Mutt' kielellä paatuneitten sanan selvitys ei lie mahdoton: mehu kielletyn puun on tuttu.
Joku avasi ulko-oven. Heikko, harmaa valo kajasti huoneeseen.
"Päivä jo nousee, päivä jo nousee — burning daylight, burning daylight", huusi joku varoittaen.
Daylight vaikeni kesken puhettaan, meni ovelle ja laski korvalappunsa alas. Kama seisoi ulkona reen vieressä. Se oli pitkä, kapea laitos, kuusitoista tuumaa leveä ja seitsemän ja puoli jalkaa pitkä ja sen liistepohja oli kuusi tuumaa raudoitettuja jalaksia ylempänä. Siinä oli hirvennahkahihnoilla sidotut, keveät purjekankaaseen käärityt postipussit ja ruokaa ja tarpeita koirille ja ihmisille. Sen edessä kyyrötti tavalliseen köyteen valjastettuina viisi huurrekarvaista koiraa. Ne olivat husky-koiria [husky: tavattoman vahva, kestävä, ilkivaltainen ja viisas susikoira] saman suuruisia ja -värisiä, kaikki tavattoman kookkaita ja kaikki harmaita. Julmasta kuonosta tuuheaan häntään saakka olivat ne niin metsäsusien näköisiä, kuin herneet samassa palossa ovat toistensa näköiset. Susia ne olivatkin, kesytettyjä tosin, mutta ulkonäöltään ja luonnonlaadultaan susia. Ylinnä kuorman päällä, sidehihnojen alle työnnettyinä ja valmiina heti käytettäviksi, oli kaksi paria lumikenkiä.
Bettles osoitti napaseudun jäniksennahoista tehtyä vaippaa, joka pisti esiin pussin suusta.
"Tämä on hänen vuoteensa", sanoi hän. "Kuusi naulaa jäniksennahkaa. Lämpöisin peite, minkä alla hän milloinkaan on nukkunut, mutta minä en piru vieköön pysyisi siinä lämpimänä, enkä minäkään ole kehnoimpia miehiä kylmää kestämään. Daylightilla palaa helvetin tuli ruumiissaan."
"En tahtoisi olla tuon intiaanin vaatteissa", huomautti Doc Watson.
"Daylight näännyttää hänet, näännyttää hänet varmaan", lauloi Bettles riemuiten. "Minä kyllä tiedän. Olen ollut Daylightin kera taipaleella. Se mies ei ole milloinkaan elämässään ollut väsyksissä. Ei tiedä edes, mitä väsymys on. Olen nähnyt hänen tekevän työtä neljänkymmenen viiden asteen pakkasessa sukat märkinä. Joku toinen mies olisi menettänyt siinä henkensä."
Tällä välin Daylight sanoi jäähyväisiä niille, jotka parveilivat hänen ympärillään. Neito tahtoi suudella häntä ja vaikka Daylight oli whiskyn juonnista tullut hiukan humalaan, osasi hän nytkin välttää esiliinannauhan. Hän suuteli Neitoa, mutta hän suuteli yhtä hartaasti noita kolmea muutakin naista. Hän veti käsiinsä pitkät käsineensä, ravisti koirat jalkeille ja asettui paikalleen ohjaustangon luo. [Ohjaustanko on vankka kanki, joka pistää esiin reensevin toisesta sivusta ja jolla rekeä ohjataan]
"Hei, liikkeelle kaunottaret!" huusi hän.
Koirat jännittivät koko painollaan kiinnitysköysiä, kumartuivat syvään ja kaivoivat käpälänsä lumeen. Ne vinkuivat kärsimättömästi ja ennenkuin reki oli kulkenut parisenkymmentä jalkaa eteenpäin, täytyi Daylightin ja Kaman juosta pysyäkseen tasalla. Ja juosten laskeutuivat miehet ja elukat alas rantaäyrästä Yukon-joen jäälle ja katosivat harmaassa aamuhämärässä näkyvistä.
Joenjäällä, missä oli tie tallattu ja missä lumikengät olivat tarpeettomat, kulkivat koirat kuusi peninkulmaa tunnissa. Pysyäkseen niiden tasalla, oli noiden kahden miehen pakko juosta. Daylight ja Kama pitelivät vuorotellen ohjaustankoa, sillä siinä oli ankarin työ, kun samalla piti ohjata kiitävää rekeä ja pysytellä sen edellä. Toinen mies tuli reen jälessä ja hyppäsi silloin tällöin rekeen levähtääkseen.
Se oli tiukkaa työtä, mutta se sai mielen virkeäksi.
He kulkivat juosten suurimman osan tallatusta tiestä. Heidän oli sitten vielä kuljettava tallaamatonta tietä, missä kolme peninkulmaa tunnissa oli hyvä ennätys. Sitten ei tullut enää kysymykseen reessä-ajo eikä levähtäminen eikä juoksu. Silloin olisi reen ohjaaminen helpompaa ja mies tuli siihen levähtämään, täytettyään ensin tehtävänsä kulkueen etunenässä, tallattuaan lumikengillä tietä koirille. Se työ oli kaikkea muuta kuin virkistävää. Ja sitten heillä vielä oli edessään taipaleita, missä oli peninkulmittain kuljettava pitkin rosoisia jääröykkiöitä, jolloin onnen ollessa suotuisa eteni vain pari peninkulmaa tunnissa. Olipa sellaisiakin välejä, lyhyitä tosin, mutta mahdottomia kiertää, missä oli rajusti ponnisteltava, jos mieli päästä peninkulman tunnissa.
Kama ja Daylight eivät puhelleet mitään. Heidän työnsä laatu esti heitä nyt puhelemasta eikä muutenkaan ollut heidän luonteensa mukaista rupatella työtä tehdessä. Silloin tällöin, kun oli välttämätöntä, he lausuivat jonkun yksitavuisen sanan, Kama enimmäkseen tyytyi vain murahtelemaan. Välistä joku koirista vinkasi tai ärähti, mutta ylimalkaan koira-valjakko juoksi ääntä päästämättä. Kuului vain reen jalasten kolkahtelua ja kitinää ja reen liitosten narinaa.
Aivankuin seinän läpi oli Daylight Tivolin surinasta ja melusta siirtynyt vallan toiseen maailmaan — äänettömyyden ja liikkumattomuuden maailmaan. Ei mikään liikkunut. Yukon uinaili kolmen jalan paksuisen jäävaippansa alla. Ei tuulen henkäyskään puhaltanut. Ei nestekään virrannut rannoilla kasvavien aarniokuusten ytimissä. Puut, joita painoi niin suuri lumitaakka kuin niiden oksat saattoivat kannattaa, olivat kuin kivettyneitä. Pieninkin vavahdus olisi saanut lumen putoamaan, mutta ei lumihiukkanenkaan pudonnut. Reki oli ainoa, missä oli liikettä ja elämää tässä juhlallisessa hiljaisuudessa ja jalasten korvia-viiltävä kitinä teki äänettömyyden vielä tuntuvammaksi.
Se oli kuollut maailma ja sitäpaitsi harmaa maailma. Sää oli kylmä ja kirkas; ilmassa ei ollut yhtään kosteutta eikä usvaa; taivas oli kuin harmaa vaippa. Tämä johtui siitä, että vaikkei ollut pilvenhattaraakaan taivaalla pimittämässä päivän kirkkautta, niin ei ollut aurinkoakaan valaisemassa. Kaukana etelässä kiipesi aurinko säännöllisesti puolipäivä-piiriin, mutta sen ja jäätyneen Yukonin välillä oli maapallon kaartuma. Yukon oli yön varjossa ja päiväkin oli todellisuudessa vain pitkä hämärä. Neljännestä vailla kaksitoista, kun joen laajassa polvekkeessa avautui näköala etelään, näkyi taivaanrannalla auringon ylimmäinen reuna. Mutta se ei noussut luotisuoraan. Sen sijaan nousi se viistoon ja oli puolipäivän hetkenä vain kohottanut himmeän reunansa näköpiirin yläpuolelle. Se oli heikko, kalpea aurinko. Sen säteissä ei ollut lämpöä, ja ihminen saattoi silmiään vahingoittamatta katsoa suoraan siihen. Ennenkuin se oli ennättänyt puolipäivänpiiriin, alkoi se kallistua takaisin näköpiirin alapuolelle ja neljännestä yli kaksitoista heitti maa jo varjonsa yli maiseman.
Miehet ja koirat kiiruhtivat eteenpäin. Daylight ja Kama olivat villi-ihmisiä. He saattoivat syödä epäsäännöllisesti, kun sattui ahmivat he aikalailla, ja kun sattui kulkivat he pitkiä taipaleita syömättä mitään. Samoinkuin koiratkin, söivät he vain kerran päivässä, ja harvoin enempää kuin naulan kuivattua kalaa mieheen. Heillä oli kova nälkä, ja kuitenkin olivat he erinomaisissa voimissa. Samoin kuin susienkin tapahtui heidänkin ruoansulatuksensa ankaran säästeliäästi ja täydellisesti. Ruoassa ei ollut mitään arvotonta. Viimeinenkin ruoanhiukkanen muuttui voimaksi. Kama ja Daylight olivat vallan susien kaltaisia. He polveutuivat sukupolvista, jotka olivat kärsineet ja kestäneet, ja hekin kestivät. He tunsivat yksinkertaisen, alkeellisen säästäväisyyden. Vähäiset ruoka-annokset muuttuivat suunnattomaksi voimaksi. Ei mitään mennyt hukkaan. Sivistyksen veltostuttama mies, joka istuu koulupöydän ääressä, olisi laihtunut ja tullut alakuloiseksi eläessään ruoalla ja juomalla, jolla Kama ja Daylight pysyivät täysissä ruumiinvoimissa. He tiesivät, mitä ei koulupöydän ääressä istuva mies milloinkaan tiedä, sen nimittäin, mitä on olla aina luonnollisesti nälissään, niin että voisi syödä joka tunti. Ruokahalua ei heiltä koskaan puuttunut, he purivat ahnaasti kaikkea, mitä vaan oli tarjolla, eivätkä tienneet mitään huonosta ruoansulatuksesta.
Kello kolmelta iltapäivällä muuttui pitkä hämärä yöksi. Tähdet syttyivät taivaalle, näyttäen hyvin läheisiltä ja kirkkailta ja niiden valossa taivalsivat vielä koirat ja miehet eteenpäin. He olivat väsymättömiä. Eikä tämä ollut yhden päivän saavutus, vaan ensimäinen kuudestakymmenestä sellaisesta päivästä. Vaikka Daylight oli viettänyt yön nukkumatta, tanssien ja juoden, ei se tuntunut jättäneen häneen mitään jälkiä. Tähän oli kaksi selitystä: ensiksikin hänen tavaton elinvoimansa, ja toiseksi se seikka, että sellaiset yöt olivat harvinaisia hänen elämässään. Koulupöydän miehen työkykyä olisi enemmän vahingoittanut kuppi kahvia ennen maatapanoa, kuin Daylightia vahingoitti kokonainen juoden ja remuten vietetty yö.
Daylight kulki ilman kelloa, häntunsiajan kulun. Kun kello hänen arvelunsa mukaan oli kuusi, rupesi hän katselemaan leirinpaikkaa. Eräässä joen polvekkeessa kulki tie joen poikki. Kun he eivät olleet löytäneet sopivaa paikkaa, pyrkivät he vastakkaiselle rantaäyräälle, joka oli penikulman päässä. Mutta puolitiessä oli heitä vastassa jääröykkiö, joka vaati yhden tunnin ankarat ponnistukset. Viimein keksi Daylight sen mitä etsi, kuivuneen puun rantaäyrään suojassa. Reki saatiin sinne ylös. Kama mutisi tyytyväisesti ja leirinteko alkoi.
Työnjako oli erinomainen. Kumpikin tiesi mitä hänen oli tehtävä. Daylight pilkkoi kirveellä kuivuneen männyn. Lumikengällä ja toisella kirveellä lapioi Kama kahden jalan paksuisen lumikerroksen Yukonin jäältä ja louhi jääpalasia keittämistä varten. Kuivalla koivuntuohella saatiin valkea syttymään ja Daylight ryhtyi ruoanvalmistushommiin, Kaman irroittaessa reen ja antaessa koirille näiden annoksen kuivattua kalaa. Ruokasäkin hän heitti korkealle puuhun, jott'eivät koirat ulottuisi siihen hyppäämällä. Sitten hän kaatoi nuoren kuusen ja karsi sen oksat. Aivan nuotion äärestä tallasi hän kovaksi pehmeän lumen ja peitti tallatun paikan oksilla. Tälle lattialle hän laski omansa ja Daylightin vaatesäkit, joissa oli kuivia sukkia ja alusvaatteita ja heidän makuuvaippansa. Kamalla kuitenkin oli kaksi jäniksennahkavaippaa, kun Daylightilla oli vain yksi.
He puuhasivat uutterasti, puhelematta, menettämättä yhtään aikaa turhaan. Kumpikin teki mitä tarvittiin, ajattelematta jättää toiselle pienintäkään sattuvaa tehtävää. Niinpä Kama näki, milloin tarvittiin lisää jäätä ja toimitti sitä, ja Daylight korjasi lumikengän, jonka koira oli telmiessään työntänyt pois paikaltaan. Silläaikaa kun kahvi kiehui, silava kärisi ja omenamunkkitaikina oli sekoitettu, ennätti Daylight panna tulelle suuren padallisen papuja. Kama tuli takaisin, istahti kuusenoksille ja ryhtyi odottaessaan paikkaamaan valjaita.
"Luulenpa, että Skookum ja Booga hankkivat tappelua", huomautti Kama heidän aterioidessaan.
"Pidä niitä silmällä", kuului Daylightin vastaus.
Ja tämä oli heidän ainoa keskustelunsa aterian aikana. Mutisten hampaittensa välistä kirouksen juoksi Kama yht'äkkiä kekäle kädessään koirien luo ja eroitti tappelevat elukat käyttämällä sitä aseenaan. Daylight pani syödessään jäälohkareita tinapannuun sulamaan. Aterian päätyttyä kohensi Kama tulta, pilkkoi lisää puita aamuksi ja palasi kuusenhavuvuoteelle ja rupesi taas valjaita korjaamaan. Daylight leikkasi silavasta suuria palasia ja pani ne porisevaan papupataan. Molempien intiaanisaappaat olivat märät ja ankaran pakkasen vioittamat; kun ei heidän enää tarvinnut jättää kuusenhavulavaansa, riisuivat he saappaansa ja ripustivat ne lyhyille oksille kuivamaan nuotion ääreen ja käänsivät niitä vähäväliä. Kun pavut olivat kypsyneet kaatoi Daylight osan niistä säkkikankaasta tehtyyn yhden ja puolen jalan pituiseen ja läpimitaten kolmen tuuman suuruiseen pussiin. Tämän hän sitten asetti lumeen jäätymään. Loput pavuista jätettiin pataan aamiaiseksi.
Kello oli yli yhdeksän ja he olivat valmiit käymään levolle. Koirien kiista ja tappelu oli aikoja sitten lakannut ja väsyneet eläimet makasivat kyyryssä lumessa, jokaisen kuono ja jalat yhdessä rykelmässä tuuhean sudenhännän peittämänä. Kama levitti makuuturkkinsa ja sytytti piippunsa. Daylight kiersi itselleen ruskeasta paperista savukkeen ja nyt syntyi illan toinen keskustelu.
"Luulen, että kuljimme lähes kuusikymmentä penikulmaa", sanoi Daylight.
"Niin luulen minäkin", sanoi Kama.
He kääriytyivät vaippoihinsa riisuutumatta, kumpaisellakin yllään villainen Mackinaw-takkiparkan[parka: kevyt, hiippaniekka, hameen tapainen puuvillapuku] asemasta, jota he ennen olivat käyttäneet. Nopeasti, melkein samassa kuin olivat sulkeneet silmänsä, vaipuivat he uneen. Tähdet karkeloivat hyisessä avaruudessa ja revontulet loimusivat.
Daylight heräsi pimeässä ja herätti Kaman. Vaikka revontulet vielä loimusivatkin, oli uusi päivä jo alkanut. Aamiaiseksi oli heillä lämmitettyjä omenamunkkeja, lämmitettyjä papuja, kuivattua silavaa ja kahvia. Koirat eivät saaneet mitään, vaikka ne etäämmällä ahnaina kärkkyivät istuen lumessa, häntä kietoutuneena käpälien ympärille. Herkeämättä ne vähä väliä nostivat vuoroon toista, vuoroon toista etukäpäläänsä, aivankuin olisi pakkanen niitä nipistellyt. Pakkanen oli pureva. Kylmää oli vähintään 65 astetta ja kun Kama paljain käsin valjasti koiria täytyi hänen usean kerran mennä nuotion ääreen lämmittelemään kohmettuneita, sormiaan. Miehet laittoivat yhdessä reen matkakuntoon. He lämmittelivät käsiään viimeisen kerran, vetivät kintaat käsiinsä ja ajoivat koirat rantatörmältä jokitielle. Daylightin arvelun mukaan oli kello seitsemän tienoissa, mutta tähdet karkeloivat vielä yhtä loistavina avaruudessa vihertävien revontulten liekehtivien säteitten himmeästi kajastaessa taivaanlaella.
Kaksi tuntia myöhemmin tuli äkkiä pimeä — niin pimeä, että he saattoivat pysytellä tiellä vain etupäässä vaistonsa avulla; ja Daylight tiesi nyt, että hänen ajanarvioimisensa oli ollut oikea. Se oli aamunkoittoa ennustava pimeys, joka ei missään ole sen tuntuvampi kuin Alaskassa talvella. Hitaasti, kuin varkain, tunkeutui harmaa valo läpi pimeyden, ensin tuskin huomattavasti, niin että he miltei hämmästyen huomasivat tien häämöittävän jalkojensa alla. Sitten saattoivat he nähdä rekeä lähinnä olevan koiran ja vähitellen vihdoin koko valjakon ja lumiaavikot kummallakin puolen tietä. Sitten kangasti lähin rantaäyräs hetkisen jälleen hävitäkseen näkyvistä, kangasti vielä toisen kerran ja jäi vihdoin näkyviin. Muutaman minuutin kuluttua tuli etäisempikin ranta, joka oli noin peninkulman päässä, vaatimattomasti näkyviin ja edessä ja takana saattoi nähdä koko jäätyneen virran ja vasemmalla jonon teräväpiirteisiä, lumipeittoisia vuoria. Ja siinä kaikki. Aurinko ei noussut. Hämärä pysyi hämäränä.
Kerran juoksi ilves tien poikki juuri etumaisen koiran kuonon alitse ja katosi valkeaan metsään. Koirissa heräsivät metsänelävän vaistot. Ne päästivät metsästysulvonnan, ravistelivat kaulanauhojaan ja kääntyivät tieltä lähteäkseen ajamaan ilvestä. Daylight huudahti kimakasti, ponnisteli ohjaustangosta pidellen ja sai reen kaatumaan pehmeään lumeen. Koirat pysähtyivät, reki käännettiin pystyyn ja viisi minuuttia myöhemmin kiitivät he taas eteenpäin kovaksi tallatulla tiellä. Ilves oli ainoa elonmerkki, mitä he olivat kahteen päivään nähneet ja sekin juostessaan pehmeästi ja äänettömästi ja pian kadoten näkyvistä oli aaveen kaltainen.
Kello kahdeltatoista, kun aurinko pilkisti esiin maapallonkaartuman takaa, he pysähtyivät ja laittoivat pienen nuotion jäälle. Daylight hakkasi kirveellä palasia jäätyneestä papukeitosta. Sulatettuna ja lämmitettynä oli tämä heidän koko ateriansa. He eivät keittäneet kahvia. Daylight ei sanonut tarvitsevansa päivän paistaessa sellaista ylellisyyttä. Koirat tappelivat keskenään ja katselivat halukkaasti miesten aterioimista. Vain yöksi saivat ne kalanaulansa. Väliaikana ne saivat vain raataa.
Ankaraa kylmyyttä yhä jatkui. Vain rautaiset miehet kestävät taivaltamista sellaisessa kylmyydessä ja Kama ja Daylight olivat rotunsa parhaimpia. Mutta Kama tiesi, että toinen oli häntä voimakkaampi, ja lähtöhetkestä alkaen hän oli tiennyt joutuvansa tappiolle. Eipä silti, että hän olisi pienimmässäkään määrässä vähentänyt ponnistuksiaan tai auliuttaan, mutta häntä heikensi kuorma, jota hän kantoi mielessään. Hänen käytöksensä Daylightia kohtaan oli kunnioittava. Ollen järkähtämätön, vaitelias ja ylpeä ruumiinvoimistaan, näki hän kaikki nämät ominaisuudet ruumiillistuneina valkoihoisessa toverissaan. Siinä oli mies, joka oli etevä seikoissa, joissa kannattaa olla etevä, eikä Kama voinut olla häntä kunnioittamatta, — vaikkei hän millään tavalla osoittanut sitä. Ei ollut kumma, että valkoisen miehen rotu voitti, ajatteli hän, kun se synnytti tämänkaltaisia miehiä. Mitä voitonmahdollisuuksia oli intiaaneilla niin kestävän ja jäntevän rodun rinnalla? Ei intiaanikaan taivaltanut niin kylmällä säällä, ja heillä oli kuitenkin takanaan tuhansien sukupolvien kokemus; mutta nytpä olikin tuo veltosta Etelästä tullut Daylight heitä etevämpi, hän, joka vain nauroi heidän pelolleen ja taivalsi kymmenen ja kaksitoista tuntia vuorokaudessa. Ja Daylight luuli voivansa kestää kolmenkymmenenkolmen penikulman päivämatkoja kuusikymmentä päivää. Odottakoonpa vain kunnes tuli lumipyry tai kunnes pääsivät umpiteille tai hauraalle rantajäälle, joka reunusti sulia paikkoja.
Siihen mennessä pani Kama parastaan, ei milloinkaan nurkunut eikä milloinkaan koettanut päästä tehtäviään täyttämästä. Lämpömittarin näyttäessä kuuttakymmentäviittä astetta nolla-asteen alapuolella on hyvin kylmä. Koska vesi jäätyy lämpömittarin näyttäessä kolmeakymmentäkahta astetta nolla-asteen yläpuolella, on siis kuusikymmentäviisi astetta kylmää yhdeksänkymmentäseitsemän astetta jäätymäpisteen alapuolella. Jonkinlaisen käsityksen tämän merkityksestä voi saada kuvittelemalla samanlaista lämpömäärän eroa päinvastaiseen suuntaan. Lämpömittarin näyttäessä sataa kahtakymmentä yhdeksää lämpöastetta, on polttavan kuuma päivä, ja kuitenkin tämä lämpömäärä on vain yhdeksänkymmentä seitsemän astetta jäätymispisteen yläpuolella. Kun kaksinkertaistuttaa tämän eroituksen, saa jonkunlaisen käsityksen pakkasesta, jossa Kama ja Daylight taivalsivat pimeän ja pimeän välillä ja yön pimeässäkin.
Kaman posket paleltuivat ahkerasta hieromisesta huolimatta ja liha muuttui mustaksi ja sierottuneeksi. Niinikään paleltuivat lievästi hänen keuhkokudoksensa — vaarallinen juttu ja selvä syy siihen, miksi ihmisen ei tule kuudenkymmenen viiden asteen pakkasessa tarpeettomasti ponnistella ulkoilmassa. Mutta Kama ei milloinkaan valittanut ja Daylightilla oli lämmityslaitos ruumiissaan, hän kun nukkui yhtä lämpimästi kuuden naulan jäniksennahkojen alla kuin Kama kahdentoista naulan.
Toisena yönä, viidenkymmenen peninkulman matkan jälkeen leiriytyivät he lähellä Alaskan ja Luoteisalueen rajaa. Paitsi viimeistä lyhyttä taivalta Dyeaan oli loppumatkalla kuljettava Kanadan aluetta pitkin. Tien ollessa kovaa ja kun ei pitkään aikaan ollut satanut lunta, laski Daylight ennättävänsä Forty Mile'en neljäntenä yönä. Hän ilmoitti sen Kamalle, mutta kolmantena päivänä alkoi lämpömittari nousta ja he tiesivät, että lunta oli odotettavissa; sillä Yukonissa seuraa lauhkeaa ilmaa aina lumisade. Tänä päivänä he tapasivat kymmenen penikulman laajuisia jääröykkiöitä, missä heidän oli käsivoimillaan nostettava reki tavaroineen päivineen suurten jäälohkareitten yli ja laskettava se taas alas. Koirat olivat tässä hyödyttömät ja sekä ne että miehet väsyivät kovin epätasaista tietä pitkin ponnistellessaan. Yhden tunnin ylimääräinen juoksu korvasi vain osan menetetystä ajasta.
Kun he aamulla heräsivät oli heidän vaippojensa päällä kymmenen tuuman paksuinen lumikerros. Koirat olivat hautaantuneet sen alle eivätkä mielisuosiolla nousseet mukavasta pesästään. Tämä uusi lumi tiesi vaivaloista kulkua. Reen jalakset eivät luistaneet hyvin ja yhden miehistä täytyi kävellä koirien edellä ja tallata tie kovaksi lumikengillä. Lumi oli aivan erilaista kuin se, minkä etelässä asuvat tuntevat. Se oli kovaa ja hienoa ja kuivaa. Se muistutti lähinnä sokeria. Jos potkaisi sitä, niin se lensi suhisten kuin hiekka. Hiukkasten välillä ei ollut mitään vetovoimaa, eikä sitä voinut puristaa lumipalloksi. Se ei ollut muodostunut hiutaleista, vaan kristalleista — pienistä säännöllisistä huurre-kristalleista. Se ei itse asiassa ollutkaan lunta vaan huurretta.
Sää oli suoja, vain kaksikymmentä astetta jäätymispisteen alapuolella ja molemmat miehet, jotka olivat nostaneet ylös korvalappunsa ja riisuneet kintaansa, hikoilivat eteenpäin ponnistellessaan. He eivät ennättäneet sinä yönä Forty Mileen, ja kun he seuraavana päivänä sivuuttivat tämän leirin, pysähtyi Daylight vain jättääkseen postin ja ottaakseen lisää koiranruokaa. Seuraavan päivän illalla leiriytyivät he Klondike-joen suulle. He eivät olleet tavanneet ristinsieluakaan Forty Milesta lähdettyään ja he olivat tallanneet tien itselleen. Nyt talvella ei kukaan ollut kulkenut joenjäätä pitkin Forty Milesta etelään ja koko talven aikana tulisivat he olemaan ainoat, jotka siitä olivat kulkeneet. Siihen aikaan oli Yukon autio maa. Klondike-joen ja valtameren välillä oli kuusi sataa peninkulmaa lumenpeittämiä erämaita ja koko tällä alalla oli vain kaksi paikkaa, joissa Daylight saattoi odottaa näkevänsä ihmisiä. Molemmat olivat eristettyjä postiasemia, Sixty Mile ja Fort Selkirk. Kesällä saattoi kohdata intiaaneja Stewart- ja White-joen suulla, Big ja Little Salmonin varrella ja Lake Le Bargessa, mutta talvella olivat nämätkin, sen hän hyvin tiesi, seuranneet hirvilaumojen jälkiä vuoristoon.
Tänä yönä, heidän leiriytyessään Klondike-joen suulla, ei Daylight pannut levolle kun illan tehtävät oli suoritettu. Jos joku valkoinen mies olisi ollut saapuvilla, olisi Daylight huomauttanut, että kultakuume häntä poltti. Näin ollen sitoi hän lumikengät jalkaansa, jätti lumeen kyyristyneet koirat ja raskaasti hengittävän Kaman jäniksennahkojensa alle ja kiipesi lakealle paikalle korkean rantaäyrään yläpuolella. Mutta tuuheat kuuset peittivät häneltä näköalan ja hän raivasi itselleen tien lakean paikan poikki ylös ensimäiselle jyrkästi viettävälle vuorelle. Täältä saattoi hän nähdä idästä suorassa kulmassa virtaavan Klondiken ja etelästä laajasti kaartuvan Yukonin.
Vasemmalla myötävirtaan katsottuna näkyi selvästi tähtien tuikkeessa Moosehide Mountain. Luutnantti Schwatka oli antanut sille nimen, mutta hän, Daylight, oli ensimäisenä nähnyt sen kauvan ennemmin kuin tuo peloton tutkimusmatkailija oli kulkenut Chilcootin poikki ja lautalla Yukonia alas.
Mutta vuori kiinnitti vain ohimennen hänen huomiotansa. Daylightin mielenkiinto kohdistui suureen lakeuteen, jonka rannoilla oli runsaasti syviä paikkoja laivojen laskea maihin.
"Varmasti sopiva kaupunginpaikka", mutisi hän. "Tilaa neljänkymmenentuhannen miehen leirille. Tarvitaan vain kultasuoni ennenkuin siitä mitään syntyy". Hän mietti hetkisen. "Kymmenen dollaria saa kerralla huuhtelukattilasta ja siitä tulee suurin kansanvaellus, mitä Alaskassa on milloinkaan nähty. Ja jollei se ole täällä, niin on se jossakin täällä lähellä. On varmaan hyvä ajatus matkan varrella pitää silmällä kaupunginpaikkoja."
Hän seisoi vielä hetkisen katsellen autiota tasankoa ja kuvitellen mielessään, miltä seutu näyttäisi kansanvaelluksen päivinä. Mielikuvituksessaan hän sijoitti sahat, suuret varastohuoneet, ravintolat ja tanssisalit, ja pitkät kadut, joiden varsilla olivat kullankaivajien hökkelit. Ja näitä katuja näki hän tuhansien miehien kulkevan edestakaisin ja varastohuoneitten edustalla oli raskaita kuormarekiä, joiden eteen oli valjastettu pitkät rivit koiria. Niinikään hän näki toimeliaitten tavaranvälittäjien kulkevan alas pääkatua Klondiken jäälle lähelle sitä kuviteltua paikkaa, missä huuhdontalaitosten piti olla.
Hän nauroi ja karkoitti näyn silmistään, laskeutui alas ja kulki tasaisen paikan yli leiriin. Viisi minuuttia sen jälkeen kun hän oli kääriytynyt vaippaansa, avasi hän silmänsä ja nousi istumaan ihmetellen sitä, ettei ollut vielä vaipunut uneen. Hän vilkaisi vieressään nukkuvaan intiaaniin, hiipuvaan nuotioon, noihin viiteen koiraan, jotka makasivat sudenhäntä kuonon ympärille kiedottuna ja noita neljää lumessa törröttävää lumikenkää.
"Kylläpä tämä tuottaa minulle päänvaivaa", mutisi hän. Hänen mieleensä johtui poker-peli. "Neljä kuningasta!" Hän irvisteli tätä ajatellessaan. "Se oli peliä, se!"
Hän laskeusi jälleen levolle, veti vaippansa liepeen niskaansa ja korvalappujensa päälle, sulki silmänsä ja vaipui tällä kertaa uneen.
Sixty Milessa he hankkivat lisää ruokavaroja, lisäsivät kuormaansa muutaman naulan kirjekääröllä ja jatkoivat keskeytymättä matkaa. Forty Milesta lähtien oli tie ollut umpea ja niin tuli tästälähin olemaan aina Dyea'an saakka. Daylight kesti matkan vaivaloisuudet erinomaisesti, mutta Kaman voimat alkoivat uupua. Hänen ylpeytensä esti häntä mitään puhumasta, mutta keuhkojensa kylmettymistä ensimäisessä tuimassa pakkasessa ei hän voinut salata. Paljain silmin näkymätön oli se keuhkokudoksen reuna, jota pakkanen oli vioittanut, mutta se alkoi nyt vihoitella ja synnytti kuivaa yskää. Jokainen erikoisen ankara ponnistus kiihdytti yskäkohtauksia. Veri kokoontui hänen silmiinsä, kunnes ne pullistuivat kuopistaan, ja kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin. Silavasta paistaessa lähtevä käry olisi tuottanut hänelle puolen tunnin yskänpuuskan, ja hän pysytteli huolellisesti tuulen puolella Daylightin valmistaessa ruokaa.
He ponnistelivat päivät päästään loppumattomasti pehmeässä, tallaamattomassa lumessa. Se oli kovaa, yksitoikkoista työtä, siinä ei ollut sitä iloa ja veren liikkeelle panevaa vauhtia, jota kokee kun kiitää eteenpäin pitkin kovaa pintaa. Milloin oli toinen etumaisena lumikengissä, milloin oli toinen, aina oli se kovaa, itsepintaista ponnistelua. Oli tallattava kyynärän korkuinen kerros tomun-hienoa lunta ja leveä, kankaalla päällystetty lumikenkä vajosi miehen painosta kaksitoista tuumaa pehmeään lumeen. Lumikengillä ponnisteleminen sellaisella kelillä vaatii paljon enemmän lihasvoimia kuin tavallinen käveleminen. Askel askeleelta ei jalkaa noustessa voinut nostaa ja laskea vinosti. Sen täytyi nousta luotisuoraan. Kun lumikenkä oli painunut lumeen, oli sen kärjen edessä pystysuora kahdentoista tuuman korkuinen lumiseinä. Jos jalka kohotessaan meni hiukkasenkaan viistoon, tunkeutui lumikengän kärki lumiseinään ja painui alaspäin kunnes lumikengän pää sattui miehen sääreen. Jalan täytyi siis joka kerta ja koko ajan nousta suorasti kaksitoista tuumaa ennenkuin saattoi astua askeleen eteenpäin.
Tätä osittain poljettua tietä pitkin tulivat sitten koirat, ohjaustankoa pitelevä mies ja reki. Parhaimmassakin tapauksessa, kun he ponnistelivat niinkuin ainoastaan valiomiehet saattavat tehdä, he ennättivät vain kolme peninkulmaa tunnissa. Tämä vaati pitempää päivätyötä ja Daylight kohottikin työajan kahdeksitoista tunniksi vuorokaudessa hankkiakseen ylijäämän tapaturmien varalle. Kun kolme tuntia kului leirin kuntoonpanemiseen yöksi ja papujen keittämiseen, aamiainen aamulla ja leirin purkamiseen ja papujen lämmittämiseen päivälliseksi, jäi yhdeksän tuntia nukkumiseen ja voimienkokoomiseen, eivätkä miehet yhtä vähän kuin koiratkaan hukanneet montakaan minuuttia näistä yhdeksästä tunnista.
Selkirkissa, mikä on Pelly-jokea lähellä oleva postiasema, ehdotti Daylight, että Kama jäisi sinne ja yhtyisi häneen hänen palatessaan Dyeasta. Muuan intiaani Lake Le Bargesta oli halukas rupeamaan hänen sijaisekseen, mutta Kama oli itsepäinen. Hän murahteli jotakin kiitollisuudesta ja siinä kaikki. Koiria Daylight kuitenkin vaihtoi ja jätti oman uupuneen valjakkonsa lepäämään siksi kunnes palaisi takaisin ja lähti matkaan kuudella uudella koiralla.
He olivat olleet taipaleella kello kymmeneen sinä yönä kun saapuivat Selkirkiin ja kello kuusi aamulla he jo lähtivät liikkeelle tuolle lähes viiden sadan peninkulman pituiselle erämaantaipaleelle, joka oli Selkirkin ja Dyean välillä. Sää muuttui taas kylmäksi, mutta olipa pakkanen tai suoja, oli tie yhtä kaikki ummessa. Kun lämpömittari oli laskeutunut viiteenkymmeneen asteeseen saakka, oli kulku vielä vaivaloisempaa, sillä ankaralla pakkasella olivat lumikristallit hiekkajyvästen kaltaisia, eivätkä reenjalakset niillä luistaneet. Koirien täytyi vetää lujemmin kuin olisi tarvinnut samalla lumella lämpömittarin osoittaessa kahtakymmentä tai kolmeakymmentä astetta kylmää. Daylight kohotti päivän työajan kolmeksitoista tunniksi. Hän säilytti huolellisesti saavuttamansa ylijäämän, sillä hän tiesi, että vaikeakulkuisia taipaleita oli edessä.
Ei ollut vielä keskitalvi käsissä, ja myrskyinen Fifty Mile-joki osoitti hänen arvelunsa oikeaksi. Se oli useissa kohdin sulana ja rantajäät molemmin puolin olivat hauraita. Monin paikoin, missä vesi loiski jyrkkiä syvävesisiä kalliorantoja vasten, oli rantajää mahdotonta kulkea. He kääntyivät ja kiertelivät milloin kulkien virran poikki, milloin palaten takaisin ja joskus täytyi heidän tehdä toistakymmentä yritystä ennenkuin löysivät tien erikoisen pahojen paikkojen poikki. Se oli hidasta kulkua. Jäälauttoja oli ensin koeteltava ja joko Daylight tai Kama kulki edellä lumikengät jalassa ja pitkä tanko poikittain kädessä. Jos maa petti, saattoivat he pitää kiinni tangosta, joka muodosti sillan heidän ruumiinsa tekemän aukon yli. Monta sellaista tapaturmaa sattui kumpaisellekin heistä. Viidenkymmenen asteen pakkasessa ei vyötäisiin saakka kastunut mies voi kulkea paleltumatta; siispä jokainen kylmä kylpy tiesi viivykettä. Niin pian kuin märkä mies oli päässyt varmalle jäälle, alkoi hän juosta edestakaisin, jottei olisi kohmettunut, sillä aikaa kuin kuiva toveri sytytti tulen. Tämän ääressä voitiin muuttaa vaatteet ja kuivata kastuneet vaatteet vastaisen tapaturman varalle.
Asioita pahensi vielä se seikka, ettei tällä vaarallisella joen jäällä voinut kulkea pimeässä ja heidän työpäivänsä supistui kuudeksi tunniksi, minkä puolihämärää kesti. Joka hetki oli kallis ja he koettivat toimia niin, ettei ainoaakaan hetkeä kulunut hukkaan. Ennenkuin harmaa päivä vielä kajastikaan, oli leiri purettu, reki laitettu matkakuntoon, koirat valjaissa ja molemmat miehet kyyröttivät nuotion ääressä. Eivätkä he pysähtyneet päivällistäkään syömään. Näin ollen oli heidän ennätyksensä paljon pienempi kuin Daylightin määräksi panema, sillä joka päivä he kuluttivat ylijäämää, jonka olivat aikaisemmin saavuttaneet. Oli päiviä, jolloin he ennättivät vain viisitoista peninkulmaa ja päiviä, jolloin he ennättivät kaksitoista. Ja muuatta pahaa, yhdeksän peninkulman taivalta kulkeakseen he tarvitsivat kaksi päivää, kun heidän oli pakko jättää joen jää ja kantaa rekensä ja tavaransa vuorien yli.
Viimein he pääsivät Fifty Mile-joelta ja tulivat Lake Le Bargen jäälle. Täällä ei ollut avantoja eikä jääröykkiöitä. Enemmän kuin kolmenkymmenen peninkulman laajuudelta oli jää tasaista kuin pöytä, lunta oli kolmen jalan paksuinen kerros ja se oli pehmoista kuin jauho. Kolme peninkulmaa tunnissa oli heidän paras ennätyksensä, mutta Daylight juhli Fifty Milelta lähtöä tekemällä työtä myöhään. Kello yhdeltätoista aamupäivällä he ennättivät järven rannalle. Kello kolme iltapäivällä, kun napaseudun yö on pimein, alkoivat he merkeistä päättäen lähetä toista rantaa, ja ensimäisten tähtien syttyessä olivat he selvillä asemasta. Kello kahdeksan illalla he jättivät järven taakseen ja ennättivät Lewes-joen suulle. Täällä pysähtyivät he puoleksi tunniksi lämmittääkseen papukeittoa ja antaakseen koirille ylimääräisen kala-annoksen. Sitten jatkoivat he kulkuaan virtaa pitkin kello yhteen yöllä, jolloin he rakensivat tavanmukaisen leirin.
He olivat sinä päivänä olleet taipaleella kuusitoista tuntia, koirat olivat liian uuvuksissa tapellakseen keskenään tai muristakseen edes, ja Kama oli viimeiset peninkulmat kulkenut miltei nilkuttaen; mutta Daylight oli seuraavana aamuna jo kello kuudelta liikkeellä. Kello yhdeltätoista oli hän White Horsen rannalla ja tänä yönä leiriytyi hän Box Canonin luo, viimeinen vaikeakulkuinen joenjäätaival takanaan ja edessään jono järviä. Ei ollut helppoa seurata häntä. He olivat taipaleella kaksitoista tuntia vuorokaudessa, kuusi tuntia puolihämärässä ja kuusi pimeässä. Kolme tuntia meni keittämiseen, valjaiden korjaamiseen, leirin tekoon ja purkamiseen ja loput yhdeksän tuntia nukkuivat koirat ja miehet kuin tukit. Kaman rautainen voima murtui. Päivä päivältä tämä hirveä kulku kalvoi hänen elinvoimaansa. Päivä päivältä hän kulutti varavoimaansa. Hänen liikkeensä tulivat hitaammiksi, hänen lihaksensa veltostuivat, ja hän ei enää kävellyt muuten kuin nilkuttaen. Mutta hän ponnisteli urheasti, ei milloinkaan laiminlyönyt tehtäviään, eikä milloinkaan pienimmälläkään tavalla valittanut. Daylight oli laiha ja uupunut. Hän näyttikin väsyneeltä, mutta tavalla tai toisella hän ihmeellisen ruumiinrakennuksensa avulla yhä kulki eteenpäin, armotta. Kaman silmissä ei hän milloinkaan ollut suuremmoisempi kuin noina viimeisinä päivinä heidän kulkiessaan etelärajan yli. Intiaani, jonka voimat alkoivat olla lopussa, näki hänen ponnistelevan eteenpäin innolla ja kestävyydellä sellaisella, ettei Kama ollut milloinkaan nähnyt tai uneksinut saavansa nähdä moista inhimillisessä olennossa.
Tuli aika, jolloin Kama ei voinut kulkea etunenässä tallaamassa tietä, ja kun hän antoi Daylightin koko päivän raataa lumikengissä, oli se todistus siitä, että hänen voimansa olivat vallan lopussa. Marshista Lindermaniin ulottuvan järvi jonon he kulkivat järvi järveltä ja alkoivat nousta Chilcootille. Oikeastaan piti Daylightin leiriytyä solan viimeiselle kukkulalle pimeän tultua, mutta hän jatkoi matkaa alas Sheep Campiin, sillä hänen takanaan raivosi lumimyrsky, joka olisi viivyttänyt häntä kaksikymmentäneljä tuntia.
Tämä viimeinen ankara ponnistus mursi Kaman kokonaan. Aamulla ei hän voinut enää tehdä työtä. Kun hän jännitettyään kaikki voimansa pääsi istumaan, ähkyi hän ja vaipui takaisin makuulle. Daylight suoritti molempien työn purkaen leirin, valjastaen koirat, ja kun kaikki oli kunnossa, kääri hän kaikki makuuvaipat avuttoman intiaanin ympärille ja laski hänet kuorman päälle. Kulku luisti hyvin, viimeinen taival oli menossa. Hän ajoi koirat Dyea Canonin halki ja pitkin kovaksi tallattua tietä, joka vei Dyea Postiin. Ja Kaman ähkyessä kuormalla ja Daylightin juostessa ohjaustangosta pidellen välttäen joutumasta kiitävän reen jalasten alle, saapuivat he Dyeaan meren rannalle.
Uskollisena lupaukselleen ei Daylight pysähtynyt tänne. Tunnin kuluessa oli hän kuormittanut rekeen postipussit ja koiranruoan, valjastanut uudet koirat ja hankkinut uuden intiaanin Kaman sijaan. Kama ei ollut hiiskunut sanaakaan tulohetkestä siihen hetkeen, kun Daylight lähtövalmiina seisoi hänen vieressään jättääkseen hyvästit. He puristivat toistensa kättä.
"Te näännytätte tuon intiaanin", sanoi Kama. "Eikö totta, Daylight? Te näännytätte hänet."
"Vieläpä mitä", sanoi Daylight irvistellen.
Kama ravisti epäillen päätään ja kääntyi selin, kun Daylight lähti.
Daylight ennätti Chilcootin yli samana päivänä ja pimeässä ja lumipyryssä hän kulki nuo viisisataa jalkaa alas Crater Lakeen, mihin leiriytyi. Kaukana puurajan yläpuolella oli leiri "kylmä", sillä hänellä ei ollut polttopuita mukana. Tänä yönä peitti heidät kolmen jalan paksuinen lumikerros ja kun he pimeänä aamuna kaivautuivat esille lumesta, yritti intiaani karata. Hän oli saanut tarpeensa taivaltamisesta miehen kera, jota hän piti mielipuolena. Mutta Daylight pakoitti hänet ankaruudellaan pysymään paikallaan ja he kulkivat poikki Deep Laken ja Long Laken, ja poikki Lake Lindermanin tasaisen jään. Paluumatka oli yhtä näännyttävää ponnistelua kuin menomatkakin, eikä tämä intiaani kestänyt sitä yhtä hyvin kuin Kama. Ei hänkään valittanut. Eikä koettanut toistamiseen karata. Hän raatoi ja teki parhaansa samalla kun hän uudisti päästöksensä välttää vastaisuudessa Daylightia. Päivät kuluivat yön ja hämärän vaihdellessa, milloin satoi lunta, milloin oli hyytävä pakkanen, ja koko ajan, tuntien verkkaan kuluessa, jättivät he taakseen peninkulmittain taivalta.
Mutta Fifty Milessa sattui heille onnettomuus. Heidän kulkiessaan jäälautan yli, murtui jää koirien alta ja virta vei ne jään alle. Hihnat, jotka yhdistivät valjakon rekeä lähinnä olevaan koiraan, katkesivat, ja virta vei valjakon näkyvistä. Vain rekeä lähinnä oleva koira jäi, ja Daylight pani intiaanin valjaisiin, ruveten itsekin rekeä vetämään. Mutta mies ei tällaisessa työssä vastaa edes yhtä koiraa ja nyt oli kahden miehen suoritettava viiden koiran työ. Ensimäisen tunnin kuluttua Daylight jo vähensi kuormaa reestä. Koiran ruoka, tarpeettomat kapineet ja varakirves heitettiin nyt tien oheen. Seuraavana päivänä koiralta tässä ankarassa ponnistuksessa katkesi jalkasuoni. Koiraa ei voinut auttaa, Daylight ampui sen ja hylkäsi reen. Hän otti selkäänsä 160 naulaa postia ja ruokavaroja, ja sälytti intiaanin selkään 125 naulaa. Tarvekalujen kulettaminen olisi ollut itsekidutusta. Indiaani kauhistui nähdessään, että jokainen naula arvotonta postia säilytettiin, kun taas pavut, juoma-astiat, sangot ruoka-astiat ja varavaatteet heitettiin kinokseen. Mukaan otettiin vain vaippa mieheen, yksi kirves, tina-astia ja niukalti silavaa ja jauhoja. Silavan saattoi syödä raakana ja jauhoista sai kuumaan veteen sekoittamalla vesivelliä, jolla mies pysyi jalkeilla. Rihlapyssy ja sen ampumavarat hylättiin niinikään.
Ja tällä tavoin kulkivat he nuo kaksisataa peninkulmaa Selkirkiin. Daylight oli taipaleella myöhään ja varhain, koska tunnit, jotka ennen olivat kuluneet leiri-valmistuksiin ja koirien valjastukseen, nyt käytettiin kulkuun. Yöllä kyyröttivät he pienen nuotion ääressä vaippoihinsa kääriytyneinä, söivät jauhovelliä ja paistoivat silavaa tikun käressä; ja aamupimeässä he nousivat sanaakaan vaihettamatta, sälyttivät taakat selkäänsä, korjasivat kantohihnoja ja läksivät taipaleelle. Viimeiset peninkulmat Selkirkiin ajoi Daylight eteenpäin kuin juhtaa intiaania, kuoppaposkista ja -silmäistä haamua, joka muutoin olisi paneutunut kinokseen nukkumaan ja heittänyt taakkansa maahan.
Selkirkissa valjastettiin vanha koiravaljakko, joka oli levännyt ja nyt oli hyvissä voimissa. Ja samana päivänä ponnisteli Daylight eteenpäin hoitaen ohjaustankoa vuorotellen Le Bargen intiaanin kanssa, joka oli vapaaehtoisesti tarjoutunut toimeen menomatkalla. Daylight oli kuluttanut kaksi päivää enemmän kuin hän alkuaan oli laskenut ja lumisade ja umpitie pitivät hänet kaksi päivää jälessä koko matkan Forty Mileen. Ja täällä ilma suosi häntä. Oli tulossa ankara pakkanen ja luottaen siihen vähensi Daylight koirain ja miesten ruokavaroja. Forty Milen miehet ravistivat pahaaennustavasti päätään ja tahtoivat tietää, mitä hän tekisi, jos lumisadetta yhä jatkuisi.
"Pakkanen tulee varmasti", nauroi Daylight ja läksi taipaleelle.
Monta rekeä oli jo tänä talvena kulkenut Forty Milen ja Circle Cityn väliä ja tie oli poljettu kovaksi. Ja ankara pakkanen tuli ja pysyi ja Circle City oli vain kahdensadan peninkulman päässä. Le Bargen intiaani oli nuori mies, jonka kokemuspiiri oli vielä rajoitettu ja joka oli hyvin ylpeä. Hän lähti ilomielin taipaleelle Daylightin kera ja kuvittelipa ensin voivansa uuvuttaa valkoisen miehen. Ensimäisiä sataa peninkulmaa kuljettaessa hän etsi Daylightista heikontumisen oireita ja ihmetteli, kun ei niitä nähnytkään. Toisia sataa peninkulmaa taivallettaessa huomasi hän heikkouden oireita itsessään ja puri hammasta ja kesti. Ja Daylight oli väsymätön, hän milloin juoksi ohjaustangon ääressä, milloin lepäsi vuorollaan kiitävässä reessä. Viimeisenä päivänä, jolloin oli kylmempi ja kirkkaampi kuin milloinkaan, oli keli mainio, ja he taivalsivat seitsemänkymmentä peninkulmaa. Kello oli kymmenen illalla kun he nousivat ylös rantaäyrästä ja huimaa vauhtia kiitivät piikin Circle Cityn pääkatua; ja nuori intiaani juoksi reen perässä, vaikka oli oikeastaan hänen vuoronsa olla ohjaustangossa. Tämä oli kunnioitettavaa ylvästelyä, sillä hän oli matkalla huomannut voimainsa rajan ja vain vaivoin pysynyt mukana. Nyt hän korskasti juoksi leiriin.
Miesjoukko täytti Tivolin — sama seurue, joka oli nähnyt Daylightin lähdön kaksi kuukautta takaperin, sillä oli kuudennenkymmenennen ensimäisen päivän yö ja mielipiteet olivat eriäviä siitä, voisiko hän suorittaa tehtävänsä. Kello kymmenen lyötiin vielä vetoja, vaikka joka vedon jälkeen uskalsivat ne, jotka luottivat hänen epäonnistumiseensa, yhä suurempia summia vetoon. Sydämensä syvyydessä oli Neito varma siitä, että Daylight oli menettänyt vedon, mutta löi kuitenkin Charley Batesin kera vetoa kahdestakymmenestä unssista neljääkymmentä vastaan, että Daylight tulisi perille ennen puoltayötä.
Hän ensimäisenä kuuli koirien haukunnan.
"Kuulkaa!" huusi hän. "Se on Daylight!"
Kaikki hyökkäsivät yhtenä miehenä ovelle, mutta kun kaksoisovet saatiin auki, perääntyi joukko. He kuulivat koirien vinkunan, koiranruoskan läimäykset ja Daylightin äänen hänen huudellessaan rohkaisusanoja väsyneille eläimille, jotka komeasti päättivät työnsä vetämällä rekeä pitkin puista lattiaa huoneeseen. Ne tulivat pyrynä huoneeseen, ja niiden kera pakkanen, näkyvä valkea usva, jonka läpi ne häämöittivät valjaitaan kiristellessä, kunnes näytti siltä kuin olisivat ne uineet virrassa. Niiden jälestä tuli ohjaustankoa pitelevä Daylight, joka näytti kahlaavan polviin saakka ulottuvassa pakkasusvassa.
Hän oli entinen Daylight, vaikka olikin laiha ja silmät olivat kuopalla ja hänen mustat silmänsä säteilivät yhtä kirkkaasti kuin konsanaan ennen. Hänen parkansa huppukaulus oli vedetty pään yli kuin munkilla, ja viitan laskokset valuivat suorina poimuina polviin saakka. Leirisavun ja tulen tahrimana ja polttamana kertoi hänen pukunsa hänen matkansa tarinan. Kahden kuukauden vanha parta peitti hänen kasvonsa; ja parrassa taas oli jääpalasia, jotka hänen hengityksensä oli synnyttänyt pitkällä seitsemänkymmenen peninkulman taipaleella.
Hänen tulonsa huoneeseen oli vaikuttava kuin hyvä kuvaelma, ja hän tiesi sen. Tämä oli hänen elämäänsä, juuri hänen mielensä mukaista. Toveriensa keskuudessa oli hän suuri mies, napaseudun sankari. Hän oli ylpeä siitä, ja hänelle oli suuri hetki tulla suoraan kahdentuhannen peninkulman taipaleelta tähän tarjoiluhuoneeseen koirat, reki, posti, intiaani ja tavarat mukanaan. Hän oli suorittanut vielä yhden mainetyön, josta kerrottaisiin pitkin Yukonia — hän, Burning Daylight, erämaankulkijain ja koiranajajain kuningas.
Hän vavahti hämmästyksestä kuullessaan tervetuliaismelun ja nähdessään Tivolin jokaisen tutun yksityiskohdan — pitkän tarjoilupöydän ja pullorivit, pelipöydät, suuren uunin, punnitsijan vaakakuppeineen, soittoniekat, miehet ja naiset, Neidon, Celian ja Nellien, Dan MacDonaldin, Bettlesin, Billy Rawlinsin, Olaf Hendersonin, Doc Watsonin — kaikki heidät. Kaikki oli juuri niin kuin se oli ollut hänen lähtiessään, ja ulkonäöstä päättäen olisi tämä vallan hyvin saattanut olla sama päivä, jona hän oli lähtenyt. Nuo kuusikymmentä päivää yhtämittaista taivallusta valkeassa erämaassa olivat nyt äkkiä etäällä, näkymättömissä — niitä ei enää ollutkaan! Ne olivat olleet vain hetken häiveitä. Hän oli vaipunut äänettömyyden avaruuteen, oli sukeltanut seuraavassa hetkessä sieltä takaisin ja oli nyt taas Tivolin remussa ja hälinässä.
Silmäys rekeen purjekankaaseen käärittyine postipusseineen oli tarpeen ennenkuin hän tuli vakuutetuksi noiden kuudenkymmenen päivän ja kahdentuhannen peninkulman taivalluksen todellisuudesta. Kuin unessa puristi hän tarjottuja käsiä. Hän oli haltioissaan. Elämä oli ihanaa. Hän rakasti sitä. Suuri ystävyyden ja toveruuden tunne tempasi hänet mukaansa. He olivat kaikki hänen tovereitaan, hänen kaltaisiaan. Se oli valtavaa, peloittavaa. Hän tunsi sydämensä sulavan ja hän olisi tahtonut puristaa heidät kaikki yhtaikaa rintaansa vasten hellään syleilyyn.
Hän hengähti syvään ja huusi: "Voittaja maksaa, ja minä olen voittaja, eikö totta? Tulkaa, te malemutit ja siwashit ja sanokaa mitä haluatte! Tässä on Dyean posti, suoraan meren rannalta tuotuna. Heittäkää purkaminen hiiteen ja tulkaa ryypylle!"
Kaksitoista paria kättä oli ryhtynyt purkamaan rekeä, kun nuori Le Bargen intiaani, joka halusi ryhtyä samaan työhön, äkkiä ja vaivaloisesti suoristihe. Hänen silmistään kuvastui suuri hämmästys. Hän katseli silmät suurina ympärilleen, sillä kaikki, mitä hän näki, oli uutta hänelle. Hän oli vallan ymmällä ja taas hän huomasi mitättömyytensä. Hän vapisi kuin olisi saanut äkillisen halvauskohtauksen, ja hänen polvensa pettivät. Hän vaipui hitaasti poikittain reen yli ja pyörtyi.
"Väsymystä", sanoi Daylight. "Nostakaa hänet reestä ja pankaa hänet vuoteeseen, joku teistä kaikista. Hän on kelpo intiaani."
"Daylight on oikeassa", oli Doc Watsonin tuomio hetkistä myöhemmin."Mies on vallan kuitti."
Posti avattiin, koirat ajettiin asuntoonsa ja ruokittiin, ja Bettles viritti laulun sassafras-juuresta heidän nojaillessaan pitkään tarjoilupöytään jutellen ja perien saataviaan vedoista.
Muutamia minuuttia myöhemmin pyöri Daylight tanssilattialla tanssien valssia Neidon kera. Hän oli vaihtanut parkan nahkalakkiinsa ja villahuopatakkiin, riisunut jäätyneet intiaanisaappaansa ja tanssi nyt sukkasillaan. Hän oli myöhään iltapäivällä kastunut polviin saakka, jatkanut matkaa jalkineita muuttamatta, ja hänen pitkät saksalaiset sukkansa olivat polviin saakka jäässä. Huoneen lämmössä alkoi jää sulaa ja murtua lohkareiksi, jotka takertuivat sukkiin. Nämät lohkareet kalisivat hänen tanssiessaan ja niitä putosi vähä väliä kolahtaen lattiaan ja toiset tanssijat liukastuivat niihin. Mutta kaikki antoivat Daylightille anteeksi. Hän, joka oli yksi niitä harvoja, jotka loivat lakia tässä kaukaisessa maassa, ja käytöksellään antoivat oikean ja väärän mittapuun, ei kuitenkaan kaikitenkaan ollut lain yläpuolella. Hän oli noita harvinaisia ja onnensuosimia kuolevaisia, jotka eivät voi tehdä mitään väärää. Mitä hän teki oli oikein, olipa muille sitten sallittua tai ei tehdä samoin. Luonnollisesti ovat sellaiset kuolevaiset poikkeusasemassa sen tosiasian perusteella, että melkein aina johdonmukaisesti tekevät oikein ja tekevät sen hienommin ja ylevämmin kuin muut ihmiset. Niinpä Daylightkin, joka oli vanhempi sankari tässä nuoressa maassa ja samalla nuorempi kuin useimmat heistä, liikkui kuin erikoisolento, kuin mies, joka oli päätään pitempi kaikkea muuta kansaa, oikea miesten mies. Eikä ollut ihme, että Neito tanssi tanssin toisensa jälkeen hänen kanssaan ja koko ajan raskain mielin tiesi, ettei hän Daylightin silmissä ollut mitään muuta kuin hyvä ystävä ja mainio tanssimaan. Oli pieni lohdutus tietää, ettei hän rakastanut ketään muutakaan naista. Hän oli sairas rakkaudesta Daylightiin ja tämä tanssi hänen kanssaan aivan yhtä kernaasti kuin olisi tanssinut kenen naisen kanssa tahansa, samaten kuin olisi tanssinut miehen kanssa, joka tanssi hyvin ja jonka käsivarren ympäri oli sidottu silkkinenäliina naisellisuuden merkiksi.
Sellaisen miehen kera Daylight tanssikin tänä yönä. Vanhojen erämiesten keskuudessa oli aina ollut kestäväisyyden todistuksena tanssia toinen mies uuvuksiin, ja kun Ben Davis, farao-pelin pankinpitäjä, kirjava side käsivarressaan pyysi Daylightia skotlantilaiseen tanssiin, alkoi leikki. Tanssi alkoi ja kaikki perääntyivät katselemaan. Nuo kaksi miestä pyörivät ja pyörivät ja aina samaan suuntaan. Sanoma siitä kulki suureen tarjoiluhuoneeseen ja tarjoilu- ja pelipöydät jäivät tyhjiksi. Soittoniekat soittivat soittamistaan ja nuo kaksi miestä pyörivät pyörimistään. Davis oli harjaantunut tähän työhön ja Yukonissa hän oli voittanut painissa monen vahvankin miehen. Mutta muutaman minuutin kuluttua oltiin selvillä siitä, että hän, eikä Daylight, joutuisi tappiolle.
Vielä kotvan he pyörivät ympäri ja sitten Daylight äkkiä pysähtyi, päästi irti toverinsa ja etääntyi seinämälle hoiperrellen ja huitoen käsillään kuin ilmaa saadakseen. Mutta Davis, sekava hämmästyksen hymy kasvoilla, horjahti sivullepäin, kääntyi koettaessaan saavuttaa tasapainon ja syöksyi päistikkaa ovelle. Daylight hoiperteli ja huitoi ilmaa käsillään ja tarttui lähinnä seisovaan tyttöön alottaakseen hänen kanssaan valssin. Taas oli hän suorittanut suurtyön. Väsyneenä kahden tuhannen peninkulman matkasta jäätä pitkin ja juostuaan samana päivänä seitsemänkymmentä peninkulmaa, oli hän tanssinut täysissä voimissa olevan miehen uuvuksiin ja tämä mies oli Ben Davis.
Daylight rakasti kunniapaikkoja ja vaikka hänen maailmassaan oli sellaisia vähän, oli hän valloittanut korkeimman minkä tiesi. Suuri maailma ei ollut milloinkaan kuullut hänen nimeään, mutta aavassa, hiljaisessa Pohjolassa tunsivat sen joka paikassa valkoihoiset ja intiaanit ja eskimot, Beringin merestä soliin saakka, eteläisten jokien päähaaroilta aina Point Barrowin rannoilla oleville tuntureille saakka. Vallanhimo oli hänessä voimakas ja se ilmeni kaikessa, joko hän sitten kamppaili luonnonvoimien, toisten miesten tai pelionnen kera. Kaikki oli peliä, elämä ja kaikki sen yritykset. Hän pelasi koko sielullaan. Tappionuhka ja voitonmahdollisuudet olivat ruoka ja juoma. Tosin ei elämä ollut täydellisesti sokea, sillä se vaati tietoja, taitoa ja voimia; mutta sen takana oli ikuinen kohtalo, joka toisinaan rikkoi lupauksensa ja musersi viisaat ja siunasi hullut ja narrit — onni, jota kaikki etsivät ja jonka kaikki uneksivat voittavansa. Ja niin hänkin. Kaikissa vaiheissaan syvä elämä lauloi itse seireenilaulua omasta mahtavuudestaan, aina kuiskaten ja innokkaasti vakuuttaen hänelle, että hän kykenisi aikaansaamaan enemmän kuin muut miehet, voittamaan, missä he olivat joutuneet tappiolle, menestymään siinä, missä he olivat joutuneet surman omiksi. Se oli terveen ja voimakkaan elämän vaatimus, elämän, joka ei tuntenut heikkoutta eikä rappeutumista, ja joka juopuu ylpeästä tyytyväisyydestä ja ihastuu omaan toivehikkaisuuteensa. Aina, hiljaisimmassakin kuiskauksessa ja äänekkäimmässäkin torventoitotuksessa kuului sanoma, että joskus hän jossakin saavuttaisi kohtalon, valtaisi sen ja merkitsisi sen omakseen. Kun hän pelasi pokeria kuiskasi se neljästä ässästä ja loistavista sarjoista. Kun hän teki suunnitelmia, kuiski se nurmikosta löydettävästä kullasta, kullasta peruskalliossa ja kullasta joka paikassa. Taivaltaessaan pitkin intiaanipolkuja ja -virtoja ja nähdessään nälkää, kuului sanoma: toiset saattavat nääntyä, mutta hän pääsee voittajana perille. Se oli tuo vanhanvanha valhe elämästä, joka saa ihmisen muka tuntemaan itsensä, uskomaan olevansa kuolematon ja katoamaton, ja kykenevänsä hallitsemaan muitten elämää ja toteuttamaan kaikki sydämensä toivomukset.
Ja niin Daylight valssin pyörteissä karkoitti pyörtymyksensä ja vei seurueen juomapöytään. Mutta nyt kohosi yksimielinen vastalause. Ei enää hyväksytty hänen mielilausettaan, että voittaja maksaa. Se oli hyväin tapain ja toverihengen vastaista, ja vaikka tuo mielilause perustui hyvään toveruuteen, ei sitä juuri hyvän toveruuden vuoksi voitu enää noudattaa. Nyt oli Ben Davis'en asia tarjota ja hänen täytyi tarjota. Sitä paitsi oltiin sitä mieltä, että Daylightin piti saada ilmaiseksi, talon puolesta, mitä vaan halusi. Bettles puhui muiden puolesta ja hänen todisteensa olivat selvät ja siinä maassa tehoavat, ja ne hyväksyttiin epäilyittä.
Daylight irvisti, astui rulettipöydän luo ja osti kasan keltaisia pelimerkkejä. Kymmenen minuutin kuluttua hän meni punnitsijan luo ja sai kahden tuhannen dollarin arvosta kultahiekkaa. Onni hänellä oli, vaikka tuo onni olikin pelottava. Hän kävi yhä ylimielisemmäksi. Nyt hän eli ja tämä yö oli hänen. Hän kääntyi päin hyväätarkoittavia arvostelijoitaan.
"Nyt kai voittaja varmasti saa maksaa", sanoi hän.
Ja he suostuivat. Ei auttanut vastustella Daylightia, kun hän herkesi hurjalle päälleen ja ryhtyi komeilemaan.
Kello yksi aamulla hän näki Elijah Davis'in, Henry Finnin ja JoeHines'in yhdessä ryhelmässä seisovan ovella. Daylight ehätti väliin.
"Minne olette kaikki menossa?" kysyi Daylight koettaen vetää heitä takaisin tarjoilupöydän luo.
"Nukkumaan", vastasi Elijah Davis.
Hän oli laiha, tupakkaa pureskeleva Uuden Englannin mies, perheensä ainoa uskalikko, joka oli kuullut ja noudattanut Lännestä, Mount Desertin laidunmaiden ja salojen takaa kuuluvaa kutsua.
"Mennä levolle", lisäsi Joe Hines anteeksipyytäen. "Aijomme aamulla suoriutua taipaleelle."
Daylight pidätti heitä vielä.
"Minne? Onko tehty uusi löytö?"
"Ei mitään uutta löytöä", selitti Elijah. "Aijommepa vain hiukan yrittää ja käydä käsiksi Ylämaahan. Haluatko tulla mukaan?"
"Haluanpa tietenkin", vahvisti Daylight.
Mutta kysymys oli tehty leikillä eikä Elijah ollut kuulevinaan myöntymystä.
"Aijomme käydä käsiksi Stewart-jokeen", jatkoi hän. "Al Mayo kertoi minulle ensi kerran kulkiessaan Stewartia alas nähneensä joitakin matalikon tapaisia ja me aijomme tutkia niitä joen vielä ollessa jäässä. Sinä kuulet, Daylight, ja muista sanoneeni: kohta tulee aika, jolloin kullankaivuu on käynnissä talvella. Silloin nauravat miehet meidän talviuntamme."
Tähän aikaan oli kullankaivuu talvella tuntematon asia Yukonissa. Maa oli jäässä sammaleesta ja ruohosta aina peruskallioon saakka ja jäätynyt sora, kova kuin graniitti, oli kuokan ja lapion tiellä. Kesällä miehet kaivoivat maata, mikäli aurinko sitä sulatti. Sitten ryhtyivät he kullankaivuuseen. Talvella he kuljettivat varastonsa, kävivät hirvenä jossa, laittoivat kaikki valmiiksi kesän työtä varten ja vetelehtivät sitten kylmät, pimeät kuukaudet läpeensä Circle Cityn ja Forty Milen tapaisissa suurissa keskusleireissä.
"Talvikaivuuseen ryhdytään vielä varmasti", sanoi Daylight. "Malttakaahan kunnes tuo suuri kultalöytö tehdään virran yläpäässä. Silloin saatte nähdä uudenlaista kaivostyötä. Mikä estää polttamasta puita ja syventämästä kuiluja ja kaivamasta kuljetuskujia pitkin peruskallioita? Jäätynyt maa ja sora pysyy jäässä siksi kuin itse helvetti on jäätynyt ja sen myllyvesi muuttunut jääksi. Tulevaisuudessa kaivetaan malmisuonia sadan jalan syvyydessä. Tulen varmasti mukaan, Elijah."
Elijah nauroi, kokosi toverinsa ja aikoi toisen kerran lähteä ovelle.
"Malttakaa", huusi Daylight, "Puhun kuin puhunkin tosissani."
Nuo kolme miestä kääntyivät äkkiä katsomaan häntä, kasvoillaan hämmästystä, mielihyvää ja epäuskoa.
"Olette mieletön", sanoi Finn, hiljainen, vakaa Wisconsinin mies.
"Koirani ja rekeni ovat valmiina", vastasi Daylight. "Siinä on kaksi valjakkoa ja puoli kuormaa, vaikka meidän täytyy vuorollamme olla helpommalla, sillä koirat ovat tietenkin uuvuksissa."
Nuo kolme miestä olivat hyvin mielissään, mutta vielä hiukan epäilevällä kannalla.
"Kuulkaapas nyt Daylight", sanoi Joe Hines ajattelemattomasti. "Meillä on mielessä tosityö. Tuletteko mukaan?"
Daylight ojensi kätensä ja puristi hänen kättään.
"Silloin on teidän parasta panna levolle", neuvoi Elijah. "Aijomme lähteä liikkeelle kello kuudelta, eikä neljänkään tunnin uni ole pitkä."
"Eiköhän meidän pitäisi siirtää matkaamme yhden päivän ja antaa hänen levätä", ehdotti Finn.
Daylightin ylpeyttä oli loukattu.
"Älkää tehkö sitä", huusi hän. "Lähdemme kello kuudelta. Mihin aikaan haluatte nousta? Kello viisi? Hyvä, minä herätän teidät kello viisi."
"Teidän pitäisi nukkua hiukan", neuvoi Elijah vakavasti. "Ette voi yhtämittaa olla taipaleella."
Daylight oli loukkaantunut, syvästi loukkaantunut. Hänenkin rautainen ruumiinsa tunsi väsymystä. Hänen jokainen lihaksensa kaipasi lepoa, kauhistui jatkuvia ponnistuksia ja ajatusta, että oli taas lähdettävä taipaleelle. Hänen ruumiinsa vastalause herätti kapinan hänen aivoissaan. Mutta syvimpänä oli ylenkatseellisena ja epäilevänä elämä itse, sen oleellinen tuli, ja se kuiskasi, että kaikki Daylightin toverit odottivat, että nyt oli aika himmentää uudella mainetyöllä entiset, kerskailla voimistaan muiden voimien rinnalla. Siinä oli taas elämä kuiskaamassa vanhoja valheitaan. Ja liitossa sen kanssa oli whisky, joka nosti rohkeuden ja turhamaisuuden ylimmilleen.
"Luuletteko te, että minä olen sylivauva?" kysyi Daylight. "Kahteen kuukauteen en ole juonut tippaakaan, enkä tanssinut askeltakaan, enkä ollut ihmisten parissa. Menkää te levolle. Herätän teidät kello viisi."
Ja loppuyön hän tanssi sukkasillaan ja kello viisi aamulla koputtaa jyristi hän uusien toveriensa majan ovelle ja lauloi laulua, josta hän oli saanut nimensä:
"Päivä koittaa, kaikki te Stewart-joen kullanetsijät! Päivä jo koittaa!Päivä jo koittaa! Päivä jo koittaa!"
Tällä kertaa oli kulku helpompaa. Tie oli tallattu kovemmaksi, eikä heidän ollut kuljettava posti-määräajan kuluessa. Päivämatkat olivat lyhyemmät samoinkuin työpäiväkin. Postia kuljettaessaan oli Daylight näännyttänyt kolme intiaania, mutta hänen nykyiset toverinsa tiesivät, etteivät he saaneet olla näännyksissä tullessaan Stewart-joen matalikoille, joten he taivalsivat hitaammin. Ja täten hitaasti kuljettaessa kokosi Daylight voimia ja lepäsi. Forty Milessa he viipyivät kaksi päivää koirien vuoksi ja Sixty Milessa möi Daylight koiransa. Päinvastoin kuin Daylight eivät ne olleet tuon hirveän matkan jälkeen Selkirkista Circle Cityyn voineet paluumatkalla koota voimia. Nuo neljä miestä jatkoivat matkaa Sixty Milesta ja Daylightin reen edessä oli uusi koiravaljakko.
Seuraavana yönä leiriytyivät he Stewart-joen suussa olevalle saariryhmälle. Daylight puhui kaupunginpaikoista ja vaikka toiset nauroivat hänelle, osoitti hän heille joitakuita korkeita metsäisiä saaria.
"Luulen, että suuri kulta-aarre löytyy Stewartjoesta", selitti hän."Tokkopa te olette silloin mukana ja tokkopa te silloin haluattekaan.Mutta minä varmasti tahdon olla mukana. Teidän olisi nyt parempitutkistella asiaa ja liittyä minuun."
Mutta toiset olivat itsepäiset.
"Olette yhtä hupsu kuin Harper ja Joe Ladue", sanoi Joe Hines". Tunnetteko tuon suuren tasangon tapaisen Klondike-joen alapuolella ja Moosehide Mountainen alla? No, Forty Milen kirjuri kertoi minulle, että he valtasivat sen noin kuukausi takaperin — Harperin ja Laduen kaupunginpaikka. Ha! Ha! Haa!"
Elijah ja Finn yhtyivät nauruun, mutta Daylight oli ankaran totinen.
"Siellä se on!" huusi hän. "Kultalöytö on tulossa. Sen tuntee ilmassa, sanon minä teille! Minkävuoksi olisivat he paaluttaneet niin suuren alan, elleivät he olisi vainunneet kultaa. Olisittepa te paaluttaneet sen."
Hänen äänensä surullinen sävy synnytti heissä toisen naurunrähäkän.
"Naurakaa vaan, naurakaa! Sepä juuri pimittää teidän järkenne. Te luulette kaikki, että kullanetsiminen on ainoa keino päästä rikkaaksi. Mutta minäpä sanon teille, että kun suuri kulta-aarre löytyy, raapitte te hiukan maanpintaa ja mutaa, mutta vähän siitä kostutte. Te nauratte elohopealle huuhdontakattilassa ja luulette, että kaikkivaltias Jumala on luonut kultahiekan vartavasten sylivauvoille ja arkajalkaisille uusille tulokkaille. Kultakimpaleita suoraan, se on teidän mielestänne ainoa mahdollinen tapa. Te ette saa puoliakaan siitä, mitä maaperässä on, ja huuhtoessanne menee teiltä siitäkin vielä puolet hukkaan.
"Mutta miehet, jotka luovat maan suuruuden, perustavat kaupunkeja, suur-yhtiöitä, pankkeja — —"
Tässä keskeytti hänet taas naurunremahdus. Pankkeja Alaskaan! Ajatus oli kovin hullu.
"Niin, ja perustavat pörssin — —"
Miehet vääntelehtivät naurusta. Joe Hines vierähti vuoteelleen ja piteli sivujaan.
"Ja heidän jälkeensä tulevat suuret kaivoshuijarit, jotka ostavat kokonaisia kaivosalueita, missä te olette raaputelleet roposia saadaksenne kuin kanat hernemaassa. Ja he käyttävät kesällä puserrettua ilmaa ja talvella höyryä — —"
Sulattaa maata höyryllä! Se oli jo liikaa. Daylight oli varmasti sivuuttanut entiset ennätyksensä leikinlaskussa. Sulattaa höyryllä maata — vaikka sulattaminen puitakin polttamalla oli vain kuviteltu koe, tuulentuoma unelma!
"Naurakaa te vaan, naurakaa! Ette ole vielä saaneet silmiänne auki. Olette kuin läjä pieniä naukuvia kissanpoikia. Sanon teille, että Harperista ja Laduesta tulee miljoonanomistajia, jos kulta-aarre löydetään Klondikesta. Ja jos se löydetään Stewartista, saatte nähdä Elam Hamishin kaupunginpaikalla kansanvaelluksen. Siihen aikaan kuljette te kaikki ilmaa haukkoen…" Hän huokasi alistuvasti. "No, luulen, että minun täytyy antaa teille jotakin purtavaa tai lientä nieltäväksi tai mitä hyvänsä suuhun pantavaa."
Daylight näki näyn. Hänen mielikuvituksensa oli ahdasrajainen, mutta kaikki mitä hän näki, hän näki suuresti. Hänen ajatustapansa oli järjestelmällistä, hänen mielikuvituksensa käytännöllistä, eikä hän milloinkaan uneksinut turhia. Kun hän mielikuvituksessaan rakensi vilkasliikkeisen suurkaupungin autiolle metsän ja lumen peittämälle lakeudelle, oli sen perustuksena kultalöytö, joka teki kaupungin mahdolliseksi, ja lähinnä hän otti huomioon sataman, sahan ja varastohuoneiden paikan ja kaikki muut tällaiset seikat, jotka ovat tarpeellisia kaukaisessa kaivoskaupungissa. Mutta tämä kaikki oli vain perustana jollekin suuremmalle, nimittäin mielikuvituksen leikittelylle. Hän kuvitteli kaupunkinsa kaikki olot, sen taloudelliset ja muut suhteet. Näin sai hän laajemman alan mielikuvitukselleen, joka hipoi taivaan pilviä, rajana toisella puolen etelä ja toisella puolen revontulet. Peli kävisi suurenmoiseksi, suuremmaksi kuin kukaan Yukonin mies saattoi aavistaa, ja hän, Burning Daylight, kyllä laittaisi itsensä tähän peliin.
Kuitenkaan ei tästä ollut nyt mitään hyötyä, vaan kullanetsinnästä. Mutta suurtyötä oli tulossa. Samoinkuin hän uskalsi viimeisen kultaunssinsa hyville poker-korteille, samoin pani hän elämänsä ja ponnistuksensa kullanetsintään suuren kultalöydön toivossa. Hän ja hänen kolme toveriaan taivalsivat koirineen, rekineen ja lumikenkineen Stewartin jäätynyttä rantajäätä pitkin, taivalsivat yhä etäämmälle valkeaan erämaahan, jonka loppumatonta hiljaisuutta ei milloinkaan ollut häirinnyt ihmisäänet, kirveeniskut tai pyssynpamaukset. He liikkuivat autiossa ja hyisessä hiljaisuudessa, pienet ihmismyyrät, ennättäen päivässä määrätyt peninkulmat, sulattaen jäätä juomavedeksi, leiriytyen yöksi lumeen. Heidän susikoiransa kyyröttivät huurteisena, karvaisena kasana, heidän kahdeksan lumikenkäänsä törröttivät lumessa rekien vieressä.
He eivät nähneet mitään merkkejä muista ihmisistä, vaikka he kerran näkivät sauvottavan veneen, joka oli talaalla joen rannalla. Ken olikin sen sinne jättänyt, ei hän ollut milloinkaan palannut; ja he ihmettelivät sitä ja jatkoivat matkaa. Toisen kerran saapuivat he paikalle, jossa oli ollut intiaanikylä, mutta intiaanit olivat kadonneet; he olivat epäilemättä hirvenä jossa Stewartin oikeanpuoleisilla rantamailla. Kahden sadan peninkulman päässä Yukonista he löysivät nuo matalikot, joista Al Mayo oli kertonut. He rakensivat pitempiaikaisen leirin, panivat ruokavaransa korkealle telineelle suojellakseen niitä koirilta ja ryhtyivät työhön matalikolla, kaivaen itselleen tien sorakerrokseen jääpeitteen läpi.
Se oli kovaa ja alkuperäistä elämää. Suuruksen syötyään ryhtyivät he työhön harmaassa aamunsarastuksessa; ja kun yö yltyi keittivät he ruokansa ja tekivät muita pikkuaskareita, tupakoivat ja kertoilivat merimiesjuttuja kotvasen, kääriytyivät sitten makuuvaippoihinsa ja nukkuivat revontulien leimutessa taivaalla ja tähtien karkeloidessa avaruudessa. Heidän ravintonsa oli yksitoikkoista: hapanta leipää, silavaa, papuja ja silloin tällöin vadillinen keitettyjä riisiryynejä luumujen kera. Tuoretta lihaa ei heidän onnistunut hankkia. Eläinkunta puuttui miltei kokonaan. Harvoin näkivät he lumikengän jättämällä jäljellä kaniinin tai kärpän: mutta ylimalkaan näytti kaikki elämä paenneen näiltä mailta. Se ei ollut heille mitään outoa, sillä kerran tai pari oli heidän elämässään sattunut, että he olivat yhtenä vuotena taivaltaneet seudun kautta, jossa vilisi metsänriistaa, ja jossa vuotta tai paria myöhemmin ei ollut mitään.
He löysivät kultaa matalikoista, mutta ei niin suurissa määrin, että olisi kannattanut sitä sieltä kaivaa, Ollessaan hirvenä jossa viidenkymmenen peninkulman päässä, oli Elijah huuhtonut kattilassa suuren puron pintasoraa ja huomannut sen lupaavaksi. He valjastivat koirat ja ajoivat paikalle ottaen mukaan vain hiukan ruokavaroja. Täällä ja mahdollisesti ensi kerran Yukonin historiassa otettiin käytäntöön puiden polttaminen kuilua syvennettäessä. Se tapahtui Daylightin alotteesta. Poistettuaan sammaleet ja ruohon laittoivat he nuotion kuivasta kuusipuusta. Kuuden tunnin polttaminen sulatti kahdeksan tuuman paksuudelta maata. He iskivät kuokkansa siihen ja kun multamöhkäleet oli lapioitu pois, sytytettiin uusi nuotio. He tekivät työtä myöhään ja varhain, kokeen onnistumisen yllyttäminä. Tunkeuduttuaan kuuden jalan paksuisen jäätyneen multakerroksen läpi, oli heidän käytävä käsiksi soraan, joka niinikään oli jäässä. Tässä kävi eteneminen hitaammin. Mutta he oppivat hoitamaan nuotiotansa paremmin ja saattoivat pian sulattaa viisi tai kuusi tuumaa kerrallaan. Sorassa oli kultajauhoa ja kahden jalan päästä tuli jälleen vastaan multakerros. Seitsemäntoista jalan syvyydeltä he tapasivat hienon sorajuovan ja siinä kultaa ja koepannusta saatiin kuuden ja kahdeksan dollarin edestä kultaa. Ikävä kyllä, oli tämä sorajuova vain tuuman paksuinen. Sen alla oli multaa, jossa oli muinaisten puiden runkoja ja maanpäältä hävinneiden hirviöiden luukivettymiä. Mutta he olivat kuin olivatkin löytäneet kultaa; ja mikä oli luultavampaa kuin että he löytäisivät suuren kerrostuman peruskallioon päästyään? He tahtoivat kaivautua peruskallioon saakka, vaikka se olisi ollut neljänkymmenen askeleen syvyydessä. He työskentelivät nyt yötä päivää kahdessa työvuorossa ja kahdessa kuilussa, ja heidän nuotionsa savusivat aina.
Tähän aikaan loppuivat heidän papunsa ja Elijah lähetettiin pääleiriin hakemaan lisää ruokaa. Elijah oli itse sisukas vanhanajan erämies. Matka edestakaisin oli sata peninkulmaa, mutta hän lupasi tulla takaisin kolmantena päivänä, sillä yksi päivä menisi menomatkaan ilman kuormaa ja kaksi paluumatkaan kuormitettuna. Sensijaan hän saapuikin toisen vuorokauden yönä. He olivat juuri panneet levolle, kun he kuulivat hänen tulevan.
"Mitä hittoa nyt on tapahtunut?" kysyi Henry Finn, kun tyhjä reki tuli nuotion valopiiriin ja kun hän huomasi, että Elijahin pitkähköt, totiset kasvot näyttivät vielä pitemmiltä ja totisemmilta kuin tavallisesti.
Joe Hines heitti puita nuotioon ja nuo kolme miestä kömpivät makuuvaipoissaan lämmittelemään. Elijahin parrakkaat posket olivat jäässä samoinkuin hänen kulmakarvansakin, joten hän turkeissaan näytti uusenglantilaisen joulupukin irvikuvalta.
"Muistatteko tuota suurta kuusta, joka kannatti telineen joenpuoleista kulmaa?" alkoi Elijah.
Onnettomuus oli pian kerrottu. Tuo suuri puu, joka oli näyttänyt niin vankalta, että olisi luullut sen kestävän useamman sadan kilon painon, oli sisältä ollutkin laho. Sen juuret olivat tavalla tai toisella irroittautuneet maasta. Telineen paino yhdessä lumen painon kanssa oli ollut liikaa sille; tasapaino, jota se ympäristönsä avulla niin kauvan oli ylläpitänyt, oli järkytetty; se oli horjunut ja kaatunut rytisten maahan, ja turmellut telineen ja järkyttänyt vuorostaan tasapainoa, jonka nuo neljä miestä ja yksitoista koiraa olivat rakentaneet. Ahmat olivat menneet hävitetylle varastopaikalle, ja mitä ne eivät olleet syönet suuhunsa, sen ne olivat turmelleet.
"Ne olivat popsineet kaiken silavan ja luumut ja sokerin ja koiranruo'an", kertoi Elijah, "ja olen varma siitä, että ne nakersivat säkkeihin reijät ja ripottelivat jauhot ja pavut ja riisisuurimot Danin ja Beersheban välille. Löysin tyhjiä säkkejä, jotka ne olivat kuljettaneet neljännes-peninkulman päähän paikalta."
Kukaan ei puhunut mitään pitkään aikaan. Ei voinut sattua pahempaa tapaturmaa kuin ruokavarojen kadottaminen napaseudun talven vallitessa ja riistattomassa maassa. He eivät olleet pelkureita, mutta he olivat valmiit katsomaan onnettomuutta suoraan silmiin ja miettimään asemaansa. Joe Hines rupesi ensin puhumaan.
"Voimme etsiä lumesta papuja ja riisisuurimoita… vaikkei riisiä ollut jäljellä kahdeksaa tai kymmentä naulaa enempää."
"Ja joku ottaa valjakon ja lähtee Sixty Mileen", sanoi Daylight vuorostaan. "Minä lähden", sanoi Finn. He tuumivat vielä kotvasen.
"Mutta millä elävät kolme miestä ja toinen valjakko siksi kun hän palaa?" kysyi Hines.
"On vain yksi neuvo siihen", sanoi Elijah puolestaan. "Sinä, Joe, otat toisen valjakon ja kuljet pitkin Stewartia siksi kun löydät intiaanit. Sitten palaat ruokatavarakuorman kera. Ennätät tänne paljoa ennemmin kuin Henry ennättää takaisin Sixty Milesta ja teidän lähdettyänne on meitä täällä syömässä vain Daylight ja minä, ja me kyllä tulemme toimeen."
"Ja aamulla me lähdemme leiripaikalle katsomaan löytäisimmekö joitakin ruoka-aineita lumesta." Puhuessaan asettui Daylight makuulle ja kääri makuuvaipan ympärilleen. "Parasta käydä levolle, koska on varhain lähdettävä taipaleelle. Te kaksi otatte koirat. Elijah ja minä lähdemme kumpikin tahollemme katsomaan, emmekö löytäisi hirveä."