The Project Gutenberg eBook ofOnnen vaiheetThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Onnen vaiheetAuthor: Juho LaineRelease date: May 7, 2024 [eBook #73561]Language: FinnishOriginal publication: Pori: Adolf Allardt, 1888Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ONNEN VAIHEET ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Onnen vaiheetAuthor: Juho LaineRelease date: May 7, 2024 [eBook #73561]Language: FinnishOriginal publication: Pori: Adolf Allardt, 1888Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Onnen vaiheet
Author: Juho Laine
Author: Juho Laine
Release date: May 7, 2024 [eBook #73561]
Language: Finnish
Original publication: Pori: Adolf Allardt, 1888
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ONNEN VAIHEET ***
Kirj.
Juho Laine
Porissa, Adolf Allardt. 1888.
"Kun heitä oli kaksi,Poika ja neitonenNiin tuli rakkahaksiTuo laakso hiljainen".
Korven helmassa, kaukana kylästä, Tarvaslammin rannalla piilivät Sahin torpat, joita oli kaksi, pienuudessa ja köyhyydessä toisensa vertaista. Sahin puro, joka juoksi Tarvaslammista, oli raja-aitana niiden välillä. Synkkä kuusikko, joka torppia ympäröi itäpuolella, kesti maantielle saakka ja peitti torpat matkustajain utelijailta silmäyksiltä.
Tietä, joka torpista vei maantielle, ja sieltä erkani Niemelän kylään, sanottiin kirkkotieksi, koska se oli oikotie kirkolle, johon maantie teki pitkän kierroksen.
Komeat koivut varjosivat toisen näistä torpista, sen, joka oli lähempänä rantaa. Siinä asui kunnon metsästäjä Lassi Huosio tyttärillensä. Toinen torppa oli huonommin rakennettu. Tuvan malkokatto oli lahoutunut. Muhkea pihlaja kohosi vaatehuoneen edessä ja rannalla verkkomökin vastapäätä yleni mahtava kuusi. Sahin Sanna asui siinä poikansa Hiskin kerällä. Hiskin isä oli ollut Lassin metsästystoveri. Torppain asukkaat olivat ystävyksiä. He viettivät yksinkertaista, hiljaista elämää, kuten metsätorpissa ainakin. Vähän siellä tiedettiin, mitä muualla maailmassa tapahtui. Ainoastaan suuret maailman tapaukset lähettivät sinnekin joskus vienon, murtuneen kaikunsa. Päivä meni, toinen tuli, mitään merkillisempää tapahtumatta. Mutta sydämet sykähtelivät täälläkin riemusta ja voivat käsittää, mitä on onni, mitä onnettomuus.
Eräänä talvipäivän aamuna aikaisin jätti Sahin Lassi pienen tupansa ja pyssy olalla suuntasi askeleensa toiseen torppaan, josta sitten yhdessä nuoren Hiski naapurinsa kanssa ajoivat jäälle ja katosivat Tarvaslammin taakse kuusikkoon. Sieppi seurasi heitä ja juoksi häntäänsä heilutellen milloin edellä, milloin jälessä.
Annukka, Lassin tytär, jäi kotiin. Hän emännöitsi yksin torpassa, sillä äitinsä oli kuollut. Hän oli kahdennenkymmenennen ikävuotensa juuri täyttänyt ja oli näöltänsä viehättävä, täysikasvuinen neito.
Hetken ulkona katseltuansa miesten lähtöä ja kuunneltuansa, kuinka ruunan tiu'ut helisivät ja reen anturat ratisivat aamupakkasessa, palasi hän sisälle ja istui kehräämään. Monta neuvoa olisi hän tarvinnut, sillä lapsettaapa häntä tahtoi monessa asiassa. Kuitenkin täytyi hänen tulla toimeen ilman niitä. Ainoastaan vaikeimmissa tapauksissa juoksi hän neuvoa kysymään kummiltaan Sannalta.
Annukka oli jo pienenä jäänyt äidittömäksi. Yhden mielipiteen oli äitinsä kuitenkin ehtinyt häneen juurruttaa. Palvellessansa pappilassa oli hän tottunut siisteyteen ja siihenpä totutti hän tyttärensäkin jo pienenä. Siksipä ne harvat vieraat, jotka joskus kävivät Annukkaa tervehtämässä, tapasivat tuvan siistinä ja Annukan puhtaassa puvussa.
Työ sujui köykäisesti Annukan käsissä. Se olikin hänen ainoa huvinsa. Ainoat ystävänsä olivat, paitsi isäänsä, Sanna ja Hiski. Sieppi ja navettansa asukkaat. Enempää ei hän kaivannut, sillä hän rakasti sydämestänsä heitä, miten hekin häntä. Tätiänsä Kaisaa, joka asui Niemelän kylässä, ja kävi joskus Annukan toimia ja taloutta tarkastamassa, ei hän saattanut juuri sanoa ystäväkseen. Kaisalla oli harvoin muita tuomisia, kuin nuhteita. Ystävällistä sanaa tyttö harvoin sai häneltä kuulla. Hän syytti Annukkaa turhamaisuudesta ja herrasmaisuudesta, jonka hän oli perinyt muka äidiltään. Sillä tarkoitti hän varsinkin Annukan taipumusta puhtauteen, joka meni hänen mielestään liiallisuuksiin.
Päivä oli kulunut jo puoleen ja Annukka kantoi isäänsä varten päivällisen pöydälle. Sitten kävi hän karjaansa katsomassa. Sieltä palattuaan alkoi hän taas kehrätä, iloisesti laulellen lempilauluansa: "Honkaen keskellä mökkini seisoo, Suomeni soreassa salossa". Se oli hänen mielestänsä niin ihana ja sopi niin hyvin hänen kotiseutuunsa. Toisinaan, kun hän haaveksien katseli akkunasta tuuheita kotikoivuja, jotka kuuraan pukeuneina kimaltelivat loistavan valkoisina auringon paisteessa, tunsi hän olevansa hyvin onnellinen sen ihanuuden keskellä. "Koivujen keskellä mökkini seisoo", lauleli hän silloin. Hänellä oli suloinen, sointuva ääni. Hän rakasti iloisia lauluja, sillä hän itsekin oli ilomielinen. Ystävänsä nimittivätkin häntä ilolinnuksi. Kumminsa Sanna piti hänestä paljon ja Hiski vielä enemmän. Mutta Kaisa ei pitänyt hänestä hänen ilomielisyytensä vuoksi. Hän ei itse koskaan voinut hymyillä. Vielä vähemmin saattoi hän kärsiä naurua toisten huulilla. "Naura nyt vaan, vielä sinulle itkukin kelpaa!" sanoi hän ennustavaisesti Annukalle.
Miesten viipyminen alkoi tuntua Annukasta oudolta, sillä ilta alkoi jo pimetä eikä heitä vielä kuulunut. Hän aikoi mennä ulos katsomaan, eikö heitä jo näkyisi jäällä tulevaksi, kun kuuli Siepin haukkuvan ja ruunan tiu'ut soivan. Hetipä olivatkin miehet pihalla ja Annukka kiiruhti reelle, mutta juoksi heti kirkaisten takaisin ja pakeni takan uunille. Hiski astui tupaan hänen jälessään.
— Mikä siellä reessä oli, jota minä niin säikähdin? kysyi Annukka.
— Etkö sinä vielä karhua tunne? kysyi Hiski ylpeän näköisenä.
— Karhuko siellä oli? Mistä minä mokoman tuntisin.
— Sanothan tuon kerran nähneesi, kun Mäentaan kylästä palasit.
— Luuletkos sinä, että minulla oli aikaa sitä tarkastella, minkälainen se oli? Kiitin, kun pääsin silmän siintämättömiin sieltä.
— Oletpa aika pelkuri. Etkö muista, mitä sanoit, kun viime kesänä olimme muuramessa Kisunevalla ja minä arvelin, että karhukin voisi tulla hupilaiseksemme? kysyi Hiski.
— Sanoin, ett’en yhtään pelkäisi. Karhu ei tee pahaa lapsille eikä marjamiehille, vastasi Annukka.
Lassi astui samassa tupaan ja kysyi tytärtään.
— Täällähän minä olen uunilla! vastasi Annukka pelästyksissään.
— Tulehan sieltä alas ja tuo minulle kivivati, käski Lassi.
— Hän on peloissaan, muistutti Hiski.
— Hah! hah! lapsi raukka! nauroi Lassi. Sinäkö olet pelkuri, tyttöseni? Lienet tuskin nähnyt pedon hännän, kun jo seisot pelosta kalpeana. Vaan sen minä sanon, ett’ei karhuntappajan tytär saa säikähtyä elävääkään, vielä vähemmän kuollutta kontiota!
Annukka laskeutui alas uunilta, laski kivivadin isänsä eteen pöydälle ja ikäänkuin osoittaaksensa, että hän tuota moitetta ansaitse, rohkeni käydä reelle katsomaan miesten saalista. Komealta näytti siinä metsän kultainen kuningas, joka vielä siihen aikaan oli hyvin yleinen Keski-Suomen metsissä. Punanen veri juoksi vielä haavasta, jonka Hiskin keihäs oli lävistänyt eläimen rintaan.
Annukka palasi tupaan ja loi Hiskiin silmäyksen, josta poika tunsi tulevansa ylen onnelliseksi. Lassi oli jo mitä iloisimmalla tuulella. Viinavalkea leimusi kivivadissa ja hän murenteli siihen sokeria. Sinisten liekkien lieskatessa lauleli ukko vanhaa laulua, joka ylistelee otson maasta taivaasen.
Viimein puhalsi hän liekin sammuksiin ja alkoi maistella juoman makua. Lippi kallistui lipin perästä. Se oli pienen pieni, visapuusta veistetty korvakuppi, joka entiseen aikaan toimitti pikarin virkaa. Nyt se on jo pantu pois viralta. Vahinko vaan, ettei se jättänyt tuota pientä, sievää nimeänsä jälkeisillensä. Lippi olisi kauniilla kielellämme sointunut suloisemmin kuin "pikari" ja "lippis" olisi ollut niin sievä sanoa, kun maljoja olisi kilistelty.
Lassin lipitellessä kertoi Hiski tytölle, miten karhu oli kaadettu. Hiski oli edellisenä päivänä ollut hiihtelemällä Risunevalla. Yht’äkkiä oli Sieppi alkanut vainustella kummallisesti erään pellon ympärillä ja viimein oli ruvennut karvat porhossa kovasti haukkumaan. Rytinää oli kuulunut risukosta ja kontio oli ilmestynyt kiljuen nevalle. Hiskiä se ei ollut huomannut, vaan oli lähtenyt Sieppiä ajamaan, että lumi tuiskuna pölysi jälissä. Hiski oli kiirehtien hiihtänyt kotiin ja kertonut havaintonsa Lassille. Sieppikin oli saapunut terveenä kotiin. Aamun tultua läksivät he sitten etsimään pedon jälkiä, jotka pian löysivätkin. Vahvassa lumessa ei se ollut pitkältä viitsinyt kulkea ja Sieppi etsi pian sen. Karhu läksi taas ajamaan koiraa ja miehet seurasivat pedon kintereillä suksineen. Siinä tuoksinassa mentiin hyvän matkaa. Sieppi vihdoin tunsi tulevansa ahtaalle, kun oli vaikeata hypätä lumessa ja pyörähti äkkiä pedon sivuitse miesten luokse. Karhukin teki äkkinäisen käänteen ja oli siis äkki-arvaamatta miesten vastassa. Näyttipä siltä, kuin olisi se nyt vasta huomannut, että hänellä on tekemistä muidenkin kun Siepin kanssa. Se seisahti äkkiä ja silmäsi pitkään vastustajiansa. Hiski oli huomaamattansa hiihtänyt hiukan edelle ja se olikin onneksi, sillä keihäs oli hänellä, Lassilla oli pyssy.
— Pidähän nyt tukevasti keihäsvartta, minä laukaisen! muistutti Lassi, osottaen pyssyänsä kontiota kohden. Mutta ennenkuin hän ehti lau'aista, kohosi otso takajaloillensa, löi kämmenensä yhteen ja kiljasi niin, että metsä raikui. Rajusti hyökkäsi se Hiskiä kohden, mutta sai keihään rintaansa. Ankara ottelu syntyi. Tuimasti riehui kontio, koettaen päästä Hiskiin käsiksi, mutta keihäsvarsi oli tarpeeksi pitkä ja luja. Lassi kerkesi ladata pyssynsä uudestaan ja ampua. Nyt sattui luoti selkään, vaan latinki ei ollut kuolettava. Vihaisemmasti alkoi karhu rimpuella ja koetti puremalla saada poikki keihäsvarren. Sen huomasi Lassi ja ojensi pyssyn sen kitaan ja laukasi. Peto tarttui pyssyyn ja väänteli piipun aivan vääräksi. Vähitellen alkoi karhu jo väsyä. Viimeinen laukaus oli sattunut vaaralliseen paikkaan ja Hiskin keihäs tunki aina syvemmälle. Peto itsekin veti sitä rintaansa päin, päästäkseen siten miehiin kiinni. Mutta voimansa loppuivat. Tempoeltuansa vielä pari kertaa, kaatui se pitkällensä ja huokasi viimeisen kerran.
Annukka kuunteli pelon ja ihastuksen sekaisilla tunteilla Hiskin kertomusta. Lassikin huomasi heidän keskustelunsa ja lausui:
— Joko se "Pahin joukko" on taas yhteen päässyt! No, no! Tuskinpa voisin parempaa vävyä toivoa, kuin sinä olet, Hiski.
Annukka punastui. Isänsä tosin aina laski leikkiä ja oli iloinen, mutta sellaista ei hän vielä ennen ollut sanonut Annukan kuullen. Lapsena oli hän vapaasti leikitellyt Hiskin kanssa, mutta nyt heidän välinsä oli jo vuosikausia ollut kuten nuorukaisen ja neidon. Tyttö meni rukkinsa taakse ja alkoi kehrätä.
— Tulethan aina kanssani, kun mieleni tekee otson kanssa voimia koetella? kysyi Lassi Hiskiltä.
— Tulenpa kyllä mielelläni, vaan mitä äiti siihen sanonee, vastasiHiski reippaasti.
— Mitä hän siitä sanoisi? Tokkopa hän estäisi sinua tästä kunniallisesta toimesta, johon ei joka jollikka kykenekään, luulen mä.
— Mutta hänellä on niin katkeria muistoja sellaisilta retkiltä, rohkeniAnnukka muistuttaa.
— Isäni sai kuolemansa karhuntapossa, vastasi Hiski.
— Niinhän hänen polosen kävi. Tottapa olette siitä kuulleet kerrottavan?
— Onhan sitä äiti meille useinkin jutellut, vastasi Hiski.
Lassi huokasi pitkään, pyyhkäsi sitten pari kertaa otsaansa ja silmiänsä hihalla sekä alkoi kertoa ystävänsä kuolemaa. Hän sanoi sen olleen surullisimman päivän elämässänsä, kun hän Hiskin isän kanssa kävi viimeisen kerran metsästämässä. Risunevalta he silloinkin löysivät kontion ja ajelivat sitä päiväkauden. Kierreltyänsä salot halki, toiset poikki, saapuivat he Ristimäen juurelle. Ilta alkoi jo hämärtää. Kontio kiipesi kukkulalle. Hiskin isä hiihti edellä eikä kuullut kun Lassi huusi suksensa rikkoutuneen. Otso rupesi tekemään hänelle vastarintaa. Lassi ei lumelta päässyt apuun. Keihäs petti — ja rikki oli toverin rinta, kun Lassi paikalle saapui.
Lassista oli vaikeata pitkittää kertomustansa. Taas hän pyyhkäsi paidan hihalla otsaansa ja silmiänsä, tuijotellen hetken aikaa synkästi eteensä. Tyhjensipä vielä lipin, tuli taas iloiselle mielelle ja alkoi laulella, nimitellen karhua kaikilla niillä lempi-nimillä, joilla kunnon metsästäjäin on tapana puhutella tuota arvollista vihollistansa. Nuoret vaihtelivat sill’aikaa lempeitä silmäyksiä keskenänsä. Tuota ei nyt ukko ollut huomaavinaankaan. Tyttö miellyttää kun miellyttääkin poikaa ja päin vastoin. Eipä siinä sen kummempaa. Niin oli ennen, niin tulee vastakin olemaan, mietti hän hyvillä mielin.
Hiski oli ainoastaan hiukkaa vanhempi Annukkaa. Hän oli sinisilmäinen, valkotukkainen ja hänellä oli kauniit, ahavoittuneet kasvot. Hän oli jo vuosia sitten ehtinyt kasvunsa päähän, mutta voimia lisääntyi hänelle päivä päivältä. Mitä vanhemmaksi hän tuli, sitä harvapuheisemmaksi kävi hän. Liikkeissäänkin ilmestyi omituinen, juhlallinen kömpelyys, jolle Annukka usein nauroi, vaikka hän muutoin pitikin paljon Hiskistä.
Hiski arveli, missä olisi paras kettää karhua, koska ulkona oli pakkanen. Annukka lupasi mennä lämmittämään saunaa sitä varten. Lassi ihastui kovin tästä tuumasta ja nuhteli Annukkaa, joka tiesi niin vähän kunnioittaa kontiota. Hän arveli otson häpeästä vielä henkiin virkoavan ja pakenevan metsään, jos sitä lähdettäisiin viemään kylpemään.
— Tupani on jo ennen nähnyt kuusi kontiota ketettävän. Saakoon siis nytkin sen kunnian! lausui hän juhlallisesti. Annukka ei ollut mielissään siitä, että aiottiin liata puhdas laattia, mutta hän ei uskaltanut vastustaa, sillä siihen hän ei ollut tottunut. Hän toi ladosta suuren olkikuvon ja levitti sen laattialle ja siinä alkoivat miehet riistää kallista turkkia metsän mesikämmeneltä.
Lassi leikkeli paraita paloja otuksesta ja käski Annukan valmistaa rokkaa, että saataisiin nähdä, tulisiko hänestä karhuntappajan emäntää. Annukka otti lihan liikkiöt käteensä ja pujahti ulos tuvasta. Hän kiiruhti Hiskin äidille kertomaan miesten saaliista ja siellä, hänen avullaan, valmisti hän karhunpaistia. Sitten juoksi hän käskemään miehiä ruualle. Sanna sill’aikaa kantoi pöydälle paistin ja mitä parasta löysi aitastansa. Miehet noudattivat mielihyvällä kutsumusta. Sanna onnitteli heitä saaliin johdosta ja he istuivat herkullista ateriaa nauttimaan.
Sanna oli jo vanhentunut, lempeä vaimo. Ikänsä ei vielä ollut kovin korkea, mutta huolet olivat muuttaneet hänen hiuksensa harmaiksi. Hän oli kyllä hyvillään miesten metsästysonnesta, mutta kuitenkin pöyristytti häntä ajatellessaan, kuinka lähellä vaaraa Hiski oli ollut. Kuitenkin kuunteli hän ilomielin Lassin kertomuksia poikansa urhoollisuudesta. Pää pystymmässä kuin ennen, istui nuoren karhuntappajan äiti. Annukkakin näytti entistä ylpeämmältä, vaikk'eivät toiset tienneet, miksi. Hiski luuli hänen ylpeilevän keittotaidostaan, jota Lassi tuon tuostakin ylisteli.
Lassi vei seuraavana päivänä lihat ja nahan kaupaksi kirkonkylään. Nahan osti pastori Saarni, sama, jonka palveluksessa Annukan äiti oli ollut. Pastori Saarni oli aina ollut hyvin ystävällinen Sahilaisia kohtaan ja Lassi lahjoitti hänelle paraita paikkoja lihoista sekä myi loput muualle. Maine Sahilaisten urostyöstä leveni ympäri pitäjää.
Hiski oli sill'aikaa naulannut karhun pään tuohon komeaan kuuseen rannalle, niiden kuuden, entiseltä siellä olevain, lisäksi.
* * * * *
Ristimäki kohosi juhlallisesti korkeuteen Tarvaslammin läntisellä rannalla. Sen kaikilla muilla rinteillä kasvoi muhkeata koivikkoa, mutta eteläinen rinne oli ahona. Tuo pelätty halmeviljelys ei ollut tehnyt sitä alastomaksi. Se oli vaan muuttanut entisen jylhän kuusikon kauniiksi koivumetsäksi.
Mäen kukkulalla oli kaksi korkeata koivua muutaman sylen päässä toisistaan. Ken kirkkotietä matkusti Niemelän kylään, hän saattoi jo etäältä nähdä korkean, puisen ristin koivujen välillä. Siitä mäen nimi. Tie kiersi mäen, risti katosi metsän suojaan, mutta länsipuolella, missä kirkkotie kävi maantien poikki, alkoi se jälleen näkyä. Kauas itään ja länteen loisteli risti illoin ja aamuin. Aika oli kuluttanut siitä mustan vesimaalin ja se välkkyi auringon paisteessa kuin kultainen tai hopeainen olisi ollut.
Mikä risti siellä loisteli? Oliko se pystytetty seudun suojelukseksi ja kävikö joku siellä suojeluspyhiä rukoilemassa?
Niistä ei siellä tiedetty mitään, sillä luterilaisia olivat kaikki seudun asukkaat. Rukous, tuo harrasten sydänten uhri, kohosi kuitenkin täällä usein särjetystä sydämestä korkeuteen. Lassi oli pystyttänyt ristin kaatuneelle ystävälleen siihen paikkaan, missä karhu oli repinyt hänet, niinkuin seudulla on tapana pystyttää risti siihen, missä joku saa tapaturmaisen kuoleman. Sanna vuodatti usein sen juurella sydämensä Herralle. Sovinnon kallis merkki näytti antavan koko seudulle omituisen pyhyyden ja juhlallisuuden.
Ristimäki oli ollut Hiskin ja Annukan mieluisin leikkipaikka. Siellä uudistivat he sukset ja kelkat, kun talvi heitti ensimäiset lumen höytäleet maille. Sen rinteiltä poimivat he kevään ensimäiset mansikat. Siellä olivat kaikki heidän ensimäiset muistonsa. Suuri kivi tuolla metsän laiteella oli ollut kirkkona. Alempana rinteellä näkyi vielä kiviaita ja maantie, jonka lapsena olivat tehneet. Siellä kävi vielä Annukan kivikarja laitumella, mutta Hiskin puuhevoset olivat jo hävinneet. Kaikki oli siellä niin tuttua, jokainen puu ja pensas oli heille rakas, jokainen kivi ja kanto tuntui ystävältä.
Vaikka he jo kauan sitten olivat heittäneet lapsuutensa leikit, kiipesivät he vieläkin usein sinne, varsinkin kesä-aikoina. Sieltä levisi avara, ihana näkö-ala joka suunnalle. Etäältä siinti kyliä, kukkuloita ja järviä. Kalarikas Keitele soreine rantoinensa, nieminensä ja saarinensa välkkyili niin viehättävästi kirkasta sinitaivasta kuvaellen. Vaaleanpunainen kirkontorni häimötti kaukaa metsien lomasta, ja tyynellä saattoi sinne kuulla kaukaa iltakellon juhlallisen kai'unnan.
* * * * *
Tuo talvi, jona Sahin miehet tappoivat karhun, muuttui kevääksi niinkuin muutkin talvet, kun aika tuli. Kesä tuli liiankin pian, sillä Hiski olisi vielä ajellut hirsiä metsästä uutta tupaa varten. Syystalvella oli hän metsästellyt, ampunut lintuja ja oravia eikä ollut silloin kerinnyt hirsien toimeen ryhtymään. Tuvan teko täytyi jättää toiseen vuoteen, kun lumi suli maalta ja hirret jäivät metsään.
Kevät tuolla sisämaassa on sanomattoman ihana. Se ei ala aikaisin ja edisty vitkaan, kuten rantamailla. Muutamina päivinä huhti- ja toukokuun vaiheilla tuntuu erittäin lämpimältä, ilma näyttää väräjävän päivän säihkyvissä säteissä ja parin päivän kuluttua jo virtailevat vahvat kinokset vetenä laaksoihin ja kokoutuivat lampeihin, joista sitten puroset hyrskien hyppivät järviin. Lahnankukat — rentukat — puhkeavat purojen partailla ja viikon, parin kuluttua jo vihannoivat laaksot, niityt ja metsät. Uusi elämä on alkanut kaikkialla.
Annukalla oli tänä keväänä ollut entistä enemmän työtä. Kumminsa Sanna oli muuttunut hyvin kivuloiseksi ja hän kävi auttamassa siellä joka päivä. Olipa vielä eräs seikka, joka lisäsi Annukalle työtä. Tähän aikaan oli hallitus kieltänyt yksityisiltä viinanpolton. Torppareilla ei sitä oikeutta ennestäänkään ollut. Mutta kuitenkin valmistettiin sitä usein salaisesti metsätorpissa, koska siitä saatiin helposti rahoja eikä sitä silloin vielä kansan kesken kovin suurena rikoksena pidetty. Lassi oli ennenkin sellaista tointa harjoittanut. Kevättalvella juolahti se taas mieleensä ja Annukka auttoi siinä isäänsä. Hän tiesi saavansa osan rahoista ja istui siis mielellänsä öillä polttimon ääressä Tarvaskosken rannalla kuusikossa ja kohenteli tulta viinapannun alle. Pimeyden keskellä luvattomassa työssä olisi hänen luullut pelkäävän, vaan siitä ei hän mitään tiennyt. Hänestä oli niin hauskaa katsella roihuavia liekkejä, jotka valaisivat niin juhlallisen ja salaperäisen näköisiksi lumiliinoissaan lepäävät kuuset. Koski kuohui, pakkanen paukkui oksissa, tähdet kiiluivat taivaalla ja kirkkaina, kuin timanttihelmet, tippui kielletty hedelmä astiaan. Annukka vaipui sulo-unelmiin liekkien loistossa. Hän iloitsi rahasta, jolla sai ostaa koreuksia. Hiskikin oli luvannut tehdä uuden tuvan ja — — —
Niin, Hiski! Oliko siinä mitään ihmeteltävää, ettei hänkään voinut viihtyä kotonaan, vaan kiiruhti korpeen Tarvaslammin rannalle, vaikka hän ei ollutkaan mielistynyt koko siihen toimeen, jota siellä harjoitettiin? Mutta kaunis keittäjätär veti häntä puoleensa. Ja siellä sitä juteltiin totta ja pilaa ja laulettiin ja vietettiin hupaista elämää kirkkaina kevätöinä — — —
Hiskin tupa, josta Annukka oli uneksinut, jäi kesken, kun kevät tuli niin aikaisin. Annukka oli käynyt isänsä asioilla kevään kuluessa useita kertoja Niemelässä, jonka maalla Sahin torpat olivat. Hän oli sievä, sorea tyttö eikä siis ollut ihmettä, että hän oli alkanut herättää Niemelän Jukan, talon tulevan isännän, huomiota. Jukka tulikin usein puhuttelemaan häntä. Vaikka kylässä tiedettiin puhua paljonkin pahaa Jukasta, osasi hän kuitenkin miellyttää tyttöjä puoleensa. Kummallisilla tunteilla Annukkakin palasi usein Niemelästä. Hiski oli hänelle rakas. Mutta hän ei ollut koskaan puhellut hänelle mitään rakkaudesta. Hiski oli kauniimpi kuin Jukka — mutta Jukka oli rikas! Hän oli aivan totisen näköisenä kysynyt kerran, eikö Annukan tekisi mieli päästä Niemelään emännäksi. Annukka ei muistanut, että Jukka oli tehnyt monta nuorta tyttöä onnettomaksi.
Annukka oli koko kevään odotellut Laukku-Pekkaa tulevaksi heille. Nuo hohtavat markat, joita isänsä hänelle oli antanut valvojaisista, polttivat hänen taskussaan ja hänen olisi välttämättömästä ollut saatava uusi huivi paimenpäiviksi päähänsä.
Tulipa viimeinkin tuo odotettu vieras. Tervehdittyänsä avasi hän laukkunsa ja lateli, levitteli pöydälle kirjavia tavaroitansa. Annukan silmät loistivat ilosta, valikoidessansa huivia ja esiliinoja. Löysipä viimein mieleisensä ja pitkä tinkiminen alkoi. Venäjän mies huojensi huojentamistaan ja Annukka antoi hänelle rahat. Hän sai huivin, esiliinan ja muita koreuksia, "silkkiliinat silmillensä, punapaulat päänsä päälle".
— A onhan sulla rahoah, tenkoah on kuin jeätä. Osta sie vielä! Silkkiä on, shoaliah on.
— Ei minulla enää ole rahaa, millä ostan, vastasi tyttö.
— A tiiänhän mie, että on. Rikashan sulia on sulho. Tuo huomenna kihlat. Komean osti silkin, punalaitaisen, ja sormuksen osti.
— Heittäkää pilkka ja menkää tiehenne! Ei minulla ole sulhoa ja vaikkapa olisikin, niin ei sen kannattaisi sellaisia ostella.
— A puhuhan pois! Luulet mun ei tietävän ja tiiän kuitenkin kaikki! sanoi kaupitsija mennessään. Annukka mietti pitkään, mitä hänen sanansa merkitsivät, vaan ei voinut niitä käsittää.
Laukku-Pekka meni Hiskin luokse ja osti häneltä oravannahat. Hiski seurasi häntä kirkkotielle, tinki siellä vähän aikaa, maksoi rahat ja pisti mustan kääreen taskuunsa. Sitten he erkanivat.
Annukka hääräili askareissansa iloisena kuin lintu. Oli lauantai ja hän teki puhdasta, pesi tuvan pöydän, penkit sekä akkunat. Hänen tarvitsi mennä noutamaan vettä lähteestä ja hän pani ostamansa uuden huivin päähänsä. Yksi tie, kaksi asiaa, ajatteli hän. Kuvastinta hänellä ei ollut eikä tuolla Laukku-Pekallakaan sattunut sellaista olemaan. Lähteen kirkkaassa vedessä hän toisinaan kurkisteli kuvaansa. Siellä, hän tahtoi nähdä, miten uusi huivi vaatettaisi häntä. Ja hän tuli entistä iloisemmaksi nähdessään, miten hyvin se sopi hänelle.
Hän täytti astiansa ja läksi kiiruhtain astumaan kotiinsa. Mutta samalla näki hän jonkun tulevan kirkkotiellä. Se oli täti. Annukka säpsähti. Varmaankin oli täti nähnyt hänen kurkistelevan kuvaansa lähteessä ja hän pelkäsi saavansa taas saarnan kuulla. Töin tuskin kerkesi hän kätkeä uuden huivinsa, ennenkuin Kaisa astui sisälle.
— Hyvää päivää, Annukka! sanoi hän läähättäen lammasnahkaturkissaan ja kätteli Annukkaa. Mutta torumisia ei tullutkaan tällä kertaa. Hän vaan kertoeli Annukalle kylän uutisia ja näytti niin ystävälliseltä, että se Annukkaa kummastutti. Ja mielessään hän jo iloitsi siitä, ettei tätinsä ollut mitään huomannut.
— Näytäppäs sitä uutta huivia, joka oli päässäsi ja jota kurkistelit tuolla lähteessä, sanoi Kaisa äkkiä, ennenkuin tyttö oli kerinnyt ihmettelemisensä lopettaa. Annukan ei auttanut vastustella, sen tiesi hän entiseltä. Täti oli niitä ihmisiä, joilla on omituinen voima anastaa itsellensä kuuliaisuutta. Vaikka Annukka oli usein päättänyt olla tottelematta tätinsä kieltoja ja käskyjä, ei hän kuitenkaan saattanut olla vetämättä auki pöydänlaatikkoa, jossa ostoksensa olivat.
— Taas noita hullutuksia! Mistä ilmoisna ikänä olet sinä tuon turhuuden oppinut? Eiväthän nuo ostoksesi sinua lämmitä kipenettäkään. Ja entäs tuo väri sitten!
Annukka pelkäsi saavansa kuulla enemmänkin, vaan siihenpä se ankaruus loppui sillä kertaa. Täti tosin piti vielä pientä murinaa siitä, ettei Annukka kysy häneltä mitään, vaan tuhlailee rahansa tuollaisiin turhuuksiin.
— Selvästi näkyy, ettet ole syntynyt köyhän miehen vaimoksi. Ei vähät riitä kaiken sen riman ja rihkaman ostamiseen, jota sinä näyt tarvitsevan, sen minä sanon ja sanonpa vielä senkin, että jollet parempia saa, niin älä torppareitakaan huoli! lausui hän lopuksi ja näytti koittavan hymyillä. Hän oli Annukasta todellinen arvoitus.
Kaisa tarkasteli Annukan käsi-aloja huomaamatta niissä mitään moitittavaa. Ainoastaan tuo puhtaan teko oli hänen mielestään melkein liikanaista niin usein sellaisessa metsätorpassa. Taloissa tuolla kylässä, jossa käy paljon vieraita, on se paikallansa, vieläpä on tarpeellistakin. Kuitenkin myönsi hän sen olevan hyvän tottumuksen, joka voisi vielä tulla tarvituksikin.
Vierailtuaan aikansa, jätti Kaisa Annukan hyvästi ja käski sunnuntaina tulla vieraaksensa. Annukka lupasi tulla kirkkoon ja siltä tieltä poiketa katsomaan tätiänsä, joka nyt ensikerran oli osottanut hänelle huomattavampaa ystävyyttä.
* * * * *
Paljon oli jo ihmisiä kokoutunut sunnuntaiaamuna Niemelän venehuoneelle, kun Lassi ja Annukka sinne saapuivat. Kaisakin oli kirkkoon menossa ja kun jo luultiin kaikkien saapuneen, lykättiin vesille vene, johon mahtui paljo väkeä. Kukin istui paikallansa. Niemelän isäntä istui perää pitämään. Jukka houkutteli Annukkaa rinnallensa soutamaan, johon hän suostuikin, enemmän tätinsä kehoituksesta kuin omasta halustaan. Veneessä-olijat kuiskailivat siitä sitä ja tätä. Rantalan Mari, jota kaikki luulivat Jukan morsiameksi, katseli karsain silmin Annukkaa, joka posket punoittavana souteli Jukan rinnalla.
Selällä yhdytettiin muitakin veneitä ja perämies kehoitti venekuntalaisiaan ottamaan vähän ”kirkko-kopunaa". Soutajat tiesivät, mitä sillä tarkoitettiin ja alkoivat soutaa tarmonsa takaa" Kilpasoutu syntyi oikein kiivas, mutta Niemelän vene jäi tappiolle ja perämiestä suututti.
— Kuka tässä viitsii soutaa, kun tuo lihapieles perässä istuu! kuiskailivat muutamat.
— Olisipa vaan Hiski ollut muassa, niin olisimme heille näyttäneet, kuka voiton pitää, tuumaili Lassi.
— Parasta oli, että pysyi kotona eikä tullut; painoa sellaiset vaan lisäävät, jupisi Jukka. Hän oli olevinansa voimakas eikä tahtonut kuulla mitään Hiskistä.
— Puhu muille, vaan älä minulle sellaisia! Et ole nähnyt Hiskin voimia.Hän ei käytä niitä, ennenkuin tarpeen tullessa, muistutti Lassi.
— Olisipa niitä joskus hauska nähdä noita Hiskin voimia, pilkkaili Jukka, mutta lopetti kuitenkin siihen, sillä Lassin kanssa häntä ei haluttanut sanasotasille ruveta.
Veneet saapuivat kirkkorantaan, jossa jo ennestään oli paljon niitä. Miehet vetivät veneen maalle ja naiset rupesivat pukeutumaan puiden juurella kirkko-koreuksiinsa. Muutamat silmäilivät pilkallisesti Annukkaa ja parjaileminen alkoi. Rantalan emännän mielestä oli Annukan käytös kokonaan sopimatonta.
— Mitäpä se niin sopimatonta oli? Useinhan sellaista tapahtuu ja mitäpä sillä sitten on väliä, missä mikin soutelee? sanoi Kaisa, joka sattui kuulemaan Rantalan emännän sanat.
— On se sentään sopimatonta että Annukka tuppautuu Jukan rinnalle soutamaan. Olisihan, siihen ollut parempiakin menemään.
Eukoille tuli sanasota. Kaisa sanoi, että Rantalan Marikin olisi mielellään mennyt siihen, jos vaan Jukka olisi huolinut. Sepä suututti kovin Rantalan emäntää, mutta hän koetti hillitä mieltään, sillä hän tiesi, ettei Kaisaa ole suukavissa helppo voittaa, varsinkaan kirkkoväen keskellä. Keskustelu Annukasta ei kuitenkaan siihen loppunut.
— Suostukoon vaan Jukan ystävyyteen, niin kyllä sitä vielä katuukin, sanoi yksi.
— Niin aina. Pitäisipä hänen toki ymmärtää, ettei Jukka häntä todenteolla suosittele, vastasi toinen.
— Mutta ihmeitä on ennenkin tapahtunut. Kaisa on taitava noita. Jukan sanotaan jo Laukku-Pekalta kihlatkin ostaneen, muistutti joku joukosta.
— Kaisa on keittänyt lempijuoman! Hän on noitunut Jukan rakastamaan veljensä tytärtä! kuiskaeltiin nyt ääneensä.
Rantalan Mari punoitti kuin kukon heltta. Hän koki hillitä toisia pitämästä suurta suuta niin pienestä asiasta ja arveli, ett’eiköpä tuo liene ollut vaan leikkiä niin Jukalta kun Annukaltakin. Kaisa oli kuullut kuitenkin kaikki ja lausui, vahingon ilo kasvoillaan:
— Ellei Mari olisi edes sen vertaa pitänyt minun puoltani, niin olisin sanonut tässä teille, kuka minulta on lempijuomia tilannut Jukkaa varten. Kaikki silmäsivät Maria, joka kadottautui kiireesti väkijoukkoon.
Annukka ei näistä kiistoista tietänyt mitään. Hän astui kukoistavana kuin ruusu hautausmaalla hautakumpuin välillä, hartaudella kuunnellen aamukellon kaikumista tyynessä aamu-ilmassa. Omituinen juhlallisuus vallitsi kaikkialla, Lehdet olivat juuri pukeuneet puihin ja kevään herttaisissa verhoissa lepäsi ihana luonto. Annukan mielen täytti kummalliset, sekaisen mielen ihastuksen tunteet. Aina vaan tuli mieleensä Jukan ystävyys ja istuminen hänen vieressään kirkkoveneessä. Nyt alkoi hän ruveta käsittämään Laukku-Pekan ja tätinsä omituisia puheita ja hänestä tuntui niin hupaiselta olla edes olevinaan, vaikkapa ei vielä olisikaan, Jukan morsian.
Ihmisiä käveli joukoissa haudalta haudalle juhlapuvuissa, valkoiset nenäliinat käärittyinä suurien virsikirjain ympärille. Annukkakin alkoi kulkea ristiltä ristille, lukien hautakirjoituksia ja virren värsyjä. Yht’äkkiä huomasi hän erillään muista pienen, valkean ristin, jossa oli vaan nimi:Emma Tuomija Raamatunlause: Jos pahanjuoniset sinua houkuttelevat, niin älä heihin suostu!
Tuntui siltä, kuin olisi suuri kivi taivaalta pudonnut hänen päähänsä. Hänen polvensa eivät voineet kannattaa häntä, vaan hän putosi voimatonna istumaan ruohomättäälle ja suuria kyyneleitä vieri hiekkaan hänen silmistään. Tuota ristiä ei hän muistanut ennen nähneensä. Ainakaan ei hän ollut ennen lukenut kirjoitusta siinä. Sen allako siis lepäsi Emma Tuomi, tuo keskellä kukoistustansa kuihtunut, suruun ja häpeään sortunut orpotyttö. Nyt vasta Annukka muisti, että Jukan nimi oli eroamattomasti yhdistetty Emman onnettomuuteen ja häpeään. Hänestä tuntui ikäänkuin Emma olisi haudastaan varoittanut häntä — — —
* * * * *
Kirkosta palattuaan ei Annukka mennyt enää Jukan rinnalle soutamaan, vaikka tämä houkutteli häntä.
— Mene vaan, vaikka rikasten kiusallakin! kuiskasi tätinsä. Mutta Annukka souteli isänsä rinnalla. Vastenmielisesti poikkesi hän tätinsä tuvalle eikä aikonut siellä ensinkään viipyä. Kun Annukka oli väkisinkin lähtemäisillään sieltä, toi Kaisa arkustaan kääreen, jonka levitteli juhlallisesti pöydälle. Siinä oli suuri punalaitainen silkki ja sen sisässä pienessä paperissa kultasormus. Annukka joutui hämille nähdessään ne kauniit tavarat.
— Tiedätkös, ketä varten minulla näitä on? kysyi Kaisa?
— En. Mahdotontahan minun on sitä tietää! vastasi Annukka.
— No niin, niitäpä ei joka poika jokaiselle tytölle tarjoakaan. Ne ovat sinulle aiotut. Ota ja korjaa ne!
— Mahdottomia puhutte! Kukapa minulle tuollaisia antaisi!
— No, tiedä sitten, hupakko, että Niemelän Jukka tahtoo sinua morsiamekseen ja on pyytänyt minua puhemiehekseen!
Annukka oli kuin puulla päähän lyöty. Nyt selvenivät hänelle Laukku-Pekan sanat. Nyt arvasi hän, mistä tuo tätinsä ystävyys oli kotoisin.
— En minä niitä voi ottaa! vastasi hän epäileväisesti.
— Vai et huoli! Vai katsot ylön sellaiset kihlat, jotka olen sinulle toimittanut. Enpä luullutkaan sinua noin typeräksi, että hylkäisit onnesi ja saattaisit vielä häpeään!
— Älkää olko vihainen. Arvaattehan te itsekin, etten minä voi niitä ottaa.
— Miksi et voi! Eikö tee mielesi Niemelään emännäksi? Vai tahdotko mieluummin nälkää nähdä metsätorpassa.
— En niinä aio ruveta rikasten narriksi. Vieköön kultansa ja silkkinsä muille. Minusta hän ei kuitenkaan huolisi.
— Oletkos mieletön! Tottapa hän sinut ottaisi, koska kihlatkin antaa! jatkoi Kaisa.
— Hän kyllä ne vaatisi jälleen — sitten kun olisin petetty.
— Sinä oletkin petetty! Eikä se karhunpenikka siellä naapurissa ole kaikkea järkeä päästäsi kiehtonut? Jos vähänkin ajattelisit, niin huomaisit, kuinka suuri etu se olisi, että pääsisit Niemelään emännäksi. Et tarvitseisi itse puutosta kärsiä ja voisit vielä köyhää sukulaistasikin auttaa!
— Jukka astui samassa sisään.
— Tuletpa kuin tuulen tuomana, lausui Kaisa. Kepillä toinen toisen asiaa ajaa, minkä minäkin. Koeta itse parastasi, sanoi hän hymyillen ja jätti heidän kahden kesken.
Jukka istui tytön viereen ja alkoi sovitella sanojaan. Hän sanoi jo kauvan silmäilleensä, Annukkaa sillä mielellä, että ottaisi hänet vaimokseen. Annukka kielsi hänen tekemästä pilkkaa köyhän lapsesta eikä luvannut uskoa häntä. Mutta Jukka kehui hänen kauneuttaan, hänen siivouttaan ja toimellisuuttaan ja vakuutti aikomuksensa olevan totisen. Annukka tunsi, ettei hänellä enää ollut voimaa vastustella ja oli jo vähällä ottaa silkin Jukan kädestä. Mutta kun Jukka samalla laski toisen kätensä hänen kaulallensa, tunsi hän ikäänkuin käärmeen piston kaulassaan, hypähti äkkiä ylös ja jätti tuvan, ennenkuin Jukka kerkesi häntä siitä estää. Kaisa ja Jukka jäivät ihmettelemään hänen pikaista lähtöään.
* * * * *
Eräänä kauniina aamuna laskettiin Sahin torppain eläimet ensikerran laitumelle ja Annukka kävi niitä paimentamaan. Karjaa on siellä tapana kaitsea vaan ensimäisenä ja toisena päivänä, kolmantena ne jo jätetään oman onnensa nojaan samoilemaan Tapiolan tanhuvia.
Ilosta hyppelivät lehmät ja lampaat juoksennellen ympäri peltoja ja niittyjä ja etenivät viimein Ristimäen rinteille. Muurikki puski puita, kiviä ja kantoja ja Mäyrikki kiersi ympäri Sieppiä sarviinsa tavoitellen, mutta se pahan ilkinen kerkesi aina väistää takapuolelle ja haukkui, räyskytteli sieltä. Nuoremmat elukat taas kippasivat häntä korkealla ja tömistivät pitkin ketoja, ryhtyen tuon tuostakin voimain koetuksiin keskenään. Olipa siinä urheilua! Vuonaset hyppelivät kiville ja mättäille niin varomattomasti ja hillimättömästi, että äideiltä pääsi kimakka hätähuuto — vai ilohuutoko lienee ollut? Pienokaiset siihen vastasivat vielä kimakammilla äänillään, mutta jatkoivat kuitenkin vallatonta leikkiään. Vapaudestaan ne kaikki niin iloitsivat.
Annukka istahti korkealle kivelle Ristimäen kukkulalla ja silmäili sieltä avaraa, ihanaa laaksoa, joka leveni silmäinsä edessä. Rauha ja tyyneys vallitsi kaikkialla. Eläimetkin olivat viimein, temmellettyään aikansa, laskeutuneet lounasta lepäämään paisteiselle rinteelle. Siellä ne nyt kilvassa lekottelivat, torkkuivat ja märehtiä nieputtelivat. Tarvaslampi nukkui tuolla alhaalla ja sen syvyydessä kuvastihe sinitaivas ja rannan korkeat koivut ja Sahin torpat ja koko keväinen luonto yhtä suloisena ja viehkeänä, kuin todellisuudessa. Annukka solmei seppeleen ruohoista ja lehdistä ja kiinnitti sen ristiin, katseli sitten kaukaisia seutuja, jotka näyttivät niin ihanilta hennon autereen sinisten uutimien läpi. Siellä täällä kohoili kaukaisuudessa synkkiä savupilviä palavista ohrakaskista. Hiski veisteli hirsiä tuvan takana paitahihasillaan. Tarvaskosken pauhu kuului korvesta ja kilvan helkytteli hellää ääntänsä metsän siivillinen soittokunta.
Hiski huomasi Annukan karjoineen olevan miten rinteellä. Eipä hänkään enää malttanut pysyä työssään, vaan löi kirveensä hirren päähän ja läksi astumaan Ristimäelle päin. Kävellessänsä valmisti hän suuren pajupillin, josta päästeli iloisia säveliä, kuten paimenessa on tapana. Ilosta sykähti sydämensä. Hän aikoi paljonkin puhella Annukan kanssa. Hän aikoi kysyä, mitä oli tullut heidän välilleen, kosk'eivät he enää, niinkuin ennen lapsena, saattaneet puhella toistensa kanssa. Päättipä hän suoraan kysyä, oliko siinä puheessa perää, kun sanottiin Annukan olevan Jukan morsiamen. Hänellä olisi ollut niin paljon sanottavaa — noina kevään herttaisina hetkinä heräjää niin kummallisen helliä tunteita, varsinkin tuollaisten vilpittömäin luonnonlasten sydämissä. Mutta kukkulalle päästyään huomasi hän olevan niin vaikean päästä alkuun. Hän kysyi, oliko Annukalla hauskaa, kuinka hän voi, ja muuta sellaista, tavallista, jokapäiväistä. Hän päästeli muutamia iloisia säveliä pajupillistään, taittoi pari pientä lepän oksaa, joita alkoi pureskella ja jäi neuvottomana ja surumielisenä katselemaan viehättävää paimentyttöä, joka hänelle hymyili veitikkamaisesti. Sitten alkoi hän puhutella Sieppiä, vuoli männyn latvasta sievän hierimen, jonka lahjoitti Annukalle. Sitten palasi hän jälleen työhönsä tyynen näköisenä. Mutta sydämensä sykki kiivaasti.
Annukka paimensi karjaansa laulellen ja vispilöitä valmistellen Ristimäen rinteellä. Kun hän iltapuoleen saattoi karjaa kotiin, meni hän Hiskin äidille kertomaan, mitä paimenesta kuului. Varovasti silmäili hän ympärilleen, kulkiessaan tuvan nurkan ohitse. Mutta etehiseen jalkansa astuttuaan, sai hän vettä vasten silmiään. Hiski sitä sieltä nakkasi ja lausui: Hyvää maito-onnea! Vaikka Annukka vähän kastui, huvitti se häntä kuitenkin suuresti. Eihän leikistä auta suuttua. Sellainen on tapa, että ensi päivän paimenet kastellaan. Sitten lehmät lypsävät — niin luultiin ennen. Mutta nyt harjoitetaan kastelua vaan hupaisuuden vuoksi.
* * * * *
Oli eräs sunnuntai kesäkuun lopulla. Ilma oli lämmin ja tyyni. Ruohikko oli jo ehtinyt kasvaa pitkäksi Tarvaslammin rannoilla ja valkeat lummekukat leijailivat veden pinnalla. Sahin miehet olivat aikaisin aamulla olleet ongella ja tuoneet hyvän joukon ahvenia. Mutta Sanna oli yöllä tullut hyvin kipeäksi. Hän ei tuskitellut, sillä hän oli kärsivällinen luonteeltaan. Muutamia tyytymättömyyden huokauksia pääsi kuitenkin huuliltaan ja ne sisälsivät Hiskille pienen viittauksen. Hän toivoi Hiskin olevan tyttären, että voisi itse valmistaa ruokansa ja vaatteensa, sitten kun hän on poissa, johon luultavasti ei olisi pitkää aikaa, sillä niin pahoin tunsi hän voivansa.
Ruokailtuansa astui Hiski ulos ja näytti hyvin miettiväiseltä. Tässä täytyy tehdä päätös, menköönpä syteen eli saveen, tuumaili hän itseksensä ja meni vaatehuoneesensa. Arkustansa otti hän mustan kääreen, jonka keväällä oli ostanut, pani sen poveensa ja astuskeli rantaan päin. Pitkään aikaan ei hän ollut mistään vakavista asioista puhellut Annukan kanssa. Kerran oli hän kysynyt, pitikö Annukka Jukasta, ja siitä aikain oli Annukka ollut häntä kohtaan erittäin vallaton. Hän sysäsi veneen järvelle ja alkoi soudella Annukan kotorantaa kohden. Siellä näki hän Annukan keräilevän kukkia pyörtänöllä ja pyysi häntä soutelemaan kanssaan. Annukka puolestaan pyysi Hiskin auttamaan häntä kukkain poiminnassa ja lupasi sitten tulla. Siihen Hiski mielellään suostuikin, nenästi veneensä hiukan maalle ja alkoi poimia kukkia.
— Mitä kukkia sinä tahdot, kysyi hän.
— Tuohan vaikka noita ruiskukkia, vastasi Annukka.
Hiski toi keräämänsä kukkaset ja kysyi, mitä hän niillä niin paljoilla tekisi, koska entiseltäänkin oli niitä jo koko joukko. Annukka ei siihen vastannut mitään, vaan solmieli kukista kiehkurata.
— Kuinka kummini jaksaa? kysyi hän viimein.
— Hän sairastui viime yönä. Miksi et enää useammin käy häntä katsomassa?
— Miksi sinä teet pilkkaa minusta?
— Eikö se sitten ollut mieleesi, että kysyin sinulta, oletko Jukan morsian?
Hiski kysyi tätä hyvin totisena. Mutta Annukka heitti kukkasilla häntä kasvoille, hypähti veneesen ja sysäsi sen kauas järvelle. Hän heilutteli kädessänsä kiehkurata ja käski Hiskin tulla soutelemaan kanssansa.
Hiski ei ollut milläänkään, hymyili vaan ja antoi hänen ilvehtiä. Vene eteni rannasta jo hyvän matkaa ja pieni tuulen vihuri alkoi kuljettaa sitä kauemmaksi järven selälle. Sitä päätti Annukka estää ja aikoi tarttua airoihin soutaakseen takaisin rannemmalle, mutta silloin pääsi häneltä hätähuuto, sillä hän huomasi, ettei veneessä ollutkaan airoja eikä melaa. Hiski oli ne tullut nostaneeksi maalle. Hiski rauhoitti häntä ja sysäsi hänelle airon, jolla hän meloi rannalle. Hiski astui veneesen ja alkoi soudella pitkin ruohikkorantaa, mutta Annukka istui mietteissään veneen perässä, kukkakiehkura päässä. Hän oli hyvin kaunis, ihana kuin kesän haltijatar kukkasilla koristettuna. Hiski jäi lumottuna katselemaan häntä, unohtaen soutunsa. Vieno tuulen henki vei veneen Ristimäen alle, jossa he nousivat maalle. Hiski astui suoraan kukkulalle, jossa istui kivelle tuumimaan. Mutta Annukka kierteli pitkin mäen rinnettä, etsien mansikoita, joita sinne jo oli ilmestynyt. Sitten tuli hän ristin luokse ja koristi sen sillä kukkakiehkuralla, jota äsken oli päässään pitänyt.
Hiski aikoi sanoa hänelle jotakin hyvin kaunista, vaan ei tietänyt miten alkaa.
— Miksi koristelet isäni ristiä? kysyi hän viimein.
— Siksi kun sinä et osaa sitä tehdä, vastasi Annukka.
Hiski hiipi hiljaa hänen taaksensa ja sulki hänet syliinsä. Mutta liukkaana kuin ankerias pujahti Annukka pois hänen syleilyksestänsä. Hän oli saanut entisen uhkamielisyytensä jälleen ja, seisoen etäällä, kysyi hän:
— Mitä sinä mielit tehdä minulle?
— Aion syleillä sinua, kun olet niin hyvä!
— Vai sanot minua hyväksi! ilkkui hän ja alkoi juosta veneelle päin. Mutta silloin sai Hiskikin jalat allensa eikä Annukka kauas kerinnytkään, ennenkuin oli jälleen hänen sylissään ja tunsi pysyvänsä siinä.
— Hullu poika, päästätkö minut irti! huudahti hän.
— Turhaan pyrit! käsissäni on kylliksi voimaa pidellä sinua.
— Minä suutun ja huudan ja teen vaikka mitä!
— Etpä nyt voi muuta, vaan sinun täytyy istua hetkinen minun polvellani.
— Minä kantelen äidillesi, että sinä olet paha.
— Ja minä sanon isällesi, että sinä olet raivo.
— Päästä minut heti irti!
— Istu nyt vaan siinä, hyvä Annukka, ja kuule muutama vakava sana, lausui Hiski. Ja hän muistutti miten he ennen usein olivat leikitelleet siellä rinteellä, kuinka silloin oli ollut hauskaa, kun he olivat olleet talosilla, hän isäntänä ja Annukka emäntänä.
— Ja mitäpä näistä sitten? Ethän toki enää tahtone, että rupeaisimme talosille.
— Nythän minä vasta tahtoisinkin. Minä tahtoisin olla isäntänä, suostu sinä olemaan emäntänä. Rupea vaimokseni, ei ainoastaan leikin vuoksi niinkuin silloin, vaan todellisuudessa!
Sanat sattuivat raivon tytön hellimpiin tunteisin. Hän aivan masentui, kätki kasvonsa käsiinsä ja itki, itki niin rajusti, että Hiski pelästyi ja luuli tehneensä hänelle hyvin pahasti. Hän päästi tytön irti ja koki lohduttaa häntä. Annukka kuivasi kyyneleensä, kiersi kätensä Hiskin kaulaan ja kiharoinen päänsä nojasi Hiskin tukevaa rintaa vastaan.
— Minä rupean vaimoksesi! kuiskasi hän. Peipponen lähimmällä oksalla kuuli sen, kertoi uutisen laulurastaalle, joka lennellessään kertoi sen leivoselle. Tämä vuorostaan lauleli sen pääskyselle, joka lensi kotiräystäälle ja kertoi asian siskoillensa. Mutta perhot ja mehiläiset vaikenivat pihan kukkasilla, kuulivat uutisen ja kuiskailivat joka kukalle ja kukkain tuoksussa leveni tieto heidän onnestansa ihanan luonnon kaikille aloille.
Kun tämä onnen kylläisyyden ensi hetki oli ohitse ja tunteet vähän asettuneet, rupesivat he keskenään puhelemaan. Annukka silmäsi ujosti Hiskiä, joka vielä oli aivan punastunut. Hän nosti tytön jälleen polvelleen. Nyt ei heillä kiirettä ollut. Päin vastoin teki heidän mielensä viipyä siellä, missä kaikki näytti ikäänkuin iloitsevan heidän kanssansa. Annukka muisti vihdoin mansikat esiliinassaan ja kehoitti Hiskin niitä maistamaan, sillä ne olivat kesän ensimäiset tuotteet. Loput lupasi hän viedä sairaalle kummillensa. Hiski puolestansa otti povestansa mustan silkin, jonka antoi kihloiksi morsiamellensa. Silkkiä ei Annukalla ennestään ollut. Se oli siis hänestä sanomattoman kallis lahja.
* * * * *
Mitä enemmän Hiski miehistyi, sitä jäykemmäksi ja harvapuheisemmaksi muuttui hän. Tavallisesti pysyi hän mieluummin kotosella; mutta toisinaan, kun mieleensä juontui, meni hän sunnuntai-illalla Niemelän kylässäkin käymään. Siellä oli paljon hänen ikätovereitaan ja kun yhteen tultiin, niin syntyi aina voimankoetuksia. Woiton toisista oli näihin asti saanut Rassin Roisto, Niemelän Jukan hyvä toveri, joka äitineen asui loisena Niemelän saunassa. Rassin Roistoksi häntä tavallisesti nimitettiin konnan kuriensa vuoksi, vaikka nimensä oikeastaan oli Risto. Hän olikin jo kärsinyt julkisen rangaistuksen ilkitöistänsä.
Kokoontuipa taas poikia, muiden muassa Hiskikin, kylän tanhualle, ja voimankoetus alkoi. Heitettiin painia, vedettiin kissanhäntää ja väkikarttua sekä nostettiin väkikiveä. Rassin Roisto voitti toiset aivan järestään; mutta Jukka ei ottanut osaa koetuksiin. Jukkaa ei Roisto ollut koskaan voittanut. Sanottiin hänen tahallaan jättävän voiton aina ystävälleen eikä Jukka ruvennut kilpaan kenenkään muiden kanssa, vaan arveli, että koska hän voittaa Roiston ja Roisto voittaa toiset, niin tietäväthän he koettamattakin kutka heistä ovat väkevimmät.
Molemmat ylvästelivät voimistansa, kuten Goliat muinoin. Hiskille tuo ei ollut mieleen ja hänkin sanoi haluavansa koetella.
— Tule vaan tänne, niin kyllä minä tuollaisen metsäpukin pian ketistän! pilasi Roisto.
— Suuret sanat eivät suuta halkaise! virkkoi Hiski.
Siinä sitä sitten tömisteltiin ja puserrettiin, että kamara kimpoeli kankaasta. Roisto oli tottuneempi paininheitossa kuin Hiski ja hän käytti vielä viekkauttakin avukseen, pistäen äkkiä jalkansa Hiskin jalkoihin, koettaen siten edes saada häntä säkeytymään. Matta ei siitä mitään tullut. Hiski viimein kohotti hänet korkealle ilmaan ja keikautti pitkäkseen nurmelle. Ääretön naurun rähähdys seurasi Hiskin voittoa, sillä se oli kaikkein mieleen. Roisto kiljui ja puhkui vihoissaan, vaatien Hiskiä väkikartun vetoon, mutta yhtä huonosti kävi hänen siinäkin. Hiski veti hänet helposti puolelleen. Poikajoukko väitti, ettei Jukkakaan Hiskille riittäisi. Hänen ei auttanut muuta, kun koettaa, mutta alle kynsin jäi hänkin. Silloin toiset poiat tarttuivat Hiskiin, kohottivat hänet korkealle käsissään ja hurraten ja huutaen julistivat hänet "väkimieheksi". Sellainen menestys täytti Juhan ja Roiston kateudella ja he nauroivat pahaa naurua, kuiskaelleen keskenään, sill'aikaa kun toiset vielä jatkoivat touhuilemistaan.
Kun Hiski erkani heistä mennäkseen kotiinsa, lyöttäytyi Roisto hänen toverikseen. Hän sanoi aina haluavansa pysyä Hiskin ystävänä ja kehoitti häntä yhtymään kolmanneksi Juhan ja hänen liittoonsa, koska he olivat kaikki rotevia poikia. Hiski hymyili noille kauniille sanoille ja poikkesi kirkkotieltä eräälle metsäpolulle, joka oikasi matkaa. Yksinäistä lautaa myöten päästiin joen poikki. Hiski kysyi, eikö Roisto jo tahtoisi kääntyä takaisin; mutta hän arveli vieläkin saattavansa tulla, koska häntä huvitti Hiskin seura. Hiski kulki edellä joen yli vievää lautaa. Kun he olivat päässeet joen keskikohdalle, tarttui Roisto äkkiä Hiskin vyötäisiin ja koki sysätä hänet syvällä juoksevaan veteen. Hiski oli aavistanut jotakin sellaista ja tiesi olla varuillaan. Roiston koe ei onnistunut. Hiski käännähti äkkiä taaksepäin ja tarttui lujasti matkatoverinsa rintapieliin.
— Mitä sinulla oli mielessä? kysyi hän.
— Se oli vaan leikkiä. Minä tahdoin vaan vähän peljättää sinua, vastasi toinen.
— Tämä on myöskin leikkiä. Eihän koira siitä pahene, vaikka karvat kastuvat! lausui Hiski ja sysäsi toverinsa jokeen. Nyt on liittomme vahvistettu. Mene ja kerro terveisiä Jukalle uudelta liittoveljeltä! lisäsi hän, jatkaen levollisena matkaansa, kuulematta Roiston pahaa ennustavia uhkauksia.
* * * * *
Hiskin äiti sairastui kovasti ja tunsi kuolemansa lähestyvän. Annukka istui uskollisesti hänen vuoteensa vieressä, holhoen häntä. Hiski oli lähtenyt pappia noutamaan.
Huomattuaan sairaan nukahtaneen, alkoi Annukka siistiä tupaa, lakaisi laattian, pyyhkieli tomut, korjasi pois liiat tavarat ja asetti angervan kukkia akkunalle veteen sekä jätti oven auki, että raitis ilma pääsi sisälle virtaamaan.
Kun sairas heräsi, tuntui hänestä siltä, kuin olisivat hyvät hengettäret käyneet tuvassa. Ilma tuntui niin raikkaalta ja angervan kukat levittivät suloista tuoksuansa.
— Jopa sinä, hyvä lapsi, olet taas siinä, sanoi hän, huomattuansaAnnukan.
— Enhän voi toki jättää teitä yksin, kun olette niin heikko, vastasiAnnukka.
— Heikkohan minä olen enkä enää kauan viivy tässä maailmassa. Olisin kumminkin suonut niin kauan eläväni, että olisin nähnyt sinut miniänäni. Hiski ei koskaan huoli kenestäkään, ellei hän sinua saa, vastasi sairas.
Annukka olisi heti, kun Hiski kihlasi hänet, mielellään ilmoittanut sen, vaan ei ollut uskaltanut siitä ruveta puhumaan, kun sairas oli niin heikko. Nyt hän sen ilmoitti ja pyysi kumminsa siunausta.
— Mitäpähän minä muuta voisinkaan teille antaa? Suokoon Jumala teille onnea! huokasi Sanna ja vaikeni hetkeksi.
— Yhden asian tahtoisin mieleesi painaa, alotti hän sitten. Sinä autoit keväällä isääsi viinanpoltossa. Älä sitä enää koskaan tee, sillä siitä voi seurata paljo onnettomuutta. Et tule enää olemaan isäsi vallassa ja voit siis kieltäytyä siitä, sillä se on synti.
— En, en koskaan suostu siihen enää, vakuutti Annukka, otti pöydältä savustuneen Uuden Testamentin ja alkoi lukea siitä sairaalle.
Illemmalla tuli pappi ja ripitti sairaan. Pastori Saarni oli herttainen opettaja. Mielellään hän lohdutteli murheellisia ja käveli mielihyvällä pitkiäkin matkoja, saadaksensa ojentaa pyhän sakramentin ijankaikkisuuteen astuville. Sanankuulijansa rakastivat häntä kuin isäänsä. Annukan äiti oli aikoinaan ollut palveluksessa hänellä ja siitä syystä oli hän aina osoittanut erityistä ystävyyttä Annukkaa kohtaan.
Vierashuonetta ei torpassa ollut. Kipitettyään sairaan, astui pastori ulos tuvasta ja ihanteli tyyntä, kaunista luontoa. Hiski vei tuolin aitan eteen pihlajan juurelle ja pyysi häntä istumaan. Annukka tarjosi hänelle virvokkeiksi mansikoita maidon keralla. Kahvia ei vielä siihen aikaan käytetty metsätorpissa.
Lähtiessään kävi pastori vielä sairasta puhuttelemassa. Lassi meni häntä saattamaan kotiin. Sieltä palattuaan tapasi hän vanhan naapurinsa, jonka kanssa aina oli ystävyydessä ja sovinnossa asunut, kylmänä. Hiski ja Annukka istuivat itkusilmin kuolinvuoteen ääressä. Syvä surun ja kaipauksen tunne valtasi Lassinkin mielen.
Pienten hautajaisten pidettyä ryhtyivät Sahilaiset jälleen töihinsä. Kiiru heinänteko alkoi. Annukka auttoi uskollisesti miehiä. Suloisissa mietelmissä, vaikka tosin kummiansa kaivaten, asteli hän työpaikoille kudelmaansa kutoen. Valkeat sukat ja punaista suissa — ne tulivat niin kauniit hänen mielestänsä. Mitäpä siitä, vaikka hän käyttikin hiukan tuota ilon ihanata väriä. Eipä hän niitä itselleen kutonut. Pastorille hän ne aikoi antaa, kun kuulutuskirjaa mentäisiin teettämään. Tapa on sellainen. Talollisten tyttäret vievät paidan, torpan tytär vie sukat.
Pidettiin sitten tuonnempana pienet häät Sahin torpassa. Niemelän isäntäväki oli myös käsketty häihin. Isäntä suostui siihen, että molemmat torpat yhdistettäisiin, joten Sahilaisten työalat paranivat. Kaisakin oli häihin käsketty, mutta hän ei tullut eikä siitä hää-ilo paljoa vähentynyt, vaikka hän poiskin jäi.
"Muruja on elon onni,Suurin osa suruja."
Muutaman vuoden kuluttua pistäytykäämme vielä Tarvaslammin rannalla. Huonompata torppaa ei enää näy. Sen sijaan on toinen tuolla koivujen. keskellä tullut entistä ehompaan kuntoon. Kovasti ovat torpan asukkaat tehneet työtä, sen näkee jo kaukaa; metsä on paennut, aidat uudistuneet, uusi tupakin on rakennettu. Ja kuuseen verkkomökin edessä on vielä yksi karhun pää ilmestynyt niiden entisten lisäksi. Mutta rikkaus ei eksy korpiin eikä erämaihin. Se ei tahtonut koteutua Sahin torpassa.
Ilmestyipä eräänä aamuna torppaan pieni tytär, josta tehtiin äitinsä kaima. Pikku Anni toi tullessansa paljon iloa, mutta paljon työtä ja huoliakin äidilleen. Hellää hoitoa häneltä ei puuttunut, sikäli kun olot sen myönsivät. Isä, äiti ja Lassi kilvan hyväilivät ja hypittelivät häntä milloin kerkesivät. Mutta usein sai hän jäädä yksin kehtoonsa, ensimältä lyhemmiksi, vaan sittemmin pitemmiksikin ai'oiksi. Siihen hän tottuikin pian. Nukuttuansa tarpeeksi, heräsi hän iloisena, "hymyili enkeleille" ja katseli pieniä, valkoisia käsiänsä. Tosin ne sietivätkin ihmettelemistä, sillä luonto oli oikuissaan muodostanut molempiin käsiin kuusi sormea. Toisinaan taas, kyllästyneenä käsiinsä, katseli hän mustunutta kattoa ja valkeaksi pestyjä seiniä ja akkunanpeiliä. Tyynenä ja tyytyväisenä tapasi äitinsä hänet useimmiten, palattuaan askareiltaan.
Tulipa sitten kesä taas ja Annukankin täytyi ruveta jälleen ulkotöissä käymään. Ristimäen läntiselle rinteelle hakattiin suurta ohrakaskea. Annukka kassaroitsi pois vesat ja alimmat oksat puista, joita miehet sitten kaatoivat tulen ruuaksi valmistumaan. Pikku Anni vietiin myötä. Hiski oli jo talvella sitä varten tehnyt päreistä soikean lapsenvakan. Siihen pistettiin pienonen, ja äiti otti vakan selkäänsä ja kuteimen käteensä. Miehet kantoivat eväitä ja työkaluja. Kun paikalle päästiin, niin kumarrettiin hoikka, kasvava koivu, jonka latvaan lapsenvakka kiinnitettiin ja peitettiin hurstilla. Sitten sai tuuli tuuditella, ilman henki heilutella uneen pikku Annin, kuten niin monen muunkin köyhän lapsen, sill'aikaa kun vanhempansa hikoilivat raskaassa työssä kauniina kesäpäivänä.
Raskaita töitä seurasi joku levon hetki. Sunnuntaina käytiin kirkossa tai luettiin kotona perittyä Uutta Testamenttia. Pikku Anni kasvoi isommaksi, oppi käymään ja puhelemaan ja tuli kaikille päivä päivältä rakkaammaksi. Nuo liiat sormet eivät näyttäneet kasvavan. Lapsi tuotti vanhemmilleen paljon iloa ja häntä hyvitellessään muuttui Hiskikin puheliaammaksi. Työt näyttivät menestyvän hyvin ja onnen kylläisyydessä vierivät kultaiset päivät.
Mutta onni usein pettää, sen saivat Sahin asukkaat huomata. Kaksi hyvää lehmäänsä sekä vanha, uskollinen ruuna olivat heidän paras rikkautensa. Huolellisesti he holhoivat luontokappaleita, jotka kiitollisina palkitsivat hyvän hoidon.
Annukka meni eräänä iltana syksyn puoleen kytkemään lehmiänsä, jotka näki koteutuvan kujalla. Pian palasi hän sieltä itkien ja valittaen. Karhu on repinyt Mansikin! sai hän tuskalla sanotuksi tupaan päästyään. Miehet sattuivat olemaan kotona ja kiiruhtivat katsomaan lehmää. Sen selkä oli täynnä syviä haavoja ja vatsa oli puhki. Töin tuskin saattoi se pysyä pystyssä.
— Mistäs karhu mokoma nyt olisi tullut seutuville, kun minä en koko syksynä ole nähnyt pienintäkään jälkeä metsiä käydessäni? tuumaili Hiski epäileväisesti.
Lassi katseli tarkemmin eläintä ja lausui:
— Hui, hai, vai kontion töitä! Sitä on kaksijalkainen karhu pidellyt.Aivanhan nuo ovat selviä puukon haavoja.
— Kuka onneton olisi tuommoisen julmuuden kehdannut tehdä! Emmehän ole tehneet kenellekään mitään pahaa! huudahti Annukka kauhistuneena.
Siihenpä oli vaikea vastata. Hiskin mieleen muistui tosin Rassin Roiston uhkaukset, joita hän oli tuon tuostakin lausunut, mutta eipä ollut mitään, millä hän olisi voinut todistaa epäluulonsa.
Annukka tiedusteli isältänsä millä eläintä olisi lääkittävä. Lassi tarkasteli vielä haavoja ja sanoi että eläin on lopetettava, koska sille kuitenkin kuolema tulisi. Se oli työläs toimi ja sahilaiset tunsivat olevansa puolta köyhempiä, kun paras maidon antaja oli poissa. Vastenmielisesti he taipuivat sen onnettomuuden alle, joka heitä kohtasi.
* * * * *
Tuo "viimeinen kova aika" oli käsillä. Missäpä halla taisikaan surkeampia jälkiä jättää, kuin juuri Sahin torpassa? Metsän kulmassa, läbdetten ja purojen ympäröimänä, tunsivat ne maat vähimmänkin kylmän hengähdyksen.
Halla oli kyllä edellisinäkin syksyinä käynyt siellä vieraana, vaikka tosin vaatimattomampana, tyytyen vaan perunan varsiin, pellaviin sekä joutumattomiin ohran päihin. Nyt se vei kaikki — kaikki koko maasta! Kysymys: Mitä syödään? tunkeutui väkisenkin kaikkien huulille. Sen surun ja epätoivon, johon kaikki ihmiset vaipuivat silloin, muistavat vielä hyvin ne, jotka silloin elivät. Jokainen voi sen mielessään kuvitella, mutta hyvin on mahdoton kertoa sitä sanomatonta surkeutta.
Mutta jalo kansamme on kärsimystenkin aikoina tottunut Luojaansa luottamaan ja saanut siitä Voimaa kestämään koetuksissa. Tosin Hiski ja Annukka vaipuivat moneksi päiväksi sanattomaan suruun eivätkä näyttäneet enää mistään huolivan. He eivät oikein tienneet, olisiko vielä ajateltava elämää, vai pitäisikö jo heittää pois kaikki toivo. Toimeentulo näytti aivan mahdottomalta. "Kuollaan pois, jo Herra meidät hylkäs" — se ajatus tahtoi väkisenkin saada voiton. Lassi, joka oli kokeneempi, pysyi rohkeampana. Hän käveli päivät päästänsä vainioilla etsien, eikö yhtään tähkäpäätä olisi säilynyt. Se oli turhaa. Kuitenkin tiesi hän kokemuksesta, että nöyrtyminen Jumalan väkevän käden alle on paras keino hädässä. Hän sai toisetkin vähitellen tointumaan.
— Elää tässä kuitenkin täytyy, niin mahdottomalta kuin se näyttäneekin, tuumaili hän. Näin on kyllä ennenkin tapahtunut. Jospa hinkalomme jäivätkin tyhjiksi, niin onpa otusta metsässä ja petäjiä kankaalla. Uskallusta vaan!
— Uskallusta vaan! sanoi Annukkakin, etsi käsille Uuden Testamentin, josta luki. Ja Sahin murheelliset asukkaat päättivät vieläkin jatkaa sitä vaivaloista tointa, jota elämiseksi sanotaan.
Kiiruimmiten leikattiin ja korjuusen toimitettiin paleltunut vilja. Ohrahalmetta Ristimäen rinteellä ei ollut kukaan käynyt katsomassa hallayön jälkeen. Sanomaton oli siis heidän ilonsa, kun he, mentyään sitä leikkaamaan, näkivät että se oli suurimmaksi osaksi hallalta säilynyt. Se oli päivänpuolella ja niin korkealla ettei halla harmaaparta ollut sinne ulottunut. Ainoastaan alasyrjällä, missä metsän varjossa kasvanut vilja oli vihantaa, näkyi hallan jälkiä. Tämä oli niin odottamaton onni, etteivät he pitkään aikaan tahtoneet voida uskoa silmiään. Mutta tultuaan siitä vakuutetuksi, kiittivät he sydämellisesti Jumalaa tästä laupeudesta.
Säilyneen viljan he päättivät tallettaa, jos se vaan suinkin oli mahdollista, tulevan kevään siemeneksi. Siitä sitten taas olisi ehkä toivoa. Tämähän tuntui jo onnelta onnettomuudessa.
Syyskylvön aika tuli, mutta siementä puuttui. Ainoastaan suurella vaivalla sai Hiski Levä-Helliltä, eräältä loismieheltä, joka edellisinä vuosina oli toimittanut Lassin viinan kaupaksi kylänä, puolen tynnyriä itäviä rukiita, luvaten niistä moninkertaisen hinnan. Talven tultua, kun tukinajosta saisi rahaa, lupasi hän ne maksaa.
Sääli oli heitellä maahan kultaisia jyviä, jotka leiväksikin olisi niin tärkeästi tarvittu. "Elää maansa myynyt, vaan ei elä siemenensä syönyt", ajatteli Hiski ja kylvi.
* * * * *
Eräänä aamuna otti Hiski suitset olalleen ja läksi hevosta niityltä noutamaan. Annukka meni isänsä kanssa Tarvaslammille verkkoja katsomaan. Pikku Anni jäi tupaan nukkumaan ja tavallisuuden mukaan pönkitettiin ovi, ett’ei hän pääsis ulos.
Hevonen ei ollut kaukana, ei puolenkaan virstan matkalla kotoa. Sitä enemmän ihmetytti toisia, kun Hiski viipyi viipymistänsä. Annukka oli jo valmistanut ruuan ja Lassi kaivanut monta perunapenkkiä, vaan Hiskiä ei kuulunut.
— Ikäänköhän ovat asiat oikein, sanoi hän viimein. Hiski viipyy liian kauan. Lieneekö hevonen joutunut vaaraan. En muista koko yönä kuulleeni kellon kalausta
— Mitä sanoitte? kysyi Annukka pelästyneenä.
Hiski astui samalla tupaan, kovin alakuloisen näköisenä. Hän istui perä-akkunan pieleen synkästi tuijotellen eteensä. Lassi jätti ruokailunsa ja astui ulos, palaten pian sieltä yhtä murheellisen näköisenä kuin Hiskikin. Annukka aavisti mitä pahinta ja kiiruhti ulos. Pikku Anni seurasi häntä. Molemmat palasivat itkien tupaan.
— Voi, voi, kuinka ruuna on nyt ruma! Ei ole päätä eikä jalkoja ja veri juoksee. Miksi tapoit, isä, ruunan? valitteli Anni.
— Miksi tapoit ruunan? kysyivät. Lassi ja Annukkakin, nähtyään verisen nahan seipäällä, ulkona.
— Ei tapetussa ollut tappamista. Riisuinhan tuon nahkarääsyn pois, kun ei enää muuta ollut pelastettavissa, vastasi Hiski katkerasti ja kertoi, kuinka oli löytänyt Rimpinevalta ruunan kuolleena valta-ojasta. Enempää hän ei jutellut eikä toisetkaan enempää saattaneet kysellä häneltä. He ymmärsivät kysymättäkin, että kova onni oli taas kohdannut heitä, ja he näyttivät vallan vaipuvan maahan sen alla. Taivaskin vetäytyi pilveen ja vettä alkoi sataa rajusti. Sahin torpassa vietettiin taas yksi noita pitkiä pilvisiä päiviä, josta onnen lempilapset eivät tiedä uneksiakaan.
* * * * *
Tiet täyttyivät jo syystalvella kerjäläisistä. Useiden ennen varallisten ihmisten täytyi turvautua vierasten apuun. Almun-anojia oli kaikkialla, mutta harvassa oli niitä, jotka jotakin voivat antaa, sillä kullakin oli työtä ja tietämistä oman henkensä ylläpidosta. Moni kurja nääntynyt saapui Sahinkin torppaan. Siellä ei heidän puutoksensa paljoa parantunut. Kuitenkin läksi moni köyhä sieltä tyytyväisempänä kuin useista rikkaammista paikoista. Ystävällisiä sanoja ainakin riitti, vaikk'ei muuta ollutkaan paljoa antaa.
Kurjuus lisääntyi yhä hirvittävämmäksi, mitä pitemmälle talvi kului, ja sitä enensi varsinkin se hirveä kuumetauti, joka ruton tavalla leveni kaikkialle. Hiskikin kääntyi vuoteen omaksi ja virui viikkoja, jopa kuukauden aivan tunnotonna. Hän parani kumminkin vähitellen, vaikk'ei enää päässyt entiseen terveyteensä.
Eräänä päivänä oli erittäin kova rajuilma raivonnut ulkona, eikä vielä yönkään tultua tyyntynyt. Sahin asukkaat tuumailivat jo monta menoa, kun kova kolkutus kuului ovelta. Rukoileva ääni kuului pimeässä ulkona.
— Kukahan onneton lienee ulkona tällaisessa ilmassa? lausui Annukka, ja Hiski meni avaamaan oven. Kokonainen perhekunta, mies, vaimo ja kolme lasta tuli sisälle, mutta pikku Annista näyttivät he ilmeisiltä lumi-ukoilta, niin lumen vallassa he olivat. Sydäntä särkevällä äänellä pyysivät he yösijaksensa jotakin lämmintä loukkoa, sillä heidän oli mahdotonta pitemmältä matkustaa sellaisessa ilmassa. Nuorin lapsi sairasti kuolemaisillaan. Kovilla sanoilla oli heidät ajettu pois Niemelästä ja samoin muistakin taloista kylässä.
— Onhan tuota toki lämmintä; Jumalan kiitos, köyhinäkin aikoina, vaikk'ei muuta ole, sanoi Lassi ja käski heidän riisua vaatteensa. Hiski toi sylillisen halkoja, joista Annukka sytytti aimo lieskan liedelle palamaan ja sen loistossa saivat onnettomat lämmitellä ja kuivaella itseään.
He kertoivat olevansa Pohjanmaalta, jossa heillä oli ollut torppa. Kun ei ollut halla jättänyt mitään, millä elää, niin oli täytynyt lähteä kerjäämään. Heillä oli muassaan hevonen ja lehmä! He eivät pyytäneet muuta kun eläimen ruokaa. Sitä oli sahilaisilla hyvin runsaasti, kun eläimet niin tapaturmaisesti olivat hävinneet. Annukka sytytti tukon päreitä ja läksi vierasten kanssa ulos. Lehmän taluttivat he navettaan ja hevosen sai mies viedä talliin, koska se oli tyhjä. Tyytyväisyydestä hyräili lehmä, kun emäntänsä päästeli sen sarvista ja jaloista pois kääreet ja otti loimen pois selästä. Olikin jo pitkä aika siitä, kuu se oli saanut seista lämpimässä navetassa, kukkanurmia edessään. Tavallisesti oli se mieron tiellä saanut vaan olkia eteensä. Jos joskus oli heinätukkokin annettu, niin sen oli hevonen tarvinnut saada osakseen, että jaksoi vetää kuormaa talosta taloon. Eukko lypsi lehmän ja jakoi tupaan tultuansa lapsille maidon, josta pikku Annikin sai osansa.
Lämmitellessään valkean loisteessa tunsivat matkustavaiset sydämmensäkin sulavan siitä ystävyydestä, jota heille torpassa osotettiin. Hetken kuluttua puhelivat he kuin vanhat ystävät asioistaan ja huolistaan. Wanhemmat lapset, Mari ja Hilma alkoivat leikitellä Annin kanssa, mutta nuorin, joka ei vielä ollut vuodenkaan vanha, valitteli kovasti. Annukka arveli sillä olevan nälkä.