The Project Gutenberg eBook ofOnnen suosikki: RomaaniThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Onnen suosikki: RomaaniAuthor: Jack LondonTranslator: Kerttu Emilia SimolinRelease date: March 19, 2018 [eBook #56786]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ONNEN SUOSIKKI: ROMAANI ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Onnen suosikki: RomaaniAuthor: Jack LondonTranslator: Kerttu Emilia SimolinRelease date: March 19, 2018 [eBook #56786]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Onnen suosikki: Romaani
Author: Jack LondonTranslator: Kerttu Emilia Simolin
Author: Jack London
Translator: Kerttu Emilia Simolin
Release date: March 19, 2018 [eBook #56786]
Language: Finnish
Credits: E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ONNEN SUOSIKKI: ROMAANI ***
E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Romaani
Kirj.
Englannin kielestä suomentanut
Kerttu Tuura
Alkuperäinen nimi: Burning Daylight
Helsingissä, Lindstedt'in antikvaarinen kirjakauppa, 1912.
Helsingin Uusi Kirjapaino O.Y.
Oli hiljainen yö Tivolissa. Tarjoilupöytään, joka ulottui avaran, veistämättömistä hirsistä salvetun tuvan poikki, nojaili puolisen tusinaa miestä, joista kaksi keskusteli kuusenhavuteen ja kalkkijuoman suhteellisista eduista keripukin parannuskeinoina. He pohtivat asiaa alakuloisen näköisinä ja vaipuivat vähäväliä synkkään äänettömyyteen. Toiset tuskin kuuntelivat heitä. Vastakkaisella seinällä olivat pelipöydät rivissä. Crappöytä oli tyhjä. Yksi ainoa mies oli farao-pöydän ääressä, rulettihyrrä ei juhlapäivän aattona pyörinyt ja pelinhoitaja seisoi tulikuuman, räiskyvän uunin edessä jutellen nuoren tummasilmäisen, kauniskasvoisen ja kaunisvartaloisen naisen kera, joka Juneausta Fort Yukoniin saakka tunnettiin nimellä "Neito". Kolme miestä pelasi pokeria, mutta panokset olivat pienet, eikä pelaajissa ollut innostusta, kun ei ollut katsojiakaan. Perällä olevan tanssihuoneen lattialla tanssi kolme ikävystynyttä paria valssia viulun ja pianon soiton mukaan.
Circle City ei ollut autio, eikä rahaakaan ollut niukalti. Moosehide Creekin kaivostyömiehet olivat saapuvilla ja kullankaivuu lännessä ja kullanhuuhtelu kesällä oli ollut hyvätuloksista ja miesten pussit olivat raskaat kultahiekasta ja metallilohkareista. Klondikea ei oltu vielä löydetty, eivätkä Yukonin kaivostyömiehet olleet oppineet kaivamaan kultaa syvältä eivätkä puita polttamalla sulattamaan roudan jäädyttämää maata. Mitään työtä ei saanut talvella ja heillä oli tapana talvehtia Circle Cityn tapaisissa suurissa leireissä pitkän napaseudun yön kestäessä. Päivät olivat ikäviä, heidän pussinsa olivat hyvin täynnä ja ainoa ajanviete oli löydettävissä kapakoista. Mutta nyt oli Tivoli todellakin tyhjä ja Neito, joka seisoi uunin luona, haukotteli peittelemättä ja sanoi Charles Batesille:
"Ellei pian tapahdu jotakin, menen nukkumaan. Mikä leiriä vaivaa?Ovatko kaikki kuolleet?"
Bates ei viitsinyt vastata, vaan rupesi kiertämään savuketta. DanMacDonald, Pohjois-Yukonin ensimäinen ravintoloitsija ja pelaaja,Tivolin ja sen pelien omistaja, kulki yksin aution lattian poikki jaliittyi pariin uunin luona.
"Onko joku kuollut?" kysyi Neito häneltä.
"Näyttää siltä kuin olisi", kuului vastaus.
"Sitten on koko leiri kuollut", päätti Neito ja haukotteli toisen kerran.
MacDonald nauraa virnisteli ja nyökkäsi ja avasi suunsa puhuakseen, kun samassa pääovi avautui ja muuan mies tuli huoneeseen. Kylmä ilmavirta muuttui huoneen lämpimässä usvaksi, joka leijaili hänen ympärillään polviin saakka ja virtasi lattian poikki vähitellen hälveten, kunnes se kahdentoista askeleen päässä uunista kokonaan haihtui. Vastatullut otti luudan ovipielen naulasta ja karisti lumen intiaanisaappaistaan ja pitkistä saksalaisista sääryksistään. Hän olisi näyttänyt kookkaalta mieheltä, ellei jättiläismäinen Canadan ranskalainen olisi tullut tarjoilupöydän äärestä puristamaan hänen kättään.
"Hoi Daylight!" tervehti tämä. "Tekee vanhoille silmilleni hyvää nähdä sinua."
"Hoi, Louis, milloin olet oppinut noin koreasti puhumaan?" sanoi tulokas. "Tule ottamaan naukku ja kerro meille kaikki mikä koskee Bone Creekia. No, vanha veikko, puristahan kättäni vielä kerran. Missä on toverisi? Olen juuri häntä etsimässä."
Toinen harvinaisen kookas mies tuli tarjoilupöydän äärestä lyömään kättä. Olaf Henderson ja Ranskalais-Louis, molemmat Bone Creekin osakkaita, olivat seudun kookkaimmat miehet, ja vaikka he tuskin olivat puolta päätään pitemmät kuin äskentullut, näytti tämä heidän rinnallaan aivan pienikasvuiselta.
"Hoi Olaf, siinäpä kaipaamani mies", sanoi Daylightiksi nimitetty. "Huomenna on syntymäpäiväni ja aijon hankkia teille kaikille pääntäyteisen humalan — ymmärrättekö? Ja sinulle myös, Louis. Voittehan ottaa humalan minun syntymäpäivänäni — vai? Tule ottamaan ryyppy, Olaf, niin kerron sinulle kaikki."
Vastatullut oli nähtävästi tuonut lämpöaallon huoneeseen. "Sehän on Burning Daylight", huusi Neito, joka ensimäiseksi tunsi hänet hänen tullessaan valoon. Charles Batesin tiukat piirteet kävivät lauhkeammiksi, kun hän näki hänet, ja MacDonald liittyi noihin kolmeen tarjoilupöydän ääressä. Burning Daylightin tultua kävi koko huone äkkiä valoisammaksi ja hauskemmaksi. Viinurit ryhtyivät työhönsä. Puhelu tuli äänekkäämmäksi. Joku nauroi. Ja kun viulunsoittaja, joka kurkisti etuhuoneeseen, huomautti: "Se on Burning Daylight", vilkastui valssintahti huomattavasti, ja tanssijat, joihin yleinen mieliala tarttui, alkoivat pyöriä aivankuin olisivat todella olleet huvitetut tanssista. He tiesivät vanhastaan, ettei mikään ollut laimeata, kun Burning Daylight oli saapuvilla.
Hän kääntyi selin tarjoilupöytään ja näki naisen uunin luona ja sen innokkaan tervetulijaiskatseen, jonka tämä loi häneen.
"Terve, Neito, tyttöseni", huusi hän. "Terve Charley. Mikä teitä kaikkia vaivaa? Miksi näytätte siltä kuin maksaisivat ruumisarkut vain kolme unssia? Tulkaa kaikki juomaan. Tule sinäkin hautaamaton vainaja ja kerro, mikä sinua vaivaa. Tulkaa kaikki. Nyt on minun yöni ja aijon käyttää sitä. Huomenna täytän kolmekymmentä ja sitten olen jo vanha mies. Tämä on viimeinen nuoruuden hurjasteluni. Oletteko kaikki mukana? Siis toimeen! Juokaamme!"
"Malttakaahan, Davis", sanoi hän miehelle, joka jakoi kortit farao-pelissä, ja joka oli työntänyt tuolinsa taaksepäin. "Haluanpa nähdä, tarjoanko minä teille vai te meille muille."
Hän otti takkinsa taskusta raskaan kultahiekkapussin ja nimitti korttinsa.
"Viisikymmentä", sanoi hän.
Farao-pelin pankinpitäjä otti pakasta kaksi korttia. Burning Daylight voitti. Pankinpitäjä töhersi summan paperilapulle ja ravintolan punnitsija punnitsi viidenkymmenen dollarin arvosta kultahiekkaa vaakakupissa ja pani sen Daylightin pussiin. Kun valssi oli takahuoneessa päättynyt, keksi Daylightin silmä nuo kolme paria, joita pianon- ja viulunsoittaja ja ravintolanpitäjä olivat seuranneet.
"Tulkaa kaikki mukaan!" huusi hän. "Juokaamme! Tämä on minun yöni ja yö sellainen, jollaisia ei usein tulekaan. Juokaa, te siwashit ja lohensyöjät. Nyt on minun yöni, tietäkää se —"
"Sydäntä kutkuttava, oikein syyhyttävä yö", pisti Charley Bates väliin.
"Olet oikeassa, poikani", sanoi Burning Daylight iloisesti. "Syyhyinen yö, mutta se on nähkääs minun yöni. Olen vanha, syyhyinen uros-susi. Kuunnelkaa ulvontaani."
Ja hän ulvoi kuin yksinäinen harmaa susi metsässä, kunnes Neito pisti sievät sormensa korviinsa ja rupesi värisemään. Hetkistä myöhemmin liiteli Neito hänen käsivarttensa tukemana tanssilattialla, missä kohta oli käymässä vilkas skotlantilainen tanssi, johon nuo kolme muuta naista ja heidän toverinsa yhtyivät. Miehet ja naiset tanssivat intiaanisaappaissa ja huoneessa vallitsi kohta kova melu, Burning Daylight oli sen keskus ja eloa-antava kipinä, joka leikinlaskuin ja pistopuhein ja teeskentelemättömällä iloisuudellaan herätti heidät siitä apeudesta, johon he olivat vaipuneet ennen hänen tuloaan.
Ilma huoneessa muuttui hänen tultuaan. Hän näytti täyttävän sen tavattomalla elinvoimallaan. Miehet, jotka tulivat kadulta, tunsivat sen heti, ja vastaukseksi heidän kysymyksiinsä nyökähyttivät viinurit takahuoneeseen päin ja sanoivat, asian tyhjentävästi selittäen: "Burning Daylight on hurjalla päällä." Ja tulijat jäivät ja viinurit saivat työtä heitä palvellessaan. Pelaajat innostuivat ja pian olivat pöydät miehiä täynnä, kortit läiskähtivät pöytiin ja rulettihyrrän surina kuului yksitoikkoisena ja voitokkaana käheiden miesäänten ja heidän kiroustensa ja naurunsa ylitse.
Harvat tunsivat Elam Hamishia muulla nimellä kuin Burning Daylightin. Tämä nimi oli entisinä aikoina annettu hänelle sen johdosta, että hänellä oli tapana aamuisin penkoa toverinsa esiin heidän villahuovistaan ja valittaa, että päivä jo on palava: "burning daylight". Häntä pidettiin vanhimpana uutisasukkaana kaukaisen napaseudun erämaassa, jossa kaikki miehet ovat uutisasukkaita, tienraivaajia. Miehet sellaiset kuin Al Mayo ja Jack McQuestion olivat olleet ennen häntä; mutta ne olivat tulleet maahan Rockien poikki, Hudson Baymaasta idässä. Hän sitä vastoin oli ensimäisenä kulkenut Chilcootin ja Chilcatin poikki. Keväällä 1883, kaksitoista vuotta aikaisemmin oli hän kahdeksantoistavuotiaana nuorukaisena kulkenut viiden toverin kera Chilcootin poikki. Hän oli palannut takaisin yhden kera. Neljä oli kuollut tapaturmaisesti valkeaan, kartoittamattomaan erämaahan. Ja kaksitoista vuotta oli Elam Hamish yhä kaivanut kultaa, väliin napaseudun pimeässäkin.
Eikä kukaan ollut kaivanut niin itsepintaisesti ja kestävästi. Hän oli kasvanut mieheksi maan keralla. Hän ei tuntenut mitään muuta maata. Sivistys oli unelma jostakin entisestä elämästä. Forty Milen ja Circle Cityn kaltaiset leirit olivat hänen mielestään pääkaupunkeja. Eikä hän ollut ainoastaan kasvanut maan keralla, vaan hän oli auttanut sen luomisessa, muokkaamaton kun se oli. Hän oli tehnyt historiaa ja maantiedettä ja ne, jotka seurasivat häntä, kirjoittivat hänen vastoinkäymisistään ja kartoittivat ne jäljet, jotka hänen jalkansa olivat polkeneet.
Sankareille annetaan harvoin sankarin arvo, mutta tämän nuoren maan — yhtä nuoren kuin hän — sankareista pidettiin häntä vanhimpana. Ijältään oli hän heitä edellä. Teoissa oli hän heitä etevämpi. Kun kestävyyttä kysyttiin, tiedettiin hänen voivan uuvuttaa vahvimmankin heistä. Sitäpaitsi pidettiin häntä voimakkaana, rehellisenä ja moitteettomana miehenä.
Joka maassa, missä elämä on sattuman varassa, jonka kanssa on helppo leikitellä ja joka on helppo heittää hukkaan, muuttuvat miehet huvin ja vaihtelun tarpeen vuoksi miltei tahtomattaan pelaajiksi. Yukonissa panivat miehet kultaa etsiessään elämänsä alttiiksi ja ne, jotka löysivät kultaa maasta, pelasivat siitä toisten kanssa. Eikä Elam Hamish ollut mikään poikkeus. Hän oli ennenkaikkea oikea miesten mies ja vaisto pelata elämän uhkapeliä oli hänessä voimakas. Ympäristö oli ratkaissut minkä muodon tämä peli saisi. Hän oli syntynyt maatilalla Iowassa ja hänen isänsä oli muuttanut Länsi-Oregoniin, millä kaivosalueella Elam vietti poikavuotensa. Hän ei ollut oppinut tuntemaan mitään muuta kuin uhkapelin, jossa oli suuret panokset. Rohkeus ja kestävyys auttoivat siinä pelissä, mutta suuri hyvä kohtalo jakoi kortit. Rehellistä työtä varman, vaikka niukan voiton eteen, ei pidetty minkäänarvoisena. Mies pelasi korkeata peliä. Hän pani alttiiksi kaikki ja jos hän sai vähemmin kuin oli odottanut, hävisi hän pelin. Siispä oli Elam Hamish kaksitoista vuotta hävinnyt. Hän oli nostanut edellisenä kesänä rehellisesti ansaitsemansa kaksikymmentätuhatta dollaria ja jättänyt jälelle toiset kaksikymmentätuhatta. Mutta, kuten hän itse vakuutti, siinä ei ollut enempää kuin että sillä saattoi hankkia hyvän humalan. Hän oli ahertanut kaksitoista vuotta ja neljäkymmentätuhatta oli pienoinen voitto siitä panoksesta — sillä saattoi kustantaa ryypyn ja tanssin Tivolissa, yhden talven vetelehtimisen Circle Cityssä.
Yukonin miehet muuttivat vanhan säännön sananparreksi:vaivoin hankittu on helposti menetetty. Skotlantilaisen tanssin päätyttyä tarjosi Elam Hamish taas kaikille. Juomat maksoivat dollarin lasilta, kullan arvoksi oli laskettu kuusitoista dollaria unssilta, läsnä oli kolmekymmentä henkeä, jotka noudattivat hänen kutsuansa ja joka tanssin välillä olivat kaikki läsnäolijat Elamin vieraina. Tämä oli hänen yönsä eikä kenenkään muun sallittu maksaa mistään. Eipä silti, että Elam Hamish olisi ollut juomari. Hän ei pitänyt whiskystä. Hän oli liian elinvoimainen ja voimakas, liian terve sielultaan ja ruumiiltaan vajotakseen alkoholin orjuuteen. Samoillessaan intiaanien teitä ja virtoja pitkin vietti hän kuukausia yhteenmenoon nauttimatta mitään kahvia väkevämpää, olipa hän ollut vuoden yhteen menoon juomatta kahvia iltaisin. Mutta hän piti seurasta ja koska Yukonissa ainoan seuran tuottaman huvituksen saattoi löytää ravintolasta, taipui hän käyttämään tätä keinoa. Hänen poikavuosinaan olivat kaikki miehet Lännen kaivosalueella tehneet niin. Hänestä se oli sopiva tapa miehelle hankkia seuraa ja huvitusta. Hän ei tuntenut mitään muuta keinoa.
Hän oli mies, jonka erotti joukosta, vaikka hänen pukunsa oli samanlainen kuin kaikkien muitten miesten Tivolissa. Hänellä oli jalassa pehmeät, ruskeat hirvennahkaiset intiaanisaappaat, jotka olivat intiaanien tapaan kirjaillut helmillä. Hänen avarat housunsa olivat vallan tavallista mallia, hänen takkinsa oli tehty villahuovasta. Pitkät villalla vuoratut nahkahansikkaat riippuivat hänen kupeellaan. Ne riippuivat Yukonin tavan mukaan nahkahihnasta, joka kulki kaulan ympäri ja ristiin hartioilta. Hänen päässään oli turkislakki, jonka korvalaput oli työnnetty ylös ja jonka leukanauhat riippuivat irrallaan. Hänen laihat ja pitkähköt kasvonsa muistuttivat poskiluitten alla olevien kuoppien takia intiaania. Päivän polttama hipiä ja mustat, terävät silmät lisäsivät tätä vaikutusta, vaikka ihon pronssiväri ja silmien muoto olivat valkean miehen. Hän näytti vanhemmalta kuin kolmenkymmenenvuotiaalta ja kuitenkin oli hän paljaiksi ajeltuine ja rypyttömine kasvoineen miltei poikamainen. Tämä ikämiehen ulkonäkö perustui johonkin, jota ei voinut tarkoin määritellä. Se tuli miehen suorittamista maineteoista, siitä, mitä hän oli kestänyt ja kokenut, ja mikä oli kätkettynä arki-ihmisen olemuksen taa. Hän oli elänyt seikkailurikasta elämää, täynnä jännitystä, ja jotakin kaikesta tästä välähteli hänen silmissään, värähteli hänen äänessään, ja näytti alati kuiskivan hänen huuliltaan.
Hänen huulensa olivat ohuet ja taipuvaiset sulkeutumaan tiiviisti tasaisten valkoisten hampaiden eteen. Mutta niiden tylyyttä lievensivät suupielten kaartumat ylöspäin. Nämä kaartumat tekivät hänet lempeän näköiseksi samoinkuin silmäkulmien pienet rypyt tekivät hänen kasvonsa iloisiksi ja nauraviksi. Nämät miellyttävät pikkupiirteet pelastivat hänet luonnonlaadusta, joka pohjaltaan oli kesyttämätön ja joka muussa tapauksessa olisi ollut julma ja kova. Nenä oli laiha, suurisieraiminen, sirorakenteinen ja suuruudeltaan sopusoinnussa kasvojen kanssa; korkea otsa oli kaunis ja sopusuhtainen, ikäänkuin korvatakseen kapeutensa. Intiaania muistuttivat vielä hänen hiuksensa, jotka olivat hyvin suorat ja hyvin mustat, ja niiden kiilto, jonka vain hyvä terveys saattoi lahjoittaa.
"Palavan päivän palavat kynttilät", sanoi nauraen Dan MacDonald kuullessaan ilon remahduksen tanssihuoneesta.
"Ja hänessä on miestä sytyttämään ne, vai mitä, Louis?", sanoi OlafHenderson.
"Kyllä, voit lyödä vetoa siitä", sanoi Ranskalais-Louis. "Se poika on silkkaa kultaa — —"
"Ja kun Jumala kaikkivaltias huuhtoo esille Daylightin sielua viimeisenä suurena huuhdontapäivänä", keskeytti MacDonald, "täytyy Jumalan kaikkivaltiaan rakentaa vesipato, tavallinen huuhdontakattila ei sellaisessa kullan paljoudessa riitä."
"Hyvä", mutisi Olaf Henderson katsoen vanhaan pelaajaan syvästi ihaillen.
"Oikein hyvä", vahvisti Ranskalais-Louis. "Luulenpa, että otamme naukun sen päälle, vai?"
Kello oli kaksi aamulla, kun tanssijat keskeyttivät tanssinsa puoleksi tunniksi saadakseen jotakin syötävää. Ja juuri sillä hetkellä ehdotti Jack Kearns, että pelattaisiin pokeria. Jack Kearns oli suurikasvuinen lihava mies, joka Bettlesin kera oli tehnyt onnettoman retken löytääkseen erään paikan Koyokukin pääjuoksun varrelta, kaukana napapiirin pohjoispuolelta. Tämän jälkeen oli Kearns menettänyt paikkansa Forty Milessä ja Sixty Milessä, ja ryhtyi sitten toisenlaisiin keinotteluihin tilaamalla Yhdysvalloista pienen sahan ja jokihöyrylaivan. Edellisen olivat jo intiaanit ja koirat hinanneet Chilcootin salmen poikki ja sen piti tulla Yukoniin varhain kesällä, jäiden lähdön jälkeen. Myöhemmin kesällä, kun Beringin meri ja Yukonin suupuoli olivat jäästä vapaat, piti höyrylaivan tulla virtaa ylöspäin täydessä ruokatavaralastissa.
Jack Kearns ehdotti pokeria. Ranskalais-Louis, Dan MacDonald ja Hal Campbell (joka oli keksinyt Moosehidessa malmisuonen), kaikki nämä kolme, jotka eivät tanssineet syystä, ettei ollut tarpeeksi tyttöjä, yhtyivät ehdotukseen. He etsivät parhaillaan viidettä miestä, kun Burning Daylight ilmestyi takahuoneesta Neito käsipuolessaan ja tanssijat kintereillään. Vastaukseksi pokerinpelaajien kysymykseen tuli hän heidän pöytänsä ääreen nurkkaan.
"Teitä tarvitaan, jotta peli saataisiin käyntiin", sanoi Campbell."Millainen onni teillä on?"
"Se on varmasti hyvä tänä yönä", vastasi Burning Daylight innokkaasti ja tunsi samalla Neidon varottavasti puristavan käsivarttaan. Neito odotti häntä tanssiin. "Minulla on varmasti onni myötäni, mutta menen mieluummin tanssimaan. En halua riistää teiltä kaikkia rahojanne."
Ei kukaan väittänyt vastaan. He pitivät hänen kieltoaan lopullisena, ja Neito puristi hänen käsivarttaan johdattaakseen hänet illallisseuraan, kun hänen mielensä muuttuikin. Se ei johtunut siitä, ettei häntä olisi haluttanut tanssia, eikä siitä, että hän olisi tahtonut loukata tyttöä. Se johtui vain siitä, että tuo vaatelias puristus hänen käsivarteensa sai hänen vapaan-miehenluontonsa kapinoimaan. Tästä hänen luonneominaisuudestaan johtui, ettei hän kaivannut ketään naista toverikseen. Hän oli naisten suosikki siitä huolimatta, ettei hänellä ollut heistä yleviä ajatuksia. He olivat leikkikaluja, osa elämän leikin tarjoamasta huvista. Hän piti naisia whiskyn ja pelin veroisina, ja oli pannut merkille, että oli paljon helpompi lähteä juomien ja korttien äärestä kuin naisen luota, kun mies kerran oli oikein kietoutunut pauloihin.
Hän oli oman itsensä orja, mikä on luonnollista terveelle itsekkäisyydelle, mutta hän ei tahtonut olla kenenkään toisen orja. Rakkauden suloinen orjuus oli jotakin, jota hän ei käsittänyt. Miehet, jotka hän oli nähnyt lemmenpauloissa, tuntuivat hänestä mielenvikaisilta, ja hulluutta ei hänen mielestään kannattanut tutkistella. Mutta miesten toveruus oli jotakin toista kuin naisten rakkaus. Toveruudessa ei ollut orjuutta. Toveruus on kuin liikeyritys, missä miehet rehellisesti jakavat keskenään voiton, eivät vainoa toisiaan, vaan jakavat vaarat samoillessaan intiaanipolkuja, jokia ja vuoria tavoitellessaan onnea ja rikkautta. Mies ja nainen vainoavat toisiaan ja toisen tai toisen täytyy saada toinen alistumaan. Toveruus on vallan toisellaista. Siinä ei ole mitään orjuutta; ja vaikka hän, joka todella oli voimakas eikä vain voimakkaan näköinen, antoi paljon enemmän kuin sai, ei hän antanut mitään pakosta, vaan antoi kaiken kuninkaallisen loistavana lahjana. Ja hän jakoi anteliaasti lahjoina työtään ja sankarillisia ponnistuksiaan. Jos saa kantaa päiväkausia myrskyisissä vuorisolissa ja poikki sääskiparvien peittämien soitten kaksi kertaa niin suuria taakkoja kuin toverinsa, niin siinä ei ole epärehellisyyttä eikä pakkoa. Kukin yrittää parhaansa mukaan. Se oli rehellistä kauppaa, se kuului yrityksen luonteeseen. Muutamat miehet ovat voimakkaampia kuin toiset — se on totta. Mutta kun jokainen tekee voitavansa, on peli rehellistä, kunnian vaatimukset on täytetty ja kaikki on rehellisesti jaettu.
Mutta naiset olivat vallan toisellaisia. Naiset antoivat vähän ja vaativat kaikki. Naisilla oli esiliinannauhat ja he olivat halukkaat kietomaan ne jokaisen miehen ympärille, joka vain pari kertaa katsahtikin heidän puoleensa. Sellainen oli Neitokin, joka haukotteli suun täydeltä hänen tullessaan ja oli onnellinen kun pääsi hänen kanssaan tanssimaan. Yksi tanssi kävi päinsä, mutta jos tanssi hänen kanssaan kaksi ja kolme kertaa ja vielä useammin, puristi Neito hänen käsivarttaan, kun häntä pyydettiin pokeria pelaamaan. Se oli tuo inhottava esiliinanauha, ensimäinen niistä monista pakotusyrityksistä, joita Neito tulisi häntä kohtaan tekemään, jos hän vain kerrankin alistuisi. Eipä silti, ettei hän ollut soma tyttö, terve ja voimakas ja kaunis katsella, ja erinomainen tanssimaan sen lisäksi, mutta hän oli nainen, jolla oli kaikki naisen halut sitoa hänet esiliinannauhallaan ja kietoa hänet käsistä ja jaloista merkitäkseen hänet poltinraudalla, Kernaammin pelasi hän pokeria. Sitäpaitsi piti hän pokerista yhtäpaljon kuin tanssista.
Käsivarressa tuntuva puristus herätti hänessä vastustushalun ja hän sanoi:
"Haluaisin tavallani antaa teille kaikille häviön."
Taas tunsi hän käsivarttaan puristettavan. Neito koetti kietoa esiliinannauhan hänen ympärilleen. Murto-osan sekunnista oli hän villi-ihminen, jota vallitsi mieletön pelko, ja halu murhata tuo nainen heräsi hänessä. Tänä äärettömän lyhyenä hetkenä oli hän aivan peljästetyn tiikerin kaltainen, jonka täyttää raivo ja pelko kun se huomaa satimen. Ellei hän olisi ollut muuta kuin villi, olisi hän hurjana paennut tai hyökännyt naisen kimppuun ja surmannut hänet. Mutta samalla liikkui hänessä kurin taltuttamien sukupolvien veret, kurin, jonka avulla ihmisestä on saatu epätäydellinen yhteiskuntaeläin. Hienotunteisuus ja myötätunto taistelivat hänessä ja hän hymyili katsoessaan Neitoa silmiin ja sanoi:
"Mene hankkimaan jotakin suuhunpantavaa. Minun ei ole nälkä. Ja pian tulen taas tanssimaan. Yöhän on vasta alulla. Mene, tyttöseni."
Hän irroitti käsivartensa ja taputti tyttöä leikillisesti olkapäälle ja kääntyi samalla pokerinpelaajani puoleen.
"Heittäkäähän panosraja, niin tulen mukaan."
"Rajana on katto", sanoi Jack Kearns.
"Ottakaa pois katto."
Pelaajat vilkaisivat toinen toiseensa ja Kearns sanoi: "Katto on poissa."
Elam Hamish vaipui tyhjään tuoliin, aikoi ottaa esiin kultapussinsa, mutta muutti mieltään. Neito näytti hetkisen nyrpeältä, sitten läksi hän muiden tanssijoiden pariin.
"Tuon sinulle voileivän, Daylight", sanoi hän katsahtaen olkansa takaa.
Daylight nyökäytti päätään. Tyttö hymyili hänelle anteeksiantavaisesti. Hän oli katkaissut esiliinannauhan, eikä hänen ollut tarvinnut liian kovasti loukata tytön tunteita.
"Pelatkaamme merkeillä", ehdotti hän. "Rahat saavat aina pöydän epäjärjestykseen… Jos se teitä miellyttää?"
"Minä olen halukas", vastasi Hal Campbell. "Minun merkkini vastaavat viittä sataa."
"Minun samoin", vastasi Hamish, ja toisetkin määräsivät omien merkkiensä arvon. Ranskalais-Louis, joka oli kohtuullisin heistä, määräsi omat merkkinsä sadan dollarin arvoisiksi kunkin.
Alaskassa ei tähän aikaan ollut roistoja eikä väärinpelaajia. Pelattiin rehellisesti ja miehet luottivat toisiinsa. Miehen sana oli yhtä hyvä kuin hänen kultansa vaakakupissa. Merkki oli litteä, pitkulainen pikkulaatta, noin sentin arvoinen. Mutta kun pani merkin peliin ja ilmoitti sen arvoksi viisisataa dollaria, niin sen arvoksi hyväksyttiin viisisataa dollaria. Voitti sen ken tahansa, hän tiesi merkin liikkeeseenlaskijan lunastavan sen kultahiekkamäärällä, jonka arvoksi vaaka osoitti viisisataa dollaria. Kun merkit olivat erivärisiä, ei omistajan ollut vaikea eroittaa niitä muitten merkeistä. Näinä Yukonin seudun alkuaikoina ei kukaan vielä edes uneksinutkaan pelata panokset pöydällä. Mies vastasi pelitappioistaan koko omaisuudellaan, eikä kukaan välittänyt siitä missä hänen omaisuutensa oli tai minkälainen se oli.
Hamish nosti ja joutui jakajaksi. Onneaan parantaakseen hän kortteja sekottaessaan käski viinuria tuomaan lasin kaikille läsnäoleville. Antaessaan ensimmäisen kortin vasemmalla istuvalle MacDonaldille hän sanoi:
"Menkää nyt syvälle kaivokseen, likanaamaiset eskimot ja siwashi-lurjukset. Menkää kaivoksen pohjalle ja kaivakaa syvään! Vetoköysi tiukalle! Vääntäkää vipua kaikella väellä, kiskokaa vetonuoria koko voimallanne ja painollanne! Hei — juu! Hei — juu! Tie auki ja lakit käteen! Tässä tulee vielä ankara työ ennenkuin aamuun päästään. Ja muutamat vielä saavat mustelmia… oikein tuntuvia."
Kun peli pääsi alkuun, vaikenivat pelaajat miltei kokonaan, vaikka heidän ympärillään jatkui liikettä ja hälinää. Elam Hamish oli sytyttänyt kipinän. Tivoliin tuli kaivostyömies toisensa jälkeen ja jäi sinne. Kun Burning Daylight oli hurjalla päällään, ei kukaan muukaan ollut murheellinen. Tanssilattia oli täynnä. Kun naisia ei riittänyt, kääri moni mies silkkinenäliinan käsivarteensa naisellisuutensa merkiksi ja tanssi muiden miesten kanssa. Kaikki pelipöydät olivat tungokseen asti täynnä ja pitkän tarjoilupöydän ääressä juttelevien ja uunin eteen kokoontuneiden miesten ääniä säesti rahojen säännöllinen kilinä ja rulettihyrrän vuoroon vaimeneva ja vuoroon kiihtyvä terävä surina. Kaikki Yukonin yölle ominaiset sekalaiset ainekset olivat Tivolissa.
Pelionni vaihteli yksitoikkoisesti, sillä mitään hyviä kortteja ei ollut kukaan vielä saanut. Seurauksena oli, että korkea peli muuttui peliksi pienillä panoksilla, vaikkei mikään peli kestänyt kauvan. Milloin voitti toinen, milloin toinen.
Mutta kello kolmelta alkoivat pelaajat saada hyviä kortteja. Nyt tuli se suurhetki, jota miehet poker-pelissä odottavat viikkokausia. Sanoma tästä levisi kautta Tivolin. Katselijat kävivät hiljaisiksi. Etäämpänä seisovat lakkasivat juttelemasta ja tulivat pöydän luo. Pelaajat jättivät muut pelipöydät ja tanssihuone jäi tyhjäksi, ja lopulta seisoi poker-pöydän ympärillä alun toistasataa henkeä taajassa, äänettömässä ryhmässä. Katsojat olivat alkaneet lyödä vetoja suurista summista ennenkuin voitto oli ratkaistu ja vedot pienenivät jälleen, kun ratkaisu viipyi. Kearns oli jakanut kortit ja Ranskalais-Louis oli avannut pelin yhdellä merkillä, jonka arvo oli sata dollaria. Campbell "kuulosti".
Mutta Elam Hamish, joka sitten oli vuorossa, löi pöytään viisisataa dollaria, huomauttaen MacDonaldille, että oli hyödyttänyt tätä.
MacDonald vilkaisi vielä kortteihinsa ja pani peliin tuhatta dollaria vastaavat merkit. Kearns, joka kauvan tarkasteli korttejaan, kuulosti lopulta. Ranskalais-Louis sai siis, päästäkseen peliin, suorittaa yhdeksänsataa dollaria, jotka hän suorittikin, samoin kauvan aprikoituaan. Campbell sai niinikään suorittaa yhdeksänsataa saadakseen jäädä peliin ja ostaakseen uudet kortit, mutta kaikkien ihmeeksi hän noiden yhdeksän sadan lisäksi pani peliin vielä tuhat dollaria.
"Olettepa lopulta päässeet vauhtiin", Hamish huomautti, kun hän näki panokset ja vielä lisäsi tuhat dollaria. "Aamuun päästessä peli varmaankin kohoaa ja parasta on, että te kaikki varustaudutte."
"Samat sanat", jatkoi MacDonald ostaen uudet kortit kahdella tuhannella dollarilla ja pannen peliin vielä tuhat dollaria.
Peli oli nyt päässyt sille asteelle, että pelaajat täysin tajusivat suurten summien olevan kysymyksessä. Vaikkei heidän kasvoistaan näkynyt mitään, oli joka mies tahtomattaan jännityksessä. Jokainen koetti näyttää luonnolliselta ja jokaisen "luonnollisuus" oli erilainen. Hal Campbell teeskenteli tavallista varovaisuuttaan. Ranskalais-Louisin mielenkiinto ilmeni selvästi. MacDonald säilytti tavallisen hyväntahtoisuutensa, vaikka se ilmeni hiukan liioitellussa muodossa. Kearns oli kylmä, intohimoton ja epäluuloinen ja Elam Hamish taas oli yhtä leikkisä ja iloinen kuin aina. Yksitoista tuhatta dollaria oli jo pelissä ja merkit olivat sikin sokin läjässä keskellä pöytää.
"Minulla ei ole enää merkkejä", huomautti Kearns valittaen. "Meidän on parasta ruveta pitämään kirjaa."
"Olen hyvilläni, että kestätte", kuului MacDonaldin rohkaiseva vastaus.
"En minä vielä lopeta. Minulla on tuhat dollaria jo pelissä. Millainen on peli nyt?"
"Kuulostaminen maksaa kolmetuhatta dollaria, muttei kukaan estäne teitä korottamasta."
"Korottamasta — hiiteen. Uskokaa siihen, että minä saan kortteja yhtä hyvin kuin tekin". Kearns katsoi korttejaan. "Sanonpa teille, Mac, mitä teen. Minulla on sellaiset kortit, että kuulostan kolmella tuhannella."
Hän kirjoitti summan paperiliuskalle, piirsi siihen nimensä ja heitti sen keskelle pöytää.
Kaikkien katseet kohdistuivat Ranskalais-Louisiin. Hän hypisteli korttejaan hetkisen hermostuneesti. Sitten hän kirahti. "Ei ainoatakaan kunnon korttia, perhana vie!" ja heitti äkeissään korttinsa hylättyjen korttien läjään.
Seuraavassa silmänräpäyksessä alun toistasataa silmäparia suuntasi katseensa Campbelliin.
"En huolisi korttejanne, Jack", hän sanoi, suorittaen pakolliset kaksi tuhatta dollaria.
Silmät kääntyivät Hamishiin, joka kirjoitti jotakin paperipalaselle ja työnsi sen keskemmälle pöytää.
"Aijon opettaa teille kaikille, ettei tämä ole mikään pyhäkoulu eikä armeliaisuusseura", hän sanoi. "Näen teidät, Jack, ja korotan tuhannella. Kas tässä, Mac, rahat, jotka saatte korteillanne."
"Minä en korteistani suurin kostu, mutta kuitenkin vielä korotan tuhannella", oli MacDonaldin vastaus. "Onko teillä, Jack, vielä kortteja?"
"Onhan täällä muutama". Kearns hypisteli korttejaan pitkän aikaa. "Ja minä tulen niillä peliin. Mutta teidän täytyy saada tietää millainen on asemani. Ensin höyrylaivani, Bella tiedättehän, jonka arvo on kaksikymmentätuhatta yhtä varmasti kuin se on unssin arvoinen. Sitten minulla Sixty Miles'issa on viidentuhannen arvosta kaivososakkeita säästössä. Ja tiedätte, että minulla on saha tulossa tänne. Se on nyt Linderman-järvellä, ja lotja on rakenteilla. Hyväksyttekö?"
"Tulkaa vaan peliin, olette täysin kelvollinen", oli Daylightin vastaus. "Ja kun kerran tällaisista tuli puhe, niin minäkin samalla mainitsen, että minulla on kaksikymmentätuhatta Macin kassakaapissa, ja toisen kahdenkymmenen arvosta Moosehiden kaivososakkeita. Tunnettehan kaivokset, Campbell. Kelpaako?"
"Varmasti, Daylight."
"Korkeako peli nyt on?" Kearns kysyi.
"Kuulostaminen kaksituhatta."
"Te saatte varmasti pietin, jos tulette peliin", varoitti Daylight.
"Minulla on erinomaiset kortit", sanoi Kearns, pannen kahdentuhannen arvoisen paperiliuskaleensa yhäti kasvavaan läjään pöydän keskellä. "Tunnen miten selkääni syyhyttää."
"On minullakin tavalliset kortit", Campbell ilmoitti, pistäen paperilappunsa kasaan. "Mutta niillä ei kannata korottaa."
"Minun korteillani kannattaa", Daylight pisti väliin ja kirjoitti sitten ääneti paperilapulle. "Kuulostan tuhannella ja korotan toisella mokomalla."
Neito, joka seisoi hänen takanaan, teki sellaista, mitä ei miehen paras ystäväkään ole oikeutettu tekemään. Kurottautuen Daylightin olkapään ylitse, otti hän käteensä tämän kortit ja katsoi niitä, pitäen samalla noiden viiden kortin kuvapuolta suojellen rintaansa vasten. Hän näki, että siinä oli kolme kuningatarta ja kaksi kahdeksikkoa, mutta kukaan ei arvannut mitä hän näki. Kaikki pelaajat tarkkasivat hänen kasvojaan kun hän katsoi kortteja, mutta ne eivät ilmaisseet mitään. Hänen kasvonsa olivat kuin jäästä, sillä niiden ilme oli sama ennenkuin hän katsoi, hänen katsoessaan ja jälkeenpäin. Ei ainoakaan lihas värähtänyt, sieraimet eivät rahtuakaan laajentuneet eivätkä silmät välähtäneet. Hän asetti kortit kuvapuoli alaspäin takaisin pöydälle ja häntä tarkkaavat katseet kääntyivät hitaasti poispäin saamatta tietää mitään.
MacDonald hymyili hyväntahtoisesti. "Näen panoksenne, Daylight, ja korotan nyt kahdella tuhannella. Millaiset kortit teillä on, Jack?"
"Älähän hätäile, Mac. On minullakin kortit. Panen kolme tuhatta. Ja sitten on vielä Daylightinkin vuoro."
"Niin onkin", Daylight myönsi Campbellin heitettyä pöydälle korttinsa. "Hän tietää mitä hänellä on ja pelaa sen mukaisesti. Minä kuulostan kahdella tuhannella ja sitten saatte nähdä kuka voittaa."
Kuolonhiljaisuudessa kuuluivat vain noiden kolmen pelaajan hillityt äänet. Kolmekymmentäneljä tuhatta dollaria oli jo pelissä, ja peli oli vielä tuskin puolessa. Neidon hämmästykseksi Daylight piti kolme rouvaansa, hylkäsi kahdeksikkonsa ja vaati kahta uutta korttia. Ja nyt ei Neitokaan uskaltanut katsoa, mitä hän oli saanut. Hän tunsi valtansa rajan. Eikä Daylightkaan katsonut. Nuo kaksi korttia olivat pöydällä kuvapuoli alaspäin kuten jakaja oli ne heittänyt.
"Haluatko kortteja?" kysyi Kearns MacDonaldilta.
"Omani riittävät", kuului vastaus.
"Voitte pyytää, jos haluatte, sen tiedätte", varoitti Kearns häntä.
"En välitä."
Kearns osti itselleen kaksi korttia, muttei katsonut niitä.
Hamish antoi korttiensa vielä olla pöydällä.
"En milloinkaan lähde pelistä kesken", sanoi hän hitaasti, katsoen ravintoloitsijaan. "Antakaa tulla, Mac."
MacDonald tarkasteli korttejaan huolellisesti, ollakseen täysin varma siitä, ettei hänellä ollut huonoja, kirjoitti summan paperipalaselle ja pani sen pöydällä! olevaan läjään, virkkoen vain:
"Viisi tuhatta."
Kearns, jota kaikkien silmät tarkkasivat, katsoi kahta uutta korttiaan, laski kaikki korttinsa ollakseen varma siitä, ettei hänellä ollut liikoja kortteja ja kirjoitti jotakin paperipalaselle.
"Korotan vain pienellä tuhannella, juuri niin paljolla, että voin pitää puoliani Daylightia vastaan."
Jännittyneiden katselijain katseet suuntautuivat Daylightiin, joka niinikään tarkasteli saamiaan uusia kortteja ja laski, oliko hänellä todella kaikkiaan viisi.
"Korotan vielä viidellä tuhannella… voidakseni pitää puoliani teitä vastaan, Jack."
"Ja minäkin korotan viidellätuhannella, pitääkseni puoliani Jackia vastaan", sanoi MacDonald vuorostaan.
Hänen äänensä oli hieman käheä ja värähtelevä ja suupielet vavahtelivat hermostuneesti hänen puhuessaan.
Kearns oli kalpea, ja hänen kätensä vapisi, kun hän kirjoitti summan paperille. Mutta hänen äänensä oli muuttumaton.
"Minä korotan vielä viidellätuhannella", sanoi hän.
Daylight oli taas kaikkien huomion esineenä. Katossa palavista öljylampuista lankesi valo hänen hikiselle otsalleen. Poskien pronssiväri oli tummentunut veren noustessa päähän. Hänen mustat silmänsä säihkyivät ja hänen sieramensa olivat laajentuneet ja jännittyneet. Sieraimet olivat suuret. Ne olivat perintöä villeiltä esi-isiltä, joilta hän myös oli perinyt erinomaiset keuhkonsa ja avaran henkitorvensa.
"Kortit paranevat tänä iltana kerta kerralta", huomautti Kearns. "Ja sen vuoksi on velvollisuus sanoa: korota, Jack, korota. Ja minä korotan viidellä tuhannella."
Daylight nojautui tuolinsa selkämystään ja katseli öljylamppuun samalla kun laski ääneen.
"Viime kierroksella oli aika yhdeksäntuhatta, ja minä kuulostin ja korotin yhdellätoista tuhannella — siis yhteensä kolmekymmentä tuhatta. Voin enää vastata vain kymmenestä". Hän kumartui eteenpäin ja katsahti Kearns'iin. "Ostan siis kymmenellä tuhannella."
"Voitte korottaa jos haluatte", Kearns vastasi. "Koiranne ovat viidentuhannen arvoiset tässä pelissä."
"Koiriani en pane peliin. Te saatte voittaa kultahiekkani, jopa huuhdontasoranikin, mutta koiristani ette saa ainoatakaan. Ilmoitin jo ostomääräni."
MacDonald tuumiskeli kauan. Kukaan ei liikahtanut, ei ainoatakaan kuiskausta kuulunut. Katselijoiden kasvoissa ei ainoakaan lihas värähtänyt. Kukaan ei vaihtanut jalkaa. Hiljaisuutta ei häiritty. Kuului vain ilmaveto valtavassa takassa ja ulkoa hirsiseinän vaimentamaa koirien ulvontaa. Yukonissa ei joka yö pelattu näin suurista summista. Tämä peli oli suoraan sanoen korkein, mistä seudun historia tiesi kertoa. Vihdoin ravintoloitsija virkkoi:
"Jos joku toinen voittaa, saa hän kiinnityksen Tivoliin."
Molemmat toiset nyökäyttivät päätään.
"Siis minäkin ostan kortit."
MacDonald lisäsi läjään viiden tuhannen lippunsa.
Kukaan ei enää halunnut uusia kortteja. Yhtaikaa miehet vaijeten laskivat korttinsa pöydälle, kaikkien katselijoiden kurottaessa kaulaansa paremmin nähdäkseen. Daylightilla oli neljä rouvaa ja ässä, MacDonaldilla neljä sotamiestä ja ässä sekä Kearnsilla neljä kuningasta ja kolmonen. Kearns pyyhkäsi panokset molemmilla käsivarsillaan omalle pöydänsyrjälleen. Hänen kätensä vapisivat.
Daylight otti ässänsä ja pannen sen MacDonaldin ässän viereen hän sanoi:
"Tämä minut petti, Mac. Tiesin, että vain kuninkaat saattoivat voittaa minut, ja hänellä oli ne."
"Minkälaiset kortit teillä oli?" hän vilkkaasti kysyi kääntyenCampbellin puoleen.
"Neljän samanvärisen sarja, joka olisi voinut jatkaa kummallekin taholle — hyvät pelikortit."
"Varmasti. Siitä olisi voinut tulla viiden sarja tai olisitte ainakin saanut viisi samanväristä."
"Kyllähän minä sitä ajattelin", sanoi Campbell murheissaan. "Minulle juttu maksoi kuusituhatta."
"Olisitte jatkanut", Daylight sanoi naurahtaen. "Silloin en minäkäänolisi saanut neljättä rouvaani. Nyt on minun tehtävä matkasopimus BillyRawlinsin kanssa ja sitten kiireesti Dyeaan. Suuriko on saaliinne,Jack."
Kearns ryhtyi laskemaan, mutta oli liian hermostunut. Daylight veti panosläjän puoleensa pöydän poikki ja järjesti sitten varmoin sormin pelimerkit ja velkakirjat eri läjiin ja laski hämmentymättä summan.
"Sata kaksikymmentäseitsemän tuhatta", ilmoitti hän. "Olette nyt varakas mies, Jack."
Voittaja hymyili, nyökäytti päätään, mutta ei saanut sanaa suustaan.
"Tarjoisin ryypyt", MacDonald sanoi, "mutta tämä talo ei enää ole minun."
"Kyllä se on teidän", sanoi Kearns, ensin kostuttaen kielellä huuliaan. "Velkakirjanne on rahanarvoinen kuinka kauan tahansa. Mutta minä tarjoan juomat."
"Ryypätkää mitä haluatte, voittaja maksaa!" huusi Daylight kaikille ympärillään oleville, nousi samalla tuoliltaan ja tarttui Neidon käsivarteen. "Pistetään tanssiksi, kuuletteko. Yö on vasta alullaan; ja huomenna minulla on paljon puuhia. Kuulkaa Rawlins, minä suostun tuohon sopimukseen. Minä lähden matkaan tänä aamuna kello yhdeksän — vai? Tulkaa kaikki mukaan! Missä viulunsoittaja on?"
Tämä oli Daylightin yö. Hän oli remuavan juhlan keskipiste ja johtaja, väsymätön ilontuoja, joka tartutti kujeilunhalun muihinkin. Mikään kuje ei ollut liian hurja hänen tovereidensa mielestä, ja kaikki yhtyivät ilonpitoon, vaikka se vähitellen muuttuikin mielettömäksi hoilaamiseksi ja hurjaksi hihkumiseksi. Kenenkään ei tarvinnut olla huolissaan eikä kainostella. Yukonissa tiedettiin, että kun yö oli Burning Daylightin, niin viha ja murhe oli kiellettyä. Hänen yönään ei kukaan uskaltanut riidellä. Ennen sellaista joskus oli tapahtunut ja miehet olivat silloin oppineet, mitä kelpo tappelu on ja he olivat saaneet sellaisen löylytyksen, jonka ainoastaan Burning Daylight saattoi antaa. Hänen yönään täytyi nauraa ja olla onnellinen tai mennä kotiin.
Daylight oli väsymätön. Tanssien välillä hän maksoi velkansa Kearnsille antamalla kahdenkymmenen tuhannen arvosta kultahiekkaa ja siirtämällä hänelle oikeutensa Moosehiden valtauksiin. Samaten järjesti hän matkasopimuksensa Billy Rawlinsin kanssa ja ryhtyi lähtövalmisteluihin. Hän lähetti sananviejän kiireesti hakemaan Kamaa, koirain-ajajaansa, joka oli fananaw-intiaani ja oli joutunut kauas heimonsa asuinsijoilta valkoihoisten anastajain palvelukseen. Kama tuli Tivoliin, pitkänä, laihana, jäntevänä, turkit yllään, äänettömänä ja välittämättä juhlijoista, jotka remusivat hänen ympärillään Daylightin antaessa hänelle määräyksiään.
"Jaa", sanoi Kama, laskien sormillaan määräyksiä. "Saatava kirjeitä Rawlinsilta. Tavarat rekeen. Ruokaa Selkirkiin saakka — kai haluatte koiranruoan riittävän Selkirkiin saakka."
"Riittävästi koiranruokaa, Kama."
"Jaa. Laittaa reki kuntoon kello yhdeksäksi. Tuoda lumikengät. Ei tuoda telttaa. Entä mitä muuta?"
"Ei mitään", vastasi Daylight päättäväisesti.
"Paljon pakkasta."
"Luuletko työtämme helpoksi, vai? Viemme paljon kirjeitä sinne ja tuomme takaisin paljon kirjeitä. Olet voimakas mies. Paljon pakkasta, paljon työtä, kaikki hyvin."
"Ehdottomasti hyvin", murahti Kama alistuen kohtaloonsa. "Valmis kello yhdeksän."
Hän teki täyskäännöksen intiaanisaappaittensa koroilla ja lähti huoneesta, järkähtämättömänä, sfinxin kaltaisena, tervehtämättä ketään, katsahtamatta oikeaan tai vasempaan. Neito vei Daylightin syrjään muista.
"Kuulehan Daylight, sinulla on varmaankin matti kukkarossasi", sanoi hän hiljaa.
"En ole mikään kitupiikki."
"Minulla on kahdeksan tuhatta Macin kassakaapissa", alkoi hän.
Mutta Daylight keskeytti hänet. Esiliinannauha kangasti hyvin lähellä hänen mielikuvituksessaan ja hän arkaili kuin kesytön varsa.
"En tarvitse", sanoi hän, "Rahattomana tulin maailmaan, rahattomana lähden ja rahattomana olen kulkenut suurimman osan elämääni. Tule, menkäämme tanssimaan."
"Mutta kuulehan", suostutteli Neito. "Minä en tarvitse rahojani. Lainaisin ne sinulle — alkuun päästäksesi", lisäsi hän nopeasti nähdessään Daylightin käyvän levottomaksi.
"En huoli keltään apua", oli vastaus. "Tulen omillani toimeen. Ja kun sitten jolloinkin pääsen hyvälle saaliille, on se kokonaan minun. Ei kiitos, tyttöseni! Olen hyvin kiitollinen. Aijon nyt hankkia leipäni postinkuljetuksella."
"Daylight", mutisi tyttö hellästi.
Ja taitavasti teeskennellen äkkinäistä hurjapäisyyttä Daylight vei tytön tanssihuoneeseen. Ja kun he liitelivät valssin pyörteissä, mietiskeli Neito sitä, miten kova sydän olikaan tuolla miehellä, joka vei häntä karkelossa ja vastusti kaikkia hänen houkutuksiaan.
Kello kuudelta aamulla, polttavasta paloviinasta huolimatta, Burning Daylight vielä täysissä voimissaan väänsi joka miehen käden tarjoilupöytään. Kädenvääntäminen tapahtui siten, että kaksi miestä asettui vastatusten, oikean käden kyynärpäät tarjoilupöydällä, ja tarttuivat kumpikin vastustajansa oikeaan käteen, koettaen sitten painaa vastustajansa kättä pöytään. Mies toisensa perästä tuli mittelemään voimiaan hänen kanssaan, mutta kukaan ei taivuttanut hänen kättään pöytään. Kookkaisuudestaan huolimatta joutuivat Olaf Henderson ja Ranskalais-Louis tappiolle. Kun he väittivät hänen saavan voitostaan kiittää salatemppuja ja erikoisesti harjoitelleen lihaksiaan tätä varten, haastoi hän heidät toisenlaisille kilpasille.
"Kuulkaa, te kaikki!" huusi hän. "Aijon tehdä kaksi temppua: ensin punnitsen kultahiekkapussini ja panen sitten sen veikkaan, että teidän kaikkien nostettua lattiasta niin monta jauhosäkkiä kuin kykenette, minä panen vielä kaksi säkkiä lisää ja nostan kaikkityyni pulskasti lattiasta."
"Minä suostun, hitto vie, vetoon!" jyrisi Ranskalais-Louisin ääni ylinnä muita.
"Maltahan!" huusi Olaf Henderson. "Kelvannen minäkin yhtä hyvin kuin sinäkin. Minä otan puolet vedosta."
Daylightin kultahiekkapussi punnittiin ja sen arvoksi tuli neljäsataa dollaria, ja Louis ja Olaf jakoivat keskenään vetomäärän. MacDonaldin varastosta haettiin viidenkymmenen naulan jauhosäkkejä. Muut miehet koettivat ensin voimiaan, He asettuivat kahdelle tuolille, jauhosäkit pantiin lattialle ja sidottiin yhteen köydellä. Useat saattoivat täten nostaa neljä tai viisisataa naulaa, kun taas muutamien onnistui nostaa kuusisataakin. Sitten kävivät nuo kaksi jättiläistä käsiksi säkkeihin, sitoen yhteen seitsemänsataa naulaa yhteensä painavat jauhosäkit. Ranskalais-Louis lisäsi vielä yhden säkin ja nosti seitsemänsataa ja viisikymmentä naulaa. Olaf lisäsi vielä yhden säkin, mutta kumpikaan ei voinut nostaa kahdeksaasataa naulaa. Kerran toisensa perästä he koettivat, hiki virtasi heidän otsaltaan ja heidän luunsa narskuivat. Kumpikin sai säkkiläjän liikkumaan, mutta he eivät saaneet sitä kohoamaan lattiasta.
"Hitto vie, Daylight, tässä vedonlyönnissä sinä suuresti erehdyit", sanoi Ranskalais-Louis ojentautuen ja nousten tuolilta. "Vain rautainen mies voi tehdä sen. Sata naulaa enemmän, mukamas! Ei kymmentäkään naulaa enempää."
Säkit tuotiin, mutta kun kaksi säkkiä oli lisätty, astui Kearns väliin.
"Vain yksi säkki on pantava lisää."
"Kaksi!" huusi joku. "Kaksi oli määrä vedossa."
"He eivät nostaneet viimeistä säkkiä", pani Kearns vastaan. "He nostivat vain seitsemänsataa ja viisikymmentä."
Mutta Daylight torjui jalomielisesti tämän välitysyrityksen.
"Mitä hyödyttävät kaikki teidän turhat puheenne? Mitä siitä, jos onkin yksi säkki liikaa. Jollen voi nostaa kolmea säkkiä lisää, en voi varmasti nostaa yhtäkään. Sitokaa ne yhteen."
Hän seisoi tuoleilla, kyyristyi ja taivutti hartiansa taaksepäin, kunnes sai köyden käsiensä väliin. Hän muutti hiukan jalkaansa, jännitti lihaksensa nostaakseen, ja antoi niiden sitten jälleen höltyä, ikäänkuin koetellen, millä tavoin parhaiden saisi taakan nousemaan lattialta.
Ranskalais-Louis, joka katseli epäuskoisena hänen yritystään, huusi:
"Päin mäntyä menee, Daylight!"
Daylightin lihakset jännittyivät toisen kerran ja nyt täydellä todella, kunnes hän oli pinnistänyt kaikki voimansa ja aivan huomaamatta, ilman äkillistä nykäystä tai ponnistusta, kohosi yhdeksänsadan naulan taakka lattiasta ja heilui edestakaisin hänen jalkojensa välissä.
Olaf huokasi kuuluvasti. Neito, joka oli tietämättään jännittänyt lihaksensa niin, että teki kipeää, nyt herpaantui. Ranskalais-Louis mutisi kunnioittavaisesti:
"Eläköön m'sieu Daylight! Minä olen suuri lapsi. Te olette suuri mies."
Daylight päästi taakkansa lattialle, hypähti tuolilta ja meni muiden edellä tarjoilupöydälle päin.
"Punnitkaa!" huusi hän työntäen pussinsa punnitsijalle, joka pani sinne neljänsadan dollarin arvosta kultahiekkaa vetonsa hävinneiden pusseista.
"Tulkaa kaikki mukaan!" sanoi Daylight kääntyen. "Juokaa mitä haluatte.Voittaja maksaa."
"Tämä on minun yöni!" huusi hän kymmenen minuuttia myöhemmin. "Olen yksinäinen uros-susi ja olen nähnyt kolmekymmentä talvea. Tämä on syntymäpäiväni, minun ainoa päiväni vuodessa, ja minä voin juottaa joka miehen humalaan. Tulkaa kaikki ulos. Aijon heittää teidät kaikki lumeen. Tulkaa pihalle, te arkajalkaiset, uudet tulokkaat ja te entisajan miehet, niin minä kastan teidät."
Meluava joukko virtasi ulos ovista, kaikki muut paitsi viinurit ja pahimmat viinan jumalan palvelijat. MacDonaldissa heräsi yht'äkkiä oman arvon tunto, ja hän läheni Daylightia käsi ojona.
"Mitä? Tekö ensin?" sanoi Daylight nauraen ja puristi hänen kättään kuin tervehtiessä.
"Ei, ei", vastusti toinen kiireesti, "Aijoin vaan onnitella teitä syntymäpäivänne johdosta. Kohteliaisuudesta voitte paiskata minut lumeen. Mitä mahdollisuuksia on minulla pitää puoliani miestä vastaan, joka nostaa yhdeksänsataa naulaa?"
MacDonald painoi sata kahdeksankymmentä naulaa ja Daylight tarttui häneen vain toisella kädellään, sitten nosti hän ravintolanomistajan äkkiä maasta ja heitti hänet suin päin lumeen. Nopeasti lennätti hän sitten lähimmät puolitusinaa miestä lumeen. Vastarinta oli hyödytöntä. He lensivät suinpäin hänen käsistään, loukkaantumatta, kaikenlaisiin hullunkurisiin asentoihin pehmeään lumeen. Pian kävi vaikeaksi tähtien himmeässä välkkeessä eroittaa niitä, jotka jo oli heitetty lumeen ja niitä, jotka odottivat vuoroaan, ja Daylight rupesi tunnustelemaan heidän selkäänsä ja hartioitaan, päättäen heidän tilansa siitä, olivatko ne vai eivätkö olleet lumisia.
"Joko olette kastettu?" kuului hänen yksitoikkoinen kysymyksensä, kun hän ojensi hirveät kätensä.
Muutama kymmen virui jo lumessa pitkässä rivissä ja toiset polvistuivat teeskennellen nöyryyttä, ripottivat lunta päänsä päälle ja väittivät, että toimitus oli täytetty. Mutta viisi miestä seisoi pystyssä — Pohjois-Amerikan itäisten aarniometsien uutisasukkaita ja rajamaan miehiä, jotka olivat innokkaat kilpailemaan joka miehen syntymäpäivänä.
He olivat käyneet oppia ja kasvaneet miehiksi mitä ankarimmassa koulussa, he olivat monien mellakoiden ja tappeluiden vanhoja sankareita, he olivat veren ja hien uupumattomia miehiä. Eikä heiltäkään puuttunut sitä, mitä Daylightillä oli niin suuressa määrin, nimittäin aivojen ja lihasten miltei täydellistä sopusuhtaisuutta. Heille ja heidän elämässään se oli luonnollista, eikä se Daylightillekaan ollut mikään ansio. Tämän lahjan hän oli jo saanut syntyessään. Hänen hermonsa olivat herkemmät kuin heidän, hänen sieluntoimintonsa, joista tahdon toiminta oli täydellisimmäksi kehittynyt, olivat nopeammat kuin heidän. Hänen lihaksensakin, vaikka ne ainekokoomukseltaan olivatkin samallaiset kuin heidän, tottelivat tahdon käskyjä nopeammin kuin heidän lihaksensa. Hän oli nyt sellainen. Hänen lihaksensa toimivat nopeasti ja rajusti kuin räjähdysaine. Hänen ruumiinsa oli vipu, joka toimi yhtä varmasti, oli kysymyksessä leikki tai tosi. Ja kaiken tämän lisäksi hänessä oli tuota yliluonnollista voimaa, jonka on saanut osakseen tuskin yksi ihminen miljoonista — voimaa, joka ei riipu ruumiin suuruudesta, vaan sen laadusta, elimistön erinomaisuudesta ja lihasten aineen verrattomuudesta. Hän pani lihaksensa toimimaan niin nopeasti, että ennenkuin toinen sen huomasi ja ryhtyi vastarintaan, lihasten toiminnan tarkoitus jo oli saavutettu. Ja hän puolestaan huomasi vastustajan aikoman otteen niin nopeasti, että hän joko kokonaan vapautui siitä, tai teki ajoissa vastaotteen.
"Vai olisi minun käytävä käsiksi kaikkiin teihinkin", Daylight virkkoi tuolle odottavalle ryhmälle. "Voitte tekin yhtä hyvin heittäytyä lumeen ja kastaa itsenne. Te saatatte voittaa minut jonakin muuna päivänä, mutta syntymäpäivänäni haluan tulla tunnustetuksi miesten parhaaksi. Pat Hanrahan näyttää kovin halukkaalta. Tulehan, Pat."
Pat Hanrahan, entinen ammatti-nyrkkeilijä ja suurtappelija, astui esiin. Nuo kaksi miestä kävivät toisiinsa käsiksi, mutta kohta alussa Daylight teki puoli-nelsonin ja lennätti armotta irlantilaisen pään ja hartiat lumihankeen. Joe Hines, entinen merimies, joutui samallaisella tempulla hankeen niin rajusti kuin olisi hän pudonnut kaksikerroksisen rakennuksen harjalta — ennenkuin hän vielä ennätti olla varuillaan, väitti hän.
Tämä kaikki ei vielä ollut uuvuttanut Daylightia. Hän ei edes ollut hengästynyt. Itse asiassa ei hänen ponnistuksiinsa ollutkaan kulunut aikaa. Hänen ruumiinsa toimi hetken äkisti ja rajusti ja sitten se seuraavana hetkenä jälleen vaipui lepoon. Niinpä Doc Watson, harmaapartainen, raudan-vankka mies, jonka menneisyydestä ei kukaan mitään tietänyt, pelätty tappelupukari, joutui hankeen sekunnin murto-osassa, ennenkuin hän ennätti tehdä tavallisen rajun hyökkäyksensä. Kun hän juuri kyyristyi hyökätäkseen, oli Daylight hänen kimpussaan ja lannisti hänet hirveällä vauhdilla täydellisesti. Olaf Henderson, joka otti oppia tästä, aikoi nujertaa Daylightin yllättämällä ja hyökkäsi hänen kimppuunsa sivulta, kun Daylight juuri ojensi kättään auttaakseen Watsonin pystyyn. Daylight kaatui kättensä varaan saaden kylkeensä aimo töytäyksen Olafin polvesta. Olaf itsekin kompastui Daylightiin. Ennenkuin hän ennätti nousta oli Daylight keikauttanut hänet selälleen ja pesi lumella hänen kasvojaan ja korviaan, pistäen muutaman kourallisen lunta hänen niskaansakin.
"Hitto vie, olen minä mies siinä kuin Daylightkin", Olaf mutisi hangesta kömpiessään, "mutta kautta Jupiterin, en tosiaankaan ole ennen nähnyt sellaista heittoa."
Ranskalais-Louis oli viimeinen noista viidestä ja hän oli nähnyt tarpeeksi tietääkseen olla varuillaan. Hän kierteli ja kaarteli hyvän aikaa ennenkuin ryhtyi asiaan. Ja hyvän aikaa he sitten vielä ponnistelivat kummankaan saamatta voittoisaa otetta. Ja vihdoin, juuri kun kamppailu alkoi käydä jännittäväksi, Daylight teki yhden tavallisista salamannopeista liikkeistään. Hän muuttui pelkäksi joustavaksi vipuvoimaksi, ja sitten hänen lihaksensa äkkiä toimivat. Ranskalais-Louis rynnisteli niin että hänen suuret luunsa rutisivat ja kuitenkin hän joutui suin päin hankeen.
"Voittaja maksaa!" huudahti Daylight päästyään vastustajastaan ja rientäen ennen muita Tivoliin. "Tulkaa kaikki! Tätä tietä!"
He nojasivat pitkään tarjoilupöytään kaksi- tai kolmimiehisissä ryhmissä ja tömistelivät lämpimikseen intiaanisaappaitaan lattiaan — ulkona oli pakkasta enemmän kuin kuusikymmentä astetta [Fahrenheitin asteikon mukaan]. Bettles, vanhain miesten parhaimpia oli kyseessä työ tai vaara, lakkasi hoilaamasta laulua "sassafras-puun juuresta" ja hoiperteli Daylightia onnittelemaan. Mutta samassa hänen päähänsä pälkähti, että hänen oli pidettävä puhe, ja hän korotti äänensä kaikuvaan mahtiponteen:
"Sanon pojat teille, että minä ylpeilen siitä, että voin sanoa Daylightia ystäväkseni. Me kuljimme entiseen aikaan yhdessä tuntemattomia intiaani-polkuja, ja hän on, piru vie, kahdeksantoista-karaattista kultaa saappaista ylöspäin, senkin vanha syyhyinen koiraluuska, on totisesti. Hän oli poikakloppi, kun hän ensin tuli tälle seudulle. Hänen ijässään teillä, pojat, tuskin korvantaustat vielä olivat kuivat. Hän ei ole milloinkaan ollut kakara. Hän on syntynyt täysikasvuisena miehenä. Ja sanon teille, että siihen aikaan täytyikin miehen olla mies. Silloin ei täällä ollut veltostuttavaa sivistystä, niinkuin nyt jo alkaa olla." Bettles vaikeni niin kauvan, että ennätti kiertää käsivartensa Daylightin niskaan, pusertaen hänet karhumaiseen syleilyyn. "Kun minä ja sinä, Daylight, ajoimme koirillamme tänne Yukon'iin muinoin, niin ei taivaasta satanut lihalientä eikä kukaan antanut ryypyn paineeksi ilmaista ruokaa. Viritimme nuotiomme siihen, missä joku otus joutui saaliiksemme, ja enimmäkseen me elimme lohenperkkeillä ja kaniinien sisälmyksillä — enkö ole oikeassa?"
Mutta kuullessaan naurunrähäkän, jonka hänen viime sanansa synnyttivät, hän päästi Daylightin karhunsyleilystään ja kääntyi julmistuneena joukkoon päin.
"Naurakaa vain, räkänokat, naurakaa! Sanon teille suoraan, ettei teistä parhainkaan ole kelvollinen solmimaan Daylightin saapasvarsien pauloja. Eikö totta, Campbell? Eikö totta, Mac? Daylight on vanhaa kaartia, yksi vanhoja, rehtejä erämiehiä. Ja siihen aikaan ei ollut höyrylaivaa eikä postinkulkua, ja meidän oli hengenpitimiksi pureskeltava lohensuolia ja kaniinien perkkeitä."
Hän katsahti voitonriemuisana ympärilleen ja hänen puhettaan seuranneiden hyvä-huutojen joukosta kuului kehoituksia, että Daylight nousisi puhumaan. Tämä ilmoittikin suostuvansa. Haettiin tuoli ja hänet autettiin sille seisomaan. Hän ei ollut selvempi rähisevää joukkoa, jonka yläpuolelle hänet oli korotettu — hurjaa, karkeavaatteista joukkoa, missä joka miehellä oli jalassaan intiaanisaappaat tai eskimolais-kengät. Rukkaset riippuivat joka miehen kaulalla, ja nahkaset korvalaput oli nostettu ylös, joten ne muistuttivat muinaisten viikinkien kypäränsiipiä. Daylightin tummat silmät välähtivät ja väkevät juomat olivat tummentaneet hänen poskiensa pronssivärin. Häntä tervehtivät joka taholta innokkaat huudot, jotka saivat hänen silmänsä kosteiksi epäilyttävällä tavalla, vaikka useat äänet olivatkin sammaltavia, humalan sotkemia. Niin, siten ovat miehet käyttäytyneet, juhlineet, tapelleet ja reuhanneet joko pimeissä luolissa tai nuotion ääressä kyyröttäen, Rooman keisaripalatseissa ja ryöväriritarien kalliolinnoissa, tai nykyajan pilvenpiirtäjissä ja merikaupunkien tillikoissa. Juuri sellaisia olivat nämäkin miehet, jotka napaseudun yössä loivat valtiota, suurisuisia, juopuneita ja räyhääviä, leväten muutamina hurjina unhotuksen hetkinä sankarillisen kamppailunsa julmasta todellisuudesta. He olivat nykyajan sankareita, eivätkä olleet missään suhteessa huonompia kuin muinaisajan.
"Noh, pojat, en oikeastaan tiedä, mitä sanoisin", alkoi Daylight verkkaan ja hiljaisesti puhua, järjestellen sekavia ajatuksiaan ja tunteitaan. "Kerronpa teille pienen kaskun. Minulla oli alhaalla Juneaussa yhtiömies. Hän oli kotoisin Pohjois-Carolinasta ja hänellä oli tapana kertoa minulle tämä sama juttu. Se tapahtui vuoristossa hänen kotiseudullaan, ja silloin oli häät. Saapuvilla olivat koko perhe ja kaikki ystävät. Pappi oli juuri pääsemässä loppuun ja sanoi: 'Ne jotka Jumala on yhteen laittanut, niitä ei ihmisten pidä eroittaman'.
"'Pastori', sanoi sulhanen, 'minusta sananne eivät sattuneet muodollisesti vallan oikein. Haluan, että vihkimiseni tapahtuu moitteettomasti.'
"Kun savu oli hälvennyt, katsoi morsian ympärilleen ja näki kuolleen sulhasen, kuolleen papin, kuolleen veljen, kaksi kuollutta enoa ja viisi kuollutta häävierasta.
"Silloin huokasi hän syvään ja lausui: 'Luulenpa uudenaikaisten, nopeasti laukeavien revolverien vieneen hiiteen tulevaisuudentoiveeni.'
"Ja niin sanon minäkin teille kaikille", lisäsi Daylight, kun naurunrähäkkä oli hiljentynyt, "Jack Kearnsin neljä kuningasta ovat vieneet hiiteen tulevaisuudentoiveeni. Minulla on matti kukkarossani ja minun on taivallettava Dyeaan —"
"Aijotko lähteä karkuun?" joku kysyi.
Hänen kasvonsa vääntyivät lyhyen silmänräpäyksen ajaksi vihasta, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä oli hänen hyvä tuulensa palannut.
"Tiedän, että vain leikillänne pistätte nenänne asiaan, joka ei teille ensinkään kuulu", hän sanoi hymyillen. "Tietenkään minä en aijo karata näiltä mailta."
"Vannomatta paras, Daylight", sanoi sama ääni.
"Pysyn sanassani. Tulin ensimäisenä Chilcootin poikki vuonna 83. Kuljin solassa lumimyrskyssä, paita riekaleina ja eväinäni kupponen jauhoja. Sain sinä talvena elantoni Juneaussa ja keväällä kuljin vielä kerran solan poikki. Ja sitten vielä kerran pakoitti nälänhätä minut lähtemään. Seuraavana keväänä palasin ja vannoin, etten milloinkaan poistuisi täältä ennenkuin olin päässyt varakkaaksi. Ja täällä olen pysynyt ja täällä minä nyt olen enkä aijo lähteä täältä. Vien postin ja palaan rehellisesti. En pysähdy yöksikään Dyeaan. Ennätän Chilicootiin pian, vaihdan koiria ja otan postin ja koiranruokaa. Ja vannon vielä kerran kautta helvetin tulen ja Johannes Kastajan pään, etten pötki paremmille markkinoille ennenkuin olen täällä koonnut omaisuuden. Ja sanon teille, ettei se saakaan olla mikään tavallinen omaisuus."
"Mikä sinusta on rikkaus?" kysyi Bettles alhaalta, hellästi hyväillenDaylightin jalkoja.
"Niin, kuinka paljon? Mikä on teidän mielestänne rikkaus?" huusivat toiset.
Daylight mietiskeli hetkisen tiukkaan.
"Neljä tai viisi miljoonaa" sanoi hän hitaasti kohottaen kättään, vaatien hiljaisuutta, kun hänen ilmoittamansa määrä otettiin vastaan ivahuudoin, "Niin, minä olen itsepäinen ja panen alkumääräksi miljoonan. Enkä lähde maasta unssiakaan vähemmällä."
Taas kuului ivahuutoja. Koko Yukonista ei siihen mennessä vielä oltu saatu edes yhteensä viiden miljoonan edestä kultaa eikä kukaan ollut tehnyt sadantuhannen löytöä, miljoonista puhumattakaan.
"Kuulkaa kaikki. Olette nähneet Jack Kearnsin voiton tänä yönä. Näitte hänen epäröivän, ennenkuin hän osti uudet kortit. Hänen kolme kuningastaan eivät riittäneet. Mutta hän tiesi, että hän vielä saattoi saada yhden kuninkaan, se oli hänen voittomahdollisuutensa — ja hän sai tuon kuninkaansa. Ja vakuutan teille, että minullakin on kortit ja voittomahdollisuuteni. Yukonissa löydetään kohta oikea kulta-aarre. En tarkoita tavallisia Moosehiden ja Birch Creekin kaltaisia kultasuonia. Tarkoitan oikein huikeata kullanrunsautta. Sanon teille, että se synnyttää kansanvaelluksen, jota ei mikään voi estää. Sinne saatte seurata intiaanisaappaitteni jälkiä lähimmässä tulevaisuudessa, jos mielitte löytää minut — jossakin Stewart-joen, Indianjoen ja Klondike-joen seutuvilla. Kun olen tuonut postin takaisin, lähden sinne niin nopeasti, että lumi vaan tuiskuaa ympärilläni. Kultaa tulee, toverit, kultaa pelkästä ruohikostakin, sata dollaria yhdestä huuhdontakattilasta. Te luulette, että helvetti on irti, kun tämä kultalöytö on tehty."
Hän kohotti lasinsa huulilleen.
"Toivon, että te kaikki silloin tulette upporikkaiksi."
Hän joi ja astui alas tuolilta, joutuen toisen kerran Bettlesin karhunsyleilyyn.
"Jos olisin teidän sijassanne, Daylight, en lähtisi tänään", neuvoi Joe Hines, käytyään katsomassa oven ulkopuolella olevaa väkiviina-lämpömittaria. "Nyt on oikein paukkuva pakkanen. Nyt on kuusikymmentä kaksi astetta kylmää ja lämpömittari vielä alenee. On parempi odottaa ilmanmuutosta."
Daylight nauroi ja vanhat erämiehet hänen ympärillään nauroivat.
"On juuri teidän keltanokkien tapaista", sanoi Bettles, "pelätä pientä pakkasta. Ja anteeksiantamattoman vähän te tunnette Daylightia, jos luulette, että pakkanen häntä pidättää."
"Voi ainakin jäädyttää hänen keuhkonsa, jos hän nyt lähtee matkaan", kuului vastaus.
"Jäädyttää paperia ja siirappikaramellia! Kuulkaahan, Hines, olette ollut näillä mailla kolme vuotta. Ette ole vielä tottunut ilmanalaan. Olen nähnyt Daylightin taivaltavan yhdessä päivässä viisikymmentä penikulmaa Koyokukia pitkin, kun lämpömittari näytti seitsemääkymmentäneljää."
Hines ravisti päätään murheellisena.
"Keuhkot siellä jäätyy", valitti hän. "Jos Daylight lähtee taipaleelle ennenkuin tulee ilmanmuutos, ei hän ikinä pääse perille — ja hänen on taivallettava levähtämättä."
"Dyeaan on tuhat penikulmaa", ilmoitti Bettles kiiveten tuolille ja tukien huojuvaa ruumistaan kiertämällä kätensä Daylightin kaulaan. "Sanon, että sinne on tuhat penikulmaa ja suurin osa tiestä on ummessa, mutta lyön vetoa, että Daylight ennättää Dyeaan kolmessakymmenessä päivässä."
"Se on keskimäärin kolmekymmentäkolme penikulmaa päivässä", varoittiDoc Watson, "ja olen toki itsekin ollut taipaleella. LumimyrskyChilcootissa tukkeisi häneltä tien viikoksi."
"Mitä vielä", vastasi Bettles, "Daylight suorittaa vielä paluumatkankin kolmessakymmenessä päivässä ja minä lyön vetoa viisi sataa dollaria, että niin käy kuin sanon lumimyrskyistä huolimatta."
Sanojensa vahvikkeeksi otti hän esiin aimo makkaran kokoisen kultahiekkapussin ja löi sen tarjoilupöytään. Doc Watson paiskasi pussinsa viereen.
"Malttakaahan!" huusi Daylight. "Bettles on oikeassa ja minäkin haluan olla vedossa mukana. Lyön vetoa viisi sataa dollaria siitä, että olen kuudenkymmenen päivän kuluttua tästä päivästä Tivolin ovella Dyean posti mukanani."
Kuului epäluuloista murinaa ja tusina miehiä otti esiin pussinsa. JackKearns tunkeutui joukkoon ja vaati puheenvuoroa.
"Minä yhdyn vetoon, Daylight", huusi hän, "Kaksi yhtä vastaan, ettette tee sitä — seitsemässäkymmenessä päivässä."
"Ei mitään almuja, Jack", kuului vastaus. "Vetosumma on sama kummallakin puolen ja aika on kuusikymmentä päivää."
"Seitsemänkymmentäviisi päivää ja kaksi yhtä vastaan, ettette tee sitä", intti Kearns. "Rantajää on haurasta."
"Mitä minulta voitatte, on teidän", sanoi Daylight. "Ette, piru vieköön, saakaan sitä tällä tavalla annetuksi minulle takaisin. En tahdo lyödä vetoa kanssanne. Te koetatte antaa minulle rahaa. Mutta sanonpa teille jotakin, Jack, minulla on vielä muita mahdollisuuksia. Voitan sen takaisin lähipäivinä. Odottakaahan vaan, kunnes suuri kultasuoni löytyy. Silloin pelaamme me, te ja minä, sellaista peliä, jota ei miehen tarvitse hävetä."
He puristivat toistensa kättä.
"Luonnollisesti tekee hän sen", kuiskasi Kearns Bettlesin korvaan. "Ja minä lyön vetoa, että Daylight on saapunut takaisin kuudenkymmenen päivän kuluessa."
Billy Rawlins päätti vedon ja Bettles syleili Kearnsia innoissaan.
"Kautta Jupiterin, tahtoisinpa minäkin olla mukana tässä vedossa", sanoi Olaf Henderson, vetäen Daylightin pois Bettlesin ja Kearnsin luota.
"Voittaja maksaa!" huusi Daylight, päättäen vedon. "Ja minä tulen varmasti voittamaan, ja kuusikymmentä päivää on pitkä ryyppyjen väli, joten minä maksan nyt. Sanokaa mitä juomia haluatte!"
Whisky-lasi kädessä kiipesi Bettles takaisin tuolilleen ja keinuen edestakaisin lauloi ainoaa taitamaansa laulua: —
Pyhäkoulun peruukeitten Kera Henry Ward Beecher on, käy sassafras-juuresta juttu. Mutt' kielellä paatuneitten sanan selvitys ei lie mahdoton: mehu kielletyn puun on tuttu.
Ja sitte joukko kertasi kuorossa: