Vihdoinkin hän seisoi äitinsä sängyn vieressä.
— Äiti, sanoi hän pimeään, — äiti!…
Hän kuuli äidin nousevan istualleen.
— Mitä sinä tahdot? sanoi äiti.
Onni korotti ääntään.
— Äiti, ei se ole totta, niinkuin te luulette! Minä yksin tiedän sen…
Äiti nousi vielä pystympään.
— Puhutko sinä unissasi vai oletko tullut hulluksi? Mikä ei ole totta?
— Ei siitä mikään ole totta, koko jutusta!
— Minkä sinä tiedät yksinäsi?
— Minä vain sen tiedän … ja ehkä myös Anna. Ainoastaan minä tiedän, että ryssät ne isältä hengen ottivat.
Kun hän sen oli sanonut, ei hänen eläessään vielä milloinkaan ollut ollut niin hiljaista. Sydänkin seisahtui hetkiseksi, mutta sitten se taas alkoi ravata kuin pillastunut hevonen. Hän haukkasi ilmaa pimeässä.
Sanat olivat niin suuret ja raskaat, ne ikäänkuin tukkivat kurkun.
Mutta äiti oli noussut lattialle. Hän tarttui Onnia lujasti olkapäihin.
— Mitä, Herran nimessä, sinä sanot…
— Totta se on, mitä minä sanon, äiti, eikä mikään muu olekaan totta. Aioin kyllä pitää sen omana tietonani hautaan asti… Annan vuoksi … mutta…
— Puhu, Jumalan tähden! Tapaturmahan se oli, tiedän mä, pora…
— Kyllä kaikki niin oli käynyt kuin me itse näimme. Mutta sitä ennen… Ryssä sen patruunan isän poranreikään pisti, ei sitä sinne oltu unohdettu. Muistaahan äiti, että isä sillä viikolla porasi yksin omalla kohdallaan… Näin oli asia, yhtenä pyhänä minä sen näin, päivää ennen isän kuolemaa. Muistaahan sen äiti, tattarisilmäisen sotamiehen, jonka kanssa Anna juoksenteli viime keväänä. Vaikka hän kyllä tiesi, ettei isä siitä pitänyt; hän kirosikin aina, kun näki heidät yhdessä. Ja muistaa kai äiti, että me kaikki paitsi Anna sinä sunnuntaina kävimme kaupungissa, mutta isä ja minä tulimme aikaisemmin kotiin.
Minä jäin asemalle katsomaan, kun humalaista miestä ajettiin junasta. Isä lähti yksin kävelemään. Mutta kun minä tulin kotiin ja juuri seisoin meidän oven edessä, lensi se ryssäntattari pää edellä alas portaita, niin että vinkui. Vahinko vain ettei se lyönyt itseään kuoliaaksi kivilattiaan. Sitten se nousi ylös ja kirosi, pui nyrkkiä ja lähti tallustamaan. Mutta sisässä Anna makasi sängyn päällä ja ulisi tyynyyn. Isä kulki edestakaisin huoneessa, mutta ei sanonut mitään.
Samana iltana minä sitten menin radan yli, niiden haarakiskojen kohdalta, tietäähän äiti. Juuri kun tulin sille louhokselle, missä isä porasi, ilmestyi sieltä kaksi ryssää. Muita ihmisiä ei ollut lähettyvillä. Ne käänsivät heti selkänsä, olivat puhelevinaan ja viheltelevinään ja lähtivät sitten tiehensä. Mutta kyllä minä sen toisen tunsin. Se liikkasi vielä sen potkun jäliltä.
Sen illan perästä en häntä enää ole nähnyt, ja onneksi se on saattanut hänelle ollakin. Korjasi aikanaan luunsa, roisto. En heti ymmärtänyt mitä oli tekeillä, ja sentähden kävi niinkuin kävi. Mutta kyllä minä nyt perästäpäin tiedän, miten patruuna joutui isän poranreikään. —
Hän oli puhunut puhuttavansa. Nyt hän seisoi ja odotti. Eikö tapahtuisi mitään tavatonta? Pitäisihän kaiken nyt muuttua, kun totuus oli sanottu! Saattoivatko seinät ja katto enää sen kuultuaan jäädä entiselleen? Entäs äiti, kuinka hänen kävisi? Ehkäpä hän odotti, että äiti karkaisi pystyyn, sytyttäisi tulta ja vannoutuisi irti kaikesta pahasta, kunnes hän olisi sama kuin monta vuotta sitten, jolloin Onni oli pieni ja leikki hänen polvissaan?
Hän tunsi nyt sanoneensa suurimman ja katkerimman sanansa koko elämässään. Hän oli kantanut sitä sydämessään vain muita säästääkseen. Kärsivällisesti hän oli vaiennut, mutta valhe kasvoi hänen ympärillään vain sen vuoksi, että hän vaikeni. Sentähden täytyi totuuden tulla ilmi. Ja nyt hän oli singonnut sen viholliselle. Oli niin omituisen tyhjää ja juhlallista hänen mielessään kuin ainoastaan silloin voi olla, kun on purkanut sieltä kaiken painon. Nyt ei se enää ollut sydäntä rasittamassa, vaan jossain tuolla pimeässä, missä se kävi, paloi ja iski… Jotakintäytyitapahtua.
Hän seisoi ja odotti — kauan.
Mutta mitään ei tapahtunut. Pimeys verhosi huonetta yhtä hiljaa kuin äskenkin, äiti istui yhä sänkynsä laidalla ja itki.
Sitten hän sanoi:
— Nyt se on sanottu, ja minä toivon, että kaikki tästä lähtien muuttuu.
Hän ei enää odottanut mitään vastausta. Mutta silloin itku yht'äkkiä lakkasi.
— Minkä sinä toivot muuttuvan, Onni?
— Kaiken, äiti, kaiken! Minä toivon äidin lupaavan, ettei se Annan ryssä enää tule meidän seiniemme sisälle.
— Mutta eihän se hän ollut, sanoi äiti ja korotti ääntänsä, joka taas muuttui kimeäksi ja teräväksi. — Itsehän sen sanoit.
Onni polkaisi jalkaa.
— Kaikki ne ovat samanlaisia, joka ainut. Ryssä kuin ryssä, samaa lajia ne ovat kaikki tyynni. Ja sisareni on ryssänheila! Ja sinä, äiti…
— Suus kii, sähisi äiti. Ja mene tiehesi täältä!
Onni Kalpa seisoi aivan liikahtamatta muutamia silmänräpäyksiä. Nyt tapahtui jotain kuitenkin. Kamppailu ratkaistiin, säkki halkesi.
— Kyllä minä menen, sanoi hän, minä menen nyt.
Hän hapuili ulos ja sulki kamarin oven.
Tuvassa Iisakki-eno istui sängynlaidalla tupakoiden. Hän oli herännyt melusta ja sytyttänyt lampun.
Onni ojensi hänelle kätensä. Sitten hän suoraa päätä meni ovelle, kiersi avaimesta ja syöksyi pihalle.
— Hyvästi, eno, sanoi hän.
Jokin pojan äänenpainossa ajoi Iisakki-enon pelkissä alusvaatteissa hänen jälkeensä portaille. Mutta tuiskulumi pieksi häntä kasvoihin, hän näki vain mustan vilauksen, joka pujahti portista ja hävisi kaupunkiin vievälle tielle.
Nimettömille kaatuneille.
Kun raikuu kunnia sankarein, joilla kaulus kultaa hohtaa, yön maahan melusta paraatein suo silloin sun aatokses johtaa.
Humu juhlien lauluin, maljoineenkun voiton miekkoja kultaa,urotyön on päällä päättyneenjo unhoituksen multaa.
Kun raikunut urhoille hurraa onsiks kunnes äänemme turtui,niin muista: mies kuollut ja maineetonetumaisna seisoi, murtui.
Niin aatoksiimme te astukaa,te urhot unhon teillä,kun rummut soi, liput hulmuaaikijuhlaa voiton meillä:
Nimet teidän ja loistoa mainetyön nimet toiset kohta peittää, kevät yksin vihreän seppelvyön yli hiljaisten hautain heittää.
[Suom.Lauri Pohjanpää.]
Vastanimitettynä ja väliaikaisessa virkapuvussa, mutta hajasäärin ja topakan tietoisena siitä, että oli rysty isänmaansa lujassa nyrkissä, seisoi vänrikki Brobeck Vaasan paikallisesikunnan portailla. Hän tupakoi ja mietti. Hän oli juuri järjestänyt viimeisten venäläisten vankien sijoituksen, mutta tätä kysymystä ei käynyt ratkaiseminen esikunnan helvetillisessä hälinässä. Tehtävä oli kiusallinen: kuinka hänen piti laatia tiedonanto omaisille, että heidän poikansa ja isänsä olivat kaatuneet Oulussa? Hehän tiesivät sen kaikki jo kauan sitten, mutta nyt oli löydettävä oikeat sanat valtion kirjalliseen vahvistukseen.
Silloin kuului kavioiden kopsetta portilta ja pihaan karautti suuri ruskea hevonen. Korkealla sen selässä komeili pieni tuntematon poikanen, jonka silmiinpistävimpänä ominaisuutena olivat suunnattomat keltaiset pieksusaappaat, jotka ulottuivat hänelle aina vatsaan saakka.
— Hei, pikkumies, huusi vänrikki Brobeck, — mihin matka?
Pieni mies hillitsi hevosen ja katsoi häneen pyöreillä silmillään kuin olisi tarkoittanut sanoa: minä tulen tänne, kuten näet!
— Mikä sinä olet miehiäsi?
— Minä olen Onni Kalpa.
Kuului melkein siltä, kuin olisi pikkumies arvellut, että nyt pitäisi asian olla selvä. Mutta vänrikki Brobeck suuttui.
— Onni Kalpa! — vai niin, luuletko minun tietävän, kuka sen niminen herra on? Onni Kalpa! — mitä minä siitä viisastun, senkin sontiainen! Oletko suomalainen vai ruotsalainen?
— Molempia.
— Mistä sinä tulet?
— Oulusta, junalla kuten muutkin.
— Oho, olitko sinä sielläkin?
— Tietysti olin.
— Mutta mistäs olet saanut nuo leukaan asti ulottuvat pieksusaappaasi?Varastit, vai?…
— Ne sain Tornion kaupungilta, selitti peukaloinen. Ja hän kohentelihe itsetietoisesti satulassaan.
— Älä helvetissä, kerkesitkö käydä Torniossakin?
— Kerkesin kyllä.
— Entäs hevonen, jolla rehentelet, mistä sinä sen olet varastanut, räkänokka?
Pikku mies näytti todella loukkaantuvan. Hän vastasi hyvin halveksivasti:
— Varastanut! — en minä ole mitään varastanut. Hevonen on minun. Ja pyssy myös…
— Mitä, sinun?
— Minun juuri, sekä hevosen että pyssyn otin punikeilta ja niine päivineni tulin tänne siltä puolelta. Niin ettei herralla ole mitään tiuskumista. Ja hevonen oli kaupungilla tallissa, sillä aikaa kuin minä kävin valloittamassa Oulun ja Tornion.
Vänrikki Brobeck nauroi.
— Siinä mull' on vekara. Mutta oli miten oli, pikku mies, kaikki sotasaalis kuuluu valtiolle. Vie hevonen talliin, se saa seista siellä toistaiseksi. Sitten menet kansliaan ilmoittautumaan. Ja ryövärijuttujasi saat syöttää jollekulle muulle. Minulla ei ole aikaa. Mars!
Onni Kalpa totteli vastahakoisesti. Hän laskeutui hitaasti satulasta ja laahusti pieksuineen talliin päin.
Vänrikki Brobeck pyörähti kantapäällään ja meni takaisin meluun ja puhelimiin. Sillä nyt Oulun kaatuneet varmaan jo olivat tulossa.
Hän ei sentähden huomannut, että joukko vapaaehtoisia marssi pihaan.Heti kun he näkivät pieksusaappaat tallin ovella, huusi yksi heistä:
— Tuolla se pikku piru taas on! Sama joka Peltokankaan jälkeen kaikkialla oli luotisateessa ensimmäisenä. Hei, pikku Kalpa, hurraa!
* * * * *
Mutta yöllä vänrikki Brobeck istui päivystävänä upseerina puhelimen ääressä ja haukotteli. Oli äkkiä tullut seisaus paikallisesikunnan töihin, nyt ensimmäisten päiväin vimmatun kiireen jälkeen. Pelkkiä ikäviä järjestelyasioita! Painopiste oli siirtynyt kaupungista rintamalle, ja sodan hoiti pääesikunta. Hermot alkoivat laueta tavattomasta jännityksestään.
Hänen vastapäätään toisella puolella pöytää istui yksi pohjoisten taistelujen vapaaehtoisista, roteva suojeluskuntalainen, johtaja-asemassa toimiva, mutta jolla kuitenkaan ei vielä ollut mitään vahvistettua arvoa, yksi niistä monista, jotka olivat mukana kaikkialla ja kelpasivat joka paikkaan tässä ensimmäisessä, ihmeellisessä kilvoittelussa reippaiden siviilimiesten ja huonon sotaväen välillä. Suojeluskuntalainen puhui:
— Sen minä sanon, että jos Suomi nyt vapautuu, niin kyllä se suurelta osalta on pikkupoikain ansiota.
— Niinkö luulet!
— Varmasti! Esimerkiksi tuo Onni Kalpa. Siinä se on kiiliäinen. Olisitpas nähnyt hänet Oulussa. Luultavasti hän uskoo, etteivät luodit mahdu häneen, kun hän on niin pieni. Koko ajan hän pyöri Peltokankaan kintereillä ja kiljui ja ampui kuin intiaani. Kerran oli joutua satimeen eräällä pihalla, mutta pujahti pakoon. Eikä hän saanut naarmuakaan.
— Sanoitko Onni Kalpa? Sen se taisi nimekseen tokaista muuan pojan perkele, joka päivällä nelisti tänne esikuntaan. Suuri hevonen sillä oli ja peninkulmaiset pieksusaappaat. Ja kopea se oli kuin itse piru.
— Kyllä se sitten oli hän.
— Mutta mikä velikulta hän oikeastaan on? Väitti tulleensa omalla hevosellaan punaisten puolelta?
— Etkö ole kuullut sitä juttua. Juuri kun juna on lähdössä Ouluun, kiipeää siihen pieni poikanen, joka välttämättömästi tahtoo päästä tappelemaan. Valkoinen nauha sillä oli käsivarressa, kivääri selässä, ja ampua hän osasi. Muuten hän oli sen näköinen, kuin olisi hänet juuri kaivettu esiin lumppukasasta. Kukaan ei oikein tiedä, millä tavalla hän ilmestyi tänne valkoiselle puolelle. Helsingistä hän lie tullut punaisten mukana jonnekin rintamalle, mistä sitten kehvelsi hevosen ja kaikenlaista muuta varustusta ja lähti hölköttämään pohjoiseen minkä kavioista heltisi. Yksin ja omin päin ratsasti koko tämän pitkän matkan. Ja puolitoista ryssää kehuu nitistäneensä lähtiessään. Se puolikas oli vain tavallinen kotimaan punikki, selittää hän. Hän laskee näet aina ryssissä, hän…
* * * * *
Tämän keskustelun aikana Onni Kalpa itse loikoi nukkuvien talonpoikaisvapaaehtoisten joukossa kaupungintalon avarassa juhlasalissa. Sen liukas parkettilattia oli muutettu oikeaksi mereksi kahisevia olkia, joiden tyrskyihin harmaat miehet olivat heittäytyneet. Pitkissä, säännöttömissä riveissä he makasivat, hajoitettujen lyhteiden välistä pisti esiin tanakoita olkapäitä ja raudoitettuja saappaankantoja. Kuorsaus ja ilkeiden unien aiheuttama ähkinä kaikui salin seinissä, joista kullatut ranskalaiset liljat jäykkinä katsoivat tähän aavistamattomaan hävitykseen. Ylhäällä korkeudessa kristallikruunut riippuivat puoleksi sammutettuina ja himmeinä tomusta, ja soturien väsyneet silmät etsivät unta katon maalauksien ja kiemuroiden välistä.
Oo — hoh, oo — hoh … kaikui nukkuvien miesten hengityksen raskas tahti. Mutta siinä marssissa ei ollut mitään yhtenäistä rytmiä; se hajosi johdosta kilpaileviksi ryhmiksi, jotka vetivät yhtä köyttä jonkun hetken, mutta menivät sitten taas hajalle ahdistellen toisiansa, kunnes kaikki oli sekaisin.
Onni makasi selällään oljissa ja ajatteli.
— Minkätähden meidän pitää maata täällä, ajatteli hän, vaikka Luutnantti varmasti on jossain tappelemassa. Ja hän sanoi kumminkin, että minä olen täysi mies ja kelpaan minkälaiseen sotaan tahansa. Totta kai hän sen asian ymmärtää, kun on sotinut Saksassa ilmalaivoilla ja kuudenkymmenen tuuman kanuunoilla ja osaa mitä tahtoo. Mutta täytyy totella päällystöä, sanoi hän, ja nyt on päällystö sanonut, että minun on jäätävä tänne ainakin viikoksi harjoittelemaan. Ei siis muu auttane kuin totella. Pojan on annettava kasvaa vähän, sanoivat herrat, jotka kirjoittivat minut rulliin. Piru vieköön, ja kuitenkin olen ottanut hengiltä kolme ja puoli ryssää. Yhdestä en ole aivan varma —saattoihanse olla toisenkin kuula, kun niitä tuli niin monelta taholta. Mutta kaksi ja puoli ainakin…
Hän sulki silmänsä. Heti hän taas makasi vatsallaan aivan Luutnantin takana ja painautui lujasti Oulun jäiseen katukivitykseen, ilman vinkuessa ja rappauksen sinkoillessa seiniltä. Heitä oli kulkenut katua alas kokonainen joukkue, mutta silloin räiskähti ensimmäisen nurkan takaa. Siinä he sitten makasivat maahan puristautuneina kuin ladotut silakat eivätkä päässeet edes eivätkä takaisin. Lyijyä aivan tuiskusi heitä vastaan, ja ettei kaikki mennyt heidän lakkiensa yli, sen kuuli kyllä äänekkäistä voihkauksista taempana ryhmässä. Eteenpäin! Syöksyyn! huusi Luutnantti. Mutta kukaan ei totellut. Se olisi ollut samaa kuin syöstä suoraan helvettiin. Silloin se tapahtui. Luutnantti syöksyi pystyyn yksin ja alkoi hyppiä edestakaisin kadun poikki. Hän huitoi ilmaa nyrkeillään, luodit soivat hänen ympärillään ja vaatekaistaleita lenteli univormusta. Katsokaa! huusi hän, — katsokaa pojat, ei se pure! Eteenpäin! Eläköön!… Silloin kaikki nousivat ja alkoivat huutaa kuin paholaiset, ja eteenpäin he hyökkäsivät jok'ikinen. Paitsi jotkut, jotka yhä jäivät makaamaan. Mutta he eivät enää voineet juosta eivätkä huutaa.
Kiidettiin kilvan. Nurkassa juostiin kumoon kaksi pakenevaa kuularuiskua, ja siinä juuri hän työnsi pistimensä yhteen pörröiseen ryssään, joka pyrki pakoon kuin jänis. Ilkeää se oli … hyi! … kun ruumis mätkähti mahalleen kivääri mastona selässä; ilkeää oli vetää ulos verinen terä. Mutta niin käy, kun joutuu tekemisiin Valdemar Kalvan pojan kanssa.
Kiidettiin eteenpäin, Luutnantti etunenässä. Palavien talojen savu löi heitä kasvoihin ja ärsytti rykimään kesken juoksun. Päätäpahkaa pitkin katuja pakenivat punikit ja ryssät sekaisin; välistä he seisahtuivat, kääntyivät päin ja ampuivat sekä hävisivät portteihin. Mutta Luutnantin pitkä pistooli tavoitti monta.
Eteenpäin yhä kiidettiin. Onni lähti erään suurikasvuisen ryssän jälkeen, joka meni jotta helmat hulmusi. Mutta ryssä hävisi erääseen porttikäytävään, ja Onni puikahti perästä. Ryssä oli jo toisella puolella pihaa, hänen sinellinsä lepatti juuri erään uuden holvin suulla. Onni syöksyi sinne ja juoksi ja juoksi. Silloin hän äkkiä huomasi juosseensa ulos koko kaupungista, hän juoksi avointa tietä, jota valkoiset puut reunustivat. Mitä — hänhän juoksi Oikotielle päin!
— Nyt näet unta, sanoi hän ääneen itsellensä.
Mutta hameryssä pakeni yhä hänen edellään. Hän juoksi minkä jaksoi, punainen pistin sojossa, verta tippui lumeen. Välimatka ei kuitenkaan lyhentynyt. Tuntui suorastaan, ettei hän päässyt paikaltaan, juoksipa miten tahansa. Ei tämä kävele, minun täytyy ampua, ajatteli hän. Hän pysähtyi ja lankesi polvilleen voidakseen tähdätä paremmin.
Mutta silloin ryssäkin seisahtui ja kääntyi päin. Ei se mikään ryssä ollutkaan, vaan Kalle Mäkinen, ja hän näytti kieltään ja sylkäisi. Sitten hän sytytti paperossin ja pisti kätensä rauhallisesti housuntaskuihin.
— Etkö tunne! huusi — Onni. Minä ammun sinut, ammun kun ammunkin!Muistatko riihimäen ja pistimesi…
Mutta kun laukaus pamahti, hän huomasi ampuneensa tyhjää. Sensijaan hän taas näki ryssän, joka hävisi siihen tiiliseen taloon, jossa he ennen asuivat, juuri heidän portaisiinsa. Onni riensi perästä. Korkealta ryssä kurotti päätään kaidepuun yli ja nyökytti hänelle. Silloin hän näki, että se oli se tattari, murhaaja.
— Sinäkö se oletkin! huusi Onni. Kerran ennen lensit alas näitä portaita ja samaa tietä pääset nytkin, mutta kuolla sinun ensin pitää. Vai luuletko etten tiedä, että sinä sen patruunan panit…
Mutta ylös ehdittyään hän huomasi, etteivät ne olleetkaan heidän portaansa. Ne portaathan ne olivat kaukana kaupungilla, joissa hän istui joulu-yönä. Ja raskas rautaovi sulki tien. Ahaa, ryssä on varmasti piilottautunut savupiippuun, ajatteli hän. Mutta minäpä menen jälestä… Hän työnsi pistimen kärjen ovilevyjen rakoon ja väänsi. Mutta pistin katkesi ja verinen kärki jäi kiilaksi rakoon. Silloin hän iski perällä levyyn, niin että koko talo jysähti. Mutta ovi kesti.
Samassa hän kuuli ryssän äänen oven takaa. Nyt se oli Annan sulhanen, sen kuuli kyllä hänen humalaisesta naurustaan. Juvasti, huusi se, juvasti, valgoinen biru! Kommunism, uraa!
— Ovi täytyy ampua rikki, ajatteli Onni. Hän suuntasi piipun keskelle toista levyä ja laukaisi. Rämähti hirveästi.
… Hän kavahti oljista istualleen. Oliko hän tosiaankin vain unissaan kuullut sen pamauksen, sehän soi korvissa vielä nytkin? Silloin hän huomasi puolipimeässä, että moni nukkuvista miehistä oli noussut istumaan niinkuin hänkin ja katsoi ympärilleen unenpöpperössä. Kysyvä mumina kulki kautta salin: Mitä nyt taas?
Yksi suurista ovista avautui hetkeksi, ja valojuovassa, joka tunkeutui sisään, hän näki miten kalkintomua satoi käytävän katosta. Asia ei ollut sen vaarallisempi, kuin että taas joku tottumaton vahti oli peukaloinut kiväärinsä lukkoa, kunnes luoti lensi lakeen. Miehet kirosivat ja heittäytyivät takaisin oljilleen. Sitten oli jälleen aivan hiljaista.
Mutta Onni ei saanut unta. Loiottuaan hetkisen ja totutettuaan silmänsä puolipimeään hän huomasi, ettei hänen lähin naapurinsakaan nukkunut. Hän oli iso, vaaleakiharainen poika, joka siitä makuultaan vähän väliä katsoi Onniin. Kun Onni katsoi takaisin, sanoi poika:
— Voi piru, kun on pieni.
— Kuinkas vanha itse olet? kysyi Onni.
— Käyn yhdeksättätoista jo. Mutta sin' et lie vasta kuin kaksitoista?
— Kyllä minä sentään vanhempi olen. Mikä sinun nimesi on?
— Minä olen Österbackan Edvin Jungsundista. Mutta nuku nyt, kun olet noin hento.
Onni oli suuttua. Mutta hän tunsi, ettei naapuri tarkoittanut pahaa; hän makasi ääneti kotvasen. Sitten hän sanoi:
— Joko sinä nukut, Edvin?
— En.
— Sanoppas, kuinka monta ryssää tappaisit, jos ne perkeleet olisivat murhanneet isäsi?
— Tappoivatko ne sinulta isän?
— Tappoivat.
— No, ehkä viisi olisi kohtuullista.
— Mutta jos isäsi olisi ollut oikein kunnon mies, niin eikö viisi ole liian vähän? Niitä roistoja!
— Ei pidä kirota noin kauheasti, kun ei vielä ole täysikasvuinenkaan. Mutta jos on totta, mitä sanot, että isäsi oli tavallista parempi mies, niin saattaa viisi kyllä olla liian vähän. Ei minusta kymmenenkään ole muuta kuin oikeus ja kohtuus. Kun vaan jaksaisit saada hengiltä niin monta, sillä pieni olet. En minäkään puolestani ole aikonut vähempään jättää. Minulta ne saatanan siat ryöstivät tytön…
Österbackan Edvin käänsi kylkeä eikä sanonut muuta.
Mutta Onni Kalpa makasi yhä valveilla ja punnitsi elämää ja kuolemaa oikeutensa vaa'alla. Ennen nukkumistaan hän päätti näin:
— Kymmenen niitä pitää olla, ainakin kymmenen.
Pitkä ja vaikea oli Onni Kalvalle harjoitusviikko, mutta vihdoin tuli se iloinen päivä, jolloin sotilasjuna poikain laulun raikuessa lähti kaupungista. Asemalla puhallettiin torvimusiikkia ja junasta vastattiin reippain sävelin, eläköön-huudot raikuivat, ja pitkin radan vartta vilkkuivat kyynelien kastelemat nenäliinat, sotilaat kiskaisivat kukitetun sarkalakin päästänsä ja heiluttivat sitä riemuiten ilmassa. Runsaimmin koristeltuihin kuului pikku mies pitkissä pieksusaappaissaan, hänellä oli kukkia sekä lakissa että rinnan täydeltä. Se vahvisti yhä hänen luottamustaan ja kannusti häntä kuvittelemaan valoisia toiveita suunnitelmilleen.
Missä vain juna pysähtyi, oli asemilla väkeä, huutoa ja laulua. Ja vaunujen silloilta laulajaryhmät vastasivat harmaiden sotamiesten keskuudesta:
— — —"Koskaan, kallis synnyinmaa,sua poikies ei viime vereen puoltamatta vieras ryöstä"— — —
Yhä uudestaan ja alati kasvavalla ylpeydellä Onni Kalpa huomasi, että kun hän vain pisti esiin päänsä ja näyttäytyi kansalle koko pituudessaan, huudot aina kiihtyivät huippuunsa.
Mutta tuskin hän oli ehtinyt rintamalle, kun jo sai kestää kolauksen, joka oli vähällä lannistaa hänet kokonaan. Hänen miehuuteensa osoitettiin häpeällistä epäluottamusta, ja kuinka nyt kävisikään hänen suuren ajatuksensa? Hänet pantiin näet kyökkipojaksi.
Se tapahtui näin:
Toimitettiin uusien tulokkaiden katselmus, ja joku päällysmies kulki tarkastellen pitkin riviä. Viimeisenä seisoi Onni Kalpa, ja kun päällikkö ehti rivin päähän, hän pysähtyi ja iski katseensa Onniin.
— Vai sillä tavalla, sanoi hän, kyllähän meillä on pientä väkeä tulessa ennestään, mutta tämä on jo liikaa. Ei sentään aivan imeväisiä… Tuo saa mennä patoja pesemään.
Siitä johtui, että Onni Kalpa aamusta iltaan sai käsitellä kauhoja ja luutia kiväärin asemasta. Urhoollisena ja kärsivällisesti, mutta myrtynein mielin hän seisoi kenttäkeittiön ääressä jonkun kartanon tai ladon suojassa, seisoi porisevaa puuroa hämmentämässä pyssyjen paukkuessa kilometriä kauempana. Tuon tuostakin hän kysyi varovaisesti kokeilta ja naisapureilta, eivätkö he tienneet, missäpäin Luutnantti nykyään liikkui. Mutta hän sai mitä erilaisimpia vastauksia. Yksi sanoi hänen olevan idässä, toinen lännessä, ja kolmas ei tiennyt mitään, mutta eräs lihava kokki vastasi:
— Piru sen tietää, missä se mies milloinkin on. Se vain on varmaa, että niin se tappelee kuin karhu ja antaa selkään ryssille. Mutta ei hän liene täälläpäin, sillä täällähän ei edetä askeltakaan.
Se vastaus ei Onnia paljonkaan ilahduttanut, ja yhä kypsemmäksi kasvoi hänessä eräs päätös: hänen täytyi paeta. Kun vain saisi tietää minnepäin Luutnantti lähti…
Varhain eräänä pakkasaamuna hälyytettiin. Kaikki nukkuva miesväki, kyökkimiehistö ja hevosmiehet mukaan luettuina, komennettiin nopeasti tulilinjalle. Punaiset ahdistivat raivokkaasti, ja harva rintama uhkasi murtua. Ammusten puute vaikeutti asemaa, ja ankarasti kiellettiin ampumasta, ellei tietänyt osuvansa.
Onnikin sai kiväärin ja viisikolmatta patruunaa.
Mutta sillä kerralla hän ampui kuin turkkilainen, kun vain näki jotain häämöttävään puiden välistä. Yhtämittainen rätinä ja tykkien jyske, joka raskaina aaltoina vyöryi metsän yli, vaikutti sen, ettei hän voinut kieltää omaa kivääriänsäkään paukkumasta. Kun hän nyt vihdoinkin taas oli päässyt mukaan!
Kymmenen askeleen päässä hänen edessään lumessa makasi eräs harmaapartainen mies, joka ampui perin harvaan. Hän oli hylkeenampuja pohjoisesta saaristosta. Kun hetkeksi hiljeni, hän katsoi taakseen ja huusi Onnille:
— Ai-ai, miten sinä tuhlaat panoksia!
Onni koetti taskuaan ja huomasi, että hänellä oli enää vain pari patruunaa jälellä. Mutta samassa punikit hyökkäsivät, ja hänen täytyi taas ampua.
Kun hyökkäys hädin tuskin oli torjuttu, tuli eräs upseeri ryömien pitkin kiireessä kaivetun juoksuhaudan pohjaa. Hän tarkasti ammusvarastot, mutta hänen oli vaikea päästä eteenpäin, sillä hänen toinen kätensä oli sidottu ja verta vuosi vahvasti.
Tultuaan vanhan hylkeenampujan kohdalle hän sanoi:
— Tämä poika näkyy pitäneen puolensa, raatojahan on vastapäätä kokonainen kasa. Kuinka monta patruunaa olette ampunut?
— Kaksitoista kaikkiaan.
— Ja kuinka monen luulette sattuneen?
— Yhdestä en ole varma. Huomasin vasta perästäpäin, että oli pudonnut lunta jyvälle. Se kiilsi niin vietävästi…
Upseeri ryömi edelleen.
— Entäs sinä, nuori mies? Kuinka monta on jälellä?
— Olen jo ampunut kaikki, vastasi Onni.
— Sillä tavallako sinun mielestäsi käskyä totellaan! Eikä yhtään osumaa tietysti, vai mitä?
— Puolikas pitäisi olla.
— Mikä vastaus se on, senkin räkänokka?
— Tarkoitan, että sain hengen yhdeltä tavalliselta punikilta. Tuolla se on kiven takana.
Mutta upseeri kirosi eikä kuunnellut enempää.
— Lähin mies vasemmalta siirtyy tännemmäksi ja täyttää aukon, komensi hän. Tämä variksenpoika lähetetään takaisin.
Ja niin sai Onni häpeällisesti ryömiä tiehensä tulilinjalta. Hänet asetettiin erään kenttäkeittiön ääreen hämmentämään hernerokkaa, jota kohta piti koetettaman viedä nälkäisille ja paleleville sotilaille. Kiehuvien läskipatojen ihana haju virkisti häntä hiukan, sillä hänellä oli| itselläänkin hyvin nälkä.
Mutta hänen käydessään halkoja hakemassa tuli granaatti ja nielaisi sekä hernerokan että kenttäkeittiön ja repi takajalat eräältä hevoselta, joka seisoi pihalla.
Naisille tuli kiire muuttaa pois komppanian majapaikka ja kuljettaa syrjään haavoittuneet, sillä piha oli tykkitulen alla. Onnikin kantoi ja hääräsi nääntyäkseen.
Yöllä hän sai auttaa laupeudensisarta, joka hoiti muutamia haavoittuneita eräässä tyhjässä läävässä. Hän levitti lampaannahkoja ja olkia voihkivien miesten päälle, sillä niin oli kylmä että henki höyrysi, eikä huurrekaan tahtonut sulaa kulmakarvoista. Kuolleet hän sisaren kanssa kantoi hankeen.
Seuraavana aamuna oli asema parempi, hyökkäys ei uusiintunut. Tilanne alkoi vakaantua, mutta muonitus oli vielä sekaisin. Sotilaita palasi sinisinä vilusta, he söivät kuin sudet, ja tähteet vietiin hevosella linjoille. Onni Kalvan mittaisen miehen ei siitä syystä ollut helppo saada juuri mitään syödäkseen.
Hän makasi vatsanväänteissä seuraavan yön eikä voinut nukkua. Mutta hän oli saanut jokseenkin varman tiedon, ettei Luutnantti ollut monenkaan peninkulman päässä. Nyt siis asia oli selvä: hän lähtee sinne. Ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Hän oli kyllä oppinut suoriutumaan sellaisista matkoista.
Sattui kuitenkin niin, ettei hänestä tällä kertaa tarvinnutkaan tulla karkuria. Kun hän aamulla kääntyi tuvan nurkan ympäri, seisoikin Luutnantti aivan hänen edessään, ojensi kätensä ja sanoi:
— Kas Kalvan poikaa! Vai täällä sinä olet.
— Täällä, mutta kuinkas Luutnantti…?
— Toin yöllä vahvistusta. Täällä taitaa olla tulista. No, mitäs pojalle kuuluu?
— Huonoa, sanoi Onni, joka vielä piti Luutnanttia kädestä. Huonoa kuuluu. Saan vain hämmentää puuroa ja lakaista, enkä yhtään tapella.
Luutnantti hymyili ja pudisti häntä olkapäästä.
— Vai niin hullusti sinun on käynyt. Mutta kyllä minä pidän huolen siitä, että pääset sellaisista hommista, sillä olethan sinä sentään oikea sotapoika. Ja sitten saat tulla minun aseenkantajakseni.
Onnin sarkatakki paisui ja ääni vapisi, kun hän sanoi:
— Oikeinko adjutantiksi?
— Oikein.
Onni kavahti komeimpaan huomioasentoonsa.
— Kiitoksia paljon sitten, sanoi hän. Ja itsekseen hän jatkoi:
— Jumala varjelkoon herra Luutnanttia.
Suomen metsät eivät milloinkaan ole olleet kauniimpia kuin niinä kuukausina, jolloin pitkä harmaa tarkka-ampujaketju pohjoisesta pujottautui niiden läpi, puusta puuhun, kivestä kiveen. Milloinkaan eivät lumettuneet korvet ole humisseet vilppaammin ja voimistavammin eikä pohjaton taivas kaartunut kirkkaampana yli maan. —
Oli juuri sellainen päivä. Oli pakkasaamun hetki heti myöhäisen auringonnousun jälkeen.
Päivän punaisesti sarastaessa olivat tykistöt alkaneet jylhän keskustelunsa korkeilta kukkuloilta. Kuului kuin olisi jymissyt kysymyksiä ja vastauksia peninkulmaisten harjujen välillä. Ne syytivät vihaansa toisiaan vastaan yli avaran, rauhaisan metsämaan, joka korkeudesta katsottuna näytti ennenkuulumattoman kauniilta ja tuuhealta jättiläisturkikselta. Vain joku yksityinen honka siellä täällä rikkoi tasaisuutta, kohosi muita korkeammalle ja nosti punakimalteisena ilmoille lumisen latvansa. Nyt ketju luikerteli alas toiselta harjulta. Loppumattoman pitkä se oli, kyyristyneitä miehiä riitti niin kauas kuin silmä kantoi. Paikoitellen ketju oli omituisen harva, joskus se pitkiksi matkoiksi aivan katkesikin. Mutta jos aukoista oikein etsi, liikkui niissäkin pieniä levottomia pisteitä pitkin rinnettä. Niillä kohdilla kulkivat lumikaavut.
Lumi välkkyi edessä, kiväärinpiiput kimmelsivät, ja valkeana vyörynä valui ampujain ketju alas jyrkännettä, häviten metsään. Joka mies kynti sinisen vakonsa, jokainen vako johti petäjikön korean siniseen varjostoon.
Mutta korkealla ilmassa heidän päittensä yllä surisi kuin lauma äkäisiä jättiläisampiaisia. Joskus, kun oikein kova pamaus kaikui laaksossa, putosi äänettömiä lumihiutaleita puiden oksilta.
Metsän sisässä kiiruhdettiin reippaassa tahdissa eteenpäin. Valoa ja varjoa pilkahteli vuorotellen miesten jännittyneille kasvoille. Silmä siristyi kirkkaan auringonsäteen siihen sattuessa, mutta laajeni taas runkojen suojassa. Kaulat kurottuivat, etsittiin ja etsittiin.
Ei vielä oltu ammuttu yhtään laukausta. Mutta samaan hankkeeseen oli ryhdytty vastapäiselläkin harjulla heti valkoisten linjan lähdettyä liikkeelle. Kuitenkin liikuttiin siellä raskaammin ja väsyneemmin, osittain aivan hapuillen. Miesten ryhti paljasti haluttomuutta toisissa ja toisissa taas raivoa. Ei ollut kysymyksessä vastahyökkäys, ainoastaan puolustus.
Valkoisten linja oli jo ehtinyt melkein keskelle laaksoa. Siellä notkossa se joutui jäätyneeseen ja lumettuneeseen rämeikköön, joka kasvoi vain jonkun vaivaisen räkämännyn tai oli aivan avaraa. Samassa alkoi paukkua vastakkaisesta metsänlaidasta. Ilmassa soi, oksia taittui räiskyen, ja lumi tuiskahti hiirenhäntänä milloin täällä, milloin tuolla.
Valkoisten ketju sukelsi lumeen ja hävisi.
Nyt alkoi loputon ryömiminen, rätinän yhä yltyessä toisella puolella ja yksityisten laukausten jo vastatessakin. Ei ollut helppo päästä eteenpäin sinä päivänä. Sillä laakson avoimeen pohjaan auringon ja tuulen luoma hankiainen ei oikein murtunut, mutta ei kestänytkään. Vaistomainen varovaisuus ja saadut määräykset käskivät pysyttäytymään niin syvällä kuin mahdollista, ja monelle oli jo käynyt huonosti koettaessaan kavuta pinnalle. Piti sentähden leikkiä jäänsärkijää kyynärpäillä, kivääri kokkapuuna hangen reunassa. Hiki alkoi valua.
Niin jatkettiin hetkinen harvassa männikössä, mutta matka metsänlaitaan oli vielä hyvin pitkä. Eteneminen kävi yhä hitaammin väsyneeltä miehistöltä, vihollisen kuulat rupesivat osumaan yhä useammin, ja pettävä hanki teki avoimen hyökkäyksen mahdottomaksi. Kuinka Herran nimessä tämä päättyykään! ajatteli moni.
Silloin tuli käsky kierien pitkin linjaa, ryhmästä ryhmään, komppaniasta komppaniaan: Seis — lepo — laulua!
Ja keskellä vihollisen tulta pisti koko pitkä rintama lauluksi. Miesten raikkaat äänet kaikuivat kautta lumisen laakson ja sekoittuivat kirjavaksi kokonaisuudeksi tykinjyskeen ja käsiaseiden katkonaisen paukkinan kanssa. Jotkut miehistä kääntyivät rauhallisesti selälleen valkeissa haudoissaan, ottivat hatun hionneesta päästään ja lauloivat minkä jaksoivat kohti sinistä taivasta, jolla silloin tällöin vilahteli salamannopeita, mustia lintuja. Yhdeltä suunnalta kuului yksi laulu, toiselta taas hajanaisia tahteja jostakin muusta. Hiljaiset ja urheat körttiläiskomppaniat Etelä-Pohjanmaalta virittivät hartaan virren, kauempana kiskottiin täysin keuhkoin erästä suojeluskuntamarssia, ja vielä kauempaa taisi Maamme laulukin kajahtaa korkeuksiin. Mutta Onni Kalvan komppania veti kaikin voimin muuatta rekiviisua, joka alkaa näin:
Jos kaikki Suomen järvet viinaksi muuttuisi, — — —
Luutnantti, joka makasi muutaman askeleen päässä Onnista, lauloi täyttä kurkkua. Mutta hetkeksikään hän ei laskenut kiikaria silmiltään. Vasta kun laulu oli lopussa ja miehet kinastelivat siitä, mikä nyt otettaisiin, hän kääntyi taakseen ja huusi:
— Pojat! Punikeilla on se paha vika, etteivät he osaa laulaa!
Sitten hän taas kääntyi viholliseen päin ja jatkoi silmät kiikarissa:
— Tuolla ne vain lojuvat metsässä ja kiroilevat hampaittensa välissä.Ja sentähden me voitamme tänään. Olkaa varmat siitä, pojat!
Onni Kalpa ryömi lähemmäksi päällikköään.
— Luutnantti, saanko kysyä yhtä asiaa?
— No?
— Voiko sanoa, että punikit ovat urhoollisia?
— Voi kyllä, Onni. He ovat usein sangen urhoollisia. Mutta he ampuvat huonosti. Ja me taistelemme paremman asian puolesta. Sentähden me laulammekin.
Nyt komennettiin taas etenemään. Mutta ei enää linjassa, vaan nopeammin, ryhmittäin.
Harmaita miehiä kavahti pystyyn yksi kerrallaan, he hyppäsivät muutaman askeleen halki vinkuvan ilman ja hävisivät taas päistikkaa lumeen. Se oli sanomattoman rasittavaa. Juuri kun oli saanut kantapäänsä kinoksesta ja jännittänyt kaikki lihaksensa harppausta varten, silloin hanki aina murtui. Tosin pienet petäjät vähän peittivät vapaata näköalaa, mutta kokemus oli opettanut, että lyijysäteet erikoisen halukkaasti tunkeutuivat juuri sellaisiin suojuksiin. Avoimessa lumessa oli melkein parempi.
Kuitenkin osumat yhä tihenivät. Siellä täällä huohottava ruumis luhistui kinokseen kesken harppauksen, ja näki kyllä, ettei ainoastaan hanki murtunut.
— Seis! komensi Luutnantti, ja käsky toistettiin miehestä mieheen koko komppanialle. — Olemme edenneet liian pitkälle. Joka mies kaivautukoon niin syvälle lumeen kuin voi. Joukkuepäälliköt tähystävät.
Tuli äkkiä omituisen hiljaista. Taempana, missä toiset komppaniat tulivat, paukkui ja huudettiin kuten ennenkin. Mutta täällä suhahti kuulia vain harvakseen korkealta pään ylitse, ja joku yksityinen laukaus vinkui ohi vinosti takaapäin, omien puolelta. Saattoi kuulla hengästyneiden naapuriensa läähätyksen.
— Nyt ryömimme taas eteenpäin jonkun matkan, komensi Luutnantti. Mutta varovasti. Kukaan ei saa nostaa päätään.
Ja hän lisäsi vielä huutaen:
— Näin ryömimme vaikka Suomenlahteen asti, jos tarvitaan! Sillä eteenpäin meidän täytyy päästä, pojat!
Mutta itsekseen hän sadatteli:
— Kirottu hankiainen, kuka sitä saattoi mäeltä nähdä! Se sahaa rikki vaatteet, eikä meillä niitä liikoja ole…
Niin tunkeuduttiin siis vähän eteenpäin taas, ja sitten tuli jälleen hetken pysähdys. Toiset olivat vielä pitkällä jälessä.
Onni Kalpa sukelsi esiin lumesta erään kiven takana aivan Luutnantin kintereillä. Kiven toisella puolella kinos kohosi korkeana aaltomaisine harjoineen, joka oli kuin jäätynyt merentyrsky. Vain aallon särmän oli helmikuun aurinko jo heloittanut hiukan tylpäksi. Tällä puolen kiveä oli maa melkein paljas. Sinne oli muodostunut avonainen tuulenkuoppa; räkämäntyjen juuret nousivat esiin ja sattuivat ryömijän kyynärpäihin kuin kovettuneet jänteet. Aurinko paistoi kirkkaana ja korkealta halki tuulettoman ilman, saattoi jo tuntea kiven huokuvan hennosti kehkeytyvää lämpöä.
Oliko jo tosiaankin niin paahteisen lämmintä, aivanhan kyynärpäät tuntuivat kosteilta?… Onni katsoi. Niissä oli suuri reikä kummassakin; toisesta tirkisti verelle raapeutunut iho. Hän katsoi Luutnantin kyynärpäitä. Sama juttu.
Mutta ei ollut koskaan ollut niin ihanaa kuin tänään! Hänestä tuntui kuin olisi kaikki ollut juhlaa. Komea oli laakso, täynnänsä sotilaita, ruutia ja kuolemaa, ja korea oli ilma.
Aivan kiven ääressä kasvoi pari länkäpetäjää, jotka punoutuivat tiukasti kiven ympärille ja nousivat sitten tuuheaksi, leveäksi päähineeksi sen laelle. Välkkyi vain ylhäällä oksissa, koko päähine näytti oikealta kristallikruunulta. Valo suorastaan säihkyi siitä. Sillä oksien lumi oli eilen sulanut, mutta jäätynyt taas yöllä, ja nyt riippui joka neulasessa kirkas jäähelmi kuin mikäkin pieni kello.
Onni ei voinut hillitä itseään. Hän kurotti toisen kätensä ja heilautti kruunun helistimiä. Ne kilisivät hauraasti, ja valon säkeniä hyppelehti ilmassa.
Samassa Luutnantti tarttui hänen käsivarteensa ja kiskaisi sen alas. — Sitä sinun ei olisi pitänyt tehdä, sanoi hän. Käy nyt tuohon pitkällesi minun taakseni!
Hänen aavistuksensa toteutui pian. Muutaman hetken perästä räsähti kiven etusivua vastaan, lyijyn murusia ja kiven siruja sinkosi ympäri, ja jäähelyt särkyivät säpäleiksi. Suihku tuli kuularuiskusta. Kuului siltä kuin olisivat nopeat vasaraniskut koettaneet hakata kiven palasiksi.
Pehmeä ihmisruumis ei ollut suuren arvoinen sellaisena hetkenä. Mutta kivimöhkäle kesti, ja kun vielä yksi patruunanauha oli rummuttanut sen kovaan seinään, tuli taas hiljaista. Jääkruunu riippui risaiseksi tuhottuna. Ja Luutnantti sanoi:
— Sen sinä sait aikaan, houkka. Aivan syyttä suotta.
— Kuinka pitkältä tästä on punaisiin? kysyi Onni.
— Tuskin enää sata metriä.
Mutta Luutnantti ajatteli taas:
— Tästä koituu meille vielä verinen leikki. Enpä tahtoisi tänään olla päällystön housuissa…
Nyt kuitenkin toiset komppaniat alkoivat työntyä eteenpäin ja tulivat näkyviin laajana kaarena molemmilta puolilta. Niiden takana räme levisi myllerrettynä kuin kynnetty pelto, siellä täällä tummia läiskiä valkealla pinnallaan. Lantatunkioita! ajattelivat varikset, jotka lepatellen luovivat taistelukentän yllä.
Pillit vihelsivät; annettiin merkki olla valmiina. Sitten tuli muutaman hetken pysähdys, valkoisten kuularuiskut piilopaikoistaan syysivät kiihkeästi lyijyä vastapäiseen metsänreunaan. Sillä aikaa laulu taas alkoi uudestaan, vaikkakin kehoituksetta, heikkona ja hengästyneenä. Hiljaiset körttiläiskomppaniat virittivät virren. Se kasvoi ja laajeni, ja pian lauloi jälleen koko pitkä rintama. Mutta lauluun sekoittui äänekkäitä valituksia, ja saattoi nähdä, kuinka joku äkkiä painoi suunsa lumeen ja vaikeni.
Luutnantti vei vihellyspillin huulilleen ja odotti. Sallisiko päällystö, että virsi lauletaan loppuun tässä luotisateessa?… Taitaa sallia, vielä ei kuulunut mitään — viisasta se kaikissa tapauksissa oli. Ja nyt tulivat virren viimeiset hitaat tahdit. Nyt — nyt se loppui.
Silloin kajahtivat kaukaa vihellysmerkit. Luutnanttikin puhalsi minkä jaksoi.
Koko linja syöksyi pystyyn lumesta ja hyökkäsi huutaen metsänreunaa kohti. Kaaduttiin ja noustiin taas, kaaduttiin ja siihen jäätiin. Ensimmäiset ammuskelivat jo läähättäen puiden välissä.
Punaisten ketju väistyi heti, ne jotka pysyivät paikallaan kaatuivat. Metsänreuna oli kohta miehitetty koko pituudeltaan. Mutta valkoiset sotilaat vaipuivat väsyneinä maahan kaatuneiden vihollisten sekaan.
Ei kuitenkaan voitu levähtää kauan. Oli vielä vallattava punaisten asemat harjun laelta, siellä olivat linnoitetut talot.
Nyt alkoi eteneminen ylös pitkin metsäistä rinnettä, kivestä kiveen, puusta puuhun. Koko ajan oli ammuttava väijyksistä. Hyökkäys maksoi tavattoman mieshukan ja kesti illansuuhun saakka. —
Aurinko teki jo laskuaan laaksonpohjan läntisellä äärellä, kun valkoiset joukot lähenivät määränsä päätä. Onni Kalpa makasi taas lumessa vatsallaan Luutnantin vieressä. Suoraan heidän edessään aukean vieremän alla sijaitsi piloille ammuttu kartano, ja vinosti vasemmalla kohta sen vieressä toinen. Luutnantti kiikaroi niitä ja huuteli käskyjä rynnäkköä varten.
Vielä ampui valkoisten tykistö laakson yli. Projektiilit putoilivat räiskyen taloihin ja heittivät ilmaan paksulti maata, kiviä ja lunta, joka hohti likaisenpunaiselta auringonlaskussa. Näytti siltä kuin maa olisi pursunut ja turhaan pyrkinyt ulos milloin mistäkin kolosta.
Rakettimerkki kohosi korkeuteen jostain alempaa. Heti senjälkeen valkoinen tykistö vaikeni.
— Tuleeko nyt rynnäkkö? kysyi Onni.
— Kohta, vastasi Luutnantti.
— Mutta sanokaas Luutnantti, eikö tänä päivänä yhtään ryssää olekaan matkassa?
— Kyllä niitä on tuossa oikeanpuoleisessa pihassa. Mutta se ei kuulu meille.
Nyt pillit vihelsivät rynnäkköön.
Onni Kalpa syöksyi pystyyn muiden mukana. Mutta hän ei juossut sinne, minne oli käsketty, hänellä oli oma päämääränsä. Minkä keltaisista pieksusaappaista lähti hän kiisi vinosti kentän yli oikeanpuoleiseen pihaan. Hän tahtoi olla ensimmäisenä perillä.
Vingahti pari kertaa hänen sivuitsensa ja nykäisi vaatteista. Kerran hän kompastui johonkin näkymättömään — ei tiennyt mihin — joka takertui saappaisiin. Mutta hän nousi ylös ja juoksi eteenpäin, kiersi erään rikki ammutun ladon nurkitse, hyppäsi kiviaidan yli ja syöksyi hurjasti huutaen yksinänsä pihaan.
Hän joutui takaapäin keskelle venäläistä kuularuiskuväkeä, joka jo oli kääntynyt paetakseen. Hän ampui ja pisti, huusi ja löi ja kaatui tainnoksissa maahan.
Mutta toisetkin olivat jo tulleet — sen hän ehti nähdä viimeisessä vilahduksessa.
* * * * *
— Tällä pirulla on kuusi kuulanreikää vaatteissa, mutta ruumiissa ei hitto vie yhtään! sanoi sanitääri, joka oli polvistunut hänen ääreensä. Ei mitään vaaraa — pelkkiä naarmuja. Hän on vain tainnoksissa.
Onni Kalpa käännähti, huokasi ja sanoi:
— Joko nyt on reijät housuissakin?
Kosolti väkeä seisoi hänen ympärillään. Hän makasi yhä pihalla; hän kohottautui kyynärpäänsä varaan ja kysyi, oliko Luutnantti hengissä.
— Sitä ei täällä tiedetä, vastattiin, eihän hän kuulu tähän joukkoon.
Silloin Onnille tuli kiire. Nyrjähtänein nivelin hän lähti ontumaan kohti naapuritaloa. —
Seuraavana päivänä hän alkoi huomata tulleensa kuuluisaksi mieheksi, hänen nimensä oli levinnyt ympäri koko rykmentin. Mutta Luutnantti sanoi:
— Hyvin tehty, pikku Kalpa! Mutta pitää vain olla järjestys urhoollisuudessakin. Sentähden sinä et ensi kerralla saa rientää matkaan noin omin päin.
— Kuten käskette! vastasi Onni ja teki vaivaloisesti kunniaa.
Päivä toisensa jälkeen kului taisteluissa ja seikkailuissa. Hän oli jo kauan käynyt sotaa Luutnantin rinnalla, ja usein hän seisoi hajasäärin jossakin miesjoukossa, jossa häneen katsottiin kuin vanhaan soturiin ja tiedusteltiin häneltä sotataidon monia salaisuuksia.
Hänen hiljaiset laskelmansa olivat jatkuvasti sekaisin. Ainoastaan se oli varmaa, että luku kymmenen ei suinkaan ollut saavuttamattomissa, vaan että tämä summa pikemminkin jo alkoi olla täysi. Mutta kuta lähemmäksi hän tuli kostolleen asettamaansa päämäärää, sitä vähemmän tyydyttävältä se hänestä tuntui. Yhä oli hänessä kuin tyhjä imureikä, joka janosi hyvitystä, ja hän tunsi, että kaadettujen vihollisten ruumiit varsin vähän olivat voineet sitä täyttää. Siellä se reikä oli entisellään, monet tärisyttävät tapahtumat olivat vain jonkun verran sen reunoja hämmentäneet.
Joskus hän ajatteli korottaa summan kaksinkertaiseksi, joskus taas — ja se tapahtui useammin — hän päätti olla ottamatta lukuun mitään "puolikkaita" ja laskea ainoastaan täysiarvoisessa tavarassa. Tappaa tavallisia punikkeja oli jo kauan ollut vain halpaa käsityötä, joka tuotti mainetta ja jonkinlaista tyydytystä, mutta ei ollut missään tekemisissä hänen varsinaisen himonsa kanssa.
Hän ei vielä ollut ilmaissut mitään Luutnantille, mutta usein hän kysyi:
— Kuinka täälläpäin on niin vähän ryssiä? Ovatko ne säikähtäneet ja pötkineet tiehensä vai joko ne ovat lopussa?
— Venäläisiä joukkoja ei yleensä ole tällä rintamalla, vastasiLuutnantti. Ne on keskitetty idemmäksi.
— Miksi emme siis mekin siirry idemmäksi?
Luutnantti hymyili, mutta kun Onni eräänä päivänä taas kysyi:
— Sanokaas, Luutnantti, emmekö jo ala siirtyä itäänpäin? — niin vastasi hän:
— Kuules nyt, pikku herra adjutantti, luuletko sinä, että sitä noin vain saa siirtyä minne tahtoo. On taisteltava siellä missä käsketään. Mutta jos olet niin helvetin ahne ryssille, niin rauhoitu. Pääset kyllä niihin käsiksi, jahka ehdimme kaupunkeihin etelässä.
Tämä vastaus sekä hänen alati kasvava sotilasmaineensa rauhoittivatkin Onnia paljon. Hän päätti toistaiseksi tyytyä epäselviin laskelmiinsa ja levollisesti odottaa sitä suurta, jonka tuleman piti. Että se vielä tavalla tai toisella todellakin tulisi, sen hän kyllä aavisti ja tunsi. Kaikki oli vasta alussaan, tie vasta puolivälissä tuntematonta päämäärää kohti.
Sillä sisimmässä mielessään hän hautoi rohkeaa toivomusta. Hän uskalsi tuskin myöntää sitä itselleenkään, mutta hän tiesi, että se toivomus koko ajan oli ollut hänen käsivartensa syvimpänä voimana, salaisimpana kannustimena hänen juoksumarssissaan vihollista vastaan. Hän ei ehkä olisi ymmärtänytkään, mitä hän oikeastaan toivoi, jollei tuon tuostakin olisi huomannut etsivänsä jotakin. Esimerkiksi silloin, kun hän jätti Luutnantin ja koko komppanian ja juoksi viereiseen pihaan. Hänellä oli kai sama salainen ajatuksensa silloinkin; olisihanvoinutsattua… Ja kuinka usein hän kulkikaan kaatuneita vihollisia tarkastamassa, käännellen kaikkia harmaatakkisia! Eikä hän koskaan jättänyt näkemättä ainoatakaan ryssävankia.
Hän etsi eräitä kasvoja. Hän hautoi sitä rohkeaa toivomusta, että hän tosiaankin näiden penikulmaisten metsien ja tuhansien taistelevien keskeltä löytäisi mitä etsi. Vai tapahtuisiko se jossain raunioksi ammutussa, savuavassa kylässä vai ehkä jossakin ryöstetyssä kirkossa, joka juuri aiotaan sytyttää tuleen ristiinnaulitun papin nähden? Vaiko vasta jossakin etelän kaupungeista? Syöksyisikö hän siellä johonkin kellariin, räjäyttäisikö jonkun oven ja jostakin pimeästä nurkasta löytäisi hänet — sen oikean — vapisevaksi mytyksi maan alle kyyristyneenä?
* * * * *
Näihin aikoihin Luutnantti äkkiä kutsuttiin pois rintamalta muutamaksi viikoksi. Kahdelle uudelle komppanialle reipasta rannikkoväkeään oli hänen annettava viimeinen voitelu ja tuotava ne tuleen.
Onni Kalpa jäi rintamalle. Hän sai entisenlaisen aseman jättiläiskasvuisen ja harvasanaisen jääkärikapteeni Karrin palveluksessa. Uuden paikan suhteen ei ollut mitään valittamista, päinvastoin kutkutti hänen ylpeyttään, että täten vähän ikäänkuin oli kohonnutkin asteissa. Mutta saappaiden puhdistus ynnä muut senkaltaiset askareet lisääntyivät ikävä kyllä, ja sitä paitsi kiusasi häntä kapteenin synkkyys, mikä saattoi hänet laskemaan päiviä. Ei käynyt enää päinsä kysellä päälliköltään kaikkea, mikä mieltä painoi. Ei, kukaan ei ollut sellainen kuin Luutnantti.
Kaikesta kunniasta huolimatta ei siis ollut kuten ennen, ja Onni Kalpa perusti toivonsa siihen, mitä kapteeni oli sanonut:
— Minä otan hänetsiksi aikaa— —
Erään tuulisen päivän hämärtäessä hiihtäjä Lehtinen tuli kapteeniKarrin puheille ja teki kunniaa.
— Herra kapteeni, sanoi hän, tuuli yltyy pyryksi tänä iltana, ja minä aion lähteä retkeilemään. Mutta minä tarvitsen mukaani apurin, joka kantaa pommejani, jonkun nokkelan poikasen. Kuten kapteeni ehkä on kuullut, joutui minun entinen apulaiseni tyhmyydessään vangiksi ja kidutettiin kuoliaaksi, mokoma hölmöläinen…
— Lehtinen tarvitsee siis uhrilampaan, ehtiäkseen itse pakoon vai — mitä?
Lehtinen sävähti ja tuntui suuttuvan.
— Mitäs se tarkoittaa! sanoi hän ja muljahti kiukkuisesti kapteeniin.
— Lehtinen rauhoittuu, minähän vain kysyin. Jatkakaa!
Mutta Lehtinen vaihtoi perusasentonsa pöyhkeän hajasääriseksi, suoristi tanakkaa vartaloaan ja nosti kätensä lanteille.
— Kapteenin ei tarvitse sanoa tuollaista hiihtäjä Lehtisestä, joka kyllä tunnetaan kautta Hämeen!
— Eipä vähän. Mutta jatkakaa.
— Niin, jatkoi hiihtäjä ja siirsi taas kantapäitänsä vähän lähemmäksi toisiaan, — kapteeni saa uskoa mitä kapteeni tahtoo, mutta kyllä asia on niinkuin minä sanoin. Kun olin hiihdolla tässä keskellä viikkoa, sain tehdyksi vain puolet työstä, vain senvuoksi että olin yksin. Sillä juuri kun minun oikein piti ruveta syytämään, loppuivat pommit. Olen sentähden katsellut tuota Onni Kalpaa. Hän lienee oikeata puuta.
— Tehtävä on vapaaehtoinen, sanoi kapteeni.
— Olen jo puhunut pojalle ja hän on suostuvainen.
— Mutta minäkään en mielelläni tahtoisi häntä menettää.
— Siitä ei ole pelkoa, herra kapteeni, tämänöisessä lumipyryssä pääsee kyllä helposti pakoon. Ja sitäpaitsi minä arvelen, ettei punikkeja huomenna naurata, jos onnistumaan sattuu. Olen kyllä ottanut selvän asemasta…
Lehtinen astui askeleen lähemmäksi ja kuiskasi jotakin.
Kapteeni ilostui ja ojensi hänelle kätensä.
— Hyvästi sitten, Lehtinen, ja onneksi olkoon!
Onni Kalpaa harjoitettiin kotvanen käsigranaatin heittämiseen ja Lehtinen antoi hänelle isällisin sanoin viimeisen voitelun. Sitten hän sai valkoisen kaavun yllensä, pistoolin taskuunsa, pitkän tuppipuukon kupeelleen, ja kuusi granaattia roikkui vyössä. Hän oli harvoin tuntenut itsensä niin asestetuksi kuin tänään.
Ilta pimeni kohisevan tuulen pyöritellessä sakeata lumituprua. MuttaLehtinen odotti vielä hetkisen.
— Annetaan niiden ensin rauhassa mennä makuulle, sanoi hän. Vahdit eivät vielä ole jäykistyneet lumeen. Tätä pyryä kestää kyllä.
Vasta keskiyön korvissa he astuivat suksille ja hiihtivät matkaan.
Lumi vyöryi raskaina aaltoina yli kentän. Heillä oli myötätuuli, ja niskaan ja hartioille ajautui kostea kinos. Sukset eivät luistaneet; kulku oli kuin kahlaamista rannattomassa valkoisessa järvessä, joka aaltoili jaloissa. Onni tunsi, miten suolainen hiki valui suuhun.
He kyntivät hiljaa liukuen alas mäkeä ja pysähtyivät rantaan. Siellä äärimmäiset valkoiset vahdit kävelivät edestakaisin pimeässä kuin elävät lumiukot, selkä kyyryssä, kivääri kainalossa ja kädet hihansuihin työnnettyinä.
— Lehtinenkö se on? huusi eräs heistä. Ja heidän tultuaan vahdin kohdalle hän jatkoi:
— On ilmoitettu, että kaksi meikäläistä tänä yönä menee linjan poikki, ja että tunnuksena on "Lehtinen".
— Tiedämme sen. Mutta miten on punikkivartioiden laita?
— Niinkuin itse näette, vastasi vahtisotilas ja viittasi järvelle.
Kaukaa läpi paksun, myllertävän pimeyden tunki heikko tulen valo, himmeänä kuin säkistä. Se painui nopeasti, kävi pieneksi kuin lumilyhty ja hävisi. Mutta äkkiä valo taas nousi, suurena ja selkeänä, niin että tuiskun juovat näyttivät mustilta sitä vastaan. Se tuli vastapäiseltä rannalta.
— Oho, sanoi Lehtinen, vai sillä tavalla ne pojat hoitavat asiaansa!Mutta kuinka hiidessä ne saavat tulen palamaan? Tässä ilmassa!
— Taitavat kaadella öljyä rovioon, vastasi vahti.
— Niin, niin. No, koska siellä noin lystiä pidetään, niin luulenpa, että rauhassa voimme painaa vinosti järven poikki. Hei, pommipoika, lähdetääs sitten!
He suuntasivat kulkunsa jään yli, tuli vinosti edessään. Nyt oli laitatuuli ja toinen korva sulloutui täyteen lunta, joka pieksi poskea. Vihollisen rannalla tulenliekki suli kokoon ja leimahti taas kuten ennenkin säännöllisin väliajoin. Lehtinen sanoi:
— On varottava tulemasta liian lähelle heidän roviotaan. Ei voi tietää, kuinka paljon öljyä ne siihen sattuvat valamaan.
— Ymmärräthän, lisäsi hän vähän ajan kuluttua, että kun olemme tehneet tehtävämme ja kummankin on palattava kotiin ominpäin, niin ei tämä järvi enää ole sopiva tie. Jäällä olet kuin pappilan hopeisella vadilla, jos tuisku sattuisi taukoamaan ja kuu pilkahtaisi esiin. Pujahda mieluummin metsään kylän tältä puolelta ja pysyttele lähellä rantaa, että löydät kotiin. Äläkä luule, että on hiihdettävä, jotta sukset katkeavat. On parempi malttaa mielensä ja katsoa ympärilleen. Voi kyyröttää kuin metsähiiri kivenkolossa ja antaa hurjimusten ravata ohi.
Nyt he lähenivät punaisten rantaa. Jo vilahteli pieniä utuisia valopilkkuja edestäpäin, kaltevasti ylhäältä; sitten taas joku pyryn paksu aalto ne peitti. Ne olivat kylän valoja vähän matkan päässä rannasta.
Vartiotuli oli heistä nyt miltei suoraan oikealla. Kun se kerran taas leimahti liekkiin tavallista voimakkaammin, saattoivat he sen lepattavassa valossa nähdä mustia hahmoja liikkuvan rovion ympärillä, aivan kuin intiaaniromaanien kuvissa. Toiset huitoivat käsillään, ne harjoittivat luultavasti ajuripainia tai pudistivat lunta vaatteistaan. Monta niitä oli; sinne kai oli kerääntynyt koko heidän vartioketjunsa.
Lehtinen pysähtyi ja koetteli pistooliaan. Sitten hän hyvin hitaasti ja kaula kurossa hiihti maihin. Onni seurasi latua. Mutta mitään ei kuulunut, ainoastaan tuulen yksitoikkoinen kohina ja myllertävien lumivyöryjen huohotukset. Tuota pikaa he tulivat rantapuiden suhinan ulottuville ja liukuivat ulvovan vihurin mukana kivien väliin.
Sukset kainalossa he kömpivät ylös jyrkännettä ja hävisivät metsään.
Hetken perästä he taas sukelsivat ilmoille, hiihtivät kyyryssä kappaleen aidanviertä, kääntyivät ja pujahtivat läpi harvan petäjikön.
He olivat kylän laidassa.
Olisi ollut aivan pilkkosen pimeä, ellei heikko harmaa valo olisi ilmaissut, että kuu paistoi taivaalla lumipilvien takana. Kaikki näytti kuitenkin niin hämärältä ja epämääräiseltä kuin syvän, samean virran pohjassa. Tuuli vyöryi raskaana yli mäntyjen latvain, lumi lankesi silmien ohi paksuna, harmaana ja loppumattomana. Valo, jota siellä täällä tuli talojen ikkunoista, pääsi vain muutaman metrin päähän, kun jo tukahtui.
Kivenheiton päässä heistä häämötti ryhmä rakennuksia; jotkut ruudut olivat valaistuja, ja parista piipusta tuprusi nopeasti sammuvia kipinöitä ja paksua savua, joka ajautui alas petäjikköön ja kärysi heidän nenäänsä. Raakoja huutoja tuli silloin tällöin kuuluviin savun mukana; siinä talossa ei selvästikään nukuttu. Mutta huutojen ja naurunrähähdysten lomista nousi joskus joku virrenkatkelma.
— Ovatko punikitkin ruvenneet laulamaan virsiä? kysyi Onni.
— Vielä mitä, vangitut talonpojat siellä veisaavat.
— Emmekö vapauta heitä?
— Turha vaiva, vahdit heidät kuitenkin ampuisivat! Meillä on tärkeämpää tehtävää.
— Minne me sitten oikeastaan pyrimme?
— Esikuntaan tietysti. Näetkö nuo suuret ruudut oikealla kädellä, ylempänä? Tule!
He hiihtivät läheltä erään ulkorakennuksen taitse. Mustien hirsiseinäin läpi tunkeutuivat laulavien äänet heikkoina ja laahaavina, mutta rauhallisina kuin kirkossa:
Sun haltuus, rakas Isäni, mä aina annan itseni. Mun sielun, ruumiin, tavaran, ne ota, Herra vastahan! Siis omas ota huomahas, en pelkää Sinun suojassas. —
Nyt he luovivat erään pellon ympäri, ryömivät ylös erästä mäkeä ja hiipivät pitkään, kapeaan solaan kahden ulkorakennusrivin välissä. Siellä oli aivan pimeä, vain pihanpuoleinen suu oli kuin valoisa ikkuna, josta lunta silloin tällöin tuiskahti sisään.
— Tänne jätämme sukset, kuiskasi Lehtinen. Olemme nyt esikunnan pihassa.
Samassa hän tarttui Onnia lujasti käsivarteen. Mustan solan päässä liikkui jotakin. Eräs kinos oli siellä yht'äkkiä ruvennut elämään; siitä pisti esiin käsiä ja jalkoja ja kivääri. Senjälkeen kuului humalaista lallatusta, joka pian sammui tuuleen. Joku oli jäänyt istumaan kivelle ja lumettunut siihen.
— Ryssä, kuiskasi Lehtinen, ja tukkijuovuksissa. Se on pistettävä.
Lehtinen veti puukkonsa tupesta ja alkoi ryömiä. Mutta hän satutti nenänsä Onni Kalvan pieksusaappaan pohjaan — poika ryömi edellä. Lehtinen koetti siepata häntä säärestä, pidättääkseen, mutta turhaan; pieksuilla oli hyvä vauhti. Lehtinen nielaisi huolestuneen kirouksen ja jäi odottamaan.
Mutta Onni konttasi eteenpäin pimeässä käytävässä, puukko hampaissa. — Miten kaikki tänään muistuttikaan intiaanikertomusta! ajatteli hän siinä ryömiessään. Mikäs sen nimi nyt olikaan? — ei hän enää muistanut. Sen hän vain muisti, että roisto siinä kirjassa sai ansaitun palkkansa. Kautta koko villin lännen etsi kostaja häntä, tapasikin hänet viimein ja syöksi syvyyteen. Ja ovathan Amerikan metsät sentään paljon suuremmat kuin Suomen!
Niin hän ajatteli hiipiessään kuin kissa juopunutta ryssää kohti.
Taempana solassa Lehtinen makasi maassa ja odotti. Hoitaakohan poika asian? Ehtiiköhän ryssä kiljaista? — Nyt hänen jo pitäisi olla perillä…
Nyt jotakin vierähti kumoon solan suussa; ja sieltä kuului kuin hiljainen kuorsaus. Siinä kaikki, sitten taas vain pyry ulvoi.
Onni Kalpa palasi varovaisesti ruumista hinaten. Lehtinen sanoi:
— Sinä olet perso puurolle, senkin kukonpoika. Mutta taitavasti menettelit ja viisaasti teit, kun toit sen tänne pimentoon. Onko se nyt aivan kuollut?
Onni ei pysähtynyt. Hän laahasi hengettömän ryssän solan toiseen päähän saakka, jonne harmaata valoa lankesi mäeltä. Siellä hän kumartui kuollutta tarkastamaan.
Lehtinen hiipi kiireesti jälestä.
— Hittojako siinä ilveilet! Mitä hänestä enää kääntelet?
Onni ei vastannut. Mutta Lehtinen kuuli, kuinka hän huokasi syvään ja surullisesti.
— On jo aika ryhtyä työhön, kuiskasi hiihtäjä. Sinä saat pitää kolme pommia, minä otan loput. Luuletko olevasi mies heittämään ne kaikki sisään peräkkäin ja mieluimmin eri ikkunoista?
— Luulen, sanoi Onni.
— Vain niistä, missä on valoa, muista se.
— Kyllä.
— Puiki ulos tätä tietä sitten ja hiivi heti vasemmalla kädellä olevan tuvan luo. Siellä ei ole mitään vahteja, ja tupa on täynnä punikkeja. Mutta jumal'auta jos heität ennen minua. Vasta sitten, kun olen huutanut. Tiedäthän, mitä minulla on tapana huutaa?
— Tiedän, vastasi Onni.
— Hyvä on. Suuresta esikuntarakennuksesta pidän itse huolen. Ja sitten heti suksille. Ool räit, sanoi enkelsmanni.
Lehtinen hävisi talojen pimeään välikköön. —
Muutamia silmänräpäyksiä myöhemmin Onni jo makasi paikallaan kolme käsigranaattia edessään lumessa.
Tupa oli suoraan avointa mäkeä vastapäätä; pihalla ei ollut mitään vahteja tällaisessa ilmassa. Sisässä oli jokseenkin hiljaista, vain joku yksityinen ääni kuului silloin tällöin, ja joskus paukahti jokin ovi. Punikit tuntuivat nukkuvan. Ainoastaan kahdessa ikkunassa oli valoa. Valo tuli niistä kahtena lyhyenleveänä kartiona, joissa lumihiutaleet elävästi hyppelehtivät. Onni tuijotti toiseen ikkunaan. Siihen oli ilmestynyt varjo. —