The Project Gutenberg eBook ofOnni KalpaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Onni KalpaAuthor: Jarl HemmerTranslator: Lauri IkonenRelease date: January 1, 2015 [eBook #47839]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ONNI KALPA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Onni KalpaAuthor: Jarl HemmerTranslator: Lauri IkonenRelease date: January 1, 2015 [eBook #47839]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Onni Kalpa
Author: Jarl HemmerTranslator: Lauri Ikonen
Author: Jarl Hemmer
Translator: Lauri Ikonen
Release date: January 1, 2015 [eBook #47839]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ONNI KALPA ***
Produced by Tapio Riikonen
Kertomus
Kirj.
Suom. Lauri Ikonen
WSOY, Porvoo, 1921.
Alkusanat.Kun kaikki vihasivat.Isän teillä.
Kirjallani ja sen sankarilla oli aikaisemmin toinen nimi, todellisuudesta lainattu. Se oli harhaisku, sillä kirja on ensimmäisestä rivistä viimeiseen asti pelkkää runoilua. Mutta en tahtonut olla mainitsematta, kenen nimi ja kohtalo mieltäni oli innoittanut, olisi mielestäni ollut väärin salata, kehen kirjallinen kunnianosoitukseni kohdistui.
Olen kuitenkin myöhemmin omin silmin tullut vakuutetuksi siitä, että nimeltään mainitun pojan kotiolojen kuvaus ei ollut ainoastaan täysin väärää, vaan että se myös syvästi loukkasi joitakuita henkilöitä, joiden olemassaolosta en tiennyt tätä kertomusta kirjoittaessani. Sentähden olen antanut kirjan päähenkilölle toisen nimen. Hän ei enää ole mikään määrätty henkilö niiden monien sotilaspoikien joukossa, jotka ovat kirjoittaneet kenties ihmeellisimmät ja valoisimmat lehdet synkän sotamme historiaan, mutta parhaimmassa tapauksessa hänessä voi olla jotakin yhteistä kaikkien heidän kanssansa.
Huhtikuulla 1921.
Esinäytös.
Heinäkuu 1917 — tammikuu 1918.
— Saakelin ampiaiset! Eikö ilmankin ollut kylliksi hapanta, kun hän taas oli toimeton? Mutta kuka sille mitään mahtoi, että rusinalaatikko sattui halkeamaan ja kaikki valui mäkeen. Olisihan varastomestarin itsensäkin pitänyt ymmärtää, ettei se laatikko…
Saakelin ampiaiset! Siinä ne nyt taas olivat korvissa.
Hän tavoitti lakillaan suurta keltaista ahdistajaa, joka äkäisesti suristen hävisi harvaan korsikkoon. Pölähti vain kuivasta maasta, kun isku siihen sattui. Surina loittoni ja katosi kuulumattomiin.
Nyt enää vain sähköllä käyvät kiviporat lauloivat yksitoikkoisen kirpeää lauluaan kauempana auringonpaisteessa. Sen laulun hän hyvin tunsi. Kiveen kiertyvän teräksen säännöllisesti ja tiheään toistuvat säräykset, tämän kovan rätinän, joka muistutti ryssien kuularuiskuja harjoituskentällä, missä suuret maalatut puu-ukot heiluivat sinne tänne. Sillä laululla oli ollut oma uljuutensa, se oli laulanut korkeasti Valdemar Kalvasta hänen voimakkaasta isästään. Kyllä hän vielä muisti sen illan, jolloin isä tuli kotiin ja kertoi, että nyt alkaisi louhinnassa uusi nuotti, kun oli saatu ensimmäinen kivipora, jota Kalpa itse tulisi hoitamaan. Seuraavana aamuna hän oli ollut katsomassa, miten isä pani kojeen käyntiin, ja sitten hän oli viikkokauden kerskaillut sekä Kallelle että muille pojille. Ja asemamiehillekin. — Niin, niin; oli sitä lapsellinen siihen aikaan, mutta nyt jo täydet neljätoista.
Pärrr…! kaikui jyrkkien kiviseinien välistä. Sitten juna ajoi ohi kaupungista syvällä kuilussa. Se tuli loitolla vihannuudessa kiemuroiden kuin sähisevä kalkkarokäärme, kunnes se jymisten ja jyskien sukelsi kiviröykkiöön, kuumuuden tanssiessa mustien asfalttikattojen yllä. Savu vain tuprusi mahtavana ja valkoisena sinisestä varjosta siellä alhaalla. Heti senjälkeen tuli puhkuva tavarajuna raskaasti päinvastaiseen suuntaan kulkien. Kohti kaupunkia. Junat sivuuttivat toisensa vuorenonkalossa, maan järistessä laajalti ympärillä.
Mutta sitten lakkasi jyrinä ja kuului taas porien ääni. Pärrr… Toinen ja kolmas yhtyivät soittoon vieläkin kimakammin: Pärrr … pärrr…
Ei, ei tämä laulu ollut samaa nyt enää. Senjälkeen kuin isän kävi niin keväällä… Isän kuoltua oli tullut siihen särinää, jota siinä ei ollut ennen. Kivi huusi kuin tuskassa teräksen kosketuksesta. Melkeinpä ryssien kuularuiskutkin nyt kuuluivat paremmalta… Ehkä eivät sentään. Ryssien!
— Ryssät!
Onni Kalpa loikoi oikona vatsallaan harvassa ruohikossa, kyynärpäät maassa ja posket raskaasti kämmenissä. Hänen pyöreän päänsä olivat synkät mietteet venyttäneet omituisen pitkäksi. Mutta tämän viimeisen ajatuksen kohdalla välähti kaksi keltaista kipinää hänen silmissään, ruskeat sormet tarttuivat takkuiseen tukkaan ja leuat jysähtivät kokoon tavalla, joka merkitsi, että hänen sydämensä oli täynnä lausumatonta sanaa: saatana.
Hän makasi pienessä notkelmassa monien vihreiden mättäiden välissä korkealla saman vuoren laella, jonka rautatie keskitse halkaisi. Kaupungin melu ja vihellykset kuuluivat kaukaisina, mutta lähempänä samalla suunnalla sijaitsi ensimmäinen ratojen haarautuma, jonne huonompilaatuisten junien oli tapana kasaantua odottamaan, kunnes vihdoin jotkut raiteet vapautuivat ahtaassa vuorisolassa ja junat yksi kerrallaan voitiin laskea kaupunkiin. Yötä päivää vinkui ja vilkkui ilmoitusmerkkejä näiden kahden aseman välillä, ratapihan ja sen etuvartion. Ja kaupungin alati kasvaessa kasvoi myöskin uusien raiteiden tarve vapautukseksi ahdingosta. Vuosi vuodelta kiljuivat kiviporat ja räjähtivät panokset vuoren sisässä, jonka aukeama murtui yhä avarammaksi.
Onni oli heittäytynyt siihen missä loikoi ensiksikin sentähden, ettei hänellä ollut muutakaan tekemistä. Toiseksi hänellä ei ollut mitään halua näyttäytyä kotona tähän aikaan päivästä. Jos hän aamulla tavalliseen aikaan lähti kotoa kaupunkiin mennäkseen, ei kenenkään tarvinnut tietää, että hän illalliseen saakka makasi maha tyhjänä jollakin mäellä. Näin oli helpointa, kun pysyi hiljaa. Ei suinkaan vatsa ollut niin suuri herra, että sen tarvitsi saada rusikoida miestä. Oli vain muitta mutkitta pantava pitkäkseen ja painettava se maata vasten. Mielinmäärin se silloin sai reuhtoa ja rähistä — yliote oli kumminkin miehellä itsellään.
… Ei sen puolesta, että äiti olisi pitänyt kaupungin herroista ja tirehtööreistä, kaikkein vähimmin nyt, kun hän kävi pesemässä ja he asuivat Iisakki-enon luona. Ei iltaa ettei hän tullut kotiin kädet rikkihierottuina, vienyt toisia ikkunan ääreen ja näyttänyt heille: tällaisiksi varoo herrasväki kyllä käsiänsä kuluttamasta… Mutta muuten ei äidille ollut niinkään hyvä puhua. Jos menit ja sanoit hänelle, että nyt ne ovat vääryydellä ajaneet pois työstä, kyllä silloin tuli toinen ääni kelloon: Älä syytä vääryyttä; minä tiedän, minä, millainen sinä olet miehiäsi.
Ei, jollei hän pian saa uutta paikkaa eikä vatsa enää kestä paastoa iltaan asti, kyllä hän silloin ensiksi uskoo huolensa eno Iisakille. Hän on sentään reilu ja avulias mies. Hänhän sen kaiken niin järjesti kuin mahdollista oli. Ja sitten hän oli ainoa, jonka kanssa saattoi puhua, vaikkei hän juuri mitään vastannutkaan. Keväällä hän kuitenkin sanoi, että nyt — poika — on isäsi kuollut, ja nyt täytyy tässä minun … tuota… Ja sanassaan hän oli pysynytkin. Se vain oli ikävää, ettei hän kylliksi vihannut ryssiä. Mutta eihän hän tiennyt, eikä äitikään…
Porat vinkuivat, junat kiisivät ohi syvällä kuilussa.
Onni Kalvan pää oli painunut yhä lähemmäksi maata; nyt se lepäsi unisena ojentuneella käsivarrella. Hänen nenänsä edestä kohosi vihreä turve, joka näytti tiheältä oksattomalta metsiköltä. Tuonkohan näköisiä ne Intianmaan bamburuokoviidakot ovat? Nyt kiipesi punatäpläinen mato erääseen korteen verkkaan ja varovasti. Sen päästyä latvemmalle korsi alkoi notkua. Surkea tiikeripä siinä viidakossa olikin. Onni Kalpa haukotteli.
Ruohoturve hänen ääressään seista törötti aivan hievahtamatta tuulettomassa heinäkuun helteessä. Mutta joka kerran, kun juna jyrisi ohi alhaalla, tuulahti tänne ylös asti, ja heinänkorret painuivat maahan. Silloin näkyivät hehkuvan keltaiset kiviröykkiöt toiselta puolelta rataa. Siellä, tulikuumien graniittimöhkäleiden keskellä, liikkui ruskeaksi paahtuneita olentoja, alastomina vyötäröitä myöten. Ne kumartuivat ryskiviä poriansa hoitamaan, ja tänne saakka saattoi nähdä, miten auringonsäteet heijastuivat heidän ihostaan, kuin olisi se ollut lasia. He olivat tietysti hikisiä.
Noin isäkin oli hikoillut, mutta kyllä hän sentään näytti muhkeammalta… Isä — aina vain isä johtui mieleen!
Taas juna jymisi ohitse, taas painuivat heinänkorret. Mutta nyt tanssivat sekä louhoksen miehet että radan kiiltävät kiskot, jotka kaartuivat kauas tuolta notkosta, kaikki tanssi ja tutisi polttavan ja painostavan sumun takana, kaukana, kaukana, hyvin kaukana…
Hän ummisti silmänsä ja nukahti. Junat kiisivät ohitse, porat lauloivat.
Mutta nyt kävi hullusti, vai näkikö hän unta?… Hän kavahti pystyyn ja tarttui unenpöpperössä päähänsä. Sitten hän taas tupertui ruohikkoon kuin pyörtynyt. Uii! … miten paarmanpisto saattoi polttaa. Koko pää oli kuin tulessa.
Hän sylkäisi kämmeneensä ja voiteli turvottumaa. Se vähän helpotti. Hän asettui taas makuulle kuten äsken, haluttomana ja vihamielisenä koko maailmalle. Kaikki ihmiset ja olosuhteet häntä vainosivat.
Nyt ei kuulunut mitään poria eikä mitään juniakaan ajanut ohitse. Hän tiesi, mitä se merkitsi. Odotettiin kello kolmen panoksia.
Kohta tulikin ensimmäinen pamaus ja heti senjälkeen vierivien kivilohkareiden ryske.
Mutta aina vain isä johtui mieleen ja nyt paremmin kuin milloinkaan!
Noin juuri pamahti keväälläkin, vaikka se pamaus tuli paljon ennen tavallista räjäytysaikaa, varhain aamulla. Kun ensimmäinen pora alkoi pyöriä, silloin se jo tuli. Mutta isä porasi yksikseen omalla kohdallaan niinä päivinä…
Taas vanhat ilkeät näyt kulkivat hänen päänsä läpi, jota paarmanpisto yhä kirveli. Hän näki itsensä kulkemassa rataa pitkin kaupunkiin sinä kirkkaana ja tuulisena huhtikuun aamuna. Ryhmä työmiehiä tulee häntä vastaan ja ryhmän keskessä kannetaan paareja. Sellaista hän oli nähnyt ennenkin tapaturmien jälkeen, joten hän vain ohimennen aikoi kysyä, kuka se oli ja vieläkö hän eli. Mutta jo kaukaa hän näki, että punaparta Piilonen kulki etunenässä ja huitoi kädellään. — Hei, pojan paholainen, se onkin oma isäsi tällä kertaa; lähde nyt mukaan äidin luo! Ja Piilonen otti häntä armottomasti niskasta, syytäen karvaita kirouksia punaisesta parrastaan.
Mutta vaikka hän onnettomuudesta ja Piilosen lujasta otteesta aivan typertyi, hän kuitenkin ymmärsi jotain. Edellisenä iltana hän ei ollut sitä ymmärtänyt, ja nyt oli liian myöhäistä. Edellisenä iltana…
Hän vapautui Piilosesta ja alkoi kulkea miesjoukon jälestä. Vielä tänä päivänä hän saattoi tuntea saman heikkouden polvissaan, vielä hän saattoi nähdä, kuinka mustat täplät tanssivat silmissä, kun hän katsoi paareihin, jotka keinuivat miesten välissä.
Siten kulku kävi hitaasti ohi aseman, ylös suureen punaiseen tiilitaloon äidin luokse.
Portaissa ovet lensivät auki ja työläisperheet syöksyivät ulos. Kantajat taakkoineen nousivat askeleen kerrallaan ja heidän jälkeensä ihmiset kurottivat kaulaansa nähdäkseen veriset paarit, jotka huojuivat käytävän käänteissä. Naapurivaimot vaikeroivat, lapset töllistivät ja pienimmät parkuivat.
Ja niin sitten isä Kalpa makasi kuolleena kotonaan. Muudan lääkäri tuli, poimi moniaita pirstoutuneen poran palasia rinnasta ja kirjoitti jotain jollekin paperille.
Ja sitten tulivat pitkät itkut, sitten hautajaiset ja vihdoin muuttoIisakki-enon tupaan alas Oikotien varrelle.
Anna-sisko niinä päivinä enin itki. Mutta Onni tiesi mitä tiesi eikä ollutkaan siitä pitäen monta sanaa sisarensa kanssa vaihtanut.
Eräänä iltana muutamia päiviä myöhemmin Onni Kalpa tuli kotiin uudesta toimestaan kaupungissa. Hän oli iloinen mieleltään ja kulki selkä suorana. Hänen uusi esimiehensä kohteli häntä hyvin, hänellä oli sekä parempi palkka että ruoka kuin ennen. Oli hyvä, että se kirottu rusinalaatikko sattui halkeamaan.
Tienvieruspuut tuoksuivat, sillä oli juuri satanut. Joka tuulenpuuskauksella niistä karisi välkkyvä vesikuuro kuin hyväkin ilotulitus. Myös lintujen laulu kuului niin omituisen uudelta ja kirkkaalta.
Oikotiellä Kalle seisoi viheltelemässä, nojaten toisella kyynärpäällään Iisakki-enon portinpieleen. Heti kun hän huomasi tappelutoverinsa kevään monista rytäköistä Rörströmin poikain kanssa, hän tottuneesti sytytti paperossin, pisti tulitikkulaatikon liivintaskuun ja rupesi rallattamaan jotakin marssinpätkää. Hän tuli hitaasti Onnia vastaan, merkitsevän näköisenä polviansa notkutellen. Huomasi hänen tietävän tärkeitä salaisuuksia.
— He-hei hyppyhiiri!
— Hei, Kalle.
— Tieräks' mitä? — Hän kietoutui savuun, joka virtasi hänen sieraimistaan.
— No?
Kalle ei vastannut heti. Hän vahvisti sanojensa merkitystä taidepaussilla, jonka kestäessä hän nosti avaria sakilaislahkeitaan kiertämällä kiivaasti yläruumistaan. Sitten hän katsoi arvokkaasti Onniin ja sanoi hitaasti:
— Kohta pamahtaa. Aivan toden teolla.
— Miten niin?
— Näes, venäläiset aikovat asettaa valtaistuimelle erään miehensä, jonka nimi on Lennin. Hän on meikäläisiä. Vain se on selvää, että silloin pamahtaa tässäkin maassa. Piru vie. Me väännämme niskat jok'ainoalta porvarilta, ja sitten me itse istumme piileihin. Siitä se ilo alkaa. Joitakuita jätämme henkiin, jotta voivat tyhjentää potut meiltä ja venäläisiltä. Ja kun tämä poika sitten tahtoo tulta, niin hän huutaa vain, että hei, perkeleen pankkitirehtööri, tules sytyttämään Kalle Mäkisen paperossi. Mutta joudukin, muuten ammun! — Se se maistuu, se.
Onni ei heti vastannut. Hän katsoi Kallen kenkiin, joiden haljenneet kärjet näkyivät ylen leveiden lahkeiden alta. Vihdoin hän sanoi:
— Mistä sinä kaikki tiedät?
— Lauri kertoi, veljeni, vastasi Kalle lyhyesti. Eikä hän olekaan mikään pieni herra. Parast'aikaakin on neuvottelemassa venäläisten kanssa aseista, joita meille hankitaan.
Onni sylkäisi.
— Aina vain ryssät ja ryssät… Ettekö te itse mihinkään kykene?
— Voi pirua ja hänen helvettiään! huusi Kalle, 'sus sitä suuta! Mekö emme kykene? Mutta täytyyhän olla kiväärejä, ennenkuin voi ampua! Sinä tietysti et tiedä, että herrat varustautuvat minkä kerkiävät. Laittavat lahtarikaartejaan! Sinä kai liityt heihin, hä!
Hän paiskasi paperossinsa portinpielustaan, pyörähti kantapäällään ja asteli pois hulmuavin housuin. Kun hän poikkesi Oikotieltä, pisti hän kädet taskuihin, käänsi vähän päätään ja huusi:
— Joudu kotiin nyt, lahtarinulikka, ja pussaa mammaasi takapuoleen.
Onni otti tieltä kiven. Mutta hän katui samassa, viskasi sen portin toiseen pieleen ja meni sisään.
Jo porstuaan hän kuuli vieraan äänen innokkaasti puhuvan. Pöydän ääressä istui joku tuntematon mies, joka ei ollut työläinen eikä herrakaan, vaan jotain siltä väliltä. Hän oli puettu samanlaiseen kumitakkiin kuin kotiin palanneet siirtolaiset tavallisesti, ja kaulustaan hän piti pystyssä tuvan lämpimässäkin. Mustan lippalakkinsa hän oli työntänyt pois hikiseltä otsaltaan. Hänen kasvonsa olivat laihat ja kiiltävästi harmaankalpeat. Suunnaton alaleuka jauhoi vaahtoavaa sanatulvaa. Se mäiskähti iljettävästi miehen joskus hengähtäessä. Hänen silmänsä kiersivät pistävin katsein ympäri huonetta, esineestä toiseen.
Kahvikuppi hänen suunsa alla hypähti joka kerran, kun hän laski nyrkkinsä pöytään.
— Porvarit väittävät, että meillä on kaikki mitä tarvitsemme. Älkää uskoko heitä, ne valehtelevat, koirat! Vai onko ehkäteillämitätetarvitsette? (Yllyttäjä viittasi kädellään äitiin, joka seisoi hellan ääressä ja juuri kaatoi pannuun uutta erää jauhettua kahvia. Hänen kätensä vapisi kiihtymyksestä, mutta odottamattomasta vetoomuksesta häneen itseensä hän kovin hämmentyi eikä saanut vastatuksi muuta kuin: ei kai … ja senkin hyvin typerästi). Selvästi teillä ei ole mitä tarvitsette. Katsokaa vain käsiänne — ojentakaa ne, näyttäkää niitä! Täynnä rakkoja ja känsiä! Te seisotte päivät pitkät pesupunkkienne ääressä hieromassa herrain pyykkiä. Hienoja pitsipaitoja, jotka haisevat rahalta ja rasvoilta kaikenlaisten sikaisuuksien jälkeen Ranskan uusimpaan tapaan. Mutta varokaa vain repimästä rihmaakaan rimsuista — muuten saatte tuntea elävänne! Ja kun vain porvarispentu ryvettää housunsa, kohta lähetetään sonnat teille. Mutta niiden fiinit mammat ajavat hajuvettä naamaansa ja heittäytyvät sohvalle nokka romaanissa ja koiranpenikka sylissä. Entäs sitten herrojen paidat, miten siunatun leveitä ne aina ovat mahan kohdalta! Ettekö ole huomanneet? Aivan kuin tynnyrit. Punssi, nähkääs, ja kaikki muu ihra, mitä ne nahkaansa kaatavat. Ja sitten te saatte muutamia likaisia seteleitä raadannastanne, juuri sen verran, että voitte pitää hengen itsessänne ja lapsissanne. Juuri sen verran, että jaksatte pestä herroille yhä edelleen ja tehdä lapsenne samanlaisiksi orjiksi kuin itsekin olette. Niin se on laskettu — viekkaasti, nähkääs. Tätä sanotaan sitten demokratiaksi, ja demokratiaa saarnaavat kaikki herrat hyvin mielellään. Sillä he luulevat, että me tyydymme vain kauniiseen sanaan, ja itsellään niillä kyllä on keinonsa. Mutta eisesana meitä lihoita. Yhtä suuret leipäannokset, kaikki tavarat kortille, yhdenmukainen jakelu, kaikille samasta mitasta — kyllä helvetissä! Tarvitaan rahaa, että pääsisi osalliseksi tällaisesta tasanjaosta, ja täällä me värjötämme taskut tyhjinä ja pureskelemme korttejamme. Mutta porvarien portaissa juoksee kyllä keinottelijoita vehnäjauhosäkkeineen ja voipyttyineen, ja komerot ja kahverit sullotaan täyteen lattiasta kattoon asti. Sitä nykyään sanotaan demokratiaksi. Mutta me olemme jo nähneet tarpeeksemme; ei se aate meitä auta. Ja sentähden me huudamme uutta sanaa. Kommunismia! Bolshevismia!
— Sana kun sana, mutisi Iisakki-eno. Ei ole toinen sana toistaan parempi. Asiasta kaikki riippuu.
Hän oli vetäytynyt pois pöydästä ja istui paitahihasillaan ikkunan ääressä piippuansa poltellen. Pörröisten kulmakarvojensa alta hän katsoi epäluuloisesti pauhaajaan. Hän oli harvapuheinen mies, joka työväenkokouksissa jo oli ehtinyt kyllästyä tällaisiin sanatulviin. Eivät olot puhumisesta paranneet, kävipä se sitten suomeksi, ruotsiksi tai venäjäksi.
Mutta yllyttäjä kääntyi hänen puoleensa ja jatkoi: Luuletteko niiden kahdeksan tunnin työpäivästä paranevan? Vielä mitä! Paranevat … tietysti … minkä paranevat. Pari tuntia vähemmän orjuutta. Mutta orjuudesta ette kumminkaan sillä parannuksella pääse. Eikö ole toista, kun porvarit istuvat muutamia tunteja konttoreissaan, laskevat, töhertävät jotain paperille, soittavat vähän puhelimeen ja röhöttävät vain pehmeissä tuoleissaan sikari suussa? Eikö ole toista, sanon minä, seista kahdeksan tuntia kumartuneena sorvin ääreen jossain orjain huoneessa? Ja kun te sitten illoin hikisinä ja masentunein mielin tulette kotiin kurjien ruokamurustenne kimppuun ja kolottavin selin heittäydytte kovalle vuoteellenne, silloin porvarit asettuvat mukaviin piileihin ja ajaa suhauttavat kesäiloihinsa. Siellä ne istuvat verannoillaan naisineen ja tuoksuvine tupakoineen, nauravat jotta maha hyllyy ja tuntevat elämänsä suloiseksi voidessaan pettää tyhmiä työmiehiä. Ei, ette te muuta rikkaitten rakennuksiin kahdeksine tuntinenne, ette pääse lihapadoille ettekä nojatuoleihin. Ei niistä edes selkänne suoristu, ette tule kylläisiksi ettekä saa parempia vaatteitakaan. Te jäätte sellaisiksi kuin olette, ja orjia te olette, joita laiskanviekkaat herrat ryöstelevät. Teitä ja teidän lapsianne…
— Eihän minulla mitään lapsia ole, keskeytti hänet Iisakki-eno.
— Vai ei … no niin no… Ei se sitäpaitsi mitään merkitse, onko juuri teillä… Muttameidänlapsemme, orjien lapset, ne eivät milloinkaan jaksa nousta ja kasvaa ihmisiksi, ellemme me itse tee sitä ensin. Sillä nyt on hetki lyönyt, kerran tuhannessa vuodessa! Ja meidän velvollisuutemme on olla epäröimättä. Meidän velvollisuutemme, sanon minä! Emme saa olla raukkoja emmekä pelkureita. Työväki on herännyt, orjakansa valveutunut. Herrat vapisevat jo ja aseistavat lahtarikaartejaan. Mutta se on liian myöhäistä — kuuletteko! — liian myöhäistä. Musta kausi on lopussa ja nyt alkaa punainen! Kapitalistit ovat jo neljä vuotta sotineet ja tapelleet maailman aivan riekaleiksi. He ovat syösseet meidät nälkään ja helvettiin. Ja mekin olemme antaneet vertamme heidän hyväksensä, heidän saastaisiin asioihinsa. Meidän isättömät lapsemme huutavat leipää, ja äidit kiroavat sitä päivää, jolloin synnyttivät heidät tähän herrojen maailmaan. Mutta älkäämme surko! Parasta oli että kävi niinkuin kävi. Hyvä että mätä maailma repesi liitoksistaan. Herrat ovat näyttäneet mihin he kelpaavat. Nyt on meidän vuoromme. Työtä tekevää kansaa, tätä kurjaa repaleköyhälistöä — ennen tuskin muistettiin, että sitä edes oli olemassa. Mutta nyt juuri me nousemmekin syvyydestä, kiväärit käsissä ja punainen lippu tienviittanamme. Ja siihen lippuun on kirjoitettu: alas murhaajavalta! Ympärillämme palaa maailman kaikilla äärillä. Ettekö ymmärrä mitä se merkitsee? Maailmanpaloa, maailmanpaloa! Se on aamuruskoa meille ja meidän oikealle asiallemme. Kommunismin pyhälle asialle, liikkeen, joka on luova paremman maailman tästä herrojen helvetistä.
Nyt löi agitaattori nyrkkinsä pöytään viimeisen kerran. Hiki valui virtoina hänen kalpeilta kasvoiltaan, joita hän pyyhki verenpunaisella nenäliinalla. Hän huohotti raskaasti, sytytti uuden paperossin ja ojensi kahvikuppinsa täytettäväksi.
Äiti kaatoi siihen, mutta hänen kätensä vapisi nyt vielä ankarammin. Hänellä oli kirjavia pilkkuja poskissa ja oli sen näköinen, kuin olisi tahtonut lyödä jotakuta.
Ikkunan ääressä istui Iisakki-eno kuten äskenkin, imi piippuaan ja murisi jotain itseksensä. Eivät olleet helliä ne katseet, joita äiti häneen sinkosi.
— Niin, niin, sanoi äiti. Kunpa vain onnistuisimme! Moni omistammekaan ei tahdo meitä ymmärtää.
Agitaattorin voimat olivat tyystin lopussa. Hiljaa ja väsyneesti hän vastasi:
— Älkää olko levoton. Sanoinhan jo, ettemme jää yksin mekään. Me saamme miljoonia venäläisiä tovereita puolellemme. Heidän asiansa eivät vielä ole aivan selvät. Mutta kohta, kohta…
Onni oli istunut ovensuupenkillä. Nyt hän uskalsi mennä Iisakki-enon luo. Paljon ajatuksia vilisi hänen päässään, mutta yksi ainoa, joka johtui vatsasta, karkoitti vähitellen kaikki muut: eikö jo saisi illallista?
Agitaattori iski häneen terävät silmänsä. Niissä välähti uusi ajatus.Hän vetäsi syvät savut, joi pohjaan kahvinsa ja kääntyi äidin puoleen.
Tämä on kai poikanne. Täysi mies kantamaan kivääriä, sitten kun tarvitaan. Arvelenpa hänelläkin olevan jotain kostettavaa. Sitähän meillä on kaikilla, meidän on kiitettävä vuosisatojen kärsimyksistä. Mutta juuri tuolla pojalla, luulen ma, on aivan omat syynsä upottaa hiukan lyijyä porvarisläskiin… Siltä kuoli isä räjähdysonnettomuudessa, on minulle kerrottu. Onnettomuus … niin, siksihän sitä sanotaan … eikä se kenenkään syy ollut, ei tietysti. Mutta sanokaapas, onko herrojen tapana kuolla räjähdysonnettomuuksissa! Onko kukaan kuullut ainoastakaan herrasta, joka olisi kuollut sillä tavalla? Ei, kyllä ne tapaturmilta itsensä varjelevat. Mutta meidät sen sijaan pannaan kaikille vaarallisille paikoille, herrojen vehkeisiin. Ensin me elämme kuin koirat ja kuolemme sitten kuin teuraat. Entäs kuinka teidän kävi? Puille paljaille, kuten tavallista. Ajatelkaa asiaa tarkemmin. Porvarit ovat opettaneet meidät kutsumaan sitä onnettomuudeksi. Mutta minä sanon teille, että sellainen onnettomuus on miesmurha. Älä unohda, poika, että herrat tappoivat isäsi!
Onni Kalpa nousi ylös. Hän meni suoraa tietä ulos ja unohti lakkinsa penkille.
Oli uudestaan ruvennut satamaan. Tumma pilvi levisi synkän jättiläislinnun tavoin yli illan taivaan. Laajoista siivistään se harvakseen pudotteli lyijynraskaita pisaroita. Maassa ei käynyt tuulta, puut seisoivat tuuheina ja liikkumattomina; putoavat pisarat vain rapisivat niiden lehvistöissä. Mutta kuitenkin pilvilintu jatkoi matkaansa halki taivaan, ja sen jälessä nousi uusi näköpiirin takaa. Pimeni nopeasti, sadekuurot tihenivät.
Onni harhaili päämäärättä sinne tänne. Oikotiellä ei näkynyt ristinsielua eikä sielläkään, missä maantie päättyi talojen väliin. Aseman suunnalla junat vihelsivät ja puskurit kolisivat kuten tavallista, ja eräillä portailla koira istui kuono taivasta kohti ulvomassa.
Oli hyvä, ettei tarvinnut tavata ketään. Ja suloista oli, kun suuret, kylmät vesipisarat putoilivat tukkaan.
Hän oli jo hyvän matkaa Oikotieltä, mutta yhä vain hän ajatteli samaa ajatusta: — Jos yksi asia oli valhetta, oli kai valhetta kaikki tyynni…
Valhetta, valhetta, kohisi sadekuuroissa. Valhetta — ainakin minulle.
Sepä se! Ainakin minulle, Onni Kalvalle. Mutta ehkä ei muille. Ei Kalle Mäkiselle, ei äidille, ehkä ei kenellekään tutulle koko tienoolla. Ei edes Rörströmin pojille, noille häijyläisille…
Hän oli yksin ajatuksin.
Yksin, yksin, kohisivat kuumina. Vesi valui hänen kasvoilleen. Mutta oliko se vain sadetta, poltti niin ihmeellisesti?
Hän pyyhkäisi kämmenellä silmiään. Itkikö hän? Ei, vain akkaväki itki.Mutta hän, Onni Kalpa, huusi.
Helpotti huutaa kohiseviin sadekuuroihin. Hän asettui keskelle maantietä, heristi nyrkkejään ja huusi minkä jaksoi sateiseen hämärään:
Kaikki on valhetta, kirottua valhetta! Valhetta! Onni Kalvalle, mutta ei hänen äidilleen!
Nyt syntyi hänen toinen ajatuksensa. Se huusi itse äänensä kuuluville, ja sitä hautoen hän kulki sateessa edelleen.
Tänä iltana se täytyy sanoa, vielä tänä iltana! Minä olen vaiennut siitä, ja sentähden minä olen niin yksin. Mutta nyt täytyy totuuden tulla ilmi, kävi miten kävi.
Hän kääntyi kotiin päin.
Ei yhtään ihmistä ulkona. Mutta yhdistyksen talosta tulvi valoa ja musiikkia. Kun hän kulki siitä sivu, tuntui hänestä, että koko rakennuksen olisi pitänyt haljeta moisesta melusta: torvien räminästä, huudoista ja jalkojen töminästä. Ikkunaruuduissa lepattivat tanssivien varjot, mutta joissakuissa niistä varjot pysyivät hiljaa, parittain kiinteästi toisiinsa valettuina. Ei saattanut erehtyä erään lippalakin muodosta eikä irtonaisista olkalapuista.
Oliko toinen noista varjoista Anna-siskon? Sitä hän ei voinut päättää tihkuvassa pimeydessä.
* * * * *
Onni Kalpa avasi kotioven.
Hän huomasi heti, että agitaattori oli poissa. Pöydän ääressä istui äiti ja luki sanomalehteä, hän oli sytyttänyt lampun. Iisakki-eno istui piippu suussa kuten äskenkin, oli vain muuttanut toisen ikkunan ääreen.
Onni meni valuvin vaattein suoraan pöydän luo.
— Äiti, sanoi hän, äiti…
Mutta kun äiti katsoi häneen, tarttui puhe kurkkuun.
— Mitä sinä sateessa juoksentelet, vekara! Sensijaan että kuuntelisit ymmärtäväisen ihmisen puhetta ja oppisit jotain. Kiipeä vinnille ja hae kuivia päällesi; liotat koko tuvan. No!
Vaieten Onni nousi narisevia portaita. Mutta hän ei mennyt ullakolle asti, vaan istuutui kynnykselle. Siellä pimeässä ei kukaan häntä nähnyt. Hän hautoi jotain. Sade ropisi raskaasti pärekattoon aivan hänen päänsä päällä.
— Yhdytkö lakkoon tiistaina? kuuli hän äidin äänen alhaalta lampunvalosta.
Ja Iisakki-eno vastasi:
— En tiedä vielä varmaan. En oikein pidä tuosta ainaisesta lakkoilemisesta. Menen kai verstaaseen ja katson ensin, miltä siellä näyttää. Jos on tyhjää, niin on, enkä minä yksinänikään koneen ääreen asetu.
Sitten oli vähän aikaa äänetöntä, ainoastaan sanomalehti rapisi. Mutta nyt sanoi taas äiti:
— Missähän se Annakin kuljeksii tällaisessa koiranilmassa?
Iisakki-enon ääni ei kuulunut tavalliselta, kun hän vastasi:
— Niin, niin, olenhan minä aina sanonut, ettei hyvästi lopu. Sinun pitäisi pitää silmällä tyttöä. En voi sietää tätä yölaukkaa sen ryssän kanssa. Jok' ikinen yö sama juttu. Annas ollakaan, niin tulee äpärä taloon, sen saat vielä nähdä. Mustavillainen kasakkapenikka, ja siinä sitä sitten on häpeämistä.
Nyt äiti suuttui.
— Ole ärsyttämättä, Iisakki! Tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, ettei hän mikään kasakka ole. Mies on siistin näköinen, ja olenhan minä sanonut, että heillä on sormuksetkin. Venäläiset ovat meidän ystäviämme, ja nousee vielä päivä, jolloin sinäkin ymmärrät heitä kiittää. Tämä on sitäpaitsi jokin kersantti, eikä sitä tiedä, mikä hänestä vielä tulee. Minä näes ajattelen tulevaisuutta, minä.
— Mutta ryssä on aina ryssä, sanoi Iisakki-eno.
Nyt lampunvalo hävisi. Äiti meni kamariin ja paiskasi oven kiinni jälestään. Mentiin makuulle.
— Onni, tule nukkumaan! Pöydällä on vähän ruokaa! Iisakki-eno se niin huusi alhaalta pimeästä.
Mutta Onni istui vielä hetkisen ropisevan katon alla ja odotti. Sitten hän riisui märät vaatteensa, levitti ne vinnin lattialle ja hapuili paitasillaan alas.
Iisakki-eno nukkui. Varpaillaan hän meni kamarin ovelle ja kuunteli.Äiti nukkui myös.
Hän avasi varovasti oven ja hiipi sisään. Silloin hänen paljas jalkansa sattui Annan sänkyyn, ja hän pysähtyi. Hän katsoa tuijotti sisarensa tyhjään vuoteeseen, ikkunasta lankesi siihen heikko ja surullinen valo.
Ei, ei hän voinut sitä sanoa!
Hän hiipi takaisin tupaan ja sulki oven. Hän istui kotvasen vuoteensa laidalla, sitten hän rykäisi ääneen, ensin kerran ja sitten toisen vielä äänekkäämmin. Vihdoin Iisakki-eno liikahti ja mutisi jotakin.
Silloin Onni meni hänen luokseen, kopeloi hänen kättään pimeässä, löysikin sen ja puristi sitä omituisen kovasti.
— Hyvää yötä, eno, sanoi hän hiljaa.
Syksymyöhä oli muuttumassa talveksi. Verinen marraskuun lakko oli äsken päättynyt, eivätkä ensimmäiset lumet vielä olleet ehtineet langeta murhattujen haudoille.
Varhain eräänä sunnuntai-aamuna Onni Kalpa heräsi siihen, että oli kuulevinaan jonkun kaukaa huutaneen häntä nimeltä. Samassa räiskähti kourallinen pieniä kiviä ikkunaruutuun hänen vuoteensa kohdalla.
Hän kavahti pystyyn ja katsoi ulos. Ei vielä ollut aivan valoisa, ja hierottuaan unen silmistään hän ensimmäiseksi näki paperossin tulen, joka tuikutti häntä vastaan sinisenharmaasta hämärästä. Sitten hän huomasi kahdet kasvot, jotka nyökyttelivät ikkunan alta. Rörströmin pojat siellä olivat, omituista kyllä.
Mutta portilla seisoi Kalle Mäkinen hajasäärin ja tupakka hampaissa. Hänen selässään roikkui suuri sotilaskivääri, pistin piipussa. Hän viittasi kädellään.
— Tule ulos, sanoi hän, niin saat kerrankin ampua kunnollisella pyssyllä.
Onni hieroi uudelleen silmiänsä. Hän ei tiennyt näkikö hän oikein. Kalle ja Rörströmin pojat yhdessä! Olivatko he sopineet? Ja itse hän oli vihoissa kaikkien kolmen kanssa. Mutta nyt he seisoivat tuolla ja viittoilivat hänelle niin ystävällisesti. Ei suinkaan se vain ollut viekkautta?
Hän tuumi hetkisen. Mutta kivääri houkutteli. Hän hyppäsi housuihinsa, viskasi takin niskaansa ja hiipi hiljaa ulos. Iisakki-eno ei herännyt.
Portilla hän heti sai selityksen. Kalle otti häntä toverillisesti takinrinnuksesta ja piti seuraavan puheen:
Tämä poika on kyllä Kalle Mäkinen, sinä olet Kalvan Onni ja meidän vieressämme seisovat molemmat Rörströmin pojat. Näen että ihmettelet, ja totta helvetissä tämä kokoonpano onkin hiukan kummallinen. Mutta minäpä sanon sinulle asian laidan. Nyt on sellainen aika, että kaikkien reilujen jassien on pidettävä yhtä. Meillä on nyt tärkeämpää ajateltavaa kuin vanhat riitamme. Sentähden Kalle Mäkinen ojentaa rauhankämmenen entisille vihollisilleen ja aikoo opettaa heidät ampumaan. Sillä pian alkaa paukkua lahtarikaarteja kohti. Ja jos vielä olet käärmeissäsi siitä, että kutsuin sinua lahtarinulikaksi, niin ymmärräkin, että tein sen vain piruuttani. Kyllä minä tiedän, että olet reilu jaska ja kuulut meikäläisiin. Mutta sinun täytyy vain pitää suusi tupessa ja olla haukkumatta venäläisiä, sillä muuten sinun käy pahasti.
Hän näpäytti merkitsevästi kiväärin lukkoa, sylkäisi paperossin hampaistaan ja kiersi ruumistaan avaria housujansa nostaakseen. Sitten hän pyörähti ympäri, korjasi kiväärinhihnaa olkapäällään ja lähti maantielle. Toiset seurasivat häntä.
— Mistä sinä sait tuon pyssyn? kysyi Onni.
— Veljeltäni, sanoi Kalle lyhyesti. Mutta kun he kulkivat rautatien yli, lisäsi hän:
— Näettekö tuon kirkontornin? Jos siellä nyt istuisi lahtari kuularuiskuineen, niin ei teidän ollenkaan pidä luulla, että matka on liian pitkä. Tosin hän näyttää pieneltä kuin itikka, mutta kun vain on vankka kädeltään, niin aina sen sieltä pudottaa. Tällainen pyssy ampuu kolmen kilometrin päästä kymmenen miehen läpi. Eivätkä siinä seinätkään estä.
Pojat katsoivat kaupunkiin ja tarkkasivat osoitettua kirkontornia, jonka huipun nouseva aurinko kirkasti yhä koreammaksi. Silmät selällään he tuijottivat vasten keltaista valoa, ja sekä ylpeys että aamukylmä puistatti heitä.
Mutta Kalle keskeytti:
— Älkää siinä enää töllistelkö, meillä on nyt tärkeitä tekeillä.
Hän taputti housuntaskuaan, jossa patruunat kalisivat.
— Joutukaa nyt! Tänään on näytettävä, mihin tässä kelvataan. Muodostamme juuri F-komppaniaa, mutta Lauri on sanonut, ettei ketään huolita mukaan joka kaatuu ensimmäisestä laukauksesta.
He kulkivat edelleen ketojen yli metsänreunaa kohti. Aamu oli huurteinen ja kirkas. Pelloilla olivat multakokkareet kovia kuin kivet, ja ohutta jäätä rapisi niiden välissä siellä täällä. Kiivettiin aidan yli, joka oli liukas ja ikäänkuin pakkasen hopeoima. Ja metsän laidassa kimmelsivät koivujen lehdettömät oksat.
— Mihin me oikeastaan menemme? kysyi Onni.
Kalle osoitti ylempänä mäellä olevaa rakennusta.
— Paukuttelemme tuohon Lindströmin riiheen Ja jos joku tulee häiritsemään, niin minä vain otan esille punaisen nauhani, eikä silloin itse pirukaan uskalla käydä kimppuumme. Ei ole enää kuten ennen maalimassa, jolloin piti paeta poliisia. Nyt, pojat, on toiset ajat.
He pujottelivat puiden välitse ja pysähtyivät riihen aukeamalle. Maata peittivät keltaiset oljenkorret, sitä tiheämmältä kuta lähemmäksi he tulivat riihen ovea. Sen raosta tunkeutui ulos kupo puituja tähkiä.
Onni kiskoi irti yhden korren ja alkoi pureskella sitä. Hänen oli paha olla. Hän ei laisinkaan ollut sopusoinnussa itsensä kanssa. Eikä se johtunut ainoastaan nälästä, vaan myöskin Kallen kivääristä.
Nousi sitten kysymys, kuinka ampuminen järjestettäisiin. Syntyi neuvottelu, jonka kestäessä Kalle veti esiin pullon ja pani sen kiertämään.
— Hei pojat, ryyppy kuuluu virantekoon! Voidetta pitää olla suussa niinkuin on pyssyssäkin, silloin se sujuu. Jahka olemme ampuneet porvarit, niin juomme joka päivä että säkenöi. Tätä tavaraa kuuluu kyllä olevan heidän kellareissaan…
Hän otti kelpo kulauksen, irvisti ja maiskutteli. Rörströmin veljekset tekivät samoin, ja punainen hehku nousi heti heidän kaikkien poskillensa. Kun pullo tuli Onnin kohdalle, ähkäisi hän vielä pahemmin kuin toiset, mutta pisti kielensä tulpaksi suulle, kun nosti pohjan ilmaan. Hänellä oli ikäviä kokemuksia ja salainen lupaus takanaan.
— Minusta me ammumme kilpaa, ehdotti nuorempi Rörströmin pojista.
— Tueleeraamiseksi sitä sanotaan, oikaisi hänen vanhempi veljensä.
— Emme me voi ampua toisiamme, selitti Kalle holhoojan ylemmyydellä. Kaikki menee silloin helvettiin, eikä pidä tuhlata väkeä tarpeettomasti. Kyllä meitä vielä tarvitaan. Mutta onhan meillä lakkimme, niihin voimme ampua.
Ehdotus sai yleistä kannatusta, jota vahvistettiin uusilla ryypyillä.
Sitten mentiin seinän vierustalle, työnnettiin neljä keppiä hirrenrakoon ja ripustettiin lakit riviin. Senjälkeen palattiin aidalle vähän matkan päähän.
Kalle otti housuntaskusta patruunamakasiinin ja latasi. Sitten hän taas hörppäsi pullostaan ja sytytti paperossin.
— Nyt aloitamme, huusi hän. Piruako te minun pyssyäni töllistelette?Kyllä se pamahtaa, jahka liipaisen.
— Mutta miten me ammumme? kysyi Onni.
— Äärimmäinen lakki oikealla on minun, ja minä tietysti olen punakaartilainen, se on selvää kuin paloviina. Mutta kahden meistä on ruvettava lahtariksi, jotta saamme sodan.
— Minä en rupea, huusi vanhempi Rörström. Minä olen yhtä punainen kuinKallekin. Veljeni saa ruveta valkokaartilaiseksi.
— Minä rupean ryssäksi, huusi tämä.
— Mutta silloinhan me olemme samalla puolella.
— Vaikka, mutta lahtariksi minä en rupea.
— Rauhoittukaa, jyrisi Kalle. Joka ei tahdo, hänen ei tarvitse. Mutta minä kysyn nyt, eikö teistä kukaan tahdo tätä kertaa ampua lahtarien puolesta? Leikkiähän tämä vain on, jumaliste!
— Minä ammun, sanoi Onni.
Hän huomasi heti sanoneensa jotain vaarallista. Kallen verestävät silmät tulivat aivan pyöreiksi ja valkeiksi kuin korskuvan hevosen, ja Rörströmin veljekset tirskuivat ilkeästi. Mutta kukaan ei sanonut mitään, kunnes Kalle asetti heidät kaikki neljä riviin aidan viereen.
— Nyt me kukin ammumme viisi laukausta, ja minä, joka taidan tempun, lataan teille. Kukaan ei hievahdakaan, ennenkuin kaikki on valmista. Pelin pitää olla rehellistä. Valkokaartilaisella on kolme lakkia valittavanaan, ja me muut taas ajamme lyijyä tuohon lahtarirääppänään, niin että se tulee reikäiseksi kuin mummon seula.
Onnin silmissä välähti, mutta hän hillitsi itsensä ja vastasi ainoastaan:
— Sepähän sitten nähdään.
Hän huomasi, että toiset arveluttavasti horjuivat, ja hänen itseluottamuksensa kasvoi yhä, kun Kalle taas otti ryypyn ja ojensi pullon puoluelaisilleen. Se palasi omistajalleen käymättä rivin toisessa päässä, missä Onni seisoi. Hän huomasi taas olevansa eristetty ja yksinään. Hän tuli yht'äkkiä omituisen levolliseksi.
Kun Kalle kohotti pyssyn, tuli hän vieläkin rauhallisemmaksi. Piippu huojui pitkässä kaaressa, ja Kalle ummisti silmänsä, ennenkuin laukaisi pahasti irvistäen. Rörströmin pojat hätkähtivät.
Sovitut viisi laukausta pamahtivat tiheään. Onni katsoi lakkiaan, mutta ei voinut huomata sen heilahtavan.
Tuli sitten veljesten vuoro. Kalle latasi ja ojensi käsi suorana kiväärin. Lämmennyt piippu höyrysi aamun koleudessa.
— No, pojat, laskekaa nyt lahtarin reuhkaan!
Veljekset kiistelivät siitä, kumpi ensin ampuisi. Molemmat tahtoivat jäädä jälkimmäiseksi. Kalle ratkaisi riidan nuoremman tappioksi.
Onni huomasi heti hänet vaarattomaksi. Hän nojasi jalallaan aitaan, polvet notkuivat sekä pelosta että paloviinasta, ja laukaistessaan hän käänsi päänsä syrjään. Hän muisti selvästi varoituksen, ettei saanut kaatua. Kalle huomasi kyllä hänen surkeutensa, mutta aatetoveruuden vuoksi piti säästää ankaria sanoja.
Tuskin vanhempi velikään onnistui paremmin. Onni ei vielä ollut voinut huomata lakkinsa yhtään liikahtaneen.
Sitten tuli hänen vuoronsa. Hiljainen väristys kulki hänen ruumiinsa läpi, kun hän tarttui raskaaseen aseeseen. Hän oli kyllä jo kokeillut ampujana, useankin kerran, mutta ainoastaan kivääreillä, jotka olivat olleet vain leikkikaluja tähän mörssäriin verrattuina. Täytyi oikein ponnistaa saadakseen sen ojennetuksi. Mutta heti kun hän rupesi tähtäämään, tyyntyivät sekä jalat että kädet. Koko hänen koottu tahtonsa keskittyi pyssyn mustaan tähtäimeen ja suuntautui jyvän kautta maaliin riihen seinässä. Hänen täytyi onnistua, hän janosi kostoa häväistykselleen, voittoa yksinäiselle asialleen. Ensimmäisestä laukauksesta saattoi vähimmin toivoa, sen hän hyvästi ymmärsi. Sentähden hän suuntasi sen toiseen Rörströmien lakeista, tähtäsi kauan ja laukaisi.
Lakki pysy; liikkumattomana. Mutta kun hän katsoi seinään, näki hän suuren mustan reiän hirressä juuri lakin yläpuolella.
Nyt hän käänsi piipun Kallen lippalakkia kohti, joka riippui siinä niin mahtavana lihavine täytteineen. Se näytti hänestä mustalta porsaalta, ja siltä porsaalta hän nyt tahtoi puhkaista vatsan.
Hän tähtäsi tarkemmin ja laukaisi. Näkihän sen aivan selvästi — lakki vavahti. Eikä hirressä näkynyt mitään sen ympärillä.
Nyt hän oli varma asiastaan. Seuraavat laukaukset hän laski nopeammassa tahdissa, kaikki koin samaan maaliin. Viimeistä edellisen jälkeen hänen uhrinsa vähän kääntyi, ja viimeisestä lakki suorastaan rupesi heilumaan. Sen mahtoivat Kallenkin sumuiset silmät nähdä, sillä kuuluipa hänen suunnaltaan tukahdutettu kirous.
Pojat syöksyivät kaikki seinän viereen.
Kaikki muut lakit olivat samanlaisia kuin ennenkin. Ainoastaan Kallen lakissa oli tapahtunut täydellinen muutos. Sen läpi näki taivaan monesta kohdasta, ja sisukset riippuivat ulkona.
— Piru ja hänen opetuslapsensa! huusi Kalle. Asiahan on selvä kuin viina. Humalapäissäni olen ampunut omaan kunnialliseen lakkiini tuon lahtarirääppänän asemasta. Mutta otetaan virsi uudestaan, sanoi lukkari. Uusi kierros siis, pojat!
— Odottakaa vähän, sanoi Onni. Minä käyn ensin riihen takana.
Hän oli saanut kokea sodan ja vatsan välisen suhteen. Mutta kyyröttäessään riihen takana hän kuuli jotain ilkeää olevan tekeillä toisella puolella. Kirouksia, riemunremahduksia ja naurua soi hiljaisessa syysilmassa, ja kaiku vastasi kalliosta. — Vielä, vielä! rähisi Kalle puuroisella äänellään. — Päkistä lisää vaan!
Kenelle hän huusi?
Onni palasi kiireesti. Toverit irvistivät voitonriemuisesti, ja Kalle näytti kieltään turvottuneesta naamastaan.
— Nyt on punainen kukko käynyt munimassa lahtarin sylinteriin.
Onni meni lakkinsa luo. Se riippui siinä missä äskenkin, mutta siitä valui jotain pitkin seinää.
Hän kiskaisi sen käteensä, syöksyi Kallea kohti ja paiskasi lakin hänen silmilleen. Samassa olivat Rörströmin veljekset takaapäin hänen kimpussaan.
Kaikki neljä kierivät kiljuen jäiseen mäkeen. Kivääri kaatui rämisten seinänviereltä. Milloin he olivat sekasortoisena myttynä, milloin taas vähän erisivät, iskeäkseen yhteen heti uudestaan, myllertäväksi läjäksi jännittyneitä selkiä, huitovia käsiä ja potkivia jalkoja. Möhkäle vieri myötämäkeä sähisevänä pallona.
Onni tapasi maasta kiven ja nuiji sillä olkapäätä, joka painoi hänen rintaansa. Se oli kai nuoremman Rörströmin. Kiljunta siitä vain yltyi, mutta tilanne parani, paine helpotti ja rymy vyöryi edelleen. Silloin tuli hänen onnettomuutensa. Hän putosi takaperin kuoppaan — vai ojako se oli? Joka tapauksessa hän menetti kaiken liikkumatilan. Samalla jonkun käsivarsi alkoi työntää häntä leuan alta — kai vanhemman veljen. Onni koetti potkaista häntä takaraivoon, mutta turhaan, hän makasi liian kovassa puristuksessa. Ruumis painoi häntä yhä pahemmin, hän joutui yhä syvemmälle kuoppaan.
Heti senjälkeen ilmestyi Kalle kivääri kädessä. Aikoiko hän ampua? Ei, hän ryhtyy pistinhyökkäykseen. Hän kaivaa kärjen kuin naskalin Onnin reiteen. Se puhkaisee housut, ihon — nyt se tunkeutui lihaan…
Hän huusi tuskasta ja raivosta. Kuin teräsjousi hän ponnahti pystyyn kuopasta ja sinkosi taakan rinnaltaan. Mutta silloin Kalle pudottaa pyssynperän hänen takaraivoonsa, ja hän menettää tajuntansa.
* * * * *
Myöhäissyksyn aurinko teki jo laskuaan, kun hän havaitsi ruhjotun ruumiinsa riihimäen alta. Ensin tuli heikko tajunta vain toiseen silmään; hän näki, että jossain punerti. Ruskottiko ilta-aurinko riihen kattoa, vai oliko puna hänen omassa silmässään? Puunrunkojen välissäkin oli ilma kuin silkkaa verta.
Vähitellen hän alkoi liikuttaa käsiään. Hän koetteli ja kopeloi. Hänhän se oli kumminkin. Mutta hirveästi pakotti ruumista. Päässä tuntui olevan suuri kivi, se vinkui ja vikisi koko ajan. Ja housut olivat tarttuneet johonkin kohtaan, joka poltti — nyt hän muisti Kallen pistimen.
Hän pui nyrkkiä, puri hammasta ja nousi vaivaloisesti seisoalleen. Ei näkynyt ketään. Paljain päin ja repaleisena hän ontui kotiin päin.
Iisakki-eno laski käsivartensa katetulle joulupöydälle, katsoi lattiaan ja ryki. Epävarmasti ja miltei pyydellen hän sanoi:
— Kyllä minusta ainakin tänä iltana pitäisi saada olla rauhassa siltä haisevalta ryssältä. Ja kyllä minä sen sanon, että jos Anna tuo sen tänne … jos se sen tuo tänne niistä tanssiaisistaan, niin kyllä minä menen kamariin ja suljen oven jälestäni, kunnes hän on lähtenyt.
— Olisit ennen sanonut. On nyt aika, kun asia jo on sovittu ja he voivat tulla millä hetkellä tahansa. Yksi kerta ensimmäinen, eikähän häntä voi uloskaan ajaa. Sitäpaitsi olet kyllä ahtanut itseesi sotilasruokaa viime aikoina, mutta eivät näy suolesi tietävän mitään kiitollisuudesta. Se ei ole sopivaa, se pitäisi porvarinkin ymmärtää. Ja jos minä sinut oikein tunnen, niin itse vielä pisimpään röyhkit tämäniltaistenkin kekkerien jälkeen. Niin, niin, lahjat kyllä kelpaavat, mutta antaja osoitetaan ovelle. Tiedät kyllä yhtä hyvin kuin minäkin, mistä kaikki nuo on saatu.
Äiti näytti pöytää, joka oli ruokia täynnä. Keskessä oli oikea torni venäläisiä säilykkeitä.
— Ei ole mikään nälkäjoulu tässä talossa, lisäsi hän.
Onni Kalpa käsitti, ettei muuta voinut tehdä: hän kähmäisi lakkinsa ja takkinsa ja hiipi ulos pimeään.
Niin se joulu vietettiin…
* * * * *
Jokunen ohut lumihiutale putoili tähdettömältä taivaalta. Oliko lämmin vai kylmä? Sitä ei voinut sanoa. Hänen sydämensä jyskytti, kiihtynyt veri suhisi korvissa. Hän tunsi, kuinka se polttavana nousi ja laski aina sormenpäihin saakka. Olisipa vain ollut jotain pahaa ja vihattavaa noissa sormissa! Nyt hän olisi voinut kuristaa, juuri sinä iltana. Joulurauhan ja Vapahtajan nimeen! Amen.
Hän pusersi lumipallon ja rutisti sen rikki nyrkissään, niin että lumi räiskyi kasvoihin.
Tie oli autio. Vain kaksi humalaista sotamiestä hoiperteli rallatellen työväentalolle, josta tuuli toi kumeita bassonääniä. Kuului kuin olisi jokin hirviö mörissyt valssia kaukana pimeydessä. Toinen ryssistä oli paljain päin ja heilutti ilmassa revolveria. He kaatuilivat vuorotellen ja auttelivat pystyyn toisiansa.
Onni Kalpa riensi eteenpäin. Tuntui kuin olisivat torventöräykset sysänneet häntä selästä. Ilkeä hirviö ajoi häntä takaa pimeässä, se seurasi häntä kauheasti ulvoen ja kiidätti edelleen. Hän tunsi hiostuvansa juostessaan. Silloin kuului junan vihellys radalta ja hälvensi kauhistuksen. Ei se ääni koskaan ennen ollut kuulunut niin hyvältä ja lohdulliselta. Hyvä ja valpas ihminenhän siellä seisoi tuossa kohisevassa koneessa ja nykäisi vetimestä, juna tulee jouluyössä! Ja noissa valaistuissa vaunuissa istui paljon ihmisiä, monta hyvää ihmistä…
Hän pysähtyi. Junan jyrinä painui vähitellen kuulumattomiin, mutta torviakaan ei kuulunut enää.
Hän kulki hitaasti kaupunkiin päin. Ehkenpä hän siellä näkisi vilauksen joulusta? Ainakin oli siellä valoisampaa. Valot heijastuivat valkoiseksi kuvuksi utuiseen ilmaan ja sytyttivät matalat pilvet tuleen. Se oli kuin yhden ainoan suuren joulupöydän valoa.
Hän taajensi askeleitaan.
Joulupöytä… Ennen seisoi aina kuusi keskellä pöytää, neljä kynttilää oksilla, mutta nyt siihen oli pinottu sen ryssän läkkilaatikoita. Ja kuusen juurella oli isän iso raamattu, josta hän aina luki palasen, ennenkuin käytiin pöytään ja kynttilät sytytettiin. Se kuului asiaan, sanoi hän, niin oli joulu aloitettava.
Mutta nyt siellä kellotti ryssänlimppu raamatun vanhalla paikalla.
Ei sen puolesta että se lukeminen juuri olisi ollut hauskaa. Mutta tänä iltana hän kyllä olisi syytänyt pihalle kaikki ryssänherkut, jos kuusi ja raamattu vain olisivat olleet siinä missä ennenkin…
Hän pysähtyi ja katseli ympärilleen. Johan hän oli keskellä kaupunkia.
Mutta ei sielläkään ollut sellaista kuin hän oli luullut. Talot näyttivät niin surullisilta, tulet sammuksissa melkein kaikkialla. Puotien suuret ikkunat mustia ja kuolleita kaikki tyynni, ei mitään ihmisiä, vain joku yksityinen, joka riensi tiehensä niska kyyryssä ja kaulus korvilla. Ei hän milloinkaan ollut nähnyt kaupunkia niin pimeänä. Eivät katulyhdyt koskaan olleet valaisseet niin yksinäisinä. Taisivat vain kurjat katulyhdyt lähettää valoa taivaalle, vaikka se etäältä näyttikin niin komealta.
Hän sai kulkea lukemattomien talojen ohi, ennenkuin näki joulukuusen latvan kimmeltävän mistään ikkunasta. Mutta silloin häntä alkoi paleltaa.
Minne hän menisi?
Hän kulki ja kulki. Aina tuntui olevan vastatuuli, mistä kulmasta hän kääntyikin. Ja tuuli kiihtyi, yltyi lumipyryksi.
Nyt hän huomasi seisovansa oman liikkeensä kohdalla. Hän tuijotti mustiin, kuolleisiin näyteikkunoihin. Mitä hänellä siinä oli tekemistä, kauppahan oli kiinni?
Kadunkulmassa ajuri nukkui istuimellaan, puoleksi lumettuneena. Laiha hevoskaakki seisoi kuin kivettynyt etujalat levällään, turpa riippui miltei maassa. Ei, nyt tuuli heilautti hevosen häntää, ja se nykäisi hiukan toista takajalkaansa.
Onni pudisti ajuria hiljaa hihasta.
— Saanko hetkeksi ryömiä nahkasen alle? Jos joku tahtoo kyydin, lähden tieheni. Kaksi markkaa voin maksaa.
Ajuri tavoitteli unisena piiskaa. — Mene helvettiin, pojan perkele, murisi hän.
Onni kääntyi taas jostain nurkasta. Tuulenpuuska painoi hänet seinää vastaan ja tuprutti lunta kauluksen väliin. Häntä värisytti. Muu ei auttanut, täytyi mennä sisään jonnekin.
Hän kulki katuviertä ja koetteli kädenripoja. Vihdoinkin kulmausten keskivälillä yksi antoi myötä. Hän oli porraskäytävässä.
Hän painoi valoa ja nousi suoraa päätä neljänteen kerrokseen. Kuta ylemmäs sen parempi, sitä mahdollisempaa saada olla rauhassa, sen hän ymmärsi. Oli vielä viideskin kerros, mutta sitten tuli vastaan vinnin raskas, rautainen ovi. Täällä oli hyvä, ei tänne ketään tulisi. Hän istuutui kivilattialle, selkä ovea vasten. Valo sammui samassa, itsetoimivan sähkölaitteen naksaus kajahti avarissa portaissa. Sitten oli aivan hiljaista ja pimeää. Rautalevyt vain kumisivat hänen selkänsä takana, kun hän nojasi niihin hartioitaan.
Niin se joulu kului…
Hän kaivoi housuntaskustaan tulitikkulaatikon ja alkoi ampua pistoolilla, kuten poikain kesken sanottiin. Jotainhan hänen oli tehtävä. Hän asetti tikunpään kerrallaan laatikon kylkeä vastaan ja tyven etusormensa alle sekä laukaisi toisella kädellä. Tikku tikun jälkeen lensi räiskyvänä kaarena ilmaan, putosi kiviseen permantoon, leimahdutti sieltä pari pientä sinistä liekkiä ja sammui. Jos se vielä hehkui, sylkäisi hän maalia punaiseen pilkkuun pimeässä. Ei ollut helppo osua.
Mutta tulitikkulaatikko tyhjeni pian. —
Portaista alkoi kuulua ääntä, ja kuta tarkemmin hän kuunteli, sitä selvemmin se kuului. Jostakin kerroksesta levisi hirveä melu. Se kasvoi oikein ukkoseksi; puheenhälinää, naurua ja särkyvien lasien kilinää. Rähisevä seura juopuneita herroja, jotka kaikki huusivat yht'aikaa. Onni muisti yllyttäjän sanat herrasväen elämästä hienoissa asunnoissa, punssista ja täyteen sullotuista säiliöistä… Ehkä hän oli oikeassa?
Nyt avattiin eteisen ovi rämisten ja ryskien, koko humaltunut seurue vyöryi alas portaita. Uiko-ovi läjähti kiinni heidän jälestään, sitten oli taas hiljaista hetkinen.
Mutta nyt alkoi piano soida juuri Onnin alapuolella. Lasten ääniä yhtyi sävelmään. Se oli hidas ja hiljainen laulu, kuului aivan virreltä.
Hän laskeutui joitakuita askelia alemmaksi, kumartui kaiteen yli laulua kohti ja kuunteli. Vain lasten ääniä; ne kuuluivat niin iloisilta, mutta kuitenkin niin liikuttavan vakavilta. Ne vapisivat:
Piu, pau, kellot kajahtaa, piu, pau, kaikki kutsun saa joulujuhlaan.
Jää nyt, Jeesus, meidän luo, jouluilo meille suo, armos tuo! — — —
Hän hiipi takaisin ylös ja kyyristyi kumisevaa ovea vastaan. Niin hän istui kauan, ennenkuin huomasi itkevänsä.
Mutta kun lapset lauloivat Porilaisten marssin, oli hän jo nukahtanut.
Nyt taas herra Berglund puhui pakkalaatikkojen takana. Hän alensi ääntänsä:
— Minä voin sanoa, herra Ström, ettei enää ole kysymys kuukausista eikä viikoista, tuskin päivistäkään. Millä hetkellä hyvänsä se jo voi alkaa. Ei enää auta puhua tyhjiä uhkauksia ja sanoa, ettei sellaista saa eikä voi tapahtua. Emmekö jo ole oppineet, että mitä hyvänsä voi tapahtua? Lapsikin saattaa nähdä, mihin tämä vie. Punaiset kiertävät jo kaupunkia ryövärijoukkoineen. Joka juna pohjoiseen saattaa olla viimeinen. Minä lähden tänä iltana. Pohjanmaan sotakouluun ja talonpoikaisarmeijaan. Kävin aamulla sanomassa hyvästi isännälle. Hän on jo tottunut tällaisiin matkoihin. Kyllä hän sentään on hieno mies, se täytyy myöntää. Täysi palkka koko ajalta, pitää paikan auki ja lupaa avustusta kaatuneiden perheille. Tokkopa mikään muu liike koko kaupungissa…
— Mutta talohan jää tällä tavalla aivan tyhjilleen, huusi herra Ström, varastomestari. Toinen lähtee toisensa perästä eikä täällä kohta ole ristinsielua, ainoastaan punaiset poikaviikarit. Eihän se vetele, sanon minä. Virka ennen kaikkea!
— Ei ennen isänmaata, herra Ström.
Varastomestari mutisi jotakin, mutta sitä ei enää kuultu. Askeleet etenivät sementtiosastolle päin, kumahdellen holveissa. Sitten ne taas lähenivät siellä pakkalaatikkojen takana, mutta silloin ei kukaan enää sanonut mitään. Ainoastaan varastomestari murahti joskus kuin äkäinen koira.
Onni Kalpa seisoi yhä hievahtamatta, toisessa kädessään paistinpannu ja toisessa suuri tukku lastuvilloja. Hän oli purkamassa vastatullutta lähetystä. Oli paraillaan ruoka-aika ja tyhjää rautatavaraosastossa, mutta varastomestari oli varmasti unohtanut pyytäneensä häntä käymään syömässä jonkun myöhemmän ryhmän vuorolla lauantaisin, jos sattuisi suuria lähetyksiä purettaviksi.
Nyt hän ymmärsi, minkätähden niin moni viimeaikoina oli hävinnyt liikkeestä hiljaa ja selityksittä. Pohjanmaalle, sotakouluun… Ja tänään lähtisi herra Berglund.
Hän pani paistinpannun päällimmäiseksi ja heittäytyi polvenkorkuiseen lastuvillaläjään korkean laatikkoseinän suojassa. Hänen piti ajatella. Ei enää kuukausia eikä viikkoja, tuskin päiviäkään…
Silloin, yht'äkkiä, kuului taas askelia toiselta puolelta. Ennenkuin hän aavistikaan ja ehti pystyyn pehmeästä kuopastaan, kiersivät molemmat herrat seinän takaa hänen luokseen.
Hän nousi ylös, otti lakkinsa ja kahlasi laatikolleen. Mutta vaikka hän kuinka kaivoi, niin herrat yhä seisoivat paikallaan. He tuijottivat häneen kauan sanomatta sanaakaan. Oli jotain ilkeää ilmassa.
Hän tirkisti heihin takkuisten lastuvillojen läpi, joita hän syysi läjään laatikon laidalle. Herra Berglundin kasvot punoittivat hiukan, mutta varastomestari oli tavallista kalpeampi lihavasta naamastaan, ja hänen silmänsä ällistelivät, kuin olisi hän vanhaan tapaansa aikonut sanoa: on se nyt pirua sentään…
— Oletko sinä … onko Kalpa ollut tässä kauankin;' kysyi herraBerglund.
Silloin Onni nykäisi lakin päästään, hotaisi pahimmat lastut vaatteistaan ja meni heitä kohti.
— Herra Berglund, sanoi hän, en minä ole niitä, jotka antavat ilmi. Ja laakerimestarikin voi olla aivan rauhassa minusta.
* * * * *
Hän kulki tavallista tietään kotiin kaupungista. Alkoi jo kylmästi hämärtää, lumi näytti yhtä likaisenharmaalta kuin taivaskin. Oli niin omituisen hiljaista kaikkialla, ikäänkuin olisivat ihmiset pysyttäytyneet syrjässä ja odottaneet jotakin… Missä oli tavanmukainen "työläiskaravaani", pitkä jono mustaa väkeä, joka hitaasti lunta polkien palasi kaupungista? Hän katsoi taakseen. Ei sitä tänään näkynyt, vaikka juuri olikin sen aika. Hän oli yksin koko tiellä. Kaksi vanhaa akkaa vain kantaa retuutti jotain myttyä toisiansa haukuskellen.
Ja missä olivat vihellykset ja jyry radalta? Hän seisahtui, kuunteli, odotti.
Junat eivät kulkeneet.
Oliko herra Berglundin ennustus näin pian toteutunut? Silloin oli häneltä itseltäänkin matka jäänyt sikseen.
Oli kuin kaikki olisi odottanut jotakin. Kuin sekä hän itse että koko maailma olisivat olleet sidotut suureen säkkiin, jossa ei uskaltanut liikahtaa eikä olisi voinutkaan. Mutta säkin täytyi haljeta — vaikka itse piru ja rykmentti ryssiä … sen täytyi haljeta! Kyllä hän sen puhkaisisi, repisi riekaleiksi vaikka kynsin ja hampain! Näin ei käynyt kauempaa. Hänen täytyi sanoa sanottavansa, huutaa se säkin reiästä!
Hän lähti taas liikkeelle, pani melkein juoksuksi. Hänen päässään myllersi vanha tuska, jonka vain hän tunsi, mutta jotain uuttakin, josta hän ei vielä ollut selvillä. Hänellä oli kiire kotiin; siellä taistelu ratkaistaisiin. Siellä säkki halkeaisi.
Nyt tuli ihmisiä kauempana tiellä, kokonainen musta lauma. Ne olivat miehiä, näki hän, neljä aina rivissään. Ne marssivat tahdissa kaupunkiin päin. Jo pitkän matkan päähän näkyivät kiväärit, jotka keinuvien lakkien yli erottuivat lumista taustaa vasten. Neljä, kahdeksan, kuusitoista, kaksikymmentäneljä…
Hän väistyi tieltä ja antoi niiden kulkea ohi. Niillä oli kaikilla punainen nauha käsivarressa. Siinä menivät Piilonen ja Hellman ja Mäkisen Lauri — joukossa oli sekä tuttuja että tuntemattomia. Niiden naamat näyttivät niin omituisen julmilta ja harmailta, jokainen katsoi vain suoraan eteensä, kohti kaupunkia. Joidenkuiden hampaat kalisivat. Paleltikohan heitä? Etunenässä kulki ryssä, päässä pörröinen lampaannahkalakki; hän löi tahtia revolverilla: ras-tvaa, ras-tvaa…
Heti heidän jälkeensä tuli kaksi punakaartilaista lisää. Toinen oli Kalle Mäkinen. Välissään he kuljettivat paljaspäistä vankia; se oli ensimmäinen kirjanpitäjä asemalta.
Kalle kulki ohi aivan Onnin vierestä. Mennessään hän heilautti roikkuvaa kivääriään, niin että perä sattui Onniin. Sitten hän kääntyi taakseen ja sylkäisi. Mutta tuuli tarttui sylkyihin ja kaarsi ne pitkälti ohi maalin. Oli ruvennut tuulemaan, tuisku yltyi ja puhelinlangat kumisivat. Alkoi pimetä.
Omituinen oli se lauantai-ilta kotikulmillakin. Jok'ikinen tupa oli kuin kuohuva kattila. Niissä kiehui yli äyräitten. Miehet kiroilivat iloisesti ja akat nauroivat väliin. Ohuet ikkunaruudut rämisivät ja laskivat melun ulos asti. Ovissa paukkui, portaissa kolisivat kannat ja kiväärit. Taajana kuin rummunpärinä vyöryi rymy pihalle. Portaista pujahteli mustia olentoja, jotka hävisivät illan pimeään. Ja hajallansa siellä täällä seisoivat vahdit kiväärit jalalla ja paksut paperossit suussa, joista tuuli tuprutti punaisia kipinöitä.
Yhdistyksen talolla lattia tömisi marssivien askelten alla. Raivostunut ääni komensi. Ras-tvaa, ras-tvaa … stoi! Ja sitten kiväärit ukkosena laskettiin jalalle.
Onni Kalpa kiiruhti ohi. —
* * * * *
Avatessaan kotioven hän heti näki ryssän.
Mutta tänään hän kestäisi kaiken. Ja hän istui kärsivällisesti ja katsoi, kuinka siellä vietettiin ilojuhlaa likaisen kersantin kunniaksi.
— Nämä ovat sisaresi kihlajaisia, sanoi äiti. Ja ne vietetään suurena päivänä, tiedä se. Sillä tänään alkavat paremmat ajat tässäkin kurjassa maassa.
— Terve, terve, baremmat ajat! kirkui ryssä. Hän ojenteli suurta konjakkipulloa; hiki valui hänen punaisesta naamastaan. Iisakki-enokin nyökkäili hänelle miltei ystävällisesti, käänsi pohjan taivasta vasten ja ähkyi mielissään: äh! Mutta Anna oli pukeutunut parhaimpiin pyhävaatteisiinsa ja kiinnittänyt veripunaisen rusetin rintaansa; hän taputti kuin hullu käsiään ja lensi likaisen kersantin kaulaan. Ne suutelivat toisiansa pöydän yli niin että läiskähti. Silloin Iisakki-eno murahti jotakin ja katsoi syrjin, mutta äiti vain nauroi.
Muutaman ryypyn jälkeen ryssä hyppäsi pystyyn. Hän otti nurkasta kiväärinsä, asettui hoiperrellen keskelle lattiaa ja alkoi näyttää temppuja. Hän veti hanasta ja heittäytyi pitkälleen, hän huusi ja reuhtoi. Ja hän tähtäsi uuniin: — Valgoinen biru — mjaiskis! — hjuvasti…
Sitten kallistettiin taas jonkun ihmeellisen asian hyväksi, jota Onni ei ymmärtänyt. — Kommunism, uraa! kiljui ryssä.
Kaikkea tätä hän katseli kärsivällisesti. Ja kun äiti kääntyi häneen päin ja sanoi:
— No, Onni, eikö jo ole aika sinunkin ilmoittautua punakaartiin; sinnehän kuuluvat jo kaikki kunnialliset ihmiset, — niin vastasi hän ainoastaan:
— Ei kai sillä mikään kiire ole.
Keskiyön jälkeen ryssä nousi horjuen ylös ja jätti hyvästi. — Minä menen häntä vähän saattamaan, sanoi Anna, mikä merkitsi, että hän tulisi kotiin vasta aamulla.
Mutta ryssä ei ottanut kivääriä lähtiessään. Se jäi nurkkaan. Vieressä lattialla roikkui punainen hihanauha.
— Kuuluuko eno punakaartiin? kysyi Onni hiljaa.
Iisakki-eno vastasi:
— Enhän minä oikeastaan kuulu niihin, jotka ampuvat ihmisiä. Mutta, katsos poikaseni, asia koskee nyt kuitenkinmeidänluokkaamme. Ja nyt me menemme levolle rauhassa kaikesta.
Onni loi häneen omituisen katseen, puoleksi hellän, puoleksi säälivän.Hän ikäänkuin olisi tahtonut sanoa jotakin. Mutta eno ei huomannut sitä.
Hän oli istuutunut sängynlaidalle ja veti saappaat jalastaan. Äiti oli jo mennyt kamariin.
Naksuttava seinäkello tyrkki viisariaan minuutti minuutilta. OnniKalvan sydän jyskytti yhä kovemmin.