"Suokaa anteeksi, että loukkaan teitä. Te halusitte suoraa puhetta ja minä puhun teille suoraan. Kaikki nämät viime vuodet te olette elänyt luonnottomasti. Te, ulkoilmaihminen, olette sulkeutunut kaupunkeihin. Te ette ole lainkaan sama mies ja rahanne turmelee teidät. Teihin on vähitellen tullut jotakin muuta, jotakin, joka ei ole niin tervettä, niin tahratonta, niin kunnollista. Rahanne ja elämäntapanne ovat sen saaneet aikaan. Te tiedätte sen. Ruumiinne ei ole sama kuin silloin. Te olette lihonut, eikä se ole tervettä lihomista. Tiedän, että olette minua kohtaan hyvä ja sydämellinen, mutta te ette ole kaikkia kohtaan hyvä ja sydämellinen niinkuin te olitte silloin. Te olette muuttunut tylyksi ja julmaksi. Ja minä tiedän. Ottakaa huomioon, että olen tarkastellut teitä kuusi päivää viikossa, kuukaudesta kuukauteen, vuodesta vuoteen; ja minä tiedän teistä enemmän kuin te minusta. Julmuus ei ole ainoastaan sydämessänne ja ajatuksissanne, vaan se on kasvoissannekin. Se on piirtänyt viivansa kasvoihinne. Olen nähnyt niiden ilmaantuvan ja syvenevän. Rahanne ja elämä, jota se pakoittaa teidän viettämään, on kaiken tämän alku. Te olette raa'istunut ja mennyt alaspäin. Ja tämä kehitys voi vain jatkua edelleen kunnes olette auttamattomasti rappiolla. — —"
Daylight koetti keskeyttää, mutta Dede ehkäisi hänet ja hänen äänensä vapisi.
"Ei, ei, antakaa minun puhua loppuun. En ole tehnyt muuta kuin miettinyt, miettinyt, miettinyt kaikki nämät kuukaudet siitä lähtien kuin aloimme yhdessä ratsastaa, ja nyt kun olen alkanut puhua, niin puhun kaikki mitä minulla on mielessäni. Rakastan teitä, mutta en voi mennä kanssanne naimisiin ja raiskata rakkauttani. Te olette muuttumassa sellaiseksi, että minun lopulta täytyy halveksia teitä. Te ette voi auttaa sitä!. Enemmän kuin te voitte minua rakastaa, te rakastatte liikepeliä. Nämät liikeasiat — ja se on kaikki vallan tarpeetonta, sillä te olette jo rikas — vaativat teidät kokonaan. Väliin ajattelen, että olisi helpompaa jakaa teidät toisen naisen kanssa kuin jakaa teidät liikeasioitten kanssa. Omistaisinhan edes puolet teistä. Mutta liikeasiat eivät anasta teistä vain puolta, vaan yhdeksän kymmenesosaa tai yhdeksänkymmentäyhdeksän sadasosaa.
"Muistakaa, ettei avioliiton tarkoitus minulle ole se, että saisin miehen rahat käytettäväkseni. Minä tahdon miehen. Te sanotte, että te tahdotteminut. Ja otaksukaa, että minä suostuisin, mutta antaisin teille vain yhden sadannesosan itsestäni. Otaksukaa, että elämässäni olisi jotakin muuta, joka anastaisi toiset yhdeksänkymmentä yhdeksäsosaa ja joka sitä paitsi turmelisi vartaloni, muodostaisi pussit silmieni alle, ja vanhuudenrypyt silmäkulmiini ja rumentaisi ruumiini ja sieluni. Tyytyisittekö tähän yhteen sadasosaan minusta? Kuitenkaan te ette tarjoa minulle sen enempää. Kummeksitteko, etten tahdo tulla vaimoksenne? — etten voi?"
Daylight odotti nähdäkseen, oliko hän jo lopettanut ja hän jatkoi vielä.
"Se ei johdu siitä, että minä olen itsekäs. Onhan rakkaus etupäässä antamista eikä ottamista. Mutta minä näen niin selvästi, etten kaikella antamisellani tekisi teille mitään hyvää. Te olette kuin sairas mies. Te ette pelaa liikepeliä kuten muut miehet. Te pelaatte sitä sydämellänne ja sielullanne ja koko olemuksellanne. Huolimatta siitä, mitä te uskotte ja aijotte, olisi vaimo teille vain lyhyt ajanviete. Teillä on tuo mainio Bob, joka talliin suljettuna on menehtyä. Te ostaisitte minulle kauniin asunnon ja jättäisitte minut siihen ikävöimään kunnes joutuisin pois suunniltani tai itkemään silmäni puhki avuttomuudessani ja kykenemättömyydessäni teitä pelastamaan. Liikehuolet kalvaisivat teitä ja pitäisivät teitä koko ajan vallassaan. Te pelaatte sitä, niinkuin te olette pelannut kaikkea muutakin, niinkuin te Alaskassa pelasitte uhkapeliä matkoillanne. Ei kukaan saanut taivaltaa niin nopeasti ja kauvas, tehdä työtä niin ankarasti ja kestävästi. Teitä ei pidättänyt mikään; te panitte kaikki mitä omistitte jokaiseen uuteen yritykseenne — —"
"Rajana on taivas", mutisi Daylight vahvistukseksi.
"Mutta jos te vain tahtoisitte siten olla rakastaja — aviomiehenä — —"
Hänen äänensä petti ja hänen kosteille poskilleen kohosi puna, kun hän loi alas katseensa Daylightin katseen edessä.
"Ja nyt en sano enää sanaakaan", lisäsi hän, "Olen pitänyt aika saarnan."
Hän nojasi nyt teeskentelemättä ja avoimesti Daylightin käsivarteen, eikä kumpikaan tuntenut tuulta, joka puhalsi yhä navakammin. Rankkasade ei ollut vielä tullut, mutta vähäväliä toi tuulenpuuska mukanaan usvankaltaista sadetta. Daylight oli hämillään eikä koettanut sitä peittää ja hän oli vielä hämillään kun hän alkoi puhua.
"Olen hämilläni. Olen nolattu, neiti Mason — tai Dede, koska mielelläni mainitsen teitä sillä nimellä. En voi olla myöntämättä, että siinä, mitä sanotte, on paljon perää. Kuten sen käsitin, on loppupäätelmänne se, että te tulisitte vaimokseni, jollei minulla olisi senttiäkään ja jollen olisi lihonut. — Ei, ei, en laske leikkiä. Se on vain minun tapani iskeä asian ytimeen. Jollei minulla olisi senttiäkään ja jos viettäisin terveellistä elämää ilman muuta päämäärää kuin saada rakastaa teitä ja olla miehenne, sen sijaan, että nyt olen korviin saakka hautautunut liikeasioihin — niin te tulisitte vaimokseni.
"Tämä on kaikki selvää kuin painettu sana. Te olette tarkkanäköisempi ja johdonmukaisempi kuin milloinkaan aavistinkaan. Te olette hiukan avannut silmiäni. Mutta minä olen kiinni. Mitä voin tehdä? Liikeasiani ovat orjuuttaneet minut. Olen sidottu käsistä ja jaloista, enkä voi irtautua ja vaeltaa vihreillä kedoilla. Olen kuin mies, joka sai karhua kiinni hännästä. En voi irtautua; ja minä rakastan teitä ja minun täytyy irtautua ennenkuin saan teidät vaimokseni. En tiedä, mitä tekisin, mutta jotakin täytyy varmaankin tapahtua. En voi luopua teistä. En voi. Enkä aijo teistä luopua. Liikeasiat ovat sittenkin vähempiarvoiset. Liikeasiat eivät milloinkaan pidä minua öisin hereillä.
"Ette jättänyt minulle mitään mahdollisuutta väittää vastaan. Tiedän, etten ole sama mies kuin silloin, kun tulin Alaskasta. En pystyisi taivaltamaan koirien kanssa niinkuin ennen. Lihakseni ovat veltostuneet ja mieleni on kovettunut. Ennen kunnioitin miehiä. Nyt heitä halveksin. Olen elänyt koko ikäni ulkosalla ja myönnän, että olen ulkoilma-ihminen. Minulla on Glen Ellenissä kaunein pieni maatila, minkä milloinkaan olette nähnyt. Se on sielläpäin, missä minulla on tuo arvoton tiilitehdas. Muistatte kirjeenvaihdon asiasta. Näin vain kerran tuon maatilan ja miellyin siihen niin, että sittemmin ostin sen. Ratsastin pitkin kukkuloita ja olin onnellinen kuin koulupoika lomalla. Olisin parempi ihminen jos asuisin maalla. Kaupunkielämä ei tee minua paremmaksi. Siinä olette aivan oikeassa. Tiedän sen. Mutta otaksukaa, että rukouksenne täytettäisiin ja minä menettäisin kaikki ja minun olisi pakko ansaita elatukseni päivätyöllä?"
Dede ei vastannut, vaikka koko hänen ruumiinsa tuntui vaativan häntä myöntämään.
"Otaksukaa, ettei minulla olisi mitään muuta kuin tuo pieni maatila ja että minä tyytyisin kasvattamaan muutamia kananpoikia ja maata muokkaamalla hankkimaan elatukseni — tulisitteko silloin vaimokseni, Dede?"
"Miksi en, saisimmehan silloin olla koko ajan yhdessä!" sanoi Dede.
"Mutta minun täytyisi silloin tällöin mennä kyntämään", varoittiDaylight, "tai kaupunkiin hankkimaan luokaa."
"Mutta siellä ei olisi konttoria, eikä tarvitsisi nähdä alinomaa ihmisiä. Mutta tämä on kaikki mieletöntä ja mahdotonta ja meidän täytyy lähteä jos mielimme välttää sadetta."
Heidän kulkiessaan puiden lomitse ennenkuin he alkoivat laskeutua alas kukkulan rinnettä tuli hetki, jolloin Daylight olisi saattanut painaa Deden syliinsä ja suudella häntä. Mutta uudet ajatukset, jotka Dede oli hänessä herättänyt, täyttivät niin hänen mielensä, ettei hän älynnyt käyttää asemaa hyväkseen. Hän tarttui vain Dedeä käsivarteen ja auttoi häntä epätasaisella polulla.
"Glen Ellenissä on hyvin kaunista", sanoi hän miettiväisenä, "Toivon, että voisitte nähdä sen."
Heidän ennätettyään eukalyptus-lehdon reunaan, ehdotti Daylight, että he eroisivat siinä.
"Olemme lähellä asuntoanne ja ihmiset juoruavat." Mutta Dede tahtoi häntä saattamaan itseään asunnolleen saakka.
"En voi pyytää teitä sisään", sanoi hän ojentaen kätensä rappusten edessä.
Tuuli humisi kovasti säännöllisin väliajoin, mutta sade yhä viipyi.
"Tiedättekö", sanoi Daylight, "kun otan kaikki lukuun, niin on tämä elämäni onnellisin päivä." Hän otti hattunsa päästään ja tuuli heilutti hänen mustaa tukkaansa, kun hän juhlallisena jatkoi. "Ja olen kiitollinen Jumalalle tai sille, olkoon hän sitten kuka tahansa, joka on vastuunalainen teidän olemassaolostanne maan päällä. Sillä te pidätte minusta paljon. On ollut suuri ilo minulle saada kuulla teidän sanovan sen tänään minulle. On — —" Hän jätti lauseensa kesken ja hänen kasvonsa saivat tutun, omituisen ilmeen, kun hän kuiskasi: "Dede, Dede, meidän täytyy mennä naimisiin. Se on ainoa keino ja luottakaa onneen, että kaikki käy hyvin."
Mutta kyyneleet olivat taas vähällä nousta Deden silmiin, kun hän pudisti päätään ja kääntyi ja nousi ylös portaita.
Kun lauttauslaitos alkoi toimia ja Oaklandin ja San Fransiskon väliseen matkaan tarvittava aika oli lyhentynyt puoleksi, olisivat Daylightin hirvittävät menot voineet vähentyä. Mutta ne eivät todella vähentyneet, sillä hän ryhtyi heti muihin yrityksiin. Hän myi tuhansittain tontteja, tuhansia koteja oli rakennettu ja parhaillaan rakennettiin. Niinikään hän myi tehtaanpaikkoja ja liiketalojen tontteja Oaklandin keskuksesta. Tästä oli seurauksena, että Daylightin maa-alueiden arvo varmasti kohosi. Mutta, kuten ennenkin, oli hänellä suurenmoiset suunnitelmat. Hän oli jo alkanut lainata pankeilta. Suuret voitot, mitkä hän sai myymällä maata, hän heti käytti uusiin maa-ostoihin; ja sen sijaan, että olisi maksanut entiset lainat, hankki hän uusia. Hän käytti Oaklandissa samaa menettelytapaa, mitä oli käyttänyt Dawson Cityssä; mutta hän teki sen tietäen, että nyt oli kysymys varmasta liikeyrityksestä eikä epävarmasta kullankaivuusta.
Pienessä muodossa muut miehet seurasivat hänen esimerkkiään, ostivat ja myivät maata ja hyötyivät hänen parannuksistaan. Mutta tämä ei ollut mitään odottamatonta ja heidän ansaitsemansa pienet omaisuudet eivät Daylightia harmittaneet. Oli kuitenkin yksi poikkeus. Simon Dolliverilla, jolla oli rahaa sekä ymmärrystä ja rohkeutta käyttää sitä, näytti olevan hyvät toiveet koota monta miljoonaa Daylightin kustannuksella. Dolliver noudatti Daylightin menettelytapaa, toimi nopeasti ja täsmällisesti ja käytti voittonsa heti uusiin ostoihin. Useamman kuin kerran oli hän Daylightin tiellä, kun tämä oli ruvennut noudattamaan samaa menettelytapaa kuin Guggenhammerin liike keksittyään Ophirin.
Daylightin laivatelakoilla tehtiin ripeää työtä; mutta ne nielivät suunnattomasti rahaa eikä niitä saatu niin nopeasti valmiiksi kuin lauttauslaitosta. Rakentamisvaikeudet olivat suuret, ruoppaaminen ja täyttäminen jättiläistyötä. Pelkkään paaluttamiseen menevä rahaerä ei ollut vähänen. Keskimäärin tuli jokainen paalu valmiiksi kiinnitettynä maksamaan kaksikymmentä dollaria kullassa ja näitä paaluja tarvittiin tuhansittain. Kaikki saatavissa olevat täysikasvuiset eukalyptyspuut käytettiin ja suuret lautalliset mäntypaaluja tuotettiin Pugetin salmen rannalta.
Daylight ei tyytynyt raitioteitään varten valmistamaan sähköä vanhan-aikaisella tavalla, voima-asemilla, vaan perusti Sierran ja Salvadorin Voimayhtiön. Tästä tuli heti suurisuuntainen. Matkallaan vuoristosta se kulki San Joaquin-laakson poikki ja Contra Costa-kukkulain lävitse se saattoi antaa voimaa ja valoa monelle kauppalalle ja suurehkolle kaupungille; siitä piti saada sekä katu- että asuntovalaistus. Heti kun sähkölaitosten maan osto Sierrassa oli pikaisesti päätetty, alotettiin rakennustyöt.
Ja tähän tapaan työt jatkuivat. Oli tuhansia reikiä, joihin lakkaamatta täytyi syytää rahaa. Mutta se oli kaikki niin tervettä ja rehellistä, että Daylight, joka oli syntynyt pelaajaksi ja oli selvä- ja kaukonäköinen, ei voinut pelata varovaisesti ja varmasti. Nyt oli sopiva tilaisuus ja hän saattoi vain yhdellä tavalla käyttää hyväkseen: pelaamalla suurta peliä. Eikä hänen ainoa neuvonantajansakaan, Larry Hegan, joka tunsi kaikki hänen suunnitelmansa, kehoittanut häntä varovaisuuteen. Päinvastoin oli Daylightin pakko hillitä tämän haschisch-uneksijan hurjia näkyjä. Daylight ei ainoastaan ottanut suuria lainoja pankeilta ja trustiyhtiöiltä, vaan täytyi hänen sitäpaitsi myydä muutamien yhtiöittensä osakkeita. Hän teki sen kuitenkin vastahakoisesti ja piti useimmat suurista yrityksistään kokonaan ominaan. Niiden yhtiöiden joukossa, joihin hän vasten tahtoaan salli ostavan yleisön liittyä oli Kultaisen portin telakka-yhtiö, Huvipuistoyhtiö, Yhdistynyt vesiyhtiö, Encinalin laivanrakennusyhtiö ja Sierran ja Salvadorin voima-yhtiö. Kuitenkin jättivät hän ja Hegan itselleen niin paljon osakkeita, että heillä oli määräämisvalta kaikissa näissä yrityksissä.
Hänen suhteensa Dede Masoniin pysyi ennallaan. Vaikka hän viivytteli käymästä käsiksi siihen omituiseen arvoitukseen, jonka tuo suhde asetti hänen ratkaistavakseen, kasvoi hänen rakkautensa yhä. Hänen pelikielellään kuului hänen päätelmänsä: Onni oli antanut hänelle korttipakan tärkeimmän kortin ja hän oli vuosikausia halveksinut sitä. Rakkaus oli se kortti. Rakkaus oli valttikuningas, viides ässä. Se oli korttien kortti ja hän aikoi lyödä sen pöytään, pelata rajaan saakka, kun tuli mahdollisuus siihen. Hän ei vielä voinut nähdä mitään mahdollisuutta. Nykyinen peli täytyi ensin saattaa jonkunlaiseen loppuun.
Mutta hän ei voinut aivoistaan karkoittaa muistoa noista pronssinkarvaisista tohveleista, tuosta väljästä puvusta ja Deden naisellisesta suloudesta ja notkeudesta kauniissa Berkeleyn huoneessa. Vielä kerran hän eräänä sateisena sunnuntaina ilmoitti puhelimella tulonsa. Ja niinkuin on tapahtunut alinomaa siitä lähtien kuin mies ensi kerran katsoi naiseen ja sanoi häntä hyväksi, käytti hän hyväkseen miehekkään pakon sokeaa voimaa naisen salaista heikkoutta vastaan. Tosin ei Daylightin tapa ollut pyytää ja rukoilla. Päinvastoin teki hän mestarillisesti kaikki, mitä teki, mutta hänellä oli kummallinen tapa mielistellä, jota Deden oli vaikeampi vastustaa, kuin nöyrästi pyytävän rakastajan rukouksia. Heidän kohtauksensa ei päättynyt onnellisesti, sillä suuttuneena omaan heikkouteensa Dede sanoi:
"Te vaaditte minua koettamaan onnea, menemään kanssanne naimisiin ja luottamaan siihen, että kaikki käy hyvin. Ja elämä on peliä, sanotte. No niin, pelatkaamme. Ottakaa raha ja heittäkää se ilmaan. Jos se putoaa kuvapuoli ylöspäin, niin tulen vaimoksenne. Jollei, niin teidän on jätettävä minut ainaiseksi rauhaan, ettekä milloinkaan saa puhua sanaakaan avioliitosta."
Daylightin silmissä välähti rakkauden ja pelihimon tuli. Vaistomaisesti hän kohotti kättään ottaakseen taskustaan rahan. Sitten hänen kätensä pysähtyi ja tuli hänen silmistään sammui.
"Jatkakaa", kehoitti Dede terävästi. "Älkää viivytelkö, tai minä saatan muuttaa mieleni ja menetätte mahdollisuutenne."
"Pieni nainen". Hänen vertauksensa olivat humoristiset, mutta hänen tarkoituksensa oli vakava. Hänen ajatuksensa olivat juhlalliset kuten hänen äänensäkin. "Pieni nainen, pelaisin koko tien Luomisesta hamaan Tuomiopäivään, panisin peliin kultaharpun toisen ihmisen pyhimyssädekehää vastaan, pelaisin vielä Uuden Jerusalemin kynnyksellä kruunua ja klaavaa penninrahoilla tai farao-peliä Päärlyporttien takana; mutta olen ikuisesti kadotettu jos pelaan rakkaudesta. Rakkaus on minulle siksi tärkeä, etten tahdo heittäytyä sattuman varaan. Rakkauden täytyy olla varma ja teidän ja minun välillä se on varma. Vaikka olisi sata mahdollisuutta yhtä vastaan, että voittaisin tämän heiton, niin en sittenkään heittäisi."
Keväällä tuli suuri paniikki. Ensimäisenä varoituksena oli se, että pankit alkoivat vaatia maksettaviksi lainojaan. Daylight maksoi heti ensimäiset mieskohtaiset lainansa; sitten hän arvasi, että tämä osoitti vain miltä suunnalta tuuli rupeisi puhaltamaan ja että Yhdysvalloissa kohta riehui tuollainen hirmuinen taloudellinen myrsky, jollaisista hän oli kuullut puhuttavan. Hän ei aavistanut miten peloittava juuri tästä myrskystä tulisi. Kuitenkin hän ryhtyi kaikkiin vallassaan oleviin varokeinoihin eikä epäillyt voivansa sitä kestää.
Rahamarkkinat kiristyivät. Aluksi tekivät muutamat Idän suurimmista pankkiliikkeistä vararikon ja kireys levisi kunnes jokainen paikkakunnan pankki supisti luotonantoaan. Daylight oli pinteessä ja hän oli pinteessä juuri siitä syystä, että hän ensi kerran pelasi rehellistä liikepeliä. Entiseen aikaan olisi tuollainen paniikki suurine arvonvähennyksineen ollut hänelle kultainen ansiotilaisuus. Nyt hänen ei auttanut muu kuin pysyä lujana ja kestää pelin hänelle tuottamat vaarat.
Hän näki selvästi aseman. Kun pankit vaativat häntä maksamaan lainansa, niin hän tiesi, että ne olivat pahassa rahapulassa. Mutta hän oli vielä pahemmassa. Ja hän tiesi, etteivät pankit välittäneet hänen ylimääräisistä takuistaan, jotka niillä oli hallussaan. Niistä ei ollut pankeille mitään hyötyä. Kun arvot siten alenivat, ei ollut myydä. Hänen takuunsa olivat hyvät, erittäin terveet ja arvokkaat. Mutta ne olivat arvottomat sellaisena aikana, jolloin lakkaamatta vaadittiin vain rahaa, rahaa, rahaa. Kun pankit huomasivat hänet paatuneeksi, vaativat ne enemmän takuita ja kun rahapula yhä kiristyi, vaativat ne kaksi ja kolme kertaa niin paljon takuita kuin olivat alkuaan vaatineet.
Toisinaan Daylight alistui näihin vaatimuksiin, mutta useammin ei, ja aina otteli hän tuimasti.
Hän taisteli aivankuin olisi savella vahvistanut hajoamaisillaan olevaa vallia. Kaikki vallin osat olivat vaarassa luhistua ja hän kulki ympäri ja vahvisti alituisesti heikoimpia paikkoja savella. Savi oli rahaa ja sitä käytettiin summa siellä ja summa täällä mikäli sitä tarvittiin, mutta ainoastaan, kun sitä kipeimmin tarvittiin. Hänen asemaansa vahvistivat Yerba Buenan lauttayhtiö, Yhdistetyt katuraitiotiet ja Yhdistetty vesiyhtiö. Vaikkeivät ihmiset enää ostaneet asunto- ja liiketalo- ja tehtaantontteja, täytyi heidän kulkea hänen raitiovaunuissaan ja lauttausveneissään ja käyttää hänen vettään. Kun koko liikemaailma kipeästi kaipasi rahaa ja oli sen puutteessa joutua häviöön, virtasi joka kuukauden ensimäisenä päivänä monta tuhatta dollaria vesijohtomaksuina hänen kassakirstuihinsa ja raitioteiltä ja lautalta tuli joka päivä kymmenen tuhatta dollaria hopea- ja nikkelilanteissa.
Rahaa ennenkaikkea vaadittiin ja kaikki olisi ollut hyvin, jos hän olisi saanut käyttää kaikki rahat säännöllisistä tulolähteistään. Asiain näin ollen hän sai lakkaamatta taistella voidakseen pitää osan niistä. Parannustyöt lakkautettiin ja vain ehdottomasti välttämättömät korjaukset suoritettiin. Tuimimmin täytyi hänen otella voidakseen suorittaa liikekulut, eikä tämä taistelu milloinkaan päättynyt. Pakko hankkia velkaa ja säästää ahdisti häntä lakkaamatta. Hän kiristi suurhankkijoita ja säästi konttorihenkilökunnan palkoissa ja postimerkkikuluissakin. Kun hänen alijohtajansa ja osastopäällikkönsä saivat aikaan ihmeitä menojen vähentämisessä, vaati hän enemmän. Kun he toivottomina vääntelivät käsiään, osoitti hän heille, miten enemmän voitiin saada aikaan.
"Te saatte kahdeksantuhatta dollaria vuodessa", sanoi hän Matthewsonille. "Teillä on parempi palkka kuin milloinkaan ennen elämässänne. Teidän menestyksenne riippuu minun menestyksestäni. Teidänkin on kestettävä osanne jännityksestä ja tappionuhasta. Teillä on luottoa kaupungilla. Käyttäkää sitä. Tehkää velkaa teurastajalle ja leipurille ja kaikille muillekin. Ymmärrättekö? Te saatte nyt suunnilleen kuusisataa kuusikymmentä dollaria kuukaudessa. Minä vaadin nämät rahat. Tästälähtien alennetaan jokaisen palkka sadaksi dollariksi. Minä korvaan teille tappionne, kun myrsky on ohitse."
Kun he kaksi viikkoa myöhemmin tarkastelivat palkkauslistaa, sanoiDaylight:
"Matthewson, kuka on kirjanpitäjä Rogers? Sisarenpoikanneko? Niinpä arvelinkin. Hän saa kahdeksankymmentä viisi dollaria kuukaudessa. Saakoon hän tästä lähtien kolmekymmentä viisi. Nuo viisikymmentä minä lainaan."
"Mahdotonta!" huudahti Matthewson. "Hän tuskin tulee toimeen nykyisellä palkallaan ja hänellä on vaimo ja kaksi lasta."
Daylight keskeytti hänet voimakkaalla kirouksella. "Ei voi! Mahdotonta! Mitä helvettiä luulette minun tekevän? Luuletteko minun kustantavan heikkomielisten kotia? Luuletteko minun ruokkivan ja vaatettavan ja ruokkoovan idiootteja, jotka eivät kykene pitämään huolta itsestään? En ikinä. Minä olen nyt pinteessä ja nyt täytyy jokaisen, joka tekee minulle työtä olla pinteessä. Minä en halua mitään kauniinilman lintuja istumassa konttorini nojatuoleilla. Nyt on ruma ilma, kirotun ruma ilma ja heidän on kärsittävä siitä kuten minunkin. Oaklandissa on juuri nyt kymmenentuhatta ihmistä työtönnä ja San Fransiskossa kuusikymmentä tuhatta. Sisarenpoikanne ja kaikki muut saavat tehdä niinkuin juuri sanoin tai suoria tiehensä. Jos joku heistä joutuu rahattomaksi, niin auttakaa te heitä luotollanne. Ja alentakaa kaikki palkat samaan tapaan. Olen pitänyt huolta monesta tuhannesta ihmisestä, joiden täytyy nyt jonkun aikaa itse pitää huolta itsestään."
"Te sanotte, että on hankittava uusi suodatin", sanoi hän vesijohtolaitospäällikölleen. "Saammehan nähdä. Juokoot Oaklandin asukkaat vaihteeksi mutaa. Siitä he oppivat pitämään arvossa hyvää vettä. Keskeyttäkää työt. Eroittakaa työmiehet. Peruuttakaa tilaukset. Sopimuksentekijät antavat haasteen? Antakoot vaan."
Ja Wilkinsonille: —
"Poistakaa lauttauslaitoksen viimeinen kulkuvuoro. Soutakoon yleisö ja tulkoon varhain kotiin vaimonsa luo. Ja poistakaa viimeinen raitiovaunu, joka liittyy 12,45 Twenty-secondiin ja Hastingsiin tulevaan veneeseen. En voi kulettaa sitä parin kolmen matkustajan takia. Tulkoot aikaisemmalla veneellä kotiin tai kävelkööt. Nyt ei ole aika harjoittaa hyväntekeväisyyttä. Poistakaa samalla muutamia raitiovaunuja, jotka kulkevat vilkkaimpaan liikeaikaan."
Ja toiselle johtajalle, jota alituiset menojensupistusvaatimukset tuskastuttivat:
"Sanotte, ettette voi tehdä sitä, ettekä voi tehdä tätä. Näytän teille viimeiset esimerkit tässä suhteessa. Onko teidän pakko alistua? Hyvä, jos ajattelette niin. En ole milloinkaan tavannut miestä, joka olisi ollut niin pahassa rahapulassa kuin minä nyt. Ja jos joku luulee, etten tule toimeen ilman häntä, niin näytän hänelle viimeisen esimerkin ja annan hänelle lähtöpassit."
Ja tähän tapaan hän taisteli ja pakotti ja uhmaili ja vieläpä mielistelikin saadakseen muut taipumaan tahtoonsa. Se oli taistelua, taistelua, taistelua ilman pysähdystä aamusta iltaan. Hänen yksityiskonttorissaan oli joka päivä tungosta. Kaikki tulivat häntä tapaamaan tai saivat määräyksen tulla. Milloin julisti hän toivehikkaan mielipiteensä paniikista, milloin kertoi hupaisen jutun, keskusteli vakavasti liikeasioista tai vaati suoraan hyväksymään jonkun toimenpiteen tai jättämään paikkansa. Eikä ollut ketään, joka olisi häntä tukenut ja rauhoittanut. Hänen täytyi pakoittaa, pakoittaa, pakoittaa ja hän yksin pystyi siihen. Ja tätä jatkui päivästä päivään ja koko liikemaailma huojui hänen ympärillään ja liike toisensa perästä teki vararikon.
"Kaikki hyvin, ukkoseni", sanoi hän joka aamu Heganille ja samoja iloisia sanoja hän toisti päivät päästään paitsi silloin, kun hänen täytyi kuumimmin otella taivuttaakseen ihmiset ja asiat tahtonsa mukaan.
Kello kahdeksalta hän oli joka aamu konttorissaan. Kello kymmeneltä hän läksi voimavaunullaan kierrokselle pankkiin. Ja tavallisesti oli hänellä vaunussa mukanaan nuo kymmenen tuhatta dollaria ja enemmän, jotka hänen lauttansa ja raitiotiensä olivat edellisenä päivänä ansainneet. Nämä olivat liikepadon heikoimpia kohtia varten. Ja toisen pankinjohtajan kanssa toisensa perästä hän esitti samantapaisia kohtauksia. He olivat kaikki pelon lamauttamia ja ennenkaikkea hän esitti mahtavan ja elinvoimaisen optimistin osaa. Ajat elivät jo paranemaan päin. Tietysti olivat. Merkit olivat jo ilmassa. Täytyi vain kestää vielä jonkun aikaa. Siinä kaikki. Idässä oli jo runsaammin rahaa liikkeessä. Katsokaa kaupanhierontaa Wall Streetillä viime vuorokauden aikana. Siitä näki, mistä päin tuuli alkoi puhaltaa. Eikö Ryan ollut sanonut niin ja niin? Ja eikö kerrottu, että Morgan aikoi tehdä sen ja sen?
Mitä häneen itseensä tuli, niin eivätkö tulot raitioteiltä yhä lisääntyneet? Paniikista huolimatta muutti Oaklandiin yhä enemmän väkeä. Ja maata alettiin taas ostaa. Hän oli myynyt tuhansia acreja maata esikaupungeistaan. Luonnollisesti oli se uhraus, mutta se vähentäisi jännitystä ja rohkaisisi pelkureita. Pelkurit — nepä juuri saivatkin häiriötä aikaan. Jollei olisi ollut pelkureita, niin ei olisi ollut paniikkiakaan. Idän rengas hieroi nyt hänen kanssaan kauppoja ottaakseen haltuunsa osake-enemmistön Sierran ja Salvadorin voimayhtiössä.
Ja ellei iloinen keskustelu auttanut, vaan Daylightin täytyi rukoilla ja pyytää, tai pankit osoittautuivat taipumattomiksi, muutti hän menettelytapaa. Jos he saattoivat uhmailla, niin saattoi hänkin uhmailla. Jos palvelus, jota hän pyysi, kiellettiin, osasi hän vaatia. Ja kun tuli avoin ja kaunistelematon taistelu kysymykseen, osasi hän kyllä pitää puoliaan.
Mutta hän tiesi myöskin, milloin ja miten tuli taipua, Kun hän näki, että valli jollakin kohtaa oli auttamattomasti luhistumaisillaan, paikkasi hän sen rahalla, jota sai kolmesta tuottavasta yhtiöstään. Jos pankit sortuivat, sortui hänkin. Kaikki riippui siitä, kestivätkö ne. Jos ne tekivät vararikon ja kaikki hänen arvopaperinsa, jotka niillä oli hallussaan, joutuisivat sekasortoisille markkinoille, oli se hänenkin loppunsa. Ja kun aika kului, sattui joskus, että hän päivittäisin raha-erän lisäksi kuletti punaisessa automobiilissaan varmimpia arvopapereitaan, nimittäin Lauttausyhtiön, Vesijohtoyhtiön ja Yhtyneiden raitioteiden osakkeita. Mutta hän teki tämän vastahakoisesti ja taisteli tuuma tuumalta.
Merchant San Antonio-pankin johtajalle, joka väitti, että pankkiin tuotiin niin paljon muita papereita, hän sanoi:
"Ne ovat vähäpätöisiä liikeyrityksiä. Tehkööt ne vararikon. Hyödytte enemmän, jos autatte minua. Minä olen liian voimakas joutuakseni häviöön. Te voisitte vain saattaa minut pulaan ja joutuisitte itse rettelöihin. Antakaa pikkuliikkeitten tehdä vararikko ja minä autan teitä siinä."
Ja tänä liikesekasorron aikana Daylight järjesti Simon Dolliverin asiatja sai aikaan, että tämä kilpailija teki täydellisen vararikon. GoldenGate National oli Dolliverin päävarustus ja tämän laitoksen johtajalleDaylight sanoi:
"Te olette nyt joutunut kovaan ahdinkoon, sillä Dolliver on käyttänyt teitä ja minua hyväkseen koko ajan. Se ei käy päinsä. Te kuulette, se ei käy päinsä. Dolliver ei voisi hankkia teille yhtätoista dollaria pelastaakseen teidät. Minä annan teille neljän päivän nikkelilantit raitioteillä — siitä tulee neljäkymmentätuhatta dollaria. Ja kuukauden kuudentena päivänä te saatte kaksikymmentätuhatta; lisää Vesijohtoyhtiöstä." Hän kohautti olkapäitään. "Hyväksykää tai hyljätkää. Ne ovat minun sanani."
"Minä olen kaikkiruokainen, en halveksi mitään tarjona olevaa ruokaa", selitti Daylight tänä iltapäivänä Heganille; ja Simon Dolliver vaelsi samaa tietä kuin muutkin onnettomat tässä suuressa paniikissa, jossa oli paljon papereita ja vähän rahaa.
Daylightin keinot ja neuvot olivat hämmästyttävät. Ei ollut mitään niin suurta eikä pientä, jota hänen kirkkaat silmänsä eivät olisi keksineet. Jännitys, jossa hän eli, oli hirveä. Hän ei enää syönyt väliateriaa. Päivät olivat liian lyhyet ja hänen yhdeksän tuntiansa olivat täynnä puuhaa ja hänen konttorinsa täynnä väkeä. Kun työpäivä oli päättynyt, oli hän lopen uuvuksissa ja hillittömämmin kuin milloinkaan ennen hän etsi unohdusta alkoholista. Hän ajoi suoraan hotelliinsa ja meni suoraan huoneisiinsa, mihin hänelle heti tuotiin päivän ensimäinen Martini. Päivällisellä olivat hänen aivonsa jo hyvin tylstyneet ja paniikki oli unohtunut. Maata mennessä, jolloin häh vielä joi skotlantilaista whiskya, oli hän juovuksissa — ei rajusti eikä meluavasti juovuksissa, eikä typeränä, vaan suloisessa tylsyydentilassa.
Seuraavana aamuna hän heräsi huulet ja suu kuivina ja päässä raskauden tunne, joka pian hävisi. Kello kahdeksalta hän oli konttoripöytänsä ääressä taistovalmiina, kello kymmeneltä hän läksi mieskohtaiselle kierrokselleen pankkeihin ja tämän jälkeen hän keskeytymättä iltaan saakka selvitteli teollisuuden, rahamaailman ja ihmisluonnon sotkuisia johtolankoja. Ja illalla hän palasi hotelliin Martin cocktailien ja skotlantilaisen whiskyn ääreen ja tällainen oli hänen päiväjärjestyksensä päivästä päivään kunnes päivät muuttuivat viikoiksi.
Vaikka Daylight toverien seurassa esiintyi rohkeana ja väsymättömänä, tarmoa ja elinvoimaa uhkuvana, oli hän sielunsa syvyydessä hyvin väsynyt mies. Ja toisinaan hänen ollessaan väkijuomien huumaamana oli hänen järkensä kirkkaampi kuin hänen selvänä ollessaan, kuten esimerkiksi eräänä yönä, kun hän istui vuoteensa laidalla kenkä kädessään ja mietti Deden sanoja, ettei hän voinut nukkua useammassa kuin yhdessä vuoteessa kerrallaan. Yhä pitäen kenkää kädessään hän katseli jouhisuitsia seinillä. Sitten hän kenkä kädessään nousi ja rupesi niitä laskemaan ja meni kahteen muuhunkin huoneeseensa voidakseen laskea kaikki. Sitten hän palasi vuoteelleen ja sanoi juhlallisesti kengälleen:
"Pieni nainen on oikeassa. Vain yksi vuode kerrallaan. Sata neljäkymmentä kappaletta jouhisuitsia, enkä yhdelläkään niistä tee mitään. Yhdet suitset kerrallaan! En voi ratsastaa yhdelläkään hevosella. Vanha Bob raukka. Olisi parasta lähettää sinut laitumelle. Kolmekymmentä miljoonaa dollaria ja sata miljoonaa tai ei mitään tulossa ja mitä hyötyä on minulle siitä? On paljon sellaista, mitä rahalla ei voi ostaa. En voi ostaa tuota pientä naista. Mitä hyötyä on kolmestakymmenestä miljoonasta, kun minuun ei mahdu enempää kuin neljännes cocktailia päivässä. Olisi eri asia, jos minulla olisi sadan neljänneksen cocktailin jano. Mutta yksi neljännes — yksi vaivainen pieni neljännes! Minä, kolmenkymmenen miljoonan omistaja olen joka päivä enemmän orjuutettu kuin kaksitoista miestä, jotka ovat minulla työssä ja ainoa palkkani on kaksi ateriaa, jotka eivät maistu hyvälle, vuode, neljännes Martin cocktailia ja sata neljäkymmentä kappaletta jouhisuitsia seinillä." Hän tuijotti synkkänä ympärilleen. "Herra Kenkä, olen suuttunut."
Paljon pahempi kuin hillitty, säännöllinen juomari, on yksinäinen juomari ja siksi oli Daylight kehittymässä. Hän joi harvoin enää seurassa, vaan omassa huoneessaan, itsekseen. Palattuaan väsyneenä joka päivän keskeytymättömien ponnistusten perästä, hän huumasi itsensä uneen, tietäen, että hän aamulla heräisi kuivin ja polttavin suin ja toistaisi saman päiväjärjestyksen.
Mutta paikkakunta ei tavallisella joustavuudellaan tullutkaan entiselleen. Rahaa ei ollut liikkeellä, vaikka Daylightin ja kaikkien muiden lehtien tilapäinen lukija olisi voinut tehdä vain sen johtopäätöksen, että kireä raha-aika jo oli ohi ja että paniikki kuului jo menneisyyteen. Kaikki julkiset lausunnot olivat toivehikkaita ja iloisia, mutta yksityisesti moni näiden lausuntojen antajista oli hyvinkin ahtaalla. Kohtaukset Daylightin yksityiskonttorissa ja hänen johtajiensa neuvottelukokoukset olisivat kumonneet hänen sanomalehtiensä pääartikkelit; kuten esimerkiksi silloin, kun hän sanoi Sierran ja Salvadorin voimayhtiön, Yhdistetyn vesiyhtiön ja muutamien muiden osakeyhtiöitten suurille osakkeenomistajille:
"Teidän täytyy ponnistaa. Teillä on hyvät osakkeet, mutta teidän täytyy tehdä uhrauksia saadaksenne pitää ne. Ei kannata pitää koreita puheita kireästä ajasta. Enkö minä muka tiedä, että nyt on kovat ajat käsissä? Olettehan te juuri siitä syystä täällä. Kuten jo ennemmin sanoin, täytyy teidän ponnistaa. Minulla on osake-enemmistö ja asiat ovat sillä kannalla, että on ryhdyttävä verottamaan osakkaita. On tehtävä joko se tai vararikko. Pienet osakkeenomistajat voivat mennä menojaan, mutta te suuret, ette voi. Tämä laiva ei vajoa niinkauvan kuin te olette siinä mukana. Mutta jos te jätätte sen, niin te varmasti vajootte pohjaan ennenkuin ennätätte rannalle. Tähän verotukseen on suostuttava, siinä kaikki."
Suurilla tukkuliikkeenomistajilla, hänen hotelliensa hankkijoilla ja kaikilla niillä, jotka lakkaamatta vaativat maksua, oli kuumat puolituntisensa hänen kanssaan. Hän kutsui heidät konttoriinsa ja selvitteli heille viimeisiä esimerkkejä siitä, mitä voidaan saada aikaan, kun kovalle ottaa.
"Kautta Jumalan, teidän täytyy tukea minua!" sanoi hän heille. "Jos te luulette, että nyt on kysymyksessä pieni hupainen whisti-peli ja että te voitte sen lopettaa ja mennä kotiin milloin haluatte, niin te suuresti erehdytte. Watkins, te huomautitte muutama minuutti sitten, ettette voi kestää sitä. Nyt sanon minä teille jotakin. Te kestätte, sillä hyvä. Teidän täytyy yhä edelleenkin hankkia minulle mitä tarvitsen, ja ottaa paperini kunnes rahapula on ohitse. Miten te siitä selviätte, on teidän asianne eikä minun. Muistatteko, mitä tein Klinknerille Altamont Trust Yhtiölle? Tunnen liikeasianne paremmin kuin te itsekään tunnette ja jos te koetatte hyljätä minut, niin minä saatan teidät häviöön. Vaikka itse joutuisinkin häviöön, niin olisi minulla kuitenkin aikaa käydä teidän kimppuunne ja vetää teidät mukanani. Meidän kaikkien täytyy yhdessä vajota tai uida ja te kyllä käsitätte, että teidän täytyy oman etunne vuoksi auttaa minua."
Ehkä kuumimmat ottelunsa oli hänellä Yhdistetyn vesijohtoyhtiön osakkeenomistajien kanssa, sillä hän käytti koko tämän yhtiön suuret tulot omiin tarpeisiinsa. Mutta hän ei milloinkaan antanut omavaltaisuutensa mennä liian pitkälle. Vaikka hän pakoitti uhrauksiin henkilöt, joiden kohtalo riippui hänen kohtalostaan, auttoi hän heidät kuitenkin pälkähästä, kun he joutuivat pahaan pulaan. Ainoastaan voimakas mies saattoi pelastaa niin sotkuisen aseman niin jännittävänä aikana ja Daylight oli mies siihen. Hän kierteli ja kaarteli, suunnitteli ja keksi keinoja, uhmaili heikompia, rohkaisi pelkureita eikä armahtanut niitä, jotka karkasivat leikistä.
Ja vihdoinkin, kun kesä oli alulla, kääntyi kaikki parempaan päin. Tuli päivä, jolloin Daylight teki jotakin odottamatonta. Hän lähti konttorista tuntia aikaisemmin kuin tavallisesti ja siitä syystä, ettei ensi kerran paniikin alettua siellä ollut mitään välttämätöntä tehtävää suoritettavana. Ennen lähtöään hän pistäytyi Heganin yksityiskonttoriin juttelemaan ja kun hän nousi lähteäkseen niin hän sanoi:
"Hegan, me olemme onnenpoikia. Olemme suoriutuneet pulskasti pulmasta tarvitsematta jättää jälkeemme ainoatakaan lunastamatonta panttia. Pahin on ohitse ja loppu on näkyvissä. Vain ohjat kireällä vielä parin viikon ajan, hiukan rahapulaa tai levottomuutta silloin tällöin, ja me saamme sylkäistä kämmeniimme."
Hän muutti ohjelmaansa. Sen sijaan, että olisi lähtenyt suoraan hotelliinsa, hän teki kierroksen ravintoloihin ja kahviloihin, joi cocktailin siellä ja cocktailin täällä ja kaksi tai kolme, kun tapasi tuttavia. Noin tunnin kuluttua hän pistäytyi Parthenonin ravintolaan juodakseen vielä viimeisen cocktailin, ennenkuin läksi päivälliselle. Tällöin oli alkoholi miellyttävästi lämmittänyt koko hänen olemuksensa ja hän oli parhaimmalla tuulellaan. Ravintolan nurkassa koettelivat muutamat nuoret miehet parhaillaan vanhaa temppua koettaa painaa toistensa kädet alas kyynärpäitten ollessa pöydällä. Muuan leveäharteinen nuori jättiläinen ei milloinkaan liikahuttanut kyynärpäitään, vaan aina painoi kaikkien kädet pöytään. Tämä herätti Daylightin mielenkiinnon.
"Se on Slossom", kertoi tarjoilija vastaukseksi hänen kysymykseensä. "Hän on U.C:n paras moukarinheittäjä. Lyönyt kaikki ennätykset tänä vuonna ja hänellä on maailmanennätys. Hän on oikein voimakas."
Daylight nyökähytti päätään ja meni hänen luokseen ja asetti kätensä vääntöasentoon.
"Minäkin tahtoisin yrittää, poikaseni", sanoi hän.
Nuori mies nauroi ja tarttui hänen käteensä; ja Daylightin hämmästykseksi painui hänen oma kätensä pöytään.
"Malttakaahan", mutisi hän. "Vielä kerran. En ollut tällä kertaa valmiina."
Taas heidän kätensä yhtyivät. Se kävi nopeasti. Daylightin lihasten hyökkäysasento muuttui silmänräpäyksessä puolustusasennoksi ja vastustuskin oli turhaa, hänen kätensä painui pöytään. Daylight oli ymmällä. Tässä ei ollut tapahtunut mitään konnankoukkua. Molemmat olivat yhtä harjaantuneet tähän temppuun tai oikeastaan oli hän itse harjaantuneempi. Voima, pelkkä voima oli hänet voittanut. Hän tilasi juomia ja yhä ymmällä ja mietiskellen hän piti ylhäällä kättään ja katseli käsivarttaan aivankuin olisi nähnyt uuden oudon esineen. Hän ei tuntenut tätä käsivartta. Se ei ollut varmaankaan se käsivarsi, jota hän oli kuljettanut mukanaan kaikki nämät vuodet. Entinen käsivarsi. Ennen olisi ollut leikintekoa hänelle painaa tuon nuoren miehen käsi pöytään. Mutta tämä käsivarsi — hän katseli sitä katselemistaan niin epäillen ja kummissaan, että nuoret miehet purskahtivat nauruun.
Tämä nauru herätti hänet mietteistään. Hän yhtyi siihen aluksi, mutta sitten hänen kasvonsa hitaasti muuttuivat vakaviksi. Hän kääntyi moukarinheittäjän puoleen.
"Poikaseni", sanoi hän, "antakaahan, kun kuiskaan teille salaisuuden.Lähtekää täältä ja lopettakaa juominen ennenkuin olette alottanutkaan."
Nuori mies punastui suuttuneena, mutta Daylight jatkoi.
"Nyt kuulette isänne puhuvan ja sallikaa hänen sanoa teille yhtä ja toista. Minä olen itse nuori mies, mutta en ole. Muutamia vuosia takaperin olisi kätenne taivuttaminen pöytään ollut lasten leikkiä minulle."
Slossom katsoi häneen epäuskoisena ja toiset naureskelivat ja kokoontuivat Daylightin ympärille.
"Poikaseni, en ole taipuvainen pitämään saarnoja. Tämä on ensimäinen kerta kuin olen milloinkaan puhunut jostakin katuen, ja se on teidän syynne. Olen kokenut yhtä ja toista aikoinani, enkä ole turhamainen, kuten voitte luulla. Mutta sanon teille suoraan, että omistan piru tiesi kuinka monta miljoonaa ja että antaisin varmasti kaikki juuri tässä paikassa, jos voisin taivuttaa kätenne pöytään, jos saisin takaisin ruumiinvoimani, jotka minulla oli silloin, kun nukuin taivasalla ja ennenkuin tulin kaupunkien kanakoppeihin juomaan cocktaileja ja ajamaan automobiileilla. Poikaseni, näin on minun laitani ja näin minä siitä ajattelen. Peli ei ole minkäänarvoinen. Pitäkää huolta itsestänne ja miettikää neuvoani. Hyvää yötä!"
Hän kääntyi ja hoiperteli pois sieltä ja hänen sanojensa vaikuttavaisuutta vähensi suuresti se seikka, että hän ne lausuessaan oli niin silminnähtävästi juovuksissa.
Yhä vielä ymmällä saapui Daylight hotelliinsa, soi päivällisensä ja valmistautui menemään levolle.
"Kirottu nuori keltanokka!" mutisi hän. "Painaa pöytään minun käteni aivankuin ei mitään. Minun käteni!"
Hän piti pystyssä loukattua jäsentä ja katseli sitä ihmetellen. Käsi, joka ei vielä milloinkaan ollut tavannut vahvempaansa! Käsi, joka oli saanut Circle Cityn jättiläiset vääntelehtimään! Ja ylioppilas-poikanen oli naurusuin taivuttanut sen pöytään — kahdesti. Dede oli oikeassa. Hän ei ollut sama mies. Asema oli vakavampi kuin häh oli milloinkaan myöntänyt. Mutta nyt ei ollut aika ajatella sitä. Aamulla, nukuttuaan hyvin yön, hän tuumisi asiaa.
Daylight heräsi suu ja huulet ja kurkku kuivina, kuten tavallisesti, joi pitkän siemauksen vettä vuoteen vieressä olevasta kannusta ja selvitteli yöllisiä ajatuksiaan. Hän ajatteli, että rahapula oli hellittänyt. Asiat olivat vihdoinkin paranemaan päin. Vaikka kulku vielä oli hankalaa, olivat pahimmat vaarat jo ohitse. Kuten hän oli Heganille sanonut, tarvittiin nyt vain kireitä ohjia ja varovaista peliä. Pulmia ja vaaroja voisi vielä tulla, mutta ei niin vakavia kuin ne, jotka he jo olivat läväisseet. Hän oli ollut ahtaalla, mutta hän oli läpäissyt ehein nahoin, mikä oli enemmän kuin Simon Dolliver ja moni muu saattoi sanoa. Eikä ainoakaan hän liikeystävistään ollut joutunut häviöön. Hän oli pakoittanut heidät pelastamaan itsensä ja he olivat samalla itse pelastaneet nahkansa.
Hänen ajatuksensa siirtyivät tapaukseen Parthenonin ravintolassa, missä nuori atleetti oli vääntänyt hänen kätensä pöytään. Tapahtuma ei enää häntä kummastuttanut, mutta hän oli murheissaan ja järkytetty, kuten ainoastaan voi olla voimakas mies, joka huomaa voimansa menneeksi. Ja tulos oli niin selvä, ettei hän itselleenkään viitsinyt etsiä verukkeita. Hän tiesi, miksi hänen kätensä oli painunut alas. Ei siksi, että hän oli vanha mies. Hän oli mies parhaassa ijässään ja jos hänen ruumiinsa olisi ollut kunnossa, olisi tuon moukarinheittäjän käsi painunut alas. Daylight tiesi, että hän oli tehnyt pahaa itselleen. Hän oli aina pitänyt voimaansa ainaisena ja kuitenkin se vuosien kuluessa oli vähitellen tihkunut hänestä. Hän oli taivasalla muuttanut kaupunkeihin. Hän oli miltei unohtanut kävelemisen. Hän oli ajanut automobiileilla, vaunuilla ja raitiovaunuilla. Hänellä ei ollut ruumiinliikettä ja hän oli turmellut lihaksensa alkoholilla.
Ja oliko tämä elämä sen arvoista. Mitä merkitsivät kaikki hänen rahansa loppujen lopuksi. Dede oli oikeassa. Se ei voinut ostaa hänelle enempää kuin yhden vuoteen kerrallaan ja samalla se teki hänet kurjimmaksi kaikista orjista. Se kiinnitti häntä lujin sitein. Hän oli juuri nytkin sidottu. Vaikka häntä olisi haluttanutkin ei hän olisi voinut maata vuoteessa tätä päivää. Hänen rahansa kutsui häntä. Konttorin vihellys kuuluisi pian ja hänen täytyi noudattaa sitä. Varhainen auringonpaiste tulvi sisään akkunasta — olisi ollut hauskaa ratsastaa Bobilla kukkuloilla Dede Mabin selässä rinnallaan. Mutta kaikki hänen miljoonansa eivät voineet ostaa hänelle tätä päivää. Saattaisi taas sattua joku pulma ja hänen täytyi olla konttorissa sitä selvittelemässä. Kolmekymmentä miljoonaa! Ja ne olivat voimattomat taivuttamaan Deden ratsastamaan Mabilla — Mabilla, jonka hän oli ostanut ja joka hyödyttömänä lihoi laitumella. Kolmekymmentä miljoonaa! — jotka pakoittivat hänet menemään sinne ja menemään tänne, jotka painoivat häntä kuin yhtä monta myllynkiveä, jotka turmelivat häntä kasvaessaan, jotka estivät häntä saamasta omakseen tyttöä, joka ansaitsi yhdeksänkymmentä dollaria kuukaudessa.
Mikä oli parempi? kysyi hän itseltään. Kaikki tämä oli Deden omaa ajatusta. Sitä oli Dede tarkoittanut rukoillessaan, että hän, Daylight joutuisi häviöön. Hän piti pystyssä loukattua oikeaa käsivarttaan. Se ei ollut sama entinen käsivarsi. Luonnollisesti ei Dede voinut rakastaa tätä käsivartta ja tätä ruumista, kuten oli rakastanut entistä voimakasta ja kaunista käsivartta ja ruumista. Hän ei itse pitänyt tästä käsivarresta ja ruumiista. Nuori keltanokka oli tehnyt sille, mitä oli tahtonut. Hän oli mennyt taaksepäin. Hän nousi äkkiä istumaan. Hän oli totisesti mennyt taaksepäin. Hän oli menettänyt Deden silmissä. Dede oli oikeassa, tuhat kertaa oikeassa ja hänellä oli kylliksi järkeä tietääkseen sen, kylliksi järkeä kieltäytyäkseen menemästä naimisiin rahanorjan kanssa, jonka ruumiin whisky oli pilannut.
Hän jätti vuoteen ja katseli itseään vaatekaapin oven pitkässä peilissä. Hän ei ollut kaunis. Entiset laihat posket olivat hävinneet. Nämät olivat raskaat, tuntuivat riippuvan omasta painostaan. Hän etsi julmuuden viivoja, joista Dede oli puhunut ja hän löysi ne ja hän löysi niinikään silmistä kovuuden, silmistä, jotka olivat sumeat edellisen yön ja edellisten kuukausien ja vuosien cocktaileista. Hän katseli selvästi näkyviä pusseja silmiensä alla ja ne pelästyttivät häntä. Hän kääri ylös yötakkinsa hihaa. Ei kumma, että moukarinheittäjä oli taivuttanut hänen kätensä pöytään. Nämät eivät olleet lihaksia. Ne olivat hautaantuneet lihaan. Hän kohotti yöpukuaan. Taas häntä kauhistutti, tällä kertaa ruumiinsa pyöreys ja pulleus. Se ei ollut kaunis. Laiha vatsa oli muuttunut ihravatsaksi. Rinta-, hartia- ja vatsalihakset hukkuivat rasvakerroksiin.
Hän istuutui vuoteen laidalle ja hänen mielessään vilahti kuvia hänen loistavasta nuoruudestaan, vaivoista, joita hän oli kestänyt, intiaaneista ja koirista, jotka hän oli uuvuttanut näännyttävinä päivinä ja öinä Alaskassa, suuremmoisista voimannäytteistä, jotka olivat tehneet hänestä jäntevärotuisten vanhojen kullankaivajain kuninkaan.
Ja nyt oli hänen miehuusaikansa käsissä. Sitten hän ajatteli vanhaa miestä, jonka hän oli nähnyt Glen Ellenissä ja joka tuli auringon paisteessa kukkulan rinnettä ylöspäin, valkopäisenä ja valkopartaisena, kahdeksankymmentäneljä-vuotiaana, kädessään kuohuava maitosanko ja mailleen menevän kesäpäivän lämmin hohde ja tyytyväisyys kasvoillaan. Sellaisen pitäisi vanhuuden olla. "Niin, herra, olen kahdeksankymmentäneljä vuotta vanha ja reippaampi kuin monet", oli hän kuulevinaan vanhuksen sanovan. "Enkä ole milloinkaan ollut joutilaana. Kuljin härkävaunuilla ruohoaavikoiden poikki, olin mukana vuonna 51 ja minulla oli silloin perhe ja seitsemän lasta."
Sitten hän muisti vanhan naisen, joka valmisti viiniä uutisasunnollaan vuoristossa; ja Fergusonin, pikku miehen, joka oli tielle tullessaan hypellyt kuin kaniini, suuren sanomalehden entisen päätoimittajan, joka tyytyi elämään tammivesakossa vuoristo-lähteineen ja käsin istutettuine puineen. Ferguson oli selvittänyt pulman. Vaikka hän oli heikko ja alkoholisti, oli hän jättänyt lääkärit ja kaupungin kanakopit ja imenyt itseensä terveyttä kuin janoinen sieni. Hyvä, mietti Daylight, jos sairas mies, jonka lääkärit olivat hyljänneet, saattoi muuttua terveeksi maatyöntekijäksi, niin mitä tuloksia saavuttaisikaan samanlaisissa olosuhteissa hänen kaltaisensa voimakas mies. Hän näki ruumiinsa entisessä nuorekkaassa oivallisuudessaan ja istuutui äkkiä vuoteelle miltei säikähtäen ajatuksen suuruutta, joka hänessä oli herännyt.
Hän ei istunut kauvan. Hänen ymmärryksensä, joka toimi tavallisella pontevalla tavallaan, tutki ajatusta kaikessa sen laajuudessa. Se oli suuri — suurempi kuin mikään, mikä ennemmin oli hänen aivoissaan syntynyt. Ja hän tarttui siihen molemmin käsin ja käänteli sitä ja katseli sitä. Sen yksinkertaisuus viehätti häntä. Hän nauraa hykerteli sille, teki päätöksensä ja rupesi pukeutumaan, Kesken pukeutumistaan hän meni puhelimeen.
Hän soitti ensin Dedelle.
"Älkää tulko konttoriin tänä aamuna", sanoi hän, "tulen kohta teitä tervehtimään."
Hän soitti muille. Hän käski laittamaan automobiilinsa lähtökuntoon. Jonesille hän antoi määräyksen viedä Bob ja Wolf Glen Elleniin. Hegania hän hämmästytti pyytämällä tätä etsimään Glen Ellenin maatilan siirtokirjan ja laittamaan uuden Dede Masonin nimelle. "Kenen?" kysyi Hegan. "Dede Masonin", toisti Daylight järkähtämättömänä — "kone mahtaa olla tänä aamuna epäkunnossa. D-e-d-e M-a-s-o-n. Kuulitteko?"
Puoli tuntia myöhemmin hän kiiti Berkeleyhin. Ja ensi kerran hänen suuri punainen automobiilinsa pysähtyi suoraan talon eteen. Dede tarjoutui ottamaan hänet vastaan vastaanottohuoneessa, mutta Daylight ravisti päätään ja nyökähytti Deden huoneisiin päin.
"Tuolla", sanoi hän, "Mikään muu paikka ei sovellu."
Kun ovi oli suljettu kietoi hän kätensä Deden ympärille. Sitten hän seisoi kädet Deden olkapäillä ja katsoi häntä kasvoihin.
"Dede, jos sanon teille suoraan ja mutkattomasti, että aijon muuttaa asumaan tuolle Glen Ellenin maatilalle, etten ota senttiäkään mukaani, että aijon työllä ansaita joka suupalan, minkä syön ja etten pelaa enää ainoatakaan korttia liikepelissä, niin haluatteko tulla mukaani?"
Dede päästi iloisen pienen huudahduksen ja Daylight puristi häntä lähemmäs itseään. Mutta seuraavassa hetkessä oli Dede irroittautunut ja peräytynyt entiseen asentoonsa käsivarren mitan päähän.
"Minä — minä en käsitä", sanoi hän nopeasti hengittäen.
"Etkä sinä ole vastannut ehdotukseeni, vaikka arvaan, ettei vastausta tarvita. Me menemme heti naimisiin ja lähdemme kaupungista. Olen lähettänyt Bobin ja Wolfin jo matkaan. Milloin olet valmis?"
Dede ei voinut olla hymyilemättä.
"Mikä rajumyrsky mieheksi! Ettehän ole vielä selittänyt minulle hituistakaan."
Daylight hymyili vastaan.
"Katsos, Dede, tämä on sitä, mitä väärinpelaajat nimittävät korttien näyttämiseksi. Meidän välillämme ei enää tule olemaan rakkausloruja eikä kursailua eikä kinasteluja. Meidän on puhuttava suumme puhtaaksi — sanottava totuus, koko totuus, eikä mitään muuta kuin totuus. Nyt sinä vastaat muutamiin minun kysymyksiini ja sitten minä vastaan sinun kysymyksiisi." Hän vaikeni. "No niin, minulla on vain yksi kysymys; rakastatko minua kylliksi tullaksesi vaimokseni?"
"Mutta — —" alkoi Dede.
"Ei mitään muttia", keskeytti Daylight terävästi. "Nyt on näytettävä kortit. Kun puhun avioliitosta, niin tarkoitan sitä, mitä ensin sinulle kerroin, että me muutamme asumaan maatilalle. Rakastatko minua tarpeeksi voidaksesi sen tehdä?"
Dede katsoi häneen hetkisen, sitten hänen silmäluomensa painuivat alas ja koko hänen olemuksensa tuntui ilmaisevan suostumusta.
"Tule sitten, lähtekäämme." Daylightin jalkalihakset jännittyivät tahdottomasti aivankuin olisivat tahtoneet viedä häntä ovelle. "Autoni odottaa ulkona. Kun panet vaan hatun päähäsi, niin voimme lähteä."
Hän kumartui Deden ylitse. "Luulen, että tämä on sallittua", sanoi hän suudellessaan Dedeä.
Siitä tuli pitkä suudelma ja Dede alkoi ensimäisenä puhua.
"Te ette ole vastannut minun kysymyksiini. Kuinka on tämä mahdollista?Kuinka voitte jättää liikeyrityksenne? Onko jotakin tapahtunut?"
"Ei, mitään ei ole vielä tapahtunut, mutta tulee pian tapahtumaan. Olen laskenut saarnasi sydämelleni ja aijon tehdä parannuksen. Sinä olet minun Herra Jumalani ja minä aijon palvella sinua. Muulle minä annan palttua. Sinä olit oikeassa. Olen ollut rahani orja ja koska en voi palvella kahta herraa, niin annan rahan mennä menojaan. Tahdon ennemmin omakseni sinut kuin koko maailman rahat." Taas hän syleili Dedeä. "Ja minä saan sinut omakseni, Dede. Minä varmasti saan.
"Ja minulla on vielä muutakin kerrottavaa. Olen juonut viimeisen juomani. Sinä menet naimisiin whiskynjuomarin kanssa, mutta miehesi ei ole sellainen. Hänestä tulee toinen niin pian, ettet häntä tunnekaan. Muutaman kuukauden kuluttua sinä jonakin aamuna heräät Glen Ellenissä ja huomaat, että sinulla onkin ventovieras kanssasi talossa ja että sinun on tutustuttava häneen. Sinä sanot, 'Olen rouva Hamish, kuka olette te?' Ja minä sanon: 'Olen Elam Hamishin nuorempi veli, Olen juuri tullut Alaskasta hautajaisiin!'
"'Mihin hautajaisiin?' sanot sinä. Ja minä sanon, 'Tuon kelvottoman, pelaavan, whiskyä juovan Burning Daylightin — miehen, joka kuoli sydämen rasvoittumiseen, jonka hän hankki pelatessaan yöt ja päivät liikepeliä. Niin, rouvaseni', sanon minä, 'häntä ei enää ole ja minä olen tullut hänen sijaansa tekemään teidät onnelliseksi. Ja nyt, rouvaseni, jos sallitte, niin menen laitumelle lypsämään lehmää Silläaikaa kuin te valmistatte aamiaista'."
Taas hän tarttui Deden käteen ja yritti viedä häntä ovelle. Kun Dede vastusti, kumartui hän ja suuteli häntä yhä uudelleen ja uudelleen.
"Kaipaan sinua kipeästi, pieni nainen", mutisi hän. "Sinä saat kolmekymmentä miljoonaa näyttämään kolmeltakymmeneltä sentiltä."
"Istukaa ja olkaa järkevä", pyysi Dede. Hänen poskensa hehkuivat ja kultainen hohde hänen silmissään paloi kultaisempana kuin milloinkaan ennen.
Mutta Daylight tahtoi tehdä sen omalla tavalla ja kun hän istuutui täytyi Deden istuutua hänen viereensä ja Daylight kietoi kätensä hänen ympärilleen.
"Niin, rouvaseni", sanon minä, "Burning Daylight oli kyllä kelpo poika, mutta on parempi, että olette päässyt hänestä. Hän lakkasi nukkumasta lumessa kaniininnahkoihin käärittynä ja rupesi elämään kanakopissa. Hän lakkasi kävelemästä ja tekemästä työtä ja eli Martin cocktailien ja skotlantilaisen whiskyn varassa. Hän luuli rakastavansa teitä, rouvaseni, ja hän yritti parhaansa mukaan, mutta hän rakasti cocktailejaan enemmän ja hän rakasti rahojansa enemmän ja itseään enemmän ja miltei kaikkea muuta enemmän kuin teitä! Ja sitten minä sanon: 'Rouva, luokaa silmänne minuun ja huomatkaa, miten erilainen minä olen. Minulla ei ole cocktailin janoa ja minulla on kaikkiaan rahaa dollari ja neljäkymmentä senttiä ja niillä minä ostan uuden kirveen, sillä entinen on kulunut kelvottomaksi ja minä voin rakastaa teitä yksitoista kertaa enemmän kuin ensimäinen miehenne teitä rakasti. Nähkääs, hän oli liian lihava. Ja minussa ei ole unssiakaan liikaa lihaa!' Ja minä käärin ylös hihani ja näytän sinulle ja sanon: 'Rouva Hamish, tahdotteko ottaa mieheksenne tällaisen hoikan nuoren miehen oltuanne naimisissa tuon vanhan lihavan rahasäkin kanssa?' Ja sinä itket hiukan vanhaa Daylight-raukkaa ja katsot minuun myöntyväinen ilme silmissäsi ja sitten minä ehkä punastun hiukan, koska olen nuori mies ja kierrän käsivarteni ympärillesi, näin, ja sitten — sitten minä nain veljeni lesken ja menen askareilleni siksi aikaa kuin sinä keität ruokaa."
"Mutta ette ole vastannut kysymyksiini", moitti Dede, kun hän punakkana ja säteilevänä irtautui syleilystä, joka oli päättänyt Daylightin kertomuksen.
"Mitä haluat sitten tietää?" kysyi Daylight.
"Haluan tietää, kuinka kaikki tämä on mahdollista? Kuinka voitte jättää liikeyrityksenne tällaiseen aikaan? Mitä tarkoitatte sanoessanne, että jotakin tulee pian tapahtumaan? Minä —" hän epäröi ja punastui. "Minä vastasin kysymykseen, te tiedätte."
"Menkäämme siis heti naimisiin", sanoi Daylight. "Tiedät, että minun on väistyttävä tuon nuoren voimakkaan veljeni tieltä, eikä minulla ole pitkää elinaikaa." Dede näytti kärsimättömältä ja Daylight jatkoi vakavasti. "Näetkös, Dede, näin ovat asiat. Olen siitä lähtien kuin tuo kirottu paniikki alkoi tehnyt työtä kuin neljäkymmentä hevosta ja koko ajan olivat nuo ajatukset, jotka sinä olet minulle antanut, valmiina itämään. No niin, ne itivät tänä aamuna, siinä kaikki. Nousin ylös aikoen mennä konttoriin, kuten tavallista. Mutta minä en mennytkään konttoriin. Kaikki nuo ajatukset valtasivat minut juuri silloin. Aurinko paistoi akkunasta ja minä tiesin, että kukkuloilla oli nyt kaunista. Ja minä tiesin, että minä halusin kolmekymmentä miljoonaa kertaa ennemmin ratsastaa kanssasi kukkuloilla kuin mennä konttoriin. Ja minä tiesin koko ajan, että se oli mahdotonta. Ja miksi? Konttorin vuoksi. Konttori ei minua päästänyt. Kaikki rahani nousivat takajaloilleen ja asettuivat tielle eivätkä mielineet päästää minua menemään. Sillätavoin kirottu raha asettuu tielle. Tiedät sen itse.
"Ja sitten minä olin selvillä siitä, että olin parhaillani tienristeyksessä. Toinen tie vei konttoriin. Toinen tie vei Berkeleyhin. Ja minä: valitsin Berkeleyn tien. En enää milloinkaan astu jalallani konttoriin. Minun työni siellä on päättynyt ja minä teen vararikon. Olen päättänyt sen. Näetkös, minulla on nyt uskonto ja se on varmaankin entisajan uskonto; uskontoni on rakkaus sinuun ja se on vanhempi kuin maailman vanhin uskonto. Se on tärkein tekijä maailmassa."
Dede katsoi häneen äkillinen säikähtynyt ilme kasvoissaan.
"Te tarkoitatte — —?" alkoi hän.
"Tarkoitan juuri sitä. Aijon tehdä vararikon. Kun nuo kolmekymmentä miljoonaa dollaria asettuivat tielleni ja sanoivat, etten minä voisi mennä tänään kanssasi kukkuloille, niin minä tiesin, että oli tullut aika ottaa ratkaiseva askel. Ja minä olen ottanut ratkaisevan askeleen. Saan omakseni sinut ja voimani tehdä työtä sinun puolestasi ja tuon pienen maatilan Sonomassa. Siinä kaikki mitä haluan ja mitä aijon pelastaa hävityksestä ja sitäpaitsi vielä Bobin ja Wolfin, vaatearkun ja sadat neljätkymmenet jouhisuitset. Kaikki muu saa mennä. Se on hylkytavaraa."
Mutta Dede oli itsepäinen, "Siis ei tämä suunnaton vararikko ole välttämätön?" kysyi hän.
"Niin en ole sanonut. Seonvälttämätön. Jos raha luulee voivansa asettua tielleni ja kieltää minua ratsastamasta sinun kanssasi — —"
"Ei, ei, olkaa vakava", keskeytti Dede. "En tarkoita sitä ja sen te tiedätte. Haluan tietää ovatko liikeasiat sillä kannalla, että tämä vararikko on välttämätön?"
Daylight pudisti päätään.
"Se ei ole välttämätöntä. Se on juuri jutun korkokohta. Minä en tee vararikkoa siksi, että paniikki on minut nujertanut ja minun on pakko tehdä vararikko. Minä teen se vasta kun olen nujertanut paniikin ja olen voitonpuolella. Tämä juuri osoittaa miten vähän välitän koko jutusta. Vain sinusta, pieni nainen, minä välitän ja sovitan pelini sen mukaan."
Mutta Dede irtautui hänen suojaavista käsivarsistaan.
"Sinä olet mieletön, Elam."
"Sano minua uudelleen siksi", mutisi Daylight haltioissaan. "Se kuuluu suloisemmalta kuin miljoonien kilinä."
Dede ei ollut tästä kaikesta tietävinään.
"Se on mielettömyyttä. Sinä et tiedä mitä teet — —"
"Oi, kyllä minä tiedän", vakuutti Daylight. "Saan sydämeni rakkaimman toiveen toteutetuksi. Pikkusormesi on arvokkaampi — —"
"Ole hetkinen järkevä."
"En ole milloinkaan elämässä ollut järkevämpi. Tiedän mitä haluan ja minä saan sen. Tahdon saada sinut omakseni ja tahdon viettää ulkoilma-elämää. Tahdon päästä katukivityksestä ja puhelimesta. Tahdon pienen maatilan kauneimmalla seudulla, mitä Jumala milloinkaan on luonut ja tahdon askaroida tällä maatilalla — lypsää lehmiä, ja hakata puita ja harjata hevosia ja kyntää maata ja kaikkea muuta sen lisäksi, ja haluan elää siellä sinun kanssasi. Olen peräti kyllästynyt kaikkeen muuhun. Ja minä olen varmasti maailman onnellisin mies, sillä minä saan omakseni sen, jota rahalla ei voi ostaa. Minä saan omakseni sinut, eikä sinua voida ostaa kolmellakymmenellä miljoonalla eikä kolmellatuhannella miljoonalla eikä kolmellakymmenellä sentillä — —"
Koputus ovelle keskeytti hänet ja hän jäi katselemaan Venuksen kuvapatsasta ja muita Deden kauniita kapineita silläaikaa kuin Dede kävi puhelimessa.
"Se on herra Hegan", sanoi Dede palattuaan. "Hän on puhelimessa. Hän sanoo, että hänellä on tärkeätä asiaa."
Daylight pudisti päätään ja hymyili.
"Pyydä herra Hegania poistumaan puhelimesta. Minä olen päättänyt työni konttorissa enkä halua kuulla mistään mitään."
Minuutin kuluttua tuli Dede taas takaisin.
"Hän kieltäytyy poistumasta. Hän pyysi minua kertomaan sinulle, että Unwin on nyt konttorissa odottamassa sinua ja Harrison niinikään. Herra Hegan sanoi, että Grimshaw ja Hodgins ovat pulassa. Että näyttää siltä kuin olisi heidän tehtävä vararikko. Ja hän puhui jotakin puolustuksesta."
Nämä olivat peloittavia tietoja. Sekä Unwin että Harrison edustivat suuria pankkiyhtiöitä ja Daylight tiesi, että jos Grimshaw ja Hodgins tekisivät vararikon, olisi seurauksena monta muuta vararikkoa ja vakavanlaatuinen häiriö liikemaailmassa. Mutta Daylight hymyili ja pudisti päätään ja matki virallisen sävytöntä konttoriääntä sanoessaan: —
"Neiti Mason, olkaa hyvä ja sanokaa herra Heganille, etten aijo ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin ja että hänen on lopetettava puhelu."
"Mutta sinä et voi tehdä sitä", rukoili Dede.
"Odotahan", vastasi Daylight julmasti.
"Elam!"
"Sano se uudelleen." huudahti Daylight. "Sano se uudelleen ja kymmenenGrimshawia ja Hodginsia saa tehdä vararikon!"
Hän tarttui Deden käteen ja veti hänet luokseen.
"Anna Heganin odottaa puhelimessa siksi kunnes väsyy. Emme voi suoda hänelle sekuntiakaan tällaisena päivänä. Hän pitää vain kirjoista ja liikeasioista, mutta minulla on sylissäni todellinen elävä nainen, joka rakastaa minua, vaikka rimpuilee vastaan."