Ei yhtään aikaa hukattu. Hines ja Finn olivat kaksi päivää olleet taipaleella koirien kera, joiden ruoka-annokset jo olivat niukat. Kolmantena päivänä keskipäivällä yhätti heidät Elijah ja ilmoitti, ettei ollut nähnyt vilaustakaan hirvestä. Saman päivän yönä tuli Daylight tuoden saman sanoman. Heti heidän saavuttuaan panivat miehet toimeen tarkan etsinnän lumessa leirin ympärillä. Se oli laajaperäistä, aikaa vaativaa työtä, sillä he löysivät papuja sadan englantilaisen kyynärän päässä leiristä. Vielä yhden päivän miehet jatkoivat vaivaloista etsimistään. Tulos oli kehno, ja nuo neljä miestä näkivät sen laadun jakaessaan ne muutamat naulat ruokaa, jotka oli löydetty.
Niin pienet kuin heidän ruokavaransa olivatkin, jätettiin suurin osa siitä Daylightille ja Elijahille. Ne, jotka lähtivät taipaleelle koirien kanssa, toinen Stewartia ylöspäin ja toinen alaspäin, pääsivät pikemmin ravinnon ääreen. Niiden kahden, jotka jäivät, oli tultava toimeen siksi kun toiset palasivat. Sitäpaitsi, vaikka koirat, joiden täytyi elää muutaman unssin papuannoksesta päivässä, kulkivat hitaammin, olisi miehillä, jotka olivat niiden kera taipaleella, viimeisessä hädässä edes koirat syötävänä. Mutta miehillä, jotka jäivät, ei nälänhädän sattuessa ollut koiriakaan. Tästä syystä olivat Daylight ja Elijah toivottomammassa asemassa. Se oli vähintä mitä he saattoivat tehdä ja mitä he uskalsivat tehdä. Päivät kuluivat ja talvi alkoi huomaamatta muuttua napaseudun kevääksi, joka saapuu äkisti kuin salama. Tulossa oli vuoden 1896 kesä. Maaliskuu loppui ja huhtikuu alkoi, ja Daylight ja Elijah laihoina ja nälkäisinä aprikoivat, miten oli käynyt heidän kahden toverinsa. Vaikka otti lukuun kaikki mahdolliset viivytykset ja antoi runsaasti aikaa, oli aika, jolloin heidän olisi pitänyt palata, jo aikoja sitten ohi. Epäilemättä oli heitä kohdannut onnettomuus. Toverukset olivat pitäneet mahdollisena, että yhtä miestä saattoi kohdata onnettomuus ja pääasiallisesti siksi oli lähetetty kaksi eri suuntaan. Mutta että tapaturma sattuisi heille molemmille, oli lopullinen onnettomuus.
Kuitenkin Daylight ja Elijah elää kitkuttivat yhä vielä toivoen, vaikka toivo jo näytti turhalta. Lumi ei ollut vielä alkanut sulaa, joten he saattoivat koota lunta sortuneen telineen ympäriltä ja sulattaa sen pannuissa ja padoissa ja huuhdontakattiloissa. Sen annettiin kotvanen seisoa, ja kun sitten kaadettiin vesi pois, oli astian pohjalle jäänyt ohut sakka-kerros. Tämä oli jauhoista, joita siellä täällä lumen seassa oli siroteltuna jokunen hiukkanen. Silloin tällöin löytyi tästä vellistä myös vetinen teelehti tai kahvipapu, ja siinä oli multapalasia ja ruohonkorsia. Mutta mitä kauvemmas he ennättivät telineen paikalta, sitä vähemmin löytyi jauhoja ja sitä ohuemmaksi kävi velli.
Elijah oli vanhempi heistä ja hän se ensiksi heikkenikin, niin että hän makasi suurimman osan päivästä turkiksissaan. Silloin tällöin saatiin orava, se piti heidät hengissä. Oravain pyynti tuli Daylightin toimeksi ja se oli tarkkaa työtä. Koska ampumavaroja oli niukalti, ei saanut kertaakaan ampua harhaan, ja koska hänen pyssynsä oli isoreikäinen, oli hänen pakko ampua pieniä otuksia päähän. Oravia oli hyvin vähän ja kului päiviä Daylightin näkemättä ainoatakaan. Kun hän näki yhden, menetteli hän äärettömän varovaisesti. Hän läheni sitä tuntikausia. Vaikka hänen käsivartensa vapisivat väsymyksestä tähtäsi hän lukemattomia kertoja eläintä ja esti liipasimen liikahduksen. Hänen kestävyytensä oli rautainen. Hän oli mestari. Ehdottoman varma ampuja ei hän kuitenkaan ollut. Kuinka ankara nälkä häntä vaivasikin ja kuinka kiihkeästi hän halusikin tuota nakertajasta saatua suupalasta, ei hän taipunut ampumaan ainoatakaan laukausta, jonka maaliin osumisesta hän ei ollut aivan varma. Niin synnynnäinen pelaaja kuin hän olikin, pelasi hän kylmäverisemmin kuin tavallinen pelaaja. Hänen elämänsä oli panoksena, hänen kortteinansa olivat patruunat ja hän pelasi niinkuin ainoastaan etevä pelaaja saattaa pelata, äärettömän varovaisesti ja harkiten. Seurauksena oli, ettei hän milloinkaan ampunut harhaan. Joka laukaus kaatoi oravan, ja vaikka päiviä kului laukausten välillä, ei hän milloinkaan muuttanut metsästystapaansa.
Oravista ei mitään heitetty hukkaan. Nahastakin keitettiin lientä ja luut murskattiin, jotta sitten voitiin pureskella niitä ja lopulta niellä ne. Daylight haki lumesta ja löysi toisinaan hiukan karpaloita. Parhaimmassakaan tapauksessa ei karpaloissa ole muuta kuin vettä ja siemeniä ja sitkeä kuori niiden ympärillä; mutta ne karpalot, jotka hän löysi, olivat edellisen vuoden satoa, kuivia ja kurttuisia, ja niiden ravintoarvo oli aivan pieni. Miltei parempaa oli nuorten puiden kuori, jota keitettiin tunti ja joka nieltiin huolellisen pureskelemisen jälkeen.
Huhtikuu kului loppuun ja kevät koitti. Päivät pitenivät pitenemistään. Auringon paisteessa alkoi lumi sulaa ja lumen alta tihkui ohuita vesisateita. Chinook-tuuli puhalsi kaksikymmentäneljä tuntia ja näiden kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa aleni lumi yhden jalan. Myöhään iltapäivällä sulava lumi jäätyi taas niin kovaksi, että se saattoi kannattaa miehen painon. Pieniä valkoisia pulmusia tuli etelästä, viipyi yhden päivän ja jatkoi matkaa pohjoiseen. Kerran näkyi korkealla ilmassa avovettä etsivä ja liian varhain liikkeelle lähtenyt, kiilana lentävä villihanhiparvi matkalla pohjoiseen. Ja alhaalla joenrannalla ilmaantui pajuihin urpuja. Näissä nuorissa urvuissa oli keitettynä jonkun verran ravintoa. Elijahissa heräsi jälleen toivo, vaikka hänen mielensä taas masentui, kun ei Daylight löytänytkään toista pajukkoa.
Mahla nousi puihin ja päivä päivältä kävi pikkupurojen lorina yhä äänekkäämmäksi, kun jäätynyt maa heräsi uuteen eloon. Mutta virta pysyi vielä jääkahleissaan. Talvi oli kuukausien kuluessa takonut ne lujiksi, eivätkä ne olleet yhdessä päivässä murretut, ei edes napaseudun salamana saapuvan kevään voimalla. Toukokuu koitti ja edellisen vuoden sääskiä, täysikasvuisia, vaikka vaarattomia, ryömi esiin kallionkoloista ja lahonneista puista. Sirkat alkoivat sirkuttaa ja uusia hanhi- ja sorsaparvia tuli näkyviin. Ja joki oli vielä jäässä. Kymmenentenä päivänä toukokuuta irtaantui Stewartin jää suurella pauhulla ja ryskeellä rannoista ja vesi nousi kolme jalkaa. Mutta se ei lähtenyt liikkeelle. Yukon-joessa, joka oli alempana ja johon Stewart laski, täytyi jään ensin murtua ja lähteä liikkeelle. Siihen mennessä saattoi Stewartin jää vain nousta korkeammalle ja korkeammalle veden lisääntyessä sen alla. Milloin Yukon loisi jääpeitteensä oli tietymätöntä. Se laski kahden tuhannen peninkulman päässä Beringin mereen, ja jääsuhteista Beringin merellä riippui milloin Yukon vapautuisi siitä miljoonien tonnien painoisesta jäästä, joka liikkui ja ryski sen pinnalla.
Kahdentenatoista päivänä toukokuuta läksivät miehet liikkeelle kantaen makuuvaippojaan, kattilaa, kirvestä ja tuota kallisarvoista pyssyä, ja pyrkivät joenjäätä alaspäin. Heidän aikomuksensa oli päästä tuon talaalle pannun veneen luo, jonka olivat nähneet, laskea se vesille heti avoveden tultua ja ajautua myötävirtaa Sixty Mileen. Väsyneitä kun olivat ja ilman ruokaa, kävi kulku hitaasti ja vaivaloisesti. Elijah kaatui usein eikä voinut nousta. Daylight antoi hänelle omasta voimastaan nostaessaan hänet jaloilleen, ja sen jälkeen vanhempi mies hoiperteli koneellisesti eteenpäin, kunnes taas kompastui ja kaatui.
Sinä päivänä, jolloin heidän olisi pitänyt päästä veneen luo, menetti Elijah viimeisetkin voimansa. Kun Daylight nosti hänet pystyyn, kaatui hän uudelleen. Daylight koetti kantaa häntä, mutta oli itse niin heikontunut, että he kaatuivat molemmat. Hän laahasi Elijahin rannalle, rakensi yksinkertaisen leirin ja läksi oravia etsimään. Tällä kertaa häntä itseäänkin pyörrytti. Iltasella hän löysi ensimäisen oravan, mutta pimeys tuli ennenkuin hän pääsi ampumaan. Villi-ihmisen kärsivällisyydellä odotti hän seuraavaan päivään ja tunnin kuluttua oli orava hänen.
Daylight antoi parhaimmat palat Elijahille ja piti itse vain sitkeämmät paikat ja luut. Mutta sellainen on elämän aineenvaihdos, että tuo pienoinen elikko, tuo pivollinen liikkuvaa lihaa, siirsi syötynä miesten ruumiiseen saman kyvyn liikkua. Orava ei enää kiivennyt kuusiin, hypellyt oksalta oksalle tai keinunut naksutellen heiluvilla puunoksilla. Sen sijaan sama elonvoima, joka oli tämän kaiken tehnyt, virtasi miesten herpaantuneisiin lihaksiin ja horjuvaan tahtoon ja sai heidät liikkeelle — ei, liikutti heitä — kunnes he hoipertelivat eteenpäin nuo muutaman peninkulmaa, jotka eroittivat heidät veneestä. Sinne asti päästyään he kaatuivat ja makasivat pitkän ajan liikkumattomina.
Vaikka veneen laskeminen maahan olisi ollut helppo tehtävä voimakkaalle miehelle, vei se Daylightilta tunteja. Ja monta tuntia vielä hän joka päivä hoippui veneen ympärillä ja tukkesi turpeella suuria rakoja. Kun tämä oli tehty, oli virta vielä jäässä. Jää oli noussut monta jalkaa, mutta ei vielä lähtenyt liikkeelle. Ja vielä odotti toinenkin tehtävä, veneen laskeminen vesille, kun virta vapautuisi jäävaipastaan. Turhaan Daylight hoiperteli ja liukasteli ja kaatui ja ryömi märässä, sulavassa lumessa, tai käveli hangella, kun yöpakkanen oli jäädyttänyt lumenpinnan niin kovaksi, että se kantoi miehen painon, ja haki oravaa. Turhaan koetti hän vielä kerran muuttaa karvaisen elukan hypyt ja järjettömän naksutuksen miehen ruumiin äärimmäiseksi voimanponnistukseksi, jolla hilaisi veneen rantajään poikki ja laskisi sen virtaan.
Kahdeskymmenesensimäinen päivä toukokuuta loi virta jäänsä. Jää alkoi liikkua kello viisi aamulla ja päivät olivat jo niin pitkät, että Daylight nousi ylös katselemaan jäidenlähtöä. Elijah oli liian heikko ollakseen huvitettu näytelmästä. Vaikka hän oli vielä tajuissaan, makasi hän liikkumatta, kun jää irtaantui rannoista, kun suuret jääpaakut syöksyivät rantaäyräitä vastaan, repien juurineen irti puita ja irroittaen satojen tonnien painoisia multalohkareita. Heidän ympärillään järisi maa näiden valtavain yhteentörmäysten voimasta. Tunnin kuluttua pysähtyi jää. Jossakin alempana oli jääröykkiö sulkenut tien. Silloin alkoi virta nousta ja kohotti jään pinnallaan, kunnes se oli korkeammalla kuin rantaäyräs. Takaapäin virtasi yhä uutta vettä ja yhä uusia suunnattomia jäälohkareita liittyi ruuhkaan. Puserrus ja puristus oli kamala. Suuret jäälohkareet lensivät ilmaan kuin meloonin siemenet lapsen puristaessa niitä peukalon ja etusormen välissä ja rannoille tunkeutui jäämuuri. Kun jääröykkiö murtui, alkoi kohina ja ryske uudelleen kaksinkertaisella voimalla. Jäänlähtöä kesti toista tuntia. Virta laski nopeasti. Mutta jäämuuri, joka ulottui veden rajaan saakka, jäi rannalle.
Viimeisetkin jäälautat vyöryivät ohi ja ensi kerran kuuteen kuukauteen näki Daylight avovettä. Hän tiesi, etteivät Stewartin ylimmät osat olleet vielä vapaat jäästä, vaan että jää oli kasaantunut röykkiöksi virran yläosassa ja että se saattoi lähteä liikkeelle ja tulla virtaa alas milloin tahansa; mutta asema oli siksi epätoivoinen, ettei enää käynyt viivytteleminen. Elijah oli niin heikko, että saattoi kuolla minä hetkenä tahansa. Omasta puolestaan ei hän ollut varma siitä, oliko hänellä enää herpaantuneissa lihaksissaan tarpeeksi voimaa voidakseen työntää veneen vesille. Kaikki oli yhtä uhkarohkeata. Jos hän odottaisi toista jäidenlähtöä, kuolisi Elijah varmasti ja hyvin luultavasti hän itsekin. Jos hänen onnistuisi työntää vene vesille, jos hän välttäisi toisen jäidenlähdön eikä takertuisi ylä-Yukonilta tuleviin jäihin, jos onni suosisi häntä joka suhteessa, pääsisivät he Sixty Mileen ja tulisivat pelastetuiksi jos — ja taas jos — jos hänellä olisi tarpeeksi voimia ohjata vene maihin Sixty Milessa eivätkä he ajautuisi ohi.
Hän ryhtyi työhön. Jäämuuri oli viisi jalkaa korkeammalla kuin vene. Etsiessään parasta paikkaa, mistä työntää veneen vesille, löysi hän paikan, missä suuri jääpaakku ulkoni rannasta jokeen, joka virtasi viisitoista jalkaa jäämuurin alapuolella. Tämä jääpaakku oli vain jonkun jalan päässä ja tunnin kuluttua oli hän saanut veneen sille. Hän oli merikipeä ponnistuksista, eikä hän aika ajoin voinut nähdä mitään, hänen silmiään kiusasivat valopilkut ja -täplät, jotka olivat yhtä kiduttavat kuin timanttijauho, hänen sydämensä kohosi kurkkuun ja oli tukahuttaa hänet. Elijah ei osoittanut mitään mielenkiintoa; ja Daylightin oli taisteltava taistelunsa loppuun. Vaipuen polvilleen väsymyksestä sai hän lopulta veneen varmaan tasapainopisteeseen jäämuurin päälle. Ryömien käsin ja jaloin kuljetti hän veneeseen jäniksennahka-vaippansa, pyssyn ja sangon. Hän ei enää kiduttanut itseään kirveen kantamisella. Hänen olisi sen takia tarvinnut ryömiä vielä toiset kaksikymmentä jalkaa edestakaisin, ja hän tiesi hyvin, että jos hän tulisi sitä tarvitsemaan, olisi kaikki lopussa.
Elijah tuotti hänelle enemmän vaivaa kuin hän oli aavistanutkaan. Muutaman tuuman kerrallaan ja leväten välillä laahasi hän tämän veneen viereen. Mutta veneeseen ei hän enää ollut saada häntä. Elijahin vetelää ruumista oli paljon vaikeampi nostaa ja käsitellä kuin samankokoista ja -painoista kankeaa esinettä. Daylight ei voinut nostaa häntä, sillä ruumis lysähti kokoon keskeltä kuin puoleksi täytetty jyväpussi. Daylight meni itse veneeseen ja koetti turhaan vetää toverinsa perässään. Hän saattoi vain nostaa Elijahin pään ja hartiat partaalle. Kun hän päästi ne irti nostaakseen alaruumista lysähti Elijah kokoon ja putosi takaisin jäälle.
Epätoivossaan muutti Daylight menettelytapaa. Hän löi toveriaan kasvoihin.
"Oletko sinäkin muka mies, herra nähköön?" huusi hän. "Siinä saat, kirottu vetelys, siinä saat!"
Joka kiroukselta löi hän häntä poskiin, nenään, suuhun, koettaen lyönneillä kutsua takaisin miehen paennutta sielua ja tahtoa. Elijahin silmät avautuivat ja pyörivät.
"Kuuntele nyt!" huusi Daylight tuimasti. "Kun panen pääsi partaalle, niin pidä kiinni siitä! Kuuletko? Pidä kiinni! Käy hampain kiinni siihen, mutta pidä kiinni!"
Elijahin silmät pyörivät, mutta Daylight huomasi, että hän oli tajunnut käskyn. Taas nosti hän avuttoman miehen pään ja hartiat partaalle.
"Pysyttele kiinni siinä, kirottu! Käy hampain kiinni!" huusi Daylight tarttuessaan häneen alempaa.
Voimaton käsi irtaantui partaalta, toisen käden sormet päästivät otteensa, mutta Elijah totteli ja pysyttelihe hampain kiinni laidassa. Kun Daylight nosti häntä, sattuivat Elijahin kasvot partaaseen ja rosoinen lauta repi nahan hänen nenästään, poskiltaan ja huuliltaan, ja kasvot alaspäin putosi hän veneen pohjalle ja hänen jalkansa jäivät riippumaan veneen laidalle. Mutta ne olivat vain hänen jalkansa ja Daylight nosti ne veneeseen. Raskaasti hengittäen käänsi hän Elijahin selälleen ja peitti hänet makuuvaipoilla.
Tärkein tehtävä oli jäljellä — veneen työntäminen vesille. Tämä oli ehdottomasti vaikeinta kaikesta, sillä hänen oli ollut pakko asettaa toverinsa perään. Siitä syystä vaati veneen nostaminen äärettömiä ponnistuksia. Daylight karkaisi luontonsa ja alkoi. Ponnistellessaan hän kai satutti itsensä johonkin, vaikkei hän itse siitä tiennyt mitään, sillä kun hain tuli tajuihinsa, huomasi hän makaavansa vatsallaan, allaan terävä peräsin. Nähtävästi oli hän pyörtynyt ensi kerran elämässään. Sitäpaitsi tuntui hänestä, että kaikki oli lopussa, ettei hän enää voinut liikahuttaa jäsentäkään ja — mikä oli omituisinta — ettei hän enää viitsinytkään. Hän näki näkyjä, selviä ja todellisia ja ajatteli ajatuksia teräviä kuin veitsenterä. Hän, joka koko ikänsä oli katsellut alastonta elämää, ei ollut milloinkaan ennen nähnyt elämää niin alastonna. Ensi kerran heräsi hänessä epäilys omasta erinomaisesta itsestään. Tällä hetkellä ei elämä muistanut valhetella. Hän olikin pieni maanmato, aivan samanlainen kuin kaikki muut maanmatoset, samanlainen kuin orava, jonka oli syönyt, samanlainen kuin muut miehet, joiden hän oli nähnyt joutuvan tappiolle ja kuolevan, samanlainen kuin Joe Hines ja Henry Finn, jotka jo olivat joutuneet tuhon omiksi ja varmaankin kuolleet, samanlainen kuin Elijah, joka välinpitämättömänä virui veneen pohjalla kasvot haavoissa. Daylight saattoi siitä, missä hän makasi, nähdä joen polvekkeeseen saakka, josta ennemmin tai myöhemmin alkaisi vyöryä toisen jäidenlähdön jäät. Siinä katsellessaan tuntui hänestä kuin näkisi hän kauas menneisyyteen, hamaan siihen aikaan, jolloin tässä maassa ei ollut valkoisia miehiä eikä intiaanejakaan, ja aina näki hän saman Stewart-joen joka talvi jäätyvän ja joka kevät murtavan jääkahleensa ja virtaavan vapaana. Ja samoin näki hän kaukaiseen tulevaisuuteen, kun viimeinen ihmissukupolvi oli hävinnyt Alaskasta, niinkuin hänkin häviäisi, ja hän näki yhä saman virran, joka jäätyi ja rikkoi jääpeitteensä ja virtasi yhä uomaansa.
Elämä oli valhettelija ja petturi. Se piti pilkkanaan kaikkia olentoparkoja. Se oli pitänyt pilkkanaan häntä, Burning Daylightia, joka oli ollut sen parhaimpia ja iloisimpia luomia. Hän ei ollutkaan mitään — vain läjä lihaa ja hermoja ja aistimia, joka ryömi mudassa kultaa etsiessään, uneksi, toivoi ja pelasi uhkapeliä, oli kerran, eikä sitten enää ollutkaan. Vain elottomat kappaleet pysyivät muuttumattomina, kappaleet, joissa ei ollut lihaa eikä hermoja eikä aistimia, sellaiset kuin hiekka ja muta ja sora, tasangot, vuoret, itse virta, joka vuosi vuodelta jäätyi ja mursi jääkahleensa. Loppujen lopuksi oli se mitätöntä peliä. Arpa oli heitetty. Ne, jotka kuolivat, hävisivät pelin, ja kaikkihan kuolivat. Ken sitten voitti? Ei elämäkään, tuo syötti, tuo pääpetkuttaja — elämä, tuo aina-kukoistava hautuumaa, tuo loppumaton hautaussaatto.
Silmänräpäykseksi hän palasi nykyhetkeen ja pani merkille, että virta vielä aaltoili vapaana ja että pikkulintu oli istahtanut veneen laidalle ja katseli häntä ujostelematta. Sitten vaipui hän taas unelmiinsa ja mietteisiinsä.
Ei kenkään voinut välttää leikin loppumista. Hän oli varmasti tuomittu jäämään kaikesta siitä osattomaksi. Ja entä sitten? Hän pohti tätä kysymystä yhä uudelleen ja uudelleen.
Sovinnainen uskonto ei ollut vaikuttanut Daylightiin. Hänelle oli ollut jonkinlaista hartauden harjoittamista, kun hän toimi rehellisesti, eikä tehnyt muille vääryyttä, eikä häntä olleet huolettaneet turhat mietteet tulevasta elämästä. Kuolema oli kaiken loppu. Hän oli aina myöntänyt sen, eikä se ollut häntä pelottanut. Ja tällä hetkellä, veneen ollessa viisitoista jalkaa vedenpinnan yläpuolella, hänen viruessaan puoli-pyörryksissä väsymyksestä, tuntematta voimanrahtuakaan lihaksissaan, myönsi hän yhä vielä, että kuolema on kaiken loppu eikä se vielä nytkään häntä peloittanut. Hänen mielipiteensä olivat liian selvät ja vakavat, jotta ensimäinen myrsky tai sammuvan elämän kuolemankauhu olisi niitä järkyttänyt.
Hän oli nähnyt ihmisten ja eläinten kuolevan ja hänen mieleensä johtui nyt kymmenittäin sellaisia kuolemantapauksia. Hän näki ne aivan yhtä selvästi kuin oli kerran ne nähnyt, eivätkä nekään häntä järkyttäneet. Entäpä sitten? He olivat kuolleet, ja kuolleet jo kauan sitten. Kuolema ei ollut tuottanut kärsimystä. He eivät olleet viruneet vatsallaan veneessä odottaen kuolemaa. Kuolema oli helppo — helpompaa kuin hän oli kuvitellutkaan; ja nyt kun se oli lähellä, sai ajatus siitä hänet iloiseksi.
Hän näki uuden näyn. Hän näki unelmiensa vilkasliikkeisen kaupungin — Pohjolan kultakaupungin, joka oli rakennettu korkealle Yukonin rannalle ja ulottui laajan tasangon laitaan. Hän näki jokihöyryt satamassa, hän näki sahat työssä ja pitkät koiravaljakot kahdet reet takanaan vetämässä tarpeita kultakentälle. Ja vielä näki hän pelihuoneet, pankit, pörssit ja kaikki pelikojeet ja -merkit, paljon suuremmoisemman pelin voiton- ja tappionmahdollisuudet kuin hän milloinkaan oli nähnyt. Hän ajatteli, että oli kuitenkin ikävää kuolla kaikesta tästä juuri kun kultalöytö oli tulossa. Elämä värähteli ja elpyi ja alkoi vielä kerran toistaa vanhoja valheitaan.
Daylight kääntyi ja pudottausi veneestä ja istuutui jäälle nojaten veneeseen. Hän halusi olla mukana kultalöydössä. Ja miksei hän saattaisi olla? Hänen herpaantuneissa lihaksissaan oli siksi paljon voimaa, jos hän saattoi sen koota yhdellä kertaa, että hän saisi veneen työnnetyksi vesille. Kuin itsestään heräsi hänessä heti ajatus ostaa Harperilta ja Joe Laduelta osa Klondiken alueesta. He möisivät varmaan hänelle kolmannen osan polkuhintaan. Jos sitten Stewartista löytyisi suuri kultarikkaus, olisi kaikki hyvin. Jos taas Klondikesta, ei hän siinäkään tapauksessa jäisi vallan osattomaksi.
Sitä ennen tahtoi hän koota voimia. Hän asettui pitkin pituuttaan jäälle kasvot maahanpäin ja virui siinä puoli tuntia ja lepäsi. Sitten hän nousi, karkoitti äkillisen sokeuden silmistään ja tarttui veneeseen. Hän tunsi tarkalleen tilansa. Ellei ensimäinen yritys onnistuisi, epäonnistuisivat kaikki seuraavatkin yritykset. Hänen täytyi panna kaikki jälleenkootut voimansa yhteen yritykseen ja niin täydellisesti täytyi hänen panna kaikki voimansa liikkeelle, ettei mitään jäisi toisiin yrityksiin.
Hän työnsi, ja hän työnsi yhtä paljon sielullaan kuin ruumiillaan, pannen koko sielunsa ja ruumiinsa tähän yritykseen. Vene liikkui. Hän luuli olevansa pyörtymäisillään, mutta hän työnsi yhä. Hän tunsi veneen siirtyvän, kun se rupesi vierimään viettävää jäälauttaa alas. Kooten viimeiset voimansa heittäytyi hän itse siihen ja putosi Elijahin jaloille satuttaen itseään. Hän ei enää kyennyt nousemaan ja lojuessaan hän kuuli ja tunsi, miten vene meni veteen. Puidenlatvoista hän näki, että vene pyöri ympäri. Rysähdys ja lentelevät jääpalaset kertoivat hänelle, että vene oli törmännyt rantaan. Toistakymmentä tuntia se pyöri ja törmäili rantaan, sitten se alkoi esteettä liukua virran viemänä.
Daylight virkosi ja luuli nukkuneensa. Aurinko ilmaisi, että oli jo monta tuntia kulunut. Oli aikainen iltapäivä. Hän laahusti perään ja nousi istumaan. Vene oli keskellä virtaa. Metsäiset rannat jääreunamineen liukuivat ohitse. Lähellä häntä ui suuri, juurineen irti reväisty honka. Virran oikku vei veneen kiinni siihen. Hän ryömi kokkaan ja sitoi kokkanuoran juureen. Puu, joka oli syvemmältä vedessä, kulki nopeammin ja köysi jännittyi, kun puu alkoi hinata venettä. Luotuaan viimeisen sekavan katseen ympärilleen, missä hän näki rantojen keinuvan ja auringon heiluvan taivaalla kuin kellonheilurin, kääri Daylight jäniksennahkavaippansa ympärilleen, asettui pitkäkseen veneen pohjalle ja vaipui uneen.
Kun hän heräsi, oli pimeä yö. Hän virui seljällään ja näki tähtien tuikkivan. Kuului virran hiljainen kohina. Äkillinen nykäys ilmaisi hänelle, että nopeammin liikkuva honka oli taas vetänyt kireämmälle kokkaköyden, joka hetkiseksi oli höltynyt. Eksynyt ajojäälautta kolahti venettä vasten ja narisi hiipaistessaan sen sivua. Hän ajatteli, ettei jääröykkiö ollut kaikeksi onneksi vielä saavuttanut heitä, ja nukahti uudelleen.
Oli valoisa päivä, kun hän seuraavan kerran avasi silmänsä. Auringon asemasta päättäen oli keskipäivä. Hän vilkaisi etääntyneisiin rantoihin ja arvasi ajelehtivansa valtavassa Yukon-joessa. Sixty Mile ei saattanut olla kaukana. Hän oli sanomattoman heikko. Hänen liikkeensä olivat hitaat ja hapuilevat ja virheelliset ja hänen hengityksensä oli salpaantua ja hänen päätään pyörrytti, kun hän laahusti perään istumaan pyssy vieressään. Hän katseli kauan Elijahia, mutta ei nähnyt, hengittikö tämä vielä vai ei, ja hän oli liian väsynyt ottaakseen siitä selon.
Hän vaipui taas unelmiin ja mietteisiin, jotka usein keskeytti jonkinlainen horrostila, jolloin hän ei nukkunut eikä ollut tajuton, eikä kuitenkaan huomannut, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hänestä tuntui silloin kuin olisi hänen aivoihinsa työnnetty tulppa. Ja näinä selvinä hetkinä hän tutkisteli asemaa. Hän oli yhä vielä hengissä ja pelastuisi luultavasti, mutta mistä johtui, ettei hän virunut kuolleena poikkiteloin veneessä jäämuurin harjalla? Sitten muisti hän viimeisen suuren voimanponnistuksensa. Mutta miksi oli hän sen tehnyt? kysyi hän itseltään. Kuolemanpelkoa ei se ollut. Hän ei ollut pelännyt kuolemaa, se oli varma. Sitten hän muisti kultasuonen, jonka uskoi ennen pitkää löytyvän, ja tiesi silloin, että häntä oli kannustanut halu olla mukana tässä suuressa pelissä. Ja taas kysyi hän: miksi? Mitä hyödytti miljoonain omistaminen? Hän kuolisi kuitenkin kerran niinkuin nekin, joilla ei milloinkaan ole ollut enempää kuin jokapäiväinen leipä. Miksi hyväksi siis? Mutta tyhjät aukot hänen ajatustoiminnassaan tulivat yhä lukuisemmiksi ja hän jättäytyi kokonaan suloisen voipumuksen huomaan, joka kietoi hänet helmaansa.
Hän heräisi hätkähtäen. Oli kuin joku olisi kuiskannut hänelle, että hänen täytyi herätä. Samassa hän näki Sixty Milen vajaan sadan jalan päässä. Virta oli kuljettanut hänet oikeaan paikkaan. Mutta sama virta oli viemäisillään hänet ohi, asumattomiin erämaihin joen alajuoksun varrella. Ei ketään näkynyt. Ellei hän olisi nähnyt keittiönpiipuista nousevan savua, olisi saattanut luulla paikkaa autioksi. Hän koetti huutaa, mutta ei saanut ääntä. Luonnoton kähinä vuoroin korisi, vuoroin sähisi hänen kurkussaan. Hän hapuili pyssyä, nosti sen olkapäälleen ja painoi liipasinta. Pyssyn ponnahdus laukaistessa järisytti koko hänen ruumistaan, ja hänestä tuntui kuin olisi sitä tuhansin tavoin kidutuspenkillä piinattu. Pyssy putosi hänen polvilleen ja hän koetti turhaan nostaa sitä olkapäälleen. Hän tiesi, että hänen oli oltava nopsa ja hän tunsi olevansa pyörtymäisillään, minkävuoksi hän painoi liipasinta, vaikkei saanutkaan pyssyä asentoon. Tällä kertaa ponnahti pyssy ylös ja putosi jokeen. Mutta juuri ennenkuin maailma musteni hänen silmissään, näki hän keittiön oven avautuvan ja naisen katsahtavan ulos suuresta hirsitalosta, joka puiden kera iloisesti hyppeli hänen silmissään.
Kymmenen päivää myöhemmin saapuivat Harper ja Joe Ladue Sixty Mileen, ja vaikka Daylight vielä oli hieman heikko, oli hän kuitenkin kyllin voimakas totellakseen kultakuumetta, joka oli saanut hänet valtoihinsa. Hän luovutti kolmanneksen valtauksestaan Stewart-joen varrella heidän Klondike-joen varrella olevan valtauksensa kolmannesta vastaan. He luottivat ylämaan kultarikkauteen ja Harper läksi tavaralautalla myötävirtaa Klondike-joen suulle, johon hänen piti perustaa pieni asema.
"Miksi et, Daylight, käy käsiksi Indian-jokeen?" neuvoi Harper ennen lähtöään. "Maaperä on siellä erinomainen ja kyllä siellä jossain on kultaa löytäjäänsä odottamassa. Se paikka on minun mieleeni. Sieltä saa kultaa oikein kosolti, eikä Indian-joki ole maailman ääressä."
"Ja siellä on harmaana hirviä", lisäsi Joe Ladue. "Bob Henderson on jossain siellä päin, on ollut jo kolme vuotta. Ja hän vannoi, että jotain suurta on tapahtumaisillaan. Hän tappaa siellä laumottain hirviä ja hakee kultaa ylt'ympäri seutua kuin olisi hän hieman hassu."
Daylight päätti lähteä Indian-joelle "haljuilemaan", kuten hän itse sanoi. Mutta Elijah ei taipunut lähtemään hänen kanssaan. Elijahin oli nälkä turruttanut ja häntä kauhistutti kaikkien kärsimystensä toistuminen.
"En tosiaankaan voi lähteä ruoan äärestä", sanoi hän. "Tiedän, että se on hulluutta, mutta minä en tosiaankaan mahda sille mitään. Siinä on kyllin, että pääsen pöydän äärestä kun vatsa on niin täynnä, etten saa sinne enää ainoatakaan palaa. Palaan Circlen leiriin ja oleilen siellä, kunnes olen tullut jälleen terveeksi."
Daylight viipyi vielä muutaman päivän, kooten voimia ja järjestellen vähäisiä matkatavaroitaan. Hän aikoi lähteä kevein varustuksin, mukanaan vain seitsemänkymmenenviiden naulan taakka ja sälyttäen hyvään intiaanitapaan jokaisen viidestä koirastaan kannettavaksi kolmekymmentä naulaa. Laduen kuvauksista oppia ottaen hän aikoi noudattaa Bob Hendersonin esimerkkiä, elää käytännöllisesti ja syödä pelkkää lihaa. Kun Jack Kearnsin lotja, joka toi sahaa Linderman-järveltä, poikkesi Sixty Mileen, niin Daylight vei siihen tavaransa ja koiransa, antoi Elijahin tehtäväksi ilmoittaa valtauksensa rekisteröitäväksi ja nousi samana päivänä maihin Indian-joen suulla.
Neljänkymmenen peninkulman päässä joen suusta tuli hän paikalle, jonka hän kuulemiensa kuvausten perusteella päätti olevan Quartz Creek'in. Siellä hän näki jälkiä Bob Hendersonin töistä. Kuljettuaan jokivartta vielä: kolmekymmentä peninkulmaa tuli hän Australia Creek'iin. Kului viikkoja, mutta Daylight ei milloinkaan tavannut Bob Hendersonia. Kaikkialla oli hirviä yllin kyllin ja hänen koiransa herkuttelivat liharuoalla. Hän löysi tusinanverran kannattavia ja lupaavia kultapaikkoja hiekassa, ja kun hän huomasi parinkymmenen purosen mudan ja soran pinnalla hajallaan kultahiukkasia, niin päätti hän tästä, että siellä täytyi olla runsaat määrät varsinaista kultamalmiakin, joka nyt vaan oli löydettävä. Usein hän loi katseensa vuorenharjanteihin pohjoisessa ja aprikoitsi, oliko kulta peräisin sieltä. Lopulta hän samosi Dominion Creek'in lähteille, kulki vedenjakajan poikki ja tuli siihen Klondiken seutuun, joka myöhemmin sai nimen Hunker Creek. Jos hän olisi vedenjakajan poikki mennessään kiertänyt vuoren oikealta puolelta, niin hän olisi tullut Gold Bottom'iin, jolle nimen oli antanut Bob Henderson, jonka hän olisi siellä nähnyt työssään, huuhtomassa ensimäisiä kannattavia kattilallisia Klondikessa. Mutta Daylight kiersi vuorenlaen vasemmalta, jatkoi matkaansa Hunker-joen vartta alas Klondikeen ja sitten edelleen Yukoniin intiaanien kesäkalastuspaikoille.
Täällä hän oli päivän Carmackin, squaw-miehen [Squaw-mies, squawman on intiaaninaisen, "squawin" kanssa naimisissa oleva mies. Squaw-miehet eivät avioliittonsa vuoksi nauti täydellistä yhteiskunnallista arvonantoa. He eivät esim. saa seurustella perheessä, missä emäntä on valko-ihoinen.] ja tämän intiaanilangon, Skookum Jim'in nuotiotoverina, osti veneen ja kulki sitten koirineen myötävirtaan Yukonia Forty Mileen. Elokuun viimeiset päivät olivat käsissä, päivät lyhenivät lyhenemistään ja talvi teki tuloaan. Yhä vielä lujasti luottaen Ylämaan kultarikkauteen aikoi Daylight neljän, viiden toverin kera tai, jos se oli mahdollista, ainakin yhden toverin kera sauvoa virtaa ylöspäin, ennenkuin joki jäätyi talveksi. Mutta Forty Milen miehet olivat epäuskoiset. Heille riitti kullankaivuu lännessä.
Silloin juuri tuli Carmack, hänen lankonsa Skookum Jim ja Cultus Charlie kanootilla Forty Mileen. He menivät suoraan kulta-asiamiehen luo ja ilmoittivat rekistöröitäväksi kolme valtausta ja löytämänsä Bonanza Creekin valtauksen. Tämän jälkeen he yöllä näyttivät Sourdough-ravintolassa epäuskoiselle miesjoukolle kultametallikappaleita. Miehet nauroivat ja ravistivat päätään. He olivat nähneet, että ennenkin oli erehdytty kultalöytöjen suhteen. Tämä oli ilmeisesti Harperin ja Joe Laduen suunnitelma, jonka he olivat panneet toimeen houkutellakseen kullanetsijöitä valtauksensa läheisyyteen ja saadakseen sinne postiaseman. Ja kuka oli Carmack? Squaw-mies. Kuka oli konsanaan kuullut, että joku squaw-mies olisi löytänyt jotakin? Ja mikä oli Bonanza Creek? Pelkkä hirvilaidun Klondike-joen suulla, sama, jota entisajan miehet olivat nimittäneet Rabbit Creekiksi. Jospa edes Daylight tai Bob Henderson olisi ilmoittanut valtauksia rekisteröitäväksi ja näyttänyt kultametallia, niin olisivat he tienneet siinä olevan jotakin perää. Mutta Carmack, squaw-mies! Ja Skookum Jim! Ja Cultus Charlie! Ei, ei, se oli tyhjää puhetta.
Daylight oli epäuskoinen, vaikka hän uskoi Ylämaan mahdollisuuksiin. Olihan hän vain joku päivä sitten nähnyt Carmackin maleksimassa intiaaniensa kanssa, aivankuin ei olisi milloinkaan ajatellutkaan kullanetsintää. Mutta kun hän kello yksitoista yöllä istui penkkinsä syrjällä aukomassa intiaanisaappaittensa pauloja, juolahti hänen mieleensä ajatus. Hän pani takin ylleen ja hatun päähänsä ja palasi Sourdoughiin. Carmack istui yhä vielä siellä ja näytteli kultaansa epäuskoiselle sukukunnalle. Daylight istahti hänen viereensä ja tyhjensi Carmackin pussin sulattajaan. Tätä hän tutkisteli pitkän aikaa. Sitten pani hän omasta pussistaan toiseen sulattajaan muutaman unssin verran Circle Cityn ja Forty Milen kultaa. Sitten hän taas pitkän aikaa tutki ja vertaili. Viimein pani hän oman kultansa pussiin, antoi Carmackille takaisin tämän kullan ja vaati kädenliikkeellä hiljaisuutta.
"Toverit, kerronpa teille jotakin", sanoi hän. "Kultasuoni on varmasti löydetty virran yläjuoksun varrelta. Ja minä sanon teille selvään ja vakuuttavasti, että se on tehty. Tämänkaltaista kultaa ei ole ennen näillä seuduin nähty sulattajassa. Se on uutta kultaa. Siinä on enemmän hopeaa. Voitte nähdä sen väristä. Carmack on varmasti löytänyt kultasuonen. Kuka haluaa lähteä kanssani kultapaikalle?"
Ei kukaan halunnut. Sen sijaan kuului vain naurua ja ivailua.
"Onko teilläkin siellä valtaus?" kysyi joku.
"On kuin onkin", kuului vastaus, "ja sitä paitsi kolmannes Harperin ja Ladue'n valtauksesta. Saatte nähdä, että minä myyn syrjäisetkin palstani korkeammasta hinnasta kuin te milloinkaan olette ansainneet Birch Creekissa maata penkomalla."
"Hyvä on, Daylight", pisti Curly Parson väliin imarrellen. "Teillä on hyvä maine ja me tiedämme, että teihin voi luottaa. Mutta te olette yhtä hyvin kuin ken tahansa saattanut takertua ansaan, jonka nuo maankiertäjät ovat virittäneet. Kysyn teiltä suoraan: Koska oli Carmack kullanetsinnässä? Sanoittehan itse, että hän kalasti lohia siwashilaisten sukulaistensa kera vain joku päivä sitten."
"Ja Daylight puhui totta", keskeytti Carmack kiihoittuneena. "Ja minä kerron totuuden, taivaallisen totuuden. Minä en ollut etsimässä kultaa. En sinne päinkään. Mutta kun Daylight oli lähtenyt, niin kuka muu kuin Bob Henderson tulee tavaralautalla myötävirtaa. Hän tuli Sixty Milesta käsin ja aikoi palata Indianjokea pitkin ja kantaa tavarat Quartz Creekin ja Gold Bottomin välillä olevan vedenjakajan poikki."
"Missä helvetissä on Gold Bottom?" kysyi Curly Parson.
"Bonanzan, entisen Rabbit Creekin tuolla puolen", sanoi squaw-mies kääntyen hänen puoleensa. "Siellä on suuri puro, joka virtaa Klondikeen. Minä menin sitä tietä, mutta palasin vedenjakajan poikki, kuljin monta peninkulmaa sen harjaa pitkin ja laskeuduin Bonanza Creekiin. 'Tule mukaan Carmack ja paaluta itsellesi valtaus', sanoi Bob Henderson minulle. 'Löysin sen äskettäin Gold Bottomista. Huuhtelin jo neljäkymmentä viisi unssia!' Ja minä menin mukaan, ja Skookum Jim ja Cultus Charlie samaten. Ja me kaikki paalutimme Gold Bottomissa. Minä palasin Bonanzan kautta, kun näin hirven. Me pysähdyimme Bonanzan alapuolelle ja keitimme ruokaa. Minä panin nukkumaan ja Skookum Jim ryhtyi kuin ryhtyikin kullanetsintään. Hän oli, nähkääs, tarkannut Hendersonia. Hän vie yks' kaks' kattilan koivun juurelle, täyttää sen huuhdontasoralla ja saa enemmän kuin dollarin arvosta kultametallia. Sitten herättää hän minut ja minä ryhdyn huuhdontaan. Sain kaksi ja puoli dollaria ensimäisestä kattilasta. Sitten minä nimitin poukaman 'Bonanzaksi', paalutin löytöni ja me tulimme tänne rekisteröimään valtauksemme."
Hän katseli innokkaasti ympärilleen, toivoen saaneensa toiset vakuutetuiksi sanojensa todenperäisyydestä, mutta näki vain epäluuloisia kasvoja — kaikkien muitten paitsi Daylightin, joka koko ajan hänen kertomuksensa kestäessä oli pitänyt silmällä hänen kasvojensa ilmettä.
"Paljonko ovat Harper ja Ladue antaneet teille tämän jutun levittämisestä?" kysyi joku.
"He eivät tiedä siitä mitään", vastasi Carmack. "Se mitä kerroin teille, on totinen tosi. Minä sain yhdestä huuhdontakattilasta kolme unssia."
"Ja siinä on kulta", sanoi Daylight. "Sanonpa teille, toverit, ettei milloinkaan ennen ole sulattajassa ollut tämäntapaista kultaa. Katsokaa sen väriä."
"Onhan se hieman tummempaa", sanoi Curly Parson. "On luultavalta, että Carmackilla on ollut samassa pussissa hopeadollarin kappaleita. Ja yksi asia vielä: jos siinä olisi jotakin perää, niin miksei Bob Henderson ole tullut tänne ilmoittamaan valtauksiansa rekisteröitäväksi?"
"Hän on Gold Bottomissa", selitti Carmack. "Palattuamme juuri huomasimmekin, mitä olimme löytäneet."
Vastauksena oli naurunrähäkkä.
"Kuka tulee toverikseni ja lähtee huomenna sauvomaan venettäBonanzaan?" kysyi Daylight.
Ei kukaan ilmoittanut suostuvansa.
"Kuka teistä ottaa toimekseen ennakkomaksusta sauvoa vastavirtaa tuhat naulaa ruokavaroja?"
Curly Parson ja Pat Monahan suostuivat ehdotukseen ja tavallisella ripeydellään maksoi Daylight heille ennakolta palkan ja teki ostoksensa vaikka hän näin ollen tyhjensi pussinsa. Hän oli lähtemäisillään Sourdoughista, kun hän äkkiä palasi ovelta tarjoilupöydän ääreen.
"Mikä vielä asiana?" kysyi joku. "Johtuipa mieleeni jotakin", vastasi Daylight. "Jauhon hinta varmaankin tänä talvena Klondikessa nousee suunnattomasti. Kuka lainaa minulle rahaa?"
Silmänräpäyksessä oli parisenkymmentä miestä, jotka olivat kieltäytyneet seuraamasta häntä mielettömälle retkelle, ryhmittynyt hänen ympärilleen tarjoten kultahiekkapussejaan.
"Paljonko haluatte jauhoja?" kysyi Alaskan Kauppayhtiön varastonhoitaja. "Noin kaksi tonnia."
Tarjottuja kultapusseja ei vaadittu takaisin, vaikka niiden omistajat puhkesivat loukkaaviin ihmettelynhuudahduksiin.
"Mitä teette kahdella tonnilla?" kysyi varastonhoitaja.
"Poikani", vastasi Daylight, "ette ole ollut kyllin kauvan näillä seuduilla tunteaksenne kaikki sen mahdollisuudet. Aijon perustaa hapankaali-haaraliikkeen ja yhdistetyn hilseen parantolan."
Hän lainasi rahaa oikealta ja vasemmalta ja palkkasi kuusi miestä kantamaan jauhot yhdeksään veneeseen ja maksoi heille palkan etukäteen. Taas oli hänen pussinsa tyhjä ja hän oli korviaan myöten velassa.
Curly Parson pudisti päätään tarjoilupöydän ääressä toivottomuutta ilmaisevin elein.
"En käsitä", vaikeroi hän, "mitä te oikein aijotte tehdä."
"Kerron teille kaikki, selitän teille kaikki päivänselväksi", Daylight sanoi, nosti sormensa ja alkoi luetella: "Ensimäinen juttu: Ylämaassa on tehty suuri kultalöytö. Toinen seikka: sen on tehnyt Carmack. Kolmas seikka: hän ei ole löytänyt kaikkea. Siellä on vielä enemmän. Jos ensimäinen ja toinen asia ovat perälliset, niin jauho nousee huimaavaan hintaan. Jos ensimäisen ja toisen asian hyväksyn, niin on minun hyväksyttävä kolmaskin ja käytettävä sitäkin hyväkseni. Jos olen oikeassa, niin jauhot tänä talvena maksavat painonsa kultaa. Ja sanonpa teille, pojat, että kun teillä on joku mahdollisuus, niin käyttäkää sitä kaikin tavoin hyväksenne. Mitä hyötyä on onnesta, ellette osaa ottaa tilaisuudesta vaarin. Ja kun käytätte tilaisuutta hyväksenne, niin käyttäkää oikein hitonmoisesti. Olen ollut vuosikausia näillä mailla ja odottanut, että kerran tehtäisiin suurlöytö. Nyt se on tehty. Hyvä, aijon hyötyä siitä, aijon totisesti. Hyvää yötä, pojat, hyvää yötä!"
Miehet yhä vielä epäilivät puheita uudesta kultalasta perättömiksi. Kun Daylight saapui raskaine jauholastineen Klondikejoen suuhun, hän huomasi suuren lakeuden yhtä autioksi ja asumattomaksi kuin ennenkin. Lähellä virtaa oli intiaanipäällikkö Isaacin ja hänen heimonsa leiri lohenkuivaustelineineen. Muutamia vanhoja kullankaivajia oli siellä niinikään leirissä. Lopetettuaan kesätyönsä Ten Mile Creekissä, olivat he tulleet Yukonia alas, lähelle Circle Cityä. Mutta Sixty Milessä he olivat kuulleet kerrottavan uudesta kultasuonesta ja olivat jääneet maaperää tarkastelemaan. He olivat juuri palanneet veneelleen, kun Daylight laski jauhoaluksensa maihin, ja heidän kertomansa eivät olleet toivehikkaita.
"Kirottu hirvilaidun", sanoi eräs heistä, Pitkä Jim Harney, vaijeten välillä puhaltaakseen tinakupissa höyryävää teetä. "Et kostu täällä, Daylight. Tämä on hävyttömän likaista petkutusta. He ovat ovelasti kyhänneet kokoon jutun uudesta kultasuonesta. Harper ja Ladue ovat varsinaiset suunnittelijat, Carmackia on käytetty vain syöttinä. Onko milloinkaan kuultu kullankaivamisesta hirvilaitumella, puolen penikulman päässä rantakallioista ja jumala tiesi miten etäällä peruskalliosta!"
Daylight nyökäytti myöntävästi päätään ja mietti hetkisen.
"Oletteko huuhdelleet ollenkaan?" kysyi hän vihdoin.
"Vai huuhdelleet!" kuului suuttunut vastaus. "Pidätte minua varmaan eilispäivän lapsena! Vain joku arkajalkainen tulokas saattaisi kulkea tällä laitumella ja täyttää kattilan huuhdontasoralla. Minua ette sellaisesta mielettömyydestä yllätä. Minulle riitti kun vaan kerran katsoinkin. Lähdemme aamulla Circle Cityyn. En ole milloinkaan luottanut tähän Ylämaahan. Tananan seudut ovat kyllin hyvät minulle, ja huomatkaa sanani, kun suuri kultalöytö tehdään, tehdään se joen alajuoksun varrella. Tämä Johnny tässä paalutti pari penikulmaa, mutta sen hän teki tyhmyyksissään."
Johnny näytti olevan häpeissään.
"Tein sen piloillani", selitti hän. "Antaisin oikeuteni valtaukseen naulasta puristettua Star-tupakkaa."
"Saatte sen minulta", sanoi Daylight nopeasti. "Mutta älkää tulko sitten valittamaan, jos minä saan kaksikymmentä tai kolmekymmentä tuhatta siitä irti."
Johnny irvisteli iloisesti.
"Antakaa tänne vaan tupakka", sanoi hän.
"Toivon, että minäkin olisin paaluttanut itselleni valtauksen siitä vierestä", mutisi Pitkä Jim valittaen.
"Ei ole vielä liian myöhäistä", sanoi Daylight.
"Mutta olisi marssittava kaksikymmentä peninkulmaa edestakaisin."
"Minä paalutan sen teille huomenna kun menen sinne", ehdotti Daylight. "Sitten teette niinkuin Johnny. Saatte maksun Tim Loganilta. Hänellä on ravintola Sourdoughissa ja hän lainaa tupakan minulle. Ilmoittakaa valtaus sitten rekisteröitäväksi omissa nimissänne, siirtäkää paperit minulle ja antakaa ne Timille."
"Minä myös", sanoi kolmas vanha kullankaivaja.
Ja kolmella naulalla Star-purutupakkaa osti Daylight ilman muuta kolme viidensadan jalan valtausta Bonanzasta. Hän saattoi sitäpaitsi omissa nimissään paaluttaa itselleen valtauksen, nuo toiset kun olivat vain siirretyt hänelle.
"Olette maar' kovin kärkäs jakelemaan purutupakoitanne", sanoi PitkäJim irvistellen. "Onko teillä täällä jossakin varastopaikka?"
"Ei, mutta minulla on mainio suunnitelma", kuului vastaus, "ja minä sanon teille, että tulee halvemmaksi kuin huuhtelu-muta käyttää tilaisuutta hyväkseen ja ostaa kolme valtausta kolmella naulalla purutupakkaa."
Mutta tuntia myöhemmin tuli hänen omaan leiriinsä Joe Ladue, joka juuri oli saapunut Bonanza Creekiin. Hän oli ensin aivan tietämätön Carmackin kultalöydöstä, sitten hän oli epäilevällä kannalla ja lopulta tarjosi hän Daylightille sata dollaria tämän palstasta.
"Nyt heti?" kysyi Daylight.
"Tietysti. Tässä on rahat."
Näin sanoessaan otti Ladue esiin kultapussinsa. Daylight otti sen hajamielisenä käteensä ja avasi kuin epähuomiossa siteet ja pudotti hiukan kultahiekkaa kouraansa. Se oli tummempaa kuin mikään kultahiekka, jonka hän ennen oli nähnyt, Carmackin kultaa lukuunottamatta. Hän pani kullan takaisin, sitoi pussin suun kiinni ja antoi sen takaisin Laduelle.
"Luulen, että olet enemmän sen tarpeessa kuin minä", sanoi Daylight.
"Eikö mitä; minulla on vielä yllinkyllin", vakuutti toinen.
"Mistä olet saanut tuon kullan?"
Daylight oli aivan viattoman näköinen tehdessään tämän kysymyksen ja Ladue näytti sen kuullessaan yhtä tylsältä kuin joku intiaani. Mutta lyhyen silmänräpäyksen katsoivat miehet toisiaan silmiin ja tässä silmänräpäyksessä näytti Joe Laduen ruumiista ja sielusta lähtevän joku näkymätön ja kuulumaton viesti. Ja Daylightista tuntui, että hän oli käsittänyt tuon viestin ja aavistanut, että toisella oli tiedossa joku salaisuus, jota tämä aikoi käyttää hyväkseen.
"Tunnet paikan paremmin kuin minä", sanoi Daylight. "Ja jos minun palstani on sadan dollarin arvoinen sinun silmissäsi, joka tunnet asiat, on se sadan dollarin arvoinen minulle, siitä riippumatta, tiedänkö sen arvon vai en."
"Annan sinulle kolme sataa", tarjosi Ladue epätoivon vimmassa.
"Taas sama johtopäätös. Tietämättömyydestäni huolimatta on sen arvo minulle se, minkä sinä olet halukas siitä maksamaan."
Silloin muutti Joe Ladue häpeissään mieltä. Hän vei Daylightin syrjään leiristä ja muista miehistä ja uskoi hänelle salaisuutensa.
"Löytö on nyt varmasti tehty", hän päätti puheensa. "Minä en rakentanut patoa, huuhdoin vain jalaskattilassa. Sain koko tämän pussillisen eilen rannalla. Sanon sinulle, että voit saada saman verran vallan ruohonjuurista. Eikä kukaan aavista, mitä on peruskalliossa, puron pohjassa. Mutta paljon siellä on. Älä hiisku mitään, vaan hanki valtauksia niin paljon kuin suinkin saat. Valtaukset ovat hajallaan, mutta en hämmästy, jos saan niistä viisikinkymmentä tuhatta. Ainoa harmini on, etteivät valtaukseni ole suuremmat."
* * * * *
Kuukausi kului ja Bonanza Creek pysyi hiljaisena. Aniharvat olivat paaluttaneet ja useimmat heistäkin olivat paalutettuaan lähteneet Forty Mileen ja Circle Cityyn. Ne, jotka uskoivat kyllin lujasti jäädäkseen paikalle, olivat uutterassa työssä rakentaessaan hökkeleitä lähenevän talven varalle. Carmack ja hänen intiaanisukulaisensa rakensivat patoa saadakseen vettä kullanhuuhdontaan. Työ kävi hitaasti, sillä heidän täytyi sahata hirtensä käsin kasvavasta metsästä. Mutta etäämpänä Bonanzan alapuolella oli neljä miestä, jotka olivat tulleet virran yläpäästä. Dan Mc Gilvary, Dave Mc Kay, Dave Edwards ja Harry Waugh. He olivat hiljaisia toveruksia, jotka eivät puuttuneet toisten asioihin eivätkä puhelleet omistaan ja kulkivat yhdessä omia teitään. Mutta Daylight, joka oli huuhdellut sieltä täältä Carmackin valtauksen vierestä ja saanut kultaa aivan maanpinnalta, ja joka oli huuhdellut monista muista paikoista löytämättä mitään, oli halukas tietämään mitä oli peruskalliossa. Hän oli pannut merkille, että nuo neljä vaiteliasta miestä kaivoivat kuilua lähelle rantaa ja hän oli kuullut heidän lankkusahansa kitinän, kun he sahasivat palkkeja huuhtelupatojaan varten. Hän ei odottanut kutsua, vaan meni katsomaan kun he ensimäisen kerran huuhtelivat siinä kultaa. Kun yksi miehistä oli nostanut viisi lapiollista, näki hän heidän saavan kolmetoista ja puoli unssia kultaa. Siinä oli kultaa pienistä jyväsistä aina kahdentoista dollarin arvoisiin kimpaleisiin ja se oli saatu peruskalliosta. Tänä päivänä satoi ensimäinen lumi ja napaseudun talvi teki tuloaan, mutta Daylight ei välittänyt pakenevan lyhyen kesän kalpeanharmaasta synkeydestä. Hän näki unelmansa käyvän toteen ja hanttien keskelle kohosi taas hänen mielikuvituksensa kultakaupunki. Kultaa oli löydetty peruskalliosta. Tämä oli suurta. Carmackin löytö oli varmennettu. Daylight paalutti omissa nimissään valtauksen niiden kolmen lisäksi, jotka oli ostanut purutupakalla. Hänellä oli sitten kahdentuhannen jalan pituinen yhtäjaksoinen kaistale, joka ulottui rantakalliosta rantakallioon.
Palatessaan tänä yönä leiriinsä Klondike-joen suulle, tapasi hän Kaman, tuon intiaanin, jonka oli jättänyt Dyeaan. Kama oli tullut kanootilla tuoden vuoden viimeistä postia. Hänellä oli parisen sadan dollarin arvosta kultahiekkaa, jonka Daylight heti lainasi häneltä. Vastapalvelukseksi paalutti hän Kamalle valtauksen, jonka tämän piti Forty Milen ohi kulkiessaan ilmoittaa rekisteröitäväksi. Kun Kama seuraavana aamuna läksi vei hän tukun kirjeitä kaikille Daylightin vanhoille tovereille, joita kehoitettiin viipymättä tulemaan paaluttamaan. Samansuuntaisia kirjeitä antoivat muutkin Bonanzassa työskentelevät miehet hänen vietäväkseen.
"Siitä tulee varmaan aika rynnäkkö tänne", ajatteli Daylight hymähtäen kun hän mielikuvituksessaan näki Forty Milen ja Circle Cityn kiihoittuneen asujamiston kiirehtivän veneisiin ja soutavan kilpaa satoja peninkulmia Yukonia ylöspäin; sillä hän tiesi, että hänen sanoihinsa luotettiin ehdottomasti.
Ensimäisten venekuntien saavuttua vilkastui elämä Bonanza Creekissa ja sen jälkeen alkoi pitkä-aikainen kilpajuoksu valheen ja totuuden välillä. Miehet valhettelivat niin urheasti kuin vain osasivat, mutta todellisuus voitti aina heidän valheensa. Kun miehet, jotka epäilivät Carmackin kertomusta kahdesta ja puolesta dollarista kattilalta, itse huuhtelivat kaksi ja puoli, valhettelivat he ja sanoivat saaneensa yhden unssin. Ja jo kauan ennenkuin tämä valhe oli oikein päässyt vauhtiin, olivat he saaneet viisi unssia eikä vain yhtä. Tällöin he väittivät saaneensa kymmenen unssia ja kun he täyttivät kattilan soralla vahvistaakseen valheensa, saivatkin he siitä kaksitoista unssia. Ja niin kilpajuoksua jatkui. He valhettelivat yhä urheasti, mutta totuus oli yhä suurempi kuin heidän valheensa.
Eräänä joulukuun päivänä täytti Daylight kattilan peruskalliosta omassa valtauksessaan ja vei sen omaan majaansa. Täällä paloi tuli, jolla hän piti vettä sulana vesisäiliössä. Hän kumartui vesisäiliön yli ja alkoi huuhdella. Multa ja sora näytti täyttävän kattilan. Kun hän pyöritti sitä ympyrässä huuhtoontuivat kevyemmät ainekset yli laidan. Silloin tällöin hän haravoi pintaa sormillaan ja kokosi kourallisittani soraa. Kattilan sisältö väheni. Kun hän läheni pohjaa tyhjensi hän kärsimättömästi äkillisellä liikkeellä kattilan vedestä. Koko pohja näytti siltä kuin olisi se ollut voin peitossa. Keltainen kulta tuli näkyviin kun mutainen vesi oli kaadettu pois. Siinä oli kultaa — kultahiekkaa, kultarakeita, kultakimpaleita, suuria kimpaleita. Hän oli aivan yksin. Hän asetti kattilan syrjään hetkeksi ja tuumi pitkään. Sitten hän päätti huuhtelun ja punnitsi saaliinsa. Jos laski unssin hinnaksi kuusitoista dollaria, oli hän saanut kattilasta alun kahdeksatta sataa dollaria. Se oli enemmän kuin hän milloinkaan oli uneksinutkaan. Hänen rohkeimmatkaan ennakkolaskelmansa eivät olleet kohonneet korkeammalle kuin kahteenkymmeneen tai kolmeenkymmeneen tuhanteen dollariin valtaukselta; mutta tämän mukaan olivat valtaukset vähintäin puolen miljoonan arvoiset kukin.
Hän ei palannut työhönsä kuilussa sinä päivänä, eikä seuraavana, eikä sitäkään seuraavana päivänä. Sensijaan hän lakki päässä ja käsineet kädessä, jäniksennahkainen vaippa kiinnitettynä hihnoilla selkään teki monen päivän jalkamatkan pitkin veden-jakajia ja puroja ja tarkasti koko lähiseudun. Joka paikassa kehoitettiin häntä hankkimaan itselleen valtaus, mutta hän oli varovainen. Vain Hunker Creekissa hän paalutti valtauksen. Bonanza Creek oli paalutettu suusta lähteisin, ja jok'ainoa pienoinen joki-uoma tai puronen, joka laski siihen, oli niinikään paalutettu. Näistä sivuhaaroista ei oltu uskottu juuri löytyvän mitään. Ne olivat paaluttaneet ne sadat miehet, joiden ei ollut onnistunut saada valtausta Bonanzasta. Suosituin näistä oli Adams. Vähimmin suosittu oli Eldorado, joka laski Bonanzaan juuri Carmackin Discovery-valtauksen yläpuolella. Ei Daylightkaan pitänyt Eldoradon paikoista; mutta käyttäen tilaisuutta hyväkseen osti hän puolella jauhosäkillä osan siitä. Kuukautta myöhemmin hän maksoi kahdeksansataa dollaria viereisestä valtauksesta. Kolme kuukautta myöhemmin hän aluettaan laajentaessaan maksoi neljäkymmentä tuhatta kolmannesta valtauksesta; ja vaikka se oli vielä peittynyt tulevaisuuden hämärään, täytyi hänen pian senjälkeen maksaa sata viisikymmentä tuhatta neljännestä valtauksesta, jota oli pidetty kaikkein vähimmin lupaavana.
Siitä päivästä lähtien, jolloin hän yhdestä ainoasta huuhdontakattilasta oli saanut seitsemänsataa dollaria ja kumartuneena sen yli tuuminut pitkään, ei hän enää koskenut kuokkaan eikä lapioon. Hän olikin sanonut Joe Laduelle tuona yönä, jolloin hän teki tuon ihmehuuhdontansa:
"Joe, en enää milloinkaan käy käsiksi kovaan työhön. Nyt alan tehdä työtä aivoillani. Rupean kaivattamaan muilla kultaa. Kulta kasvaa itsestään, jos sinulla vain on ymmärrystä ja kykenet hankkimaan alun siemeneksi. Kun näin nuo seitsemänsataa kattilan pohjalla, niin tiesin, että minulla vihdoinkin oli siemen."
"Mihin aijot kylvää sen?" oli Joe Ladue kysynyt.
Ja Daylight heilutti kättään ja osoitti koko ympäristöä ja aluetta vedenjakajain takana.
"Tuonne", sanoi hän, "ja kohta saat nähdä savuni. Tuossa on miljoonia miehelle, joka vain osaa ne nähdä. Ja minä näin kaikki nuo miljoonat tänään iltapäivällä, kun nuo seitsemänsataa dollaria pilkistivät silmiini kattilan pohjalta ja visersivät: 'Jo löysi Burning Daylight meidät vihdoinkin!'"
Burning Daylight, joka oli aikaisemmin, ennen Carmackin löytöä, ollut Yukonin sankari, oli nytkin kultakaivoksen sankari. Tarinaa hänen onnestaan ja siitä, kuinka hän osasi käyttää sitä hyväkseen, kerrottiin ylt'ympäri maata. Epäilemättä oli hän menetellyt paljon rohkeammin kuin kukaan muu, sillä ei viidelläkään niistä, joita onni parhaiten oli suosinut, ollut hallussaan niin paljon ja arvokkaita valtauksia kuin hänellä. Ja sitäpaitsi hän yhä kartutti omaisuuttaan vähenemättömällä rohkeudella. Jotkut viisaat ravistivat päätään ja ennustivat, että hän vielä kadottaisi joka unssin, jonka oli voittanut. He väittivät, että hän teki kauppoja aivankuin olisi koko seutu ollut täynnä kultaa, eikä kukaan, joka sillä tavoin rehenteli kullanhuuhtelupaikalla, voinut voittaa.
Toisaalla arveltiin hänen omaisuutensa arvon nousevan miljooniin, ja oli niinkin herkkäuskoisia miehiä, että he pitivät mielettömänä miestä, joka ryhtyi vedonlyöntiin Daylightin kera. Hänen loisteliaassa tuhlaavaisuudessaan ja huolettomassa rahojen käytössään piili selvää, käytännöllistä arvostelukykyä, mielikuvitusta ja kaukonäköisyyttä. Hänessä oli suuren pelaajan rohkeutta. Hän kuvitteli sellaista, mitä ei milloinkaan ollut omin silmin nähnyt, ja hän pelasi voittaakseen paljon tai hävitäkseen kaikki.
"Täällä Bonanzassa on liian paljon kultaa, jotta se päättyisi tähän", päätteli hän. "Jossakin muualla on pääsuoni ja uusia löytöjä tehdään vielä. Pitäkää silmällä Indian-jokea. Joet, jotka laskevat siltä puolelta Klondiken vedenjakajaa, saattavat aivan yhtä hyvin olla kultarikkaita kuin ne, jotka laskevat tältä puolen."
Hän oli niin varma tässä uskossaan, että hän palkkasi puoli tusinaa retkikuntaa etsimään malmia Indianjoen varsilta. Toisia miehiä, sellaisia, joiden ei ollut onnistunut paaluttaa kultarikkaita valtauksia, hän pani työhön Bonanzassa oleviin kaivoksiinsa. Ja hän maksoi heille hyvin — kuusitoista dollaria päivältä kahdeksantuntisesta työvuorosta, ja hän oli järjestänyt kolme vuoroa. Hänellä oli niin paljon ruokavaroja, että saattoi panna työn alkuun, ja kun jäiden lähdettyäBellalaski maihin tuoden ruokatavaroita, luovutti hän Jack Kearnsille varastohuoneen paikan ruokatavaravarastoa vastaan, josta kaikki hänen miehensä saivat elantonsa vuoden 1896 koko talven ajan. Ja tänä talvena, kun nälänhätä uhkasi ja jauhonaula maksoi kaksi dollaria, piti hän kolme työvuoroa työssä Bonanzan kaikilla neljällä valtauksella. Toiset kaivostenomistajat maksoivat viisitoista dollaria päivässä miehilleen; mutta hän oli ensimäisenä ottanut miehiä työhön ja alusta alkaen maksanut heille täyden unssin päivältä. Seurauksena oli, että hänellä oli työssään parhaimmat miehet, jotka hyvin ansaitsivat suuremman palkkansa.
Yhden rohkeimmista kaupoistaan hän teki syystalvella joen jäädyttyä. Satoja kullankaivajia, jotka olivat paaluttaneet itselleen valtauksia muualta kuin Bonanzasta, oli palannut ennen joen jäätymistä myötävirtaa Forty Mileen ja Circle Cityyn. Daylight panttasi Alaskan Kauppayhtiölle yhden Bonanza-valtauksistaan ja osti rahoilla matkakreditiivin. Sitten hän valjasti koiransa ja lähti taivaltamaan myötävirtaa jäätä pitkin suorittaen päivämatkoja, jollaisia vain hän saattoi suorittaa. Hän uuvutti menomatkalla yhden intiaanin, paluumatkalla toisen ja neljä koiravaljakkoa, ja Forty Milessa ja Circle Cityssä hän osti valtauksia tusinoittain. Useimmat niistä osottautuivat aivan arvottomiksi, mutta muutamista saatiin parempia tuloksia kuin Bonanzasta. Hän osti oikealta ja vasemmalta ja maksoi niinkin alhaisen hinnan kuin viisikymmentä dollaria ja niinkin korkean kuin viisi tuhatta. Kalleimman valtauksensa hän osti Tivolin ravintolassa. Se oli Eldoradon ylimmäinen valtaus, ja kun hän suostui hintaan, nousi Jacob Wilkins, vanhanajan kullankaivaja, joka oli juuri käynyt vilkaisemassa hirvilaidunta, ja jätti huoneen sanoen:
"Daylight, olen tuntenut sinut seitsemän vuotta ja sinä olet aina tähän saakka näyttänyt järkevältä mieheltä. Ja nyt olet juuri antamaisillasi niiden nylkeä itseäsi oikealta ja vasemmalta. Sehän on suoraa nylkemistä. Viisi tuhatta valtauksesta tuolla kirotulla hirvilaitumella. En voi jäädä huoneeseen ja katsella, kuinka sinua petkutetaan."
"Sanon sinulle, Wilkins", vastasi Daylight, "että Carmackin kultalöytö on niin suuri, ettemme sen päätä voi nähdäkään. Tämä on kuin arpajaisissa. Jokainen valtaus, jonka ostan, on arpa. Ja sieltä saa varmaan erinomaisia voittoja."
Jacob Wilkins, joka seisoi avoimessa ovessa, puhisi epäuskoisesti.
"Otaksuppa nyt Wilkins", jatkoi Daylight, "otaksuppa, että tietäisit taivaasta satavan lientä. Mitä tekisit silloin? Ostaisit tietysti lusikoita. No hyvä, minä ostan parhaillaan lusikoita. Klondikessa rupeaa satamaan lientä, ja ne, joilla on haarukat, eivät saa mitään suuhunsa."
Mutta Wilkins paiskasi oven jälkeensä kiinni ja Daylight ryhtyi päättämään kauppaansa.
Palattuaan Dawsoniin hän teki työtä ankarammin kuin milloinkaan ennen elämässään, vaikka hän piti sanansa eikä kertaakaan koskenut kuokkaan tai lapioon. Hänellä oli tuhat rautaa tulessa ja ne pitivät hänet aina loimessa. Edustaminen kävi kalliiksi ja hänen täytyi usein taivaltaa valtaukselta toiselle, voidakseen päättää, missä piti keskeyttää työtä ja missä piti jatkaa kaivuuta. Hän oli itse nuoruudessaan ennen Alaskaan tuloaan ollut vuorikristallin-kaivajana ja haaveili nyt pääsuonen löytämistä. Kullanhuuhteluleiri on lyhytaikainen kun taas vuorikristallileiri on pysyväinen ja hän palkkasi kuukausmääriksi parisenkymmentä miestä etsimään sitä. Pääsuonta ei milloinkaan löydetty ja vuosien kuluttua hän arvioi sen etsimisen tulleen itselleen maksamaan viisikymmentä tuhatta dollaria.
Mutta hänellä oli suuret suunnitelmat. Vaikka hänen menonsa olivatkin suuret, olivat hänen tulonsa vieläkin suuremmat. Hän kylvi rahaa, osti puolia osuuksia, antoi ruokaa ja sai lisää alueita. Hänen koiransa olivat yöt päivät matkavalmiit ja hänellä oli parhaimmat valjakot; kun tehtiin uusi suurlöytö, taivalsi Burning Daylight pisimmät, kylmimmätkin yöt läpeensä, kunnes pääsi ennen muita perille ja iski paalunsa löytäjän valtauksen viereen. Tavalla tai toisella (monista arvottomista valtauksista puhumattakaan) hankki hän valtauksia hyvistä kultapaikoista, sellaisista kuin Sulphur, Dominion, Excelsis, Siwash, Christo, Alhambra ja Doolitle. Tuhannet, jotka virtasivat hänen käsistään, tulvivat takaisin kymmeninä tuhansina. Forty Milen miehet kertoivat hänen kahdesta jauhotonnistaan ja tekivät laskelmia siitä, miten paljon ne olivat tuottaneet hänelle voittoa, ja arvioivat sen miljoonaksi tai puoleksi. Yksi seikka tiedettiin varmasti, nimittäin, että puolikas Eldoradon ensimäisestä valtauksesta, jonka Daylight oli ostanut jauhosäkin puolikkaalla, oli viiden sadan tuhannen arvoinen. Toisaalta kerrottiin, että kun tanssijatar Freda saapui solien poikki Peterborough-kanootilla ajojäiden keskitse, ja kun hän tarjosi tuhat dollaria kymmenestä jauhosäkistä, eikä kenelläkään ollut myydä, antoi Daylight jauhot hänelle lahjaksi, vaikkei ollut milloinkaan häntä nähnytkään. Samoin antoi hän kymmenen säkkiä yksinäiselle katooliselle papille, joka oli pannut kuntoon ensimäisen sairashuoneen.
Hänen anteliaisuutensa oli tuhlaavainen. Muut sanoivat sitä mielettömäksi. Kun hän kerran kaupoissa oli saanut jauhosäkin puolikkaasta puoli miljoonaa, niin oli sulaa hulluutta antaa kaksikymmentä täyttä säkillistä tanssijattarelle ja papille. Mutta se oli nyt hänen tapaistaan. Rahat olivat vain pelimerkkejä. Häntä viehätti itse peli. Miljoonien omistaminen muutti vähän hänen elämäntapojaan, lukuunottamatta sitä, että hän hoiti peliään intohimoisemmin. Kohtuullinen kun oli aina ollut paitsi harvoissa poikkeustapauksissa, joi hän vielä vähemmin nyt, kun hänellä olisi ollut varoja juoda määrättömästi ja juomat aina olivat saatavissa. Suurin muutos hänen elämäntavoissaan oli tapahtunut siinä, että hän enää vain matkoilla keitti itselleen. Muuan rampa kullankaivaja asui hänen kanssaan hirsimajassa ja valmisti hänen ruokansa. Mutta se oli samaa ruokaa: silavaa, papuja, jauhoja, luumuja, kuivattuja hedelmiä ja riisisuurimoita. Hänen pukunsakin oli yhä vielä sama kuin ennenkin: kaikkialla saksalaiset säärystimet, intiaanisaappaat, flanellipaita, nahkalakki ja villahuopatakki. Hän ei ruvennut polttamaan sikaareitakaan, jotka halvimmatkin maksoivat puoli dollaria tai dollarin kappale. Sama Bull Durham-tupakka ja ruskeasta paperista käsin kierretyt savukkeet kelpasivat hänelle. Tosin piti hän enemmän koiria ja maksoi niistä suunnattomia hintoja. Ne eivät olleet ylellisyyttä, vaan tarpeen vaatimat. Hänen täytyi kulkea nopeasti. Ja samasta syystä hän palkkasi keittäjänkin. Hänellä oli liian paljon työtä ennättääkseen keittää itselleen, siinä koko juttu. Ei kannattanut tuhlata aikaa tulen virittämiseen ja veden sulattamiseen, kun piteli miljoonia.
Dawson kasvoi nopeasti tänä talvena, 1896. Rahaa virtasi Daylightille maapalstojen myynnistä. Hän sijoitti sen heti uusiin tuottaviin yrityksiin. Hän pelasi vaarallista peliä, niin vaarallista kuin kullanhuuhteluleirissä saattoi tulla kysymykseen. Mutta hän pelasi silmät auki.
"Odottakaahan kunnes uutinen tästä löydöstä ennättää etäämmälle", sanoi hän vanhoille ystävilleen Moosehornin ravintolassa. "Uutinen ennättää levitä ensi kevääseen mennessä. Silloin on odotettavissa kolme rynnäkköä. Kesä-ryntäys, jolloin miehet tulevat ilman liikoja kapistuksia; syys-ryntäys, jolloin he tulevat tavaroineen; ja kevät-ryntäys ensi vuoden keväänä, jolloin tulee viisikymmentä tuhatta miestä. Silloin on täällä arkajalkoja maa kirjavanaan. No, puhuaksemme aluksi vuoden 1897 kesä- ja syys-ryntäyksestä. Mihin toimenpiteisiin aijotte sen johdosta ryhtyä?"
"Mihin toimenpiteisiin aijotte itse ryhtyä?" kysyi muuan ystävä.
"En mihinkään", vastasi hän. "Olen jo ryhtynyt toimenpiteisiin. Olen lähettänyt kaksitoista miesjoukkiota Yukonia ylöspäin hakkaamaan hirsiä. Jäiden lähdettyä saatte nähdä heidän lauttansa tulevan myötävirtaa tänne. Majoja! Niistä varmaan ensi syksynä miehet maksavat, mitä jaksavat. Hirsiä! Ne nousevat varmaan huimaavaan hintaan. Minulla on kolme sahaa, joita par'aikaa hinataan solien poikki. Ne tulevat tänne heti, kun järvet ovat tulleet jäistä vapaiksi. Ja jos olette hirsien tarpeessa, teen heti kanssanne sopimuksen — kolme sataa dollaria tuhannelta."
Syrjäisempiä palstoja halutuimmista valtauksista myytiin tänä talvena kymmenestä, jopa kolmestakymmenestäkin tuhannesta. Daylight lähetti uusille tulokkaille sanan tuoda hirsilauttoja alas myötävirtaa ja seurauksena oli, että kesällä 1897 hänen sahansa olivat työssä yötä päivää kolmessa työvuorossa ja vielä jäi häneltä hirsiä majojen rakennuttamiseen. Näistä majoista ja niitä ympäröivästä maapalstasta hän sai muutamia tuhansia dollareita. Kaksikerroksiset rakennukset leirien keskuksessa tuottivat hänelle neljäkymmentä tai viisikymmentä tuhatta dollaria kukin. Nämät pääoman lisäykset hän heti käytti toisiin yrityksiin. Kultaa tulvi hänelle joka taholta, kunnes kaikki mihin hän koski näytti muuttuvan kullaksi.
Mutta tämä ensimäinen talvi Carmackin kultalassa opetti Daylightille paljon. Tuhlaavaisuudestaan huolimatta tiesi hän kuitenkin määränsä. Hän katseli miljoonamies-nousukkaiden hurjaa tuhlausta eikä käsittänyt sitä. Hänen kannaltaan oli aivan paikallaan yhden yön iloisessa leikissä panna menemään kaikki säästönsä. Sen hän olikin tehnyt pelatessaan Circle Cityssä pokeria, missä menetti viisikymmentä tuhatta — kaiken mitä omisti. Mutta viisikymmentä tuhatta oli hänen mielestään ollut vain pikkusumma. Toista oli, kun tuli miljoonista kysymys. Niin suuri omaisuus oli panos, eikä sitä saanut kylvää ravintolahuoneiden lattialle, suorastaan kylvää, niinkuin tekivät humalaiset miljoonanomistajat, jotka olivat menettäneet kaiken käsityksen mitasta ja määrästä. Sellainen oli Mc Mann, jonka yksi ainoa ravintolalasku nousi kolmeenkymmeneen kahdeksaan tuhanteen dollariin; ja Raaka Jimmie, joka menetti sata tuhatta kuukaudessa ja hurjisteli neljä kuukautta kunnes eräänä maaliskuun yönä kaatui humalaisena lumeen ja paleltui kuoliaaksi; ja Swiftwater Bill, joka tuhlattuaan kolmen arvokkaan valtauksen hinnan kohtuuttomissa juomingeissa, lainasi kolme tuhatta dollaria jättääkseen seudun, ja joka erään naisen tähden, joka keimaillen oli vakuuttanut pitävänsä munista, osti Dawsonin torilta sata kymmenen tusinaa munia maksaen niistä kaksikymmentä neljä dollaria tusinalta ja syötti ne heti koirille.
Samppanja maksoi neljä-, viisikymmentä dollaria neljännes ja osterilaatikko viisitoista dollaria. Daylight ei sallinut itselleen mitään sellaista ylellisyyttä. Hän tarjosi mielellään tarjoiluhuoneen täyteiselle miesjoukolle whiskyä, joka maksoi viisikymmentä senttiä lasi, mutta hänenkin tuhlaavaisessa ja hurjassa luonteessaan oli jonkinlainen sopivaisuuden ja sopusuhtaisuuden tunne, joka esti häntä maksamasta viittätoista dollaria osterilaatikon sisällöstä. Toisaalta menetti hän mahdollisesti enemmän rahaa kovaonnisten auttamiseen kuin hurjimmatkaan vastaleivotuista miljoonamiehistä panivat mielettömiin hurjisteluihinsa. Sairaalan isä Judge olisi voinut kertoa paljon suuremmista lahjoituksista kuin ensimäiset kymmenen jauhosäkkiä. Ja entiset toverit, jotka tulivat Daylightin luo hädässään, läksivät aina hänen luotaan autettuina. Mutta viisikymmentä dollaria vaahtoavasta samppanjaneljänneksestä! Se oli liikaa!
Ja kuitenkin hän vielä toisinaan vietti yön entiseen tapaan juoden ja reuhaten. Mutta hän teki niin eri syistä. Ensiksikin hän kaipasi tällaisia öitä, syystä että ne entiseen aikaan olivat kuuluneet hänen elämänjärjestykseensä. Ja toiseksi hänellä oli varoja siihen. Mutta hän ei enää pitänyt tästä huvittelumuodosta aivan yhtä paljon kuin ennen. Hän oli saanut hiukan esimakua vallasta. Sitä oli seurannut vallanhalu. Hän oli rikkain Alaskan kullankaivajista, mutta hän halusi tulla vielä rikkaammaksi. Hän pelasi suurta peliä ja piti siitä enemmän kuin mistään muusta pelistä. Se vaati tavallaan luovaa työtä. Hän teki jotakin. Kuitenkaan ei tyydytys, jota hän tunsi Eldoradon miljoonavaltauksen johdosta, ollut koskaan niin syvä kuin ilo, jota hän tunsi nähdessään sahansa työssä ja hirsilauttojen laskevan rantaan Moosehide Mountainin tuolla puolen. Kulta vaakakupeissakin oli sekin oikeastaan epätodellista, käytännössä merkityksetöntä, Se edusti kappaleita ja voimaa tehdä. Mutta sahat olivat itse kappaleita, todellisia ja käsitettäviä, ja ne olivat kappaleita, joiden avulla tehtiin uusia kappaleita. Ne olivat todellisuudeksi muuttunut unelma, kauniiden haaveiden kova ja epäämätön toteutus. Kesärynnäkön mukana tuli suurten sanomalehtien ja aikakauskirjojen erikoiskirjeenvaihtajia ja kaikki kirjoittivat he Daylightista, joten Daylightista sanomalehtiä lukevan yleisön silmissä tuli Alaskan tärkein henkilö. Luonnollisesti maailman mielenkiinto muutaman kuukauden kuluttua kohdistui Espanjan sotaan; mutta Klondikessa Daylight vielä sittenkin pysyi huomattavimpana henkilönä. Kun hän kulki Dawsonin kaduilla, kääntyivät kaikkien katseet seuraamaan häntä ja ravintoloissa uudet tulokkaat tuskin käänsivät silmiään hänestä niin kauan kuin hän oli heidän näköpiirissään. Hän ei ainoastaan ollut seudun rikkain mies, vaan hän oli Burning Daylight, uranuurtaja, mies, joka tämän nuoren maan nuoruudenaikana oli kulkenut Chilcootin poikki ja ajautunut myötävirtaa Yukonia pitkin tapaamaan noita vanhempia sankareita, Al Mayo'a ja Jack Mc Questionia. Hän oli Burning Daylight, lukemattomien hurjien seikkailujen sankari, mies, joka halki jää-aavikoiden oli vienyt sanan Pohjois-Jäämereen jäätyneeseen valaanpyytäjälaivastoon, joka oli kuljettanut postin Circlesta valtamerelle ja sieltä takaisin kuudessakymmenessä päivässä, joka talvella 91 pelasti koko Tananan heimon kuolemasta sukupuuttoon lyhyesti sanoen, mies, joka sai tulokkaiden mielikuvituksen enemmän liikkeelle kuin kaksitoista muuta miestä yhteensä.
Hänellä oli tuo turmiollinen taipumus puhua itsestään. Hänen tilapäiset ja luonnollisetkin tekonsa leimasi yleisön mielikuvitus merkittäviksi. Ja hänen viimeinen tekonsa oli aina joka miehen huulilla, joko hän sitten oli ensimäisenä ennättänyt Danish Creekin löytöpaikalle tai voittanut kanootinsoutukilpailussa Queens Birthdayssa, oltuaan pakoitettu ottamaan osaa kilpailuun viime tingassa, kun vanhojen kullankaivajien edustaja ei saapunut. Eräänä yönä pelasi hän Moosehornissa Jack Kearnsin kanssa pokeria, josta he jo aikoja sitten olivat sopineet. Taivas ja kello kahdeksan aamulla olivat rajana ja pelin päätyttyä oli Daylight voittanut kaksisataa kolmekymmentä tuhatta dollaria Jack Kearnsille, joka jo oli moni-miljoonanomistaja, ei tämä häviö ollut huimaava. Mutta koko yhteiskuntaa vapisutti panosten suuruus ja jokainen noista kahdestatoista kirjeenvaihtajasta lähetti lehdelleen mieltäkiihoittavan kyhäelmän.