Daylightin tulo sivistyneeseen maailmaan ei ollut tehnyt häntä paremmaksi. Tosin hän kävi paremmin puettuna, oli oppinut hienompia tapoja ja puhui virheettömämpää englanninkieltä. Pelaajana ja miestensurmaajana hän oli tuntuvasti edistynyt. Hän oli päässyt korkeammalle elämäntasolle ja hän oli teroittanut järkensä teräväksi kuin partaveitsen kamppailevien miesten uljaassa, monimutkaisessa taistelussa. Mutta hän oli kovettunut ja se oli tapahtunut hänen entisen terveen hyväsydämisyytensä kustannuksella. Hän ei tuntenut sivistyksen todellista hienostumista. Hän ei tiennyt, että sitä oli olemassakaan. Hän oli muuttunut kyynilliseksi, katkeraksi ja väkivaltaiseksi. Hän epäili mahtavia riistäjiä, halveksi typerää laumaa, joka antoi riistää itseään, ja luotti vain itseensä. Tämä vei kohtuuttomaan ja väärään itsetehostamiseen, samalla kun ystävällinen toisten kunnioittaminen — vieläpä tavallinen arvonantokin — oli kadonnut, eikä häneen jäänyt muuta kuin itsensä alttarilla palvominen.
Ruumiillisesti ei hän enää ollut se rautalihaksinen mies, joka hän oli ollut Alaskasta lähtiessään. Hänellä ei ollut tarpeeksi ruumiinliikettä, hän söi enemmän kuin oli hyvä hänelle ja joi niinikään liian paljon. Hänen lihaksensa olivat tulleet veltoiksi ja hänen räätälinsä huomautti hänen avartuvasta housunkauluksestaan. Itse asiassa oli Daylight tulemaisillaan lihavaksi. Tämä ruumiillinen rappeutuminen ilmeni hänen kasvoissaankin. Hänen laihat intiaani-kasvonsa olivat muuttuneet. Kuopat poskissa ulkonevien poskiluitten alla olivat täyttyneet. Silmien alle alkoi muodostua selvät pussit. Niska oli pöhöttynyt ja ihraleuvan ensimäinen poimu näkyi selvästi. Entinen askeettisuuden leima, jonka hirveät kärsimykset ja ponnistukset olivat synnyttäneet, oli hävinnyt, piirteet olivat käyneet leveämmiksi ja karkeammiksi; elämä, jota hän eli, oli niihin lyönyt leimansa, joka kertoi miehen itsejumaloimisesta, kovuudesta ja väkivaltaisuudesta.
Hänen tuttavapiirinsäkin oli huonontunut. Hän pelasi yksinäistä peliä, halveksi useimpia niistä miehistä, joiden kanssa pelasi, ja kun hän ei tuntenut myötätuntoa eikä ymmärtämystä heitä kohtaan ja oli heistä täysin riippumaton, oli hänellä vähän yhteistä niiden kanssa, joita hän tapasi esim. Alta-Pacific-klubissa. Kun taistelu höyrylaivayhtiöitten kanssa oli kuumimmillaan ja hänen ryöstönsä oli tuottanut liikemaailmalle suunnattomia vaurioita, kehoitettiin häntä päällepäätteeksi eroamaan Alta-Pacificista. Tämä tapaus oli oikeastaan hänelle mieleen ja hän löysi uuden olinpaikan Riverside-klubissa, jonka kaupungin puoluepomot olivat perustaneet ja jota he pitivät yllä. Oikeastaan hän piti sellaisista miehistä enemmän. He olivat alkuperäisempiä ja luonnollisempia, eivätkä olleet olevinaan. He olivat kunniallisia rosvoja, suoria ja rehellisiä omalla tavallaan, pinnalta raakoja ja sivistymättömiä, mutta heitä ei oltu kiilloitettu liukkaalla tai miellyttävällä tekopyhyydellä. Alta Pacific oli ehdottanut, että hänen eronsa pidettäisiin yksityisasiana ja oli kuitenkin yksityisesti antanut siitä tiedon sanomalehdille. Nämät olivat pitäneet suurta ääntä tästä pakollisesta eronpyynnöstä, mutta Daylight nauroi ja meni hiljaa matkoihinsa, vaikka hän panikin mustan merkin muutaman klubinjäsenen nimen viereen. Nämä saivat sitten myöhemmin kokea klondikelaisen rahamiehen käpälän musertavaa painoa.
Sanomalehtien yhteisen hyökkäyksen kestäessä kuukausimääriä, revittiin Daylightin luonne riekaleiksi. Hänen elämäntarinassaan ei ollut tekoa, jota ei olisi vääristelty rikokseksi tai paheeksi. Se, että hänestä julkisesti tehtiin luonnoton hirviö, musersi hänen viimeisenkin viipyvän toiveensa päästä Dede Masonin tuttavaksi. Hän tunsi, ettei ollut mitään mahdollisuuttakaan, että tämä olisi voinut edes ystävällisin silmin katsella hänen laistaan miestä ja korotettuaan hänen palkkansa seitsemäksikymmeneksiviideksi dollariksi kuukaudessa, luuli Daylight vähitellen unohtavansa hänet. Palkankorotuksen hän ilmoitti hänelle Morrisonin välityksellä ja myöhemmin Dede Mason kiitti Daylightia ja siihen se asia päättyi.
Eräänä lauvantaina hän oli alakuloinen ja kyllästynyt kaupunkiin ja sen katuihin ja noudatti mielijohdetta, joka myöhemmin sai aikaan tärkeän käänteen hänen elämässään. Hän halusi hengittää maalaisilmaa ja nähdä toisenlaisia näköaloja kuin mitä oli tarjona kaupungissa. Mutta itselleen hän Glen Ellenin matkansa tekosyyksi keksi sen, että hänen oli tarkastettava tiilitehdasta, jonka Holdsworthy oli viekotellut hänet ostamaan.
Hän vietti yön pienessä maalaishotellissa ja läksi sunnuntaiaamuna kylästä ratsastaen Glen Ellenin teurastajalta vuokraamallaan hevosella. Tiilitehdas oli lähellä, Sonomajärven rannalla. Kuivausuunit näkyivät puiden välistä kun hän katsoi vasemmalle ja näki puolen peninkulman päässä metsänpeittämän kukkularyhelmän Sonomavuoren rinteellä. Vuori, joka sekin oli metsäinen, näkyi niiden takaa. Kukkulat näyttivät ikäänkuin viittovan hänelle. Kuiva, päivänpaisteinen kevätkesän ilma vaikutti häneen kuin viini. Vaistomaisesti hän joi sitä syvin henkäyksin. Tiilitehdas näytti hyvin vähän houkuttelevalta. Hän oli väsynyt kaikkiin liike-asioihin ja metsäiset kukkulat kutsuivat häntä. Hänellä oli jalkojensa välissä hevonen — vieläpä hyvä hevonen, kuten hän oli huomannut; se toi hänen mieleensä entiset hurjat ratsastusretket Etelä-Oregonissa, kun hän vielä oli nuori poikanen. Hän oli ollut jotakuinkin hyvä ratsastaja nuorena ollessaan ja satulan narina kuului hyvältä hänen korvissaan.
Päätettyään huvitella ensin ja tarkastaa tiilitehdasta myöhemmin, ratsasti hän vuorelle päin etsien tietä, joka veisi suoraan kukkuloille. Hän jätti maantien ensimäiselle veräjälle ennätettyään ja ratsasti täyttä laukkaa heinäpellon läpi. Heinä oli molemmin puolin lähes miehen korkuista ja hän veti nautinnolla sieraimiinsa sen lämmintä tuoksua. Leivosia lensi ilmaan hänen edestään ja jostakin kuului suloista linnunlaulua. Tietä oli silminnähtävästi käytetty saven kuljetukseen uudelle hyödyttömälle tiilitehtaalle. Rauhoittaen omaatuntoaan ajatuksella, että tämä oli hänen aluettaan ratsasti hän savikuopalle, joka oli suuri kuilu vuoren kupeella. Mutta hän ei viipynyt kauvan, vaan kääntyi taas vasemmalle ja jätti tien. Ei ainoatakaan maataloa ollut näkyvissä ja siirtyminen kaupungin melusta tänne hiljaisuuteen tuntui viihdyttävältä. Hän ratsasti pitkin kapeaa, raivattua, kukkien reunustamaa aukeamaa kunnes tuli lähteelle. Hän asettui vatsalleen maahan ja joi kirkasta vettä ja katsellessaan ympärilleen huomasi hän yhtäkkiä, miten kaunis maailma oli. Se yllätti hänet yht'äkkiä kuin olisi hän keksinyt jotakin; hän ei ollut milloinkaan ennen sitä huomannut ja hän oli niinikään paljon unohtanut. Eihän ihminen voinut yhtäaikaa huolehtia tärkeistä liikeasioista ja nauttia luonnonkauneudesta. Kun hän joi ilmaa, nautti näköalasta ja etäisestä leivosten laulusta, oli hänellä tunne kuin pokerinpelaajalla, joka lopettaa yön kestäneen pelin ja lähtee ummehtuneesta huoneilmasta raittiiseen aamuilmaan.
Kukkulain juurella hän näki luhistumaisillaan olevan paaluaidan. Sitä katseltuaan hän arveli sen olevan vähintäin neljänkymmenen vuoden vanhan — sen oli rakentanut joku uudisasukas, joka oli tullut maahan, kun kultakuume oli loppunut. Puut olivat hyvin paksuja täällä, missä ei ollut pensaistoa niiden juurilla, ja hän ratsasti suurten oksain varjossa, Nyt hän joutui muutaman acren suuruiselle alalle, missä tammien, manzanita- ja madrono-puitten asemasta kasvoi muhkeita punapuita. Jyrkästi viettävän kukkulan juurelta hän löysi punapuuryhmän, joka reunusti kapeata, lirisevää puroa.
Hän pysähdytti hevosensa, sillä puron rannalla kasvoi villi kalifornialainen lilja. Se oli ihmeen ihana korkeiden puiden muodostamassa holvissa. Se oli vähintäin kahdeksan jalkaa korkea ja sen runko kohosi suorana ja solakkana, vihreänä ja paljaana kaksi kolmannesta sen pituudesta ja puhkesi sitten lukemattomiksi lumivalkeiksi vahamaisiksi kelloiksi. Siinä oli sadottain kukkia ja kaikki saman varren päässä, nuokkuen hentoina ja hauraina. Daylight ei ollut milloinkaan nähnyt mitään sen kaltaista. Hitaasti hänen katseensa siirtyi siitä kaikkeen, mitä oli hänen ympärillään. Hän otti hartaana hatun päästään. Tämä oli suuremmoista. Täällä ei ollut sijaa ylenkatseelle eikä synnille. Tämä oli vilpitöntä ja raitista ja kaunista — jotakin, jota hän saattoi kunnioittaa. Tämä oli aivankuin kirkko. Täällä vallitsi pyhä rauha. Täällä tunsi ihminen ylevien asioiden vaikutuksen. Tällaista ja vielä paljon muutakin liikkui Daylightin sydämessä, kun hän katseli ympärilleen. Mutta se ei kiteytynyt ajatukseksi. Hän vain tunsi sen ajattelematta sitä.
Jyrkällä vierulla lähteen yläpuolella kasvoi hienoja neidonhius-nimisiä sananjalkoja ja korkeammalla kasvoi leveämpiä sananjalkoja. Suuria kaatuneita sammalpeitteisiä puunrunkoja oli siellä täällä maassa sulautuen vähitellen metsän multaan. Taampana hiukan valoisammassa paikassa kiersivät villit viiniköynnökset ja kuusamapensaat vanhojen ryhmyisten tammien runkoja. Harmaa Douglas-orava kiipesi oksalle ja katseli häntä. Jostain etäältä kuului tikan nakutus. Tämä ääni ei häirinnyt metsän hiljaisuutta ja hartautta. Puiden hiljainen humina teki yksinäisyyden täydelliseksi. Puron porehtivat kareet ja harmaa orava puussa olivat mittoja, joilla saattoi mitata äänettömyyttä ja liikkumatonta lepoa.
"Täältä mahtaa olla miljoona penikulmaa ihmisasuntoon", kuiskasiDaylight itsekseen.
Mutta yhä hänen katseensa palasi ihmeelliseen liljaan poreilevan puron partaalla.
Hän sitoi hevosensa puuhun ja vaelsi jalan kukkuloilla. Niiden huippuja peittivät satavuotiset kuuset ja niiden rinteillä kasvoi tammia ja madronos-puita ja rautatammia. Mutta komea punapuumetsä raivasi itselleen tien kukkulain keskitse. Täältä hän ei löytänyt avonaista paikkaa mistä olisi päässyt kulkemaan hevosineen ja hän palasi liljan luo lähteen partaalla. Hevostaan taluttaen kulki hän kompastellen ylös vuoren rinnettä. Ja sananjalat muodostivat ruohomaton hänen jalkojensa alle, metsä kiipesi kilpaa hänen kerallaan ja rakensi holvin hänen päänsä päälle ja ilo ja onni hiipi hänen mieleensä.
Huipulle päästyään hän kulki läpi tiheikön, jossa kasvoi nuoria samettirunkoisia madronos-puita ja tuli avonaiselle rinteelle, joka vei kapeaan laaksoon. Kirkas auringonpaiste häikäisi häntä ensin ja hän pysähtyi lepäämään, sillä hän läähätti ponnistuksesta. Hän ei ollut entisaikaan niin kovasti hengästynyt, eivätkä hänen lihaksensa olleet niin helposti väsyneet kiipeämisestä. Kapea joki virtasi kapeaan laaksoon kapean niityn poikki, jossa kasvoi tiheä polvenkorkuinen heinä ja sini- ja valko-apilaa. Vuorenrinne oli täynnä mariposa-liljoja ja villejä hyasintteja, joiden yli hänen hevosensa hitaasti ja varovaisesti ja vastahakoisesti asteli.
Kuljettuaan ojan poikki, seurasi Daylight karjapolkua matalan kallioisen kukkulan yli ja manzanita-metsikön läpi ja laskeutui toiseen kapeaan laaksoon, jonka poikki virtasi toinen kapea, niityn reunustama oja. Kaniini ponnahti esiin pensaikosta aivan hänen hevosensa turvan alitse, juoksi ojaan ja katosi vastakkaisen rinteen vaivaistammien väliin. Daylight katseli sitä ihaillen ratsastaessaan niityn päähän. Täällä hän peloitti liikkeelle metsäkauriin, jolla oli monihaaraiset sarvet, ja joka näytti lentävän niityn poikki, paaluaidan ylitse ja yhä lentäen katoavan turvalliseen metsikköön niityn takana.
Daylight nautti rajattomasti. Hänestä tuntui, ettei hän ollut milloinkaan ollut niin onnellinen. Hänen entiset metsänkulkija-vaistonsa olivat heränneet ja kaikki herätti hänessä mielenkiintoa — puiden ja oksien sammal, misteli-kimput, jotka riippuivat tammista, metsärotan pesä, vesikrassi, joka kasvoi pienen virran rantojen suojassa, perhoset, jotka lentelivät puiden himmentämässä auringonvalossa, siniset närhit, jotka loivat loistavia väritäpliä metsän vihreälle taustalle, peukaloisia muistuttavat pikkulinnut, jotka hyppelivät pensaikossa ja matkivat viiriäisten huutoa, ja tikka, jolla oli karmosiininpunainen harja päässä ja joka lakkasi nokkimasta puuta ja pani päänsä kallelleen häntä katsellessaan. Kuljettuaan joen poikki näki hän epäselviä jälkiä metsätiestä, jota luultavasti oli käytetty miespolvi takaperin, kun niityltä oli raivattu siellä silloin kasvavat tammet. Hän löysi haukanpesän kuuden jalan korkuisen punapuun latvasta. Ja päällepäätteeksi oli hänen hevosensa kompastua muutamiin puolikasvuisiin viiriäispoikueisiin ja ilma oli täynnä niiden piipitystä. Hän pysähtyi ja katseli niiden pakoa maassa hänen silmiensä edessä ja kuunteli, miten vanhat viiriäiset, jotka olivat piilossa tiheikössä, hätäisesti kutsuivat poikasiaan.
"Menlo Parkin kesäasunnot eivät vedä vertoja tälle", sanoi hän ääneen, "ja jos minun joskus rupeaa tekemään mieleni maalaiselämään, niin tulen tänne."
Vanha metsätie vei hänet aukealle paikalle, missä viininpunaisessa maassa kasvoi viiniköynnöstä. Karjapolku, puita ja tiheikköä — ja hän oli laskeutunut alas vuorenrinnettä kaakkoiselle aukeamalle. Täällä suuren metsistyneen kentän yläpuolella oli pieni maatalo, jonka pääty oli Sonoma-laaksoon päin. Se oli navettoineen ja ulkohuoneilleen ryöminyt aivan vuorenrinteen juurelle, joka suojeli sitä lännestä ja pohjoisesta. Hän arveli, että vuorenrinteeltä syössyt irrallinen multakerros oli muodostanut pienen tasaisen maakaistaleen, johon oli sitten tehty keittiöpuutarha. Multa oli lihavaa ja mustaa ja vettä oli runsaasti, sillä hän näki muutamia auki-olevia kastelujohdon tappeja.
Tiilitehdas oli unohtunut. Ei ketään ollut kotona, mutta Daylight laskeutui hevosen selästä ja käyskenteli keittiöpuutarhassa syöden hyötymansikoita ja vihreitä herneitä. Sitten hän tarkasteli vanhaa, auringossa kuivaneista tiileistä rakennettua navettaa ja ruosteista auraa ja kiersi itselleen savukkeita ja poltti niitä katsellessaan kana-poikueitten ja emäkanojen lystikästä tepastelua pihalla. Polku, joka vei laaksoon, houkutteli häntä ja hän läksi kulkemaan sitä pitkin. Vesijohtoputki kulki maanpinnalla yhdensuuntaisesti polun kanssa, jonka hän arveli vievän vastavirtaa järven rannalle. Vuorenseinä oli monta sataa jalkaa korkea ja niin uhkeat olivat koskemattomat puut, että paikka oli aina varjossa. Siellä oli kuusia, jotka silmämitalla olivat viisi ja kuusi jalkaa läpimitaten ja vielä suurempia punapuita. Hän näki yhden punapuun, joka oli vähintäin kymmenen tai yksitoista jalkaa läpimitaten. Polku vei suoraan pienelle padolle, josta sai alkunsa vesijohtoputki, jolla keittiöpuutarhaa kasteltiin. Täällä virran partaalla kasvoi leppiä ja laakeripuita ja hän kulki sananjalkojen keskitse, jotka olivat häntä korkeammat. Sametinpehmoista sammalta kasvoi kaikkialla ja siitä yleni neidonhius- ja muita sananjalkalajeja.
Patoa lukuunottamatta oli se neitseellistä aarniometsää. Ei kenenkään kirves ollut häirinnyt metsän rauhaa ja puut kaatuivat vain vanhuuttaan ja talvimyrskyn raivotessa. Kaatuneiden puiden suuret rungot olivat sammaleiden peitossa ja hajosivat hitaasti takaisin maahan, josta olivat nousseet. Muutamat olivat jo lahonneet niin kauvan, että ne olivat jo miltei muuttuneet maaksi, vaikka niiden epäselvät ääriviivat vielä saattoi erottaa. Toiset muodostivat sillan virran yli ja erään jättiläisen rungon alta kasvoi puolisen tusinaa nuorta puuta, jotka se kaatuessaan oli kaatanut ja musertanut. Ne elivät vielä ja kukoistivat, virta huuhteli niiden juuria ja törröttävillä oksillaan ne imivät auringonvaloa, aukosta, joka oli metsän holvissa.
Palattuaan maataloon nousi Daylight hevosensa selkään ja ratsasti pois sieltä sen takana olevalle jyrkemmälle rinteelle. Hänen lupapäivä-mielialaansa ei mikään muu voinut tyydyttää kuin Sonoma-vuorelle nouseminen. Ja tämän huipulle hän kolme tuntia myöhemmin pääsikin, väsyneenä ja hikisenä, vaatteet revittyinä ja kasvot ja kädet naarmuissa, mutta hänen silmänsä säteilivät ja hän nautti tavattomasti. Hänen mielensä oli kuin koulupojan, joka on jäänyt pois koulusta. Suuri pelipöytä San Fransiskossa tuntui hyvin kaukaiselta. Mutta tämä oli enemmän kuin koulupojan luvatonta huvittelemista. Oli aivankuin hän olisi ottanut jonkinlaisen puhdistavan kylvyn. Täällä ei ollut sijaa kaikelle sille alhaisuudelle, kurjuudelle ja paheellisuudelle, joka täytti kaupunkielämän samean lätäkön. Vaikkei hän tarkemmin miettinyt kaikkea tätä, tunsi hän puhdistuneensa ja kohonneensa. Jos häntä olisi pyydetty selittämään, miltä hänestä tuntui, olisi hän vain sanonut, että hänen oli hyvä olla; sillä hän ei tietoisesti tajunnut luonnon valtavaa viehätysvoimaa, joka virtaili hänen kaupungin turmelemaan ruumiiseensa ja sieluunsa. Se tehosi häneen sitä voimakkaammin, kun hän polveutui erämaanasukas-esi-isistä ja kun hänen oma sivistyksensä oli peräti pintapuolista.
Sonoma-vuoren huipulla ei ollut taloja ja ollen yksin Kalifornian sinisen taivaan alla, antoi hän hevosensa hitaasti kävellä huipun eteläiselle laidalle. Hän näki metsittyneiden vuorilaaksojen halkomia aukeita laidunmaita, jotka penger penkereeltä alenivat hänen jalkojensa juurelta itään ja etelään Petulama-laaksoon päin, joka oli tasainen kuin biljardipöytä, talonpoikain mittausopillisen säännöllisiin viljelyspalstoihin jaettu. Taustassa lännessä kohosi vuorijono toisensa jälkeen ja niiden huippuja hyväili laaksoista kohoava purppuranpunainen sumu. Ja vielä etäämmällä, viimeisen vuorijonon takana hän näki Tyynen valtameren hopeahohtoisen ulapan. Hän käänsi hevosensa ja katseli länteen ja pohjoiseen. Santa Rosasta St. Helenan vuorelle ja itään Sonoma-laakson poikki viidakkopeitteisiin vuoriin, jotka peittivät näköalan Napa-laaksoon. Lähellä idässä, Sonoma-laakson rinteellä, oli Glen Ellenin pikkukylän talojonot. Hän näki uurroksen vuorenrinteessä. Hän luuli sitä ensin kaivoksen kaatopaikaksi, mutta kun hän muisti, ettei tämä ollut kultarikasta seutua, niin hän heitti uurroksen mielestään ja jatkoi kaakkoisen maiseman ihailua. Siellä hän saattoi nähdä San Pablon lahden vesien poikki Diabolo-vuoren kaksoishuipun selvästi. Etelässä oli Tamalpais-vuori, ja viidenkymmenen peninkulman päässä, missä Tyynen valtameren tuulet raikkaina puhalsivat Kultaisessa portissa, San Fransiskon savupilvet leijailivat kuin usvahattarat.
"En ole pitkään aikaan nähnyt niin paljon maata yhdellä kertaa", ajatteli hän ääneen.
Häntä ei haluttanut lähteä, eikä hän vielä pitkään aikaan kyennyt irtautumaan näköalasta ja alottamaan vuorelta laskeutumista. Häntä huvitti kulkea uutta tietä alas ja siksipä olikin jo myöhäinen iltapäivä käsissä, kun hän ennätti metsäisille kukkuloille. Täällä keksivät hakien terävät silmänsä vihreän väriläikän, joka jyrkästi erosi kaikista niistä värivivahduksista, mitä hän päivän kuluessa oli nähnyt. Katseltuaan sitä hetkisen, päätti hän, että sen muodosti kolme sypressiä ja hän tiesi, ettei mikään muu kuin ihmiskäsi ollut saattanut istuttaa niitä sinne. Vallan poikamaisen uteliaisuuden pakoittamana hän päätti ottaa siitä selvän. Kukkulalla kasvoi puita niin tiheässä ja se oli niin jyrkkä, että hänen täytyi laskeutua hevosen selästä ja kulkea jalan, paikkapaikoin ryömiä päästäkseen tiheän pikkumetsän läpi. Hän joutui aivan lähelle sitä paikkaa, missä sypressit kasvoivat. Ne olivat pienen neliskulmaisen aitauksen sisällä; hän saattoi selvästi nähdä, että paalut oli veistetty ja terotettu käsin. Aitauksen sisäpuolella oli kahden lapsen hautakummut. Kaksi puista ristiä, jotka niinikään olivat käsin veistetyt, kertoivat tarinan:Pieni David, syntynyt 1855 kuollut 1859;jaPieni Lily, syntynyt 1853, kuollut 1860.
"Pienet lapsiraukat", mutisi Daylight.
Merkeistä päättäen hoidettiin hautoja huolellisesti. Kummuilla oli kuihtuneita vihkoja villeistä kukista ja poikkipuun kirjaimet oli hiljattain maalattu. Tämä antoi Daylightille aiheen hakea polkua ja hän löysikin polun, joka vei vastakkaiseen suuntaan kuin mistä hän oli tullut. Hän kiersi kukkulan juuren, nousi hevosensa selkään ja ratsasti maatalolle. Savupiipusta nousi savua ja hän joutui pian keskusteluun hermostuneen, laihan nuorenmiehen kera, joka, kuten hän sai tietää, oli vain maatilan vuokraaja. Miten suuri se oli? Sata kahdeksankymmentä acrea, vaikka se näytti paljon suuremmalta. Se johtui siitä, että sen rajat olivat niin epäsäännölliset. Kyllä siihen kuului savikuoppa ja kukkulat ja sen raja, joka kulki pitkin suurta rotkoa, oli yli peninkulman pituinen.
"Nähkääs", sanoi nuori mies, "se oli niin epätasaista ja kivikkoa, että kun he ensin rupesivat viljelemään seutua, ostivat maanviljelijät hyvän maan sen laidoilta. Siitä syystä ovat sen rajat epätasaiset ja kalvetut."
Niin kyllä, hän ja hänen vaimonsa saivat elatuksensa tarvitsematta kovin paljon rehkiä. Heidän ei tarvinnut maksaa suurta vuokraa. Hillard, omistaja, sai tulot savikuopasta. Hillard oli varakas mies ja hänellä oli viljelyksiä ja viinitarhoja alhaalla laaksossa. Tiilitehdas maksoi savesta kymmenen senttiä kuutiokyynärältä. Maalla oli paikkapaikoin hyviä viljelysmaita, jotka olivat raivatut, kuten keittiöpuutarha ja viinitarha, mutta muu osa oli liian epätasaista.
"Te ette ole farmari", sanoi Daylight.
Nuori mies nauroi ja pudisti päätään.
"En, olen sähköttäjä. Mutta vaimoni ja minä päätimme ottaa kahden vuoden loman ja… täällä me olemme. Mutta loma-aika on kohta lopussa. Palaan syksyllä konttoriin saatuani viinirypäleet korjuuseen."
Niin, hänellä oli yhdentoista acren suuruinen viinitarha, jossa kasvoi viinirypäleitä. Hän sai rypäleistä tavallisesti hyvän hinnan. Hän kasvatti suurimman osan siitä mitä he söivät. Jos paikka olisi ollut hänen omansa, olisi hän raivannut maatilkun kukkulan rinteelle viinitarhan yläpuolelle ja istuttanut pienen hedelmäpuutarhan. Multa oli hyvää. Maatilalla oli runsaasti karjalaitumia ja siellä oli muutamia raivattuja tilkkuja, kaikkiaan viisitoista acrea, jossa hän kasvatti hienointa vuoriheinää mitä saattoi löytyä. Siitä maksettiin kolme, jopa viisikin dollaria enemmän tonnilta kuin karkeakortisesta laaksoheinästä.
Kuunnellessaan tunsi Daylight äkkiä kateutta tuota nuorta miestä kohtaan, joka asui keskellä sitä uhkuvaa luontoa, jota hän oli monta tuntia samoillut.
"Mitä hittoa te palaatte sähkösanomakonttoriin?" kysyi hän.
Nuori mies hymyili hiukan huolestuneesti.
"Siksi, ettemme edisty täällä…" (hän epäröi hetkisen) "ja siksi, että on lisämenoja tulossa. Vuokra tuntuu, vaikka se onkin pieni ja sitä paitsi en minä ole kyllin vahva viljelläkseni voimaperäisesti tilaa. Jos omistaisin sen tai jos olisin oikein reipas, kuten te, en pyytäisi mitään parempaa. Eikä vaimonikaan." Taas häivähti huolestunut hymy hänen kasvoillaan. "Me olemme nähkääs maaseudun lapsia, ja oleskeltuamme muutamia vuosia kaupungeissa, me tunnemme, että maaseutu on paras. Olemme tuumineet koota hiukan varoja ja sitten jostain ostaa maatilkun ja jäädä siihen."
Lasten haudat? Niin, hän oli maalannut uudelleen hautakirjoitukset ja kuokkinut pois rikkaruohot. Se oli tullut tavaksi täällä. Jokainen, joka asui tilalla, teki sen. Monena vuonna, kertoi tarina, olivat isä ja äiti palanneet joka kesä haudoille. Mutta sitten oli tullut aika, jolloin he eivät enää tulleet ja silloin oli vanha Hillard pannut alun tavalle. Uurre poikki laakson? Entinen kaivos. Se ei ollut milloinkaan kannattanut. Miehet olivat kaivaneet siinä vuosikaudet, sillä merkit olivat olleet hyvät. Mutta siitä oli jo vuosikymmeniä. Mitään kannattavaa kaivosta ei oltu milloinkaan tavattu laaksosta, vaikka koe-louhoksia oli alinomaa tehty ja kolmekymmentä vuotta takaperin oli sinne tulvinut kullankaivajia.
Hennonnäköinen nuori nainen tuli ovelle kutsumaan nuorta miestä illalliselle. Daylightin ensimäinen ajatus oli, ettei hän soveltunut kaupunki-elämään. Ja sitten hän pani merkille hänen kasvojensa päivettymän ja onnellisen hohteen ja hän päätti, että maaseutu oli hänen paikkansa. Hyljäten illalliskutsun jatkoi hän matkaa Glen Elleniin istuen jalat rentoina satulassa ja hyräillen unhottuneita lauluja. Hän ratsasti epätasaista, kiemurtelevaa tietä pitkin, halki tammimetsien, joissa siellä täällä oli manzanita-tiheikköjä ja aukeita paikkoja, joista metsä oli raivattu. Hän kuunteli mielissään viiriäisen kutsuhuutoja ja nauroi kerran pelkästä ilosta pienelle maa-oravalle, joka hyppäsi vihaisesti naksutellen pengermälle, liukastui pehmeässä maassa ja putosi alas. Sitten se hyppäsi tien poikki hänen hevosensa turvan alitse ja yhä toraillen kiipesi suojelevaan tammeen.
Daylight ei tänä päivänä malttanut pysyä valmiiksi poljetuilla teillä ja oikaistessaan seudun läpi Glen Elleniin, joutui hän vuorisolaan, joka niin salpasi häneltä tien, että hän oli iloinen voidessaan seurata rauhallista karjapolkua. Tämä vei pieneen majaan. Ovet ja akkunat olivat auki ja ovensuussa ruokki kissa poikasiaan, mutta ketään ei näkynyt kotosalla. Hän läksi ratsastamaan alas polkua, joka nähtävästi kulki rotkon poikki. Vähän matkan päässä hän kohtasi vanhuksen, joka tuli lännestäpäin. Hänellä oli kädessä sanko vaahtoavaa maitoa. Hänellä ei ollut hattua päässä ja hänen kasvoissaan, joita lumivalkea tukka ja parta reunusti, oli mailleen menevän kesäpäivän punertava hohde ja tyytyväisyys. Daylight ajatteli, ettei hän ollut milloinkaan nähnyt niin tyytyväisen näköistä olentoa.
"Kuinka vanha olette, vaari?" kysyi hän.
"Kahdeksankymmentä neljä vuotta", kuului vastaus. "Niin, herra, kahdeksankymmentä neljä vuotta ja reippaampi kuin monet."
"Olette varmaankin hoitanut hyvin itseänne?" arveli Daylight.
"En tiedä sitä. En ole milloinkaan vetelehtinyt joutilaana. Kuljin härkävaljakkoa ajaen tasankojen poikki, sain kutsun vuonna 1855 ja olin silloin perheellinen mies ja seitsemän lapsen isä. Olin silloin samanikäinen kuin te nyt olette tai jotenkin sinnepäin."
"Eikö teistä ole yksinäistä täällä?"
Vanhus laski sangon maahan ja rupesi tuumimaan.
"Kuinka sen ottaa", sanoi hän ratkaisevasti. "En ole milloinkaan ollut yksin ennenkuin vanha vaimoni kuoli. Toiset ovat yksin ihmisjoukossa ja minä olen niitä. Olen yksin vain silloin, kun käyn 'Friscossa'. Mutta nyt en enää mene sinne. Tämä kelpaa minulle. Olen ollut tässä laaksossa vuodesta 54 alkaen — olin ensimäisiä uutisasukkaita espanjalaisten jälkeen."
Daylight pani hevosensa liikkeelle ja sanoi:
"Hyvää yötä, vaari. Hyvää vointia. Te saatatte kaikki nuoret miehet häpeään ja arvaanpa, että vielä ennätätte haudata monta heistä."
Vanhus nauroi ja Daylight jatkoi matkaa kumman tyytyväisenä itseensä ja koko maailmaan. Näytti siltä, että entinen tyytyväisyys, jota hän oli tuntenut Yukonissa, taipaleella ja leirissä oli palannut. Hän ei voinut karkoittaa silmistään vanhan uutisasukkaan kuvaa. Tämä oli ripeä ukko kahdeksankymmentäneljä-vuotiaaksi. Daylightin mieleen juohtui ajatus seurata hänen esimerkkiään, mutta suuri peli San Fransiskossa karkoitti tämän ajatuksen.
"Kerran vielä", päätti hän, "kun olen tullut vanhaksi ja kyllästynyt peliin, asetun asumaan johonkin tämänkaltaiseen paikkaan ja kaupunki saa mennä helvettiin."
Sensijaan, että olisi palannut maanantaina kaupunkiin vuokrasi Daylight teurastajan hevosen toiseksi päiväksi ja ratsasti laakson poikki itäisille kukkuloille tarkastellakseen kaivosta. Täällä oli kuivempaa ja kivikkoisempaa kuin siellä missä hän oli ollut edellisenä päivänä ja rinteillä kasvoi etupäässä matalaa tammimetsää — niin tiheää, että oli mahdotonta päästä sen läpi ratsain. Mutta rotkossa oli runsaasti vettä ja siitä syystä oli siellä uhkea kasvullisuus. Kaivos oli hyljätty, mutta häntä huvitti puolisen tuntia kiipeillä sitä tarkastellen. Hänellä oli kokemusta kvartsikaivoksista ennen Alaskaan menoaan ja hän huomasi ilokseen, ettei hänen entinen viisautensa ollut unohtunut. Tarina oli selvä hänelle: hyvät näytteet, jotka takasivat tunnelin kaivamisen kukkulan rinteeseen; kolmen kuukauden työ ja rahojen loppuminen; työnseisaus, jolloin miehet olivat hakemassa muuta työansiota; sitten paluu ja työn jatkaminen uusin työvoimin, kunnes vuosien toivon jälkeen oli jätetty työ kesken ja lähdetty pois. Luultavasti he jo tätä nykyä olivat kuolleet, ajatteli Daylight, kun hän kääntyi satulassa ja katseli rotkon poikki entistä kaatopaikkaa ja tunnelin mustaa suuta.
Kuten edellisenäkin päivänä kulki hän huvikseen karjapolkuja umpimähkään ja raivasi itselleen tien huipuille. Jouduttuaan ylöspäin vievälle ajotielle, seurasi hän sitä muutaman peninkulman ja joutui pieneen vuorien ympäröimään laaksoon, missä puolisen tusinaa köyhää tilallista viljeli viinirypäleitä jyrkillä rinteillä. Sen takana alkoi tie taas kohota. Tiheä, matala tammimetsä peitti kukkulain rinteet, mutta rotkoissa kasvoi suuria kuusia ja villiä kauraa ja kukkia.
Puoli tuntia myöhemmin hän tuli vuoren huippujen suojaamalle aukeamalle, mistä metsä oli raivattu pois, Siellä täällä, missä multa oli hyvää eikä rinne ollut kovin jyrkkää, kasvoi viinirypäleitä. Daylight saattoi huomata, että siinä oli nähty paljon vaivaa ja että villi luonto näytti hiljattain päässeen voitonpuolelle. Tammivesakko oli tunkeutunut aukeamalle, viinitarhakaistaleet olivat kokonaan tai osaksi ruohottuneet ja hyljätyt; ja kaikkialla oli vanhoja paaluaitoja, jotka turhaan koettivat suojella viinitarhaa tungettelijoilta. Tie päättyi tähän pienen asuinrakennuksen eteen, jota suuret ulkohuonerakennukset ympäröivät. Takana sulki vesakko tien.
Hän näki vanhan naisen, joka käänsi hangolla lantaa navetan pihalla, ja pysähdytti hevosensa veräjälle.
"Hoi, muori", tervehti hän, "eikö täällä ole yhtään miesväkeä, joka tekisi tuon edestänne."
Nainen nojasi hankoonsa, kiinnitti hameensa vyötäisiltä ja katsoi häneen iloisesti. Daylight näki, että hänen työhön tottuneet kätensä olivat aivankuin miehen, käsnäiset, suuret sorminivelistä ja karkeat ja että hänen sukattomissa jaloissaan oli raskaat miehenkengät.
"Ei täällä ole yhtään miestä", vastasi nainen. "Ja mistä te olette kotoisin? Ettekö halua pysähtyä ja levähtää ja juoda lasia viiniä?"
Astuen kömpelösti, mutta tarmokkaasti kuten työmies, vei nainen hänet asuinrakennukseen, missä Daylight näki käsipusertimen ja viinin valmistukseen tarvittavat kapineet. Oli liian pitkä matka ja liian paha tie, jotta olisi voinut kuljettaa viinirypäleet laakson viinipuristimoihin, selitti nainen, ja niinpä täytyi heidän itse valmistaa viini. "He" olivat hän itse ja hänen tyttärensä, jälkimäinen leski ja neljänkymmenen yhden vuoden vanha. Oli ollut helpompaa, ennenkuin tyttärenpoika kuoli ja ennenkuin hän meni taistelemaan villejä vastaan Filippineille. Hän oli kuollut siellä jossakin kahakassa.
Daylight joi täyden juomalasillisen oivallista Riesling-viiniä, puheli muutaman minuutin ja pyysi sitten toisen lasillisen. Niin, he tulivat juuri ja juuri toimeen niin ettei tarvinnut puutetta kärsiä. Hänen miehensä ja hän olivat tulleet tänne vuonna 1857 ja raivanneet viinitarhan ja viljelleet sitä, kunnes mies kuoli, jolloin hän oli jatkanut työtä. Tätä nykyä ei tämä homma oikein maksanut vaivannäköä, mutta mitäpä he muutakaan olisivat tehneet? Oli muodostettu viinitrusti ja viinin hinta oli alhainen. Mitäkö hän sai tästä Riesling-viinistä? Hän kuljetti sen rautatielle alhaalla laaksossa ja sai kaksikymmentä kaksi senttiä. Ja matka oli pitkä. Meni päivä ennenkuin oli kulkenut sen edestakaisin. Hänen tyttärensä oli nyt lähtenyt matkaan kuorman kera.
Daylight tiesi, että hotelleissa Riesling-viini, joka ei ollut edes näinkään hyvää, maksoi puolitoista ja kaksi dollaria neljännekseltä. Ja vanhus sai kaksikymmentä kaksi senttiä mitalta. Sellaista oli peli. Hän kuului typerään, vähäväkiseen rahvaaseen, — niihin, jotka tekivät työn, ajoivat härkänsä kenttien poikki, raivasivat uutisasutuksen neitseelliseen maahan, ahersivat kaiket päivät ja kaiket vuodenajat, maksoivat veronsa ja lähettivät poikansa ja pojanpoikansa taistelemaan lipun puolesta, joka suojeli heitä niin kurjalla tavalla, että heidän täytyi myydä viininsä kahdestakymmenestä kahdesta sentistä. Samasta viinistä hän, Daylight maksoi St. Francis-hotellissa kaksi dollaria neljännekseltä tai kahdeksan dollaria pieneltä mitalta. Sellaista oli maailman meno.
Oli seitsemän dollarin kahdeksankymmenen kahdeksan sentin ero hinnassa, jonka nainen sai vuoristossa käsipusertimella valmistamastaan viinistä ja jonka hän, Daylight maksoi viinistä hotellissa. Viekas kaupunkilaisjoukko rupesi välittäjäksi ja nylki heitä molempia. Ja heidän ohellaan oli koko joukko muita, jotka ottivat osansa. He nimittivät sitä rautatieksi, vaihtokaupaksi, tukkukaupaksi, maaomaisuudeksi ja muuksi sellaiseksi, mutta jutun summa oli se, että he anastivat voiton, samalla kuin vanhus sai rippeet — kaksikymmentä kaksi senttiä. Niinpä niin, raukkoja syntyi joka hetki, huokasi hän itsekseen, eikä ketään voinut moittia; se kuului kaikki peliin ja vain harvat saattoivat voittaa, mutta se oli hyvin kovaa raukoille.
"Kuinka vanha olette, muori?" kysyi hän.
"Tammikuussa täytän seitsemänkymmentä yhdeksän."
"Arvaan, että olette aina tehnyt kovaa työtä?"
"Siitä lähtien kuin olin seitsenvuotias. Olin palveluksessa Michiganissa kunnes tulin täysikasvuiseksi. Sitten menin naimisiin ja tunnustan, että työ kävi yhä raskaammaksi ja raskaammaksi."
"Milloin lepäätte?"
Vanhus katsoi häneen aivankuin olisi ajatellut, että kysymys oli leikillä tehty, eikä vastannut.
"Uskotteko Jumalaan?"
Vanhus nyökähytti päätään.
"Silloinhan te saatte siitä palkinnon", vakuutti Daylight; mutta sydämessään hän ihmetteli jumalaa, joka salli niin monen raukan syntyä eikä tehnyt loppua pelistä, jossa heitä ryöstettiin kehdosta hautaan.
"Paljonko saatte tätä Riesling-viiniä?"
Vanhus loi silmäyksen viinitynnyreihin ja laski. "Suunnilleen kahdeksan sataa mittaa."
Daylight ihmetteli mitä hän tekisi sillä kaikella ja aprikoi kenelle voisi sitä lahjoittaa.
"Mitä tekisitte, jos saisitte dollarin mitalta?" kysyi Daylight
"Laskette varmaan leikkiä?"
"En, puhun vakavasti."
"Hankkisin tekohampaat, teettäisin uuden katon taloon ja ostaisin uudet vaunut. Tiet ovat hyvin pahat vaunuilla kulkea."
"Ja sitten?"
"Ostaisin itselleni ruumisarkun."
"No, muoriseni, ne ovat teidän, ruumisarkku ja kaikki."
Vanhus katsoi häneen epäuskoisesti.
"Ei, minä tarkoitan totta. Tässä on viisikymmentä dollaria kaupan päättäjäisiksi. Kuittia ei tarvita. Ainoastaan rikkaiden täytyy olla valppaita, heidän muistinsa kun on niin lyhyt, kuten tiedätte. Tässä on osoitteeni. Teidän on kuljetettava viini rautatielle. Ja nyt näyttäkää minulle tie täältä. Haluan nousta huipulle."
Hän kulki vesakon läpi noudattaen epäselviä karjapolkuja ja nousten hitaasti ylöspäin, kunnes tuli vedenjakajalle ja katsoi alas Napa-laaksoon ja takaisin Sonoma-vuorelle.
"Ihana maa", mutisi hän, "kovin ihana maa."
Hän haki toista tietä Sonoma-laaksoon, mutta karjapolut näyttivät häviävän jäljettömiin ja vesakko kävi yhä tiheämmäksi, ja vaikka hän vielä paikkapaikoin itse pääsikin tunkeutumaan sen lävitse, olivat rotko ja pienet sivurotkot liian äkkijyrkkiä hänen hevoselleen ja hänen täytyi kääntyä takaisin. Mutta se ei häntä harmittanut. Hän iloitsi kaikesta, sillä hän oli jälleen lähellä luontoa. Myöhään iltapäivällä hän murtausi vesakon lävitse ja kulki hyvää polkua pitkin, joka vei alas kuivuneeseen kalliorotkoon. Täällä odotti häntä uusi yllätys. Hän oli kuullut koiran haukuntaa maatumia minuutteja aikaisemmin ja äkkiä näki hän suuren vuorikauriin kiitävän pakoon paljaan kallion poikki hänen yläpuolellaan. Ja vähän matkan päässä juoksi koira, komea elukka. Daylight istui jännittyneenä satulassa ja seurasi niitä silmillään, kunnes ne katosivat näkyvistä. Hän hengitti kiivaammin aivankuin olisi hänkin ottanut osaa metsästykseen, hänen sieraimensa laajenivat ja hänen jäsenissään oli entinen kolotus ja hänen päässään vilisi muistoja niiltä ajoilta, jolloin hän ei vielä asunut kaupungissa.
Kuiva kalliorotko päättyi ja alkoi toinen, jonka pohjalla virtasi kapea vesijuova. Polku yhtyi metsätiehen ja metsätie yhtyi jonkun matkan päässä huonosti hoidettuun maantiehen. Lähettyvillä ei näkynyt mitään viljelysmaita eikä mitään taloja. Maa oli laihaa, multaa oli niukalti kallioilla tai oli kallio kokonaan näkyvissä. Manzanita ja rautatammi kukoistivat täällä kuitenkin ja muodostivat molemmin puolin tietä viidakkoseinämän. Ja viidakosta tuli näkyviin mies hypellen tavalla, joka muistutti Daylightista kaniinia.
Hän oli pienoinen mies, hänen vaatteensa olivat monesta kohden paikatut; hän oli paljain päin ja hätiin pumpulipaitansa oli auki kaulasta ja rinnasta. Aurinko oli paahtanut hänen kasvonsa punaisenruskeiksi ja vaalistanut hänen hiekanväriset hiuksensa ruosteenvärisiksi. Hän viittasi Daylightia pysähtymään ja näytti kirjettä kädessään.
"Jos olette menossa kaupunkiin, niin olisin kiitollinen, jos panisitte tämän postiin", sanoi hän.
"Teen sen kyllä", sanoi Daylight ja pisti kirjeen takkinsa taskuun."Asutteko täällä, vieras."
Mutta pikku mies ei vastannut. Hän tuijotti Daylightiin hämmästyneesti ja kiinteästi.
"Minä tunnen teidät", sanoi pieni mies. "Te olette Elam Hamish — sanomalehdet nimittävät teitä Elam Hamishiksi. Olenko oikeassa?"
Daylight nyökäytti päätään.
"Mutta mitä kummaa teette täällä viidakossa?" Daylight irvisteli vastatessaan:
"Olen täällä solmimassa uusia liikesuhteita."
"Olen hyvilläni, että kirjoitin tuon kirjeen tänään", jatkoi pieni mies, "muuten en olisikaan nähnyt teitä. Olen nähnyt kuvanne monta kertaa sanomalehdissä ja ihmiskasvot painuvat hyvin mieleeni. Tunsin teidät heti. Nimeni on Ferguson."
"Asutteko täällä?" toisti Daylight kysymyksensä.
"Kyllä. Minulla on pieni tammimetsikkö täällä viidakon takana ja hyvä lähde ja muutamia hedelmäpuita ja marjapensaita. Tulkaa katsomaan. Ja lähde on oikea aarre. Ette milloinkaan ole maistanut sellaista vettä, jota siitä saa. Tulkaa maistamaan."
Kävellen ja taluttaen hevostaan seurasi Daylight nopeasti astelevaa innokasta pikkumiestä vihreää tunnelia pitkin ja joutui äkkiä raivatulle aukeamalle, jos siksi voi nimittää paikkaa, missä villi luonto ja ihmiskätten työ olivat sulautuneet yhteen. Se oli pieni sopukka vuoristossa, kalliorotkon jyrkkien seinien suojassa. Siinä kasvoi suuria tammia, sillä maaperä oli täällä parempaa. Vuoren rinteeltä aikojen kuluessa vyöryneet maakerrostumat olivat vähitellen muodostaneet siihen lihavamman multakerroksen. Tammien alla, miltei niiden peitossa, oli karkeatekoinen maalaamaton maja, jonka avaraa kuistia tuolineen ja riippumattoineen nähtävästi käytettiin makuuhuoneena. Daylightin terävät silmät näkivät kaiken. Raivattu alue oli epäsäännöllinen, sillä metsä oli raivattu niistä kohdin, missä oli paras multa, ja jokaisen hedelmäpuun ja marjapensaan, vieläpä jokaisen keittiökasvin luo oli johdettu vettä. Kapeita kastelukanavia oli kaikkialla ja muutamissa niistä virtasi parhaillaan vettä.
Ferguson katseli innokkaasti vierastaan kasvoihin odottaen hyväksymistä.
"Mitä arvelette tästä?"
"Kaikki tehty käsin", Daylight nauroi, mutta ilo ja tyydytys, joka säteili hänen silmistään, tyydytti pikku miestä.
"Tiedättekö, tunnen joka puun aivankuin olisivat ne omia poikiani. Olen ne itse istuttanut, niitä kastellut ja hoitanut. Tulkaa katsomaan lähdettä."
"Se on aika poika", kuului Daylightin arvostelu, kun he palasivat taloon käytyään sitä katsomassa ja maisteltuaan sen vettä.
Majan sisustus oli Daylightille täydellinen yllätys. Keittiö oli erikseen pienessä majasta ulkonevassa rakennuksessa ja koko maja oli yhtenä ainoana avarana asuinhuoneena. Keskellä oli suuri pöytä, joka oli täynnä kirjoja ja aikakauslehtiä. Seinillä oli lattiasta kattoon ulottuvat kirjahyllyt täynnä kirjoja. Daylightista tuntui, ettei hän milloinkaan ollut nähnyt niin paljon kirjoja yhdessä paikassa. Lattialla oli villikissan ja hirvennahkoja.
"Olen itse ampunut ja parkinnut ne", ilmoitti Ferguson ylpeästi.
Huoneen kaunistus oli suuri hakkaamattomista paasista ja mukulakivistä tehty tulisija.
"Olen rakentanut sen itse", sanoi Ferguson, "ja kautta Jumalan, se vetää! Ei milloinkaan savunhäiventäkälän muualla kuin savutorvessa, ei edes rajujen kaakkoistuulten puhaltaessa."
Daylight oli ihastunut pikkumieheen ja samalla utelias. Kuinka oli tämä kirjoineen joutunut tänne viidakkoon? Hän ei ollut mielipuoli, sitä ei voinut huomata. Miten siis? Koko asia vivahti seikkailulle ja Daylight otti vastaan illalliskutsun ja oli puolittain valmistunut siihen, että isäntänsä olisi raakojen hedelmien syöjä tai joku samantapainen terveysintoilija. Pöydässä istuessaan ja syödessään riisisuurimoita ja kaniinimuhennosta (kaniinin oli Ferguson ampunut) he puhuivat siitä ja Daylight huomasi, ettei pikkumiehellä ollut mitään ravinto-"periaatteita". Hän söi kaikkea sitä mistä piti ja vältti vain sellaisia yhdistelmiä, jotka kokemus oli osoittanut vahingolliseksi hänen ruuansulatukselleen.
Sen jälkeen Daylight otaksui Fergusonin saaneen jonkun uskonnollisen päähänpiston; mutta keskustelussa, jossa kosketeltiin mitä erilaisimpia asioita, ei hän parhaalla tahdollakaan voinut keksiä mitään omituisuutta. Kun he sitten olivat pesseet ja kuivanneet ja korjanneet astiat ja asettuneet mukavasti tupakoimaan, esitti Daylight kysymyksensä.
"Kuulkaahan, Ferguson. Siitä lähtien, kun olemme olleet yhdessä, olen koettanut päästä selville siitä, mikä teissä on vikana, mutta en ole, hitto vie, siinä onnistunut. Mitä kummaa te teette täällä? Mikä sai teidät tulemaan tänne? Millä ansaitsitte elatuksenne ennen tänne tuloanne? Selittäkäähän!"
Ferguson näytti olevan hyvillään kysymyksistä.
"Ennen kaikkea", alkoi hän, "säikähdyttivät lääkärit minut sanomalla tilani toivottomaksi. He antoivat minulle parhaimmassa tapauksessa muutaman kuukauden elinaikaa ja tämä tapahtui sen jälkeen, kun olin oleskellut parantolassa, käynyt Europassa ja Hawai'issa. He koettivat parantaa minua sähköllä, käskivät minua vuoroin syömään kovasti, vuoroin paastoamaan. Olin jo koettanut jos vaikka mitä. He olivat köyhdyttää minut laskuillaan, mutta minä tulin vain huonoa huonommaksi. Heikkouteeni oli kaksi syytä: ensiksikin olin synnynnäisesti heikko; ja toiseksi: olin elänyt luonnottomasti — liian paljon työtä ja vastuunalaisuutta ja ponnistuksia. OlinTimes-Tribunenpäätoimittaja —"
Daylight aivan ällistyi, silläTimes-Tribuneoli San Fransiskon suurin ja vaikutusvaltaisin sanomalehti ja oli aina ollut.
"— enkä ollut kyllin vahva siihen toimeen. Luonnollisesti kärsi ruumiini ja mielentilanikin siitä. Sitä täytyi virkistää whiskyllä, joka ei ollut hyvä sille yhtävähän kuin klubien ja hotellien ruoka oli hyvää vatsalleni. Minua vaivasi se, että olin elänyt aivan nurinkurisesti."
Hän kohautti olkapäitään ja veti savuja piipustaan. "Kun lääkärit hylkäsivät minut, selvitin minä asiani ja hylkäsin lääkärit. Se tapahtui viisitoista vuotta sitten. Olin poikasena loma-aikana retkeillyt täällä ja kun mieleni oli aivan masennuksissa, heräsi minussa halu lähteä takaisin maalle. Niin minä läksin, jätin peruuttamattomasti kaikki ja asetuin asumaan Moon-laaksoon — se on nimittäin Sonoma-laakson intiaani-nimitys. Ensi vuoden asuin pikkurakennuksessa; sitten rakensin tämän majan ja tuotin kirjani tänne. En milloinkaan ennen tiennyt mitä on onni ja terveys. Katsokaa minuun nyt ja sanokaa, luulisitteko minua neljäkymmentäseitsemän-vuotiaaksi."
"En olisi luullut teitä päivääkään vanhemmaksi kuin neljäkymmentä vuotta", tunnusti Daylight.
"Tänne tullessani näytin lähes kuusikymmenvuotiaalta ja se oli viisitoista vuotta sitten."
He jatkoivat puheluaan ja Daylight katseli maailmaa uudelta puolelta. Tässä oli mies, joka ei ollut katkera eikä kyynillinen ja joka nauroi kaupunkilaisille ja sanoi heitä mielettömiksi; mies, joka ei välittänyt rahasta, ja jonka vallanhimo oli aikoja sitten kuollut. Hänen isäntänsä puhui varmasti kaupunkilaisten ystävyydestä.
"Mitä tekivät kaikki nuo miehet, jotka tunsin, klubien jäsenet, joiden kera olin tuttavallisesti seurustellut ties kuinka kauvan. Minä en ollut heille kiitollisuuden velassa mistään ja kun läksin sieltä, ei heidän joukossaan ollut ainoatakaan, joka olisi kirjoittanut minulle riviäkään ja kysynyt: miten on laitasi, ukkoseni. Voinko millään palvella sinua? Muutaman viikon kuluttua sanottiin: Miten on Fergusonin käynyt? Sen jälkeen olin minä heille vain muisto. Jok'ikinen heistä tiesi, ettei minulla ollut muuta kuin palkkani ja etten minä ollut siitä pannut penniäkään säästöön."
"Mutta, kuinka te nyt menettelette?" kysyi Daylight. "Tarvitsettehan te rahaa vaatteisiin ja aikakauslehtiin?"
"Teen silloin tällöin viikon tai kuukauden päivätyötä, kynnän talvella tai poimin viinirypäleitä syksyllä ja pitkin kesää saa tilanomistajilta aina jotakin työtä, Minä en tarvitse paljon rahaa, joten ei minun tarvitse paljon tehdä työtäkään. Suurimman osan ajastani vietän täällä kotosalla. Voisin ansaita kirjoittelemalla sanomalehtiin ja aikakauskirjoihin, mutta pidän enemmän kyntämisestä ja rypäleiden poiminnasta. Katsokaa minuun tarkoin niin käsitätte, mistä se johtuu. Minä olen vankka kuin kallio. Ja minä pidän työstä. Mutta minä sanon teille, että siihen täytyy ensin tottua. On suurenmoista, kun kykenee koko pitkän päivän poimimaan rypäleitä ja kun päivätyön päätyttyä tulee kotiin väsyneenä ja onnellisena sen sijaan, että olisi ruumiillisen turtumuksen tilassa. Tuo tulisija — nuo suuret kivet. — Olin silloin heikko, vähäverinen ja alkoholin turmelema ja muutamat noista suurista kivistä olivat vähällä murtaa selkärankani ja sydämeni. Mutta minä olin itsepintainen ja käytin ruumistani luonnon säätämällä tavalla — en istumalla pöydän ääressä ja juomalla whiskyä… ja tässä minä nyt olen entistäni ehompana ja tuossa on tulisija, kaunis ja käyttökelpoinen, vai mitä?"
"Ja nyt kertokaa minulle Klondikesta ja miten te viime ryöstöllänne panitte San Fransiskon ylösalaisin. Olette kelpo taistelija ja panette mielikuvitukseni liikkeelle, vaikka kylmempi järkeni sanoo, että te olette yhtä mieletön kuin muutkin. Vallanhimo! Se on hirveä tauti! Miksi ette pysynyt San Fransiskossa? Tai miksi ette raivaa itsellenne maakaistaletta ja elä luonnollista elämää, kuten minä esimerkiksi? Näette, että minäkin osaan tehdä kysymyksiä. Nyt puhukaa ja antakaa minun hetkinen kuunnella."
Vasta kello kymmeneltä Daylight läksi Fergusonin luota. Ratsastaessaan tähtitaivaan alla, heräsi hänessä ajatus ostaa maatila laakson toisesta päästä. Hän ei aikonut milloinkaan asettua siihen asumaan. Mutta hän piti paikasta ja hän aikoi heti konttoriin palattuaan ryhtyä kauppoihin Hillardin kanssa. Sitä paitsi kuului maatilaan savikuoppa ja se olisi hänellä hyvänä turva ja Holdsworthya vastaan, jos tämän joskus mielisi tehdä hänelle kepposet.
Aika kului ja Daylightin peli jatkui. Mutta peli oli joutunut uuteen vaiheeseen. Pelurin vallanhimo oli muuttumassa kostajan vallanhimoksi. San Fransiskossa oli monta miestä, joiden varalle hän oli muistikirjaansa pannut mustan merkin ja silloin tällöin hän salamantapaisella hyökkäyksellään pyyhki yhden sellaisen merkin. Hän ei pyytänyt armoa; hän ei antanut armoa. Ihmiset pelkäsivät ja vihasivat häntä, eikä kukaan rakastanut häntä lukuunottamatta Larry Hegania, hänen lakimiestään, joka olisi antanut henkensä hänen edestään. Mutta hän olikin ainoa mies, joka oli Daylightin läheinen ystävä, vaikka hän oli ystävällisissä toveruussuhteissa Riverside-klubin raakoihin ja löyhä-periaatteisiin puoluepomoihin.
Muuten oli San Fransisko alkanut kohdella Daylightia toisella tavalla kuin ennen. Vaikka hän äkkiarvaamattomine merirosvo-menettelyineen oli selvä uhkaus tavallisille pelaajille, oli hän siitä huolimatta niin painava uhkaus, että he olivat hyvillään, kun saivat jättää hänet rauhaan. Hän oli jo opettanut heille, miten mainiota oli antaa nukkuvan koiran olla alallaan. Vieläpä monet niistä, jotka tiesivät olevansa vaarassa joutua tekemisiin hänen suuren karhunkäpälänsä kanssa, kun se ryhtyi ryöstämään hunajakekoja, koettivat lepyttää häntä ja saada hänet ystäväkseen. Alta-Pacific-klubi lähenteli häntä salaa ja olisi ottanut hänet jälleen jäsenekseen. Mutta hän hylkäsi jyrkästi tarjouksen. Hän vaaniskeli muutamia tämän klubin jäseniä ja tilaisuuden sattuessa hyökkäsi hän heidän kimppuunsa ja musersi heidät. Sanomalehdetkin, yhtä tai kahta suoranaisella kiristämisellä elävää lukuunottamatta, lakkasivat häntä pahoinpitelemästä ja muuttuivat kunnioittaviksi häntä kohtaan. Lyhyesti sanoen, häntä pidettiin napamailta tulleena sileäkuonoisena harmaana karhuna, jota oli paras väistää. Siihen aikaan kun hän ryösti höyrylaivayhtiöitä, lehdet olivat joukolla nalkutelleet ja pilkanneet häntä ja tulos oli ollut vain se, että hän vielä huimemmin oli suominut San Fransiskoa.
Ei helposti unohdettu Tyynenmeren merimiesten lakkoa ja kunnallishallinnon joutumista työväen puoluepomojen käsiin. Charles Klinknerin sekä California ja Altamont Trust yhtiön tuhoaminen oli ollut varoituksena. Mutta se oli ollut yksityistapaus ja he olivat luottaneet monilukuisuuteensa — kunnes hän opetti heille muuta.
Daylight ryhtyi yhä vielä uhkarohkeisiin yrityksiin. Japanilais-venäläisen sodan uhatessa hän, tottunut ja menestyksellinen kun oli laivaliikekeinottelussa, teki suurkaappauksen ja pääsi todella yksinvaltiaana määräämään höyrylaivojen rahdit. Tuskin oli merellä sitä laivapahaista, jonka rahtisopimuksia hän ei määrännyt. Kuten tavallisesti oli hänen kantansa tämä; "Teidän täytyy tulla minua katsomaan". Ja he tulivat ja he "maksoivat nenälläänkin", käyttääksemme toista hänen sanontatapaansa, saadakseen rahdata laivoja. Mutta kaikella tällä uhkapelillä ja kamppailulla oli vain yksi tarkoitus. Hän uskoi Heganille, että hän kerran, kun hän oli koonnut tarpeeksi varoja, menisi New Yorkiin ja perinpohjin nujertaisi herrat Dowsettin, Lettonin ja Guggenhammerin. Hän näyttäisi heille, mikä hän oikeastaan oli miehiään ja miten typeriä he olivat olleet yrittäessään puijata häntä. Mutta hän malttoi mielensä, sillä hän tiesi, ettei hän vielä ollut kyllin voimakas käydäkseen kuolettavaan taisteluun kolmea niin voimakasta vihollista vastaan. Mutta hän oli mielessään merkinnyt heidät tuhonpäivää ennustavilla mustilla merkeillä.
Dede Mason oli vielä toimistossa. Daylight ei ollut tehnyt mitään tarjouksia, ei ollut enää keskustellut kirjoista eikä kieliopista. Hänen mielenkiintonsa oli laimentunut ja pikakirjoittajatar oli hänelle miellyttävä muisto jostakin, jota ei ollut milloinkaan tapahtunut, ilo, jota hänen oleellinen luontonsa oli estänyt häntä milloinkaan tuntemasta. Mutta vaikka hänen mielenkiintonsa oli uinahtanut ja hänen tarmonsa suunnattu hänen loppumattomiin uhkarohkeisiin taisteluihinsa, tunsi hän jokaisen valokisailun hänen hiuksissaan, hänen jokaisen nopean ja varman liikkeensä, ja hänen vartalonsa jokaisen viivan, jonka hänen tailormade-pukunsa sai selvästi näkymään. Daylight oli muutaman kerran noin kuuden kuukauden väliaikojen perästä korottanut hänen palkkaansa, kunnes hän sai yhdeksänkymmentä dollaria kuukaudessa. Sen yli ei hän uskaltanut mennä, vaikka hän oli kiertänyt sen tekemällä hänen työnsä helpommaksi. Tämän oli hän tehnyt siten, että pikakirjoittajattaren lomalta palattua oli ottanut hänen sijaisensa apulaiseksi. Niinikään oli hän muuttanut konttorihuoneiston järjestelyä siten, että noilla kahdella tytöllä oli nyt oma huoneensa.
Hänen katseensa teroittui suuresti kaikessa siinä, mikä koski Dede Masonia. Hän oli aikoja sitten huomannut, että tämä oli ylpeä. Hän ei ollut sitä mitenkään loukkaavalla tai silmiinpistävällä tavalla, mutta hän oli ylpeä, Daylight arveli tavasta, jolla hän osoitti sitä, että hän piti ruumistaan jonakin, josta kannatti olla ylpeä ja johon kannatti olla ihastunut kuin kauniiseen ja arvokkaaseen omaisuuteen ainakin. Tässä ja siinä tavassa, miten hän kantoi pukujaan, vertasi Daylight häntä hänen apulaiseensa pikakirjoittajattariin, joita hän näki toisissa toimistoissa ja katukäytävillä. "Hän on todellakin komea", päätteli Daylight itsekseen, "ja hän osaa kantaa pukunsa liioittelematta ja lisäilemättä mitään."
Mitä enemmän hän Dede Masonia katseli ja mitä paremmin hän luuli hänet tuntevansa, sitä vähemmin hän uskoi olevan mahdollisuutta milloinkaan lähestyä häntä. Mutta siitä lähtien, kun hän oli luopunut aikeesta koettaa lähestyä häntä, ei tämä enää ollut hänelle muuta kuin epätyydyttävä tosiasia. Hän oli iloinen siitä, että Dede Mason oli hänen konttorissaan ja toivoi, että hän pysyisi siellä ja siinä kaikki.
Daylight ei vuosien vieriessä muuttunut parempaan päin. Elämä ei pidellyt häntä hyvin. Hän lihoi ja veltostui ja hänen lihaksensa menettivät jäntevyytensä. Mitä enemmän hän joi cocktaileja, sitä useamman täytyi hänen niitä juoda saavuttaakseen toivotun tuloksen, voidakseen unohtaa ainaiset liikeasiansa. Sen lisäksi hän joi aterioilla viiniä ja istui päivällisen jälkeen pitkään Riverside-klubissa juoden skotlantilaista whiskyä ja soodaa. Sitä paitsi kärsi hänen ruumiinsa liikunnon puutteesta ja hänen sielunsa kunnollisten ystävien puutteesta. Koskei hän milloinkaan kyennyt peittämään mitään, joutuivat muutamat hänen poikamaisuuksistaan yleisön tietoon, sellaiset, kuin huviretket hänen suurella punaisella moottorivaunullaan San Joséhen — tapaukset, joista sanomalehdissä sitten tehtiin pilaa.
Ei ollut mitään, joka olisi voinut pelastaa hänet. Uskonto ei ollut herättänyt hänessä vastakaikua. Ihmiskunnan kehitys ei herättänyt hänessä mielenkiintoa. Hänen karkean yhteiskunta-oppinsa mukaan oli kaikki peliä. Jumala oli oikullinen, aineeton, mielipuoli olio, jota nimitettiin onneksi. Pelin kulku riippui siitä, miksi kukin sattui syntymään — raukaksi tai rosvoksi; onni jakoi kortit ja pienet piltit ottivat kortit, jotka arpa heille määräsi. Vastarinta oli turhaa. Sellaiset olivat heidän korttinsa ja heidän täytyi pelata niillä, joko sitten tahtoivat tai eivät, joko sitten olivat kyttyräselkäisiä tai suoraselkäisiä, rampoja tai virheettömiä, tyhmiä tai terävä-älyisiä. Siinä ei ollut mitään oikeudenmukaisuutta. Useimmat saivat huonot kortit; harvat saivat sellaiset kortit, että saattoivat ruveta rosvoiksi. Korteilla pelaaminen oli elämä; pelaajat olivat yhteiskunta. Pelipöytä oli maailma; ja maa, möhkäleinä ja lohkareina, leipäpalasesta suuriin punaisiin moottorivaunuihin oli panoksena. Ja lopuksi tuli niin onnellisille kuin osattomillekin kuolema.
Se oli kovaa vähäväkisille, sillä he olivat syntymästä alkaen tuomitut menettämään pelissä. Mutta mitä enemmän hän katseli noita muita, näennäisiä voittajia, sitä vähemmin näytti heillä olevan syytä kerskua mistään. Hekin kuolivat kuitenkin lopuksi ja heidän elämäntyönsä hupeni mitättömäksi. Elämä oli hurjaa, eläimellistä taistelua; voimakkaat tallasivat heikkoja ja hän oli jo huomannut, etteivät voimakkaat — miehet sellaiset kuin Dowsett, Letton ja Guggenhammer — välttämättä olleet parhaita. Hän muisti kaivostoverinsa Alaskassa. He olivat typeriä vähäväkisiä, he tekivät raskasta työtä ja muut ryöstivät heiltä heidän työnsä hedelmät aivankuin tuolta vanhalta vaimoltakin, joka valmisti viiniä Sonoma-vuoristossa; ja kuitenkin olivat he rehellisempiä, uskollisempia ja parempia tovereita toisilleen kuin ne, jotka ryöstivät heitä. Näytti siltä, että voittajien täytyi olla kavalia, epärehellisiä ja turmeltuneita. Eikä heilläkään oikeastaan ollut valtaa valita. He pelasivat korteilla, jotka heille oli annettu; ja onni, hirveä, mielipuolisen hyvä olio, katseli peliä ja nauroi. Se kokosi läjiin olemassaolon korttipakat.
Korttien jaossa ei noudatettu oikeutta. Pieniltä ihmisaluilta, jotka tulivat maailmaan, pieniltä pehmeäruumiisilta kapalolapsilta ei edes kysytty, tahtoisivatko he ottaa osaa peliin. Heillä ei ollut valinnan vapautta. Sattuma heitti heidät maailmaan, paiskasi heidät pelipöytää vasten, jonka ympärillä toisiaan töykkivä joukko hyöri ja sanoi heille: "Nyt pelatkaa, piru vie, pelatkaa!" Ja nuo pienet raukat tekivät parhaansa. Toisten peli vei höyrypursiin ja palatseihin, toisten hulluinhuoneeseen ja vaivaistalolle. Toiset pelasivat samalla kortilla koko ajan, valmistivat koko ikänsä viiniä viidakossa toivoen lopulta voivansa hankkia tekohampaita ja ruumisarkun. Toisten peli loppui lyhyeen: he olivat saaneet kortin, jonka nimi oli väkivaltainen kuolema, nälänhätä kuivalla kankaalla tai inhoittava ja hivuttava tauti. Muutaman kortin nimi oli kuninkuus ja edesvastuuton ja ansaitsematon valta; toisten kortteja nimitettiin kunnianhimoksi, suunnattomaksi rikkaudeksi, alennukseksi ja häpeäksi tai naisiksi ja viiniksi.
Hän itse oli saanut hyvät kortit, vaikkei hän voinut nähdä kaikkia korttejaan. Hänelle saattoi vielä tapahtua jotakin. Oikullinen onni saattoi tehdä hänelle vielä ikävät kepposet. Muutama onneton sattuma ja kuukauden kuluttua saattoi rosvojoukkio tanssia sotatanssia hänen omaisuutensa raunioitten ympärillä. Tai vielä tänä päivänä saattoi kadulla automobiili ajaa hänen ylitseen tai myymäläkilpi pudota jostakin rakennuksesta ja musertaa hänen pääkallonsa. Tai saattoi häntä kohdata parantumaton sairaus, onnen julmin oikku. Ken saattoi sanoa! Huomenna tai jonakin muuna päivänä voisi hän saada ruumiiseensa jonkun taudinsiemenen, joka kaataisi hänet tautivuoteelle. Hän ajatteli tohtori Bascomia, Lee Bascomia, joka viikko sitten oli seisonut hänen rinnallaan ja puhellut ja nauranut, nuoruuden, voiman ja terveyden loistavana kuvana. Ja kolmen päivän päästä hän oli kuollut — keuhkotulehdukseen, sydänhalvaukseen ja ties mihin muuhun tautiin sitäpaitsi — ja kuolinkamppailun kestäessä hän oli huutanut niin, että kuului läpi rakennuksen. Se oli kamalaa. Se oli Daylightilla vielä tuoreessa muistissa. Ja milloin tulisi hänen oma vuoronsa? Ken saattoi sanoa? Siihen mennessä ei ollut muuta neuvoa kuin käyttää niitä kortteja, jotka hän näki kädessään, ja ne olivattaistelu, kosto ja cocktailit. Ja onni istui kaiken yläpuolella ja nauroi.
Eräänä sunnuntaina myöhään iltapäivällä joutui Daylight paluumatkalla Oaklandista Piedmontin kukkuloille. Hän oli, kuten tavallisesti, suuressa moottorivaunussa, vaikkei tällä kertaa omassaan, Swiftwater Billin vieraana, tuon onnen lempilapsen, joka oli tullut etelään tekemään loppua seitsemännestä omaisuudesta, jonka oli löytänyt napaseudun jäätyneestä sorasta. Hän oli yleisesti tunnettu tuhlari ja hänen viimeinen omaisuutensa oli jo hyvällä alulla menossa samaa tietä kuin kuusi edellistäkin. Se oli hän, joka Dawsonin ensi aikoina oli juonut määrättömästi samppanjaa maksaen viisikymmentä dollaria neljännekseltä; ja joka viimeisillä rahoillaan oli ostanut kaikki munat mitä oli Alaskassa maksaen kaksikymmentäneljä dollaria tusinalta kaikkiaan sadasta kymmenestä tusinasta, tehdäkseen kiusaa naiselle, joka oli pitänyt häntä pilkkanaan; ja se oli hän, joka maksaen ruhtinaallisesti nopeudesta oli vuokrannut yksityisjunan ja voittanut kaikki ennätykset San Fransiskon ja New Yorkin välisellä matkalla. Ja täällä hän oli vielä kerran "onnen löytökäinen", kuten Daylight häntä nimitti, ja tuhlasi viimeistä omaisuuttaan entisellä kevytmielisyydellä.
Se oli iloinen seurue ja heillä oli ollut hupainen päivä. He olivat San Fransiskosta lähdettyään kiertäneet merenlahden, sivuuttaneet San Josén, käyneet Oaklandissa ja heidät oli kolmasti pysäytetty liian nopean ajon vuoksi, mutta kolmannella kerralla he olivat ryöstäneet poliisin, joka oli heidät pidättänyt, ja kulettivat nyt häntä mukanaan. Koska he pelkäsivät, että oli puhelimitse annettu määräys pidättää heidät, olivat he kääntyneet kukkulain kautta kulkevalle takatielle ja kiitäessään nyt uutta tietä Oaklandia kohti keskustelivat he äänekkäästi siitä, mihin toimenpiteisiin ryhtyisivät poliisin suhteen.
"Kymmenen minuutin kuluttua me olemme Blair Parkissa", sanoi yksi heistä. "Kuulkaahan, Swiftwater, vähän matkan päässä alkaa syrjätie, joka vie Berkeleyhin. Sitten voimme palata Oaklandiin toiselta haaralta, palata kaupunkiin lautalla ja antaa kuljettajan yönaikaan tuoda kiertoteitä kone perille."
Mutta Swiftwater Bill ei käsittänyt, mikseivät he menisi OaklandiinBlair Parkin kautta, ja he päättivät tehdä niin.
Samassa tuli tienkäänteessä näkyviin se takatie, jota he olivat päättäneet olla käyttämättä. Tiellä he näkivät punaisenruskean raudikon selässään nuoren naisen, joka kallistui ulospäin satulassa ja kiinnitti sitä parhaillaan. Ensi silmäyksellä huomasi Daylight, että hänessä oli jotakin omituisen tutunomaista. Seuraavassa silmänräpäyksessä suoristui nainen satulassa liikkeellä, jota Daylight ei voinut olla tuntematta, ja alkoi täyttä ravia ratsastaa heistä poispäin. Se oli Dede Mason — Daylight muisti Morrisonin sanoneen, että hänellä oli ratsuhevonen, ja hän oli hyvillään siitä, ettei tyttö ollut nähnyt häntä tässä meluavassa seurassa. Swiftwater Bill seisoi ja piteli toisella kädellä kiinni etuistuimen selustasta ja heilutti toista kättään kiinnittääkseen nuoren naisen huomion puoleensa. Hänen huulensa jo vetääntyivät kimeään vihellykseen, jossa hän oli taitava ja jonka Daylight tunsi vanhastaan, kun Daylight kävi häntä kiinni hartioista ja paiskasi ällistyneen Billin takaisin istuimelle.
"Te varmaankin tunnette neitosen", sopersi Swiftwater Bill.
"Niin teen", vastasi Daylight, "olkaa siis alallanne."
"No, onnittelen hyvää aistianne, Daylight. Hän on kaunis ja ratsastaa erinomaisesti."
Puut kätkivät hänet tällä hetkellä näkyvistä ja Swiftwater Bill syventyi kysymykseen, mitä tehdä heidän poliisilleen, mutta Daylight nojautui silmät ummessa istuimeen ja oli yhä näkevinään Dede Masonin ratsastavan täyttä ravia tietä pitkin. Swiftwater Bill oli oikeassa. Hän osasi varmasti ratsastaa. Ja istuessaan miessatulassa hevosen selässä oli hänen ryhtinsä sorea ja varma. Se sopi Dedelle! Hänellä oli siis kaikkien avujensa lisäksi rohkeutta ratsastaa ainoalla luonnollisella ja järjellisellä tavalla. Hänellä oli pää oikealla paikalla, se oli varma.
Kun hän maanantai-aamuna tuli kirjoittamaan sanelun mukaan, katsoi Daylight häneen uudella mielenkiinnolla, vaikkei hän mitenkään sitä osoittanut; ja koneellinen työ suoritettiin tavalliseen koneelliseen tapaan. Mutta seuraavana sunnuntaina oli Daylight itse ratsastusretkellä Piedmontin kukkuloilla. Hän viipyi siellä kauvan, mutta ei nähnyt vilahdustakaan Dede Masonista, vaikka hän kulki tuota syrjätietä pitkin ja kävi Berkeleyssä. Ratsastaessaan pitkin talojen välisiä kapeita kujia ja katuja ylös ja alas, aprikoi hän, missä niistä Dede Mason asui. Morrison oli aikoja sitten sanonut hänen asuvan Berkeleyssä ja hän oli myöhään iltapäivällä edellisenä sunnuntaina ratsastanut sinne vievää tietä pitkin — luultavasti oli hän silloin palannut kotiin.
Se oli ollut turhaan käytetty päivä mitä Dede Masoniin tuli; mutta kuitenkaan ei se ollut aivan hukkaan heitetty, sillä hän oli nauttinut raittiista ilmasta ja ratsastuksesta siinä määrin, että hän maanantaina antoi kauppiaalle määräyksen hankkia parhaan punaisenruskean raudikon, minkä rahalla saattoi ostaa. Viikon varrella hän monta tuntia tarkasteli punaisenruskeita raudikoita, ratsasti koetteeksi muutamilla ja oli tyytymätön. Vasta lauvantaina hän löysi Bobin. Daylight mieltyi siihen heti ensi silmäyksellä. Se oli suuri ratsuhevoseksi, mutta ei kuitenkaan liian suuri niin kookkaalle miehelle kuin Daylight. Bob oli erinomaisissa voimissa ja sen karva kiilsi auringonpaisteessa kuin tulenliekki ja sen kaula kaartui uljaasti.
"Siinä on oiva hevonen", päätti Daylight; mutta kauppias ei ollut yhtä innostunut. Hän oli saanut hevosen myytäväksi ja omistaja oli vaatinut, että Bobin oikea luonnonlaatu ilmaistaisiin ostajalle. Kauppias kuvasi sen.
"Se ei ole oikeastaan pahanilkinen hevonen, vaan vaarallinen. Täynnä oikkuja ja vehkeitä, mutta ei pahassa tarkoituksessa, vaan ikäänkuin leikillä. Itse en uskaltaisi sillä ratsastaa. Mutta se on hyvin kestävä. Katsokaa tuota rintakehää. Ja katsokaa noita jalkoja. Ei pienintäkään vikaa. Sitä ei ole milloinkaan pidelty pahoin eikä rasitettu työssä. Ei kukaan ole kyennyt sitä hallitsemaan. Sitäpaitsi on se vuoristohevonen, varmajalkainen kuin vuorikauris. Ei säikkyile. Ei todella pelkää mitään, mutta on pelkäävinään. Ei potki, vaan nousee takajaloilleen ja siksi on sillä ratsastettaessa käytettävä rintahihnaa. Sillä on paha tapa pyöriä ympäri ilman syytä. Se luulee siten huvittavansa ratsastajaa. Kaikki riippuu siitä, millä tuulella se sattuu kulloinkin olemaan. Toisena päivänä saattaa sillä ratsastaa kaksikymmentä peninkulmaa rauhallisesti ja vaivatta. Seuraavana päivänä se rupeaa vikuroimaan ennenkuin on ennättänyt lähteä liikkeellekään. On niin tottunut automobiileihin, että saattaa paneutua nukkumaan automobiilin viereen tai syödä siitä kauroja. Se saattaa silmää räpäyttämättä sivuuttaa yhdeksäntoista ja kahdennenkymmenennen nähdessään lähteä laukkaamaan kuin vimmattu. Ylimalkaan on se liian raisu ja levoton herrasmiehelle. Nykyinen omistaja on antanut sille lisänimen Judas Iskariot ja kieltäytyy myymästä sitä, ellei ostaja saa tietää sen kaikkia pahoja tapoja. Nyt olen kertonut kaikki mitä tiedän, mutta katsokaahan sen harjaa ja häntää. Oletteko milloinkaan nähnyt mitään niiden kaltaista. Karva niin hienoa kuin pienen lapsen tukka."
Kauppias oli oikeassa. Daylight tunnusteli harjaa ja huomasi, että se oli hienompaa kuin minkään hevosen karva, jonka hän milloinkaan oli nähnyt. Sen värikin oli epätavallinen, sillä se oli melkein kastanjanruskea. Kun hän kampasi sitä sormillaan, käänsi Bob päätään ja hieroi leikillisesti turpaansa Daylightin olkapäähän.
"Satuloikaa se, niin ratsastan sillä koetteeksi", sanoi hän kauppiaalle. "Tokkohan se on tottunut kannukseen. En huoli englantilaista satulaa. Antakaa minulle hyvä mexikolainen satula ja kankikuolaimet — älkää panko niitä liian kireälle."
Daylight valvoi valmistuksia, korjasi kuolaimien solkihihnaa ja jalustinkannattimien pituutta. Hän epäili rintahihnan tarpeellisuutta, mutta myöntyi kauppiaan neuvoon ja salli panna sen hevoselle. Ja Bob pysyi jotakuinkin siivona valjastettaessa. Lukuunottamatta muutamaa anteeksiannettavaa syrjähyppäystä ja tanssimista ei se tunnin ratsastusmatkallakaan käyttäytynyt huonosti. Daylight oli ihastuksissaan; kauppa päätettiin heti ja Bob vietiin heti valjaineen ja ratsastustarpeineen asuntoonsa Oaklandin ratsastuskoulun talliin.
Seuraava päivä oli sunnuntai ja Daylight oli varhain liikkeellä. Hän meni lautalla Oaklandiin mukanaan Wolf, hänen rekivaljakkonsa johtaja, ainoa koira, jonka hän Alaskasta lähtiessään oli ottanut mukaansa. Vaikka hän etsi pitkin Piedmontin kukkuloita ja kävi Berkeleyhin vievällä syrjätiellä ei hän nähnyt Dede Masonia eikä tämän punaisenruskeata raudikkoa. Mutta hänellä oli vähän aikaa tuntea pettymystä, sillä hänen oma punaisenruskea raudikkonsa piti häntä jännityksessä. Bob koetti kaikkia mahdollisia pirullisuuksia ja temppuja ja se koetti lannistaa ratsastajansa samoinkuin ratsastaja koetti lannistaa sen. Daylight käytti kaikki tietonsa ja taitonsa hevosten hoidossa samalla kun Bob vuorostaan yritti jokaista mahdollista kujetta. Kun se huomasi, että rintahihna oli tavallista höllemmällä antoi se näytteen takajaloilleen nousemisesta ja takajaloilla kävelemisestä. Kun se oli pitänyt tätä peliään kymmenen minuuttia pääsi Daylight alas hevosen selästä ja kiristi rintavyötä. Sen jälkeen käyttäytyi Bob enkelimäisen siivosti. Se sai Daylightin täydellisesti petetyksi. Puolen tunnin kuluttua Daylight ratsasti huolettomana käymäjalkaa ja kiersi savuketta polvet velttoina ollenkaan olematta varuillaan ja suitset hevosen kaulalla. Bob rupesi äkkiä pyörimään salamannopeudella. Se pyöri takajaloillaan ja etujalat olivat hiukan koholla maasta. Daylightin oikea jalka irtautui jalustimesta, hän putosi satulasta ja tarrautui käsin hevosen kaulaan; ja Bob käytti asemaa hyväkseen hypähtääkseen tiensyrjään. Toivoen, ettei tapaisi Dede Masonia tällä hetkellä, pääsi Daylight tavalliseen ratsastusasentoon ja sai hevosen hillityksi.
Heidän palattuaan samalle paikalle rupesi Bob taas pyörimään. Tällä kertaa Daylight pysyi satulassa, mutta lukuunottamatta hyödyttömiä ohjaksia ristissä hevosen kaulalla ei hän tehnyt mitään estääkseen pyörimistä. Hän pani merkille, että Bob pyöri aina oikeaan ja päätti pitää sen oikealla suunnalla painamalla vasemman jalan kannuksen sen kylkeen. Mutta niin äkkinäisiä ja nopeita olivat pyörähdykset, että niitä tuskin saattoi aavistaa ennenkuin ne jo olivat tapahtuneet.
"No, Bob", puheli hän hevoselle ja pyyhki hikeä kasvoiltaan. "Minun täytyy myöntää, että olet pirullisin ja nopein nelijalkainen elukka, minkä milloinkaan olen nähnyt. Arvaan, että ainoa keino hillitä sinua on pitää kannus aina valmiina iskemään — ah, sinä paholainen!"
Sillä samassa silmänräpäyksessä kun kannus kosketti sitä, potkasi se vasemmalla takajalallaan jalustinta antaen sille aimo iskun. Uteliaisuudesta Daylight monta kertaa iski kannuksen sen kylkeen ja joka kerta potkaisi Bob jalustinta. Sitten Daylight noudatti hevosen esimerkkiä ja iski äkkiarvaamatta molemmat kannukset sen kylkiin ja löi sitä ruoskalla vatsaan.
"Sinä et ole milloinkaan saanut oikein kunnollista löylytystä", mutisi hän, kun Bob lopetti vikuroimisensa ja läksi nuolennopeudeila kiitämään eteenpäin.
Kannuksien ja ruoskan käyttäminen puolisen tusinaa kertaa lannisti sen ja Daylight valmistausi nauttimaan hurjasta vauhdista. Kun ei sitä enää rangaistu, hiljensi Bob vauhtiaan puoli peninkulmaa kiidettyään ja kulki nyt tasaista ravia. Wolf, joka oli jäänyt jälkeen, sai heidät kiinni ja kaikki näytti käyvän hyvin.