Nathaniel Letton puhui juuri kun ovi avautui; hän vaikeni ja kahden toverinsa kera tuijotti huoneeseen astuvaan Daylightiin kyeten hyvin peittämään ällistyksensä. Kenties tietämättään liioitteli Daylight käynnissään erämaankävijän vapaita, heiluvia liikkeitä. Näytti todella siltä kuin olisi hän tuntenut polun jalkainsa alla.
"Hyvää päivää, herrat, hyvää päivää", sanoi hän ollen olevinaan huomaamatta sitä tunnotonta tyyneyttä, millä he ottivat hänet vastaan. Hän tervehti heitä vuorotellen kädestä, kulkien toisen luota toisen luo ja puristaen heidän käsiään niin sydämellisesti, ettei Nathaniel Letton voinut olla hätkähtämättä. Daylight heittäytyi jykevään nojatuoliin ja oikoi laiskasti jäseniään ikäänkuin olisi ollut väsyksissä. Nahkaisen käsilaukun, jonka hän oli tuonut mukanaan huoneeseen, laski hän huolettomasti viereensä lattialle.
"Kyllä jukoliste nyt olen ollut leikissä", hän alkoi huoaten puhua, nyt ollenkaan välttämättä kotiseutunsa murteellisuuksia. "Olemme pulskasti nolanneet heidät. Enkä minä oivaltanut pelin hienouksia ennenkuin se jo oli lopussa. Isku heitti kerrassa tantereeseen. Ja heidän surmaniskunsa oli todella hämmästyttävä."
He rauhoittuivat kuunnellessaan hänen lännen murteella verkkaan ja hyvänsävyisästi lausuilevan. Hän ei siis lopulta ollutkaan niin pelottava. Huolimatta siitä, että hän oli tunkeutunut huoneeseen vastoin Lettonin konttoriväelleen antamia määräyksiä, ei näyttänyt siltä, että Daylight rupeaisi rettelöimään ja raakuuksia syytämään.
"Noh, eikö teillä ole mitään sanottavaa osakkaallenne?" kysyi Daylight hyväntuulisesti. "Vai onko hänen loistava häviönsä häikäissyt teidät kokonaan?"
Letton rykäsi käheästi. Dowsett istui tyynenä ja odotti, LeonGuggenhammer sai sanottua:
"Olette kuin kuolleista noussut Kain."
Daylightin mustat silmät välähtivät iloisesti.
"Todellako!" sanoi hän riemuiten. "Emmekö pitäneet heitä pilkkanamme!Olin vallan ällistynyt. En olisi luullut heitä niin lyhytnäköisiksi."
"Ja nyt", jatkoi hän, antamatta vaitiolon käydä kiusalliseksi, "on meidän paras tehdä tili. Aijon tänään iltapäivällä lähteä Länteen." Hän tarttui käsilaukkuunsa, avasi sen ja penkoi sitä molemmin käsin. "Mutta älkää unohtako, toverit, että kuiskaatte korvaani sanasen, kun ensi kerran haluatte lähettää minut Wall Streetin mylläkkään. Siitä on minulle hyötyä."
Hän otti laukusta kaksi suurta kasaa papereita, maksumääräyslomakkeita ja välittäjäin kuitteja. Nämät hän asetti läjään suurelle pöydälle ja kaivoi sitten vielä esiin muutamia papereita, jotka lisäsi läjään. Hän katsoi paperilappua, jonka oli ottanut takkinsa taskusta ja luki ääneen: —
"Kymmenen miljoonaa kaksikymmentäseitsemän tuhatta neljäkymmentäkaksi dollaria ja kuusikymmentäkahdeksan senttiä on minulla ollut kuluja. Tietysti lasketaan tämä voitosta ennenkuin rupeamme laskemaan osuutta saaliista. Mitkä ovat teidän numeronne?"
Nuo kolme miestä katsoivat hämmästyneinä toinen toistaan. Tuo mies oli suurempi narri kuin he olivat luulleetkaan tai sitten pelasi hän peliä, josta heillä ei ollut aavistusta.
Nathaniel Letton kostutti huuliaan ja loihe lausumaan:
"Kestää muutaman tunnin ennenkuin tili on tehty, herra Hamish. Herra Howison laskee sitä juuri. Otaksun, että syömme yhdessä välipalaa ja juttelemme siitä. Panen konttoripalvelijat kiireellä työhön, jotta hyvissä ajoin ennätätte junallenne."
Dowsett ja Guggenhammer ilmaisivat miltei silminnähtävästi tuntemansa huojennuksen. Asema alkoi selvitä. Oli hermoillekäypää oleskella samassa huoneessa kuin tämä jäntevälihaksinen, intiaanin kaltainen mies, jonka rahat he olivat ryövänneet. He muistelivat kauhulla monia tarinoita hänen vahvuudestaan ja häikäilemättömyydestään. Jos Letton vain voisi karkoittaa hänet siksi kauvas, että he pääsisivät pakenemaan konttorin oven ulkopuolelle poliisin suojeleman maailman turviin, olisi kaikki hyvin; ja näytti aivan siltä kuin olisi Daylight aikonut lähteä.
"Hauska kuulla", sanoi hän. "En tahtoisi myöhästyä junalta ja olen tuntenut itseni ylpeäksi saadessani olla liikeasioissa teidän kanssanne, hyvät herrat. Tajuan sen täydellisesti, vaikken kykene tunteitani ilmaisemaan. Mutta olen kovin utelias ja tahtoisin hirveän mielelläni tietää, paljonko arvelette meidän voittaneen. Voitteko suunnilleen arvioida sitä?"
Nathaniel Letton ei katsonut vedoten ystäviinsä, mutta lyhyen vaitiolon kestäessä nämät tunsivat, että hän vetosi heihin. Dowsett, joka oli karskimpaa ainetta kuin nuo toiset, alkoi aavistaa, että klondikelaisella oli jotakin mielessä. Mutta toiset kaksi antoivat hänen lapsellisen viattomuutensa yhä pettää itseään.
"Se on kovin vaikeata", alkoi Leon Guggenhammer, "Ward Valleyn osakkeiden kurssi on vaihdellut, joten —"
"Joten edeltäkäsin on mahdotonta tehdä mitään arvioita", täydensiLetton.
"No sinnepäin vain", neuvoi Daylight ystävällisesti. "Miljoona sinne tai tänne ei paljoa merkitse. Täsmälliset numerot saamme sitten myöhemmin. Mutta olen nyt niin utelias. Miksi ette sano?"
"Miksi leikkiä kauemmin tyhjillä sanoilla?" kysyi Dowsett äkisti ja kylmästi. "Tehkäämme nyt heti asiat selviksi. Herra Hamishilla on väärä käsitys asioista ja häntä täytyy neuvoa. Tässä liikeyrityksessä —"
Mutta Daylight keskeytti hänet. Hän oli pelannut siksi paljon pokeria, ettei sielutieteellinen tekijä ollut jäänyt häneltä huomaamatta ja hän ehätti ennen Dowsettia suorittaakseen pelin paljastuksen omalla tavallaan.
"Liikeyrityksistä puhuttaessa", sanoi hän, "muistuu mieleeni muuan poker-peli, jonka näin kerran Renossa, Newadassa. Se ei ollut oikein rehellistä peliä. Kaikki, jotka olivat siinä mukana, olivat väärinpelaajia. Mutta siellä oli muuan uusi tulokas — keltanokiksi niitä siellä sanottiin. Hän seisoi jakajan takana ja näki, että tämä jakoi itselleen neljä ässää korttipakan pohjasta. Keltanokka säikähtyi. Hän hiipi jakajaa vastapäätä istuvan pelaajan luo.
"'Kuulkaahan', kuiskasi hän, 'näin jakajan antavan itselleen neljä ässää.'
"'No, entäpä sitten?' sanoi pelaaja.
"'Luulin, että minun olisi kerrottava se teille', sanoi keltanokka. 'Hän antoi itselleen neljä ässää.'
"'Kuulkaahan, herraseni', sanoi pelaaja, 'teidän on paras suoria täältä tiehenne. Te ette ymmärrä peliä ollenkaan. Nythän onhänenvuoronsa jakaa'."
Nauru, joka tervehti hänen juttuaan oli väkinäistä, mutta Daylight ei näyttänyt sitä huomaavan.
"Otaksun, että jutullanne on joku tarkoitus", sanoi Dowsett painokkaasti.
Daylight katsoi häneen viattomasti eikä vastannut. Hän kääntyi hilpeästi Nathaniel Lettonin puoleen.
"Sanokaa pois", sanoi hän. "Sanokaa paljonko suunnilleen voitamme. Kuten jo äsken sanoin, ei miljoona sinne tai tänne vaikuta asiaan, kun voitto on niin suuri."
Mutta tällä kertaa oli Letton rohkaistunut Dowsettin ottamasta asenteesta ja hänen vastauksensa oli suora ja täsmällinen.
"Pelkään, että olette käsittänyt väärin, herra Hamish. Teille ei tule mitään voitto-osuutta. Pyydän älkää nyt kiihtykö. Minun tarvitsee vain painaa tätä nappulaa…"
Puhumattakaan siitä, että Daylight olisi kiihtynyt, näytti hän kaikesta päättäen vallan huumaantuneelta. Hän haki hajamielisenä liivintaskustaan tulitikun, sytytti sen ja huomasi, ettei hänellä ollut savukkeita. Nuo kolme miestä seurasivat jännittyneinä hänen liikkeitään. Nyt kun se oli sanottu, he tiesivät, että heillä oli edessään kiusalliset hetket.
"Ettekö sanoisi sitä vielä kerran?" sanoi Daylight. "Minusta tuntuu, etten käsittänyt aivan oikein. Te sanoitte…?"
Hän näytti tuskallisessa jännityksessä odottavan Nathaniel Lettonin sanoja.
"Sanoin, että olette käsittänyt väärin, herra Hamish, siinä kaikki. Olette harjoittanut pörssipeliä ja kärsinyt suuria tappioita. Mutta ei Ward Valley enkä minä, eivätkä yhtiötoverini tunnusta, että olemme teille mitään velkaa."
"Tuo tuossa vastaa kymmentä miljoonaa kahtakymmentäseitsemää tuhatta neljääkymmentäkahta dollaria ja kuuttakymmentäkahdeksaa senttiä puhdasta rahaa. Eikö se teidän mielestänne ole mitään?"
Letton hymyili ja kohautti hartioitaan.
Daylight katsoi Dowsettiin ja mutisi:
"Alanpa aavistaa, että tuolla jutullani oli kuitenkin tarkoitus." Hän yritti nauraa. "Oli teidän vuoronne jakaa kortit ja kyllä te ne jaoittekin. Hyvä, en tahdo puuttua siihen. Olen tuon pokerinpelaajan kaltainen. Oli teidän vuoronne jakaa, ja teillä oli oikeus katsoa eteenne. Ja te sen teittekin — kynitte minut putipuhtaaksi kädenkäänteessä."
Daylight osoitti kuitti- ja paperikasaa pöydällä.
Hän tuijotti tyrmistyneen näköisenä paperiläjään pöydällä.
"Ja kaikki tuo ei ole edes sen paperin arvoinen, jolle se on kirjoitettu. Oh ei, en tahdo valittaa. Oli teidän vuoronne jakaa ja te puijasitte minua ja mies, joka pyrkii toisen miehen osuutta anastamaan, ei ole mies eikä mikään. Ja nyt on peli päättynyt, kortit ovat pöydällä ja tappiot on suoritettu, mutta…"
Hänen kätensä sukelsi nopeasti povitaskuun ja otti esiin Coltin itsetoimivan pistoolin.
"Kuten sanoin, on vanha peli jo päättynyt. Nyt alkaaminunpelini ja haluanpa nähdä, kykenenkö minä pitämään neljä ässääni — —"
"Ottakaa pois kätenne, te valkeaksi sivuttu hauta!" huusi hän ankarasti.
Nathaniel Lettonin käsi, joka oli hiipinyt lähemmäksi soittonappulaa pöydällä, pysähtyi äkkiä.
"Muuttakaa paikkoja", komensi Daylight. "Muuttakaa tämä tuoli sinnemmä, te raadonkarvainen petturi. Pian! Kautta Jumalan! Tai laitan teihin sellaisen vuodon, että luulevat isänne olleen vesijohtohanan ja äitinne kasteluvaunun. Te, Guggenhammer, siirtäkää tuolianne lähemmäs ja te, Dowsett, istukaa tänne, niin selitän teille tämän pistoolin hyvät ominaisuudet. Se on ladattu suurta peliä varten ja siinä on kahdeksan panosta. Se on varma kapine, kun vaan alkaa sillä paukutella.
"Kun alkuhuomautukset nyt on tehty, käyn käsiksi peliin. Ottakaa huomioon, etten ole tehnyt mitään muistutuksia teidän peliänne vastaan. Te teitte parhaanne ja se oli oikein. Mutta nyt on minun pelini vuoro ja minun on tehtävä parhaani. Ensiksikin, te tunnette minut. Olen Burning Daylight — tiedättekö sen? En pelkää Jumalaa, pirua, kuolemaa enkä murhaa. Ne ovat minun neljä ässääni ja ne voittavat teidän kuparinne. Katsokaahan tuota elävää luurankoa. Letton, teitä kuolema varmaan peloittaa. Teidän luunne rutisevat säikähdyksestä. Ja katsokaa tätä lihavaa juutalaista. Tämä pieni ase tekee hänet jumalaapelkääväiseksi. Hän on keltainen kuin sitruuna. Dowsett, te olette kylmäverinen mies. Ette ole edes silmäänne räpäyttänyt. Se johtuu siitä, että te olette taitava laskennossa. Ja se tekee pelini helpoksi. Te istutte siinä ja laskette kaksi ja kaksi yhteen ja tiedätte, että minä varmasti nyljen teitä. Te tunnette minut ja tiedätte, etten pelkää mitään. Ja te laskette kaikki rahanne ja tiedätte, ettette kuole, jos vaan voitte sen estää."
"Tahdon nähdä teidät hirressä", kuului Dowsettin vastaus.
"Sitä ette, piru vie, näe. Kun leikki alkaa, ammun teidät ensiksi. Tulen kyllä roikkumaan hirressä, mutta te ette saa olla elossa nähdäksenne sitä. Te kuolette tässä ja nyt heti, mutta minä kuolen vasta pitkän ajan päästä lain käden kautta — ymmärrättekö? Kuoltuanne, kun ruoho kasvaa haudoillanne, ette saa tietää milloin minut hirtetään, mutta minulla on oleva pitkät ajat ilo tietää, että olen ampunut teidät."
Daylight vaikeni.
"Ette kaiketi tahdo surmata meitä"? kysyi Letton kummallisella, kimeällä äänellä.
Daylight ravisti päätään.
"Se olisi kaiketi liikaa tuhlausta. Ette ole sen arvoiset. Otan mieluummin rahani takaisin. Ja arvaan, että tekin mieluummin annatte rahani takaisin kuin joudutte paareille."
Seurasi pitkä äänettömyys.
"No, olen jakanut kortit. Nyt on teidän pelattava. Mutta ennenkuin rupeatte harkitsemaan asiaa, on minun varoitettava teitä: jos tuo ovi avautuu ja joku konttoristeistanne huomaa, että täällä on jotakin tavatonta tekeillä, niin ammun heti. Ei kukaan pääse ulos tästä huoneesta muuten kuin jalat edellä."
Seurasi pitkä, kolmen tunnin istunto. Ratkaisevana tekijänä ei ollut suuri itsetoimiva pistooli, vaan varmuus siitä, että Daylight käyttäisi sitä. Eivät ainoastaan nuo kolme muuta miestä olleet vakuutetut siitä, vaan Daylight itsekin oli siitä vallan varma. Hän oli lujasti päättänyt tappaa miehet, ellei saisi rahojaan takaisin. Ei ollut helppoa yht'äkkiä hankkia kymmentä miljoonaa paperirahassa ja kiusallisia viivykkeitä sattui. Toistakymmentä kertaa kutsuttiin herra Howison ja konttoripäällikkö huoneeseen. Tällöin oli pistooli huolellisesti piilossa sanomalehden alla ja Daylight kierteli tai sytytti tapansa mukaan savukkeitaan. Mutta lopulta oli kutenkin kaikki valmista. Muuan konttoriapulaisista haki odottavasta moottorivaunusta lippaan ja Daylight lukitsi sen. Hän pysähtyi ovelle tehdäkseen loppuhuomautuksensa.
"Minulla on vielä kolme seikkaa teille sanottavana. Kun olen ennättänyt tämän oven ulkopuolelle, niin olette te vapaat toimimaan ja minä haluan juuri varoittaa teitä siitä, mitä aijotte tehdä. Ensiksikin: ei mitään toimenpiteitä minun vangitsemisekseni — ymmärrättekö? Tämä raha on minun, enkä minä ole sitä teiltä ryöstänyt. Jos tulee ilmi, miten te petkutitte minua ja miten minä maksoin teille samalla mitalla, joudutte te naurunalaisiksi, teille nauretaan oikein makeasti. Tämä nauru ei varmaan ole teille oikein tervetullut.
"Jos te sen jälkeen kun olen saanut takaisin rahani, jotka te ryöväsitte minulta, haastatte minut oikeuteen ja koetatte toistamiseen ryövätä minua, niin ammun teidät, aivan varmaan tapan teidät. Eivät teidän kaltaisenne arat peukaloiset nyle Burning Daylightia. Jos te voitatte, niin te häviätte ja täällä saadaan varmasti viettää muutamia odottamattomia hautajaisia. Katsokaa minua nyt silmiin, niin tiedätte, että tarkoitan täyttä totta. Nuo paperit ja kuitit pöydällä ovat teidän. Hyvästi."
Kun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä, juoksi Nathaniel Letton puhelimeen ja Dowsett ehätti häntä estämään.
"Mitä aijotte tehdä?" kysyi Dowsett.
"Hälyyttää poliisin. Tämä on suoraa ryöväystä. En aijo kärsiä sitä.Sanon teille, etten aijo kärsiä sitä."
Dowsett hymyili julmasti, mutta kantoi samalla laihan rahamiehen takaisin ja laski hänet nojatuoliin.
"Puhumme siitä tarkemmin", sanoi hän ja sai Leon Guggenhammerista huolestuneen liittolaisen.
Eikä siitä milloinkaan tullut sen enempää. Asia pysyi noiden kolmen miehen salaisuutena. Ei Daylightkaan milloinkaan ilmaissut salaisuutta, vaikka hän tänä iltapäivänä riisuttuaan kenkänsä ja nostettuaan jalkansa tuolille kauvan ja sydämellisesti nauraa hihitti hotellihuoneessaan. New York sai ainaista päänvaivaa tästä jutusta; se ei kyennyt keksimään mitään järjellistä selitystä. Kaikesta päättäen olisi Daylightin pitänyt menettää kaikki rahansa, mutta tiedettiin, että hän heti sen jälkeen palasi San Fransiskoon ja liikutteli näennäisesti koskematonta pääomaa. Tämä ilmeni selvästi hänen yritystensä suurenmoisuudesta. Hän esimerkiksi riisti Shefstlyltä Panama-radan johtajavallan ja myi sitten kahden kuukauden kuluttua osuutensa tähän yhtiöön Harriman'ille voitolla, joka herätti suunnatonta huomiota.
San Fransiskossa Daylightin maine kohosi nopeasti. Tavallaan oli hänen maineensa kaikkea muuta kuin kadehdittava. Miehet pelkäsivät häntä. Häntä pidettiin tappelijana, vihollisena, tiikerinä. Hänen pelinsä oli repimistä ja musertamista, eikä kukaan tiennyt miten ja mihin hän seuraavan iskunsa suuntaisi. Kaikki, mitä hän teki, kohtasi muita yllätyksenä. Hän, joka vasta oli tullut pohjan periltä, ei ajatellut totuttujen kaavojen mukaan, vaan kykeni keksimään tavattoman paljon uusia temppuja ja sotajuonia. Ja voitettuaan kerran jonkun edun, käytti hän sydämettömästi sitä hyväkseen. "Järkähtämätön kuin punainen intiaani", sanottiin hänestä ja se oli totta.
Toisaalta pidettiin häntä "rehellisenä". Hänen sanansa oli yhtä varma kuin hänen velkakirjansa, vaikkei hän itse puolestaan luottanut kenenkään sanoihin. Ehdotukset, jotka perustuivatgentlemanin vakuutuksiinsaivat hänet aina vetämään vastakynttä ja, henkilö, joka liikeasioissa Daylightin kanssa pani kunniansa pantiksi, sai kiusallisen hetken. Hän ei milloinkaan antanut lupaustaan, ellei hän ollut voiton puolella. Toisen asia oli hyväksyä se tai jäädä pois leikistä.
Laillinen pääomansijoitus ei kuulunut Daylightin peliin. Se kahlehti rahan ja vähensi uhkayritysmahdollisuutta. Hänet lumosi se, mikä liike-elämässä on uhkapeliä ja kun pelasi kuten hän, piti rahojen aina olla saatavissa. Hänen rahansa olivat vain lyhyinä väliaikoina sidotut, sillä hän liikutteli niitä alinomaa. Varma, viisi prosenttia tuottava rahansijoitus ei häntä miellyttänyt; mutta pannessaan peliin miljoonia kovissa, tuimissa otteluissa, joissa saattoi menettää kaikki tai voittaa viisikymmentä tai sata prosenttia, tunsi hän oikein elävänsä. Hän pelasi sääntöjä noudattaen, mutta hän pelasi säälimättömästi. Kaadettuaan kumoon jonkun miehen tai yhtiön, ei hän hellittänyt otettaan, vaikka he valittivatkin. Armonpyynnöt liike-elämässä kaikuivat kuuroille korville. Hän oli vapaa, eikä hänellä ollut mitään ystävyyssuhteita. Hänen silloin tällöin solmimissaan suhteissa olivat liike-edut määräävinä ja hän piti liittolaisiaan henkilöinä, jotka tahtoivat pettää häntä tai saattaa hänet häviöön, jos vain sopiva tilaisuus sattuisi. Tästä elämänkatsannostaan huolimatta oli hän uskollinen liittolaisilleen. Mutta hän oli uskollinen juuri niin kauan kuin he olivat uskollisia, eikä yhtään kauemmin. Heti, kun hän oli päässyt selville heidän petollisuudestaan, oli hän valmis maksamaan samalla mitalla.
Tyynenmeren rannikon liike- ja rahamiehet eivät milloinkaan unohtaneet läksytystä, jonka hän antoi Charles Klinknerille ja "California and Altamont Trust" yhtiölle, Klinkner oli sen johtaja. Hän oli liitossa Daylightin kanssa ja yhdessä he kävivät "San José Interurbanin" kimppuun. Mahtava "Lake Power" ja "Sähkövalaistusyhtiö" tulivat avuksi ja juuri taistelun ollessa kuumimmillaan meni Klinkner vihollisen puolelle luullen siitä hyötyvänsä. Daylight menetti kolme miljoonaa ennemmin kuin hän piti sen hyvänään, ja "California and Altamont Trust" yhtiö sai joutua toivottomasti häviöön ja Klinkner tehdä itsemurhan pahantekijän vankikopissa. Daylight ei ainoastaan menettänyt otettaan "San Jose Interurbaniin", vaan sai taistelunsa synnyttämän kauppapulan aikana vielä kovia tappioita joka taholla. Asiantuntijat väittivät, että hän olisi voinut tehdä sovinnon ja pelastaa paljon. Mutta sensijaan hän tahallansa luopui taistelusta "San José Interurbania" ja "Lake Poweria" vastaan ja näennäisesti voitettuna kävi napoleonimaisella äkkirynnäköllä Klinknerin kimppuun. Sitä Klinkner kaikkein vähimmin osasi odottaa ja Daylight tiesi sen. Hän tiesi niinikään, että "California and Altamont Trust" yhtiö oli sellaisenaan terve liikeyritys, mutta, että se juuri sillä hetkellä Klinknerin keinottelujen kautta oli joutunut epävarmaan asemaan. Hän tiesi myös, että muutaman kuukauden kuluttua seisoisi Trust-yhtiö vankemmin jaloillaan kuin milloinkaan ennen juuri noiden samojen keinottelujen avulla ja että oli iskettävä heti, jos ollenkaan mieli iskeä. "Siitä on minulla yhtäpaljon ja enemmänkin hyötyä tulevaisuudessa", kerrottiin hänen sanoneen tappioistaan. "Tästälähin miehet, jotka ryhtyvät kanssani liikeasioihin, tuumivat päänsä ympäri ennenkuin koettavat pettää minua."
Syynä hänen hurjaan menettelytapaansa oli se, että hän halveksi miehiä, joiden kanssa oli tekemisissä. Hän oli vakuutettu siitä, ettei yksi sadastakaan ollut moitteettoman rehellinen ja hän ennusti, että rehellisille kierossa pelissä kävisi hullusti. Hänen kokemuksensa New Yorkissa olivat avanneet hänen silmänsä. Hän oli reväissyt rikki liike-elämän peliä verhoavat harhaluulot ja näki sen alastomuudessaan. Hän katseli yhteiskuntaa ja teollisuutta jotenkin tämäntapaisessa valossa: —
Järjestetty yhteiskunta oli suurta epärehellistä peliä. Oli olemassa paljon synnynnäisesti kykenemättömiä — miehiä ja naisia, jotka eivät olleet kyllin sairaita joutuakseen heikkomielisten koteihin eivätkä kyllin voimakkaita kyetäkseen muuhun kuin puunhakkaajiksi ja vedenkantajiksi. Sitten oli narreja, jotka ottivat järjestelmällisen narripelin vakavasti, kunnioittivat ja pitivät sitä arvossa. He olivat helppoa saalista toisille, jotka näkivät selvästi ja tiesivät narripelin siksi, mitä se oli.
Työ, oikea työ oli kaiken rikkauden lähde. Olipa sitten kysymyksessä säkillinen perunoita, loistopiano tai seitsemän matkustajaa kulettava moottori-vaunu, oli se työn tulos. Pelin nurjuus kävi ilmi siitä miten nämät esineet jaettiin ihmisten kesken sen jälkeen kun työ oli ne luonut. Hän ei nähnyt karkeakouraisia työmiehiä pelaamassa loistopianoilla ja ajamassa automobiileilla. Tämä johtui siitä, että peli oli väärää. Kymmeniä tuhansia ja satojatuhansia miehiä valvoi öisin miettien keinoja, miten saattoivat asettua työmiesten ja työmiesten työn väliin. Nämät keinottelijat olivat liikemiehiä. Kun he tunkeutuivat työmiehen ja hänen työnsä tulosten väliin, ottivat he osan siitä itselleen. Osan suuruus ei riippunut kohtuullisuuden säännöistä, vaan heidän omasta voimastaan ja sikamaisuudestaan. Sanottiinhan aina: "kaikki liike kannattaa". Hän näki kaikkien liikemiesten tekevän siten.
Ollessaan eräänä päivänä lempeällä mielellä (jonka useat cocktailit ja hyvä välipala olivat herättäneet) rupesi hän pakinoille Jonesin, hissipojan kanssa. Jones oli laiha, hurjapäinen mies, joka näytti hoitavan tointaan loukatakseen ihmisiä, joita palveli. Tämä juuri herätti Daylightin mielenkiinnon eikä kestänyt kauan ennenkuin hän huomasi, mikä Jonesia vaivasi. Hän oli oman luokituksensa mukaan köyhälistöläinen ja hän olisi tahtonut elää kirjailemalla. Kun aikakauskirjat eivät olleet huolineet hänen kirjoituksiaan ja kun hänen oli pakko hankkia ruokaa ja katto päänsä päälle oli hän mennyt pieneen Petachan laaksoon lähes sadan peninkulman päässä Los Angelesista. Hän aikoi päivisin käydä työssä voidakseen öisin kirjoittaa ja lukea. Mutta rautatie nieli kaikki, mitä liike tuotti. Petacha oli autio laakso ja sieltä saatiin vain kolmenlaisia tuotteita: karjaa, polttopuita ja puuhiiltä. Rahti vaununlastilta karjaa Los Angelesiin maksoi rautatiellä kahdeksan dollaria. Tähän selitti Jones olevan syynä sen seikan, että karjalla on jalat ja sen saattoi ajaa Los Angelesiin yhtä suurilla kustannuksilla kuin mitä vaununlasti maksoi. Mutta polttopuilla ei ollut jalkoja ja rautatie kiskoi täsmälleen kaksikymmentäneljä dollaria vaununlastilta.
Tämä oli kekseliäs järjestelmä, sillä kun puiden myyntihinnasta Los Angelesissa laskettiin rahti, jäi puunhakkaajalle kahdentoista tunnin työstä dollari ja kuusikymmentä centiä. Jones oli luullut pääsevänsä voitolle pelissä muuttamalla puunsa puuhiileksi. Hänen arviolaskunsa olivat tyydyttäviä, Mutta rautatie oli niinikään tehnyt arvioita. Se määräsi neljäkymmentäkaksi dollaria hiilen rahdiksi vaununlastilta. Kolmen kuukauden kuluttua Jones teki tilinpäätöksen ja huomasi, että hän yhä vielä ansaitsi vain dollarin ja kuusikymmentä centiä päivässä. Jones jätti tuon homman.
Daylight meni konttoriinsa ja mietti vielä kotvasen. Siinäpä se oli:kaikki kauppa kannattaisi. Huipusta pohjaan saakka oli se pelin sääntönä; ja peli pysyi pystyssä siitä syystä, että joka minuutti syntyi maailmaan raukkoja. Jos Jonesin kaltainen ihminen syntyisi joka minuutti, ei peli kestäisi kauvankaan. Onni pelaajille, etteivät työmiehet olleet Jonesin kaltaisia.
Mutta pelissä oli muitakin ja suurempia puolia. Pikkuliikemiehet, kamasaksat ja muut sellaiset ottivat työmiehen työn tuotteesta niin suuren osan kuin saivat; mutta lopuksi kuitenkin suurliikemiehet käyttivät hyväkseen työmiehiä pikkuliikemiesten avulla. Loppujen lopuksi jälkimäiset, kuten Jones Petachan laaksossa, saivat vain päiväpalkan vaivoistaan. He olivat todenteolla vain suurkauppiasten palkollisia. Vielä ylempänä olivat oikeat mahtimiehet. He käyttivät suuria ja monimutkaisia laitoksia päästäkseen satojen tuhansien työntekijäin ja heidän työnsä väliin. Nämät miehet eivät olleet niin paljon pelkkiä ryöväreitä kuin pelaajia. Ja kosk'eivät he tyytyneet suoranaiseen voittoonsa, ryöstivät he toinen toistaan. He nimittivät tätä pelin muotoa suureksi liike-elämäksi. He ryöstivät ensikädessä työntekijöitä, mutta silloin tällöin he lyöttäytyivät yhteen ja ryöstivät toisiltaan koottua saalista. Tämä selitti ne viisikymmentä tuhatta dollaria, jotka Holdsworthy ryösti häneltä, ja sen kymmenen miljoonan dollarin ryöstön, jonka Dowsett, Letton ja Guggenhammer olivat panneet toimeen. Ja kun hän ryösti Panaman rautatieyhtiön, oli hän menetellyt juuri samalla tavalla. Hänen loppupäätelmänsä oli, että hienompaa urheilua oli ryöstää toisia ryöväreitä kuin ryöstää raukkoja typeriä työmiehiä.
Vaikka Daylight oli tuiki perehtymätön filosofiaan, hyväksyi hän itselleen kahdennenkymmenennen vuosisadan yli-ihmisen aseman ja kutsumuksen. Hän huomasi, että harvoja ja satunnaisia poikkeuksia lukuunottamatta, eivät liikemies- ja rahamies-ylimykset välittäneet tunnuslauseestaaateluus velvoittaa. Kuten muuan älykäs matkailija oli kerran päivällisen jälkeen sanonut Alta-Pacific-klubissa, "pitivät varkaat kiinni kunniasta ja juuri se eroitti heidät kunniallisista miehistä". Siinäpä se. Se oli kuin naulan päähän sanottu. Nykyaikaiset rosvot olivat ahnaita rosvoja, jotka menivät hävyttömyydessä niin pitkälle, että saarnasivat uhreilleen lakia oikeasta ja väärästä, mutta eivät itse käytännössä sitä toteuttaneet. Heidän keskuudessaan piti mies lupauksensa vain niinkauvan kuin hänen oli pakko se pitää,"Ei sinun pidä varastaman"sopi vain kunniallisille työmiehille. He, yli-ihmiset, olivat sellaisten käskyjen yläpuolella. He luonnollisesti varastivat ja toverit kunnioittivat heitä sitä enemmän mitä enemmän varastivat.
Mitä kauvemmin Daylight otti osaa peliin, sitä selvemmäksi kävi asema hänelle. Huolimatta siitä, että jokainen rosvo oli halukas ryöstämään jokaista toista rosvoa, olivat he hyvin järjestäneet kaikki asiat. He todenteolla vallitsivat yhteiskunnan valtiollista koneistoa pikkupolitikoitsijasta aina Yhdysvaltain senaattiin saakka. He äänestivät lakeja, jotka antoivat heille etuoikeuden ryöstää. He vahvistivat näitä lakeja poliisin, nostoväen, säännöllisen armeijan ja tuomioistuimien avulla. Yli-ihmisen suurin vaara oli toinen yli-ihminen. Suuri, typerä kansanjoukko ei ymmärtänyt mitään. Se oli luotu sellaisesta raaka-aineesta, että ilmeisinkin lainvääristely ei herättänyt siinä epäluuloja. Yli-ihminen käsitteli koneiston ohjausnappuloita ja kun työmiesten ryöstäminen kävi kuivaksi ja yksitoikkoiseksi, ryöstivät he toinen toistaan.
Daylightilla oli taipumus miettiä maailman menoa, mutta hän ei ollut mikään filosofi. Hän ei ollut milloinkaan lukenut kirjoja. Hän oli teräväpäinen käytännön mies ja hänestä oli kaukana ajatuskin ruveta milloinkaan lukemaan kirjoja. Hän oli elänyt elämänsä alkuperäisissä oloissa, missä kirjat eivät olleet välttämättömiä elämänilmiöiden ymmärtämiseksi ja nyt näytti monimutkainenkin elämä hänestä yksinkertaiselta. Hän näki sen petosten ja keksintöjen lävitse ja huomasi, että se oli yhtä alkeellista kuin elämä Yukonin varsilla. Ihmiset olivat luodut samoista aineksista. Heillä oli samat intohimot ja toiveet. Liike-elämä oli vain pokerpeliä laveammassa muodossa. Sitä pelasivat ne, joilla oli rahaa. Työmiehiä olivat ne pelitoverit, jotka raatoivat päiväpalkasta. Hän näki, että peliä pelattiin pysyvien sääntöjen mukaan ja hänellä oli itselläänkin kortit. Ihmiskunnan suunnaton vähäpätöisyys, ihmiskunnan, jota rosvojoukko johti ja nylki, ei häntä kummastuttanut. Se oli luonnollinen järjestys. Olivathan kaikki inhimilliset ponnistukset itse asiassa turhia. Hän oli niin usein sen huomannut. Hänen toverinsa olivat kärsineet nälkää ja kuolleet Stewart-joella. Sadat entisajan kullankaivajista eivät olleet hankkineet valtauksia Bonanzasta ja Eldoradosta, kun taas ruotsalaiset ja uudet tulokkaat olivat hirvilaitumelle tietämättään paaluttaneet miljoona-valtauksia. Sellaista oli elämä ja elämä oli julmaa. Miehet sivistyneessä maailmassa ryöstivät siksi, että heidän luontonsa oli sellainen. He ryöstivät yhtä luonnollisesti kuin kissat raapivat, nälkä ahdistaa ja pakkanen puree.
Täten tuli Daylightista kyvykäs rahamies. Hän ei ryhtynyt työmiehiä pettämään. Hänellä ei ensiksikään ollut sydäntä siihen ja sitäpaitsi ei se tyydyttänyt hänen pelivaistoaan. Työmiehet olivat niin helpot pettää, niin typerät. Heidän pettämisensä muistutti fasaanien lahtaamista Englannin rauhoitetuilla metsästysmailla, josta hän oli kuullut kerrottavan. Hänen mieleistään urheilua oli väijyä kyvykkäitä ryöväreitä ja riistää heidän saaliinsa. Siinä oli hauskuutta ja jännitystä ja silloin tällöin kävi taistelu oikein hitonmoiseksi. Kuten Robin Hood entisaikaan ryösti Daylight mieluimmin rikkaita ja jakoi vähissä erin tarvitsevaisille. Mutta hän oli armelias omalla tavallaan. Suuri inhimillinen kurjuus ei häntä liikuttanut. Se kuului ainaiseen maailmanjärjestykseen. Hän ei sietänyt järjestettyjä hyväntekeväisyysseuroja eikä hyväntekeväisyys-ammattikauppiaita. Eikä hän antanutkaan omaatuntoaan rauhoittaakseen. Hän ei ollut kenellekään velkaa, eikä voinut ajatella hyvitystä. Mitä hän antoi, oli vapaaehtoinen lahja; ja hän antoi niille, joiden kanssa tuli tekemisiin. Hän ei milloinkaan antanut rahastoon, jota koottiin Japanissa maanjäristyksestä kärsineiden hyväksi, eikä ulkoilma-rahastoon New Yorkin Cityssä. Sen sijaan antoi hän Jonesille, hissimiehelle niin paljon rahaa, että tämä vuoden ajan saattoi kirjoittaa kirjaansa. Saatuaan tietää, että tarjoilijansa vaimo poti keuhkotautia, lähetti hän vaimon Arizonaan, ja kun lääkärit myöhemmin julistivat tämän tilan toivottomaksi, lähetti hän miehenkin sinne, jotta mies saisi olla vaimonsa kanssa tämän kuolemaan saakka. Niinikään osti hän monet jouhiset ratsastusvaljaat eräältä rangaistusvangilta, joka levitti hyvää sanomaa tästä, kunnes Daylight arveli toisen puolen vankilan rangaistusvangeista tekevän hänelle valjaita. Hän osti ne kaikki ja maksoi jokaiselle heistä kahdestakymmenestä viiteenkymmeneen dollariin. Ne olivat kauniita ja hyödyllisiä kapineita ja hän koristi niillä kaikki tyhjät paikat makuuhuoneensa seinillä.
Ankara elämä Yukonissa ei ollut tehnyt Daylightia kovaksi. Vasta sivistys sai sen aikaan. Siinä hurjassa pelissä, jota hän nyt pelasi, hävisi huomaamatta hänen tavallinen iloisuutensa samaten kuin hänen pitkäveteinen ja hidas puhetapansa. Samoinkuin hänen puheensa muuttui teräväksi ja hermostuneeksi, samoin muuttui hänen aivotoimintansa. Pelin tuoksinassa oli hänellä yhä vähemmän aikaa olla hyväntahtoinen. Muutos näkyi hänen kasvoissaankin. Hänen piirteensä kävivät kovemmiksi. Harvoin kaartuivat hänen huulensa leikilliseen myhäilyyn, harvoin sai hymyily hänen silmäkulmansa vetäytymään ryppyihin. Itse silmissä, jotka olivat mustat ja välkkyvät kuin intiaanin, näkyi julmuuden ja raa'an voimantunnon välähdyksiä. Hänen peloittava elinvoimansa oli jäljellä ja säteili koko hänen olemuksestaan, mutta se ilmeni nyt miesten-polkijan, miesten-voittajan elinvoimana. Hänen taistelunsa alkuperäistä luontoa vastaan olivat tavallaan olleet persoonattomia; nyt taisteli hän vertaistensa miesten kera ja kamppailut taipaleella, joella ja pakkasessa olivat vahingoittaneet häntä paljon vähemmän kuin nykyisen taistelun katkeruus ja kiihkeys.
Hänellä oli vielä iloisuuden ja sydämellisyyden hetkiä, mutta ne olivat ajoittaisia ja pingoitettuja ja tavallisesti oli niiden aiheuttajana ennen aterianaikaa nautitut cocktailit. Pohjanperällä hän oli juonut hillittömästi ja epäsäännöllisten väliaikojen perästä; mutta nyt muuttui hänen juomisensa säännölliseksi ja hillityksi. Muutos oli tapahtunut itsetiedottomasti, mutta se perustui hänen ruumiillisiin ja henkisiin elinehtoihinsa. Hän käytti cocktailia ehkäisykeinona. Vaikkei hän ollut ajatellut sitä, vaati jännitys, joka johtui hänen yritystensä uhkarohkeudesta, ehkäisyä tai lakkautumista; ja viikkojen ja kuukausien kuluessa hän huomasi cocktailien täyttävän tämän tehtävän. Ne rakensivat kiviseinän. Hän ei milloinkaan juonut aamulla eikä konttoritunteina; mutta heti konttorista lähdettyään ryhtyi hän rakentamaan alkoholin luomaa unohduksen muuria tietoisuutensa suojaksi. Konttori muuttui heti joksikin, jonka kanssa hänellä ei ollut mitään tekemistä. Se lakkasi olemasta. Iltapäivällä, välipalan jälkeen, se eli taas tunnin tai pari, kunnes hän sieltä lähtiessään rakensi unohduksen muurin. Luonnollisesti poikkesi hän joskus tästä tavasta; ja niin ankara oli hänen itsekurinsa, että hän pidättäytyi juomasta, jos hänellä oli edessään päivälliset tai neuvottelu, missä hän kohtasi vihollisia tai liittolaisia ja päätti liikeyrityksistä. Mutta heti kun liikeasiat olivat järjestetyt, tilasi hän aina Martin-cocktailin. Se oli tuotava korkeassa lasissa, muuten ei hän ollut tyytyväinen.
Daylightin elämään tuli Dede Mason. Hän tuli miltei huomaamatta. Daylight oli ottanut hänet palvelukseensa kiinnittämättä häneen sen enempää huomiota kuin konttorikalustoon, juoksupoikaan, Morrisoniin, konttoripäällikköön ja ainoaan apulaiseen ja kaikkeen muuhun, mikä kuului yli-ihmisen pelipaikan, liiketoimisten tarpeisiin Ensimäisten kuukausien kuluessa, jotka Dede Mason oli hänen palveluksessaan, ei hän olisi voinut sanoa, minkä väriset silmät tällä oli, jos joku olisi sitä kysynyt. Hänellä oli hämärä käsitys, että Dede Mason oli tumma, vaikka tämä itse asiassa oli keskiväliltä. Niinikään oli hänellä mielikuva, ettei Dede Mason ollut laiha, vaikkei hän Daylightin käsityksen mukaan ollut lihavakaan. Hänellä ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, miten hän pukeutui. Hänen silmänsä eivät olleet harjaantuneet huomaamaan sellaisia asioita, eikä hän ollut niistä huvitettukaan. Päinvastaisen vaikutelman puutteessa piti hän selvänä, että hän oli hyvin puettu. Hän tunsi hänet "Neiti Masonina" ja siinä kaikki, vaikka hän oli pannut merkille, että hän pikakirjoittajana oli nopsa ja täsmällinen. Tämäkin vaikutus oli kuitenkin hyvin epämääräinen, sillä hän ei ollut milloinkaan ollut tekemisissä muiden pikakirjoittajien kanssa ja piti luonnollisena, että he kaikki olivat nopsia ja täsmällisiä.
Allekirjoittaessaan eräänä aamuna kirjeitä, huomasi hän sanatI shall. Silmäiltyään nopeasti sivua, nähdäkseen oliko siellä samoja lausetapoja, huomasi hän useitaI will. I shalloli yksin. Se näytti epäilyttävältä. Hän painoi kahdesti soittonappulaa ja hetkistä myöhemmin tuli Dede Mason huoneeseen.
"Sanoinko noin, neiti Mason?" kysyi hän ojentaen hänelle kirjettä ja osoittaen epäilyttävää lausetta.
Mielipahan varjo häivähti Dede Masonin kasvoilla. Hänet oli tavattu virheestä.
"Olen erehtynyt", sanoi hän. "Olen pahoillani. Mutta se ei ole virhe, te tiedätte", lisäsi hän nopeasti.
"Mistä sen tiedätte?" väitti Daylight. "Se ei kuulu oikealta minun korvissani."
Dede Mason oli jo ennättänyt ovelle ja kääntyi nyt kirje kädessään.
"Se on aivan oikein niin."
"Mutta silloinhan ovat kaikki nuoI willsväärin", päätteli Daylight.
"Niin ovatkin", kuului rohkea vastaus. "Muutanko ne?"
"I shall be over to look that affair up on Monday." Daylight toisti ääneen kirjeen lauseen. Hän sanoi sen totisen ja hartaan näköisenä ja kuunteli liukkaan oman äänensä sointua. Hän ravisti päätään. "Se ei kuulu oikealta, neiti Mason. Se ei kuulosta oikealta. Eihän kukaan kirjoita minulle sillä tavoin. Kaikki sanovatI will— ja toiset heistä ovat sivistyneitä miehiä. Eikö se ole niin?"
"On", myönsi hän ja meni koneensa ääreen korjatakseen kiistanalaisen kohdan.
Samana päivänä sattui, että muuan nuori englantilainen, muuan kaivosinsinööri kuului seuraan, jonka kanssa hän söi välipalaa. Jos se olisi tapahtunut joskus toiste, olisi se jäänyt Daylightilta huomaamatta, mutta nyt, heti pikakirjoittajattaren kera tapahtuneen kiistan perästä pani Daylight heti merkille, että englantilainen sanoiI shall. Aterian kuluessa toistui tämä lause monta kertaa, ja Daylight oli varma, ettei se tapahtunut erehdyksestä.
Välipalan jälkeen saattoi hän ahdinkoon Mc Intoshin, yhden niistä klubin jäsenistä, jonka hän tiesi olleen yliopistossa, päättäen siitä maineesta, joka tällä oli jalkapallopelissä.
"Kuulehan, Bunny", kysyi Daylight, "kumpi on oikein, 'I shall be over to look that affair up on Monday, taiI will be over to look that affair up on Monday?'"
Entinen jalkapallomestari tuumi vaivaloisesti hetkisen.
"Kunpa vaan tietäisin", tunnusti hän. "Miten minä sen sanon?"
"I willtietysti."
"Silloin on se toinen oikea muoto, luota vaan siihen. Olen aina ollut kehno kieliopissa."
Paluumatkalla konttoriinsa pistäysi Daylight kirjakauppaan ja osti kieliopin; ja nostettuaan jalkansa pöydälle, tutki hän pitkän tovin sitä huolellisesti.
"On totta tosiaan tyttö oikeassa", sanoi hän ääneen tutkistelun päätyttyä. Ensi kerran juolahti hänen mieleensä, ettei hänen pikakirjoittajattarensa ollut niinkään vähäpätöinen henkilö. Hän oli ollut Daylightin silmissä naisolento, jotakin, joka kuului konttorin sisustukseen. Mutta nyt, kun oli käynyt ilmi, että hän taisi paremmin kielioppia kuin liikemiehet ja yliopisto-tutkinnon suorittaneet, muuttui hän yksilöksi. Hän esiintyi nyt Daylightin tietoisuudessa yhtä selvänä kuinI shalloli esiintynyt konekirjoitetulla sivulla ja hän alkoi tehdä huomioita.
Hän päätti tänä iltapäivänä odottaa hänen poislähtöään ja huomasi ensi kerran, että hän oli kaunisvartaloinen ja pukeutui hyvin. Daylight ei tiennyt mitään naisten pukujen yksityiskohdista, eikä nähnyt mitään yksityiskohtia pikakirjoittajattarensa sievässä puserossa ja moitteettomassa kävelypuvussa. Hän näki vain yleisvaikutuksen. Hän näytti hyvin puetulta. Hänen puvussaan ei ollut mitään sopimatonta eikä tarpeetonta.
"Hän on aika sievä tyttö", kuului hänen arvostelunsa, kun ulko-ovi oli sulkeutunut tytön jälkeen.
Sanellessaan seuraavana aamuna kirjeitä, päätti hän, että piti hänen kampaustavastaan, vaikkei hän millään ehdolla olisi osannut sitä määritellä. Vaikutus oli miellyttävä, siinä kaikki. Tyttö istui hänen ja akkunan välissä ja hän huomasi, että tytön hiukset olivat vaaleanruskeat ja vivahtivat kultapronssiin. Kalpea aurinko, joka paistoi sisään, sai tukan kultapronssin välähtelemään tavalla, jota oli hyvin hauska katsella. Hän ajatteli leikillisesti, ettei hän milloinkaan ennen ollut huomannut tätä luonnonilmiötä.
Keskellä kirjettä täytyi hänen käyttää muotoa, joka edellisenä päivänä oli saanut aikaan hämmennystä. Hän muisti kielioppiottelunsa ja saneli: —
"I shall meet you halfway in this proposition— —"
Neiti Mason vilkaisi häneen nopeasti. Ele oli aivan vaistomainen ja hämmästyksen aiheuttama. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli hän jälleen luonut alas silmänsä ja odotti sanelua. Mutta hänen vilkaistessaan ylös oli Daylight huomannut, että hänen silmänsä olivat harmaat. Myöhemmin hän sai tietää, että noissa harmaissa silmissä oli kultaisia välähdyksiä; mutta sekin, mitä hän nyt näki, kummastutti häntä, sillä hän tajusi äkkiä, että hän oli aina pitänyt neiti Masonia tummaverisenä ja ruskeasilmäisenä.
"Te olitte kuitenkin oikeassa", tunnusti hän ja hänen kasvoilleen ilmestyi hymy, joka ei ollenkaan sopinut hänen jyrkkiin, intiaania muistuttaviin piirteisiinsä.
Taas sai hän palkinnoksi katseen ja hymyilyn ja tällä kertaa hän varmisti huomionsa, että tytön silmät olivat harmaat.
"Mutta se ei kuulu oikealta", valitti hän.
Tälle neiti Mason suorastaan nauroi.
"Pyydän anteeksi", kiiruhti hän korjaamaan asiaa ja pilasi sen sitten lisäämällä, "mutta te olette niin lystikäs."
Daylight alkoi joutua hiukan hämilleen ja aurinko kisaili yhä tytön hiuksissa.
"En tarkoittanut olla lystikäs", sanoi hän.
"Juuri sitä minä nauroinkin. Mutta seonoikein ja aivan kieliopin mukaista."
"Hyvä", huokasi Daylight — "I shall meet you halfway in this proposition— joko kirjoititte sen?"
Ja sanelu jatkui.
Daylight huomasi, että väliaikoina, kun neiti Masonilla ei ollut mitään tekemistä, hän luki kirjoja ja aikakauslehtiä tai teki jotakin somaa naisellista käsityötä.
Kerran hän meni hänen pöytänsä ääreen, otti käteensä nidoksen Kiplingin runoja ja selaili sitä hämillään.
"Te pidätte kirjoista, neiti Mason?" sanoi hän laskien kirjan takaisin pöydälle.
"Kyllä", kuului vastaus, "hyvin paljon."
Toisen kerran oli pöydällä WellsinOnnen pyörät.
"Mikä kirja se on?" kysyi Daylight.
"Oh, se on romaani, rakkaustarina."
Hän vaikeni, mutta Daylight yhä odotti ja hän katsoi velvollisuudekseen jatkaa.
"Siinä kerrotaan vähäpätöisestä kangaskauppiaan apulaisesta, joka vapaa-aikanaan tekee polkupyörämatkan ja rakastuu nuoreen tyttöön, joka on paljon hänen yläpuolellaan. Tytön äiti on kuuluisa kirjailija. Asema on hyvin omituinen ja surullinen ja traagillinen. Haluatteko lukea sen?"
"Saako hän tytön?" kysyi Daylight.
"Ei, sepä juuri on kuvaava piirre. Hän ei — —"
"Ja hän ei saa tyttöä ja te luette kaikki nuo sivut, satoja sivuja, saadaksenne sen tietää?" mutisi Daylight kummissaan.
Neiti Mason oli harmistunut ja huvitettu.
"Mutta luettehan te kaivos- ja liikeuutisia joka päivä", vastasi hän.
"Mutta siitä on minulle hyötyä. Ne ovat liikeasioita ja se on eri juttu. Siitä minä saan rahaa. Mitä saatte te kirjoista?"
"Elämänkatsomuksia, uusia ajatuksia, elämää."
"Sellaista, mikä ei ole sentinkään arvoista."
"Elämä on arvokkaampaa kuin raha."
"Niin kaiketi", sanoi Daylight miehekkään suvaitsevaisesti, "niin kauvan kuin nautitte siitä. Otaksun, että se on sitä, minä sen pidätte; eikä mausta ole kiisteltävä."
Huolimatta omasta halventavasta näkökannastaan, oli Daylightilla se käsitys, että neiti Mason tiesi paljon asioita ja hänellä oli ohimenevä tunne aivankuin raakalaisella, joka näkee jonkun pelottavan kulttuuri-ilmiön. Daylightin mielestä oli sivistys arvotonta ja kuitenkin hänen mielipidettään nyt hiukan järkytti aavistus, että sivistys oli arvokkaampi kuin hän luuli.
Ohimennessään näki hän taas neiti Masonin pöydällä kirjan, joka oli hänelle tuttu. Tällä kertaa ei hän pysähtynyt, sillä hän tunsi kansilehden. Se oli erään aikakauslehden kirjeenvaihtajan kirja Alaskasta ja hän tiesi, että siinä oli hänen kuvansa ja elämäkertansa ja hän tiesi niinikään, että siinä oli muuan luku, jossa kerrottiin erään naisen itsemurhasta.
Tämän jälkeen ei hän enää puhunut neiti Masonin kanssa kirjoista. Hän kuvitteli, mitä vääriä johtopäätöksiä tämä oli tehnyt tuon erityisen luvun perusteella ja se harmitti häntä sitä enemmän, kun ne olivat ansaitsemattomia. Kaikista epämieluisista asioista oli vastenmielisin huhu, että hän oli naistensurmaaja — hän, Burning Daylight — ja että nainen oli hänen tähtensä surmannut itsensä. Hän tunsi olevansa maailman kovaonnisin mies ja hän aprikoi mikä kohtalon oikku oli juuri tuon kirjan kaikista tuhansista kirjoista saattanut hänen pikakirjoittajattarensa käsiin. Muutaman päivän jälkeen oli hänellä epämiellyttävä rikollisuuden tunne aina neiti Masonin seurassa ollessaan; ja kerran hän huomasi, että tämä katsoi häneen tiukkaan ja uteliaasti aivankuin päästäkseen selville, mikä hän oli miehiään.
Hän kuulusteli Morrisonia, konttoristia, joka purki mieskohtaiset valituksensa neiti Masonia kohtaan ennenkuin saattoi kertoa sitä vähäistä mitä tästä tiesi.
"Hän on kotoisin Siskiyousta. Hän on tietysti hyvin ystävällinen toveri täällä konttorissa, mutta hän on ylpeä, tiedättekö."
"Mistä sen päätätte?" kysyi Daylight.
"Hän on mielestään liian hyvä seurustellakseen työtoveriensa kanssa täällä konttorissa. Hän ei, nähkääs, tahdo olla missään tekemisissä toverien kanssa. Olen monta kertaa pyytänyt häntä mukaani teatteriin ja muihin huvituksiin. Mutta mikään ei kelpaa. Hän sanoo, että tahtoo nukkua tarpeeksi, eikä voi nousta myöhään ylös ja että hänen on kuljettava koko matka Berkeleyhin — siellä hän asuu."
Tämä kohta kuvauksesta oli Daylightin mieleen. Neiti Mason oli koko joukon yläpuolella tavallisen. Mutta Morrisonin seuraavat sanat tekivät hänet taas tyytymättömäksi.
"Mutta se on pelkkää lorua. Hän seurustelee ylioppilasten kanssa. Hän tarvitsee muka paljon unta eikä voi mennä teatteriin minun kanssani, mutta hän saattaa tanssia heidän kanssaan milloin tahansa. Olen kuullut varmalta taholta, että hän käy kaikissa heidän tanssijaisissaan. Liian hieno ja ylpeä pikakirjoittajattareksi. Ja hänellä on hevonenkin. Hän ratsastaa sillä pitkin mäkiä siellä maalla. Näin itse hänet eräänä sunnuntaina. En käsitä kuinka hänellä on varoja siihen. Kuusikymmentä viisi dollaria kuukaudessa ei pitkälle riitä. Sitten hänellä on vielä sairas velikin."
"Asuuko tämä kotonaan?"
"Ei, heillä ei ole kotia eikä omaisia. Olen kuullut, että he olivat varakkaita. Heidän täytyi olla, muutoin ei tämä hänen veljensä olisi voinut mennä Californian yliopistoon. Hänen isällään oli suuri maatila ja karjaa, mutta hän rupesi keinottelemaan kaivoksilla ja teki vararikon ennen kuolemaansa. Hänen äitinsä oli kuollut jo paljon varemmin. Hänen veljensä kulutti varmaankin paljon rahaa. Hän pelasi jalkapalloa, oli innokas metsämies ja vuoristoretkeilijä. Hän loukkasi jalkansa ratsastusmatkalla ja sai sitten luuvalon tai jonkun sentapaisen. Toinen jalka on lyhyempi kuin toinen ja hiukan surkastunut. Hän kulkee kainalosauvojen nojalla. Näin heidät kerran yhdessä — lautalla. Lääkärit ovat kokeilleet hänellä vuosikausia ja luulen, että hän on nyt ranskalaisessa sairashuoneessa."
Kaikki nämät lisätiedot neiti Masonista, lisäsivät Daylightin mielenkiintoa. Mutta niin suuresti kuin häntä olisi haluttanutkin, ei hän tullut rakentaneeksi lähempää tuttavuutta tämän kanssa. Hänen teki mieli pyytää tätä kanssaan välipalalle, mutta hänessä oli vanhanajan miesten luontaista ritarillisuutta eikä hän koskaan pannut ajatustaan täytäntöön. Hän tiesi, ettei ollut itseään kunnioittavan, rehellisen miehen tapaista tarjota pikakirjoittajattarelleen välipalaa. Hän tiesi, että sellaista kyllä sattui, sillä hän oli kuullut klubilla juoruja; mutta hän ei ajatellut hyvää sellaisista miehistä ja tyttöjä hän surkutteli. Hänellä oli se omituinen käsitys, että miehellä oli vähemmin oikeuksia niihin, jotka olivat hänen palveluksessaan kuin pelkkiin tuttaviin tai vieraisiin. Ellei siis neiti Mason olisi ollut hänen palveluksessaan, olisi hän varmaan pyytänyt häntä välipalalle tai teaatteriin. Mutta hän tunsi, että koska hän osti virkailijan aikaa maksamalla työtunneista, olisi ollut väärin, jos hän jollain tavalla olisi anastanut työntekijänsä vapaata aikaa. Jos hän olisi tehnyt sen, olisi hän ollut kerskuri. Asema oli kiero. Hän olisi siinä tapauksessa käyttänyt hyväkseen sitä tosiasiaa, että virkailija oli elatuksensa vuoksi riippuvainen hänestä. Virkailija saattaisi suostua tarjoukseen pelosta, että loukkaisi työnantajaa eikä tulla halusta.
Tässä tapauksessa hän tiesi, että sellainen tarjous olisi ollut erityisen moitittava, sillä olihan neiti Mason lukenut tuon Klondiken kirjeenvaihtajan kirjan. Mahtoi hänellä olla kauniit ajatukset hänestä, tuolla tytöllä, joka oli liian ylpeä seurustellakseen Morrisonin-laisen hauskannäköisen kelpo toverin kanssa! Mutta pääsyynä oli kuitenkin se, että Daylight oli arka. Ainoat, mitä hän koskaan elämässään oli pelännyt, olivat naiset ja hän oli pelännyt heitä koko ikänsä. Tämä arkuus ei heti ottanut haihtuakseen kun hän nyt ensi kerran tunsi hiukan kaipaavansa naista. Esiliinannauhan aave kummitteli vielä hänen ajatuksissaan ja auttoi häntä selittämään itselleen sen, ettei hän päässyt lähemmäksi Dede Masonia.
Kun ei Daylightin onnistunut päästä Dede Masonin lähemmäksi tuttavaksi, laimeni hänen mielenkiintonsa vähitellen. Tämä oli aivan luonnollistakin, sillä hän oli korviaan myöten kiinni uhkarohkeissa yrityksissä ja pelin lumous ja sen laajuus vaati kaiken sen tarmon, jonka hänen erinomainen elimistönsä tarjosi. Nämät yritykset vaativat niin kokonaan hänen huomionsa, että kaunis pikakirjoittaja hitaasti ja huomaamatta lakkasi olemasta keskeinen ilmiö hänen tietoisuudessaan. Ensimäkien arka naisen kaipaus, mitä hän parhaimmassa merkityksessä oli milloinkaan tuntenut, haihtui. Hänellä oli enää vain miellyttävä tyydytyksen tunne siitä, että hänellä oli sievä pikakirjoittajatar.
Ja viimeisetkin kytevät toiveet, mitkä hän mahdollisesti oli kiinnittänyt Dede Masoniin, unohtuivat täydellisesti, kun hän parhaiksi joutui kiihkeään, katkeraan taisteluun Rannikkolaiva-yhtiön ja Hawai'in, Nicaraguan ja Tyynenmeren — Meksikon höyrylaivayhtiön kera. Hän herätti suuremman myrskyn kuin oli aikonutkaan ja häntä itseäänkin kauhistutti nähdessään, miten laajalle taistelu haaraantui ja miten odottamattomia ja vastakkaisia etuja oli pelissä. Jokainen sanomalehti San Fransiskossa kääntyi häntä vastaan. Tosin oli pari niistä alussa antanut ymmärtää, että ne olivat halukkaat häntä puolustamaan, mutta Daylight arveli, ettei asema oikeuttanut sellaisia menoja. Tähän saakka oli sanomalehdistö ollut häntä kohtaan leikillisen suvaitsevainen ja hyväntahtoisen liioitellusti puhunut hänestä, mutta nyt hän sai tietää mihin myrkyllisiin raakuuksiin vihamielinen sanomalehdistö kykeni. Hänen elämänsä jokainen yksityiskohta kaivettiin esiin ilkeämielisten valheiden perustukseksi. Daylightia kummastutti se uusi tapa, millä kaikki hänen tekonsa nyt tulkittiin, Alaskan sankarista oli hän muuttunut alaskalaiseksi seikkailijaksi, petturiksi, turmiontuojaksi ja joka suhteessa "pahaksi mieheksi". Tähän ei vielä tyydytty, vaan hänestä keksittiin valhe toisensa jälkeen. Hän ei milloinkaan vastannut näihin, vaikka hän kerran kevensi mieltään puolelle tusinalle reporttereita.
"Tehkää vaan parhaanne", sanoi hän heille. "Burning Daylight on selvitellyt suurempiakin juttuja kuin teidän likaiset valhettelevat lehtenne. Enkä minä teitä moitikaan, pojat… en ainakaan paljoa. Ette voi auttaa sitä. Elettävähän sitä teidänkin on. Tässä maailmassa on paljon naisia, jotka saavat elatuksensa samankaltaisella tavalla kuin tekin senvuoksi, etteivät kykene parempaan. Jonkun täytyy tehdä likaistakin työtä ja miksette tekin. Saatte maksun siitä, ettekä kykene kunnollisempaan hommaan."
Kaupungin sosialistinen sanomalehdistö käytti riemulla hyväkseen tätä lausuntoa ja levitti sitä san-fransiskolaisille lehtiensä kymmentuhantisissa painoksissa. Ja sanomalehtimiehet, joita oli pistetty arkaan kohtaan, kostivat ainoalla vallassaan olevalla keinolla — käyttämällä väärin painomustetta. Hyökkäys kävi raivokkaammaksi kuin milloinkaan ennen. Varsinainen asia unohtui ja sijaan tuli vain alhaista kostonhimoa ja raivoa. Naisraukka, joka oli surmannut itsensä, hänen vuokseen, nostettiin haudastaan, ja kuvattiin suunnattomissa paperiröykkiöissä marttyyriksi ja Daylight'in kauhean julmuuden uhriksi. Julaistiin vakavia tilastollisia tutkielmia, missä todistettiin hänen päässeen rikastumisen alkuun ryöstämällä köyhiltä kullankaivajilta näiden valtaukset, ja anastaneen loput omaisuuttaan pettämällä Guggenhammeria Ophirin kauppajutussa. Oli pääkirjoituksia, missä häntä nimitettiin yhteiskunnan viholliseksi, jolla oli luolaihmisen käytöstapa ja sivistys, suurten liikepulien aikaansaajaksi, kaupungin liike-elämän hävittäjäksi ja vaaralliseksi anarkistiksi. Eräässä pääkirjoituksessa vakavasti todistettiin, että hirttäminen olisi paras loppu hänelle ja hänen kaltaisilleen, ja lausuttiin se harras toivomus, että hänen automobilinsa jonakuna; päivänä räjähtäisi ilmaan ja samalla tuhoisi hänet.
Hän oli kuin suuri karhu, joka ryöstää mehiläispesää ja pistoksista huolimatta itsepintaisesti hakee hunajaa. Hän kiristeli hampaitaan ja iski takaisin. Hän ryösti aluksi kaksi höyrylaivayhtiötä ja siitä hän joutui kiihkeään taisteluun muuatta kaupunkia, valtiota ja mannermaan rantarataa vastaan. Hyvä; he olivat halunneet taistelua ja sitä he tulisivat saamaankin. Sitäpä hänkin halusi ja hänellä oli mielestään oikeus siihen siksi, että hän oli tullut Klondikesta, sillä täällä hän pelasi suurempaa peliä kuin mikä Klondikessa saattoi tulla kysymykseen. Hänellä oli liittolaisena muuan lakimies Larry Hegan, nuori irlantilainen, jonka hän ruhtinaallisilla lupauksilla ja loistavalla palkkatarjouksella oli houkutellut puolelleen. Tämä rahamiesnero oli ollut tuntematon kunnes Daylight keksi hänet. Heganissa oli keltiläistä mielikuvitusta ja rohkeutta; ja sitä niin runsaassa määrin, että tarvittiin Daylightin kylmempää päätä pitämään aisoissa hänen hurjaa haaveiluaan. Heganilla oli napoleonimainen lakimiesäly, se oli vailla tasapainoa, mutta juuri tämä tasapaino oli Daylightilla. Yksin olisi irlantilainen ollut tuomittu ajamaan karille, mutta Daylightin johtamana oli hän varallisuuteen ja maineeseen vievällä valtatiellä. Hänellä ei ollut sen enempää yksityis- eikä kansalaisomaatuntoa kuin Napoleonillakaan.
Hegan auttoi Daylightia selviytymään nykyaikaisen politiikan selkkauksista, työväenjärjestöstä ja kauppa- ja yhdistyslaista. Juuri Hegan, jonka pää oli täynnä ajatuksia ja suunnitelmia, avasi Daylightin silmät kahdennenkymmenennen vuosisadan sodankäynnin ennenaavistamattomille mahdollisuuksille; ja Daylight vuorostaan hylkäsi, hyväksyi ja seuloi ehdotukset, suunnitteli taistelut ja pani ne toimeen. Tyynenmeren rannikon Puginin salmesta Panamaan saakka hälistessä ja kohistessa ja San Fransiskon raivotessa näytti siltä kuin olisivat nuo molemmat suuret höyrylaivayhtiöt voittaneet. Näytti siltä kuin olisi Burning Daylight lannistettu maahan saakka. Ja silloin hän iski — höyrylaivayhtiöitä, San Fransiskoa ja koko Tyynenmeren rannikkoa.
Alku oli vähäpätöinen. Kristillinen yhdistys oli pitänyt kokousta San Fransiskossa ja kantajain liitto n:o 927 rupesi rettelöimään matkatavarain kantamisesta lauttauspaikalle. Muutamia loukkaantui, joitakuita vangittiin ja tavarat vietiin määräpaikkaansa. Ei kukaan olisi aavistanut, että tämän vähäpätöisen rettelön takana oli Heganin viekas irlantilainen käsi, jonka Burning Daylightin klondikelainen kulta oli tehnyt voimakkaaksi. Se oli aivan merkityksetön juttu — tai ainakin näytti siltä. Mutta kuorma-ajurien liitto yhtyi riitaan ja sitä auttoi vesijohtotyömiesten liitto. Askel askeleelta lakko levisi. Keittäjät ja tarjoilijat kieltäytyivät palvelemasta lakonrikkureita kuorma-ajureita ja heidän esimiehiään ja yhtyivät lakkoon. Teurastajat ja ruokatavarapurret kieltäytyivät kajoamasta ruokatavaraan, joka oli määrätty meneväksi epärehellisiin ravintoloihin. Yhtyneiden työnantajien liitto muodosti lujan rintaman ja huomasi, että sillä oli vastassaan 40,000 San Fransiskon järjestynyttä työläistä. Ravintolain leipurit ja leipomovaunujen kuljettajat liittyivät lakkoon ja heitä seurasivat lypsäjät, maidonkuljettajat ja lintujen kynijät. Rakennustyöntekijät ilmoittivat selvin sanoin kantansa ja koko San Fransisko oli kuohuksissa.
Mutta vielä rajoittui lakko yksinomaan San Fransiskoon. Heganin juonet olivat mestarillisia ja Daylightin taistelutanner yhä laajeni. Voimakas taistelujärjestö, joka tunnettiin nimellä Tyynenmeren merimiesten liitto, kieltäytyi työskentelemästä laivoissa, joiden lastauksen ja lastinpurkauksen toimittivat rikkureiksi ruvenneet laivatyömiehet. Liitto esitti loppuvaatimuksensa ja sitten julisti lakon. Tähän oli Daylight koko ajan tähdännyt. Liiton virkamiehet menivät jokaiseen satamaan saapuneeseen laivaan ja miehistö lähetettiin maihin. Ja merimiesten mukana tulivat lämmittäjät, koneenkäyttäjät ja laivakeittäjät ja tarjoilijat. Joka päivä kasvoi joutilaiden laivojen luku. Oli mahdotonta hankkia uutta työväkeä, sillä Merimiesten liittoon kuului taistelijoita, jotka olivat harjaantuneet meren kovassa koulussa ja kun he tekivät lakon, tiesi se verta ja kuolemaa lakonrikkureille. Tämä lakko levisi pitkin koko Tyynenmeren rannikkoa, kunnes kaikki satamat olivat täynnä joutilaita laivoja ja meriliike oli pysähtynyt. Päivät ja viikot vierivät ja lakkoa yhä kesti. Rannikkolaiva-yhtiö ja Hawai'in, Nicaraguan ja Tyynenmeren—Meksikon höyrylaivayhtiö olivat täydellisesti sidotut. Toimenpiteet lakon masentamiseksi tuottivat suunnattomia kuluja eivätkä hyödyttäneet mitään ja päivä päivältä kävi asema yhä pahemmaksi kunnes alettiin vaatia "rauhaa mistä hinnasta tahansa". Eikä rauhaa syntynyt ennenkuin Daylight ja hänen liittolaisensa olivat pelanneet pelinsä loppuun ja korjanneet voitot.
Seuraavina vuosina pantiin merkille, että useat työväen johtomiehistä rakensivat itselleen taloja vuokratonteille ja tekivät matkoja Europaan ja jo aikaisemmin pääsivät toiset johtajat ja "mustat hevoset" valtiollisiin toimiin ja valvomaan kunnallishallintoa ja kunnallisvarojen käyttöä. Puoluepomojen, "bossien" ylivalta San Fransiskossa edisti Daylightin valtavaa taistelua suuremmassa määrin kuin kaupungin asukkaat saattoivat uneksuakaan. Sillä hänen osuutensa taistelussa, vaikkakin sen yksityiskohdista liikkui vain huhuja ja arveluita, tuli vähitellen ihmisten tietoon, ja tästä johtui, että Daylightista pian tuli suuresti vihattu ja kirottu mies. Daylight ei itsekään ollut aavistanut, että hänen taistelunsa laivayhtiöitä vastaan paisuisi niin valtavaksi kuin se oli paisunut.
Mutta hän oli saanut, mitä oli tavotellut. Hän oli pelannut jännittävää peliä ja voittanut musertamalla tomuksi höyrylaivayhtiöt ja armotta ryöstämällä osakkeenomistajia oivallisten, laillisten menettelytapojen mukaan. Luonnollisesti olivat hänen liittolaisensa niiden suurten rahasummien lisäksi, jotka hän oli maksanut, anastaneet etuja, jotka myöhemmin oikeuttaisivat heidät ryöstämään kaupunkia. Hänen liittonsa murhaajien kanssa oli aikaansaanut paljon murhaamista. Mutta omatunto ei häntä soimannut. Hän muisti, että oli kerran kuullut vanhan papin sanovan: joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu. Joku käytti mahdollisuuksia hyväkseen, leikkiessään murhaajien kanssa ja hän, Daylight oli yhä vahingoittumaton. Siinäpä se! Ja hän oli voittanut. Kaikki oli peliä ja taistelua, voimakkaiden miesten kesken. Narreja ei otettu lukuun. He saivat aina selkäänsä, ja sen vähäisen nojalla, mitä hän tiesi historiasta, veti hän sen johtopäätöksen, että he olivat aina saaneet rökkiinsä. San Fransisko oli tahtonut sotaa ja hän oli antanut sille sodan. Sellaista oli peli. Kaikki mahtimiehet tekivät samoin ja vielä paljon pahempaakin.
"Älkää puhuko minulle moraalista ja kansalaisvelvollisuudesta", sanoi hän eräälle itsepäiselle haastattelijalle. "Jos te jonakin päivänä jätätte toimenne ja siirrytte toisen lehden palvelukseen, niin te kirjoitatte juuri niin kuin teitä käsketään kirjoittamaan. Se merkitsee teille nyt siveellisyyttä ja kansalaisvelvollisuutta; uudessa toimessa teidän täytyisi tukea varastavia rautateitä… 'siveellisyydellä ja kansalaisvelvollisuudella', luullakseni. Teidän palkkanne, ystäväni, on noin kolmekymmentä dollaria viikossa. Siitä hinnasta te myytte itsenne. Mutta lehtenne olisi ostettavissa hiukan suuremmasta summasta. Rahalla saa tähän aikaan kaikkea ja lehtenne muuttaisi mädän politiikkansa joksikin muuksi mädäksi politiikaksi."
"Ja kaikki tämä johtuu siitä, että joka hetki syntyy maailmaan raukkoja. Niin kauvan kuin kansa sallii sen, on heillä hyvä olla, ystäväni. Osakkeenomistajat ja liikemiehet voisivat yhtähyvin julkisesti ilmoittaa, miten paljon heitä on vahingoitettu. Ette ole milloinkaan kuullut kenenkään heistä valittavan, kun he ovat saaneet toisen toverin alleen ja mukiloivat häntä. Nyt on heidän vuoronsa tulla mukiloiduiksi ja siinä kaikki. Puhua velttiöistä! Nuo samat miehet olisivat valmiita varastamaan vaatteet nälistyneiltä ja kultapaikat vainajien hampaista ja pahasti kirkumaan, jos joku vainajista alkaisi kummitella. He ovat kaikki samankarvaisia, suuret ja pienet. Ajatelkaahan esimerkiksi sokeritrustia — miljoonistaan huolimatta se alhaisen taskuvarkaan tavoin kavaltaa vettä New Yorkin kaupungilta, eikä sen synnit paina raskaina hallituksen vaakakupeissa. Sellaista on siveellisyys ja kansalaiskunto! Turhaa lörpötellä siitä."