Monista tulolähteistään huolimatta oli Daylight koko ensi talven ahtaalla. Kultasora, joka sulatettiin peruskalliossa, jäätyi heti, kun se hinattiin maanpinnalle. Siten hänen kaivoksensa, joissa oli monen miljoonan arvosta kultaa, olivat hyödyttömät. Vasta kun palaava aurinko sulatti maan ja veden, missä voi huuhdella, saattoi hän käyttää hyväkseen niissä löytyvää kultaa. Ja silloin talletti hän kahteen vastaperustettuun pankkiin ylijäämän; ja monet miehet ahdistivat häntä ankarasti saadakseen hänet sijoittamaan pääomansa heidän yrityksiinsä.
Mutta hän huomasi parhaaksi hoitaa omaa peliään ja liittyi muihin vain silloin, kun oli yhteinen puolustus tai hyökkäys kysymyksessä. Niinpä hän, vaikka oli maksanut korkeimmat päiväpalkat, liittyi Kaivostenomistajain liittoon, ratkaisi taistelun ja lannisti perinpohjin päivätyöläisten kytevän uppiniskaisuuden. Aika oli muuttunut. Entiset ajat olivat olleet ja menneet. Uusi aikakausi oli alkanut ja Daylight, joka oli rikkain kaivostenomistajista, oli uskollinen nykyiselle yhteiskuntaluokalleen. Tosin teki hän vanhanajan kullankaivajat, jotka olivat hänen työssään, uusien tulokkaiden päällysmiehiksi, estääkseen heitä liittymästä järjestyneen työväen ammattiyhdistykseen; mutta tämä oli Daylightille sydämen asia, eikä pään. Sydämessään ei hän ollut voinut unohtaa entisiä aikoja, vaikka hän järjellään hoiti taloudellista peliä noudattaen viimeisiä ja tarkoituksenmukaisimpia menetelmiä.
Mutta lukuunottamatta työnantajain liittoon liittymistä, kieltäytyi hän sitoutumasta kenenkään peliin. Hän pelasi yksin suurta peliä ja tarvitsi kaikki rahansa omiin yrityksiinsä. Hiljattain perustettu arvopaperipörssi herätti hänessä vilkasta mielenkiintoa. Hän ei ollut milloinkaan ennemmin nähnyt sellaista laitosta, mutta hän näki heti sen ansiopuolet ja osasi käyttää sitä hyväkseen. Kaupanteko siellä oli ennen kaikkea uhkapeliä, ja monta kertaa, vaikkei se ollut välttämätöntä hänen omien suunnitelmiensa edistämiseksi, sai hän aikaan paniikin pörssissä pelkästä kevytmielisyydestä ja kujeilunhalusta.
"Tämä on kuin farao-peliä", sanoi hän eräänä päivänä, kun hän, pidettyään viikon ajan Dawsonin pörssipelaajia jännityksessä vuoroin ostamalla ja myymällä, näytti kaikille korttinsa ja luopui voitosta, joka jollekin toiselle olisi ollut melkoinen rikkaus.
Koottuaan omaisuuden olivat toiset miehet lähteneet etelään, Yhdysvaltoihin, ottaen lomaa napaseudun julmasta taistelusta. Mutta kun Daylightilta kysyttiin, milloin hän lähtisi etelään, nauroi hän aina ja sanoi lähtevänsä vasta sitten kun oli pelannut pelinsä loppuun. Hän lisäsi vielä, että hullu oli se mies, ken luopui pelistä juuri kun oli saanut voittoisat kortit.
Tuhannet uudet tulokkaat, jotka jumaloivat Daylightia kuin sankaria, väittivät, että hän oli mies, joka ei tiennyt mitä on pelko. Mutta Bettles ja Dan MacDonald ja muut entisajan miehet pudistivat päätään ja nauroivat mainitessaan sanannaiset. Ja he olivat oikeassa. Hän oli aina pelännyt heitä, aina siitä lähtien kuin "Kuningatar Anna" Juneausta oli avonaisella ja naurettavalla tavalla osoittanut rakkauttaan hänelle, seitsemäntoistavuotiaalle nuorukaiselle. Tämän takia ei hän milloinkaan ollut tuntenut naisia. Hän oli syntynyt kaivosleirissä, missä naiset ovat harvinaisia ja salaperäisiä, hänellä ei ollut yhtään sisarta, hänen äitinsä oli kuollut hänen pienenä ollessaan, joten hän ei milloinkaan ollut joutunut tekemisiin heidän kanssaan. Tosin oli hän paettuaan "Kuningatar Annan" luota tavannut heitä myöhemmin Yukonissa ja seurustellut heidän kanssaan — uranuurtajanaisten, jotka olivat miesten jälkiä seuraten kulkeneet solien poikki ensimäisille kultakaivospaikoille. Mutta mikään lammas ei ollut milloinkaan kulkenut suden kanssa suuremmalla pelolla ja vavistuksella kuin hän oli kulkenut heidän kanssaan. Hänen miehisestä ylpeydestään johtui, että hän seurusteli heidän kanssaan, ja hän oli tehnyt sen vain näön vuoksi; mutta naiset olivat yhä hänelle suljettu kirja, ja hänestä oli hauskempaa pelata yksin tai sitten suuressa joukossa.
Ja nyt, kun hänet tunnettiin nimeltä "Klondiken kuningas", kun hänellä oli kosolti muitakin kuninkaallisia arvonimiä, kuten "Eldoradon kuningas", "Bonanzan kuningas", "Metsä-parooni" ja "Kultala-ruhtinas", puhumattakaan hänen parhaimmasta lisänimestään, joka oli "Vanhanajan-miesten isä", pelkäsi hän naisia enemmän kuin milloinkaan ennen. Innokkaammin kuin konsanaan koettivat he kietoa hänet pauloihinsa, ja päivä päivältä tulvaili paikkakunnalle uusia naisia. Joko hän istui päivällistä syöden kulta-asiamiehen talossa, tai tarjosi heille tanssisalissa juotavaa, tai suostui New Yorkin "Sun"-lehden naisreportterin haastateltavaksi, niin koettivat he kaikki kietoa häntä pauloihinsa.
Oli vain yksi poikkeus ja se oli Freda, tanssijatar, jolle hän oli antanut jauhoja. Tämä oli ainoa nainen, jonka seurassa hän viihtyi, sillä tämä oli ainoa, joka ei koettanut häntä kietoa. Ja kuitenkin oli kohtalo määrännyt, että juuri tämä nainen hänessä herätti entistä ankaramman pelon.
Tämä tapahtui syksyllä 1897. Hän oli paluumatkalla tarkastamassa Henderson-jokea, joka laski Yukoniin, tavalliselta nopealta retkeltään, oltuaan tällä kertaa aivan Stewartin yläpuolella. Talvi oli tullut yht'äkkiä ja hänen täytyi kulkea seitsemänkymmentä peninkulmaa Yukonia alaspäin kehnossa Peterborough-kanootissa myötävirtaa ajelehtivien jäälohkareitten keskitse. Pysytellen lähellä rantajäätä, joka jo piti, hän ennätti Klondiken suuhun parhaiksi näkemään, miten yksinäinen mies kiihoittuneena hyppeli rannalla ja osoitti veteen. Samassa näki hän turkkeihin puetun naisenruumiin kasvot alaspäin vajoomassa jäälauttojen väliin. Kun kapea kuja avaantui jäiden keskelle, oli vain muutaman silmänräpäyksen työ ohjata kanootti paikalle, tarttua naiseen ja vetää hänet varovaisesti kanootin viereen. Nainen oli Freda. Ja kaikki olisi käynyt hyvin, ellei tämä myöhemmin, tultuaan tuntoihinsa olisi katsonut häneen vihasta säihkyvin sinisilmin ja kysynyt: "Miksi teitte sen? Voi, miksi teitte sen?"
Tämä ahdisti hänen mieltään. Seuraavana yönä hän sen sijaan, että olisi heti vaipunut uneen, niinkuin tapansa oli, makasi valveilla ja näki yhä edessään nuo vihasta säihkyvät sinisilmät ja mietti noita sanoja. Ne olivat kuuluneet vilpittömiltä. Moite oli todellinen. Tyttö oli tarkoittanut juuri sitä mitä oli sanonut. Ja yhä hän aprikoi.
Kun hän ensi kerran sen jälkeen tapasi Fredan, kääntyi tämä vihaisen ja halveksivan näköisenä poispäin. Ja kuitenkin hän tuli sitten pyytämään Daylightiltä anteeksi ja kertoi jostakin miehestä, jonka takia hän oli menettänyt kaiken elämänhalunsa. Hän puhui suoraan, mutta sekavasti, ja Daylight sai hänen puheistaan selville vain sen, että tuo tapaus, mikä se sitten lienee ollutkin, oli sattunut jo vuosia takaperin. Niinikään hän sai selville, että Freda oli rakastanut tuota miestä.
Sellaista oli rakkaus. Se toi onnettomuutta mukanaan. Se oli pelottavampi kuin pakkanen tai nälkä. Naiset olivat hyvät olemassa, kauniit ja suloiset nähdä; mutta jos se, mitä sanottiin rakkaudeksi, sai heissä vallan, poltti se heidät luihin saakka ja teki heidät niin sekapäisiksi, ettei milloinkaan saattanut arvata, mihin he seuraavalla hetkellä ryhtyisivät. Tämä Freda oli komea naisolento, uhkea, kaunis ja älykäs; mutta rakkaus oli tullut ja katkeroittanut hänen elämänsä, pakoittanut hänet lähtemään Klondikeen ja etsimään väkivaltaista kuolemaa niin innokkaasti, että hän rupesi vihaamaan miestä, joka pelasti hänen henkensä.
Tähän saakka Daylight oli välttänyt rakkauden kuten hän oli välttänyt isonrokonkin; mutta se oli yhtä tarttuvaa kuin rokko ja aiheutti vielä pahempia vaurioita. Se sai miehet ja naiset tekemään hirveitä ja mielettömiä tekoja. Se muistutti juoppohulluutta, mutta oli vain pahempi. Jos se saisi valtoihinsa hänet, Daylightin, hämmentäisi se hänenkin elämänsä yhtä armottomasti kuin kaikkien muidenkin. Se oli hulluutta, sulaa hulluutta ja päällepäätteeksi tarttuvaa. Puolisen tusinaa nuorta miestä oli rakastunut Fredaan. He kaikki halusivat mennä hänen kanssaan naimisiin. Mutta Freda taas oli rakastunut johonkin mieheen toisella puolella maailmaa eikä tahtonut olla missään tekemisissä heidän kanssaan.
Mutta Neito sittenkin herätti hänessä ankarimman pelon. Hänet löydettiin eräänä aamuna kuolleena majassaan. Hän oli ampunut luodin päähänsä, eikä ollut jättänyt jälkeensä mitään viestiä eikä selitystä. Siitä puhuttiin paljon. Jotkut tiesivät, että Daylight oli syynä tähän tapaukseen. Neito oli surmannut itsensä hänen tähtensä. Kaikki tiesivät sen ja lausuivat sen julki. Sanomalehtien kirjeenvaihtajat kirjoittivat siitä ja vielä kerran täyttyivät Yhdysvaltain sunnuntai-lisälehtien palstat mieltäkiihoittavilla kuvauksilla Daylightista, "Klondiken kuninkaasta". Neito oli viettänyt hyvin vaatimatonta elämää, kertoivat kirjeenvaihtajat, ja se oli totta. Hän ei ollut milloinkaan käynyt Dawsonin tanssisalissa. Circle Citystä tultuaan oli hän ensin hankkinut elatuksensa vaatteiden pesulla. Sitten hän oli hankkinut ompelukoneen ja valmistanut miesten parka-takkeja, turkislakkeja ja hirvennahkakäsineitä. Sitten hän oli mennyt virkailijaksi ensimäiseen Yukonin pankkiin. Tämä ja vielä muutakin tiedettiin ja kaikki olivat yksimieliset siitä, että Daylight oli tahtomattaan syypää hänen ennenaikaiseen kuolemaansa.
Ja pahinta oli, että Daylight itsekin tiesi sen olevan totta. Aina oli hän muistava tuon viimeisen yön, jona oli nähnyt hänet. Hän ei silloin ollut ajatellut mitään sen johdosta; mutta kun hän ajatteli kulunutta elämäänsä, muistui hänen mieleensä jokainen pikkupiirre ja tapahtuma. Tämän surullisen tapauksen valossa hän ymmärsi kaiken — Neidon levollisuuden, hänen tyynen varmuutensa. Oli aivankuin olisi Neito ratkaissut kaikki elämän kiduttavat kysymykset ja vaijentanut ne, ja tuo taivaallinen lempeys kaikessa, mitä Neito sanoi ja teki, oli ollut miltei äidillistä. Daylight muisti, miten hän oli katsonut häneen, miten hän oli nauranut, kun hän kertoi erehdyksestä, minkä Mickey Dolan oli tehnyt paaluttaessaan kappaleen Skookum-rotkosta. Hänen naurunsa oli ollut iloista, ja kuitenkin oli siitä samalla puuttunut sen entinen voima. Ei niin, että Neito olisi ollut vakava ja alistuvainen. Päinvastoin oli hän näyttänyt niin ilmeisen tyytyväiseltä, niin rauhalliselta. Hän oli pettänyt Daylightia, joka oli todenteolla hullu. Hän oli tuona yönä ajatellut, että Neidon rakkaus häntä kohtaan oli sammunut ja tämä ajatus oli tuottanut hänelle mielihyvää ja hän oli kuvitellut heidän vastaista ystävyyttään, jota rakkaus ei enää häiritsisi.
Daylight muisti kuinka hän sitten seisoi lakki kädessä ovella ja sanoi hyvää yötä. Hänestä oli silloin tuntunut naurettavalta ja kiusalliselta, että Neito oli kumartunut ja suudellut hänen kättään. Hänestä oli tuntunut, että Neito piti häntä pilkkanaan, mutta nyt hän värisi muistaessaan sen ja tuntiessaan vielä kerran kädellään Neidon huulien kosketuksen. Neito oli sanonut hänelle jäähyväiset, iäiset jäähyväiset, eikä hän ollut aavistanut sitä. Tällä hetkellä ja koko illan oli hän kylmäverisesti ja tarkoin punnittuaan, yhtä varmasti kuin hän, Daylight tiesi mitä teki, päättänyt kuolla. Jospa hän vain olisi tiennyt sen! Vaikkei tuo tarttuva tauti ollutkaan häneen itseensä kajonnut, olisi hän mennyt naimisiin Neidon kanssa, jos olisi vain hiukankaan aavistanut, mitä tällä oli mielessä. Ja kuitenkin hän tiesi, että Neidossa oli tuollaista jäykkäpolvista ylpeyttä, joka ei olisi sallinut tämän suostua avioliittoon, jota tarjottiin säälistä. Hän ei itse asiassa ollutkaan enää pelastettavissa. Rakkaudentauti oli iskenyt häneen kyntensä ja hän oli alusta alkaen tuomittu sortumaan.
Neidon ainoa pelastusmahdollisuus olisi ollut se, että häneenkin, Daylightiin, olisi sama tauti tarttunut. Mutta se ei ollut tarttunut häneen. Jos hän olisi rakastunut, olisi hän todennäköisimmin rakastunut Fredaan tai johonkin toiseen naiseen. Hän tunsi Dartworthyn, joka oli paaluttanut itselleen kultarikkaan valtauksen Bonanzasta. Kaikki tiesivät, että vanhan Doolittlen tytär Bertha oli mielettömästi rakastunut häneen. Mutta ennen kaikkia muita naisia oli kapteeni Walthstonen, suuren Guggenhammerin liikkeen kaivostentuntijan vaimo sytyttänyt hänen rakkautensa ja vastannut siihen. Seurauksena oli kolme mielettömyyttä: Dartworthy myy kaivoksensa kymmenesosaan sen arvosta; naisraukka uhraa kunniansa ja pakenee hänen kanssaan avonaisessa veneessä Yukonia alas; ja kapteeni Walthstone, jonka on vallannut murhan ja hävityksen himo, ajaa heitä takaa toisessa avonaisessa veneessä'. Tuo traagillinen kolmikko oli kulkenut alas Yukonia, ohi Forty Milen ja Circlen ja sen takana oleva erämaa oli ollut murhenäytelmän todistajana. Oli totinen tosi, että rakkaus toi onnettomuutta ja hämmennystä miesten ja naisten elämään, kylvi hävitystä ja kuolemaa ympärilleen, pani ylösalaisin kaikki käsitteet oikeasta ja järkevästä, teki kelpo naisista avioliitonrikkojia tai itsemurhaajia, sekä konnia ja murhamiehiä miehistä, jotka aina olivat olleet rehellisiä ja moitteettomia.
Ensi kerran elämässään menetti Daylight tarmonsa. Hän tunnusti suoraan itselleen pelkäävänsä pahasti. Naiset olivat hirveitä olentoja ja rakkaudensiemen orasti erittäin vehmaasti heidän läheisyydessään. Ja he olivat niin häikäilemättömiä, niin pelottomia. Heitä ei peloittanut Neidon kohtalo. He koettivat viekottelevammin kuin milloinkaan kietoa häntä pauloihinsa. Rikkaudettaankin, pelkkänä miehenä, joka juuri oli täyttänyt kolmekymmentä, oli harvinaisen voimakas ja yhtä hyvännäköinen ja hyväluontoinen, olisi hän tavallisen naisen silmissä ollut tavottelemisen arvoinen. Mutta kun hänen luontaisiin avuihinsa liittyi hänen nimensä romanttisuuden sädekehä ja hänen suunnaton rikkautensa, niin jokainen naimaton nainen katsoi häneen ihastunein silmin, puhumattakaan joistakuista naineistakin naisista. Muut miehet olisivat siinä asemassa kadottaneet järkensä; mutta tämän kaiken ainoa vaikutus häneen oli se, että hänen pelkonsa kasvoi. Seurauksena oli, että hän useimmiten vastasi kieltävästi kutsuihin taloista, missä hän saattoi tavata naisia, ja kävi vain poikamiesten luona Moosehornin ravintolassa, jonka yhteydessä ei ollut tanssisalia.
Kuusituhatta miestä toi talvi 1897 Dawsoniin, työt kaivoksissa vilkastuivat ja solien takaa tuli sanoma, että satatuhatta lisää oli odotettavissa keväällä. Myöhään eräänä lyhyenä iltapäivänä istui Daylight penkillä French Hillin ja Skookum Hillin välillä ja alkoi katsella avarammin asioita. Hänen allaan oli Eldoradon kultarikkain alue ja Bonanzaa näkyi peninkulmain laajalta. Se oli laaja maisema, jossa kaikkialla näkyi hävityksen jäljet. Mäiltä oli huippuihin saakka puut kaadettu ja niiden paljailla rinteillä näkyi jälkiä koloista, joita ei lumivaippakaan saanut peitetyksi. Hänen alapuolellaan oli joka suunnalla ihmisasumuksia. Mutta vähän ihmisiä oli näkyvissä. Savupeite kattoi laaksot ja muutti harmaan päivänvalon synkeäksi hämäräksi. Savu kohosi tuhansista koloista lumessa, missä syvällä peruskalliossa, jäätyneessä mudassa ja sorassa miehet ryömivät ja kaapivat ja kaivoivat, ja yhä rakennettiin uusia nuotioita, joilla käytiin pakkasen jäädyttämää maata sulattamaan. Siellä täällä, missä uusia kuiluja ryhdyttiin kaivamaan, loimusivat nuotiotulet punertavina. Miehiä ryömi ulos koloista tai katosi niihin tai nostivat he käsivintturilla sulatetun soran maanpinnalle, missä se heti taas jäätyi. Keväthuuhdonnan jälkiä näkyi kaikkialla huuhdontapatojen paaluja, huuhdontakouruja, suuria vesirattaita — kullankaivaja-armeijan kuormaston tähteitä.
"Tuo on kaikki pelkkää maamyyrän työtä", mutisi Daylight ääneen.
Hän katseli alastomia mäkiä ja sai selvän kuvan siitä suunnattomasta metsänhaaskauksesta, mikä oli tapahtunut. Täältä ylhäältä katsoen hän selvään näki heidän kuumeisen työnsä suunnattoman järjestyksen puutteen. Se ei vastannut tarkoitustaan. Jokainen työskenteli itsekseen ja seurauksena oli sekasorto. Tällä kultarikkaimmallakin kaivosalueella maksoi kahden dollarin kultamäärän kaivattaminen yhden dollarin ja jokaisen dollarin ohella, minkä he kuumeentapaisilla, suunnitelmattomilla menettelytavoillaan saivat irti maasta, jäi toinen dollari toivottomasti sinne. Vuoden kuluttua olisi työ useimmissa valtauksissa lopetettu, eikä niistä saatu kultamäärä olisi yhtään suurempi kuin kultamäärä, joka oli jäänyt maahan.
Tarvittiin järjestelmällisyyttä, päätti hän; ja hänen nopea mielikuvituksensa näki jo Eldorado-joen suusta lähteisiin ja vuoren huipulta toiselle taitavan johdon käsissä. Höyryllä sulattamistakin, jolla ei vielä oltu kokeiltu, mutta joka otettaisiin käytäntöön, piti hän vain hätävarakeinona. Oli ryhdyttävä puristetulla ilmalla sulattamaan laakson sivuja ja pengermiä ja sitten joen pohjassa käytettävä kultaruoppaajaa, kuten hän oli kuullut Californiassa tehtävän.
Siinä oli vielä oikea mahdollisuus suurtyöhön. Hän oli juuri ihmetellytkin, mistä syystä Guggenhammer ja suuret englantilaiset yhtiöt olivat lähettäneet paikalle kallispalkkaiset asiantuntijansa. Tämä oli heidän suunnitelmansa. Tämän vuoksi olivat he tarjoutuneet ostamaan valtauksia, joissa työt jo oli lopetettu sekä huuhtelumutaa. He antoivat pienten kaivostenomistajain kaivaa valtauksistaan niin paljon kuin saivat irti, sillä miljoonia jäisi vielä jäljelle.
Ja katsellessaan savuavaa helvettiä, missä ankara työ oli käynnissä, suunnitteli Daylight uuden pelinsä pääpiirteet, pelin, jossa Guggenhammer ja nuo muut saisivat ottaa hänet huomioonsa. Mutta ilon ohella, jonka nämät uudet suunnitelmat tuottivat, tunsi hän väsymystä ja kyllästymistä. Pitkät napaseudulla vietetyt vuodet olivat kuluttaneet häntä, ja ulkomaailma houkutteli hänen uteliaisuuttaan — tuo avara maailma, josta hän oli kuullut muiden miesten kertovan, mutta jonka suhteen hän oli tietämätön kuin lapsi. Sielläkin pelattiin. Siellä oli avarampi pelipöytä, eikä mikään estänyt häntä miljoonineen käymästä sen ääreen ja ottamasta kortteja. Tänä iltapäivänä Skookum Hiilissä hän siis päätti pelata viimeiset parhaat korttinsa Klondikessa ja lähteä sitten Yhdysvaltoihin.
Se vei kuitenkin aikaa. Hän palkkasi luotettavia asiamiehiä seuraamaan suurten asiantuntijain jälkiä, ja missä nämät olivat alkaneet ostaa, osti hänkin hyljättyjä valtauksia. Missä tahansa he tuumivat pilkkahinnasta ostaa kulta-alueen, oli hän ennättänyt heidän tielleen ja hankkinut itselleen valtauksen osia tai viekkaasti heidän valtaustensa joukkoon sijoitettuja valtauksia, jotka tekivät heidän suunnitelmansa mitättömiksi.
"Pelaan avonaista peliä voittaakseni — enkö ole oikeassa?" sanoi hän kerran kiihkeässä neuvottelussa.
Seurauksena oli otteluita, aselepoja, sovittelulta, voittoja ja tappioita. Vuonna 1898 oli Klondikessa kuusikymmentä tuhatta miestä ja kaikkien heidän omaisuuteensa ja asioihinsa vaikuttivat Daylightin käymät taistelut. Ja yhä enemmän ja enemmän kasvoi Daylightin halu suuriin yrityksiin. Olihan hän jo ollut käsikähmässä suuren Guggenhammerin liikkeen kanssa ja voittanut, ylpeästi voittanut. Mutta hänen uhkarohkein yrityksensä oli ehkä kuitenkin Ophir, joka parhaiten vastasi hirvilaitumen nimeä, ja jonka huuhtelusoran alhaisen kultamäärän korvasi vain alueen laajuus. Seitsemän valtauksen omistaminen sen keskuksessa saattoi Daylightin sen valtiaaksi, eivätkä he voineet sopia kauppaehdoista. Guggenhammerin asiantuntijat arvelivat, että yritys kävi yli Daylightin voimien ja kun he esittivät hänelle loppuvaatimuksensa, suostui hän siihen ja osti heiltä loput alueesta.
Suunnitelma oli hänen omansa, mutta hän kutsui Yhdysvalloista taitavia insinöörejä panemaan sitä täytäntöön. Rinkabillyn vedenjakajaan kahdeksankymmenen peninkulman päässä hän rakensi vesisäiliön ja kahdeksankymmenen peninkulman pituinen suuri puinen vesijohto kuljetti veden seudun poikki Ophiriin. Vesisäiliön ja -johdon kustannusarvio oli kolme miljoonaa, mutta ne tulivat maksamaan lähes neljä. Hän ei pysähtynyt tähänkään. Hän hankki sähkölaitoksia ja hänen työmiehensä saivat tehdä työtä kirkkaassa sähkövalossa. Toiset vanhanajan miehet, joiden rohkeimmatkin unelmat olivat täyttyneet yli odotuksen, pudistivat synkästi päätään, varoittivat häntä häviöstä ja kielsivät häntä ryhtymästä niin uhkarohkeaan yritykseen. Mutta Daylight nauroi ja myi jälellä olevat maapalstansa. Hän möi oikeaan aikaan, kun kultakuume oli kiihkeimmillään. Kun hän ennusti vanhoille ystävilleen Moosehornin ravintolassa, ettei neljän vuoden kuluttua Dawsonissa saisi maapalstoja rahallakaan ja että majoja revittäisiin polttopuiksi, nauroivat he hänelle ja vakuuttivat, että pääsuoni löytyisi jo ennen tätä aikaa. Mutta hän jatkoi alkamaansa suuntaan ja möi yhtä hyvästä hinnasta sahansa, kun ei enää tarvinnut hirsiä. Niinikään möi hän hajallaan olevat maapalstansa eri alueilla ja kenenkään varoituksista huolimatta rakensi hän vesijohtonsa valmiiksi, rakensi ruoppaajansa, tuotti Yhdysvalloista koneita ja ryhtyi heti kaivamaan kultaa Ophirista. Ja hän, joka neljä vuotta takaperin oli Indian-joelta päin kulkenut vedenjakajan poikki ja vaeltanut hiljaisessa erämaassa, intiaani-tapaan kuljettaen koirilla tavaroitaan ja intiaani-tapaan itse eläen hirvenlihalla, kuuli nyt käheä-äänisten vihellysten kutsuvan satoja työmiehiä työhön ja näki heidän ahertavan sähkölamppujen valkeassa, häikäisevässä valossa.
Mutta tämän tehtyään oli hän lähtövalmis. Ja kun hän ilmoitti aikovansa myydä Ophirin, kilpaili Guggenhammer englantilaisen yhtiön ja uuden ranskalaisen yhtiön kera siitä, kuka saattoi tarjota enimmän, Guggenhammer tarjosi enimmän ja hinta oli niin hyvä, että Daylightille jäi miljoona puhdasta voittoa. Huhuiltiin, että hänen omaisuutensa nousi kahden-, kolmenkymmenen miljoonan paikkeille. Mutta hän yksin tiesi, kuinka suuri se oli, tiesi että hän viimeisen valtauksen myytyään oli kaiken kaikkiaan vähän päälle yhdentoista miljoonan omistaja.
Hänen lähtöjuhlansa oli merkkitapaus Yukonin historiassa kuten hänen muutkin tekonsa. Koko Yukon oli hänen vieraanaan ja Dawson oli juhlan keskipiste. Tänä viimeisenä yönä ei kelvannut kenenkään muun kultahiekka kuin hänen. Juomat eivät olleet kaupan. Joka kapakka oli auki ja väsyneillä viinureilla oli apuna lisäväkeä eikä juomista ollut puutetta. Muuan mies, joka kieltäytyi nauttimasta hänen vierasvaraisuuttaan ja tahtoi maksaa puolestaan, sai tusinan miehiä kimppuunsa. Viimeiset uudet tulokkaat nousivat puolustamaan Daylightin nimeä moista solvausta vastaan. Ja kaiken tämän keskellä liikkui Daylight intiaanisaappaissaan, hurjapäinen Burning Daylight, mieli tulvillaan hyväntahtoisuutta ja toveruutta, ulvoen kuin urossusi, ja vaatien että yö tunnustettaisiin hänen omakseen, painaen miesten käsivarsia tarjoilupöytään, suorittaen voimannäytteitä. Hänen pronssinkarvaiset kasvonsa punottivat juomisesta, hänen mustat silmänsä välähtelivät, hänellä oli päällystakki ja villahuopalakki, hänen korvaläppänsä riippuivat, hänen kalvokkailla varustetut käsineensä heiluivat hartioiden yli ristiin kulkevista hihnoista. Mutta tällä kertaa ei hän pannut koko omaisuuttaan peliin kuten kerran ennen, hän käytteli rahojaan vain mikäli häntä huvitti juottaa muita.
Tämä juhla-yö saattoi varjoon kaiken, mitä Dawsonissa oli milloinkaan nähty. Daylight halusi tehdä sen ikimuistettavaksi ja hän onnistuikin siinä. Suurin osa Dawsonin väestä joi itsensä juovuksiin tänä yönä. Sää oli syksyinen ja vaikkei Yukon ollut vielä jäätynyt, osoitti lämpömittari kahtakymmentä viittä astetta nollapisteen alapuolella ja laski yhä. Senvuoksi oli tarpeenvaatimaa panna liikkeelle hengenpelastaja-joukkueita, jotka kulkivat vahdissa kaduilla ja hakivat lumeen kaatuneita juopuneita miehiä, joille tunnin uni lumessa olisi käynyt turmiolliseksi. Daylight, joka mielijohdettaan noudattaakseen oli juottanut sadottain ja tuhansittain miehiä juovuksiin, pani alkuun hengenpelastustoiminnan. Hän tahtoi, että Dawson tänä yönä juhli, mutta hän ei hurjimmallakaan päällä ollessaan ollut koskaan ajattelematon eikä kevytmielinen ja hän piti huolen siitä, ettei sattunut mitään onnettomuutta. Ja kuten entisaikojenkin öinä, antoi hän määräyksen, ettei saanut riidellä eikä tapella, vaan lupasi hän itse rangaista rauhanhäiritsijöitä. Mutta hänen ei tarvinnut ruveta ketään rankaisemaan. Sadat uskolliset opetuslapset pitivät huolen siitä, että riidanrakentajaa kieriteltiin lumessa ja hänet heitettiin vuoteeseen.
Kun suuressa maailmassa mahtavat teollisuuspäälliköt kuolevat, pysähtyvät kaikki pyörät minuutiksi heidän johtamissaan tehtaissa. Mutta Klondiken iloinen suru päällikkönsä lähdön johdosta oli niin suuri, ettei kahteenkymmeneen neljään tuntiin mitkään pyörät liikkuneet. Suuressa Ophirissakin tuhansine työmiehineen oli työ seisahduksissa. Seuraavana päivänä ei kukaan kyennyt tai saanut mennä työhön.
Seuraavana aamuna, päivän koittaessa, sanoi Dawson jäähyväiset. Tuhatlukuisella joukolla, joka seisoi rannalla, oli käsineet käsissä ja korvalaput oli vedetty tiukasti korville. Oli kolmekymmentä astetta nollapisteen alapuolella ja Yukonissa ajelehti jäälohkareita, "Seattlen" kannelta huusi Daylight jäähyväisensä. Kun köydet oli irroitettu ja höyrylaiva eteni rannasta, näkivät lähinnäseisovat Daylightin silmien kostuvan. Olihan tämä tavallaan hänelle lähtö synnyinmaasta, ankaralta napaseudulta, ainoasta maasta, minkä hän todella oli tuntenut. Hän kiskaisi lakin päästään ja heilutti sitä.
"Hyvästi!" huusi hän. "Hyvästi!"
Daylightin tulo San Fransiskoon ei herättänyt lainkaan huomiota. Ei oltu unohdettu vain häntä, vaan vieläpä hänen kerallaan koko Klondikekin. Muut asiat kiinnittivät ihmisten mieliä ja Alaskan tapahtumat samoinkuin sota Espanjaa vastaan kuuluivat jo menneisyyteen. Paljon oli tapahtunut senjälkeen. Huomiotaherättäviä tapahtumia sattui joka päivä eikä sanomalehtien tarvinnut tekemällä tehdä uutisia. Oli kuitenkin tavallaan virkistävää liikkua näin tuntemattomana. Hän oli ollut suurmies pohjan perillä. Nämä uudet olot olivat sikäläisiä paljon suuremmoisemmat. Se näkyi siitäkin, ettei välitetty yhdentoista miljoonan miehestä, vaikkapa hänellä oli sellainen elämäntyö takanaan kuin Daylightilla oli.
Hän asettui asumaan St. Francis-hotelliin. Alotteleva reportteri haastatteli häntä sivumennen ja antoi hänelle hyviä neuvoja. Daylight naurahti itsekseen, alkoi tarkata ympäristöään ja alkoi opetella hänelle uutta elämää ja asiain järjestystä. Hän oli hyvin kömpelö ja hyvin itsetietoinen. Omistamansa yksitoista miljoonaa jäykistivät hänen niskaansa luontaisen itseluottamuksen lisäksi. Mikään ei hämmästyttänyt häntä, hän ei ihmetellyt uuden ympäristönsä loistoa, sivistystä eikä suurpiirteisyyttä. Tämä oli vain toisellaista erämaata, siinä kaikki. Hänen oli opittava tuntemaan sen tiet, tienmerkit, polut ja hyvät lähdepaikat sekä pahat taipaleet ja vaaralliset virrankurimot. Tavalliseen tapaansa hän pelkäsi naisia. Viime kokemustensa johdosta hän oli vielä niin peloissaan, ettei hän päästänyt lähelleen noita häikäisevän komeita olentoja, jotka hän miljooniensa vuoksi olisi voinut saada omikseen. He loivat häneen kaihoisia katseita, mutta hän salasi niin hyvin arkuutensa, että liikkui näennäisesti rohkeana heidän parissaan. Eikä vain hänen rikkautensa saattanut häntä heidän silmissään viehättäväksi. Hänessä oli niin paljon miestä ja hän oli niin epätavallinen mies. Vielä nuori, vain 36-vuotias, huomattavan kaunispiirteinen, erinomaisen voimakas, elinvoimaa uhkuva. Katukivitykseen tottumattoman erämiehen joustava käynti, tummat silmät, jotka olivat tottuneet erämaan laajoihin näköaloihin, eivätkä vielä olleet väsyneet kuin ahtaissa sokkeloissa liikkuneen kaupunkilaisen, saivat monen naisen uteliaasti ja veikeästi katsahtamain häneen. Hän näki sen, ymmärsi ja naurahti itsekseen, ja katsoi naisia kasvoihin samoinkuin oli säikkymättä katsellut niin monta muutakin vaaraa, kylmäverisesti, vaikkakin hänen täytyi terästää tahtoaan enemmän kuin nälän, pakkasen tai tulvan uhatessa.
Hän oli tullut Yhdysvaltoihin kamppaillakseen miehiä vastaan eikä naisten kanssa pelehtiäkseen. Miehiä hän ei vielä ollut oppinut tuntemaan. Miehet olivat hänestä velttoruumiisia; mutta hän aavisti heidän olevan liikeasioissa kovia, kovia pehmeästä pinnasta huolimatta. Hänen mielestään heissä oli jotakin kissamaista. Hän tapasi heitä klubeissa ja aprikoi, kuinka todellista oli heidän osoittamansa ystävyys ja kuinka pian he paljastaisivat kyntensä ja repisivät ja raapisivat. "Sepä juuri on pulma", tuumi hän, "mitä he tekevät kun leikki on lopussa". Hän tunsi syyttä suotta epäilevänsä heitä. "He ovat pohjamutaa", oli hänen salainen arvostelunsa; ja muutamat sanat, jotka hänen toverinsa silloin tällöin tulivat lausuneiksi, tukivat hänen ajatustaan. Muuten heistä säteili miehekkäisyyttä ja rehtiyttä. He saattoivat repiä ja raapia taistelussa — mikä olikaan sen luonnollisempaa; mutta hän tunsi kuitenkin, että he repisivät ja raapisivat sääntöjä noudattaen. Tällainen oli hänen heistä saamansa käsitys. Ikävä vain, että heidän joukossaan oli joku määrä roistojakin.
Hän vietti San Fransiskossa muutamia kuukausia, joiden kuluessa hän tutki peliä ja sen sääntöjä ja valmistautui ottamaan siihen osaa. Hän otti yksityisopetusta englannin kielessä ja hänen onnistui poistaa puheestaan pahimmat virheellisyydet, vaikka hän mielenkuohun hetkinä olikin taipuvainen käyttämään Klondiken seutujen voimasanoja. Hän oppi syömään ja pukeutumaan ja ylimalkaan käyttäytymään sivistyneiden ihmisten tapaan; mutta kaikesta huolimatta pysyi hän omana itsenään; hän ei ollut liian nöyrä eikä liian varovainen, eikä hän milloinkaan epäröinyt siekailematta rikkoa jotakin sovinnaisuussääntöä, joka oli hänen tiellään, ja kiusaus oli kyllä suuri. Hän ei, kuten useimmat syrjäseuduilta tulleet pohatat, tuntenut kunnioitusta kaikkia sivistyneisyyden epäjumalia kohtaan. Hän oli nähnyt ennenkin jumalankuvia ja tiesi niiden arvon.
Kyllästyneenä olemaan vain katselijana läksi hän Nevadaan, jossa oli löydetty lupaava kultakaivos "vain hieman jaloitellakseen" kuten hänen sanansa kuuluivat. Hän viipyi Tonopahin arvopaperipörssissä kymmenen päivää, pistäen lopulta taskuunsa sievosen, puolen miljoonan voiton. Sen jälkeen hän huuliaan maiskuttaen palasi San Fransiskoon ja St. Francis-hotelliin. Alku ennusti hyvää ja hänen pelihimonsa kiihtyi.
Ja vielä kerran kirjoittivat sanomalehdet hänestä huomiota herättäviä uutisia. NimiBurning Daylightpainettiin taas lihavilla kirjasimilla. Haastattelijat hyörivät hänen ympärillään. Aikakauslehtien ja sanomalehtien vanhat vuosikerrat tarkastettiin ja romantillinen ja historiallinen Elam Hamish, "Pohjanperän seikkailija", "Klondiken Kuningas" ja "Vanhojen erämiesten isä" pääsi paahdetun leivän ja aamiaisruuan kera miljoonien kotien aamiaispöydälle. Jo ennenkuin hänen omasta mielestään hänen aikansa oli tullutkaan täytyi hänen käydä leikkiin käsiksi. Rahamiehet ja keinottelijat ja kaikki liike-elämän meren hylyt työntyivät hänen yhdentoista miljoonansa kallioita vastaan. Itsepuolustukseksi oli hänen ollut pakko turvautua julkisiin virastoihin. Hän oli antanut heille tietoja itsestään ja nyt he jakoivat hänelle kortteja, tahtoipa hän tai ei, ja julistivat hänen olevan pelissä mukana. Hyvä, pelata hän tahtoikin; hän vielä näyttäisi heille; huolimatta ylpeistä ennustuksista siitä, miten pian hän muka törmäisi karille — ennustuksista ja kuvauksista siitä kömpelöstä ja moukkamaisesta tavasta, millä hän muka tulisi peliään hoitamaan ja hänen hurjasta ja nyreästä ulkonäöstään.
Hän ryhtyi ensin pikkuyrityksiin, "aikansa ratoksi", kuten hän selitti Holdsworthylle, ystävälleen Alta-Pacific-klubissa. Daylight oli klubin jäsen, Holdsworthy oli ehdottanut hänet jäseneksi. Ja hyvä olikin, että Daylight aluksi hoiti peliään varovaisesti, sillä hän huomasi pian hämmästyksekseen miten paljon huijareita — "ammattihuijareita", kuten hän heitä nimitti parveili hänen ympärillään. Hän näki helposti mitä he olivat miehiään, jopa häntä kummastutti, että niin suurelle joukolle riitti saalista, mistä elää. Heidän veijarimaisuutensa ja epäilyttäväisyytensä oli niin läpinäkyvää, ettei hän käsittänyt, kuinka kukaan antoi heidän puijata itseään.
Ja sitten hän huomasi, että oli eroa huijareilla ja huijareilla. Holdsworthy kohteli häntä enemmän veljenään kuin pelkkänä klubi-tuttavana. Holdsworthy piti hänestä huolta, neuvoi häntä ja esitti hänet sikäläisen liikemaailman mahtimiehille. Hänen perheensä asui viehättävässä kesäasunnossa lähellä Menlo-puistoa ja täällä Daylight vietti muutamia lauvantai- ja sunnuntaipäiviä ja näki hienoa ja herttaista kotielämää, jollaista hän ei milloinkaan ollut uneksinutkaan. Holdsworthy oli innokas kukkien viljelijä ja miltei hulluuteen saakka innostunut siipikarjan hoitoon; ja nämä intohimot olivat ainaisena ilon lähteenä Daylight'ille, joka laski niistä hyväntahtoista pilaa. Sellainen rakastettava tahdonheikkous todisti miehen terveyttä ja teki hänet Daylightille rakkaammaksi. Hän oli Daylightin mielestä hyväonninen, kyvykäs liikemies vailla suurta kunnianhimoa — mies, joka niin helposti tyytyi pieniin pelipanoksiin, ettei milloinkaan yrittänytkään koettaa onneaan suuressa pelissä.
Kerran hänen käydessään sai Holdsworthy hänen tekemään hyvän kaupan, hyvän pikkukaupan, ostamaan Glen Ellenin tiilitehtaan. Daylight kuunteli tarkasti toisen selityksiä asemasta. Se oli varsin edullinen kauppa ja Daylightin ainoa vastaväite oli se, että se oli liian pieni yritys eikä kuulunut hänen alaansa; ja hän ryhtyi siihen vain ystävyydestä, kun Holdsworthy oli selittänyt sijoittaneensa siihen hiukan rahoja ja olevansa pakoitettu tekemään uhrauksia toisaalla voidakseen kehittää sitä. Daylight suoritti kauppasumman, viisikymmentätuhatta dollaria ja selitti nauraen jälkeenpäin: "Tein kyllä tyhmyyden, mutta ei Holdsworthy minua siihen veijannut. Tein sen hänen kyyhkystensä ja marjapensaittensa vuoksi."
Se oli kuitenkin hyvä opetus, sillä hän oppi, että liikemaailmassa oli vähän rehellisyyttä ja ettei tavallinen kestiystävyyskään merkinnyt mitään arvottoman tiilitehtaan ja viidenkymmenen tuhannen dollarin käteisen rinnalla. Mutta hän teki sen johtopäätöksen, että kaikenkarvaiset huijarit olivat pinnalla. Syvällä, arveli hän, oli rehellinen ja vakava liikemaailma. Noiden suurten teollisuusjohtajain ja pohattain kera saattoi olla liikeasioissa, päätteli hän. Heidän suurten kauppojensa ja yritystensä luonteesta johtui, että heidän täytyi pelata rehellisesti. Siinä eivät soveltuneet pikkuhuijarien juonet ja vehkeet. Ei ollut kummeksittavaa, että vähäpätöiset miehet paransivat kultakaivoksia haulipyssyllä tai möivät arvottomia tiilitehtaita ystävilleen, mutta suuressa liikemaailmassa eivät sellaiset menettelyt pitkälle auttaneet. Siellä miehet vaikuttivat maan kehitykseen, perustivat rautateitä, avasivat kaivoksia, tekivät sen suuret luonnolliset tulolähteet hyötyätuottaviksi. Heidän pelinsä täytyi pakostakin olla rehellistä ja vakaata. "He eivät voi käyttää väärinpelaajien menettelytapoja", kuului hänen loppupäätelmänsä.
Tästä johtui, että hän päätti jättää Holdsworthyn kaltaiset vähäpätöiset miehet omaan oloonsa; ja vaikka hän seurusteli tuttavallisesti heidän kanssaan, ei hän huolinut ketään läheiseksi ystäväkseen. Hän piti siitä huolimatta vähäpätöisistä miehistä, Alta-Pacificin miehistä. Hän ei vaan yksinkertaisesti huolinut heistä tovereikseen siinä suuressa pelissä, jota aikoi pelata. Hän ei vielä tiennyt minkälaista tämä suuri peli tuli olemaan. Hän odotti sopivaa tilaisuutta. Ja odottaessaan yritteli hän yhtä ja toista pientä ja piti silmänsä auki suurelle mahdollisuudelle kun se kerran ilmestyisi.
Ja sitten hän kohtasi John Dowsettin, suuren John Dowsettin. Se tapahtui sattumalta. Sitä ei voitu epäillä. Kuten Daylight itse tiesi, oli pelkkä sattuma, että hän Los Angelesista lähtiessään poikkesi Santa Catalinan saarelle sensijaan, että olisi palannut suoraan San Fransiskoon niinkuin oli suunnitellut. Täällä hän tapasi John Dowsettin, joka oli jäänyt muutamaksi päiväksi lepäämään kesken kiireellistä matkaansa lännessä. Dowsett oli luonnollisesti kuullut puhuttavan kuuluisasta Klondiken kuninkaasta ja hänen huhutuista kolmestakymmenestä miljoonastaan ja kun he tutustuivat toisiinsa, herätti Daylight varmaankin hänessä mielenkiintoa. Jo tällöin lienee hänen aivoissaan herännyt muuan ajatus. Mutta hän ei lausunut sitä julki, vaan kypsytti sitä huolellisesti. Hän siis puhui yleisistä asioista ja koetti parhaansa mukaan miellyttää Daylightia ja voittaa hänen ystävyytensä.
Hän oli ensimäinen mahtimies, jonka kanssa Daylight oli seurustellut, ja viimemainittu oli hurmaantunut ja ihastunut. Hän oli niin ystävällinen ja miellyttävä, niin nerokkaan kansanvaltainen, että Daylightista oli raskasta todeta, että hänellä oli edessään itse John Dowsett, useiden pankkiyhtymien esimies, vakuutuskeinottelija, Standard Oilin johtomiesten liittolainen ja Guggenhammerin liittolainen. Eikä hän tuntunut olevan halukas väittämään perättömäksi mainettaan eikä toimintatapaansa.
Ulkonäöltään hän vastasi sitä kuvaa, minkä Daylight kuulemansa perustuksella oli hänestä saanut. Huolimatta kuudestakymmenestä ikävuodestaan ja lumivalkeasta tukastaan oli hänen kädenpuristuksensa lujan sydämellinen eikä hänessä näkynyt mitään merkkejä vanhuuden heikkoudesta. Hän käveli reippaasti ja nopeasti, hänen liikkeensä olivat varmoja ja täsmällisiä. Hänen ihonsa oli terveen punakka ja hänen ohuet, tiukasti yhteen puristetut huulensa osasivat taidon vetäytyä hymyyn, kun hän kuuli jonkun sukkeluuden. Hänellä oli rehelliset, hyvin vaaleat sinisilmät; ne katsoivat kanssaihmiseen ystävällisesti ja suoraan tuuheiden, harmaiden kulmakarvojen alta. Hänen järkensä toimi täsmällisesti ja järjestelmällisesti ja se oli Daylightinkin mielestä pettämätön kuin terässakset. Hän oli mies. jokatiesija joka ei milloinkaan verhonnut tietoaan tunteen tai mielenliikutuksen narrinkoruihin. Oli ilmeistä, että hän oli oppinut käskemään, ja jokainen sana ja ilme kertoi vallasta. Tähän tuli lisäksi hänen hyvänsuopaisuutensa ja tahdikkaisuutensa ja Daylight saattoi helposti havaita ne tuntomerkit, jotka eroittivat hänet Holdsworthyn kaltaisista vähäpätöisistä miehistä. Daylight tunsi hänen elämäntarinansa, vanhan amerikalaisen suvun, josta hän polveutui, hänen omat sankarityönsä sodassa. Hänen esi-isiään olivat John Dowsett, joka oli tunnetun pankkiiriliikkeen perustaja, vuoden 1812 sodan amiraali Dowsett, vapautussodan kenraali Dowsett ja ensimäinen Dowsett, jolla oli entisaikaan ollut maita ja orjia Uudessa Englannissa.
"Hän on varmasti rehti mies", sanoi hän myöhemmin eräälle klubituttavistaan Alta-Pacificin tupakkahuoneessa. "Sanonpa teille, Gallon, että hän oli minulle todellinen yllätys. Tiesin, että mahtimiehet ovat sellaisia, mutta minun täytyi nähdä hänet, ennenkuin todella sen tiesin. Hän on niitä, jotka saavat aikaan jotakin. Sen näkee koko hänen olennostaan. Hänen kaltaisiaan on yksi tuhannessa. Hän ei pelkää minkäänlaista peliä ja saatte olla varma siitä, että hänessä on miestä peliään hoitamaan. Lyönpä vetoa siitä, ettei kuuden miljoonan häviö tai voitto saa häntä silmääkään räpäyttämään."
Gallon puhalsi savun sikaaristaan ja katsoi ylistyspuheen päätyttyä uteliaasti kumppaniinsa; mutta Daylightilta, joka tilasi cocktailin, jäi tämä utelias silmäys huomaamatta.
"Otaksun, että olette jossakin liikeyrityksessä hänen osakkaanaan", huomautti Gallon.
"Ei sinnepäinkään. — Tämä on ystävyyttä. Aijoin juuri sanoa, että olen päässyt selville, miten nuo mahtimiehet saavat suuria aikaan. Niin, minulla oli hänestä sellainen tunne, että hän tiesi kaiken, ja minä oikein häpesin itseäni."
"Luulen, että voisin antaa hänelle kompassin ja lapion, kun olisi ajettava koiravaljakkoa", huomautti Daylight mieterikkaan vaitiolon jälkeen. "Ja minä kyllä myönnän, että voisin antaa hänelle yhden ja toisen osviitan pokerpelissä ja kullankaivuussa ja ehkä myös kanootin melomisessa. Ja ehkäpä minulla olisi suuremmat mahdollisuudet perehtyä siihen peliin, jota hän on koko ikänsä pelannut, kuin hänellä olisi perehtyä siihen peliin, jota minä pelasin pohjan perillä."
Vähän senjälkeen läksi Daylight New Yorkiin. John Dowsettin kirje oli aiheuttanut matkan — tavallinen pieni koneella kirjoitettu, muutamia rivejä sisältävä kirje. Mutta Daylight oli vavahtanut sen lukiessaan. Hän muisti miten hän kerran ennenkin ollessaan viisitoistavuotias poikanen oli vavahtanut kun pelaaja Tom Galsworthy oli neljännen miehen puutteessa sanonut hänelle: "Tule pelaamaan, kakara". Nytkin hän vavahti. Nuo kuivat koneella kirjoitetut lauseet näyttivät hyvin salaperäisiltä."Meidän miehemme herra Howison tulee hotelliinne teitä tapaamaan. Hän on luotettava. Meitä ei saa nähdä yhdessä. Te ymmärrätte kaikki, kun olemme saaneet puhella."Daylight aprikoi näitä sanoja yhä uudelleen ja uudelleen. Tässä se oli. Tilaisuus suureen peliin oli tullut ja näytti siltä, kuin olisi hänet kutsuttu ottamaan siihen osaa. Aivan varmaan, sillä mistään muusta syystä ei mies niin jyrkästi kehottaisi toista miestä matkustamaan Amerikan mantereen poikki.
"Meidän" herra Howisonin toimesta he tapasivat toisensa Hudsonin rannalla komeassa maatalossa. Saamiaan ohjeita noudattaen saapui Daylight sinne yksityisellä moottorivaunulla, joka oli annettu hänen käytettäväkseen. Hän tiesi yhtä vähän kenen vaunu se oli, kuin hän tiesi kuka omisti talon uudenaikaisine mukavuuksineen. Dowsett oli jo siellä ja eräs toinen mies, jonka Daylight tunsi ennenkuin heidät oli esitettykään toisilleen. Se oli Nathaniel Letton eikä kukaan muu. Daylight oli nähnyt hänen kuvansa usean kerran aikakauslehdissä ja sanomalehdissä ja lukenut hänen asemastaan liikemaailmassa ja hänen lahjoituksistaan Daratonan yliopistolle. Hänkin teki Daylightiin voimaihmisen vaikutuksen, vaikka hän joutui ymmälle, kun ei nähnyt hänessä mitään yhtäläisyyksiä Dowsettin kanssa. Lukuunottamatta rehellisyyttä — rehellisyyttä, joka näytti tunkeutuneen hänen olemuksensa salatuimpiinkin sopukoihin — oli Nathaniel Letton joka suhteessa erilainen kuin toverinsa. Ollen luonnottoman laiha, näytti hän kylmältä liekkimieheltä, jonkunlaiselta salaperäiseltä kemialliselta ihmisliekiltä, jonka jäisen pinnan alla piili tuhansien aurinkojen tulinen kuumuus. Hänen suuret harmaat silmänsä etupäässä synnyttivät tämän vaikutelman ja ne katsoivat kuumeisina päästä, joka kasvojen kapeuden ja ihon aavemaisen kalpeuden takia näytti miltei ruumiin pääkallolta. Vaikka hän oli vasta viisikymmenvuotias, näytti hän harvoine raudanharmaine hiuksineen usein Dowsettin ikäiseltä. Mutta Nathaniel Lettonilla oli valtaa — Daylight näki sen selvästi. Hän oli kapeakasvoinen askeetti, joka eli korkeassa, ohennetussa, tyvenessä ilmakehässä — sulanut kiertotähti ylimaailmallisen jääpinnan peittämänä. Ja kuitenkin teki Daylightiin valtavimman vaikutuksen miehen peloittava ja kunnioitusta herättäjä vilpittömyys. Hänessä ei ollut mitään turhanpäiväistä. Hänet oli nähtävästi tuli puhdistanut. Daylightilla oli tunne, että mehevä kirous olisi ollut kuolettava loukkaus hänen korvissaan, häväistys ja herjaus.
He joivat — se on, Nathaniel Letton joi kivennäisvettä, jota talossa oleva palvelija tarjosi hiilihappovesikoneesta ja Dowsett joi skotlantilaista whiskyä soodan kera ja Daylight otti cocktailin. Ei kukaan näyttänyt huomaavan, että oli tavatonta juoda Martin-cocktailia keskiyöllä, vaikka Daylight juuri sen vuoksi piti heitä tarkoin silmällä; sillä hän oli jo aikoja sitten oppinut, että martineilla on tarkoin määrätyt aikansa ja paikkansa. Mutta hän piti martineista ja ollen luonnollinen mies, joi hän mitä kulloinkin halutti. Muut olivat panneet merkille tämän hänen ominaisuutensa, mutta eivät Dowsett ja Letton; ja Daylightin salainen ajatus oli: "He eivät varmaankaan silmiäänkään räpäyttäisi, jos pyytäisin lasillisen syövyttävää sublimaattiliuvosta."
Leon Guggenhammer tuli huoneeseen heidän parhaillaan juodessa ja pyysi skotlantilaista whiskyä. Daylight tarkasteli häntä uteliaana. Tässähän oli mahtavan Guggenhammerin perheen jäsen; nuori tosin, mutta yksi niistä, joiden kera hänellä oli ollut monta tuimaa ottelua pohjanperillä. Eikä Leon Guggenhammerikaan jättänyt mainitsematta tuota vanhaa juttua. Hän ylisti Daylightin rohkeutta — "Tiedättekö, kaikuja Ophirista kuului tänne meille saakka. Ja minun on sanottava, herra Daylight — anteeksi, herra Hamish — että voititte meidät loistavasti siinä jutussa."
Kaikuja!Daylight ei voinut olla hätkähtämättä tämän sanan kuullessaan —kaikujataistelusta, johon hän oli käynyt koko voimallaan ja klondikelaisten miljooniensa voimalla, oli tullut heidänkin korviinsa. Guggenhammerien täytyi varmaan olla uppo-rikkaita, kun niin valtava taistelu oli vain kahakka, josta he suvaitsivat kuulla kai'un. "He varmaankin pelaavat tavattoman suurta peliä täällä", oli hänen loppupäätelmänsä ja siihen liittyi ylpeyttä sen johdosta, että hänet oli kutsuttu ottamaan osaa juuri tähän suunnattoman suureen peliin. Tällä hetkellä hän katkerasti valitti sitä, ettei huhu ollut totta ja etteivät hänen yksitoista miljoonaansa todellisuudessa olleetkaan kolmekymmentä miljoonaa. No, tässä seikassa hänen täytyi olla suora; hän ilmaisi heille tarkalleen varansa.
Leon Guggenhammer oli nuori ja lihava. Hän ei ollut päivääkään yli kolmenkymmenen ja lukuunottamatta pusseja silmien alla olivat hänen kasvonsa sileät ja rypyttömät kuin poikasen. Hänkin teki rehellisen vaikutuksen. Hänen ihonvärinsä oli terveen punakka, hänen puhdas, sileä ihonsa kertoi erinomaisesta terveydestä. Tämän erinomaisen ihon vuoksi täytyi hänen lihavuuttaan ja pyöreää vatsaansa pitää luonnollisena. Hänen ruumiinrakennuksensa oli taipuvainen lihavuuteen, siinä kaikki.
Puhe kääntyi pian liikeasioihin, vaikka Guggenhammer ensin sanoi sanottavansa piakkoin tapahtuvasta kansainvälisestä purjehduskilpailusta ja omasta, oivallisesta höyrypurrestaan Electrasta, jonka äskettäin hankitut koneet jo olivat vanhentuneet. Dowsett kertoi suunnitelmasta ja toiset kaksi auttoivat häntä satunnaisilla huomautuksilla. Daylight kyseli. Olipa ehdotus mikä hyvänsä, tahtoi hän avoimin silmin sen hyväksyä tai hyljätä. Ja he täyttivät hänen mielikuvituksensa käytännöllisillä näyillä siitä, mitä heillä oli mielessä. "Heidän ei ikinä pälkähdä päähän, että te olette liittyneet meihin", sanoi Guggenhammer, kun asia oli pääpiirteissään selvitetty ja hänen kauniit juutalaissilmänsä säteilivät innostuksesta. "He luulevat teidän ajavan omia asioitanne oikein merirosvon tapaan."
"Tietysti te, herra Hamish, käsitätte, että meidän liittomme on pidettävä aivan salassa", varoitti Nathaniel Letton vakavasti.
Daylight nyökähytti päätään.
"Ja luonnollisesti te niinikään käsitätte", jatkoi Letton, "että tulos voi olla vain hyvä. Yritys on laillinen ja oikea, ja saattaa vahingoittaa vain pörssipelaajia. Emme koeta saada aikaan tuhoja rahamarkkinoilla. Kuten itsekin näette, on teidän ostamalla saatava hinnat nousemaan. Kunniallinen pääomansijoittaja hyötyy."
"Niin juuri on asia", sanoi Dowsett. "Kuparin tarve kaupassa yhä kasvaa. Ward Valleyn kupari ja kaikki mitä siihen kuuluu — kuten näytin teille, tyydyttää se itseasiassa neljänneksen koko maailman kysynnästä — on suuri yritys, niin suuri, ettemme mekään voi sitä tarkoin arvioida. Valmistuksemme ovat jo suoritetut. Meillä on kyllin pääomaa itsellämme ja nyt haluamme lisää. Nyt on liian paljon Ward Valleyn osakkeita liikkeellä, haitaksi nykyisille suunnitelmillemme. Siispä me tapamme kaksi pääskystä samalla kivellä — —"
"Ja minä olen se kivi", keskeytti Daylight hymyillen.
"Juuri niin. Teidän ei ole ainoastaan koetettava saada Ward Valleyn osakkeiden hintoja kohoamaan, vaan on teidän samalla ostettava niitä. Tästä on meille arvaamatonta hyötyä ja te ja me kaikki saamme osamme voitosta. Ja kuten herra Letton huomautti, on asia laillinen ja oikea. Tämän kuun kahdeksantenatoista päivänä on johtokunnan kokous ja osinko koroitetaan kahdenkertaiseksi."
"Ja ketkä joutuvat tässä kärsimään!" huusi Leon Guggenhammer kiihkeästi,
"Keinottelijat", selitti Nathaniel Letton, "pelaajat, Wall Streetin pintakuohu — käsitättehän. Varsinaiset pääomansijoittajat eivät joudu häviölle. Sitäpaitsi oppivat he tuhannennen kerran luottamaan Ward Valleyhin. Ja käyttämällä hyväkseen heidän luottamustaan voimme panna toimeen laajat parannukset, joista olemme teille pääkohdissa tehneet selkoa."
"Tulee liikkumaan kaikenlaisia huhuja kaupungilla", varoitti Dowsett Daylightia, "mutta älkää pelästykö niitä. Nämä huhut voivat olla meidänkin alkuunpanemiamme. Käsitätte kyllä miten ja miksi. Mutta huhut eivät liikuta teitä. Te olette perillä asioista. Teidän on vaan ostettava, ostettava, ostettava, ostettava ja tehtävä viimeinen kaappauksenne juuri kun johtokunta korottaa osingon kaksinkertaiseksi. Ward Valleyn osakkeet on korotettava niin korkeiksi, ettei kukaan enää tästä lähtien pysty niitä ostamaan."
"Me haluamme", sanoi Letton vuorostaan ottaen puhevuoron ja vaikeni maistaakseen kivennäisvettään, "me haluamme saada suuren määrän Ward Valleyn osakkeista pois yleisön hallusta. Me voisimme tehdä tämän helposti kiristämällä rahamarkkinoita ja peloittamalla osakkeenomistajia. Ja se kävisi meille siten halvemmaksikin. Mutta me olemme ehdottomasti aseman herroja, ja me olemme siksi hyvänsuopia, että ostamme Ward Valleyn osakkeita huippuhintoihin. Eipä silti, että mielisimme harjoittaa hyväntekeväisyyttä, mutta me tarvitsemme pääomansijoittajia suurissa parannussuunnitelmissamme. Emmekä suoranaisesti häviäkään näin menetellessämme. Kun johtokunnan päätös tulee tunnetuksi kohoavat Ward Valleyn osakkeet pilviin. Tämän laillisen liiketoimemme ohessa me samalla aimo tavalla höyhennämme hankintakaupalla keinottelevia. Mutta tämä on vain satunnaista ja tavallaan välttämätöntä. Hankintakaupalla keinottelevat ovat tietysti oikeita pelaajia ja heille tapahtuu ansion mukaan."
"Ja vielä yksi seikka, herra Hamish", sanoi Guggenhammer, "jos ostatte yli käytettävänä olevien varojenne tai yli sen summan, minkä uskallatte tähän kauppaan panna, niin kutsukaa viipymättä meitä avuksenne. Muistakaa, että me olemme takananne."
"Niin, me olemme takananne", toisti Dowsett. Nathaniel Letton nyökähytti päätään vahvistukseksi. "Puhukaamme nyt tuosta kaksinkertaisesta osingosta kahdeksantenatoista päivänä —." John Dowsett repäisi lehden muistikirjastaan ja korjasi silmälasejaan. "Esitän teille numerot. Tässä te näette…"
Ja sitten hän esitti pitkän ammattimaisen ja historiallisen selonteonWard Valleyn tuloista ja osingoista sen perustamispäivästä lähtien.
Koko neuvottelu kesti vain tunnin, jonka kuluessa Daylight eli korkeimmalla huipulla, minne milloinkaan oli elämässään kiivennyt. Nämät miehet olivat suurpelaajia. He olivat mahtimiehiä. Tosin hän tiesi, etteivät he olleet kaikkein suurimpia. He eivät olleet Morganien ja Harrimanien vertaisia. Mutta he olivat kuitenkin tekemisissä noiden jättiläisten kera ja olivat itse pienempiä jättiläisiä. Häntä miellytti heidän käytöksensä häntä kohtaan. He kohtelivat häntä hyväntahtoisesti, mutta ei alentuvasti. He kohtelivat häntä kunnioittavasti kuin vertaistaan ja se hiveli Daylightin mieltä, sillä hän tiesi hyvin, että he tiedoissa ja varallisuudessa olivat häntä paljon edellä.
"Me saamme hiukan eloa keinottelija-joukkueeseen", sanoi Leon Guggenhammer riemuiten, kun he nousivat lähteäkseen. "Ja te, herra Hamish, olette mies sen tekemään. He luulevat varmasti, että te ajatte omia asioitanne, ja heidän aseensa ovat teroitetut teidänlaisenne vasta-alkajan varalle."
"He tulevat varmaan erehtymään", vahvisti Letton ja hänen harmaat silmänsä katselivat suuren kaulahuivin poimuista, joka peitti hänen kaulansa korviin saakka. "Heidän ajatuksensa kulkevat vanhoja uriaan. Joku odottamaton seikka tekee tyhjäksi heidän kaavamaiset laskelmansa — joku uusi yhdistelmä, joku outo tekijä, joku uusi muunnos. Ja te, herra Hamish, olette heille kaikkea tätä. Ja toistan vielä, he ovat pelaajia ja ansaitsevat kohtalonsa. He häiritsevät ja painostavat jokaista laillista yritystä. Teillä ei ole käsitystäkään siitä, mitä häiriötä he tekevät meikäläisille — vähä väliä pelitempuillaan tekemällä tyhjiksi terveimmätkin suunnitelmat, saattamalla häviöön vakavaraisimmatkin laitokset."
Dowsett ja nuori Guggenhammer nousivat toiseen moottorivaunuun, Letton yksinään toiseen. Daylightiin, jonka ajatukset vielä askaroivat kuluneen tunnin tapahtumissa, teki lähtöhetki syvän vaikutuksen. Nuo kolme konetta seisoivat kuin loihditut öiset hirviöt hiekoitetulla pihalla pimeän ajoportin alla. Yö oli pimeä ja moottorivaunujen valot leikkasivat pimeyttä: yhtä terävästi kuin veitset leikkaisivat kovaa puuta. Kuuliainen palvelija — koneellisesti toimiva haltija talossa, joka ei ollut kenenkään noista kolmesta miehestä — seisoi vakavana kuin kuvapatsas autettuaan heidät vaunuihin. Turkkipukuiset ajajat häämöittivät epäselvinä, valtavina haahmoina istuimiltaan. Toinen toisensa perästä kiitivät vaunut kuin ratsastajan kannustamat juoksijat pimeyteen, kääntyivät ajotielle ja hävisivät yöhön.
Daylightin vaunu kulki viimeisenä ja kurkistaessaan ulos, näki hän vilahdukselta valaisemattoman talon, joka pimeydessä näytti vuoren suuruiselta. Kenen se oli? aprikoi hän. Kuinka käyttivät he juuri sitä salaiseen neuvotteluunsa? Puhuisiko palvelija? Entä ajajat? Olivatko hekin luotettavia miehiä kuten "meidän" herra Howison? Salaperäisyyttä? Asian menestys riippui siitä. Ja käsikädessä salaperäisyyden kanssa kulki voima. Hän nojasi taaksepäin ja imi savukettaan. Suuria yrityksiä oli tekeillä. Kortit oli jaettu varkain ja hänkin otti osaa suureen peliin. Hänen mieleensä muistuivat entiset poker-pelit Jack Kearnsin kera ja hän nauroi ääneen. Hän oli pelannut tuhansista, mutta nyt hän pelasi miljoonista. Häntä hytkähytti, kun hän kuvitteli noiden miesten tappiota kahdeksantenatoista päivänä, jolloin johtokunta päättäisi jakaa kaksinkertaisen osingon — noiden miesten, jotka olivat teroittaneet aseitaan nolatakseen hänet — hänet, Burning Daylightin.
Hänen palatessaan hotelliinsa olivat reportterit odottamassa haastatellakseen häntä, vaikka kello oli jo lähes kaksi aamulla. Seuraavana aamuna oli niitä vielä enemmän. New York otti hänet vastaan paperitorven toitotuksin. Vielä kerran esiintyi hänen kuvansa sanomalehtien palstoilla. Klondiken kuningas, Napaseudun sankari, Pohjanperän kolmenkymmenen miljoonan pohatta oli tullut New Yorkiin. Mitä varten oli hän tullut? Nolatakseen New Yorkin asukkaat, kuten oli nolannut Tonopahilaiset Nevadassa. Wall Streetin oli paras pitää varansa, sillä Klondiken hurjimus oli juuri tullut kaupunkiin. Tai ehkäpä nolaisi Wall Street hänet. Wall Street oli nolannut monta hurjaa miestä, se tulisi tämän Daylightinkin kohtaloksi. Daylight nauroi itsekseen ja antoi haastatteluissa epäselviä vastauksia. Se hyödytti peliä ja hän nauroi taas ajatellessaan, että Wall Street saisi paljon tekemistä ennenkuin se oli saanut hänet nolatuksi.
He olivat varmat siitä, että hän ryhtyisi peliin ja kun Ward Valleyn osakkeita alettiin ostaa, oltiin pian yksimielisiä siitä, että hän oli takana. Liikemaailman lörpöttelijät supattelivat. Hän ahdisti vielä kerran Guggenhammeria. Tarina Ophirista kerrottiin vielä kerran siinä määrin liioiteltuna, että Daylight tuskin tunsi sitä. Hiljaa, se kaikki vain hyödytti hänen tehtäväänsä. Pörssipelaajat olivat selvästi petetyt. Joka päivä hän lisäsi ostotarjouksiaan ja niin innokkaat olivat myyjät, että Ward Valleyn osakkeet nousivat, vaikka hitaasti. "Tämä on varmaan jännittävämpää kuin pokerpeli", kuiskasi Daylight iloisesti itsekseen huomatessaan aikaansaamansa hämmingin. Sanomalehdet esittivät lukemattomia arveluita ja otaksumisia ja Daylightia ahdisti alati reportterilauma. Hikien haastattelunsa olivat mestarillisia. Huomatessaan, miten sanomalehtiä huvittivat hänen klondikelaiset sanasutkauksensa ja kielivirheensä, hän vielä liioitteli näitä puhetapansa omituisuuksia, käytti lausetapoja, joita oli kuullut muiden vanhojen erämiesten käyttävän, ja keksi itse silloin tällöin uusia.
Viikko ennen torstaita, kahdeksattatoista päivää, oli hänelle hyvin jännittävä. Hän ei ainoastaan pelannut kiihkeämmin kuin milloinkaan ennen elämässään, vaan hän pelasi maailman suurimmalla pelipöydällä ja niin suurilla panoksilla, että karaistuneinkin pelaaja joutui pakosta ymmälle. Huolimatta siitä, että osakkeita rajattomasti myytiin, kohosivat Ward Valleyn osakkeet kohoamistaan ja kun torstai lähestyi, oli asema kireä. Jotakin oli tekeillä. Kuinka paljon aikoi tuo klondikelainen pelaaja ostaa Ward Valleyn osakkeita? Kuinka paljon hänsaattoiostaa? Mitä teki Ward Valleyn joukkokunta koko tämän ajan? Daylightin mielestä eivät heidän haastattelunsa merkinneet mitään — ne olivat huvittavan tyyniä haastatteluja. Leon Guggenhammer uskalsi ilmaista ajatuksen, että tämä Pohjanperän Kroisos mahdollisesti oli erehtynyt. Mutta eipä silti, että he olisivat olleet huolissaan, selitti John Dowsett. Eivät he tehneet vastaväitteitäkään. Vaikkeivät tienneetkään hänen aikeitaan, olivat he yhdestä seikasta aivan varmat, nimittäin, että hän koetti saada Ward Valleyn osakkeita kohoamaan. Eivätkä he käsittäneet tätä. Vähätpä siitä, miten kävi hänen ja hänen pörssikauppojensa, Ward Valleyn osakkeet olivat varmat ja tulisivat pysymään varmoina, lujina kuin Gibraltarin kallio. Ei, heillä ei ollut Ward Valleyn osakkeita myydä. Tämä keinotekoinen pula rahamarkkinoilla menisi pian ohi, eikä Ward Valleyn tarvinnut muuttaa kantaansa jonkun mielettömän arvopaperipörssi-hämmennyksen takia. "Se on pelkkää uhkapeliä alusta loppuun", sanoi Nathaniel Letton, "ja me kieltäydymme ryhtymästä mihinkään toimenpiteisiin sen johdosta ja ottamasta sitä missään muodossa huomioon."
Tämän ajan kuluessa oli Daylightilla ollut muutama salainen kohtaus osakkaidensa kanssa — hän oli kerran neuvotellut Leon Guggenhammerin kanssa, kerran John Dowsettin ja kerran herra Howisonin kanssa. Mutta lukuunottamatta onnitteluja, ei niistä ollut mitään todellista tulosta, sillä, kuten hänelle vakuutettiin, kaikki kävi tyydyttävästi.
Mutta tiistaiaamuna tuli Daylightin korville huhu, joka oli omiaan saamaan hänet pois tasapainosta. Se oli niinikään julaistuna Wall Street Journalissa, joka oli saanut sen tietää varmalta taholta. Huhu kertoi, että kun Ward Valleyn johtokunta torstaina kokoontuu, näin päätetään tavanmukaisen osingon määräämisen asemasta ryhtyä verottamaan osakkaita lisämaksuilla. Se oli ensimäinen Daylightia kohdannut este. Samalla hänestä tuntui, että jos se oli totta, oli hän mennyttä miestä. Niinikään hän huomasi, että hän oli suunnattomiin yrityksiinsä käyttänyt yksinomaan omia rahojaan. Dowsett, Guggenhammer ja Letton eivät olleet panneet alttiiksi mitään. Se oli tosin lyhytaikainen säikähdys, mutta kyllin kiihkeä muistuttaakseen hänelle Holdsworthya ja tiilitehdasta ja saadakseen hänet peruuttamaan kaikki ostomääräykset hyökätessään puhelimeen.
"Siinä ei ole perää — pelkkä huhu", kuuluivat Leon Guggenhammerin kurkku-äänellä lausutut sanat puhelimessa. "Kuten tiedätte", sanoi Nathaniel Letton, "kuulun minäkin johtokuntaan ja tietäisin varmasti jos joku semmoinen päätös olisi tekeillä." Ja John Dowsett; "Varoitinhan jo teitä sellaisista huhuista. Siinä ei ole rahtuistakaan perää — ei rahtuistakaan. Vakuutan sen teille kunniani kautta."
Kovasti häveten mielenmalttinsa hetkellistä menettämistä, palasi Daylight tehtäväänsä. Keskeytys osakkeiden ostossa oli muuttanut arvopaperipörssin hulluinhuoneeksi ja pitkin linjaa aikaansaivat "karhut" hävitystä. Ward Valleyn osakkeet, jotka olivat kohonneet korkeimmalle, joutuivat ankarimman hyökkäyksen esineeksi ja olivat jo alkaneet horjua. Daylight lisäsi tyynesti ostotarjouksensa kaksinkertaisiksi. Ja tiistaina, keskiviikkona ja torstaiaamuna hän yhä osti ja Ward Valley kohosi voitokkaana korkeammalle. He yhä myivät ja hän yhä osti, monin verroin enemmän kuin hänen olisi kannattanutkaan, jos hänen todella olisi tarvinnut lunastaa kaikki ostamansa osakkeet. Mitäpä siitä? Tänäänhän päätettäisiin jaettavaksi kaksinkertainen osinko, vakuutti hän itselleen. Vain keinottelijat joutuisivat pulaan. He saisivat sopia ehdoista hänen kanssaan.
Ja sitten iski salama. Huhu, joka oli kertonut, että Ward Valleyn johtokunta päättäisi verottaa osakkaitaan, osottautui todeksi. Daylight kohotti käsiään. Hän hankki varmuuden tiedon todenperäisyydestä ja lakkasi pelistä. Eivät ainoastaan Ward Valleyn osakkeet, vaan kaikki arvopaperit alenivat voitokkaiden "karhujen" toimesta. Daylight ei enää viitsinyt ottaa selvää, alenivatko Ward Valleyn osakkeet yhä, vai pysyivätkö paikalla. Vaikka Wall Street oli mielettömänä, ei Daylight ollut huumaantunut eikä ällistynyt. Hän väistyi taistelutantereelta harkitakseen asemaa. Lyhyen neuvottelun jälkeen välittäjäinsä kanssa, hän läksi hotelliinsa ostaen matkalla iltalehtiä ja silmäili niiden otsakkeita.Burning Daylight menettänyt kaikki rahansa, luki hän;Burning Daylight saanut rökkiinsä; toinen epäonnistunut yritys hankkia helpolla rahaa. Kun hän ennätti hotelliinsa, kerrottiin myöhemmässä painoksessa, että muuan nuori mies, joka oli noudattanut Daylightin esimerkkiä, oli tehnyt itsemurhan."Miksi, piru vieköön, hän meni tappamaan itsensä?"mutisi Daylight.
Hän meni huoneisiinsa, tilasi Martin-cocktailin, riisui kenkänsä ja istuutui miettimään. Puolen tunnin kuluttua hän nousi juomaan ja kun hän tunsi liköörin lämmittäen virtaavan ruumiissaan, vääntyivät hänen kasvojensa lihakset kylmään, jäykkään, todelliseen irvistykseen. Hän nauroi itselleen.
"Puijattu!"
Sitten katosi irvistys hänen kasvoiltaan ja ne muuttuivat kalpeiksi ja vakaviksi. Lukuunottamatta hänen osuuksiaan muutamiin Lännen yrityksiin (joiden takia hän vielä sai maksaa suuria lisämaksuja) oli hän häviöön joutunut mies. Mutta kovemman kolauksen oli saanut hänen ylpeytensä. Hän oli ollut niin lyhytnäköinen. He olivat kynineet hänet putipuhtaaksi, eikä hänellä ollut mitään, jolla olisi sen todistanut. Typerinkin moukka olisi vaatinut todistuskappaleita, kun hän oli tyytynyt gentlemanin vakuutukseen ja päällepäätteeksi vielä suulliseen.Gentlemanin vakuutus!Hän myhähti sille. Hänen korvissaan soivat Dowsettin sanat puhelimessa."Kunniani kautta". He olivat varkaita ja huijareita, eivät ollenkaan sen parempia, ja he olivat antaneet hänelle aimo iskun. Sanomalehdet olivat olleet oikeassa. Hän oli tullut New Yorkiin joutuakseen puijatuksi ja herrat Dowsett, Letton ja Guggenhammer olivat sen tehneet. Hän oli pieni kala ja he olivat leikkineet hänen kanssaan kymmenen päivää — kyllin kauan riistääksen häneltä hänen kymmenen miljoonaansa. Tietysti olivat he koko ajan myöneet osakkeitaan hänelle ja ostivat nyt Ward Valleyn osakkeita takaisin polkuhinnasta, ennenkuin rahamarkkinat tasaantuivat. Oli luultavinta, että Nathaniel Letton käytti voitto-osuutensa uuden rakennuksen rakennuttamiseen yliopistolleen. Leon Guggenhammer hankkisi uudet koneet huvipurteensa tai kokonaisen huvipursilaivaston. Mutta hän ei keksinyt, mitä pirullinen Dowsett tekisi saaliillaan — todennäköisintä oli, että hän perustaisi uusia pankkirenkaita.
Ja Daylight istui ja tyhjensi cocktaileja ja muisteli elämäänsä Alaskassa ja eli uudelleen nuo julmat vuodet, jolloin hän oli taistellut yhdentoista miljoonansa puolesta. Hetkeksi valtasi hänet murhanhimo ja hurjia ajatuksia ja keskeneräisiä aikeita surmata pettäjänsä liikkui hänen mielessään. Se olisi tuon nuoren miehen pitänyt tehdä sensijaan, että oli tappanut itsensä. Hänen olisi pitänyt ampua. Daylight avasi käsilaukkunsa ja otti esille itsetoimivan pistoolinsa — suuri Coltin 44. Hän veti sen vireeseen ja tyhjensi sen patruunasäiliön. Sieltä vierähti yksitellen kahdeksan patruunaa. Hän täytti säiliön jälleen, työnsi sinne sitten vielä lisäpatruunan. Hän veti pistoolin vireeseen ja painoi suojusliipasimen paikoilleen. Sitten hän pisti aseen taskuunsa ja tilasi uuden martinin ja joi sen.
Hän ajatteli tiukasti tunnin ajan, mutta hän ei enää irvistellyt. Hänen kasvoihinsa ilmaantui ryppyjä ja nämät rypyt kertoivat työstä pohjanperällä, pakkasesta, kaikesta siitä, mitä hän oli suorittanut ja kestänyt — pitkistä loppumattomista viikoista taipaleella, Point Barrowin kalpeista lumiaavikoista, Yukonin ryskivistä jäälohkareista, kamppailuista ihmisten ja eläinten kera, nälän vaikeista päivistä, pitkistä kuukausista Koyokukin varrella sääskien ahdistellessa, raatamisesta kuokka ja lapio kädessä, raskaiden taakkojen kantamisesta, ja kahdestakymmenestä vaivan, hien ja ponnistusten pitkästä vuodesta.
Kello kymmeneltä hän nousi ja tutki tarkoin kaupungin karttaa. Sitten hän pani kengät jalkoihinsa, otti ajurin ja läksi yön selkään. Kaksi kertaa hän muutti ajuria ja meni lopulta erään salapoliisitoimiston yökonttoriin. Hän valvoi itse asian suoritusta, maksoi runsaasti etukäteen, valikoi kuusi miestä, jotka tarvitsi ja antoi heille ohjeet. Milloinkaan eivät nämät olleet saaneet niin hyvää palkkiota niin yksinkertaisesta tehtävästä, sillä virallisen palkan lisäksi hän antoi jokaiselle viisisataa dollaria ja lupasi antaa vielä saman verran, jos he onnistuisivat tehtävässään. Hän oli varma siitä, että hänen kolme äänetöntä osakastaan kohtaisivat toisensa seuraavana päivänä, ellei jo ennemmin. Hän oli pannut kaksi salapoliisia pitämään kutakin heistä silmällä. Hän halusi tietää vain paikan ja ajan.
"Älkää antako minkään estää itseänne, pojat", kuului hänen viimeinen ohjeensa. "Minun täytyy saada tämä tieto. Vastaan kaikesta mitä te ikinä teettekin, mitä ikinä tapahtuneekin."
Hotelliinsa palatessaan hän kaksi kertaa vaihtoi ajuria, kuten ennenkin, meni huoneeseensa, joi vielä yhden cocktailin, paneutui levolle ja nukkui. Aamulla hän pukeutui ja ajeli partansa, käski lähettämään aamiaisen ja sanomalehdet huoneeseensa ja odotti. Mutta hän ei juonut mitään. Kello yhdeksältä alkoi puhelin soida ja tiedonantoja tulla. Nathaniel Letton oli lähtenyt junalla Tarrytowniin. John Dowsett oli tulossa maanalaisella rautatiellä. Leon Guggenhammer ei ollut vielä lähtenyt liikkeelle. Ja kaupungin kartta edessään seurasi Daylight täten noiden kolmen miehen liikkeitä, heidän lähtiessään kohtaamaan toisiaan. Nathaniel Letton oli konttorissaan Mutual-Solanderin talossa. Ensin saapui Guggenhammer. Dowsett viipyi vielä omassa konttorissaan. Mutta kello yhdeltätoista tuli sana, että hänkin oli saapunut ja muutamia minuuttia myöhemmin kiiruhti Daylight vuokratussa moottorivaunussa Mutual-Solanderin taloa kohti.