"Annanpa sinun nyt hieman pyörähdellä", sanoi Daylight, kun Bob pyöri.
Bob keskeytti yht'äkkiä ravinsa ja iski etujalkansa jäykkinä maahan. Daylight keikahti satulasta juoksijansa kaulaa vasten ja tarrautui siihen molemmin käsin ja samassa alkoi Bob etujalat ilmassa pyöriä ympäri. Vain taitava ratsastaja saattoi välttää hevosen selästä putoamisen ja Daylightille oli vähällä käydä niin. Kun hän pääsi takaisin satulaan, juoksi Bob täyttä laukkaa samaa tietä takaisin ja sai Wolfin tekemään syrjähyppäyksiä pensaikkoon.
"Hyvä on, sinä kirottu!" murisi Daylight käyttäen kerran toisensa perästä kannuksia ja ruoskaa. "Takaperin sinä haluat kulkea ja takaperin saatkin kulkea kunnes lopen näännyt."
Kun Bob tunnin kuluttua yritti hiljentää hurjaa vauhtiaan sai se taas tuta kannuksia ja ruoskaa, jotka yllyttivät sen uusiin ponnistuksiin. Ja kun Daylight viimein arveli, että hevonen oli saanut tarpeensa, käänsi hän sen äkkiä ja pani sen hiljakseen ravaamaan eteenpäin. Hetkisen kuluttua hän pysähdytti sen ohjaksista nykäsemällä nähdäkseen huohottiko se.
Bob seisoi hetkisen, käänsi päätään ja hieroi veitikkamaisesti ja kärsimättömästi turpaansa ratsastajansa jalustaneen aivankuin huomauttaakseen, että oli aika jatkaa matkaa.
"No, onko kummempaa nähty!" puheli Daylight. "Ei vastahakoinen, ei vihoissaan, ei mitään — ja tämän kurituksen perästä! Olet verraton veitikka, Bob."
Vielä kerran narrasi hevonen Daylightin vaipumaan varomattomaan huolettomuuteen. Tunnin ajan käyttäytyi Bob niin mallikelpoisesti kuin ratsuhevoselta saattoi vaatia, kun se kuten ennenkin yht'äkkiä ja aavistamatta rupesi pyörimään ja läksi laukkaamaan takaisin samaa tietä, mitä oli tullut. Daylight sai sen kannuksien ja ruoskan avulla pysähtymään ja ajoi rangaistukseksi monta peninkulmaa siihen suuntaan mihin se oli lähtenyt laukkaamaan. Mutta kun hän käänsi sen ja lähti eteenpäin, oli Bob pelkäävinään puita, lehmiä, pensaita, Wolfia, omaa varjoaan — lyhyesti sanoen jokaista mahdollista ja mahdotonta esinettä. Tällöin asettui Wolf loikomaan varjoon ja katseli, miten Daylight taisteli hevosta vastaan.
Niin kului päivä. Muitten kujeittensa ohella Bob oli rupeavinaan pyörimään eikä kuitenkaan pyörinytkään. Tämä oli yhtä voimiakysyvää kuin jos se todella olisi pyörinyt, sillä joka kerta se sai Daylightin narratuksi jännittämään kaikki lihaksensa. Ja kun se sitten muutaman kerran oli ollut rupeavinaan pyörimään, pyöri se todella ja heitti Daylightin entiseen asentoon, kädet hevosen kaulan ympärillä. Ja koko loppupäivän Bob koetti milloin toista, milloin toista kujetta; sivuutettuaan Oaklandin tiellä kaksitoista automobiilia oli se yht'äkkiä hurjasti pelkäävinään aivan tavallista pientä ajopeliä. Ja juuri vähää ennen kuin he saapuivat tallille rupesi se päivän päättäjäisiksi yhtäaikaa pyörimään ja nousemaan takajaloilleen, jolloin rintahihna katkesi ja se pääsi pystysuoraan asentoon takajaloilleen. Tällä ratkaisevalla hetkellä petti jalustimen vanhuuttaan hauras nahka ja Daylight putosi kuin putosikin hevosen selästä.
Mutta hän oli mieltynyt hevoseen eikä katunut kauppaansa. Hän oli selvillä siitä, ettei Bob ollut äksy eikä häijyluontoinen, vaan sen viat johtuivat sen vilkkaudesta ja älykkäisyydestä, joka oli kokolailla suurempi kuin tavallisen hevosen. Juuri vilkkaus ja älykkäisyys tavattoman veitikkamaisuuden ohella saivat sen siksi, mikä se oli. Sitä taltuttamaan vaadittiin lujaa kättä, sopivaa kovuutta ja vieläpä hiukan väkivaltaisuuttakin.
"Nyt on kysymys siitä, pääsenkö minä voitolle, vai sinäkö, Bob." sanoiDaylight useammin kuin kerran tänä päivänä.
Ja tallirengille hän sanoi yöllä:
"Mutta siinäpä vasta on hevonen! En ole ikinä nähnyt mitään sen veroista. Paras hevonen, millä milloinkaan olen ratsastanut ja minä olen eläissäni nähnyt monta hevosta."
Ja Bobille, joka oli kääntänyt päänsä ja hieroi veitikkamaisesti turpaansa isäntänsä olkapäähän, hän sanoi:
"Hyvästi, veitikka. Näen sinut jälleen ensi sunnuntaina ja saammepa nähdä, eivätkö kujeet sinusta lähde."
Koko viikon kiinnitti Bob Daylightin mieltä miltei yhtä paljon kuin Dede; ja koskei hänellä tällä haavaa ollut vireellä mitään suurta liikeyritystä, niin on luultavaa, että nämät molemmat herättivät hänessä enemmän mielenkiintoa kuin liikeasiat. Bobin pyöriminen tuotti hänelle paljon päänvaivaa. Miten estää se — siinä kysymys. Entäpä jos hän tapaisi Deden kukkuloilla? Ja entäpä jos hän jostakin kohtalon oikusta saisi ratsastaa hänen rinnallaan? Silloin olisi Bobin pyöriminen hyvin häiritsevää ja harmillista. Hän ei olisi mielellään suonut Deden näkevän häntä käsin tarrautuneena Bobin kaulaan. Eikä olisi myöskään ollut hauskaa äkkiä jättää häntä ja lähteä kiitämään hevosen selässä takaisinpäin käyttäen ruoskaa ja kannuksia.
Täytyi keksiä joku menetelmä, jolla saattoi estää tuon salamannopean pyörimisen. Täytyi pysähdyttää hevonen ennenkuin se rupesi pyörimään. Ohjaksilla ei sitä tehty. Eikä kannuksillakaan. Entä ruoskalla? Mutta miten menetellä? Hajamielisiä hetkiä sattui hänelle usein tällä viikolla, kun hän konttorituolillaan istuessaan mielikuvituksessaan oli ratsastavinaan ihmeellisellä punaisenruskealla raudikolla ja koettavinaan estää odotettavissa olevaa pyörimistä. Tällainen hetki sattui hänelle kerran lopulla viikkoa, kun hän parhaillaan neuvotteli Heganin kanssa. Hegan, joka kehitteli uutta, paljon lupaavaa suunnitelmaa, huomasi, ettei Daylight kuunnellut. Hänen silmänsä olivat kiillottomat ja hänkin eli omissa näyissään.
"Jopa keksin sen!" huusi hän äkisti. "Hegan, onnittele minua. Se on niin yksinkertaista kuin hirren vierittäminen. Minun on lyötävä sitä turvalle ja lyötävä kovasti."
Sitten hän selvitti asian ällistyneelle Heganille ja muuttui jälleen tarkkaavaiseksi kuulijaksi, mutta hän ei voinut olla silloin tällöin äänettömästi nauramatta tyytyväisyydestä ja mielihyvästä. Hänen suunnitelmansa oli tällainen. Bob pyöri aina oikeaan. No hyvä. Hän ottaisi käteensä kaksi ruoskaa ja samassa silmänräpäyksessä kuin Bob alkaisi pyöriä löisi hän sitä tällä kaksinkertaisella ruoskalla turvalle. Ei ollut olemassa sellaista hevosta, jonka olisi tehnyt mieli pyöriä vielä sittenkin, kun oli saanut kaksinkertaisesta ruoskasta turvalleen.
Selvemmin kuin milloinkaan tuli Daylight tämän viikon kuluessa huomaamaan, ettei hänellä ollut minkäänlaista yhteiskunnallista eikä inhimillistäkään kosketusta Deden kanssa. Asema oli sellainen, ettei hän voinut tehdä tytölle tuota yksinkertaista kysymystä, aikoiko tämä ensi sunnuntaina mennä ratsastamaan vai eikö. Oli uudenlainen vaikeus olla kauniin tytön työnantajana. Daylight katsoi häneen usein, kun päivän tavanmukainen työ oli käynnissä ja kysymys, jota hän ei voinut tehdä poltti hänen huulillaan. —Aikoiko Dede mennä ensi sunnuntaina ratsastamaan. Ja katsoessaan hän aprikoi, kuinka vanha hän mahtoi olla ja mitä rakkausjuttuja hänellä oli mahtanut olla noiden ylioppilas-nulikoiden kera, joiden kanssa Morrison oli sanonut hänen seurustelevan ja tanssivan. Hän ajatteli Dedeä hyvin paljon näinä kuutena pyhäpäivien välipäivinä ja yksi seikka kävi hänelle aivan selväksi: hän kaipasi Dedeä. Ja hän kaipasi häntä niin palavasti, että hänen entinen esiliinannauha-pelkonsa oli hävinnyt. Hän, joka suurimman osan ikäänsä oli paennut naisia, oli nyt tullut niin rohkeaksi, että hän tavotteli naista omakseen. Jonakuna sunnuntaina ennemmin tai myöhemmin hän tapaisi Deden konttorin ulkopuolella jossakin kukkuloilla ja elleivät he silloin solmisi lähempää tuttavuutta, niin olisi siihen syynä se, ettei Dede tahtonut. Siispä oli hän saanut toisen kortin, jonka mieletön kohtalo oli hänelle antanut. Hän ei aavistanut, miten tärkeä tämä kortti tuli olemaan, mutta hän arveli, että se oli varsin hyvä kortti. Väliin hän epäili. Entäpä jos se olikin kohtalon punoma juoni hänen turmioon saattamisekseen? Otaksuppa, ettei Dede häntä huolisikaan ja otaksuppa, että hän, Daylight, rupeisi häntä yhä enemmän, yhä kiihkeämmin rakastamaan! Hänen entinen ylimalkainen pelkonsa, jota hän aina oli rakkautta kohtaan tuntenut, heräsi uudelleen. Hän muisti tuntemiensa miesten ja naisten rakkaustarinat. Hän muisti Bertha Doolittlen, vanhan Doolittlen tyttären, joka oli ollut mielettömästi rakastunut Dartworthyyn, rikkaaseen Bonanza-valtauksen omistajaan. Ja Dartworthy vuorostaan ei lainkaan rakastanut Berthaa, vaan eversti Walthstonen vaimoa ja karkasi hänen kanssaan Yukonista. Ja eversti Walthstone itse rakasti mielettömästi omaa vaimoaan ja ajoi takaa pakenevaa paria. Ja mikä oli ollut tulos? Tietenkin oli Berthan rakkaus onneton ja traagillinen ja sellainen noiden kolmen toisenkin rakkaus, Minookin alapuolella olivat eversti Walthstone ja Darthoworthy taistelleet keskenään, Darwohthy oli surmattu. Ja kuula, joka oli tunkeutunut eversti Walthstonen keuhkojen läpi oli heikontanut hänet siinä määrin, että hän seuraavana keväänä kuoli keuhkotulehdukseen. Ja everstin vaimolla ei ollut enää maailmassa ketään, jota olisi rakastanut.
Ja Freda, joka oli heittäytynyt kevätjäiseen jokeen jonkun toisessa päässä maailmaa asuvan miehen takia ja joka vihasi häntä, Daylightia siksi, että hän oli hänet pelastanut elämään. Ja Neito… Entiset muistot pelottivat häntä. Jos hänen rakkautensa vaan kasvaisi ja kiihtyisi ja jollei Dede huolisi häntä, kärsisi hän miltei yhtä paljon kuin silloin kun Dowsett, Letton ja Guggenhammer häntä pettivät. Jos hänen kytevä intohimonsa olisi ollut pienempi, olisi tämä pelko karkoittanut hänen jokaisen ajatuksensa lähestyä Dedeä. Näin ollen lohdutti häntä ajatus, että jotkut rakkausjutut päättyivät onnellisesti. Ja kukaties oli kohtalo antanut hänelle voitokkaat kortit. Kukaties hän olikin sellainen mies, synnynnäinen onnen myyrä, joka ei voinut hävitä.
Sunnuntai tuli ja Bob käyttäytyi Piedmontin kukkuloilla kuin enkeli. Se oli tosin vilkas ja pyrki hypähtelemään, mutta se oli lauhkea kuin lammas. Daylight, jolla oli kaksinkertainen ruoska valmiina oikeassa kädessään, odotti pyörähdystä, vain yhtä pyörähdystä, mutta Bob esiintyi kiusoittavan mallikelpoisesti eikä pyörinyt. Dedeä ei Daylight tavannut. Turhaan hän kierteli kukkulateitä ja turhaan hän nousi vedenjakajan jyrkkää rinnettä ja laskeutui Maraga-laaksoon. Juuri kun hän oli päässyt laaksoon, kuuli hän ravaavan hevosen kavioiden kapseen. Se kuului siltä suunnalta, minne hän oli menossa. Mitä jos se olikin Dede? Hän käänsi Bobin ja läksi käymä jalkaa palaamaan samaa tietä, jota oli tullutkin. Jos se oli Dede, oli hän onnen myyrä, sillä tapaaminen ei olisi saattanut sattua paremmissa olosuhteissa. Olivathan he molemmat menossa samaan suuntaan ja Dede saavuttaisi hänet juuri sillä kohtaa, missä jyrkkä rinne pakoittaisi ajamaan käyden. Dedellä ei olisi muuta neuvoa kuin ratsastaa hänen kanssaan vedenjakajan huipulle ja sinne päästyä pakoittaisi yhtä jyrkkä rinne toisella puolen taas ajamaan käyden.
Kavioidenkapse läheni, mutta hän katsoi suoraan eteensä kunnes kuuli hevosen takanaan rupeavan kävelemään. Silloin hän vilkaisi olkapäänsä ylitse. Se oli Dede. He tunsivat heti toisensa ja Dede näytti hämmästyvän tätä kohtaamista. Mikä olikaan sen luonnollisempaa kuin että Daylight osittain käänsi hevosensa ja odotti kunnes Dede ennätti kohdalle ja että he sitten rinnakkain ratsastivat rinnettä ylös. Se mitä Daylight jo kauvan oli toivonut, oli tapahtunut ja niin helposti. Hän olisi saattanut helpotuksesta huo'ahtaa. Tervehdykset oli vaihdettu; nyt he ratsastivat rinnakkain samaan suuntaan ja heillä oli peninkulmia edessään.
Daylight huomasi, että Dede ensin katsoi hevosta ja vasta sitten häntä itseään.
"Kuinka kaunis hevonen!" oli hän huudahtanut Bobin nähdessään. Hänen säteilevät silmänsä ja onnea hohtavat kasvonsa nähdessään saattoi Daylight tuskin uskoa, että ne olivat saman nuoren naisen kasvot, jonka hän oli nähnyt joka päivä konttorissa, nuoren naisen hillittyine, virallisine ilmeineen.
"En tiennyt, että te ratsastatte", sanoi Dede miltei ensi sanoikseen."Luulin, että olitte mieltynyt nopeisiin automobiileihin."
"Olenkin myöhään ruvennut ratsastamaan", kuului vastaus. "Olen, nähkääs, alkanut lihoa liikaa ja minun täytyy jollakin tavalla päästä siitä."
Dede heitti häneen pikaisen syrjäsilmäyksen, joka tarkasti Daylightin kiireestä kantapäähän satuloineen päivineen ja sanoi: —
"Mutta olette ratsastanut ennemmin."
Hän varmaankin ymmärtää hevosia ja hevosasioita, ajatteli Daylight vastatessaan:
"En moneen vuoteen. Mutta pidin itseäni aimo hevosmiehenä poikanulikkana ollessani Itä-Oregonissa ja olin usein hevosen selässä."
Täten he Daylightin suureksi huojennukseksi olivat osuneet aiheeseen, joka huvitti molempia. Daylight kertoi Bobin kujeista ja pyörimisestä ja miten hän oli ajatellut tehdä siitä lopun; ja Dede myönsi, että hevosia oli kohdeltava järkiperäisellä ankaruudella huolimatta ollenkaan siitä, miten paljon niistä piti. Tämä hänen Mabinsa oli ollut hänellä kahdeksan vuotta ja hänen oli täytynyt totuttaa se tavasta potkia pilttuutaan. Menettely oli ollut tuskallista Mabille, mutta se oli parantunut.
"Olette ratsastanut paljon", sanoi Daylight.
"En todellakaan voi muistaa, milloin ensi kerran olin hevosen selässä", sanoi Dede, "Olen kasvanut maalla eikä minua voitu pitää erossa hevosista. Rakkaus hevosiin lienee synnynnäistä minussa. Sain ensimäisen ponini, kun olin kuusivuotias. Kun olin kahdeksanvuotias, olin päivät pitkät satulassa Daddyn selässä. Kun olin yksitoistavuotias, minä menetin sen ensimäisellä hirvenmetsästysretkelläni. Hevosetta minä vallan menehtyisin. Vihaan kamarielämää ja ilman Mabia minä varmaankin olisin aikoja sitten sairastunut ja kuollut."
"Te pidätte maaseudusta?" kysyi Daylight ja samalla hän ensi kerran huomasi hänen silmissään valohäivähdyksen, joka ei ollut harmaa.
"Yhtä paljon kuin vihaan kaupunkia", vastasi Dede. "Mutta nainen ei voi ansaita elatustaan maaseudulla. Niinpä minäkin elän miten parhaiten taidan — Mabin kanssa."
Ja sitten hän kertoi enemmän elämästä maalla ennen isänsä kuolemaa.Ja Daylight oli onnellinen. Heidän tuttavuutensa oli hyvällä alulla.Keskustelu ei ollut kertaakaan tyrehtynyt sinä runsaana puolituntisenaminkä he olivat olleet yhdessä.
"Minä olen kotoisin samoilta seuduilta", sanoi hän. "Olen kasvanutItä-Oregonissa eikä se ole niin kaukana Siskiyousta."
Seuraavassa silmänräpäyksessä olisi hän tahtonut purra kielensä poikki, sillä Dede kysyi nopeasti:
"Kuinka tiedätte, että minä olen kotoisin Siskiyousta? Olen varma, etten ole milloinkaan sitä maininnut."
"En tiedä", sanoi Daylight hämillään. "Kuulin jostakin, että te olette sieltä kotoisin."
Wolf, joka samassa hiipi näkyviin kevytjalkaisena ja varjomaisena, säikytti Deden hevosen ja karkoitti hämilläolon, sillä he puhuivat alaskalaisista koirista, kunnes keskustelu kääntyi takaisin hevosiin. Ja hevosista he puhuivat koko ajan, minkä tarvitsivat ratsastaakseen ylös rinnettä ja sitten alas toiselle puolelle.
Kun Dede puhui, kuunteli Daylight ja seurasi häntä katseillaan ja kuitenkin hän koko ajan samalla hautoi omia ajatuksiaan ja vaikutelmiaan. Tämä miehensatulassa ratsastaminen vaati Dedeltä tarmoa eikä Daylight oikein tiennyt pitikö hän siitä vai ei. Hänen käsityksensä naisista olivat hiukan vanhanakuiset, ne olivat samat, jotka hän oli imenyt itseensä nuoruudessaan, jolloin ei ketään nähty muussa kuin naisensatulassa. Häneen oli juurtunut se hiljainen käsitys, etteivät naiset hevosenselässä olleet kaksijalkaisia. Dede, joka istui niin miesmäisenä satulassa, oli hänelle yllätys. Mutta hänen täytyi tunnustaa, että tämä näky sellaisenaan häntä miellytti.
Kaksi muutakin seikkaa häntä hämmästytti. Ensiksikin se, että Deden silmissä oli kultaisia täpliä. Ihme ja kumma, ettei hän milloinkaan ennen ollut sitä huomannut. Ehkei valaistus konttorissa ollut sovelias ja ehkäpä ne välillä hävisivät. Ei, ne olivat värihohdetta — jonkunlaista häivähtelevää kultaista valoa. Ei se ollut oikein kultaistakaan, mutta se muistutti enemmän sitä, kuin mitään muuta väriä, minkä hän tunsi. Varmasti se ei ainakaan ollut minkään keltaisen vivahdus. Rakastajan ajatukset ovat aina värikkäät ja olisi saattanut epäillä, jos joku muu maailmassa olisi sanonut Deden silmiä kultaisiksi, Mutta Daylight otti asian tunnontarkasti ja hän piti niitä mieluimmin kultaisina ja siitä syystä ne olivatkin kultaiset.
Ja sitten oli Dede niin luonnollinen. Hän oli pitänyt Dedeä nuorena naisena, jonka kanssa oli hyvin vaikea seurustella. Mutta se olikin niin helppoa. Dedessa toverina ei ollut mitään mahtipontista — tällä tuttavallisella tavalla hän nimitti Dedeä hevosen selässä eroitukseksi siitä Dedesta, jonka hän oli nähnyt konttorissa. Ja kuitenkin, vaikka hän iloitsi siitä helppoudesta, millä kaikki kävi ja siitä, ettei heiltä ollut puuttunut puheenaihetta, kyti hänessä kuitenkin salainen tyytymättömyys. Olihan kaikki tämä puheleminen turhaa ja hedelmätöntä. Hän oli toiminnan mies, joka kaipasi häntä, Dede Masonia, naista; hän tahtoi rakastaa tuota naista ja voittaa hänen vastarakkautensa.
Hän oli tottunut voimakeinoihin, tottunut käymään käsiksi ihmisiin ja asioihin ja taivuttamaan ne tahtonsa mukaan ja nytkin hän tunsi saman pakoittavan vallanhalun. Hän olisi tahtonut sanoa Dedelle, että hän rakasti tätä ja ettei Deden auttanut muu kuin mennä naimisiin hänen kanssaan. Ja kuitenkaan ei hän noudattanut tätä halua. Naiset olivat arvoituksellisia olentoja, eikä pelkkä kovakouraisuus olisi ollut paikallaan. Hän muisti, miten kauvan hän oli odottanut ennenkuin ampui otusta nälänhädän aikana, jolloin osuminen tai harhalaukaus tiesi elämää tai kuolemaa. Tosin ei tämä tyttö merkinnyt juuri elämää ja kuolemaa, mutta merkitsi kuitenkin paljon — nyt enemmän kuin milloinkaan, kun hän sai ratsastaa hänen rinnallaan ja vilkaista häneen niin usein kuin vaan uskalsi. Korderoi-ratsastuspuvussaan oli Dede niin uljaan miesmäinen ja kuitenkin niin täydellisesti ja ilmeisesti naisellinen, kun hän hymyili, nauroi ja jutteli säteilevin silmin ja poskien heloittaessa kesätuulen ja auringon vaikutuksesta.
Seuraavana sunnuntaina kiertelivät mies ja hevonen ja koira Piedmontin kukkuloita. Ja taas Daylight ja Dede ratsastivat yhdessä. Mutta tällä kertaa sekaantui Deden hämmästykseen hänen Daylightin nähdessään hiukan epäluuloa; tai oikeammin, hänen hämmästyksensä oli toisenlaatuista. Heidän tapaamisensa edellisenä sunnuntaina oli ollut aivan satunnaista, mutta kun nyt Daylight toisen kerran ilmestyi hänen mielikukkuloilleen, ei se enää saattanut olla satunnaista. Daylight aavisti, että Dede epäili häntä ja kun hän muisti nähneensä kivilouhoksen Blair Parkin lähellä, kertoi hän heti aikovansa ostaa sen. Tiilitehtaan osto oli herättänyt hänessä tämän ajatuksen — ja se oli hänestä hyvä ajatus, sillä se antoi hänelle aiheen ehdottaa, että Dede ratsastaisi hänen kanssaan tarkastamaan kivilouhosta. Daylight vietti useita tunteja hänen seurassaan ja Dede oli sama tyttö kuin ennenkin; luonnollinen, teeskentelemätön, iloinen, hymyilevä ja naurava, hyvä toveri, joka puhui hevosista ehtymättömällä innostuksella ja hieroi ystävyyttä tylyluontoisen Wolfin kera ja ilmaisi halunsa ratsastaa Bobilla, johon hän sanoi olevansa entistä ihastuneempi. Tähän viimeiseen teki Daylight vastaväitteitä. Bob oli täynnä vaarallisia kujeita, eikä hän pahinta vihamiestään lukuunottamatta olisi sallinut kenenkään nousta sen selkään.
"Te luulette, etten minä ymmärrä ollenkaan hevosia, siksi että olen tyttö", sanoi Dede. "Mutta hevonen on siksi usein heittänyt minut satulasta, että osaan olla aina varuillani. Enkä minä ole mieletön. En tahtoisi ratsastaa potkivalla hevosella. Olen oppinut, ettei se käy laatuun. Enkä pelkää minkään muunlaisia hevosia. Ja te itse kerroitte, ettei Bob potki."
"Mutta ettehän ole milloinkaan nähnyt Bobin tekevän temppujaan", vastusti Daylight.
"Mutta teidän tulee muistaa, että olen nähnyt monen muun hevosen elkeet ja itse ratsastanut monella niistä. Olen totuttanut Mabin olemaan säikkymättä sähköraitiotievaunuja, vetureita ja automobiileja. Se oli vain kesytön varsa, kun sain sen omiin hoteisiini. Totutettu satulaan, siinä kaikki. En muutoin tahtoisi vahingoittaa hevostanne."
Vastoin parempaa tietoaan Daylight myöntyi ja hiljaisella tienkohdalla he vaihtoivat satuloita ja ratsastusneuvoja.
"Muistakaa, että se on nopea kuin salama", varoitti hän auttaessaanDedeä satulaan.
Dede nyökähytti päätään ja Bob höristi korviaan huomatessaan, että sillä oli vieras ratsastaja selässään. Leikki alkoi pian — liiankin pian Dedelle, joka joutui Bobin kaulaa vasten, kun se rupesi pyörimään ja laukkaamaan takaisin toista tietä. Daylight seurasi Deden hevosella ja katseli. Hän näki Deden pian pakoittavan hevosen seisahtumaan ja heti sen jälkeen ohjakset ristissä kaulalla ja vasen kannus valmiina iskemään karauttavan takaisin samaa tietä mitä he olivat tulleet ja miltei yhtä nopeasti.
"Pitäkää ruoska valmiina iskemään sitä turvalle", kehoitti Daylight.
Mutta Bob rupesi taas liian äkkiarvaamatta pyörimään, vaikka tällä kertaa Dede ankaralla ponnistuksella pelastautui tuosta hiukan sopimattomasta asennosta sen kaulalla. Hän ei voinut estää sitä karkaamasta takaisin, mutta hän pakoitti sen hypähtelevään raviin ja käänsi sen armotta kannuksella varustetulla kantapäällään. Tavassa, millä hän sitä kohteli, ei ollut mitään naisellista; hänen menettelytapansa oli käskevää ja miesmäistä. Ellei niin olisi ollut, olisi Daylight luullut hänen saaneen tarpeekseen. Mutta tämä alkunäyte oli antanut hänelle hyvän käsityksen Deden ominaisuuksista. Ja ellei se olisi riittänyt, olisi silmäys hänen ankariin harmaisiin silmiinsä ja lujasti suljettuun suuhunsa kertonut hänelle samaa. Daylight ei ehdottanut mitään, vaan katseli miltei iloisena hänen puuhiaan ja odotti, mitä juonikas Bob saisi. Ja Bob sai sen ensi pyörähdyksellään tai oikeammin pyörähdysyrityksellään, sillä se oli ennättänyt vain puolittain ympäri, kun ruoska sattui sen turpaan. Hämmästys ja tuska sai sen laskemaan maahan etujalkansa, jotka olivat hiukan koholla maasta.
"Hyvä!" onnitteli Daylight. "Kaksi ruoskaa tehoo siihen paremmin. Se on tarpeeksi viisas tietääkseen, milloin leikki on kaukana."
Taas Bob koetti. Mutta tällä kertaa oli se ennättänyt vain neljänneksen kierroksesta, kun kaksinkertainen ruoska läjähti sen turpaan ja pakoitti sen laskemaan etujalkansa maahan. Senjälkeen ei Dede enää tarvinnut ohjaksia eikä kannuksia, vaan hallitsi sen pelkällä ruoskalla.
Dede katsoi voitonriemuisena Daylightiin.
"Saanko ratsastaa sillä kovasti?" kysyi hän.
Daylight nyökäytti päätään ja Dede kiiti Bobin selässä tietä alaspäin. Daylight seurasi häntä katseillaan kunnes hän tienkäänteessä hävisi näkyvistä ja odotti kunnes hän palatessaan taas tuli näkyviin. Hänpä osasi ratsastaa, ajatteli Daylight, ja hän oli varmasti oikea naisen esikuva. Jumala, siinä olisi miehelle vaimo. Ja ajatella, että tuo koko viikon jyskytti kirjoituskonetta. Siinä ei ollut hänen paikkansa. Hänen olisi pitänyt olla miehen vaimo, pukeutua silkkiin, samettiin ja jalokiviin ja puuhailla koirien ja hevosten ja sellaisten seikkain kera — "Ja saammepa nähdä, herra Burning Daylight, mitä sinä ja minä voimme tässä suhteessa tehdä", mutisi hän itsekseen; ja ääneen hän sanoi Dedelle: —
"Te olette kelpo ratsastaja, neiti Mason. Ei mikään hevonen ole kyllin hyvä teille, joka, vaikka olette nainen, osaatte noin ratsastaa. Ei, pysykää vaan Bobin selässä, niin ratsastamme kivilouhokselle". Hän nauroi. "Bob todenteolla huokasi, kun te viimeisen kerran löylytitte sitä. Kuulitteko sitä? Ja näittekö, miten se laski jalkansa maahan — juuri aivankuin olisi nähnyt edessään kiviseinän. Ja se on tarpeeksi älykäs tietääkseen, että sama kiviseinä on aina oleva valmiina, jos se yrittää juonitella."
Kun he iltapäivällä erosivat toisistaan Berkeleyn tiehaarassa, ratsasti Daylight vähän matkan päässä kasvavien puiden luo, mistä hän huomaamatta saattoi katsella Dedeä, kunnes tämä hävisi näkyvistä. Palattuaan Oaklandiin vievälle tielle, juohtui hänen mieleensä ajatus, joka sai hänet katuvan näköisenä irvistelemään. "Ja nyt minun on kuin onkin pakko ostaa tuo kirottu kivilouhos", mutisi hän itsekseen. "Mikään vähempi asia ei riitä tekosyyksi näillä kukkuloilla kuljeksimiselleni."
Mutta kivilouhos menetti joksikin aikaa kaiken merkityksensä hänelle, sillä seuraavana sunnuntaina hän ratsasti yksin. Dede kastanjanruskean raudikon selässä ei tullutkaan tänä päivänä Berkeleyhin vievää syrjätietä eikä tullut viikkoa myöhemminkään. Daylight oli kärsimättömyydestä ja pettymyksestä suunniltaan, vaikka hän konttorissa hillitsi itsensä. Hän ei huomannut Dedessa mitään muutosta ja koetti olla itsekin näyttämättä mitään muutosta. Sama yksitoikkoinen koneellinen työ jatkui, vaikka se nyt oli ärsyttävää ja oli vähällä tehdä hänet hulluksi. Daylight oli tyytymätön maailmaan, joka ei sallinut miehen käyttäytyä pikakirjoittajatartaan kohtaan niinkuin kaikki miehet naisia kohtaan käyttäytyvät. "Mitä hyötyä on miljoonien omistamisesta?" kysyi hän eräänä päivänä pöytäkalenterilta, kun Dede sanelun päätyttyä poistui.
Kun kolmas viikko oli kulumassa loppuun ja uusi ikävä sunnuntai ole odotettavissa, päätti Daylight puhua vaikka sen täytyikin tapahtua konttorissa. Ja luonteensa mukaisesti hän kävi heti suoraan asian ytimeen. Dede oli päättänyt työnsä ja keräili papereitaan ja kyniään poistuakseen, kun Daylight sanoi: —
"Vielä yksi asia, neiti Mason, ja minä toivon, ettette pane pahaksenne, jos olen suora ja puhun suuni puhtaaksi. Olette aina tuntunut minusta järkevältä tytöltä, enkä luule, että loukkaannutte siitä, mitä aijon sanoa. Tiedätte, kuinka kauan olette ollut toimistossa — jo vuosikausia, monta vuotta ainakin; ja tiedätte, että aina olen käyttäytynyt teitä kohtaan moitteettomasti ja rehellisesti. En ole milloinkaan ottanut itselleni vapauksia. Syystä, että olette konttorissani, olen tässä suhteessa ollut tunnontarkempi kuin ellette — ellette olisi konttorissani — te ymmärrätte. Mutta se ei estä minua tuntemasta inhimillisesti. Olen yksinäinen mies — älkää käsittäkö tätä ystävällisyyden rukoukseksi. Aikomukseni on vaan selvittää teille, miten paljon nuo kaksi ratsastusmatkaa teidän kanssanne merkitsivät minulle. Ja nyt toivon, ettette pahastu kun kysyn teiltä, miksi ette ole ollut ratsastamassa kahtena viime sunnuntaina?"
Hän vaikeni ja odotti hyvin innokkaana ja hämillään ja pieniä hikikarpaloita kohosi hänen otsalleen. Dede ei heti puhunut ja Daylight kulki huoneen poikki ja kohotti akkunaa.
"Olen ollut ratsastamassa", vastasi Dede, "toisella suunnalla."
"Mutta miksi…?" hän ei syystä tai toisesta täydentänyt kysymystään."Pyydän, olkaa suora minua kohtaan", pyysi hän. "Aivan yhtä suora kuinminä olen teitä kohtaan. Miksi ette ratsastanut Piedmontin kukkuloilla?Minä etsin teitä kaikkialta."
"Ja juuri senvuoksi en tullut sinne". Dede hymyili ja katsoi häntä hetkisen suoraan silmiin, sitten hän loi alas katseensa. "Te käsitätte kyllä, herra Hamish."
Daylight pudisti nyrpeästi päätään.
"Käsitän enkä käsitä. En ole tottunut kaupunkilaistapoihin. On asioita, joita ei tarvitse tehdä ja joita minä en muista niinkauan kuin en halua niitä tehdä."
"Mutta entä silloin, kun haluatte tehdä?" kysyi Dede nopeasti.
"Silloin minä teen niin." Näin sanoessaan hän puristi huulensa lujasti yhteen, mutta seuraavalla hetkellä hän oli valmis korjaamaan väitettään. "Se on, enimmäkseen minä teen niin. Mutta miksi ette voi tehdä jotakin, missä ei ole mitään väärää ja mikä ei vahingoita ketään — kuten esimerkiksi tämä ratsastus."
Dede leikitteli hetkisen hermostuneesti kynällä ikäänkuin olisi harkinnut vastaustaan ja Daylight odotti kärsivällisesti.
"Tämä ratsastus", alkoi hän, "ei ole oikein ihmisten mielestä. Päättäkää itse. Te tunnette maailman. Te olette herra Hamish, miljoonainomistaja — —"
"Pelaaja", keskeytti Daylight tuimasti.
Dede nyökähytti hyväksyvästi päätään ja jatkoi:
"Ja minä olen pikakirjoittajattarena teidän konttorissanne — —"
"Te olette tuhat kertaa minua parempi — —" yritti Daylight keskeyttää, mutta Dede keskeytti hänet vuorostaan.
"Ei ole siitä kysymys. Se on selvä ja yleinen pulma, joka täytyy ottaa huomioon. Minä teen teille työtä. Eikä ole kysymys siitä, mitä te tai minä ajattelemme, vaan mitä muut ihmiset ajattelevat. Eikä ole tarvis kertoa teille sen enempää siitä. Te tiedätte itse."
Hänen kylmä, asiallinen puhetapansa oli ristiriidassa hänen naisellisuutensa kanssa — tai Daylight ainakin ajatteli niin katsellessaan hänen vartalonsa kaarevia viivoja, povea, joka nousi ja laski syvään — ja punaa, jonka mielenliikutus oli kohottanut hänen poskilleen.
"Olen pahoillani, että olen peloittanut teidät mielipaikoiltanne", sanoi hän miltei tarkoituksettomasti.
"Te ette ole minua peloittanut", vastasi Dede hiukan tulistuneena. "En ole typerä koulutyttö. Olen jo kauan pitänyt huolta itsestäni eikä minua ole säikytetty. Olimme yhdessä kahtena sunnuntaina ja olen varma siitä, etten pelännyt Bobia enkä teitä. Ei ole siitä kysymys. Osaan pitää huolen itsestäni, mutta maailma tahtoo yhtäkaikki huolehtia minusta. Siinä pulma. On kysymys siitä, mitä ihmiset sanoisivat, jos minä ja työnantajani säännöllisesti tapaisimme toisemme ja ratsastaisimme yhdessä kukkuloilla sunnuntaisin. Se on naurettavaa, mutta niin se on. Voisin huomiota herättämättä ratsastaa jonkun konttoristin kanssa, mutta teidän kanssanne — en."
"Mutta ihmiset eivät tiedä eikä heidän tarvitse tietää", sanoi Daylight.
"Siten asia tavallaan pahenee, sillä silloin täytyy hiiviskellä syrjäteitä ja tuntee koko ajan tekevänsä jotakin väärää. Minusta olisi hienompaa ja uljaampaa julkisesti…"
"Tulla kanssani jonakin arkipäivänä ravintolaan syömään välipalaa", sanoi Daylight arvaten hänen epätäydellisen todistelunsa tarkoituksen.
Dede nyökähytti päätään.
"En juuri sitä ajatellut, mutta niin se olisi. Minusta on parempi tehdä peittelemättä jotakin, jonka jokainen tietää kuin tehdä jotakin salaa ja pelätä, että se tulee ilmi. Eipä silti, että haluaisin tulla kanssanne ravintolaan", lisäsi hän hymyillen, "mutta olen varma, että ymmärrätte kantani."
"Miksi ette sitten ratsasta julkisesti ja rehellisesti kanssani kukkuloilla?" kysyi Daylight.
Dede pudisti päätään ja Daylightin mielestä hän tuntui olevan hieman pahoillaan. Ja äkkiä Daylight tunsi miltei hulluuteen saakka kaipaavansa häntä.
"Kuulkaahan, neiti Mason, tiedän, ettette pidä siitä, että puhumme asioista täällä konttorissa. En minäkään. Ei kai pidetä sopivana, että mies puhuu pikakirjoittajattarensa kanssa muista kuin liikeasioista. Tahdotteko ratsastaa kanssani ensi sunnuntaina niin puhumme asiasta perusteellisesti ja teemme jonkunlaisen päätöksen. Siellä kukkuloilla voimme puhua muustakin kuin liikeasioista. Arvelen, että tunnette minua tarpeeksi tietääksenne, että olen moitteettoman rehellinen. Minä — minä kunnioitan ja pidän teitä arvossa, ja… ja muuta sellaista, ja minä…" Hän oli alkanut puhua epäselvästi ja käsi, joka lepäsi pöydän imupaperilla, vapisi nähtävästi. Hän koetti suistaa mielenliikutuksensa. "Toivon sitä hartaammin kuin mitään ennen elämässäni. Minä — minä en voi sitä selittää, mutta niin se on. Tahdotteko? — Juuri ensi sunnuntaina? Huomenna?"
Hän ei aavistanut, että hikipisarat hänen otsallaan, hänen vapiseva kätensä ja silminnähtävä tuskansa saivat etupäässä Deden taivutetuksi vastahakoiseen myöntymykseen.
"Tietysti on mahdotonta saada selville se, mitä joku tahtoo, siitä, mitä hän sanoo". Daylight hipaisi ruoskallaan Bobin kapinallisia korvia ja aprikoi tyytymättömänä juuri lausumiaan sanoja. Ne eivät sanoneet sitä, mitä hän oli tarkoittanut. "Olette päättäväisesti sanonut, ettette halua tavata minua enää ja olette ilmoittanut syynne, mutta kuinka tiedän, että ne ovat teidän todelliset syynne. Kukaties, ette halua seurustella kanssani, ettekä tahdo sanoa sitä pelosta, että loukkaisitte minua. Ymmärrättekö? En mistään hinnasta maailmassa tahdo tungetella kenenkään seuraan, joka ei minua suvaitse. Jos luulisin, ettette enää haluaisi minua tavata, niin suorisin tieheni niin nopeasti, ettette näkisi minua pölyltä."
Dede hymyili hänen sanoilleen, mutta jatkoi äänettömänä ratsastusta. Ja tämä hymy, ajatteli Daylight, oli suloisin ja ihmeellisin hymy, minkä hän milloinkaan oli nähnyt. Hän vakuutti itselleen, että se erosi kaikista hymyilyistä, mitä Dede ennemmin oli hänelle antanut. Niin hymyili se, joka hiukkasen häntä tunsi, se, joka hiukan tunsi ystävyyttä häntä kohtaan. Tietysti oli se itsetiedotonta Deden puolelta, koetti hän tyynnyttää itseään. Sellaista varmaan sattui keiden tahansa kahden henkilön seurustelussa. Joku vieras, joku liikemies, konttoristi, ken tahansa saisi muutaman satunnaisen yhdessäolon jälkeen osakseen samanlaisia ystävyyden osoituksia. Sellaista varmaan tapahtui, mutta kun Dede sen teki, teki se häneen suuremman vaikutuksen; ja sitäpaitsi oli se niin suloinen ja ihmeellinen hymy. Muut naiset, jotka hän oli tuntenut, eivät milloinkaan olleet hymyilleet siten; hän oli varma siitä.
Se oli ollut onnellinen päivä. Daylight oli tavannut Deden Berkeleyn syrjätiellä ja he olivat ratsastaneet monta tuntia yhdessä. Vasta nyt, kun päivä jo oli päättymässä ja kun he lähenivät Berkeleyn tien veräjää, oli Daylight ottanut puheeksi tärkeän kysymyksen.
Dede alotti vastauksensa hänen viimeiseen väitteeseensä ja Daylight kuunteli kiitollisena.
"Mutta otaksukaa, otaksukaa vain, että ilmoittamani syyt ovat ainoat? — ettei ole ollenkaan kysymys siitä haluanko oppia teitä tuntemaan?"
"Silloin minä ahdistan teitä kuten Sam Scratch", sanoi Daylight nopeasti. "Koska, nähkääs, olen aina huomannut, että ihmiset, jotka ovat taipuvaiset johonkin, ovat paljon vilpittömämmät kuullessaan, että asia on päätetty. Mutta jos teillä on tuo toinen syy, ellette te halua tutustua minuun, ja jos — jos, no, jos te ajattelette, ettei minun tunteitani pidä loukata siitä syystä, että teillä on hyvä paikka konttorissani…" Tällöin pelkän mahdollisuuden ajatteleminen täytti hänet pelolla, että se olikin todellisuus, ja hän kadotti perustelujensa langan. "No, oli miten oli, teidän tarvitsee vain lausua sana ja minä katoan. Enkä ole loukkaantunutkaan; ajattelen vain, että minulla on ollut huono onni. Siis olkaa rehellinen, neiti Mason, ja sanokaa, onko tämä syy — miltei olen varma siitä, että niin on laita."
Dede katsahti häneen silmät äkkiä hiukan kosteina ja näytti puolittain loukkaantuneelta, puolittain suuttuneelta.
"Oi, mutta tämä ei ole kaunista", huudahti hän. "Minun täytyy joko valhetella teille ja loukata teitä päästäkseni teistä eroon tai luopua suojastani sanomalla teille totuuden, sillä silloin te, kuten itse sanoitte, aijotte ahdistaa minua."
Hänen poskensa punottivat, hänen huulensa vapisivat, mutta hän tuijottiDaylightia suoraan silmiin.
Daylight hymyili tyytyväisenä.
"Olen todella iloinen, neiti Mason, todella iloinen noista sanoista."
"Mutta ne eivät hyödytä teitä", jatkoi Dede kiireesti. "Ne eivät hyödytä teitä. Älkää luulkokaan. Tämä on viimeinen ratsastusretkemme, ja… tuossa on portti."
Hän ratsasti tammansa portin ääreen, kumartui, avasi säpin ja ratsasti aukenevasta portista.
"Ei, ette saa tulla", sanoi hän kun Daylight yritti seuraamaan häntä.
Nöyränä ja tottelevaisena Daylight peräytyi ja portti sulkeutui heidän välillään. Mutta he eivät olleet vielä puhuneet loppuun sanottavaansa ja Dede pysähtyi.
"Kuulkaa, neiti Mason", sanoi Daylight matalalla äänellä, joka vavahteli vilpittömyydestä. "Tahdon vakuuttaa teille muuatta seikkaa. Ei ole tarkoitukseni pettää teitä. Pidän teistä, kaipaan teitä, enkä milloinkaan elämässäni ole ollut totisemmalla mielellä. Aikeissani ei ole mitään väärää. Aikomukseni ovat kunnialliset — —"
Mutta Deden kasvojen ilme sai hänet pysähtymään. Tämä oli vihainen ja nauroi samalla.
"Ne olivat vihoviimeiset sanat, mitkä teidän piti sanoa", huudahti Dede. "Ne muistuttavat avioliittotoimistoa: aikeet täysin kunnialliset; tarkoitus avioliitto. Mutta en ansainnut sen parempaa. Tätä te kai sanotte ahdistamiseksi Sam Scratchin lailla."
Daylightin nahanvärinen hipiä oli vaalennut kaupungissa, joten veriaalto kuulsi punaisena noustessaan niskaan ja levitessään kasvoille. Daylight ei suuressa onnettomuudessaan aavistanut, että Dede tällä hetkellä katsoi häneen ystävällisemmin kuin kertaakaan ennen tänä päivänä. Hän ei ollut ennen nähnyt suurten ikämiesten punastuvan kuin koulupojat ja hän jo katui äkillistä ilkeyttään.
"Katsokaas, neiti Mason", alkoi Daylight ensin hitaasti ja hapuillen, mutta sitten yhä nopeammin. "Olen karkeatapainen mies, tiedän sen kyllä, ja tiedän, etten paljoakaan tiedä maailman menoista. En ole harjaantunut käyttämään kauniita sanoja. En ole milloinkaan kosinut, enkä ole milloinkaan rakastanutkaan — enkä tiedä, miten silloin on meneteltävä. Ette saa takertua houkkiomaisiin sanoihini, vaan oppikaa tuntemaan mies, joka on sanojen takana. Se mies olen minä ja tarkoitukseni on vilpitön, vaikken tiedäkään, miten sen teille selvittäisin."
Dede Mason oli vilkas kuin lintu ja siirtyi nopeasti mielialasta toiseen; ja nyt hän oli täynnä katumusta ja sovittamishalua.
"Suokaa anteeksi nauruni", sanoi hän portin toiselta puolen. "En todella aikonut nauraa. Se tuli vallan tahtomattani, olin niin hämmästynyt ja loukkaantunutkin, Nähkääs, herra Hamish, en ole…"
Hän vaikeni äkkiä epäröiden täydentää ajatusta, jonka hän vilkkaudessaan oli alottanut.
"Tarkoitatte, ettette ole tottunut sellaiseen kosintaan", sanoi Daylight. "Näin se käy: Hyvää päivää, hauska tutustua, suostutteko tarjoukseeni."
Dede nyökähytti päätään ja purskahti nauruun, johon Daylight yhtyi ja joka karkoitti nolouden tunteen. Daylightin rohkeus kasvoi nauraessa ja hän rupesi nyt kylmäverisemmin ja maltillisemmin ajamaan asiaansa.
"Siinä näette. Teillä on kokemusta näissä asioissa. En epäile, että teitä on monta kertaa kosittu. No, minä en ole milloinkaan ketään kosinut ja olen kuin kala kuivalla maalla. Sitä paitsi ei tämä ole kosimista. Tämä on epätavallinen asema, siinä kaikki, ja minä olen ahdingossa. Minulla on kylliksi paljon hevostuntemusta tietääkseni, ettei otaksuta miehen esittävän avioliittoa tytön kanssa syyksi, minkä vuoksi tahtoo seurustella hänen kanssaan. Ja juuri siksi minä olen pulassa. Ensiksikin, minä en voi seurustella kanssanne konttorissa. Toiseksi, te sanotte, ettette tahdo tavata minua konttorin ulkopuolella. Kolmanneksi syyksi te sanotte sen, että ihmiset juoruavat syystä, että te olette minun konttorissani. Neljänneksi, minun täytyy saada seurustella kanssanne ja minun täytyy saada teidät uskomaan, että tarkoitukseni ovat oikeat ja vilpittömät. Viidenneksi, te olette toisella puolen veräjää valmiina lähtemään ja minä olen toisella puolen veräjää aivan toivottomana ja koetan sanoa jotakin, joka saisi teidät muuttamaan mielenne. Kuudenneksi, minä sanoin sanottavani. Ja nyt minä toivon, että te olette muuttanut mieltänne."
Ja kuunnellessaan häntä, nähdessään hänen totiset, levottomat kasvonsa ja kuullessaan hänen koruttomat, arkipäiväiset sanansa, jotka vain tekivät hänen totisuutensa huomattavammaksi ja tekivät silmiinpistävämmäksi eron hänen ja kaikkien niiden keskinkertaisten miesten välillä, jotka Dede oli tuntenut, unohti hän lopulta kuunnella ja vaipui omiin ajatuksiinsa. Voimakkaan miehen rakkaus kiehtoo aina tervesieluista naista ja katsellessaan suljetun veräjän yli Daylightia, tunsi Dede voimakkaammin kuin milloinkaan sen tenhovoiman. Tosin ei hänellä ollut kaukaisintakaan aikomusta mennä naimisiin Daylightin kanssa — monet syyt estivät häntä siitä; mutta saattoihan hän hiukan enemmän seurustella hänen kanssaan. Daylight ei suinkaan ollut hänelle vastenmielinen. Päin vastoin Dede piti hänestä, oli pitänyt hänestä siitä päivästä lähtien, kun oli ensikerran nähnyt hänen laihat intiaanin-kasvonsa ja hänen säkenöivät intiaanin-silmänsä. Hän oli miesten mies muissakin suhteissa kuin erinomaisten lihaksiensa puolesta. Olihan hän monien seikkailujen sankari, tämä miehekäs, hienostumaton Pohjanperän seikkailija, tämä monien sankaritekojen ja monien miljoonien mies, joka oli tullut napaseudulta kamppailemaan niin mestarillisesti Etelän miesten kanssa.
Hurja kuin punainen intiaani, pelaaja ja irstailija, mies, jolla ei ollut moraalia ja jonka kostonhimo ei milloinkaan saanut kyllikseen. Mies, joka polki kasvoihin kaikkia niitä, jotka vastustivat — niin, hän tiesi kyllä kaikki hänen raskauttavat nimensä. Mutta hän ei pelännyt häntä. Hänen nimeensä sisältyi muutakin.Burning Daylightherätti eloon muullaisiakin mielikuvia. Niistä kerrottiin sanomalehdissä, aikakauskirjoissa ja kirjoissa Klondikesta. Kaiken kaikkiaan sisältyiBurning Daylight-nimeen niin paljon — sellaista, mikä sai joka naisen mielikuvituksen liikkeelle, niinkuin se sai hänen, Deden, mielikuvituksen liikkeelle, kun hän veräjän poikki kuunteli hänen kaihoavaa ja intohimoista puhettaan. Dede oli nainen ja hänellä oli naisen sukupuoliturhamaisuus ja tätä turhamaisuutta hiveli ajatus, että sellainen mies hädässään kääntyi hänen puoleensa.
Ja vielä muutakin liikkui hänen mielessään — väsymyksen ja yksinäisyyden tunteita; tuhansia epäselviä tunteita ja vielä epäselvempiä mielijohteita. Hän tunsi suurta kiusausta ratsastaa tämän miehen kanssa kukkuloilla. Eihän se milloinkaan muuttuisi muuksi, sillä hän oli varma siitä, ettei hän milloinkaan voisi jakaa Daylightin elämää. Toisaalta ei häntä kiusannut mikään tavallinen naisellinen pelko eikä arkuus. Hän ei milloinkaan epäillyt, ettei kaikissa olosuhteissa voisi huolehtia itsestään. Mikseikä siis? Olihan se kuitenkin niin pieni seikka.
Hänen elämänsä oli jokapäiväistä ja ikävää. Hän näki kuin kuvaelma-sarjana erakko-elämänsä vierivän ohitseen: kuusi päivää viikossa konttorissa ja kulkien edes takaisin lautalla; tunnit ennen maatamenoa, jotka hän kuin varkain käytti pianonsoittoon, vaatteittensa ompelemiseen ja korjaamiseen; kaksi iltaa viikossa, jolloin hän salli itselleen seuraelämän huvituksia; muut varkain anastetut hetket ja lauvantai-iltapäivä, jonka hän vietti veljensä luona sairaalassa; ja seitsemäs päivä, sunnuntai, hänen virkistyspäivänsä, jonka hän vietti Mabin selässä kukkuloilla. Mutta hänen täytyi ratsastaa yksin. Monet naisylioppilaat olivat koettaneet ratsastaa, mutta vietettyään sunnuntain tai pari vuokrattujen hevoskaakkien selässä, olivat he menettäneet halunsa. Madeline oli ostanut oman hevosen ja ratsastanut innokkaasti muutaman kuukauden, mutta oli sitten mennyt naimisiin ja poistunut Etelä-Kaliforniaan. Aikojen kuluessa kävi yksitoikkoiseksi aina ratsastaa yksin. Hän oli niin poikamainen, tuo suuri miljoonanomistaja-jättiläinen, jota puolet San Fransiskon rikkaista miehistä pelkäsi. Niin poikamainen! Hän ei ollut milloinkaan aavistanut hänen luonteensa tätä puolta.
"Miten joutuvat ihmiset naimisiin?" jatkoi Daylight puhettaan. "No, ensiksikin he tapaavat toisensa; toiseksi, mieltyvät toistensa ulkomuotoon; kolmanneksi, tutustuvat toisiinsa; ja neljänneksi, menevät naimisiin tai ei, riippuen siitä, miten he pitävät toisistaan opittuaan tuntemaan toisensa. Mutta en käsitä, miten meillä on mahdollisuus saada selville pidämmekö toisistamme, ellemme itse luo tätä mahdollisuutta."
Äkkiä Deden mieliala muuttui ja asema tuntui hänestä naurettavalta ja eriskummalliselta. Häntä halutti nauraa — ei vihaisesti eikä hysteerisesti, vaan ainoastaan hilpeästi. Se oli niin hullunkurista. Hän itse, pikakirjoittajatar, hän, kuuluisa ja mahtava miljoonanomistaja ja heidän välissään veräjä, jonka yli vyöryivät hänen todistelunsa siitä, miten ihmiset tutustuvat toisiinsa ja menevät naimisiin. Olihan asema mahdoton. Nämät salaiset kohtaukset kukkuloilla lakkaisivat. He eivät missään konttorin ulkopuolella tapaisi toisiaan. Ja jos Daylight näin ollen koettaisi konttorissa kosia häntä, menettäisi hän hyvin edullisen paikan ja siihen juttu loppuisi. Sitä ei ollut hauska ajatella, mutta hän oli huomannut, että miehet, etenkin kaupungeissa, olivat kaikkea muuta kuin hienotunteisia. Hän ei ollut vuosikausia tehnyt työtä elatuksekseen menettämättä monta harhaluuloa.
"Emme piileskele ratsastusretkillämme", selitti Daylight. "Ratsastamme niin rohkeasti kuin haluatte ja jos joku näkee meidät, niin nähköön, Jos he juoruavat — no, niin kauvan kuin omatuntomme on puhdas, ei meidän tarvitse kiusata itseämme. Suostukaa ja Bobilla on selässään maailman onnellisin mies."
Dede pudisti päätään, hillitsi tammaa, joka kärsimättömänä tahtoi kotiin, ja katsoi merkitsevästi piteneviin varjoihin.
"On myöhä jo", sanoi Daylight, "emmekä ole tulleet mihinkään ratkaisuun. Vielä yksi sunnuntai — se ei ole paljon pyydetty — tehdäksemme lopullisen päätöksen."
"Meillä on ollut koko tämä päivä", sanoi Dede. "Mutta me rupesimme liian myöhään sitä pohtimaan. Ensi kerralla ryhdymme siihen aikaisemmin. Voin sanoa teille, että tämä on minulle vakava ja tärkeä ehdotus. Luvatkaa siis ensi sunnuntaina?"
"Eivätkö miehet milloinkaan ole rehellisiä?" kysyi Dede. "Tiedätte varsin hyvin, että ensi sunnuntailla tarkoitatte monena sunnuntaina."
"No luvatkaa sitten monena sunnuntaina", huusi Daylight häikäilemättömästi ja Dede ajatteli, ettei hän milloinkaan ollut nähnyt häntä kauniimpana. "Sanokaa se sana. Vain se sana. Ensi sunnuntaina kivilouhoksella…"
Dede kokosi ohjat käteensä lähtövalmisteluksi.
"Hyvää yötä", sanoi hän, "ja — —"
"Kyllä", kuiskasi Daylight ja hänen äänessään oli tuskin tuntuva käskevä väre.
"Kyllä", sanoi Dede hiljaisella mutta selvällä äänellä, Samassa hän kiihoitti tamman raviin ja ratsasti tietä alaspäin katsahtamatta kertaakaan taakseen, kiinteästi aprikoiden omia tunteitaan. Vaikka hänen teki mieli kieltää — ja viime hetkeen saakka hän oli päättänyt kieltää — olivat hänen huulensa kuitenkin lausuneet myöntymyksen. Tai näytti ainakin siltä kuin olisi hän myöntynyt vain huulillaan. Hän ei ollut aikonut myöntyä. Miksi hän siis oli myöntynyt? Hänen ensi hämmästyksensä ja ihmettelynsä niin täysin harkitsemattomasta teosta muuttui säikähdykseksi, kun hän mietti sen seurauksia. Hän tiesi, ettei Burning Daylight ollut mies, joka tyytyi vähään ja että hän teeskentelemättömyydestään ja poikamaisuudestaan huolimatta oli itse asiassa voimakas, miehekäs olento ja että hän oli vannoutunut tulevaisuudelle, josta välttämättä tulisi jännittävä ja myrskyinen.
Elämä konttorissa jatkui jotenkin samaan tapaan kuin ennenkin. He eivät milloinkaan sanalla tai katseella ilmaisseet, että asema oli mitenkään entisestä muuttunut. Joka sunnuntai he sopivat, missä seuraavana sunnuntaina kohtaisivat; tähän he eivät milloinkaan puuttuneet konttorissa. Daylight oli tarkka ja ritarillinen tässä suhteessa. Hänelle tuotti ehtymätöntä iloa nähdä Dede työssä. Hän ei kuitenkaan käyttänyt tätä väärin viivyttämällä sanelua tai määräämällä ylimääräistä työtä, joka olisi pidättänyt Dedeä kauvemmin hänen silmiensä edessä. Mutta hänen rakkautensa rehelliseen peliin voitti sellaisen itsekkäisyyden. Häntä olisi hävettänyt käyttää hyväkseen aseman satunnaisia etuja. Rakkaus oli hänelle korkeampaa kuin pelkkää omistamista. Hän tahtoi tulla oman itsensä vuoksi rakastetuksi.
Vaikka Daylight olisi ollut kaikkein taitavin juonienpunoja, ei hän olisi voinut noudattaa viisaampaa menettelytapaa. Dede muistutti lintua yksilöllisessä vapaudenrakkaudessaan, joka ei sietänyt vaatimalla vaatimista eikä pakkoa tunneseikoissa, ja siksi hän piti suuressa arvossa Daylightin hillittyä käytöstä. Hän teki sen itsetietoisesti, mutta syvemmällä hänen itsetiedottomassa olemuksessaan olivat sen vaikutukset huomaamattomina kuin hienot hämähäkinkudokset. Aivan huomaamatta Daylightin personallisuuden verkko kietoutui hänen ympärilleen. Lanka langalta nämät salaiset ja aavistamattomat siteet vahvistuivat. Kukaties ne juuri olivat saaneet Deden sanomaan kyllä, kun hän oli aikonut sanoa ei. Ja kukaties hän samaten tulevaisuudessa jossakin tärkeämmässä vaiheessa huolimatta terveen järjen ohjeista antaisi toisenkin suostumuksen, jota ei ollut aikonut antaa.
Daylightin yhä kasvavasta tuttavallisuudesta Deden kera oli muiden muassa se hyvä seuraus, ettei Daylight uskaltanut juoda niin paljon kuin ennen. Hänen alkoholin himonsa oli vähentynyt niin, että hän lopulta itsekin huomasi. Tavallaan oli Dede itse välttämätön este. Häntä ajatteleminen vaikutti kuin cocktail. Tai jossain määrin hän vastasi vissiä cocktailmäärää. Hänen luonnottoman kaupunkielämänsä jännitys ja kiihkeä liikepelinsä oli tehnyt hänestä säännöllisen juomarin. Saadakseen huojennusta ankarasta jännityksestä täytyi hänen aina rakentaa unohduksen muuri ja Dede oli osana tässä muurissa. Hänen personallisuutensa, hänen naurunsa, hänen äänensä väreet, mahdottomat kultaiset välähdykset hänen silmissään, valoleikki hänen hiuksissaan, hänen vartalonsa muodot, hänen pukunsa, hänen liikkeensä hevosen selässä — kaikki tämä, joka oli syöpynyt Daylightin mieleen, sai hänet jättämään juomatta monta cocktailia tai skotlantilaista whiskyä soodan kera.
Huolimatta heidän päätöksestään, olivat heidän kohtauksensa kuitenkin jokseenkin salaisia. Itse asiassa he tapasivat toisiaan varkain. He eivät uljaasti ratsastaneet yhdessä koko maailman nähden. Päinvastoin he aina kohtasivat syrjäisillä teillä, Dede ratsasti Berkeleyhin vievää syrjätietä ja Daylight tuli häntä puolitiessä vastaan. He ratsastivat vain vähäliikkeisiä teitä pitkin kirkkoon menevien maalaisten ohitse, jotka tuskin olisivat tunteneet Daylightiakaan hänen kuvistaan sanomalehdissä.
Daylight huomasi pian, että Dede oli hyvä hevosnainen — ei ainoastaan hyvä ratsastaja, vaan kestäväkin. Muutamina päivinä he ratsastivat kuusikymmentä, seitsemänkymmentä, jopa kahdeksankymmentäkin peninkulmaa; eikä Daylight milloinkaan valittanut päivää liian pitkäksi eikä — mikä Daylightin mielestä oli mainio puoltolause — väsyttävimmänkään päivän jälkeen kastanjanruskean raudikon selässä ollut pienintäkään haavaa. "Siinä vasta on tyttö", kuului Daylightin kaavamainen, mutta aina innostunut arvostelu.
He oppivat paljon tuntemaan toisiaan näinä pitkinä keskeytymättöminä ratsastusretkinä. Heillä ei ollut paljon muuta puhuttavaa kuin itsestään ja samalla kuin Dede sai hyvän käsityksen napaseudun ponnistuksista ja kullankaivuusta, sai Daylight yhä selvemmän kuvan Dedestä. Dede kertoi seikkaperäisesti elämästä maatilalla, jutteli hevosista ja koirista ja ihmisistä ja asioista, kunnes Daylight oli näkevinään hänen kasvinaikansa ja kotinsa ilmielävinä edessään. Hän kertoi myös isänsä vararikosta ja kuolemasta, jolloin hänen oli täytynyt keskeyttää opintonsa yliopistossa ja ottaa paikka konttorissa. Myöskin veljestään hän puhui ja pitkällisistä ponnistuksistaan saada tämä terveeksi ja nyt heikkenevistä toiveistaan. Daylight arveli, että oli helpompaa kuin oli aavistanutkaan oppia häntä ymmärtämään, vaikka hän aina tajusi sen, että kaiken sen takana ja alla, mitä hän Dedestä tiesi, oli salaperäinen ja oikukas nainen ja sukupuoli. Hän tunnusti nöyrästi itselleen, että siinä oli kartoittamaton ja rajaton meri, josta hän ei tiennyt mitään ja jota hänen kuitenkin täytyi jotenkuten purjehtia.
Hänen ainainen naispelkonsa oli aikaansaanut sen, ettei hän ymmärtänyt naisia, ja se oli estänyt häntä koettamastakaan heitä ymmärtää. Dede hevosenselässä, Dede poimimassa unikoita aurinkoisella mäenrinteellä, Dede, joka nopein pikakirjoituspiirroin pani hänen sanelunsa paperille — tämän kaiken hän käsitti. Mutta hän ei tuntenut Dedeä, joka niin nopeasti siirtyi mielialasta toiseen, Dedeä, joka kivenkovaan kieltäytyi ratsastamasta hänen kanssaan ja sitten äkkiä myöntyi, Dedeä, jonka silmissä kultainen välke kisaili ja kuiski käskyjä ja viestejä, jotka eivät olleet hänen korviaan varten. Kaikessa tällaisessa hän näki sukupuolen häämöittävät syvyydet, tunnusti niiden tenhon ja piti niitä käsittämättöminä.
Dedessä oli toinenkin puoli, jonka suhteen hän tiesi olevansa tietämätön. Dede oli lukenut paljon ja hänellä oli tuota salaperäistä ja peloittavaa "sivistystä". Ja kuitenkaan ei hänen alituiseksi kummastuksekseen tämä sivistys koskaan tuppautunut heidän keskusteluihinsa. Dede ei milloinkaan puhunut kirjoista eikä taiteesta eikä senkaltaisista aiheista. Hän oli miltei yhtä koruton ja luonnollinen kuin Daylight itse. Hän piti raittiista ulkoilmaelämästä, hevosista ja kukkuloista, auringonpaisteesta ja kukista. Daylightille oli kasvikunta täällä osittain outo ja Dede opasti häntä, näytti hänelle eri tammilajit, tutustutti hänet madronoon ja manzanitaan, opetti hänelle lukemattomien villien kukkien, pensaiden ja sananjalkojen nimet, elintavat ja kasvupaikat. Deden kirkkaat silmät, jotka olivat harjaantuneet metsässä ja joilta vähän jäi huomaamatta, ihastuttivat Daylightia. Eräänä päivänä he koetteeksi päättivät katsoa, kumpi heistä keksisi enemmän linnunpesiä. Ja Daylight, joka aina oli ylpeillyt teräväksi harjaantuneesta huomiokyvystään, huomasikin olevan vaikeata pysyä voitolla. Päivän päätyttyä oli Daylight vain kolme pesää edellä. Daylight onnitteli häntä ja sanoi, että syynä hänen menestykseensä oli se, että hän itsekin oli lintu ja että hänellä oli linnun kirkas katse ja vilkkaat liikkeet.
Mitä enemmän Daylight oppi Dedeä tuntemaan, sitä enemmän tässä hänen mielestään oli linnun ominaisuuksia. Siitä syystä Dede myös piti ratsastamisesta, päätteli hän. Se muistutti lähinnä lentoa. Unikkoketo, sananjalkojen kattama vuorisola, poppelirivi kapealla tiellä, ruskeankeltainen kukkulanrinne, etäinen, auringonpaisteinen vuorenhuippu — kaikki tämä sai hänet puhkeamaan nopeisiin ilonhuudahduksiin, jotka Daylightin mielestä olivat kuin laulunhyrähdyksiä. Dede iloitsi pikkuseikoista ja hän näytti aina laulavan. Vakavammissakin asioissa hän muistutti lintua. Kun hän ratsasti Bobilla ja kamppaili tämän erinomaisen hevosen kanssa yliherruudesta, olivat kotkan ominaisuudet hänessä silmiinpistävimpinä.
Nämät Deden pienet nopeat ilonhuudahdukset olivat Daylightille ilon lähteitä. Hän iloitsi Deden ilosta, hänen silmänsä olivat yhtä hartaasti kiintyneinä Deden silmiin, kuin Deden silmät olivat kiintyneinä hänen mielenkiintonsa esineeseen. Deden avulla hän oppi paremmin käsittämään luontoa ja luonnon kauneutta. Dede näytti hänelle maisemassa värejä, joita hän ei milloinkaan ollut luullut olevan olemassakaan. Hän oli tuntenut vain päävärit. Kaikki punaiset värit olivat punaista. Musta oli mustaa ja ruskea oli ruskeaa kunnes se muuttui keltaiseksi, jolloin se ei enää ollut ruskeaa. Hän oli aina luullut, että purppura oli punaista, jokseenkin verenväristä, kunnes Dede opetti hänelle muuta. Kerran he ratsastivat pitkin korkean kukkulan reunaa, missä tuulentuomista siemenistä kasvaneet unikot helottivat heidän hevostensa polvien ympärillä ja Dede tuli haltioihinsa nähdessään ääriviivat eri etäisyyksien päässä. Hän laski niitä seitsemän ja Daylight, joka oli koko ikänsä katsellut maisemia, sai ensi kerran tietää, mitä oli "etäisyys". Tämän jälkeen ja aina hän katsoi luontoon silmillä, jotka näkivät enemmän ja hän löysi iloa katsellessaan purppuraisia kesäusvia, jotka vaippoivat etäisten kukkulain huiput.
Mutta kaiken lävitse kulki rakkauden kultainen lanka. Ensin oli Daylight tyytyväinen, kun sai ratsastaa Deden kanssa ja olla toverillisessa suhteessa häneen; mutta hänen himonsa ja tarpeensa olla Deden läheisyydessä kasvoivat. Mitä enemmän hän oppi Dedeä tuntemaan, sitä kalliimmaksi tämä hänelle kävi. Jos Dede olisi ollut umpimielinen ja ylpeä häntä kohtaan tai ollut pelkkä nauraa-kikattava, teeskentelevä naisolento, olisi ollut toista. Sen sijaan Dede hämmästytti häntä luonnollisuudellaan ja toverillisuudellaan. Tämä jälkimäinen oli odottamatonta hänelle. Hän ei milloinkaan ollut nähnyt sitä puolta naisessa. Nainen leikkikalu; nainen, verenimijä; nainen välttämätön vaimo ja suvun jälkeläisten äiti — muuta hän ei ollut naisessa nähnyt. Mutta nainen toverina, leikkitoverina, ilotoverina — tällä oli Dede häntä hämmästyttänyt. Ja mitä enemmän hyviä puolia hän Dedessä keksi, sitä tulisempana hehkui hänen rakkautensa, joka itsetiedottomasti väritti hänen äänensä hyväileväksi ja sytytti merkkitulia hänen silmiinsä. Eikä se jäänyt Dedeltä huomaamatta, mutta kuten niin moni nainen ennen häntä, luuli hän voivansa leikkiä tulella ja välttää sen luonnollisen seurauksen, tulipalon.
"Talvi lähenee", sanoi Dede surullisesti ja tarkoituksella, "ja sitten täytyy jättää ratsastaminen."
"Mutta minun täytyy saada samaten tavata teitä talvellakin", sanoiDaylight nopeasti. Dede pudisti päätään.
"Olemme olleet hyvin onnelliset", sanoi hän ja katsoi Daylightia lujasti suoraan silmiin. "Muistan teidän hullunkuriset todisteenne miksi ihmiset tutustuvat toisiinsa; mutta se ei johda mihinkään, ei saata. Tunnen itseni liian hyvin voidakseni erehtyä".
Hänen kasvonsa olivat totiset, niistä näkyi selvästi, ettei hän olisi tahtonut loukata, ja hänen silmänsä olivat järkähtämättömät, mutta niissä oli kultaiset valot — sukupuolen syvyydet, joihin Daylight nyt vallan pelotta katsoi.
"Olen ollut oikein kiltti", julisti Daylight. "Enkö teidänkin mielestänne. Saatan sanoa teille, että se on kyllä ottanut kovalle. Ajatelkaa vaan. En ole kertaakaan sanonut teille sanaakaan rakkaudesta ja kuitenkin olen koko ajan teitä rakastanut. Se on vaikeata miehelle, joka on tottunut kulkemaan omia teitään. Kun on työnteko kysymyksessä, en minä siekaile. Ja kuitenkin olen teidän edessänne lauhkea kuin lammas. Luulen, että tämä on todisteena siitä, miten paljon teitä rakastan. Luonnollisesti haluan mennä kanssanne naimisiin. Olenko sanonut teille sanaakaan siitä? En tavuakaan, en henkäystäkään. Olen ollut tyyni ja kiltti, vaikka tämä tyynenä pysyminen on ollut aika-ajoin tehdä minut sairaaksi. En ole kosinut teitä. En kosi teitä nytkään. Eipä silti, ettette te tyydyttäisi minua. Tiedän varmasti, että te olette minulle sopiva vaimo. Mutta tunnetteko te minua tarpeeksi tietääksenne oman mielenne." Hän kohautti olkapäitään. "Minä en tiedä, enkä pidä sitä todennäköisenä. Teidän täytyy varmasti tietää, voitteko uskoa minulle elämänne vai ettekö voi, ja minä pelaan hidasta ja maltillista peliä. En tahdo hätiköimällä pilata peliäni."
Tällaista rakkauden tunnustusta ei Dede vielä milloinkaan ollut kuullut. Sen tulisuuden puute tuotti hänelle pettymyksen, jonka hän saattoi karkoittaa vain muistamalla, miten Daylightin käsi kerran oli vavissut, ja muistamalla intohimoa, jonka juuri tänäpäivänä ja joka päivä oli nähnyt hänen silmissään tai kuullut hänen äänessään. Sitten muisti hän vielä, mitä Daylight joitakuita viikkoja takaperin oli sanonut hänelle: "Tokko te tiedättekään mitä on kärsivällisyys", oli hän sanonut ja kertonut hänelle oravien ampumisesta silloin kun hän ja Elijah Davis olivat nähneet nälkää Stewart-joella.
"Näette siis", sanoi Daylight, "että meidän on juuri tehdäksemme rehelliset kaupat seurusteltava toistemme kanssa hiukan enemmän. On luultavinta, ettette te ole vielä selvillä tunteistanne — —"
"Mutta minä olen selvillä", keskeytti Dede. "En uskaltaisi rakastua teihin. En löytäisi onnea teidän rinnallanne. Pidän teistä, herra Hamish, mutta siitä ei milloinkaan voi tulla mitään sen enempää".
"Te ajattelette niin siksi, ettette pidä elämäntavastani", sanoi Daylight ja ajatteli itsekseen huomiotaherättäviä automobiiliajoja ja irstailijan mainetta, jolla sanomalehdet olivat häntä kunnioittaneet — ajatteli tätä ja aprikoi, kieltäisikö Dede tyttömäisestä kainoudesta tietävänsä tästä mitään.
Hänen hämmästyksekseen oli Deden vastaus suora ja taipumaton.
"Ei, en pidä siitä."
"Tiedän, että olen ollut hiukan raju noissa automobiili-ajoissa, joista on kerrottu sanomalehdissä", alotti Daylight puolustuspuheensa, "ja että olen seurustellut vallattomien veikkojen kanssa — —"
"En tarkoita sitä", sanoi Dede, "vaikka tiedän senkin enkä voi sanoa pitäväni siitä. Mutta en pidä elämästänne yleensä, toimestanne. On naisia, jotka saattavat mennä naimisiin teidän kaltaisenne miehen kanssa ja tulla onnelliseksi, mutta minä en saata. Mitä enemmän olisin rakastunut sellaiseen mieheen, sitä onnettomammaksi tulisin. Onnettomuuteni tekisi vuorostaan miehenikin onnettomaksi. Minä pettyisin ja saisin hänet pettymään, vaikkei hän olisi niin onneton, koska hänellä yhä olisi liikeasiansa."
"Toimeni!" ihmetteli Daylight. "Mitä pahaa on siinä? Minä hoidan liike-asiani rehellisesti ja moitteettomasti. En käytä mitään salateitä, jota ei voida sanoa useimman liikkeen hoidosta, olipa sitten kysymyksessä suuret yhtiöt tai pettävät, valhettelevat vähäpätöiset kamasaksat. Noudatan rehellisesti pelin sääntöjä enkä valhettele enkä petä enkä syö sanaani."
Dede tervehti helpoituksentunteella uutta keskustelun vaihetta ja tilaisuutta saada puhua suunsa puhtaaksi.
"Muinaisessa Kreikassa", alkoi hän opettavaisesti, "pidettiin kunnon kansalaisena sitä, joka rakensi taloja, istutti puita — —." Hän ei täydentänyt johdantoaan, vaan veti reippaasti johtopäätöksen. "Kuinka monta taloa olette te rakentanut? Kuinka monta puuta olette te istuttanut?"
Daylight pudisti päätään epätietoisena, sillä hän ei käsittänyt Deden todistelujen tarkoitusta.
"No niin", jatkoi Dede, "kaksi talvea sitten te saitte aikaan pulan hiilimarkkinoilla."
"Vain San Fransiskossa", irvisteli Daylight sitä muistellessaan, "vainSan Fransiskossa. Ja minä käytin hyväkseni lakkoa brittiläisessäColumbiassa."
"Mutta te ette itse ollut kaivamassa tätä hiiltä. Kuitenkin te kohotitte hinnan neljällä dollarilla tonnilta ja ansaitsitte paljon rahaa. Tämä oli teidän liikkeenhoitoanne. Te pakoititte köyhät maksamaan enemmän hiilistään. Te sanoitte pelaavanne rehellisesti, mutta te pistitte kätenne kaikkien heidän taskuun ja ryöstitte rahanne heiltä. Minä tiedän. Minä poltan arkihuoneessani Berkeleyssa valkeata. Ja sen sijaan, että olisin maksanut yksitoista dollaria hiilitonnilta, maksoinkin sinä talvena viisitoista. Te ryöstitte minulta neljä dollaria.
"Minä saatoin maksaa nuo neljä dollaria. Mutta oli tuhansittain oikein köyhiä, jotka eivät voineet niitä maksaa. Voitte nimittää sitä lailliseksi peliksi, mutta minusta se on suoraa ryöväystä."
Daylight ei hämmästynyt. Tämä ei ollut mitään uutta hänelle. Hän muisti vanhaa naista, joka valmisti viiniä Sonoma-kukkuloilla, ja miljoonia hänen kaltaisiaan, jotka olivat luodut ryöstettäviksi.
"Tunnustan, neiti Mason, että tuossa on hieman perää. Mutta olette jo pitkän ajan kuluessa nähneet liikeasiain hoitoani ja tiedätte, ettei ole tapanani ryöstää köyhiä. Minä ahdistan pomoja. He ovat minun miehiäni. He ryöstävät köyhiä ja minä ryöstän heitä. Tuo hiilijuttu oli tapaturma. Minä en tavoitellut köyhien rahoja, vain rikkaiden, ja ne minä sainkin. Köyhät sattuivat olemaan tiellä ja saivat samalla kärsiä, siinä kaikki."
"Ettekö näe", jatkoi hän, "että koko elämä on peliä. Jokainen pelaa tavalla tai toisella. Maanviljelijä pelaa säätä ja markkinoita vastaan vuodentulollaan. Niin tekee Yhdysvaltojen rautayhtiö. Monen elinkeinona on ryöstää köyhiä. Tiedän sen. Olen aina ahdistanut ryöväreitä."
"Kadotin näkökohtani", sanoi Dede. "Odottakaa hetkinen."
Ja he ratsastivat hetkisen äänettöminä.
"Näen sen selvemmin kuin saatan sen selvittää, mutta jotenkin tähän tapaan. On rehellistä työtä ja on työtä, joka — no, joka ei ole rehellistä. Maanviljelijä muokkaa maata ja kasvattaa jyviä. Hän tekee jotakin, joka on hyödyllistä ihmiskunnalle. Hän todella tavallaan luo jotakin, jyviä, jotka täyttävät nälkäisen suun."
"Ja sitten rautatiet ja kauppiaat ja muut ryöstävät häneltä melkoisen osan noiden jyvien hinnasta", keskeytti Daylight.
Dede hymyili ja kohotti kättään. "Odottakaa hetkinen. Hämmennätte ajatuksenjuoksuni. Ei vaikuta asiaan, jos he ryöstävät häneltä kaikki, niin että hän nääntyy nälkään. Vehnä, jonka hän kasvatti, on yhä vielä maailmassa. Se on olemassa. Ettekö käsitä? Maanviljelijä luo jotakin, sanokaamme kymmenen tonnia vehnää, ja nämät kymmenen tonnia ovat olemassa. Rautatiet kuljettavat vehnän kauppaan, suihin, jotka tahtovat syödä sen. Tämä on niinikään rehellistä. Se on samantapaista kuin jos joku toisi teille lasin vettä tai ottaisi kivensirusen silmästänne. Jotakin on tehty, jotakin on saatu aikaan, aivankuin vehnä."
"Mutta rautatiet ryöstävät kuin Sam Scratch", oikaisi Daylight.
"Silloin työ, jonka ne suorittavat, on osittain rehellistä, osittain ei. Nyt tulemme teihin. Te ette luo mitään. Mitään uutta ei ole olemassa, kun te olette päättänyt jonkun liikeyrityksenne. Samoin kävi tuossa hiilijutussa. Te ette kaivanut sitä. Te ette kuljettanut sitä kauppaan. Te ette hankkinut sitä. Käsitättekö? Tätä minä tarkoitan puiden istuttamisella ja talojen rakentamisella. Te ette ole istuttanut yhtään puuta, ettekä rakentanut ainoatakaan taloa."
"En milloinkaan ole aavistanut, että kukaan nainen maailmassa osaisi puhua tuolla tavoin liikeasioista", mutisi Daylight ihaillen. "Ja te olette pannut minut ahtaalle. Mutta minun kannaltanikin on paljon sanomista. Nyt kuunnelkaa te minua. Puhun kolmessa osassa. Ensiksi: Elämämme on lyhyt parhaimmassakin tapauksessa ja kuolema kohtaa pian. Elämä on peliä. Toiset ovat syntyneet onnellisiksi ja toiset ovat syntyneet onnettomiksi. Jokainen ottaa osaa peliin ja jokainen koettaa ryöstää jotakuta toista. Useimpia ryöstetään. He ovat synnynnäisiä raukkoja. Joku minun kaltaiseni veikko pääsee perille pelin juonesta. Minulla on kaksi valintamahdollisuutta. Voin vetää yhtä köyttä raukkojen kanssa tai voin vetää yhtä köyttä ryövärien kanssa. Raukkana en voita mitään. Leivänkannikatkin riistävät ryövärit suustani. Teen kovaa työtä koko ikäni ja kuolen työni ääreen. En ole milloinkaan saanut hengähtää. Minulla ei ole ollut mitään muuta kuin työtä, työtä, työtä. Puhutaan työn arvokkaisuudesta. Sanon teille, ettei tämänlaatuisessa työssä ole mitään arvokkaisuutta. Toinen mahdollisuuteni on vetää yhtä köyttä ryövärien kanssa ja minä vedän yhtä köyttä heidän kanssaan. Tahdon ansaita. Saan automobiileja ja hyvää ruokaa ja pehmeitä vuoteita.
"Toiseksi: Ei ole suurta eroa siinä, jos on puolittain ryöväri, kuten rautatie, joka kulettaa maanviljelijän vehnän kauppaan, tai jos on kokonaan ryöväri ja ryöstää ryöväreitä, kuten minä. Ja sitäpaitsi on puolinainen ryövääminen liian hidasta peliä minulle. En saata ansaita kyllin nopeasti."
"Mutta minkävuoksi haluatte ansaita?" kysyi Dede, "Teillä on jo miljoonia ja miljoonia. Ette voi ajaa useammalla kuin yhdellä automobiililla kerrassaan, ette nukkua useammassa kuin yhdessä vuoteessa kerrassaan."
"Numero kolme antaa siihen vastauksen", sanoi Daylight, "ja näin se kuuluu: Ihmisillä ja luontokappaleilla on eri halut ja mieliteot. Kaniini pitää kasvisravinnosta. Ilves pitää lihasta. Sorsat uivat; kananpojat pelkäävät vettä. Joku mies kerää postimerkkejä, joku toinen kerää perhosia. Tämä mies pitää tauluista, tuo mies huvipursista ja jonkun toisen intohimo on metsästys. Jonkun mielestä on hevos-kilpa-ajo tärkeintä maailmassa, toiselle tuottaa suurimman tyydytyksen seurustelu näyttelijättärien kanssa. He eivät voi auttaa näitä halujaan. Heillä on ne ja mitä tehdä? Nyt minä pidän pelistä. Pidän pelaamisesta. Tahdon pelata korkeata peliä ja pelata nopeasti. Sellainen on luontoni. Ja minä noudatan sitä."
"Mutta miksi ette voi tehdä hyvää rahallanne?"
Daylight nauroi.
"Tehdä hyvää rahallanne! Sehän olisi samaa kuin jos antaisi Jumalalle korvapuustin, kuin jos sanoisi hänelle, ettei hän osaa johtaa maailmaansa ja että te olisitte kiitollinen jos hän väistyisi syrjään ja antaisi teidän yrittää. Eikö ole naurettavaa kulkea suuri nuija kädessä ja murskata ihmisten päitä ja ottaa heidän rahansa kunnes on koonnut aimo omaisuuden ja sitten katua tekojaan ja kulkea sitomassa päitä, jotka muut ryövärit ovat musertaneet. Eikö totta? Siksi muuttuu hyvän tekeminen rahalla. Silloin tällöin joku ryöväreistä muuttuu helläsydämiseksi ja ryhtyy ajamaan sairasvaunua. Niin teki Carnegie. Hän, joka oli oikein suurryöväri, nujersi päitä vimmatuissa taisteluissa, ryösti raukoilta viisisataa miljoonaa ja nyt hän kulkee jakelemassa sitä heille takaisin. Naurettavaa? Eikö totta?"