me emme siitä paljoakaan kostuneet. Pelkkää riipustelua. Mutta Wendell-vanhus ihan ihastui. Hän nimitti vehjettänsä ouijaksi ja vakuutti ouijan ilmaisseen hänelle runsaan kultasuonen vuoristossa.»
»Oliko ukko mielipuoli?» tiedusti tyttö.
»Siltä se kuulostaa, neiti», myönsi Kalju, »mutta hän meni vuoristoon sellaiseen paikkaan, josta kukaan ei olisi uskonut löytävänsä kullan hiventäkään, ja palasi kolmen kuukauden kuluttua Numero Kymmenen kautta muassansa kokonainen taakka kultahietaa. Hän piti Numero Kymmentä humalassa kaksi päivää ja ripusti ouijansa tuonne seinälle. Sen jälkeen ei täällä ole ollut niin meluista, ennenkuin — suokaa anteeksi, neiti — ennenkuin te tulitte kaupunkiin.»
Huoneen nurkassa riippui nuoranpätkän varassa seinällä pieni, ohut, kolmikulmainen puukappale. Kun Nancy halusi katsella sitä tarkemmin, nouti Kalju sen hänelle, ja hän tarkasti sitä yksityiskohtaisesti. Se oli aivan sileä, kehnosti öljytty puupalanen, karkeatekoisen sydämen muotoinen. Kärjessä ei ollut mitään muuta kuin reikä, johon kynä oli pistetty. Kolmion leveässä alapäässä oli kaksi pientä, honteloa pyörää. Ne olivat kaksi tukipistettä, ja kolmantena, kolmion kärkenä, oli laudan reikään sovitetun kynän kärki.
Koje oli perin yksinkertainen. Kun se pantiin sileälle pinnalle levitetylle paperille, alkoivat hontelot pyörät vähäisimmästäkin paineesta liikkua, ja kynän kärki siirtyi epäsäännöllisesti sinne tänne, piirtäen harakanvarpaita, jotka saattoivat näyttää kirjoitukselta, mutta saattoivat olla näyttämättäkin.
Päästyänsä ouija-laudan tarkastelussaan näin pitkälle Nancy oli ojentamaisillaan sen takaisin Kaljulle, mutta havaitsi samassa jonkinlaisia kirjaimentapaisia laudan alapinnassa. Puhallettuansa pölyn pois hän erotti seuraavat lyijykynällä kirjoitetut, pehmeään puuhun painuneet sanat: »Minun avullani kirjoittava käsi kuvaa entisyyttä, vastaisuutta ja ihmisten sydämiä.» Nancy luki sen ääneen ja naurahti Kaljulle.
»Uskotteko sitä?» kysäisi hän.
»En oikein tiedä», vastasi Kalju, kynsien korvallistaan. »Minä en halua leikitellä tuollaisilla vehkeillä. Vanhalle Wendellille se tuotti kultaa. Kenties se tuottaisi jotakin muuta seuraavalle käsittelijälleen. Niin; minä en usko siihen, mutta en epäilekään; olen siinä välillä.»
Mutta Nancy halusi koettaa ouijalautaa, minkä vuoksi Grogan itse toi hänelle talteensa eksyneen käärön seinäpaperia. Sen toinen puoli oli kyllin laaja ja valkoinen, ihanteellinen laudan kynästä lähtevää kömpelöä töherrystä varten. Nancylle vedettiin tuoli sen pöydän ääreen, jolle paperi ja lauta sijoitettiin, ja ryhmä uteliaita katsojia kertyi ympärille.
»Minun muistaakseni», huomautti Grogan, »Wendéll-vanhus vain piti sillä sormenpäitänsä hyvin keveästi, ja koje sitten kirjoitti ilman muuta. Minä en saanut selvää sen sanoista, mutta Wendell-ukko erotti kaikki ihan tarkasti. Hän sai siitä kokoon sanoja, mutta minusta se näytti samanlaiselta kuin pikku lapsen töherrys.»
»Koettakaa te!» kehoitti Nancy ja työnsi lautaa Groganiin päin.
Mies tarttui siihen, virnistellen arkailevasti.
»En minä siihen usko», vakuutti hän hymyilevälle joukolle. »Mutta jotakin kummallista siinä on. Se tuntui antaneen ihan oikean vihjauksen ukko Wendellille, pojat. Mutta ensin on kysyttävä jotakin, ennenkuin se kirjoittaa. Wendell vanhus jupisi kysymystänsä, ja sitten koje tuhersi. Mitä tahdotte tietää, miehet?»
Heti luikkasi joku älyniekka katselijapiirin takaa: »Millainen mies onGrogan?»
»No niin», hymähti Grogan, »katsotaanhan, mitä se siitä sanoo».
Hän laski paksut sormensa pienelle laudalle. Aluksi se ei hievahtanutkaan.
»Taikauskoa», naurahti joku sivullinen. »Siitä ei heru mitään. Sen viime kerralla kirjoittaessa olivat he kaikki varmasti humalassa, Wendell muiden muassa.»
Mutta tuskin hän oli ennättänyt sen sanoa, kun lauta jo liikahti. Ehkä se johtui siitä, että Grogan oli hieman muuttanut kätensä asentoa. Kömpelötekoiset pyörät huojuivat hieman, ja kynä piirsi useita pisteitä ja viivoja ja sitten pitkän, mutkikkaan viirun. Grogan nosti lautaa, ja monta päätä kumartui pöydän puoleen lukemaan lausuntoa.
»E - i», tavasi Nancy. »Se vakuuttaa, etteivät miehet olleet humalassa, kun se kirjoitti viime kerralla. Koettakaahan uudelleen, herra Grogan! 'Millainen mies on Grogan?’»
Nyt ei enää naurettu niin paljoa. Synkän kummastelevan, milteipä pelokkaan näköisenä Grogan laski kätensä jälleen laudalle. Tällä kertaa se alkoi vähääkään epäröimättä liikkua paperilla, ja kynä piirsi nopeasti viiruansa. Se seisahtui; Grogan nosti pienen kojeen pöydältä, ja taaskin peittyi paperi heti varjoon, kun päät kumartuivat sitä tähystämään.
»K - o - n - n - a», tavasi Nancy. »Konna!»
Varjostavat päät kohosivat äkkiä pystyyn.
»Ha, ha, ha, ha!» hohotti joku. »Grogan on konna. Hän itse väittää niin!»
»Kuka siellä nauroi?» karjaisi Grogan, puristaen kätensä isoksi nyrkiksi. »Mikä tyhjäkalloinen tolvana nauroi moiselle?»
Hän tähysti miesjoukkoa, turhaan etsien uhittelevia kasvoja, ja ärisi, kun ei sellaisia löytänyt.
»Se on typerä ajatus» kiivasteli hän, mulkoillen ympärillensä, koettaen löytää jotakin, mihin purkaisi kiukkunsa. »Se on hullujen peliä, tuiki järjetöntä.»
Ja hän mennä tömisti tarjoilupöytänsä ääreen, samalla kun hänen takaansa kuului hiljaista, hillittyä hyminää, joka saattoi olla heikkoa naurua tai miettiväistä kuisketta.
»Koettakaa te nyt», ehdotti Nancy Kaljulle ja sysäsi lautaa häneen päin.
Mutta Kalju pudisti heti päätänsä jyrkän epäävästi.
»Tuosta ouijalaudasta ei lähde hyvää. Se ei enää kaiva kultaa, ja hyvin todennäköisesti se on alkanut tehdä jotakin muuta. Minä en halua kajota siihen ollenkaan, neiti.»
»Kenties sillä on varastossa joitakuita hyväilynimityksiä sinulle,Kalju», sanoi joku miehistä, ja nauru remahti jälleen.
»No, te sitten», kehoitti Nancy viimeistä puhujaa.
Mutta mies vetäisi kätensä pois ja piti niitä poikien tavoin selkänsä takana.
»En minä, neiti. Minulla ei ole mitään erikoista halua käyttää sitä.»
Taaskin naurua, sillä Mclntosh oli tunnettu mies.
»Koettakaa te!» pyydettiin Nancyä, ja tottelevaisesti hän laski hennot sormensa laudankappaleelle.
XXXI luku
Tietäjän sanoja
Groganin vieraat oli vallannut jännitys, sitten kun pieni laudanpalanen oli alkanut liikkua paperilla. Siitä oli kuiske levinnyt pokerpöytiin ja harventanut onnenpelin ympärille kertynyttä ryhmää; ja nekin, jotka vielä pelasivat tai vetelehtivät tarjoilupöydän ääressä, pitivät silmällä ouijalautaa ja kuuntelivat sen lausumia.
Nancy tunnusteli lautaa kädellänsä; se huojui omituisen hontelosti hänen kosketuksestaan, mutta hän huomasi, että sitä saattoi ohjata, määrätä sen liikkumissuunnan ja että hän näennäisesti sitä koettamatta saattoi panna kynän kirjoittamaan oman tahtonsa mukaan — varsin mitätön havainto, mutta se innostutti Nancy Scovilia. Nämä hänen ympärillänsä olevat miehet olivat keräytyneet maapallon sadoilta eri seuduilta, he olivat väkeviä, toiminnanhaluisia miehiä, ja hänen käsissänsä oli koje, jolla hän saattoi hallita heitä kaikkia. Hymyillen hän silmäili heitä, milloin yhtä, milloin toista, ja silloin he aina hetkiseksi nostivat katseensa häneen päin, mutta yleensä oli ilmassa rauhatonta, taikauskoista epäilystä. He vilkuilivat toisiinsa ja tuijottivat Nancyn valkeata kättä, joka nojasi lautaan.
»Mitä haluatte tietää?» kysyi hän.
»Ei mitään kenestäkään erikoisesti», ehätti muuan vastaamaan.»Tiedustetaan jotakin yleistä — jotakin, mikä koskee koko joukkoa —»
Hän keskeytti äkkiä puheensa, sillä vaikka Nancy vielä katsoikin häntä silmiin, alkoi ouijalauta liikkua. Se piirsi paperiin pitkän viirun ja kirjoitti vielä paperin reunaan saavuttuansakin. Niin sujuva kirjoitus nostatti innostuksen sorinan, ja alettiin tavata sanoja.
»Tässä huoneessa on karjanvaras, ja —»
»Ja mitä?» urahti parikymmentä ääntä. Numero Kymmenen miehissä ei ollut kovinkaan monta sellaista, joka ei silloin tällöin olisi siepannut laumasta harhautunutta nautaa, mutta eräs näistä viattomista — hän oli poikavuosiltansa alkaen haeskellut kultasuonia — levitti jalkansa haralleen ja urahti: »Kysytään sen kirotun lurjuksen nimeä! Jatkakaa, neiti, ja koettakaa, ilmoittaako lauta nimen.»
Pyytäjän ympärillä olevassa ryhmässä syntyi liikettä.
»Olemmeko me poliisien käskyläisiä?»
»Ottakoon järjestysmies kiinni karjanvarkaan! Se ei ole meidän asiamme.»
»Te kysytte liian paljon, naapuri.»
»Entä vielä? Pankaa se takaisin paperille, neiti!»
Tottelevaisesti Nancy nosti laudan paikalleen ja alkoi uudelleen. Nytkähdellen, huojuen ja horjahdellen, ikäänkuin jonkun rauhattoman hengen ohjaamana alkoi pieni, sydämenmuotoinen laudanpala liikkua paperilla, ja Nancyn käsi lepäsi sen varassa niin hervottomana, että se näytti vetävän muassansa hänen vastahakoista käsivarttansa.
Tällä kertaa kynä täydensi lauseen:
»Ja vaitelias, pitkäkannuksinen mies on hänen jäljillään.»
Taaskin liikettä, mutta tällä kertaa ei niin peittelemättä. Jokainen silmäili salavihkaa naapurejansa ja huomasi monta harvapuheista miestä, ja viidestä oli ainakin kahdella pitkät kannukset.
Groganin salissa tapahtui silmänräpäyksessä muutos. Hetkistä aikaisemmin olivat kaikki hoilottaneet hyvinä ystävyksinä, mutta nyt melu vaimeni. Miehet alkoivat vilkuilla ovelle. He siirtyivät mukavan välimatkan päähän muista; pieni yhteen sulloutunut joukko harveni, kunnes parvessa olisi saattanut päästä mihin suuntaan hyvänsä.
Hampaat painuivat lujasti vastakkain, silmiin tuli kylmä välke ja niiden katse harhaili rauhattomasti sinne tänne, kädet muuttuivat kovin hermostuneiksi, ja kaikki olivat hieman ärtyneitä, koska heidän takanansa oli muita. Jos koiran pintaa raapaistaan, niin sen alta hyvin todennäköisesti löytyy susi. Nancy oli raapaissut Numero Kymmenen pintaa, ja nyt alkoivat hampaat paljastua.
»On turhaa puhua miehistä», huomautti joku joukosta. »Minä puolestani haluaisin tietää, minkä tähden tämä ruletti ei kertaakaan ole sanottavasti menettänyt.»
»Tämä ei ole mikään ajatusten lukija», tokaisi hänen kumppaninsa ivallisesti. »Mitä sinä siltä odotat?»
Mutta Nancy muisti Teeku-Lewin jalan hapuilleen ikäänkuin jotakin tavoitellen ja sitten vetäytyneen takaisin. Häntä alkoi äkkiä pahasti kiukuttaa. Hän tosin oli selviytynyt suuritta tappioitta, mutta jos hyrrässä tosiaankin oli konnanjuonia, oli mahdollisimman katala rikos petollisesti nylkeä näitä rotevia, väkeviä huolettomia tuhlareita. Muutoinkin hupeni raha heidän hyppysissänsä kuin savu, ja jos heille viritettiin pauloja, jos heiltä kavalasti peijattiin rahat, jotka olisi melkein saatu pyytämälläkin, oli se niin halvan roistomaista, että Nancyä puistatti. Ja Numero Kymmenen miehiä kohtaan hän tunsi sisarenhellyyttä, johon omituisesti sekaantui ilkeätä kiusaamisen halua.
Hänen sormiensa taidokkaan painostuksen alaisena alkoi ouijalauta nyt kirjoittaa viimeisen kysymyksen vastausta.
»Katsokaa lattian alustaa ruletin takana!»
Tämän lauseen näkivät Nancyn ympärille tunkeutuneet katselijat piirtyvän laudan jälessä paperille.
»Jarru, lempo soikoon!» kuului kuin hiljainen ukkosenjyrähdys Nancyn korvan juuressa. »Ja minä olen pannut viisisataa dollaria tuohon konnanvehkeeseen, niin totta kuin olen pannut viitosen. Pojat, revitään lattia auki ja katsotaan!»
He poistuivat ouijapöydän ympäriltä; Nancykin unohtui heidän tunkeutuessansa ruletin luokse. Heidän tulonsa ensi aalto hajoitti ne harvat, jotka olivat siellä pelaamassa. Etumaiset ympäröivät ruletin ja Teekun, kun taas käytännöllisemmät menivät etsimään vasaroita ja kirveitä lattian murtamista varten. Sitten he riensivät takaisin työhön. Ei kuulunut kiljuntaa eikä kirouksia, vaan ainoastaan hiljaista jupisemista, joka suuresti muistutti äkäisten mehiläisten surinaa — ääntä, joka panee maailman voimakkaimmankin petoeläimen lähtemään käpälämäkeen.
He tunkeutuivat Teekun ympärille ja työnsivät lukumäärällänsä häntä hoippuen peräytymään. Ensimmäinen kirveenisku halkaisi lankun.
»Hei!» kirkaisi Teeku-Lew. »Heittäkää sikseen se puuha!»
Hänen äänensä oli terävä ja kimakka kuin pikku pojan. Melkein nyyhkyttäen raivosta hän sysi luotansa häntä likistäviä miehiä. Hänen sanansa tulivat kirskuvina.
»Hajaantukaa, te paksut ääliöt — senkin läski- ja jauhosyöttiläät!»
Itse Grogan syöksähti vastaiselta suunnalta paikalle ja karjui: »Mitä hemmettiä täällä on tekeillä? Mistä olet tuon kirveen siepannut, Pete? Kirottua, sitä et tee!»
Sillä Pete nosti kirvestä iskeäksensä lattiaa uudelleen, ja Grogan väänsi helposti aseen hänen käsistään.
»Mikä teihin on oikein mennyt, hyvät herrat!» mylvi hän. »Oletteko pureksineet hulluruohoa?»
Miehet peräytyivät vähän, kaihtaen osittain Groganin vankassa kourassa olevaa kirvestä, osittain Teeku-Lewin kimeitä raivonpurkauksia.
»Me aiomme repiä irti osan tästä lattiasta nähdäksemme, mitä sen alla on», selitti Pete, joka oli ryhtynyt toisten puhetorveksi. »Me emme tahdo vahingoittaa teitä, Grogan — jollemme löydä mitään kieroa. Mutta tuossa hyrrässä on aina ollut jotakin vinossa.»
»Repiä auki minun lattiani?» jyräytti Grogan, ja hänen silmänsä supistuivat vaarallisesti kiiluviksi pisteiksi. »Sitä ennen minä lähetän teidät helvettiin! Viskaa pois se kanki, Pätkä, tai minä halkaisen pölkkymäisen kallosi!»
Pätkä oli äsken saapunut kaivoksilta ja menettänyt suurimman osan säästöistänsä tässä samassa ruletissa. Hän pudotti nöyrästi lattialle kiilan ja myöskin vasaran; mutta kun hän oikaisihe, oli hänen oikea kätensä merkitsevässä asennossa lanteella.
»Kuules nyt suoraan, Grogan», virkkoi hän tyynesti. »Me otamme tästä selvyyden. Älä ole narrimainen! Jos turmelemme osan lattiaasi, niin minä vastaan siitä.»
Hän kouraisi taskustansa joitakuita kultakolikkoja ja kilisytti niitä vasemmassa kädessään.
»Nämä kai riittänevät vahingon korvaukseksi. Me emme väitä, että sinä olet kiero, Grogan, mutta Teekussa on aina ollut jotakin kummallista. Hän ei ole näiden seutujen miehiä.»
Se tarjosi Groganille pelastautumismahdollisuuden, ja epätoivoissansa hän tarttui siihen.
»Tehkää kuten haluatte, pojat», myöntyi hän, »jos epäilette hyrrässä olevan jotakin kieroa. Mahdollisesti Teekuonpeukaloinut sitä.»
»Peukaloinut sitä? Minä? Työnnätkö kaikki minun niskoilleni?» kirkui Teeku-Lew. »Sinä halpamainen kynijä, etkö sinä olekaan ollut siinä mukana? Päästäkää minut pois! Minä olen erossa koko roskasta!»
»Mutta meidän välimme eivät ole selvät», kivahti Pätkä. »Eivät hitto vieköön olekaan. Hei, Pete, seisauta se laiha rotta!»
»Takaisin nurkkaan!» karjaisi Pete. »Takaisin! Tai nitistän sinut kuoliaaksi, Teeku.»
Teeku oli koettanut suikertautua tungoksen lävitse, mutta palasi nyt nurkkaan yhdellä ainoalla hyppäyksellä. Hartioittensa jymähtäessä seinään hän tempasi revolverin. Se oli lyhytpiippuinen, viisiviidettäkaliiberinen, pullea, naurettavan näköinen ase, mutta nähtävästi sitä oli usein käytetty, ja Teeku-Lewin eteen muodostui tyhjä piiri, joka laajentui joka hetki lammikkoon pudotetun kiven nostamien väreiden lailla. Sillä Teekun kasvot olivat värittömät muustakin kuin pelosta, ja hänen helmimäisissä silmissänsä kiilsi murhanhimo. Hän vapisi päästä jalkoihin saakka, ei pelosta, vaan vimmaisesta surmaamisen halusta.
»Nyt olen täällä», sanoi hän, äänen kulkiessa vinkuvasti nenän kautta.»Mitä minusta tahdotte?»
»Sen ilmaisemme sinulle yksitavuisilla sanoilla», lupasi Pete. Hänen kädessänsä oli pitkä revolveri, ja kymmenkunnan muun miehen kädessä välkkyivät aseet.
»Heitä revolverisi lattialle, Teeku», neuvoi Pätkä. »Asemasi on toivoton.»
»Sinä hupsu!» kiljaisi Teeku. »Lähden helvettiin ilomielin, jos saan lähetetyksi muutamia teitä miekkosia samaan matkaan.»
Kukaan ei vastannut siihen mitään — siihen ei voitu vastata muutoin kuin yhdellä tapaa. Groganin kapakassa syntyi hiljaisuus, joka hiipi miehestä mieheen kuin elävä olento. Rehentelemällä ja peloittelulla selviytyminen oli mahdotonta, mahdotonta oli myös pakeneminen. Teeku-Lewin oli kuoltava, mutta ennenkuin hänen silmänsä ummistuisivat, osuisivat hänen kuulansa häntä ympäröivään, taajaan sulloutuneeseen miesjoukkoon.
XXXII luku
Jerry ei anna sanaansa
Järjestysmies Bud Levine oli vaarallisten miesten tuntija. Hän tunsi ne samoin kuin musiikin rakastaja tuntee Beethovenin kappaleet, tunsi ne yhdellä silmäyksellä samoin kuin taidearvostelija erottaa saman koulukunnan maalaukset toisistansa. Hän tiesi, milloin hälisijä ei tyytynyt ainoastaan reuhaamaan, vaan oli valmis myöskin iskemään, ja milloin äänettömyys johtui typeryydestä, milloin taas jöröstä kiukusta. Miehen askeleista hän osasi hyvin tarkalleen päättää, millainen ääni lähtisi näkymättömän vieraan kurkusta, ja äänen soinnusta hän pystyi arvaamaan millainen oli silmien välke.
Askelten huojumisesta hän saattoi päätellä, kuinka monta vuotta mies oli elänyt satulassa, ja käden ja ranteen liikkeiden nojalla hän erotti korttihuijarin näppäryyden revolverisankarin salamannopeista tempaisuista. Hän tutki ihmisiä samoin kuin kirjojen rakastaja tutkii kirjastojen niteitä. Hän maisteli Numero Kymmenen vaarojen eri vivahduksia samoin kuin viinintuntija maistaa viinejä ja mainitsee niiden valmistusvuoden ja -paikan.
Mutta kaikesta taidostansa huolimatta järjestysmies Bud Levine oli ymmällä ajaessaan rotevia kumppanuksia Groganin kapakasta vankilaan. Kaikista merkeistä, askelista, liikkeistä, äänestä ja silmistä, päättäen nämä miehet olivat vaarallisia; nämä miehet olivat perehtyneet revolverileikkiin, mutta sittenkin he olivat koulupoikien lailla tapella katistaneet — eikä oikea revolverisankari kammoa mitään niin pahasti kuin paljaan nyrkin iskua. Senvuoksi oli järjestysmies ymmällä. Tappelun alkaessa hän oli ottanut revolverinsa valmiiksi esille. Hän oli liian kaukana syöksyäksensä kamppailijoiden väliin, mutta hän oli päättänyt revolverin välähtäessä yrittää nopealla laukauksella murskata sen miehen käden, joka ensiksi paljastaisi aseen.
Mutta revolveria ei oltu väläytetty. He olivat seisseet vastakkain ja läimäytelleet toisiansa kuin kaksi vaaratonta kulkuria. Ja Bud Levine oli häpeissänsä; hän oli arvostellut heitä ihan nurinkurisesti, ja jos hänen silmänsä alkaisi tällä tavoin häntä pettää, pitäisi hän pian kaivossakilaista pitkien matkojen ratsastajana. Niinpä hän kuuntelikin tuskaisen tarkkaavasti, kun kumppanukset ärähtelivät toisillensa vankilaan mentäessä.
»Joka tapauksessa», virkkoi. Punainen Mack, »opit sinä tästä, miten sinun vast’edes pitäisi puhua tytölle».
»Tytölle!» jupisi järjestysmies. Hän kallisti päätänsä kuullaksensa paremmin.
»Mitä?» vastasi Kääpiö kiihkeän lämpimästi ja pärskäytti pois veren, jota yhä valui hänen ylähuulellensa. »Luuletko minun tarvitsevan sinulta opetusta käyttäytymisessä?»
»Kääpiö, sinä et ole milloinkaan pystynyt arvostelemaan itseäsi», huomautti Punainen Mack. »Otetaan esimerkiksi ne kappaleet, joita soitat sillä kirotulla huuliharpullasi. Sinä olet tylstynyt, joten luulet senolevanmusiikkia. Tiedätkö, mitä se oikeastaan on?»
»No mitä?» kysyi Kääpiö hillityn kiihkoisella äänellä.
»Oletko koskaan kuullut muulin kiljuvan, naapuri», jatkoi PunainenMack, »kun se on oikein ikävissään sydänyöllä?»
Järjestysmies huoahti huojennuksesta. Nuo miehet olivat nähtävästi vanhoja kumppanuksia, ja siinä oli heille kyllin syytä pidättyä turvautumasta revolvereihin tapellessansa. Hän alkoi taaskin luottaa omaan arvostelukykyynsä.
»No niin», murahti Pete käreästi, »mitä muulin kiljunnasta?»
»Ei mitään», vastasi Punainen Mack rauhallisesti, »muuta kuin se, että aina kun olet alkanut soittaa huuliharpullasi, olen minä luullut sinun koettavan matkia yöllä kiljuvaa yksinäistä muulia».
Järjestysmies kuuli Kääpiön henkäisevän syvään, niin syvään, että hänen vankat olkapäänsä vavahtivat.
»Mack», tiedusti hän juhlallisesti, »onko tarkoituksesi tunnustaa aina valehdelleesi minulle vakuuttaessasi pitäväsi soitosta ja minun soitostani erikoisen paljon?»
»Kääpiö», myönsi Mack totuudenmukaisesti, »olen koettanut olla loukkaamatta tunteitasi; mutta joskus, kun minun on ollut istuttava alallani ja kuunneltava, olen hartaasti toivonut, että voisin tukkia jollakin aineella korvani».
Kääpiö huokaisi.
»Niinpä niin, Mack», virkkoi hän, »jotkut ihmiset ovat sellaisia. He eivät ole saaneet musiikkikorvaa. Olen toivonut sinusta jotakin, mutta jollet pidä ainoastakaan soittamastani kappaleesta, lakkaan toivomastakin. Joka tapauksessa on sinulla kummallisia ajatuksia, Mack. Ajattelehan esimerkiksi niitä piloja, joita luet kalenteristasi.»
»Etkö pidä niistä?»
»Mack, minun on puhuttava sinulle totta.»
»Miksi sitten olet nauranut ja hohottanut niille näin monen vuoden aikana?»
»Ollakseni loukkaamatta tunteitasi Mack. Mutta jotkut niistä piloista ovat niin vanhoja, että isoisäni kertoili niitä muistellessaan lapsuusaikojansa, ja kaikki muutkin ovat harmaantuneet ja ummehtuneet. Mack, jos olisit lasketellut niitä piloja sata vuotta sitten, olisit saavuttanut niillä menestystä, mutta nykyisin sinä niillä suorastaan rääkkäät ihmisiä. Koska me nyt olemme eron kynnyksellä, ei minulla ole mitään syytä salata sinulta totuutta.»
Punainen Mack käveli pää miettivästi kumarassa.
»Jos olisit käyttänyt järkeäsi, Kääpiö», sanoi hän, »ei meidän olisi tarvinnut tapella ja erota tällä tavoin. Mutta sinun oli opittava, ettei sinun sovi puhua naiselle ikäänkuin hän olisi potkiva, kesytön hevonen.»
»Sinua hupsua!» kivahti Kääpiö. »Hänhän kääntyi poistuessaan katsomaan taaksepäin ja hymyili minulle. Hän olisi lähtenyt suoraapäätä pois kapakasta, jollei tungos olisi vienyt häntä muassaan pois luotani. Mutta hän hymyili osoittaakseen ymmärtävänsä, että minä olin oikeassa ja ettei siellä ollut sopiva paikka naiselle.»
»Hymyili sinulle? Kääpiö, sinä hourailet. Olet ollut huonossa kunnossa jo jonkun aikaa, mutta tämä on ihan kaistapäistä. Katsos, Kääpiö, se hymy oli tarkoitettu minulle. Hän tahtoi sillä huomauttaa, että minun ei tarvinnut suuttua sinulle pahasti.»
»Mack, joskus puhut tosiaankin typerästi. Et kai ole humalassa, vai oletko?»
»Joko taaskin loukkaat minua», ärähti Mack. »Vihjailetko sinä minun jaNancyn välisiin suhteisiin?»
»Kun pääsemme tyrmästä», uhkasi Kääpiö, »teen puhdasta jälkeä sekä sinusta että suhteistasi ja —»
»Suu kiinni!» kielsi järjestysmies, ei kuitenkaan tarpeettoman kiivaasti. Oikeastaan hänestä alkoi tuntua miellyttävän lohdulliselta, ja hänen mielensä muuttui veljellisen ystävälliseksi sekä Mackia että Kääpiötä kohtaan. Jos tyttö oli tehnyt hänestä narrin, oli hänellä nähtävästi runsaasti seuraa.
Vankilan ulommassa huoneessa hän komensi kumppanukset seisomaan seinää vasten, sillä aikaa kun hän itse avasi sisemmän, kiviseinäisen kopin oven ja huusi vankia tulemaan ulos. Viimemainittu ilmestyi näkyviin, hieroen silmiänsä.
»En mielelläni olisi teitä herättänyt», huomautti järjestysmies, »mutta kahdelle on annettava etusija yhteen verrattuna. Teidän on majailtava täällä. Nämä kaksi herrasmiestä saavat teidän paikkanne.»