Hän kiersi savukkeen ja odotti puoleksi uteliaana, puoleksi huvitettuna Deden vastausta. Hänen vastauksensa ja häikäilemätön ajatustapansa sai vastustajan helposti ymmälle ja Dede palasi lähtökohtaansa.
"Minä en voi väitellä kanssanne ja te tiedätte sen. Vaikka nainen olisi kuinka oikeassa, on miehillä kuitenkin sellainen taito, että kaikki mitä he sanovat tuntuu vakuuttavimmalta ja kuitenkin nainen on yhä varma siitä, että hän on oikeassa. Mutta on olemassa jotakin muuta — luomisilo. Nimittäkää sitä pelaamiseksi jos tahdotte, mutta sentään tuottaa minusta enemmän tyydytystä luoda jotakin, tehdä jotakin, kuin pyöritellä koko päivä arpanappuloita. Toisinaan kun halusin ruumiinliikettä tai kun minun täytyi maksaa viisitoista dollaria hiilistä, rupesin sukimaan Mabia. Ja kun sen karva kiilsi hienona kuin silkki, olin tyytyväinen työhöni. Samaa täytyy tuntea miehen, joka rakentaa talon tai istuttaa puita. Hän saattaa katsella sitä. Hän teki sen. Se on hänen kättensä työtä. Vaikka joku teidän kaltaisistanne ottaisi hänen puunsa, olisivat puut silti olemassa ja hän tietäisi, että hän ne on istuttanut. Te, herra Hamish, ette kaikkine miljooninenne voi riistää häneltä tätä tietoa. Se on luomisiloa ja se on puhtaampaa iloa kuin pelkkä pelaaminen. Ettekö milloinkaan ole itse tehnyt mitään esinettä — hirsimajaa Yukonissa, tai kanoottia, tai lauttaa, tai jotakin muuta? Ja ettekö muista, miten tyytyväinen te olitte ja miten hyvältä tuntui ollessanne työssä ja sen jälkeen kun olitte päättänyt työnne."
Hänen puhuessaan heräsi Daylightin mielessä samansuuntaisia muistoja. Hän näki aution lakeuden Klondike-joen varrella ja hän näki hirsimajojen ja varastohuoneiden nousevan maasta ja sahansa yöt ja päivät työssä kolmessa työvuorossa.
"Niin, olkoon menneeksi, neiti Mason. Te olette oikeassa — tavallaan. Olen rakentanut satoja taloja siellä Napaseudulla ja muistan, että olin ylpeä ja iloinen nähdessäni ne valmiina. Ja olen iloinen ja ylpeä nyt, kun muistan niitä. Ja siellä oli Ophir — kehnoin hirvilaidun kullankaivuupaikaksi mitä milloinkaan on nähty. Ja minä tein siitä suuren Ophirin. Minä johdin sinne veden Rinkabillysta, kahdeksankymmenen peninkulman päästä. Kaikki sanoivat, etten minä voi sitä tehdä, mutta minä tein sen ja se oli tehty. Pato ja huuhdontaväylä maksoivat minulle neljä miljoonaa. Mutta teidän olisi pitänyt nähdä Ophir — sähkölaitokset, sähkövalo ja satoja miehiä työssä yöt ja päivät. Luulen hieman aavistavani, mitä te tarkoitatte luomisella. Minä loin Ophirin ja se oli, piru vie, suuremmoinen homma — pyydän anteeksi. En aikonut kirota. Mutta tämä Ophir! — Tietenkin minä olen ylpeä siitä nyt kuten silloinkin kun viimeksi sen näin."
"Ja te voititte jotakin, joka on arvokkaampaa kuin pelkkä raha", rohkaisi Dede. "Nyt saatte tietää, mitä minä tekisin, jos minulle olisi paljon rahaa ja minä kuitenkin tahtoisin hankkia yhä lisää. Katsokaa noiden paljaiden kukkuloiden eteläisiä ja läntisiä rinteitä. Minä ostaisin ne ja istuttaisin niille eucalyptus-puita. Minä tekisin sen pelkän ilon vuoksi, jonka tämä työ minulle tuottaisi; mutta jos minussa olisi tuo kummallinen pelihimo, niin tekisin sen kuitenkin ja ansaitsisin rahaa puilla. Ja tässä on taas minun toinen näkökohtani. Sensijaan, että korottaisin hiilen hintaa tuomatta unssiakaan hiiliä kauppaan, minä hankkisin tuhansia syliä polttopuita. Ja jokainen, joka kulkisi lautalla lahden poikki, näkisi nuo metsäiset kukkulat ja ilostuisi. Kuka ilostui siitä, että te korotitte hiilen hintaa neljällä dollarilla tonnilta?"
Nyt oli Daylightin vuoro olla hetkinen ääneti, sillä aikaa kun Dede odotti vastausta.
"Soisitteko mieluummin, että tekisin jotakin tämän tapaista?" kysyi hän viimein.
"Se olisi parempi maailmalle ja parempi teille", vastasi Dede.
Koko viikon tiesi jokainen konttorissa, että jotakin uutta ja tärkeätä liikkui Daylightin mielessä. Lukuunottamatta muutamia vähäpätöisiä liikeyrityksiä, ei hän moneen kuukauteen ollut osoittanut mielenkiintoa mihinkään. Mutta nyt tekivät hänen aivonsa ankaraa työtä, hän teki äkkinäisiä ja pitkällisiä retkiä lahden poikki Oaklandiin, tai istui äänettömänä ja liikkumatta pöytänsä ääressä tuntikausia, Hän näytti hyvin onnelliselta näissä mietteissään. Silloin tällöin tuli miehiä neuvottelemaan hänen kanssaan — ja nämät olivat aivan toisenlaisia kuin ne, jotka tavallisesti tulivat häntä tapaamaan.
Sunnuntaina sai Dede tietää kaikki.
"Olen paljon tuuminut keskusteluamme", alkoi Daylight, "ja minulla on valmiina suunnitelma, joka saa hiukset nousemaan pystyyn päässänne. Se on sellaista, mitä te sanotte rehelliseksi ja samalla se on suuremmoisinta peliä, mihin kukaan mies milloinkaan on ryhtynyt. Mitä sanotte siitä, jos lahjoittaa ihmisille aikaa tukuttain, antaa heille kaksi minuuttia siihen, mihin ennen on ollut varaa vain yksi minuutti? Niin, ja istuttaa puitakin — monta miljoonaa puuta, Te muistatte tuon kivilouhoksen, jonka sanoin aikovani ostaa? No niin, minä ostan sen. Ostan nämät kalliot, tästä Berkeleyn ympäriltä ja toiselta puolen San Leandroon saakka. Olen jo ostanut osan niistä tätä tarkoitusta varten. Mutta tämä on visusti pidettävä salassa. Ennenkuin kukaan aavistaa mitään, on minulla jo suuret alat hallussani. Te näette tuon kukkulan vastapäätä. Siitä olen ostanut jo alueen. Eikä se ole vielä mitään sen rinnalla mitä aijon ostaa."
Hän vaikeni voitonriemuisena.
"Ja kaikki tämä siinä tarkoituksessa, että voisitte lahjoittaa ihmisille kaksi minuuttia yhden asemasta?" kysyi Dede ja nauroi samalla sydämellisesti hänen salaperäisyydelleen.
Daylight katsoi häneen lumottuna. Hänellä oli sellainen suora poikamainen tapa nauraessaan heittää päätään taaksepäin. Ja hänen hampaitaan Daylight ihaili ihailemasta päästyään. Ne eivät olleet pienet, mutta säännölliset ja lujat, ilman ainoatakaan koloa ja ne olivat Daylightin mielestä terveimmät, valkoisimmat ja kauniimmat hampaat, mitkä hän milloinkaan oli nähnyt. Ja jo kuukausia hän oli verrannut niitä jokaisen tapaamansa naisen hampaisiin.
Vasta kun Deden nauru oli lakannut hän saattoi jatkaa.
"Lauttausjärjestelmä Oaklandin ja San Fransiskon välillä on kehnoin ja vanhanaikaisin laitos Yhdysvalloissa, Te kuljette sillä joka päivä edestakaisin, kuutena päivänä viikossa. Siis kahtenakymmenenä viitenä päivänä kuukaudessa, tai kolmenasatana vuodessa. Miten pitkä aika menee teiltä joka kerta tähän kulkuun? Neljäkymmentä minuuttia jos hyvin käy. Minä vien teidät ylitse kahdessakymmenessä minuutissa. Jollen täten lahjoita ihmisille kahta minuuttia yhden asemasta niin olen Matti. Säästän teiltä kaksikymmentä minuuttia kerralla. Se on neljäkymmentä minuuttia päivässä, kaksitoista tuhatta minuuttia vuodessa teiltä, yhdeltä henkilöltä. Malttakaahan: se on kaksisataa tuntia. Otaksutaan, että minä säästän kaksisataa tuntia vuodessa tuhansille muille — se on jo jotakin, eikö totta?"
Dede saattoi vain hengästyneenä nyökähyttää päätään. Häneen oli tarttunut Daylightin innostus, vaikkei hän ollutkaan selvillä siitä, miten tämä aikaa säästäessään aikoi menetellä.
"Tulkaa", sanoi Daylight. "Ratsastakaamme tuonne kukkulalle ja päästyämme huipulle mistä on avara näköala, minä selitän teille kaikki."
Kapea polku vei alas kalliorotkon kuivuneeseen uomaan, jonka poikki täytyi kulkea, ennenkuin saattoivat alottaa kiipeämisen. Rinne oli jyrkkä ja tiheän pensaikon peittämä, jossa heidän hevosensa kompastelivat, Bob suuttui, kääntyi äkkiä ja koetti päästä Mabin ohitse. Se työnsi tamman syrjään tiheään pensaikkoon, missä tämä oli vähällä kaatua. Tasapainon saavutettuaan työntyi Mab koko painollaan Bobia vastaan. Välttämätön seuraus oli, että molemmat ratsastajat törmäsivät yhteen ja kun Bob syöksyi rinnettä alaspäin, oli Dede vähällä pudota hevosen selästä. Daylight sai hevosensa hillityksi ja auttoi Deden samalla satulaan. Oksa- ja lehti-sade rapisi heidän päälleen ja vastus seurasi vastusta kunnes he vaatteet revittyinä, mutta onnellisina ja virkein mielin pääsivät huipulle. Täällä eivät mitkään puut peittäneet näköalaa. Se kukkula, jonka huipulla he olivat, ulkoni säännöllisestä kukkulajonosta, joten he näkivät kolmeneljännestä ympyrästä. Alhaalla lahden ympärillä olevalla tasangolla oli Oakland, ja lahden takana oli San Fransisko. Näiden kahden kaupungin välillä he saattoivat nähdä valkeat lauttaveneet vedessä. Heidän oikealla puolellaan oli Berkeley, ja vasemmalla harvaanasutut kylät Oaklandin ja San Leandron välillä. Suoraan heidän edessään oli Piedmont umpimähkäisine asumuksineen ja viljelysmaineen, ja Piedmontista vietti maa säännöllisesti alenevina aaltoina Oaklandiin.
"Katsokaa", sanoi Daylight tehden kaarevan liikkeen käsivarrellaan. "Tuolla asuu sata tuhatta ihmistä, eikä mikään estä siellä asumasta puolta miljoonaa. Siinä mahdollisuus lisätä asukasluku viidenkertaiseksi. Tällainen on suunnitelmani lyhyesti kerrottuna. Miksi ei Oaklandissa asu enemmän väkeä? Puuttuu hyvä yhdysliikenne San Fransiskon kanssa ja sitäpaitsi on Oakland nukkuvaa paikkakuntaa. Se on paljon sopivampi asuinpaikaksi kuin San Fransisko. Otaksukaammepa nyt, että minä ostan kaikki Oaklandin, Berkeleyn, Alamedan, San Leandron ja muut raitiotiet — hankin niille pätevän ja yhteisen johdon, Otaksukaamme, että minä lyhennän San Fransisko-matkaan tarvittavan ajan puoleksi rakentamalla suuren aallonmurtajan Goat Islandin tienoille ja järjestämällä lauttauslaitoksen uusilla ajanmukaisilla veneillä? No, silloin ihmiset haluavat asua tällä puolen lahtea. Hyvä. He tarvitsevat maata, mille rakentaa. Siispä minä ensin ostan maan. Mutta maa on halpaa nyt. Miksi? Siksi, että tämä on maaseutua, siksi, ettei ole sähköraitioteitä, ei nopeita kulkulaitoksia, eikä kukaan aavista, että sähköraitiotiet ovat tulossa. Minä rakennan raitiotiet. Se saa maanarvon kohoamaan. Sitten minä myyn maata niin paljon kuin ihmiset haluavat ostaa parannetun lauttauslaitoksen ja kulkuneuvojen houkuttelemina.
"Te näette, rakentamalla tiet minä lisään maan arvoa. Sitten minä myyn maan ja saan arvon takaisin ja tämän jälkeen ovat vielä jäljellä raitiotiet, jotka kuljettavat ihmisiä edes takaisin ja ansaitsevat suuria summia. En saata hävitä tässä pelissä. Ja on muitakin mahdollisuuksia ansaita miljoonia. Millaista on alue vanhan aallonmurtajan ja sen paikan välillä, mihin aijon rakentaa aallonmurtajani? Vesi on siinä matalaa. Minä täytän ja ruoppaan sen ja rakennan laivatelakoita, joihin sadat laivat laskevat. San Fransiskon telakoilla on tungosta. Ei ole enää tilaa laivoille. Jos sadat laivat purkavat lastinsa lahden tällä puolen suoraan kolmen suuren rautatielinjan tavaravaunuihin, perustetaan tehtaita tänne sen sijaan, että nyt perustetaan niitä San Fransiskoon. Tehtaat tarvitsevat maata. Minun on siis ostettava tehtaan paikat ennenkuin kukaan aavistaa, että maan-arvo tulee kohoamaan. Tehtaat tuovat mukanaan kymmeniä tuhansia työmiehiä perheineen. Nämät tarvitsevat enemmän taloja ja enemmän maata, siis minua, sillä minähän heille myyn maan. Ja kymmenet tuhannet perheet tuovat joka päivä kymmeniä tuhansia nikkelilantteja sahköraitiovaunuihin. Kasvava asutus tarvitsee enemmän kauppoja; enemmän pankkeja, enemmän kaikkea. Kaikkeen tähän tarvitaan minua. Mitä arvelette siitä?"
Ennenkuin Dede ennätti vastata, jatkoi Daylight taas puhettaan. Hänen sielunsa silmien edessä vilisi kuvia tästä uudesta hänen unelmainsa kaupungista, jonka hän rakensi Alamedan kukkuloille.
"Tiedättekö — olen ollut sitä katsomassa — Clyden vuono, missä kaikki rautaiset laivat rakennetaan, ei ole puoleksikaan niin suuri kuin Oaklandin lahti tuolla alhaalla, missä kaikki vanhat laivahylyt viruvat? Miksei se ole Clyden vuono? Siksi että Oaklandin kaupunginneuvosto kuluttaa aikansa kiistelemällä joutavista asioista. Tarvitaan joku, joka näkee asiat ja sen jälkeen tarvitaan järjestelykykyä. Minä olen siinä mies paikallani. En suotta onnistunut niin hyvin tehdessäni Ophirin siksi, mikä se oli. Ja kun asiat ensin ovat ruvenneet luonnistamaan, tulvii kyllä vierasta pääomaa yritykseen. Minun on vain pantava se alkuun. 'Hyvät herrat', sanon minä, 'täällä on kaikki luonnolliset edellytykset suurelle kaupungille. Jumala Kaikkivaltias on ne pannut tähän ja pannut minut näkemään ne. Haluatteko laskea maihin teenne ja silkkinne Aasiasta ja lähettää sen laivoilla suoraan Itään. Tässä ovat laivatelakat höyrylaivoillenne ja tässä ovat rautatiet. Haluatteko tehtaita, joista voitte kuljettaa tavarat suoraan maitse tai meritse. Tässä on paikka tehtaille ja tässä on nykyaikainen ajanmukainen kaupunki viimeisine parannuksineen teidän ja työmiestenne asuttavaksi.'
"Sitten on vesijohtokysymys. Tulen jokseenkin täydellisesti omistamaan vedenjakajan. Miksi en vesilaitoksiakin? Oaklandissa on nyt kaksi vesiyhtiötä, jotka tappelevat keskenään kuin kissa ja koira. Suurkaupunki tarvitsee hyvää vesijohtolaitosta. Nuo yhtiöt eivät sitä voi antaa. Ne ovat kehnosti järjestetyt. Minä anastan, nielen ne ja hankin kaupungille hyvää vettä. Siitäkin tulee rahaa — rahaa kaikkialta. Jokainen parannus saa jonkun muun arvon kohoamaan. Arvo riippuu asukasluvusta. Mitä suurempi on jonkun paikkakunnan asukasluku, sitä arvokkaampi on siellä maaomaisuus. Ja tämä on kuin luotu suuren ihmisjoukon asuinpaikaksi. Katsokaa sitä! Katsokaahan vain! Ette voisi löytää parempaa paikkaa suurelle kaupungille. Tarvitaan vain asukkaita ja kahden vuoden kuluttua on täällä parisataa tuhatta asukasta lisää. Ja mikä on enemmän, tässä ei tapahdu mitään huijausta. Se on rehellistä peliä. Kahdenkymmenen vuoden kuluttua on lahden tällä puolen miljoona asukasta. Puuttuu vielä hotellit. Täällä ei ole yhtään kunnollista hotellia. Minä rakennan pari ajanmukaista hotellia, jotka herättävät huomiota. En välitä siitä, vaikkeivät ne vuosikausiin tuottaisikaan voittoa. Niistä on kuitenkin minulle toisissa suhteissa hyötyä. Ja sitten aijon vielä istuttaa miljoonia eukalyptus-puita näille kukkuloille."
"Mutta miten aijotte menetellä?" kysyi Dede. "Teillä ei ole kylliksi rahaa kaikkiin näihin suunnitelmiinne."
"Minulla on kolmekymmentä miljoonaa ja jos tarvitsen enemmän voin lainata maata vastaan. Kuoletuslainan korot eivät lähimainkaan niele maan arvon kohoamista ja minä aijon myydä maata kosolti."
Seuraavina viikkoina oli Daylight aina toimessa. Hän vietti suurimman osan ajastaan Oaklandissa ja tuli harvoin konttoriin. Hän aikoi muuttaa konttorin Oaklandiin, mutta, kuten hän sanoi Dedelle, oli sitä ennen alkuvalmistukset, maan osto, suoritettavat loppuun. Sunnuntain toisensa perästä he milloin miltäkin kukkulanhuipulta katselivat uneksittuun kaupunkiin ja sen maataviljeleviin esikaupunkeihin ja Daylight näytti Dedelle viimeiset ostonsa. Aluksi ne olivat maakaistaleita sieltä ja täältä, mutta sitä mukaan kuin viikot vierivät, harvenivat kohdat, joita Daylight ei omistanut, kunnes ne lopulta olivat kuin saaria, joita Daylightin maa ympäröi.
Se vaati nopeaa ja suurisuuntaista toimintaa, sillä Oaklandissa ja sen lähiseuduilla piankin huomattiin summaton maanostaminen. Mutta Daylight maksoi heti ja nopeasti toimiminen oli aina kuulunut hänen menettelyohjeisiinsa. Ennenkuin muut saattoivat aavistaakkaan hänen aikeitaan, hän kaikessa hiljaisuudessa saattoi loppuun monta aijetta. Samaan aikaan kuin hänen asiamiehensä ostivat maa-alueita sekä liikekeskusta että tehtaita varten, hankki Daylight kaupunginneuvostolta etuoikeuksia, valtasi nuo kaksi vedetöntä vesiyhtiötä ja kahdeksan tai yhdeksän itsenäistä raitiotielinjaa ja sai haltuunsa lahden rantamat telakoitaan varten. Rantamista oli vuosikausia käräjöity ja hän ryhtyi ripeästi asiaan — osti yksityisomistajien osuudet ja samalla vuokrasi osan kaupunginvaltuustolta.
Samaan aikaan kuin Oakland oli kuohuksissa tämän odottamattoman joka suuntaan ulottuvan toiminnan johdosta ja kiihtyneenä kyseli sen tarkoitusta, osti Daylight salaa republikaanisen puolueen pää-äänenkannattajan ja demokratisen puolueen pää-äänenkannattajan ja muutti rohkeasti uuteen konttorihuoneustoonsa. Tämä oli luonnollisesti suuri, se käsitti neljä kerrosta kaupungin ainoassa ajanmukaisessa konttorirakennuksessa — ainoassa rakennuksessa, jota ei myöhemmin tultaisi repimään, kuten Daylight arveli. Siellä oli osasto toisensa jälkeen ja satoja konttoristeja ja pikakirjoittajia. Kuten hän kertoi Dedelle:
"Minulla on enemmän yhtiöitä kuin osaatte laskeakaan. Alamedan & Contra Costan Maarengas, Yhdistetyt Katuraitiotiet, Yerba Buenan Lautta-yhtiö, Yhdistetty Vesiyhtiö, Piedmontin Kiinteimistö-yhtiö, Fairview- ja Portola-hotelli-yhtiö ja puolisen tusinaa muita, joiden nimet minun on täytynyt merkitä muistikirjaan voidakseni ne muistaa. Vielä on Piedmontin Pesulaitosyhtiö ja Redwoodin Yhdistetyt Kivilouhokset. Ostettuani aluksi tuon louhoksen, josta on ollut puhetta, olen nyt aikeissa ostaa ne kaikki. Ja sitten on laivarakennusyhtiö, jolle en vielä ole antanut nimeä. Kun minun kerran täytyy hankkia lauttausveneitä, niin päätin rakentaa ne itse. Ne ovat valmiina siksi kuin aallonmurtajakin on kunnossa. Kylläpä tässä on ollut hommaa. Ja minulla on ollut ilo samalla pettää ryövärijoukkuetta. Vesiyhtiön miehet kiljuvat nyt. Annoin varmaankin heille aimo iskun. Tein lopun hyvästä tulolähteestä."
"Mutta minkävuoksi vihaatte heitä noin?" kysyi Dede.
"Siksi, että he ovat sellaisia raukkamaisia pettureita."
"Mutta he pelaavat samaa peliä kuin tekin."
"Kyllä, mutta eivät samalla tavalla." Daylight katseli häntä miettiväisenä. "Kun sanon raukkamaisia pettureita, niin tarkoitan juuri sitä — raukkamaisia pettureita. He ovat olevinaan aika pelaajia eikä yhdellä tuhannestakaan heistä ole rohkeutta olla pelaaja. He ovat pieniä pumpulihäntäisiä kaniineja, jotka koettavat uskotella olevansa suuria peloittavia susia. Katsokaa miten he menettelevät. Kun mahtimiehet halusivat myydä Little Copper-osakkeita, lähettivät he Jakey Fallowin New Yorkin arvopaperipörssiin huutamaan: 'Minä ostan kaikki Little Copperin osakkeet tai osan niistä viidestäkymmenestä viidestä.' — Little Copper oli silloin viidessäkymmenessä neljässä. Ja kolmessakymmenessä minuutissa nuo pumpulihännät —rahamiehiksijotkut nimittävät heitä — saivat Little Copperin kohoamaan kuuteenkymmeneen. Ja tunnin kuluttua syntyi paniikki ja Little Copper aleni neljäänkymmeneen viiteen, jopa neljäänkymmeneen.
"He toimivat tietämättään pomojen kätyreinä. Miltei yhtä paljon kuin he ryöstävät raukkoja, ryöstävät pomot heitä. Tai käyttävät pomot heitä välikappaleinaan ryöstäessään toisiaan. Tällä tavoin trusti viimeisessä paniikissa kaappasi Chattanogan Hiili- ja Rautayhtiön osakkeita. Trusti sai aikaan tuon paniikin. Se tahtoi saattaa häviöön pari suurta pankkiyhtiötä ja löylyttää samalla puolta tusinaa pomoja; ja se teki tämän peloittamalla pumpulihännät. Pumpulihännät pitivät huolen muusta ja yhtiö keräsi Chattanogan Hiili- ja Rautayhtiön osakkeita. Ken tahansa, kellä on rohkeutta ja ymmärrystä, voi tanssittaa pumpulihäntiä mielensä mukaan. Minä en suorastaan vihaa heitä, mutta en juuri kunnioita tuollaisia pelkureita."
Daylight oli kuukausia hautautuneena työhön. Menot olivat hirvittävät, eikä mitään tuloja ollut. Lukuunottamatta yleistä maanarvon nousua, ei Oakland ollut hyväksynyt hänen tunkeutumistaan taloudelliselle näyttämölle. Kaupunki odotti häntä, tahtoi nähdä, mitä hän aikoi tehdä, eikä hän vitkastellut. Hän palkkasi työn eri aloja varten parhaiten harjaantuneet aivot, mitä oli saatavissa. Mahdollisiin alkuerehdyksiin ei hänellä ollut kärsivällisyyttä ja hän oli päättänyt alkaa oikein. Siksi otti hän palvelukseensa Wilkinsonin ja korotti hänen entisestäänkin suuren palkkansa miltei kaksinkertaiseksi, saadakseen hänet jättämään toimensa Chicagossa ja ottamaan huolekseen raitiotieliikenteen järjestelyn. Yöt ja päivät ahersivat raitiotietyömiehet kaduilla. Ja yöt ja päivät iskivät paaluttajat suuria paaluja San Fransiskon lahden mutaan. Aallonmurtajasta aijottiin tehdä kolme peninkulmaa pitkä ja Berkeleyn kukkuloilta hakattiin kokonaisia eucalyptus-viidakoita paaluiksi.
Samaan aikaan kuin raitiotieraiteita rakennettiin, kartoitettiin kaurapeltoja ja raivattiin kaupungin puistikoiksi ja sinne tänne laitettiin parhaita nykyaikaisia menettelytapoja noudattaen kiemurtelevia puistokatuja ja puistoja. Kadut tehtiin leveitä ja suunniteltiin hyvin, viemäri- ja vesijohdot tehtiin valmiiksi ja ne pantiin sepelikivillä hänen omista louhoksistaan. Niinikään laskettiin katukäytävät sementillä, joten ostajan tarvitsi vain valita tontti ja arkkitehti ja ryhtyä rakentamaan. Daylightin uusilla raitioteillä pääsi nopeasti Oaklandin laajan alueen joka kolkkaan ja jo aikoja ennen kuin lauttauslaitos oli kunnossa rakennettiin satoja taloja. Hänen maasta saamansa voitto oli suunnaton. Yhdessä päivässä oli hän rahamiestempullaan muuttanut tavallisen maanviljelysseudun parhaiten asutuksi kaupunginosaksi.
Mutta tämän rahan, joka virtasi hänelle, käytti hän heti muihin yrityksiinsä. Raitiotievaunujen tarve oli niin suuri, että hän ryhtyi itse niitä rakentamaan. Ja vaikka maanarvo jo oli noussut, osti hän yhä vielä tehtaan- ja asuinrakennustontteja. Wilkinsonin neuvosta rakennettiin uudelleen kaikki jo käytännössäkin olleet raitiotiet. Kevyet, vanhanaikuiset kiskot revittiin ja sijaan pantiin raskaimmat, mitä oli saatavissa. Hän osti syrjäkatuja, joita levennettiin, jotta raitiovaunut olisivat päässeet nopeammin kulkemaan. Sama laajasuuntainen järjestelmä toteutettiin vesijohtolaitoksessa. Kaiken piti olla parasta laadultaan, jos mieli hänen suurten yritystensä menestyä. Oaklandista oli tehtävä ensi luokan kaupunki ja sen hän aikoi toteuttaa. Suurten hotelliensa lisäksi hän rakensi huvipuistoja rahvaalle ja klubihuoneustoja hienommalle väelle. Jo ennenkuin väkiluku oli lisääntynyt, oli liike raitioteillä huomattavasti vilkastunut. Hänen suunnitelmissaan ei ollut mitään turhia houreita. Ne olivat terveesti harkittuja yrityksiä.
"Oakland tarvitsee ensiluokan teatterin", sanoi hän ja koetettuaan turhaan innostuttaa paikkakunnan rahamiehiä asiaan, ryhtyi hän itse rakentamaan teatteria: sillä hän yksin aavisti nuo kaksisataa tuhatta uutta asukasta, jotka kaupunki tulisi saamaan.
Mutta huolimatta siitä miten kiire Daylightilla oli, käytti hän aina sunnuntait ratsastukseen kukkuloilla. Eivät edes sateiset talvisäät tehneet loppua näistä ratsastusretkistä Deden kera. Eräänä lauvantai-iltapäivänä konttorissa Dede sanoi hänelle, ettei hän seuraavana päivänä voinut tavata Daylightia ja kun tämä vaati selitystä, sanoi Dede.
"Olen myynyt Mabin."
Daylight oli hetkisen sanattomana. Deden teko merkitsi niin vakavia asioita, ettei hän heti osannut sitä selittää itselleen. Se vivahti miltei petokseen. Oliko Dedellä ehkä rahahuolia? Vai oliko se hänen tapansa antaa hänen, Daylightin, ymmärtää, ettei enää tahtonut seurustella hänen kanssaan. Tai…
"Mistä syystä?" sai Daylight kysytyksi.
"En voinut ruokkia sitä, kun kaurat maksavat neljäkymmentäviisi dollaria tonnilta", vastasi Dede.
"Oliko tämä teidän ainoa syynne?" kysyi Daylight ja katsoi häneen lujasti; sillä hän muisti Deden kerran kertoneen hänelle, miten viisi vuotta takaperin oli ruokkinut yhden talven tammaa, vaikka kaurat olivat maksaneet kuusikymmentäkin dollaria tonnilta.
"Ei. Veljeni menot ovat niinikään nousseet ja minun täytyi päättää, että kosken voinut molempia tyydyttää, niin oli parempi luopua tammasta ja auttaa veljeäni."
Daylight tunsi itsensä sanomattoman alakuloiseksi. Elämä tuntui äkkiä hänestä hyvin tyhjältä. Mitä olisi sunnuntai ilman Dedeä. Ja loppumattomat sunnuntait ilman häntä. Hän rummutti neuvottomana sormillaan pöytään.
"Kuka osti sen?" kysyi hän.
Deden silmät välähtivät tavalla, jonka hän jo kauvan sitten oli oppinut tuntemaan ja jonka tiesi merkitsevän suuttumusta.
"Uskallatteko ostaa sen minulle takaisin", sanoi Dede. "Älkääkä kieltäkö, että ajattelitte sitä."
"Ei, en tahdo kieltää sitä. Sitä juuri ajattelin. En olisi tehnyt sitä kysymättä ensin teidän mieltänne, ja kun näen, miten te sen otatte, en kysykään. Mutta te piditte paljon tammasta ja on kovaa teille menettää se. Olen pahoillani. Ja olen pahoillani siitäkin, ettette huomenna ratsasta kanssani. En tiedä miten saan päiväni kulumaan."
"En minäkään tiedä", tunnusti Dede alakuloisena, "paitsi että minulla nyt on aikaa ommella."
"Mutta minä en osaa ommella."
Daylightin ääni oli surkean valittava, mutta salaisesti teki Deden yksinäisyyden tunnustus hänet onnelliseksi. Tämä tieto korvasi miltei tamman menettämisen. Dede siis hiukan piti hänestä. Hän ei ollut aivan vastenmielinen.
"Toivon, että ajattelette vielä asiaa, neiti Mason", sanoi hän. "Ei ainoastaan tamman vuoksi, vaan minun vuokseni. Raha ei merkitse tässä mitään. Tamman ostaminen ei minulle olisi sen suurempi asia kuin muille on lähettää kukkavihko tai makeisrasia nuorelle naiselle. Enkä minä ole milloinkaan lähettänyt teille kukkia enkä makeisia." Hän näki varoittavan välähdyksen Deden silmissä ja kiiruhti jatkamaan estääkseen kieltoa. "Sanonpa teille, miten me teemme. Otaksutaanpa, että minä ostan tamman ja pidän sen itse ja lainaan sen teille, kun te haluatte ratsastaa. Siinä ei ole mitään väärää. Joku lainaa hevosen joltakin toiselta, siinä kaikki."
Taas hän näki, että Dede kieltäisi ja kiiruhti jatkamaan ennenkuin tämä ennätti sen tehdä.
"Monet miehet ajelevat naisten kanssa. Siinä ei ole mitään väärää. Ja mies aina maksaa hevosen ja ajopelit. No, mitä eroa on siinä, jos huomenna ajelen kanssanne ja maksan hevosen ja kärryt tai ratsastan kanssanne ja maksan hevoset?"
Dede ravisti päätään ja kieltäytyi vastaamasta, samalla katsoen ovelle ikäänkuin huomauttaakseen, että oli aika lopettaa tämä epävirallinen keskustelu. Daylight teki vielä yhden yrityksen.
"Tiedättekö, neiti Mason, ettei minulla ole maailmassa muuta ystävää kuin te. Tarkoitan todellista ystävää, miestä tai naista, jonka seurassa olette mielellänne ja jota kaipaatte, kun olette hänestä erossa. Hegan on minua lähinnä oleva mies, ja hän on minusta miljoonan penikulman päässä. Liikeasioiden ulkopuolella emme ollenkaan sovi yhteen. Hän on suuri kirjatoukka ja hän viettää aikansa lukemalla ranskan-, ja englannin- ja muita vieraskielisiä kirjoja — milloin hän ei kirjoita runoja ja näytelmiä. Minulla ei ole ketään muuta ystävää kuin te ja te tiedätte, miten vähän olemme olleet yhdessä — kerran viikossa, sunnuntaina ellei ole satanut. Olen tavallaan teistä riippuvainen. Teistä on tavallaan tullut minulle — — —."
"Tottumus", sanoi Dede hymyillen.
"Niin juuri. Ja tuo tamma ja te sen selässä tulossa tiellä puiden varjossa tai auringonpaisteessa — jos kadotan teidät molemmat, ei ole enää mitään arvokasta, mitä koko viikon odottaisi. Jos sallitte minun ostaa sen — — —."
"Ei, ei, sanon teille, ettei siitä tule mitään." Dede nousi kärsimättömänä tuoliltaan, mutta hänen silmänsä olivat kosteat, kun hän muisti suosikkiaan. "Pyydän, älkää puhuko minulle enää Mabista. Jos luulette, että minun oli helppo erota siitä, niin erehdytte. Mutta minä olen nähnyt sen viimeisen kerran ja haluan unohtaa sen."
Daylight ei vastannut mitään ja ovi sulkeutui Deden jälkeen.
Puoli tuntia myöhemmin hän neuvotteli Jonesin, entisen hissinkuljettajan ja hurjan köyhälistöläisen kera, jolle hän aikoja sitten oli antanut vuoden elantoon tarvittavat varat. Jones oli käyttänyt tämän ajan kirjailemiseen, mutta tuloksena oleva novelli oli epäonnistunut. Kustantajat eivät olleet huolineet siitä ja Daylight käytti julmistunutta kirjailijaa pieniin salaisiin yksityisiin tehtäviin, joihin tarvitsi luotettavaa miestä. Jones, joka väitti, ettei mikään häntä enää hämmästyttänyt hänen musertavien kokemustensa jälkeen polttopuiden ja hiilen rautatierahdeista, ei osoittanut mitään kummastusta, kun hänen tehtäväkseen annettiin etsiä erään kastanjanruskean tamman ostaja.
"Paljonko saan maksaa siitä?" kysyi hän.
"Mitä tahansa. Pääasia on, että ostatte sen. Tinkikää kovasti, jottette herättäisi epäluuloja, mutta ostakaa se. Sitten viette sen Sonomaan miehelle, jonka osote on tässä. Hän hoitaa pientä maatilaa, joka minulla on siellä. Sanokaa, että hänen on hoidettava sitä hyvin. Ja tämän jälkeen unohtakaa koko juttu. Älkää sanoko minulle sen miehen nimeä, jolta sen ostatte. Älkää sanoko minulle mitään muuta kuin että olette ostanut sen ja vienyt sen määräpaikkaan. Ymmärrättekö?"
Mutta viikko ei ollut vielä kulunut, kun Daylight huomasi Deden silmissä välähdyksen, joka tiesi levottomuutta.
"Onko jotakin hullusti — mitä sitten?" kysyi hän rohkeasti.
"Mab", sanoi Dede. "Mies, joka osti sen, on jo myynyt sen. Jos luulisin, että teillä on jotakin tekemistä siinä asiassa — —"
"Minä en edes tiedä, kuka osti sen", vastasi Daylight. "Ja mikä on tärkeämpää, minä en ole sillä vaivannut päätäni. Se oli teidän tammanne, eikä kuulu minuun, mitä te sille teette. Olette myynyt sen, se on varmaa ja sitä pahempi. Ja koska kerran nyt olemme ottaneet puheeksi arkaluontoiset asiat, niin aijon käydä käsiksi vielä yhteen. Eikä teidän ole pakko pitää sitä niin arkaluontoisena, sillä se ei oikeastaan ole teidän asianne."
Dede odotti äänettömänä jatkoa ja silmäili häntä miltei epäluuloisesti.
"Tarkoitan veljeänne. Hän tarvitsee enemmän kuin te voitte tehdä hänen hyväkseen. Myymällä tuon tamman te ette voi lähettää häntä Saksaan. Ja sitä sanoo hänen oma lääkärinsä hänen tarvitsevan — tuota taitavaa saksalaista erikoistuntijaa, joka silpoo ihmisen luut ja lihakset muodottomaksi lihamöhkäleeksi ja sitten muovailee ne taas uuteen uskoon. No, minä haluan lähettää hänet Saksaan tuon taitavan erikoistuntijan käsiteltäväksi."
"Jospa se vain olisi mahdollista!" sanoi Dede aivan hengästyneenä ja osoittamatta lainkaan suuttumusta. "Se ei vain ole mahdollista ja te tiedätte sen. En voi ottaa rahaa teiltä — —"
"Malttakaahan", keskeytti Daylight. "Ettekö tahtoisi ottaa vettä yhdeltä kahdestatoista apostolista, jos olisitte kuolemaisillanne janoon? Tai pelkäisittekö noita ainaisia tarkoitusperiä" — Dede teki kielteisen eleen — "tai sitä, mitä ihmiset sanoisivat siitä?"
"Mutta sehän on aivan toista", alkoi Dede.
"Kuulkaahan, neiti Mason. Te olette saanut päähänne jonkun hullun mielipiteen. Tuo raha-käsitys on hullunkurisinta mitä olen nähnyt. Otaksukaamme, että te putoisitte kalliokielekkeeltä, enkö silloin tekisi oikein, jos kumartuisin ja tarttuisin teitä käsivarteen? Tietenkin se olisi oikein tehty. Mutta otaksukaamme, että te tarvitsette muunlaista apua — käsivoimani asemasta kukkaroni vahvuutta. Se olisi väärin. Niin sanovat kaikki. Mutta miksi he sanovat niin? Siksi, että rosvojoukkue tahtoo, että raukat olisivat rehellisiä ja pitäisivät rahaa arvossa. Jolleivät raukat olisi rehellisiä, eivätkä kunnioittaisi rahaa, niin miten kävisi silloin rosvojen. Ettekö käsitä? Rosvot eivät tee kauppaa käsivoimilla; he tekevät kauppaa dollareilla. Siksi on käsivoima tavallista ja yleistä, mutta dollarit ovat pyhitettyjä — niin pyhiä, ettette te salli minun lainata teille pikkusummaa.
"Tai voi ajatella toisinkin asiaa", jatkoi hän Deden äänettömän vastarinnan kannustamana. "On oikein ja paikallaan, jos autan teitä käsivoimillani, kun olette putoamaisillanne kallionkielekkeeltä. Mutta jos käytän näitä samoja käsivoimia ansaitakseni kaivamisella kaksi dollaria päivässä, niin ette tahdo tietää mitään näistä kahdesta dollarista. Kuitenkin on tässä sama käsivoima uudessa muodossa. Sitäpaitsi ei tässä ehdotuksessa ole oikeastaan kysymys teistä. En lainaa teille. Autan veljeänne aivan samalla tavalla kuin jos hän olisi putoamaisillaan kallionkielekkeeltä. Ja olisipa kauniisti tehty teiltä tulla huutamaan 'seis' ja antaa veljenne pudota jyrkänteeltä. Hän tarvitsee tuota taitavaa saksalaista erikoistuntijaa saadakseen jalkansa terveiksi ja minä tarjoan hänelle apua.
"Toivon, että voisitte nähdä huoneeni. Seinät ovat täynnä hevosjouhisuitsia — niitä on siellä sadottain. Minä en niitä tarvitse ja niillä on huimaava hinta. Mutta muutamat rangaistusvangit tekevät niitä ja minä ostan kaikki. Olen käyttänyt enemmän rahaa yhden yön whiskyyn kuin mitä tarvittaisiin parhaiden erikoistuntijani palkkioksi ja kahdentoista samanlaisen sairaustapauksen hoitokuluihin, mikä veljellänne on. Ja muistakaa, ettei teillä ole mitään tekemistä tässä. Jos veljenne haluaa pitää tätä lainana, niin hyvä on. Se on hänen asiansa ja teidän on väistyttävä, kun minä autan hänet takaisin kallionkielekkeeltä."
Dede vastusti vielä ja Daylightin todistelu muuttui kiusallisemmaksi.
"Arvaan, että te seisotte veljenne tiellä vain siksi, että olette saanut päähänne väärän ajatuksen, että tämä on minun tapani kosia. No niin, sitä se ei ole. Yhtä hyvin voisitte luulla, että minä kosin kaikkia noita rangaistusvankeja, joilta ostan suitsia. En ole pyytänyt teitä vaimokseni, ja jos pyytäisinkin, en koettaisi ostaa teidän suostumustanne. Kun kosin teitä, ei se tapahdu salateitä käyttämällä."
Dede punastui ja näytti suuttuneelta. "Jos te tietäisitte, miten naurettava olette, niin te lakkaisitte", kuohahti hän. "Te kohtelette minua kiusallisemmin kuin kukaan mies, jonka olen tuntenut. Vähänväliä te annatte minun ymmärtää, ettette ole vielä kosinut minua. En halua, että te kositte minua ja olen alusta alkaen varoittanut teitä ja sanonut, ettei teillä ole mitään mahdollisuuksia. Ja kuitenkin te uhkaatte minua sillä, että te kerran aijotte kosia minua. Olkaa hyvä ja kosikaa minua nyt, niin saatte tietää vastaukseni ja sitten on asia päätetty." Daylight katsoi häneen ihaillen. "Rakastan teitä niin hullusti, neiti Mason, etten uskalla kosia teitä nyt", sanoi hän niin surkeana ja vakavana, että Dede heitti päätään taaksepäin ja nauroi suoralla ja poikamaisella tavallaan. "Sitä paitsi minä, kuten olen sanonut teille, olen kokematon näissä asioissa. En ole milloinkaan kosinut ketään, enkä halua tehdä mitään erehdyksiä."
"Mutta te teette kuitenkin alati erehdyksiä", huudahti Dede innokkaasti, "Ei kukaan mies ole ikinä koettanut voittaa naista omakseen uhkaamalla häntä kosinnalla."
"En tee sitä enää milloinkaan", sanoi Daylight nöyrästi. "Mutta jouduimme pois asiasta. Siinä, mitä hetki sitten puhuin, on vielä perää. Te olette veljenne tiellä. Huolimatta siitä, mitä hullutuksia olette saanut päähänne, on teidän nyt väistyttävä ja annettava hänelle mahdollisuus koettaa tulla terveeksi. Saanko mennä häntä tapaamaan ja puhumaan hänelle asiasta?"
Dede silminnähtävästi epäröi.
"Ja muistakaa yksi seikka, neiti Mason: nyt on kysymys hänen jaloistaan eikä teidän."
Dede ei vieläkään vastannut ja Daylight jatkoi vahvistaen asemaansa:
"Ja muistakaa, että minä menen yksin häntä tapaamaan. Hän on mies ja tulen paremmin toimeen hänen kanssaan kun ei ole naisväkeä siinä ympärillä. Menen sinne huomenna iltapäivällä."
Daylight oli puhunut täyttä totta sanoessaan Dedelle, ettei hänellä ollut ketään todellisia ystäviä. Vaikka hän oli hyvänpäiväin-tuttava tuhansien kanssa ja satojen juomatoveri, oli hän yksinäinen nuori mies. Hänen ei onnistunut löytää miestä tai miesryhmää, jolle hän olisi voinut olla läheinen ystävä. Kaupungit eivät ole niin omiansa toveruustunnetta herättämään kuin oli elämä Alaskassa. Sitä paitsi olivat miehet erilaiset. Daylight epäili ja halveksi liikemiehiä ja hänen suhteensa San Fransiskon puoluepomoihin perustui miltei yksinomaisesti laskelmiin. Hän piti enemmän näiden puoluepomojen ja heidän johtajiensa suorasukaisesta raakuudesta, mutta hän ei voinut tuntea heitä kohtaan mitään syvää kunnioitusta. He olivat liian taipuvaiset vilpistelyyn. Velkakirjat olivat varmemmat kuin miehen sana ja miehen täytyi tarkasti pitää kiinni velkakirjoista, Yukonissa oli ollut toisin. Velkakirjoista ei välitetty. Mies sanoi omistavansa niin ja niin paljon ja poker-pelissäkin hyväksyttiin tämä arvio.
Larry Hegan, jonka taito riitti Daylightin suurimpiinkin liikeyrityksiin ja jolla oli harvoja harhaluuloja ja jolle teeskentely oli vielä vieraampaa, olisi saattanut olla ystävä, jollei hän luonteeltaan ja taipumuksiltaan olisi ollut niin omituinen. Hän oli omituinen nero, lain Napoleon, mutta konttorin ulkopuolella hänellä ei ollut mitään yhteistä Daylightin kanssa. Hän vietti aikansa kirjojen parissa, joita Daylight ei voinut sietää. Niinikään hän kirjoitti näytelmiä, joita ei milloinkaan painettu eikä näytelty ja vaikka Daylight yksin tunsi salaisuuden, hän nautti säännöllisesti vaikka kohtuullisesti haschischia. Hän vietti koko elämänsä huoneessaan kirjojen parissa mielikuvituksen maailmassa. Ulkomaailmaa hän ei ymmärtänyt eikä suvainnut. Syömisessä ja juomisessa hän oli kohtuullinen kuin munkki ja ruumiinliikuntoa hän vihasi.
Daylightin ystävät olivat juomaveikkoja ja remutovereita. Ja kun sunnuntairatsastukset Deden kera olivat loppuneet, rupesi hän yhä enemmän ja enemmän käyttämään tämäntapaisia huvituksia. Unohtaakseen täytyi hänen juoda enemmän cocktaileja kuin milloinkaan ennen. Suuri punainen automobiili oli nyt useammin liikkeellä ja tallirenki oli palkattu ratsastamaan Bobilla. Hänen varhaisempana San Fransisko-aikanaan oli hänen liikeyrityksillään ollut väliaikoja, mutta tässä hänen nykyisessä suurimmassa yrityksessään oli jännitys alinomainen. Kahteen kolmeen kuukauteen ei sitä voitu saattaa onnelliseen tulokseen. Ja se oli niin monimutkainen ja laajaperäinen, että selkkauksia ja pulmia ilmaantui alinomaa. Jokainen päivä toi omat pulmansa ja selvitettyään ne mestarillisella tavalla hän lähti konttorista suurella automobiilillaan ja miltei huokasi helpotuksesta ajatellessaan lähenevää Martin-cocktailia. Harvoin hän oli juovuksissa. Siksi oli hänen ruumiinrakennuksensa liian vahva. Sen sijaan hän oli pahin kaikista juomareista, säännöllinen, varovainen ja hillitty juomari, joka nautti paljon suuremmat määrät alkoholia kuin epäsäännöllinen ja hillitön juomari.
Kuuteen viikkoon ei hän ollut nähnyt Dedeä muualla kuin konttorissa ja siellä hän lujasti pidättäytyi lähestymästä häntä. Mutta seitsemäntenä sunnuntaina kävi kaipaus hänelle ylivoimaiseksi. Se oli myrskyinen päivä. Navakka koillistuuli puhalsi ja vähäväliä tuli sadekuuro. Hän ei voinut karkoittaa Dedeä mielestään ja hän oli näkevinään hänet akkunan ääressä ompelemassa joitakin naisellisia pikkuesineitä. Kun tuli aika, jolloin hänelle tuotiin ensimäinen cocktail ennen väliateriaa hänen huoneisiinsa, ei hän juonutkaan sitä. Täynnä rohkeaa päättäväisyyttä hän katsoi muistikirjastaan Deden puhelinnumeroa ja soitti.
Ensin tuli Deden emännän tytär vastaamaan, mutta hetkisen kuluttua hän kuuli äänen, jota oli kaihonnut. "Tahdoin vain ilmoittaa teille, että tulen teitä tapaamaan", sanoi hän. "En tahtonut varoittamatta tunkeutua luoksenne."
"Onko jotakin tapahtunut?" kysyi ääni. "Kerron sinne päästyäni", vastasi Daylight vältellen.
Hän jätti punaisen automobiilinsa kahden talon päähän Deden asunnosta ja saapui jalan hauskan, kolmikerroksisen, Berkeleyn talon eteen. Vain hetkisen hän huomasi epäröivänsä, sitten hän soitti ovikelloa. Hän tiesi, että se, mitä hän teki, oli vastoin Deden toivomuksia ja että hän aikoi antaa hänelle vaikean tehtävän ottaa sunnuntaivierailijana vastaan kuuluisan miljoonanomistajan Elam Hamishin, josta sanomalehdet niin paljon puhuivat. Toisaalta hän oli varma siitä, ettei Dede ottaisi häntä epäystävällisesti vastaan. Eikä hän siinä pettynytkään.
Dede tuli itse häntä vastaan ovelle ja puristi hänen kättään. Daylight ripusti hattunsa ja sadetakkinsa vaatenaulakkoon hauskassa eteisessä.
"Tuolla on vieraita", sanoi Dede osoittaen vastaanottohuonetta, josta kuului nuorten äänekästä puhelua ja jonka avoimesta ovesta Daylight näki yliopistonuorisoa. "Teidän täytyy tulla minun huoneisiini."
Dede ohjasi hänet huoneeseensa ja sinne päästyään jäi Daylight hämillään seisomaan kuin kiinninaulattuna lattiaan ja katseli ympärilleen ja Dedeä ja koetti samalla olla katsomatta. Hämmästyksissään ei hän kuullut eikä nähnyt, että Dede pyysi häntä istumaan. Tällaiset olivat siis hänen huoneensa. Ne olivat parihuoneet, toista nähtävästi käytettiin arkihuoneena, ja toinen, jonne hän saattoi nähdä avoimesta ovesta, oli makuuhuone. Lukuunottamatta tammista pukupöytää, jolla oli harjoja ja kampoja ja somia naisten pikku kapineita, ei siinä ollut mitään, joka olisi osoittanut, että sitä käytettiin makuuhuoneena. Leveä leposohva vaaleanpunaisine peitteineen ja tyynyineen oli varkaankin vuoteena, vaikkei Daylight milloinkaan ennen ollut nähnyt sivistyneessä maailmassa sellaista vuodetta.
Tosin ei hän nähnyt paljon yksityiskohtia siinä hämillään seisoessaan. Hänen yleinen vaikutelmansa oli se, että täällä oli lämmintä, mukavaa ja kaunista. Lattialla ei ollut mattoja, mutta siellä täällä oli suden ja prääriesuden nahkoja. Eniten kiinnitti hänen huomiotaan Venuksen kuvapatsas, joka seisoi Steinway-pianon päällä, seinälle ripustettu vuorileijonan talja taustanaan.
Mutta Dede itse kuitenkin eniten viehätti häntä. Hän oli aina mielihyvällä ajatellut, että Dede oli hyvin naisellinen — hänen vartalonsa viivat, hänen hiuksensa, hänen silmänsä, hänen äänensä, hänen linnunkaltainen tapansa nauraa olivat syynä siihen; mutta täällä omassa huoneessaan väljässä puvussaan ilmeni hänen naisellisuutensa vielä paljon selvemmin. Daylight oli tottunut näkemään hänet ruumiinmukaisissa kävelypuvuissa ja paitapuseroissa tai ratsastuspuvussa ja Dede kotipuvussa oli hänelle aivan uusi ilmestys. Hän näytti niin paljon suloisemmalta, niin paljon notkeammalta ja hennommalta. Hän kuului tähän rauhan ja kauneuden ilmakehään. Hän sopi siihen niinkuin hän toisellaisessa puvussa oli sopinut vakavaan konttoriympäristöön.
"Ettekö istuisi?" toisti Dede.
Daylight tunsi samaa kuin eläin, jolta on kauvan puuttunut ravinto. Hänen rakkaudennälkänsä läikähti hänessä. Nyt ei ollut aikaa kärsivällisyyteen eikä valtioviisauteen. Suorinkaan tie ei ollut kyllin nopea hänelle ja vaikkei hän tiennyt sitä, oli se se tie, joka parhaiten vei voittoon.
"Kuulkaahan", sanoi hän äänellä!, joka värisi intohimosta, "en tahdo kosia teitä toimistossa. Siksi olen täällä. Dede Mason, minä tahdon teidät omakseni, minä tahdon."
Puhuessaan hän läheni Dedeä, hänen silmänsä hehkuivat ja veri nousi tummana hänen poskiinsa.
Hänen liikkeensä olivat niin äkkiarvaamattomat, että Dede ennätti vain huudahtaa hämmästyksestä ja astahtaa askeleen taaksepäin ja samalla tarttua Daylightin toiseen käteen, kun tämä koetti sulkea hänet syliinsä. Päinvastoin kuin Daylightin, pakeni veri Deden poskilta. Käsi, jolla hän oli torjunut Daylightin käden ja joka vielä piti siitä kiinni, vapisi. Hän irroitti sormensa ja Daylightin käsi putosi hänen kupeelleen. Hän tahtoi sanoa jotakin, tehdä jotakin, päästä tästä kiusallisesta asemasta, mutta ainoatakaan järkevää ajatusta ei tullut hänen mieleensä. Hänen teki vain mielensä nauraa. Tämä halu oli osittain hysteerinen, osittain välittömästä huumorintunteesta syntynyt. Hän ei voinut olla näkemättä jutun naurettavaa puolta. Hänen mielialansa oli kuin henkilön, joka säikähtää murhanhimoista maantienrosvoa ja sitten huomaakin tämän rauhalliseksi jalkamatkailijaksi, joka kysyy kelloa.
Daylight oli ripeämpi toimimaan. "Ooh, tiedän kyllä, että näytän mielettömältä", sanoi hän. "Minun täytyy kai istuutua. Älkää pelätkö, neiti Mason. Minä en ole todenteolla vaarallinen."
"Minä en pelkää", vastasi Dede hymyillen ja istuutui nojatuoliin, jonka vieressä lattialla oli ompelukori, josta pisti esiin pitsiä ja ohutta kangasta. Hän hymyili vielä kerran. "Vaikka tunnustan, että te säikytitte minua hetki sitten."
"On hullunkurista", huokasi Daylight miltei valittaen, "että tässä minä istun, vaikka olen kyllin vahva taivuttaakseni teidät kaksinkerroin. Tässä istun minä, joka olen tottunut taivuttamaan ihmiset ja eläimet ja kaikkityyni tahtoni mukaan. Ja minä istun tässä nojatuolissa nöyränä ja avuttomana kuin karitsa. Te olette minut niin nujertanut."
Dede vaivasi turhaan päätään koettaen keksiä vastausta näihin huomautuksiin. Sen sijaan pysähtyivät hänen ajatuksensa itsepintaisesti siihen tosiasiaan, että Daylight kesken väkivaltaista kosintaa malttoi tehdä asiaankuulumattomia huomautuksia. Häntä hämmästytti Daylightin miehekäs varmuus. Niin vähän tämä epäili, että saisi hänet omakseen, että hän saattoi ylimalkaisesti viisastella rakkaudesta ja rakkauden vaikutuksista.
Dede huomasi, että hän tietämättään pisti kätensä takintaskuun, missäDede tiesi hänen pitävän tupakkansa ja savukepaperinsa.
"Saatte polttaa jos haluatte", sanoi hän.
Daylight veti kätensä niin äkisti taskusta kuin olisi taskussa ollut jotakin, joka olisi pistänyt häntä.
"Ei, en ajatellut polttamista. Ajattelin teitä. Mitä muuta voi mies tehdä kuin pyytää vaimokseen naista, jota rakastaa. Juuri niin minä teenkin. En osaa tehdä sitä kaikkien sääntöjen mukaan. Tiedän sen. Mutta osaan puhua suuni puhtaaksi selvällä englanninkielellä ja se riittää minulle. Rakastan teitä hurjasti, neiti Mason. Te olette nyt miltei aina mielessäni. Ja haluan tietää, rakastatteko tekin minua. Siinä kaikki."
"Toivon, ettette olisi kysynyt", sanoi Dede lempeästi.
"Ehkä on parasta, että saatte tietää yhtä ja toista ennenkuin annatte vastauksen", jatkoi Daylight huomaamatta, että vastaus jo oli annettu. "En ole milloinkaan ennen elämässäni tavoitellut naista omakseni huolimatta sanomalehtireportterien päivänvastaisista jutuista. Lorut, mitä sanomalehdissä ja kirjoissa olette lukenut minusta — että minä muka olisin naistensurmaaja — ovat vääriä. Siinä ei ole totta siteiksikään. Arvaan, että kortinpeluussa ja whiskynjuonnissa olen suorittanut enemmän kuin oman osani, mutta naiset olen jättänyt rauhaan. Muuan nainen surmasi itsensä, mutta minä en tiennyt, että hän rakasti minua niin hurjasti, sillä muutoin olisin nainut hänet — en rakkaudesta vaan estääkseni häntä tappamasta itseään. Hän oli paras siellä olevasta naisjoukosta, mutta minä en milloinkaan antanut hänelle aihetta luulla, että rakastin häntä. Kerron teille tämän kaiken siksi, että olette lukenut siitä ja haluan, ettei teillä ole minusta vääriä käsityksiä."
"Naisten-surmaaja!" ähkyi hän. "No niin, neiti Mason, en muista, olenko kertonut teille, että olen pelännyt naisia koko ikäni. Te olette ensimäinen nainen, jota en ole pelännyt. Se on omituista. Pidän teitä arvossa, enkä kuitenkaan pelkää teitä. Johtuneeko se ehkä siitä, että te olette toisenlainen kuin ne naiset, jotka olen tuntenut. Te ette ole milloinkaan ajanut minua takaa. Naistensurmaaja! Olen paennut naisia niin kauvan kuin muistan ja luulen, että minut pelasti se, että olin voimakas enkä milloinkaan taittanut jalkaani tai saanut muuta vammaa.
"En myöskään milloinkaan tahtonut mennä naimisiin ennenkuin opin tuntemaan teidät enkä vielä pitkään aikaan sittenkään. Miellyin teihin alusta alkaen; mutta en milloinkaan luullut, että siitä sukeutuisi niin vakava asia kuin avioliitto. En voi nukkua öisin, kun ajattelen teitä ja kaipaan teitä."
Hän vaikeni ja odotti. Dede oli ottanut korista musliinin ja pitsin, mahdollisesti rauhoittaakseen hermojaan ja alkanut ommella. Milloin Dede ei katsonut häneen, ahmi Daylight häntä silmillään. Hän katseli varmoja, taitavia käsiä — käsiä, jotka kykenivät hillitsemään Bobin tapaisen hevosen, käsiä, jotka osasivat käytellä kirjoituskonetta miltei yhtä nopeasti kuin ihminen puhui, käsiä, jotka osasivat ommella kauniita vaatteita, ja jotka epäilemättä osasivat soittaa pianoa tuolla nurkassa. Toisenkin tuiki naisellisen yksityiskohdan hän huomasi — Deden tohvelit. Ne olivat pienet ja pronssinväriset. Hän ei ollut milloinkaan aavistanut, että Dedellä oli niin pienet jalat. Hän oli tähän saakka nähnyt niissä vain kävelykengät ja ratsastussaappaat, eivätkä ne olleet antaneet hänelle oikeaa käsitystä Deden jalkojen pienuudesta. Pronssinväriset tohvelit lumosivat hänet ja niihin hänen katseensa lakkaamatta kääntyivät.
Ovelle koputettiin ja Dede riensi ovelle. Daylight ei voinut olla kuulematta keskustelua. Dedeä pyydettiin puhelimeen.
"Pyytäkää herraa soittamaan uudelleen kymmenen minuutin päästä", kuuli hän Deden sanovan, ja sana "herra" herätti hänessä äkillisen mustasukkaisuudentunteen. Hän päätti, että olipa tuo puhelimeen pyytäjä ken tahansa, pitäisi Burning Daylight hänet lämpimänä. Oli hänen mielestään ihme, ettei Deden kaltainen tyttö ollut jo aikoja sitten joutunut naimisiin.
Dede palasi, hymyili hänelle ja tarttui ompelukseensa. Daylightin katseet siirtyivät nopsista käsistä pronssinkarvaisiin tohveleihin ja taas takaisin ja hän oli varma siitä, että maailmassa oli hyvin vähän Deden kaltaisia pikakirjoittajattaria. Hän oli varmaankin hyvin hyvästä suvusta ja saanut hyvin hyvän kasvatuksen. Mitenkään muuten ei voinut selittää hänen huoneittensa sisustusta ja hänen pukujaan ja tapaa, jolla hän ne kantoi.
"Kymmenen minuuttia kuluu nopeasti", sanoi Daylight.
"Minä en voi mennä kanssanne naimisiin", sanoi Dede.
"Ettekö rakasta minua?"
Dede pudisti päätään.
"Pidättekö minusta — hiukkasenkaan?"
Tällä kertaa hän nyökähytti päätään ja samalla hymyili huvitettuna. Mutta hänen hymyilyssään ei ollut mitään halveksivaa vivahdusta. Aseman humoristinen puoli jäi harvoin häneltä huomaamatta.
"No, siitä voi sukeutua enemmänkin", sanoi Daylight. "Se on alku. Minäkin vain pidin teistä ensin ja nyt olen joutunut näin pitkälle. Te muistatte, että kerran sanoitte, ettette pidä minun elämäntavastani. No hyvä, olen koko lailla muuttanut sitä. En ole enää pelaaja niinkuin olin ennen. Olen ryhtynyt rehelliseen työhön, kuten te sitä nimitätte, säästän aikaa ja lisään paikkakunnan väkiluvun kolminkertaiseksi. Ja ensi vuonna tähän aikaan kasvaa kukkuloilla kaksi miljoonaa eukalyptys-puuta. Sanokaa, pidättekö minusta enemmän kuin hiukkasen?"
Dede kohotti katseensa työstään ja katsoi häneen vastatessaan: —
"Pidän teistä paljonkin, mutta — —"
Daylight odotti hetkisen, että Dede olisi täydentänyt lauseensa, mutta kun Dede vaikeni, jatkoi hän itse.
"Minulla ei ole liian hyvät käsitykset itsestäni, joten voin kerskailematta sanoa, että minusta tulee oikein hyvä aviomies. Minulla ei ole taipumusta moittimiseen eikä jankuttamiseen. Arvaan, mitä merkitsee teidänlaisellenne naiselle riippumattomuus. No hyvä, te saatte olla riippumaton minun vaimonani. Teitä ei mikään kahlehdi. Saatte noudattaa omaa tahtoanne eikä mikään ole teille liian hyvää. Minä annan teille kaikki, mitä sydämenne halajaa — —"
"Paitsi itseänne", keskeytti Dede äkisti, miltei terävästi.
Daylightin ällistys oli lyhytaikainen.
"En käsitä sitä. Olen vilpitön ja suora ja elän rehellisesti. En halua jaettuja tunteita."
"En tarkoita sitä", sanoi Dede. "Sen sijaan, että antaisitte itsenne vaimollenne, te antaisitte itsenne Oaklandin kolmellesadalle asukkaalle, raitioteillenne ja lauttauslaitoksellenne, noille kahdelle miljoonalle puulle kukkuloilla — kaikille liikeyrityksillenne — ja — ja — kaikelle sille, mitä tarkoitan."
"Saammepa nähdä, ettei niin käy", sanoi Daylight ylpeästi. "Minä olisin teidän, milloin vain käskisitte — —"
"Niin te ajattelette, mutta toisin kävisi." Dede tuli äkkiä hermostuneeksi. "Meidän täytyy lopettaa tämä keskustelu. Se muistuttaa liiaksi kaupan hierontaa. 'Paljonko annatte?' 'Annan niin ja niin paljon.' 'Tahdon enemmän' ja niin edespäin. Pidän teistä, mutta en kylliksi voidakseni mennä naimisiin kanssanne, enkä milloinkaan tule pitämään teistä niin paljon, että tulisin vaimoksenne."
"Miten tiedätte sen?" kysyi Daylight.
"Koska pidän teistä yhä vähemmin ja vähemmin."
Daylight tuli sanattomaksi. Isku näkyi selvästi hänen kasvoillaan.
"Oi, te ette käsitä", huudahti Dede kiihkeästi ja alkoi menettää itsehillitsemiskykynsä. "En tarkoita siten. Pidän teistä; mitä enemmän olen oppinut teitä tuntemaan, sitä enemmän olen pitänyt teistä. Ja mitä enemmän olen oppinut teitä tuntemaan, sitä vähemmin uskaltaisin mennä kanssanne naimisiin."
Tämä arvoituksellinen lausunto sai Daylightin aivan neuvottomaksi.
"Käsitättekö?" jatkoi Dede kiireesti. "Olisin voinut ennemmin mennä naimisiin sen Elam Hamishin kanssa, joka juuri oli tullut Klondikesta, kun ensi kerran näin hänet, kuin mennä naimisiin teidän kanssanne sellaisena kuin te nyt istutte edessäni."
Daylight ravisti hitaasti päätään.
"Tuo on liian monimutkaista minulle. Mitä enemmän te opitte miestä tuntemaan ja mitä enemmän pidätte hänestä, sitä vähemmin te haluatte mennä hänen kanssaan naimisiin. Tuttavallisuus synnyttää ylenkatsetta — arvaan että tarkoitatte sitä."
"Ei, ei", huudahti Dede, mutta ennenkuin hän ennätti jatkaa, koputettiin ovelle.
"Nuo kymmenen minuuttia ovat kuluneet", sanoi Daylight.
Hänen silmänsä, joiden huomiokyky oli nopea kuin intiaanin, harhailivat pitkin huonetta Deden poissaollessa. Lämmön, mukavuuden ja kauneuden vaikutelma oli vallitsevana, vaikkei hän osannut selvittää sitä itselleen. Täällä vallitseva yksinkertaisuus viehätti häntä. Hän arveli, että huonekalut yksinkertaisuudestaan huolimatta olivat kalliita ja jäännöksiä Deden isänkodista. Hän ei ollut milloinkaan aavistanut, että paljas puulattia parine sudennahkoineen näytti niin hauskalta; se varmaankin löi laudalta kaikki matot. Hän katseli juhlallisin mielin kirjahyllyä, jossa oli parisataa kirjaa. Siinä oli salaisuus. Hän ei voinut käsittää, mistä ihmiset löysivät niin paljon kirjoittamisen aihetta. Kirjoittaminen ja puhuminen ei ollut samaa kuin teot ja hän toiminnan miehenä käsitti vain teot.
Hänen katseensa siirtyi Venuksen patsaasta pieneen teepöytään hauraine ja hienoine kalustoineen ja kirkkaaseen kuparikattilaan ja kupariseen hehkupannuun, jolla lautasia ja laseja lämmitetään. Hehkupannut eivät olleet hänelle tuntemattomia ja hän aprikoi, lämmittikö Dede sillä illallista nuorille ylioppilaille, joista hän oli kuullut puhuttavan. Pari vesivärimaalausta seinällä oli Dede arvatenkin itse maalannut. Seinillä oli sitäpaitsi valokuvia hevosista ja vanhojen mestarien tauluista. Mutta yhäti hänen katseensa palasi Venukseen pianolla. Hänestä, joka oli arkipäiväinen hienostumaton mies, näytti omituiselta, että nuori suloinen tyttö pitäisi sellaista rohkeaa, ellei syntistä esinettä huoneessaan. Mutta koska Dede sen teki, niin oli se aivan niinkuin olla pitikin. Se kuului nähtävästi sivistykseen. Larry Heganilla oli samantapaisia valuteoksia ja valokuvia kirjojen täyttämissä huoneissaan. Mutta Larry Heganiin nähden se oli toista. Hänessä oli jotakin epätervettä, jonka Daylight aina tunsi ollessaan hänen seurassaan, kun Dede sen sijaan näytti joka suhteessa terveeltä. Hänessä oli auringonpaisteen ja tuulen raikkautta. Ja jos sellainen viaton, terve tyttö kuin Dede, piti alastomia naisia pianollaan, niintäytyisen olla oikein. Dede teki sen oikeaksi. Sitäpaitsi ei hän, Daylight, ymmärtänyt ensinkään sivistystä.
Dede palasi huoneeseen, ja kun hän astui lattian poikki nojatuolilleen, ihaili Daylight tapaa, jolla hän käveli, ja pronssinkarvaiset tohvelit olivat tehdä hänet hulluksi.
"Tahtoisin tehdä teille joitakuita kysymyksiä", alkoi hän heti."Aijotteko mennä naimisiin jonkun toisen kanssa?"
Dede nauroi iloisesti ja pudisti päätään. "Pidättekö jostakin toisesta enemmän kuin minusta? — esimerkiksi siitä miehestä, jonka kanssa äsken puhuitte puhelimessa?"
"Ei ole ketään toista. En tunne ketään, josta pitäisin tarpeeksi paljon mennäkseni naimisiin. Siksi luulen, etten ole avioliittoon sopiva nainen. Konttorityö näkyy turmelevan naisen."
Daylight katsoi häntä kasvoista pronssinkarvaisten tohvelien kärkiin tavalla, joka sai veren kohoamaan tytön poskille. Samalla hän pudisti epäilevästi päätään.
"Minusta tuntuu, että te olette eniten avioliittoon sopiva nainen, mikä milloinkaan on pannut miehen pään pyörälle. Ja nyt toinen kysymys. Pidättekö jostakin toisesta enemmän kuin minusta?"
Mutta Dede piti hyvin puoliaan.
"Tuo ei ole kaunista", sanoi hän. "Ja jos lopetatte ja ajattelette hiukan asiaa, niin teette nyt jotakin, jota muka ette milloinkaan tee — jankutatte nimittäin. Kieltäydyn vastaamasta enää yhteenkään kysymykseen. Puhukaamme muusta. Miten voi Bob?"
Puoli tuntia myöhemmin kiiti Daylight sateessa Telegraph Avenue'ta Oaklandiin ja poltti ruskea-paperisavukettaan ja muisteli mitä oli tapahtunut. Hänen loppupäätöksekseen tuli, että huonomminkin olisi hänelle saattanut käydä, vaikka Deden sanoissa oli paljon, mikä sai hänet neuvottomaksi. Olihan Dede sanonut pitävänsä hänestä sitä enemmän, mitä paremmin oppi häntä tuntemaan ja samalla sitä vähemmin tahtovansa mennä hänen kanssaan naimisiin. Se oli pulmallinen kysymys.
Mutta se tosiasia, että Dede oli antanut hänelle rukkaset, osoitti jonkunlaista ylpeyttä. Antaessaan rukkaset hänelle oli Dede antanut rukkaset hänen kolmellekymmenelle miljoonalleen. Se oli huomattava teko pikakirjoittajattarelta, jolla oli yhdeksänkymmenen dollarin kuukausipalkka, ja joka oli nähnyt parempia päiviä. Oli ilmeistä, ettei Dede välittänyt rahasta. Jokainen nainen, jonka hän oli tavannut, oli näyttänyt halukkaalta ottamaan hänet hänen rahojensa takia. Hän oli kaksinkertaistuttanut omaisuutensa, ansainnut viisitoista miljoonaa siitä päivästä lähtien kuin Dede oli tullut hänen konttoriinsa ja Deden halukkaisuus mennä naimisiin hänen kanssaan oli vähentynyt sitä mukaa kuin hänen rahansa olivat lisääntyneet.
"Perhana!" mutisi hän. "Jos voitan tässä maakaupassa sata miljoonaa niin ei hän enää tahdo vaihtaa sanaa kanssani."
Mutta hän ei voinut leikkiä laskemalla karkoittaa asiaa mielestään. Hänen mielensä oli yhä vielä hämmentynyt tuosta arvoituksellisesta selityksestä, että Dede olisi ennemmin saattanut mennä naimisiin vasta Klondikesta tulleen Elam Hamishin kanssa kuin nykyisen Elam Hamishin kanssa. Hyvä, päätteli hän, hänen olisi siis tultava enemmän entisen Daylightin kaltaiseksi, joka oli tullut pohjanperiltä koettamaan onneaan suuremmassa pelissä. Mutta se oli mahdotonta. Ollutta ja mennyttä ei saatu takaisin. Toivomalla ei sitä saanut takaisin, eikä mitään muuta keinoa ollut. Yhtä hyvin olisi hän saattanut toivoa saavansa poikuusvuotensa takaisin.
Toisenkin tyydytyksen oli heidän keskustelunsa hänelle tuottanut. Hän oli ennemmin kuullut puhuttavan pikakirjoittajattarista, jotka antoivat rukkaset työnantajalleen ja heti sen jälkeen erosivat toimestaan. Mutta Dede ei ollut viitannut sinnepäinkään. Olivatpa hänen puheensa miten hämmennystä herättävät tahansa, järjetön ja typerä ei hän ollut. Hän oli selväpäinen. Mutta hän, Daylight, oli niinikään ollut selväpäinen ja se oli osaksi hänenkin ansiotaan. Hän ei ollut koettanut käyttää hyväkseen Deden konttorissa-oloa. Tosin oli hän kaksi kertaa astunut yli rajojen, mutta hän ei ollut ottanut sitä tavaksi. Dede tiesi, että häneen saattoi luottaa. Mutta tästä kaikesta huolimatta hän tiesi, että useimmat nuoret naiset olisivat olleet kyllin typerät jättämään paikkansa, jos heidän olisi täytynyt antaa rukkaset työnantajalleen. Ja sitä paitsi oli Dede sallinut hänen lähettää veljensä Saksaan, kun Daylight oli esittänyt hänelle asian oikeassa valossa.
"Heleijaa!" päätti hän, kun automobiili pysähtyi hänen hotellinsa edustalle. "Jos olisin vain tiennyt sen, minkä nyt tiedän, niin olisin kosinut häntä ensimäisenä päivänä kun hän tuli toimistoon. Hänen omien puheittensa mukaan olisi silloin ollut otollinen hetki. Hän pitää minusta yhä enemmän ja enemmän ja mitä enemmän hän minusta pitää, sitä vähemmin hän uskaltaisi mennä kanssani naimisiin! Mitä nyt tästä arvelet. Hän on varmaan hieman hassahtava."
Vielä kerran, eräänä sateisena sunnuntaina viikkojen kuluttua, kosi Daylight Dedeä. Kuten ensi kerrallakin hän hillitsi itseään kunnes kaipaus kävi hänelle ylivoimaiseksi ja pakotti hänet kiitämään punaisella automobiilillaan Berkeleyhin. Hän jätti koneen muutaman talonvälin päähän ja meni jalan taloon. Mutta Dede oli poissa, kertoi emännän tytär hänelle ja lisäsi, että hän oli kävelemässä kukkuloilla. Sitä paitsi kertoi nuori neitonen hänelle, missä päin Dede luultavimmin käveli.
Daylight noudatti tytön ohjeita ja pian vei tie, jota hän kulki viimeisen talon ohi ja päättyi siihen, mistä kukkulain ensimäiset jyrkät rinteet alkoivat. Ilma oli kostea tulevasta sateesta, sillä myrsky ei ollut vielä puhjennut, vaikka yltyvä tuuli ilmaisi, että se oli tulossa. Niin pitkälle kuin hän saattoi nähdä, ei Dedestä näkynyt vilaustakaan tasaisilla ruohoisilla kukkuloilla. Oikealla kasvoi notkossa täysikasvuisia eukalyptuspuita. Täällä oli rätinää ja liikettä, komeat hoikkarunkoiset puut heiluivat edestakaisin tuulessa ja löivät oksiaan yhteen. Kun tuulenpuuska tuli, kuului syvä rummuttava, kuin valtavan harpun synnyttämä ääni, joka voitti kaikki hiljaisemmat äänet, natinan ja rapinan. Daylight, joka tunsi Deden, arvasi, että tämä olisi jossakin täällä lehdossa, missä myrskyn vaikutus ilmeni niin selvästi. Ja hän löysikin Deden vastakkaisen rinteen avoimella huipulla, missä tuuli oli rajuimmillaan.
Tavassa, millä Daylight kosi, oli jotakin yksitoikkoista, vaikkei ikävystyttävää. Hän ei kyennyt kiertelemään eikä punnitsemaan askeleitaan, vaan oli suora ja myrskyinen kuin vihuri itse. Hänellä ei ollut aikaa edes tervehtiä tai pyytää anteeksi.
"Sama juttu taas", sanoi hän. "Rakastan teitä ja tulin pyytämään teitä omakseni. Teidän täytyy tulla vaimokseni, Dede, sillä mitä enemmän sitä mietin, sitä varmemmaksi tulen siitä, että teidän mieltymyksenne minuun ei ole noita tavallisia. Ettekä te rohkene sanoa, ettei se ole totta; vai rohkenetteko?"
Hän oli kätellyt Dedeä samalla kuin oli alkanut puhua ja piti yhä vielä hänen kättään omassaan. Kun Dede ei vastannut, tunsi hän Daylightin hiljaa, mutta hellittämättä, puristavan kättään aivankuin vetääkseen hänet luokseen. Tahtomattaan hän puolittain antoi hänelle perään, hänen halunsa oli tällä hetkellä voimakkaampi kuin hänen tahtonsa. Sitten hän äkkiä perääntyi, vaikka salli yhä Daylightin pitää kiinni kädestään.
"Ette kai pelkää minua?" kysyi Daylight.
"En." Dede hymyili surullisesti. "En teitä vaan itseäni."
"Ette ole niin rohkea kuin minä", ahdisti Daylight kuultuaan nämä rohkaisevat sanat.
"Ei, ei", pyysi Dede. "Me emme voi milloinkaan mennä naimisiin, älkäämme siis puhuko siitä."
"Silloin olen varma siitä, että menetätte vedon." Daylight oli miltei iloinen nyt, sillä menestys oli tullut pikemmin kuin hän oli rohkeimmissa unelmissaankaan uskaltanut toivoa. Dede piti hänestä, siitä ei ollut epäilystäkään; Dede piti hänestä siksi paljon, että salli hänen pitää kädestään, siksi paljon että sieti häntä lähellään.
Dede pudisti päätään.
"Ei, se on mahdotonta. Te menettäisitte vedon." Ensi kerran juolahtiDaylightin mieleen synkkä epäluulo — ajatus, joka selitti kaikki.
"Sanokaahan, ettehän vain ole salaisesti naimisissa?"
Hänen äänessään ja kasvoissaan ilmenevä kauhu oli liikaa Dedelle, hän purskahti iloiseen ja välittömään nauruun.
Daylight tiesi vastauksensa ja suuttuneena itseensä hän päätti, että teko oli tehokkaampi kuin puhe. Hän asettui siis seisomaan niin, että suojasi Dedeä tuulelta ja veti hänet lähelleen. Tavattoman navakka tuuli puhalsi heidän ympärillään ja rummutti puiden latvoja heidän päänsä päällä ja he vaikenivat kuunnellakseen. Heidän päälleen putosi liiteleviä lehtiä ja tuuli toi mukanaan sadepisaroita. Daylight katsoi alas Dedeen ja hänen hiuksiaan, joita tuuli heilutteli hänen kasvoilleen; ja Deden läheisyys sai hänet niin vapisemaan, että Dede huomasi sen kädestä, joka piteli hänen kättään.
Äkkiä Dede nojasi häneen, taivutti päätään ja painoi sen kevyesti hänen rintaansa vasten. Ja he seisoivat niin, kun toinen tuulenpuuska tuli tuoden mukanaan liiteleviä lehtiä ja yksinäisiä sadepisaroita. Yhtä nopeasti hän jälleen kohotti päätään ja katsoi Daylightiin.
"Tiedättekö", sanoi hän, "viime yönä rukoilin teidän puolestanne. Rukoilin, että joutuisitte häviöön, että menettäisitte kaikki — kaikki!"
Daylight tuijotti häneen kummissaan tästä peitetystä lausunnosta.
"En varmaankaan ymmärrä sitä. Olen aina sanonut, että naiset käyvät yli ymmärrykseni ja nyt te puhutte asioista, joita en käsitä. Te toivotte, että menettäisin kaikki, ja kuitenkin pidätte minusta — —"
"En ole milloinkaan sitä sanonut."
"Ette uskalla kieltääkään. Niin, kuten sanoin: käy yli ymmärrykseni, miksi te toivotte minun joutuvan häviöön, kun pidätte minusta. Se on yhtä käsittämätöntä kuin teidän toinen arvoituksellinen lausuntonne: mitä enemmän te pidätte minusta sitä vähemmin te haluatte mennä kanssani naimisiin. Teidän täytyy selittää."
Hän kietoi kätensä Deden ympärille ja veti hänet lähemmäksi itseään ja tällä kertaa ei Dede vastustanut. Hänen päänsä oli kumarassa eikä Daylight voinut nähdä hänen kasvojaan, mutta hän tunsi vaistomaisesti, että Dede puhuisi suunsa puhtaaksi. Daylight oli oppinut äänettömyyden arvon ja odotti. Asiat olivat kehittyneet sille kannalle, että täytyi nyt sanoa hänelle jotakin. Sen hän tunsi.
"En ole romantillinen", alkoi Dede ja katsoi taas häneen puhuessaan. "Olisi ehkä parempi minulle, jos olisin. Silloin voisin pettää itseni ja olla onneton koko lopun ikääni. Mutta terve järkeni estää sen. Enkä silti ole rahtuakaan onnellisempi."
"En ole vieläkään entistä viisaampi", sanoi Daylight turhaan odotettuaan, että Dede jatkaisi. "Teidän piti selittää minulle, ettekä te vielä ole selittänyt mitään. Teidän terve järkenne ja rukouksenne, että minä joutuisin häviöön, ovat minulle vielä yhtä käsittämättömät. Pieni nainen, rakastan teitä ja haluan mennä kanssanne naimisiin. Se on suoraa ja rehellistä ja mutkatonta puhetta. Tahdotteko tulla vaimokseni?"
Dede pudisti päätään hitaasti. Ja kun hän sitten puhui, näytti hän vähitellen muuttuvan ankaraksi ja murheelliseksi, ja Daylight tiesi, että tämä ankaruus oli suunnattuna häneen.
"Sallikaa minun siis selittää ja aivan yhtä suoraan ja selvästi, kuin te olette kosinut." Hän vaikeni aivankuin miettiäkseen miten alkaisi. "Te olette rehellinen ja vilpitön. Haluatteko, että minä olen rehellinen ja vilpitön, vaikkei naisten luulla osaavan sitä olla? — haluatteko, että sanon teille sellaista, mikä tulee teitä loukkaamaan? — että teen tunnustuksia, joita häpeän? — että käyttäydyn tavalla, jota miehet pitävät epänaisellisena?"
Käsivarsi, jonka Daylight oli kietonut Deden ympärille, puristi rohkaisevasti, mutta hän ei puhunut.
"Tahtoisin mielelläni tulla vaimoksenne, mutta minä pelkään. Olen samalla kertaa ylpeä ja nöyrä sen johdosta, että teidänlaisenne mies on rakastunut minuun. Mutta teillä on liian paljon rahaa. Siihen minun terve järkeni kompastuu. Vaikka menisimmekin naimisiin, ette te voisi milloinkaan olla minun mieheni — rakastajani ja aviomieheni. Te olisitte rahanne orja. Tiedän olevani hupsu nainen, mutta minä vaadin mieheni itselleni. Te ette olisi vapaa. Rahanne pitää teidät orjanaan, anastaa aikanne, ajatuksenne, tarmonne, kaikki, pakoittaa teidät menemään sinne ja tänne, tekemään tämän ja tuon. Käsitättekö. Ehkä on se pelkkää houkkamaisuutta, mutta minä tunnen, että voin rakastaa paljon, antaa paljon — antaa kaikki, ja vaikken vastalahjaksi vaadi kaikkea, niin vaadin paljon — paljon enemmän kuin te rahoiltanne voisitte minulle antaa.
"Ja rahanne turmelee teidät; se tekee teidät yhä epämiellyttävämmäksi ja epämiellyttävämmäksi. En häpeä sanoa, että rakastan teitä, koska en milloinkaan aijo mennä kanssanne naimisiin. Ja minä rakastin teitä paljon ennenkuin ollenkaan tunsinkaan teitä, kun te olitte vasta tullut Alaskasta ja minä tulin konttoriin. Te olitte minun sankarini. Te olitte kultamaiden Burning Daylight, rohkea erämies ja kullankaivaja. Ja te näytitte siltä. En käsittänyt kuinka kukaan nainen saattoi nähdä teidät rakastumatta teihin — silloin. Mutta te ette näytä siltä nyt."