Silloin pamahti pistoolinlaukaus — Lehtinen ampui jonkun vahdin. Ja heti senjälkeen huusi jylhä ääni:
—Tämä on taas Lehtinen!Sitten kuului särkyvän lasin kilinää, sitten neljä kumeaa räjähdystä peräkkäin ja luhistuvien hirsien romahduksia. Sitten taas kaksi pamausta ja viimeiseksi vielä yksi, lähempää.
Onni Kalpa oli syöksynyt pystyyn granaatit käsissä. Hän astui muutamia nopeita askelia seinää kohti. Mutta sitten hän pysähtyi äkkiä, ei sytyttänyt eikä heittänyt. Hän seisoi liikahtamatta sekunnin verran, kääntyi sitten kiireesti ympäri, ripusti granaatit vyölleen ja riensi suksilleen.
Lehtinen oli jo lähtenyt. Onni iski sauvat lumeen ja laski täyttä vauhtia mäkeä alas, metsään.
Hänen takanaan kylässä nousi helvetillinen melu. Oli kuin kaikki talot olisivat revenneet, ne vyöryttivät ulos unenhorroksisen väkensä, joka huusi ja ampui. Koko tienoo oli äkkiä syttynyt tuleen, rätisi joka taholta. Ja tuiskutuuli ulvoi yli kaiken.
Onni pysähtyi hetkiseksi ja katseli läähättäen ympärilleen puiden välissä. Eikö hänen nyt pitäisi olla lähellä petäjikköä ja sitä taloa, jossa vangitut talonpojat olivat?… Aivan oikein, nyt pamahti yhteislaukaus, mutta kaukaa ja heikosti, jostakin sisästä. Hän ymmärsi, mitä se merkitsi. Vangit ammuttiin.
— Olisi kai minun pitänyt heittää! sanoi hän ääneensä. Mutta käteni ei tahtonut…
Hän kiipesi edelleen kinoksiin, hien valuessa suolaisena suuhun.
* * * * *
Oli jo täysi päivä ja aurinko oli kohoamassa tuulettomalle taivaalle, kun hiihtäjä Lehtinen astui alas kapteenin portaita. Hän oli käynyt sisässä ilmoittamassa yön tuloksista, hän näytti ylpeältä ja tyytyväiseltä.
Samassa Onni Kalpakin hoiperteli pihaan. Toisessa kädessään hän kantoi katkennutta suksea ja oli sen näköinen kuin olisi maannut sairaana kymmenen vuotta.
— Vai elät sinä vielä, huusi Lehtinen. Mutta mikset heittänyt, pirulainen?
— En uskaltanut, sanoi Onni.
— Et uskaltanut? — oho! Sinä uskallat mitä tahansa.
— En minä uskaltanut, olin unohtanut taidon.
Hän hoiperteli eteenpäin, astui erääseen makuusuojaan ja heittäytyi oljille. Sama näky oli koko ajan hänen silmissään: ikkuna valokartioineen ja keskellä utuista valoa varjo. Ei, ei hän tiennyt mitään siitä varjosta, ei kenen se oli, eikä mitä se hänestä tahtoi. Mutta se oli kuitenkin sellainen, että käsi kieltäytyi tottelemasta.
Kapteeni Karr oli raivoissaan:
— Se vielä puuttui, että meidän yöksi piti saada tämä ylimääräinen työ! Olemme jo kaksi tuntia reistanneet tuon saakelin laatikon kanssa. Ja nyt alkaa pimetä.
Hän hyppi palelevilla jaloillaan ja potki niitä toisiansa vastaan, niin että saappaanvarret läiskivät. Sitten hän taas otti kiikarin ja tähysteli puiden runkojen välitse. Mutta talo seisoi yhä muuttumattomana. Mustista rikkonaisista ikkunoista laukaukset pamahtivat säännöllisinä kuten ennen; alkoi jo nähdä niiden leimahdukset tihenevässä hämärässä. Muuten oli kaikki yhtä teljettyä ja salaperäistä, ei liikahdustakaan koko talossa. Pihalla vain pari haavoittunutta kääntelihe ja ojenteli ilmaan käsivarsiaan, ja yksi säikähtynyt lehmä oli karannut navetasta ja juoksi mylvien edestakaisin portaiden ja kaivon väliä, edestakaisin. Asemassa ei voinut huomata mitään parannusta. Metsänlaidasta kartanon ympärillä paukkui unisesti ja umpimähkään kuten ennenkin, ja miehet, jotka olivat päässeet navetalle asti, makasivat väsyneinä ja neuvottomina, painautuen suojaan sen korkean kivijalan taakse. Heti kun he vain ojensivat esiin kiväärinpiipun, soi lyijyä nurkan takaa.
— Iske rikki tuo lantaluukku, huusi kapteeni Karr eräälle aliupseerille. Käske niiden ryömiä läävään, niin pääsevät lähemmäksi. Ei siellä mitään punikkeja ole. Ja ampukaa minkä kerkiätte, tästä täytyy vähitellen jo tulla selvä!
— Tämä on koko helvettiä, jatkoi hän vieressään seisovalle vänrikille. Miehet ja hevoset ovat väsyneitä kuin rievut, ja nyt meidän pitäisi saada nukkua, jos mieli perille huomenna. Mutta sen sijaan olemme takerruttaneet tykistön erämaahan — ja tässä me nyt seisomme. Kaikki tuon saakelin laatikon vuoksi! Ja vaikka saisimmekin pari kanuunaa asentoihin tällaisessa maaperässä, niin mitä se auttaisi? Jos sytytämme roskan tuleen ja savuutamme sen ilmaan, niin jäämme itse ilman yösijaa. Perhanan uunit…
Paksut vanhanaikaiset uunit aiheuttivat kapteeni Karrille tämän vastoinkäymisen. Hän oli saanut käskyn oikotietä melkein asumattoman seudun läpi kuljettaa tykistönsä tärkeisiin asemiin kaakossa. Herkeämättä hän oli jo yli vuorokauden kiskonut kurjassa maaperässä, jossa raskaat tykit vajosivat aivan lähtemättömiin ja hevoset piestiin verille. Nyt hän oli enää vain puolen päivänmarssin päässä päämäärästä, kun voimat loppuivat. Juuri silloin piti hänen kohdata odottamaton vastus keskellä tätä rintamatonta erämaata, jota pikemminkin oli pidetty valkoisena kuin punaisena, mikäli siellä ollenkaan voitiin puhua ihmisistä. Oli tavattu kolme ampuvaa kartanoa, juuri ne, joihin oli aiottu yöpyä. Niissä oli harvalukuinen, mutta sitkeä punikkimiehistö. Oli kuitenkin ollut verrattain helppo vallata kaksi ensimmäistä kartanoa, mutta tämä kolmas teki tenän. Se oli pitkulainen, kokonaisen kansakoulun mittainen talonpoikaistalo ja vahva kuin mikäkin hirsilinnoitus. Mutta sen vastustusvoiman salaisuutena olivat nuo vanhat kirotut jättiläisuunit, jollainen, paitsi tuvassa, näytti komeilevan joka ainoassa huoneessakin vähän matkan päässä ikkunasta. Punikit olivat kiivenneet niiden päälle ja ampuivat pimeistä piiloistaan rikkonaisten ikkunoitten läpi, näkymättöminä ja kuulien saavuttamattomissa. Pari yritystä räjäyttää teljetty ovi käsigranaateilla oli päättynyt huonosti: heittäjät eivät ehtineet astua montakaan askelta pihaa pitkin, kun jo kaatuivat.
Nyt navetta kuitenkin alkoi syytää lyijyä suoraan pihamaan yli. Läävään oli saatu kuularuisku ja muutamia miehiä lantaluukun kautta.
Vihdoin työntyi seiväs ja sen nenässä valkoinen riepu ulos eräästä ikkunasta; ammunta harveni ja lakkasi vähitellen kokonaan. Tuli yht'äkkiä niin hiljaista, että saattoi kuulla lukon vingahtavan, kun oven takana väännettiin avainta. Hullaantunut lehmä vain silloin tällöin mylvähti kaivolla, missä se silmät valkeina tuijotti ilmaan, ja pihamaalta nousi heikkoa valitusta.
Ovi aukeni raolleen, mutta epäröiden ja ilman että ketään näkyi.Kapteeni Karr lähetti neuvottelijan.
Mies läheni jo portaita. Silloin pamahti laukaus porstuasta, ja hän kaatui suulleen lumeen. Heti paikalla alkoi pauke uudestaan, ovi nykäistiin kiinni ja riepuseiväs vedettiin sisään ikkunasta.
Kapteeni Karr pui nyrkkiä. — Naapuritalon vangit tänne, komensi hän.Emme enää voi tuhlata väkeä. —
* * * * *
Onni Kalvalle se ei ollut mikään onnellinen päivä. Keltaisissa pieksusaappaissa ei ollut mitään vauhtia; vastoin tapojaan ja pohjimmaista luonnettaan hän ei edes ollut mennyt navetalle kuten kaikki muut rohkeimmat. Hän makasi vain piilossa metsänreunassa vähän matkan päässä kapteenista. Joskus hän umpimähkään lähetti luodin johonkuhun noista mustista ikkunanreijistä, jotka tuijottivat kuin pahat silmät valkeanharmaaseen lumihämärään. Paras oli ampua silloin, kun pimeydestäkin leimahti, ja pitää punavalkoinen juova varmana maalina. Mutta hän huomasi aina myöhästyvänsä; leimahdus oli jo sammunut ja vain pettävä musta aukko oli enää ammottamassa. Sitäpaitsi matka oli aivan liian pitkä, sen hän kyllä tiesi.
Nyt kun heidän neuvottelijansa oli ammuttu, kiihtyi valkoisten tuli äärimmilleen, ja läävästä alkoi toinenkin kuularuisku äkäisesti rätistä. Myöskin Onni taajensi vähän laukauksiaan, mutta ainoastaan näön vuoksi, kun kaikki muutkin tekivät niin. Hän tunsi itsekin, ettei hänellä tänään ollut mitään vakavaa halua pitää puoliaan. Väsyksiin asti raastettu hän oli kuten kaikki muutkin, mutta se ei ollut ainoa syy — syitä oli syvemmälläkin. Tuntui kuin se varjo, jonka hän muutamia päiviä sitten oli nähnyt ikkunassa, se joka lamautti hänen kätensä, jälleen olisi näyttäytynyt. Hän ei tosin nähnyt sitä missään, mutta se ikäänkuin oli kaikkialla; se piileskeli pihan hämärässä ja täytti niin tuskallisesti ilman hänen ympärillään. Se leijaili kuin hirveä synkkä lintu metsän yllä, se lankesi aivan hänen päänsä päälle ja katsoi häneen. Laskeutuiko se alas nyt, asettuiko hänen selkäänsä ja iskikö kyntensä hänen niskaansa? Mitä se tahtoi, mistä se tuli, tämä hirviö? Hän tunsi selkäänsä palelevan, mutta otsa valui hikeä lakkaamatta, ja yhä rajumpi tuska rutisti hänet kokoon ja painoi maata vasten. Hän pelkäsi tänään, toisen kerran kivääriin tartuttuaan. Vai oliko hän sairas? Vaivoin hän sai ammutuksi muutamia kurjia, epävarmoja laukauksia.
Se riippui jollakin tavalla ympäröivästä hämärästä ja noista ammottavista, mustista ikkunoista, jotka kaikki tyynni ikäänkuin tuijottivat juuri häneen, vaatien häneltä jotakin. Hän pelkäsi niitä. Ja niistä ammutut laukaukset kuuluivat niin omituisen kolkoilta ja tarkoittavilta, ikäänkuin ne olisivat tahtoneet sanoa hänelle jotakin. Hän pelkäsi niitäkin, ne eivät olleet kuin tavalliset laukaukset.
Nyt tuotiin vangit naapuripihasta. Ne asetettiin riviin metsänreunaan, ja kapteeni meni pistooli kädessä heidän luokseen.
— Joka ei tottele, ammutaan, selitti hän heti.
Senjälkeen hän kääntyi ensimmäisen puoleen rivissä. Se oli pitkä, rääsyinen työmies, surullista, kuihtunutta tyyppiä, jonka kasvot eivät ilmaisseet muuta kuin keltaisenkalvasta, harminsekaista uupumusta. — Omituista, kuinka hän sentään muistutti jotakin, tuntui Onnista.
— Teidän on särjettävä tuon talon ovi käsigranaateilla, käski kapteeni. — Menettekö?
Työmies ei vastannut mitään. Ikäänkuin ei olisi kuullutkaan. Hän katsoi maahan ja huokasi.
— Menettekö? huusi kapteeni.
Mutta hän ei saanut vastausta. Vasta kun laukaus pamahti, kuului käheä ääni, joka tuntui kuiskaavan: "Jeesus."
Kapteeni astui ruumiin yli seuraavaa vankia kohti.
— No, menettekö te? kysyi hän painokkaasti ja heristi pistooliaan.
— Minä en auta lahtareita, vastasi vanki. Kapteeni Karr ampui hänetkin.
Vasta kolmas oli suostuvainen. Hän oli lyhyenläntä mies, hyvästi syötetty ja ehyesti puettu, johtaja-asemassa oleva; hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat kauhusta.
— Minä menen, minä menen … sanoi hän.
— Mutta tietäkää, että teillä on kymmenen kiväärinpiippua selässänne, ja jos vähänkään käännähdätte, olette kuoleman oma. Ei maksa vaivaa koettaa heittää pommeja meitä kohti. — Kersantti pitää huolen hänestä! Mutta joutukaa.
Mies vietiin juoksumarssissa navetan taakse, siellä kersantti neuvoi häntä ja antoi hänelle kaksi voimakasta käsigranaattia. Vapisevin polvin hän juoksi nurkan ympäri. Mutta hän pääsi vain muutamia askelia pihaa myöten, kun kaatui omiensa luodin lävistämänä.
Neljäs piti taas ampua. Viides oli leveäleukainen sakilaispoika, hyvin röyhkeän näköinen. Omituista miten hänkin muistutti jotakin, tuntui Onnista.
— Eläköön vallankumous! huusi hän ja sylkäisi kapteenia kasvoihin. Hän pullisti rintansa lävistettäväksi.
Rivi alkoi lyhetä. Mutta kuudes vanki totteli ja onnistui jossain määrin murskaamaan oven. Hän heitti liian pitkän matkan päästä, pommi räjähti portaiden edessä. Sitten hänetkin omat miehet ampuivat. Ja vastustus jatkui.
Kaksi peräkkäin oli kapteenin taas tapettava, hän pani jo kolmannen makasiinin pistooliinsa. Mutta seuraava, eräs vanha mies sanoi:
— En osaa tuota pomminheittoa, mutta jos herra tahtoo, niin voin kyllä mennä puhumaan heidän kanssansa.
— Hyvä on, vastasi kapteeni, menkää sanomaan niille, että jolleivät he kymmenen minuutin kuluessa antaudu, niin ammumme heidät murskaksi tykistöllä. Tai kysykää, tahtovatko ne pari sytytyspommia katon kautta ja palaa sisään kuin luteet. Kymmenen minuuttia!
Mies meni. Nostetuin käsin ilmassa huitoen hän astui askeleen kerrallaan pihan yli.
— Minä olen punainen, minä olen punainen! kiljui hän.
Ilman että häneen ammuttiin, hän pääsi erään ikkunan alle ja esitti asiansa. Hän seisoi kotvasen ja odotti; pihassa oli taas aivan hiljaista. Senjälkeen huudettiin hänelle jotain sisästä ja hän palasi.
— He lupaavat antautua, sanoi hän.
Punikkien voimat lienevät itse asiassa olleet lopussa. Rämisten lensi kivääri toisensa jälkeen ulos ikkunasta, ja muutamia miehiä hoiperteli kuin juopuneina portaille. Tuskin he jaksoivat pitää käsiään ylhäällä, ja surkeita he olivat katsoa — likaisia, tylsiä ja tuhottuja.
Onni Kalvan tuska kasvoi kasvamistaan, hänen sydämensä löi yhä rajummin. Hän tuijotti oveen, josta vangit astuivat ulos. Sieltä tulivat sekä Piilonen että Hellman — tulisiko muitakin?
Nyt horjui esiin uusi ryhmä — ei, siitä hän ei tuntenut ketään! Sitten ei enää tuntunut muita tulevankaan; joko ne nyt loppuivat? Joko ne todellakin loppuivat!
Hän juoksi pihan poikki ja työntäytyi muutamien sotamiesten välistä ovelle. Porstuassa hän kompastui erääseen ruumiiseen, joka makasi pää melkein kynnyksellä. Se oli Kalle Mäkinen. Hän makasi kasvoillaan, suu keskellä verilätäkköä, ikäänkuin olisi juonut siitä. Hän irvisti ilkeästi, kuin olisi se ollut paloviinaa, ja näytti aivan samanlaiselta kuin sinä aamuna siellä riihellä. Varmasti juuri hän oli ampunut neuvottelijan.
— Joko ne ovat kaikki? huudettiin jostakin.
Ja toinen ääni vastasi:
— Vielä täällä on muutamia kuolleita ja haavoittuneita uunien päällä. Ja vinnillä on pari vanhaa kaakkia, jotka eivät tahdo jaksaa tulla alas. Hei, joutukaapas jo sieltä ylisiltä!
Nyt Onni ymmärsi mitä tapahtuisi. Hänen tarvitsi vain nähdä ensimmäisen miehen jalat, jotka hapuilivat alas ullakon pimeitä portaita, kun hän jo tiesi sen: ne olivat Iisakki-enon.
Hän nojautui hetkeksi ovenpieleen, ettei kaatuisi. Sitten hän syöksyi ulos ovesta ja kimpaisi yli pihan…
* * * * *
— Seis, mihin sinulla on noin saakelin kiire?
Kapteeni se niin huusi, ja hän jatkoi:
— Säästä vain voimiasi, sillä nuorimpana saat kuin saatkin vartioida vankeja tämän yön. Emme jaksa ampua niitä enää tänä iltana; nyt on nukuttava.
Onni tuli aivan lähelle.
— Ei, kapteeni, ei! sanoi hän epätoivoissaan, — en tahdo vahtia niitä. En tällä kertaa!
— Annettua käskyä ei milloinkaan peruuteta, vastasi kapteeni lyhyesti. Mutta koska olet noin surkea tänä päivänä, niin saat istua sisässä niiden kanssa, ettet tarvitse palella. Ne pannaan tuohon vanhaan hökkeliin ja toinen mies ulkopuolelle. Äläkä unohda pitää tulta huoneessa, jotteivät karkaa niskaasi. Vänrikki tulee myöhemmin tarkastamaan. Eteenpäin mars ja hyvää yötä!
Oli jo pimeä. Kylmä, tähtikirkas yö levisi yli metsäisen tienoon. Kaikkialla työskenneltiin, jotta olisi päästy levolle, rakennukset puhdistettiin ja ambulanssi majoitettiin, asetettiin vahdit ja johdettiin kenttäpuhelin naapuritalosta. Vihdoin ajettiin viimeinen tykki pihaan ja riisuttiin hevoset. Tuli yhä hiljaisempaa.
Mutta kaivolla seisoi Onni Kalpa. Hän oli menossa vahtipaikkaansa, mutta jäi hetkeksi jäisen vivun nojaan. Hän painoi päänsä käsivarrelleen ja ajatteli:
— Ei ole Suomessa niin suuria metsiä. Niissä kohtaa kyllä toisensa…
Himmeä lamppu seisoi mustuneella metallijalustallaan lattialla, sillä huoneessa ei ollut mitään pöytää. Tomuisen lasinsa läpi se siivilöi epäselvää valoa yli leveiden, puolilahojen palkkien, kunnes valo jonkun metrin päässä kohtasi seinät, harhaili yhä heikontuen ylöspäin poikki hirsien ja haihtui hämärään katon rajassa. Usein lamppu hiljaa tupsahti, ikäänkuin koi olisi lentänyt liekkiin, sillä lattianraoista veti. Liekki painui alas ja uhkasi sammua, läähätti edestakaisin moniaita kertoja ja asettui sitten taas valoisammaksi kuin ennen. Silloin näkyivät selvästi makaavat vangit, jotka tummana kasana peittivät suurimman osan lattiaa.
He nukkuivat kaikki uupunutta ja sielutonta unta, jollaista vain se nukkuu, jolle kaikki jo on yhdentekevää, paitsi se, ettei enää tarvitse nähdä, ei kuulla, ei tuntea eikä tietää mitään — ainoastaan heittäytyä pitkälleen jonnekin, minne tahansa, ja pysyä poissa. Koko huone oli täynnä raskasta hengitystä. Myös joitakuita lievästi haavoittuneita oli paneutunut lattialle muiden sekaan nukkumaan; joskus he käännähtivät, voihkasivat kuin kuumeessa ja kopeloivat likaisia siteitään, sitten ne taas nukkuivat edelleen.
Ulkona vanhan hökkelin ympärillä oli aivan hiljaista. Vain kiihtyvä pakkanen paukkui nurkissa silloin tällöin. Ja joku suuri tähti tirkisti sisään hökkelin kahdesta matalasta ruudusta, joiden lasit näyttivät sinisenvihreiltä kylmää yötä vastaan.
Yksi ainoa vangeista ei nukkunut. Hän istui lattialla huoneen taimmaisessa nurkassa ja nojasi selkäänsä seinään. Hänen toisessa kädessään oli pahasti verettynyt side; kaikki liha hänen riutuneilta kasvoiltaan oli vajonnut uurteisiin, ja hänen silmänsä tuijottivat kuumeisen suurina tästä hävityksestä. Hän piti niitä jäykästi ja järkähtämättömästi oveen suunnattuina.
Tuolilla oven suussa istui Onni Kalpa. Kivääri hänellä oli poikkipäin polvillaan, pistin huoneeseen käännettynä, ja molemmilla kyynärpäillään hän nojasi pyssyn raskaaseen perään. Luhistunut hän oli ja hyvin kalpea; hän tuijotti toivottomasti lamppuun, ikäänkuin olisi etsinyt pelastusta jostakin, vaikka tiesikin, ettei sitä mistään löytäisi.
Pimeydestä katsovat silmät polttivat häntä kuin sulatettu lyijy. Hän olisi tahtonut paeta niitä maailman loppuun saakka, mutta ei uskaltanut hievahtaakaan, ei kääntää päätään eikä siirtää katsettaan pois lampusta. Hän istui liikahtamatta ja antoi kaiken tapahtua. Hän ei nähnyt mitään, paitsi lampun keltaisen valopiirin ja sen keskellä pienen levottoman liekin, joka imeytyi lampun sydämeen ja lepatteli välistä ja uhkasi sammua. Mutta hän tunsi, kuinka ne silmät herkeämättä lankesivat häneen ja polttivat hänen kasvojaan. Tuolta nurkan pimeydestä ne tulivat: ne nousivat kuin kaksi kiehuvaa pikilähdettä mustista reijistään ja valoivat kumpainenkin kuuman juovansa lattian poikki aivan häntä kohti. Nyt ne liukuivat hänen poskensa yli ja pyrkivät otsalle, nyt ne syrjästä tunkeutuivat hänen silmiinsä… Hän paleli ja hikoili tuskasta. Mutta hän istui liikahtamatta ja antoi kaiken tapahtua. Hän ei voinut muuta.
Kuinka mielellään hän olisikaan tahtonut puhua, selittää, puolustautua! Sillä ei äiti mitään ollut sanonut, sen hän kyllä tiesi. Muuten eivät nuo silmät olisi katsoneet häneen, niinkuin ne katsoivat; ne eivät ollenkaan olisi täällä nyt, eikä tätä kauheutta olisi tullut. Ja oliko hän tehnyt mitään pahaa? Hän kärsi niin hirveästi, että olisi ollut valmis tunnustamaan kuinka mahdottoman syyn tahansa, ainoastaan saadakseen jotain järkeä tähän kaikkeen, voidakseen kädellään tarttua johonkin juureen ja sanoa: tässä se nyt on, tästä on koko kurjuus johtunut. Se olisi helpottanut paljon. Mutta hän ei saattanut riistää itseltään kaikkea kalleintaan. Eikö hän kulkenut isän teitä, vaikkei ollutkaan aavistanut, että ne tiet johtaisivat tänne? Ei, hän ei voinut havaita mitään syytä itsessään. Hän ei ymmärtänyt mitään, ainoastaan että oli kauheaa niinkuin oli.
Kaiken tämän hän olisi tahtonut sanoa. Ja hän olisi tahtonut heittäytyä Iisakki-enon jalkoihin ja pyytää häneltä anteeksi jotakin, mitä hän ei ollut tehnyt, sanoa hänelle jotain armeliaasta Jumalasta, johon hän ei uskonut. Mutta hän tunsi, ettei hän voinut liikahtaa eikä puhua sanaakaan, ja sitä paitsi hän tiesi, että kaikki sellainen jo oli myöhäistä. Iisakki-eno olisi vain kääntänyt päänsä pois, sen sanoivat hänen silmänsä.
Lampun valo heikkeni yhä. Liekki kutistui sydämeen ja rupesi riutumaan nopein keltaisin räpäyksin. Öljy oli loppumaisillaan.
Onni ajatteli:
— Kotona oli vain yksi ainoa ihminen, josta pidin. Ja nyt me taas istumme samassa tuvassa, mutta meillä ei juuri ole hauska yhdessä… Yhden ainoan kanssa saatoin siellä puhua, mutta nyt en saata puhua hänenkään kanssaan…
Hän istui ja katsoi lampun liekin sammumista, ja hänestä tuntui, että kaikki järki maailmasta sammui sen mukana.
Nyt liekki leimahti viimeisen kerran eikä enää palannut. Mutta hän ei liikahtanutkaan kaataakseen lamppuun uutta öljyä sangosta, joka seisoi lattialla hänen vieressään. Hän oli odottanut pimeyttä vapauttajaksi, oli toivonut, etteivät silmät nurkasta asti jaksaisi tunkeutua sen lävitse eivätkä polttaa häntä kuten ennen.
Hetkisen hän istui hiljaa. Hän huomasi epätoivokseen, että ulkoa tuleva tähtien loiste oli paljon voimakkaampi kuin hän oli luullut, nyt kun kaikki muu valo oli poissa.
Sitten hän käänsi hitaasti päätään. —
Ei, silmät olivat jälellä. Ne hehkuivat yhä hirveämmin tässä valkoisessa valaistuksessa, kuopat niiden ympärillä olivat yhä mustemmat. Kuin kaksi harmaaksi palanutta kekälettä ne hehkuivat nurkastaan, täynnä surua ja kirousta. Ne olivat aivan kuin sammuneet, mutta hehkuivat kuitenkin.
Hän käänsi päänsä nopeasti takaisin, kuin olisi saanut iskun poskeensa. Mutta oli kuin olisi tämä ainoa liike saattanut hänet ymmärtämään, ettei hän ollut halvautunut. Hän nousi seisomaan, otti kiväärin käteensä ja kompuroi porstuaan. Hän avasi hiljaa oven ja astui ulos portaille.
Kirkas yö uhkui pakkasta ja tähtien loistetta, ja hän henkäisi syvään. Hän tunsi, kuinka kylmä ilma hiveli rauhoittavasti hänen ruumistaan, joka oli kuuma ja märkä tuskanhiestä. Hän olisi tahtonut paeta kauas valkeuksiin ja piilottautua jonnekin lumeen tai tähtiin eikä enää koskaan tietää mitään.
Silloin hän huomasi toisen vahtisotilaan jalkojensa juuressa. Hän istui alimmalla portaalla ja nukkui. Hänen päänsä oli vajonnut syvälle lampaannahkaturkkiin, ja huomasi kyllä, ettei hän hetimiten aikonut herätä.
— Nukutko sinä? sanoi Onni hiljaa. Ja kun hän ei saanut mitään vastausta, hän kysyi toisen ja kolmannen kerran yhä kovemmin:
— Nukutko sinä?
Hän ei edelleenkään saanut mitään vastausta. Mutta heti kun hän oli sanonut tämän, hän kysyi itseltään: Miksi minä näin teen? Minunhan tietysti pitäisi herättää hänet. Mitä minä oikeastaan tahdon?
Hän meni hitaasti takaisin tupaan, mutta jätti oven raolleen. Hän istuutui tuolilleen kuten ennenkin, mutta hänen silmänsä harhailivat pimeyden läpi porstuaan katsoakseen oven raon valkoista juovaa. Hänen päässään sihisi ja myllersi. Joukko puoliselviä ajatuksia tunkeili siellä: ne syntyivät ja löivät toisensa kuoliaiksi, ennenkuin ainoakaan oli ehtinyt kehittyä päätökseksi. Yhden asian hän vain tiesi: hän olisi mielellään antanut henkensä, jos Iisakki-eno vain saisi pitää omansa.
Oliko hän sanonut jotain, oliko hän huutanut? Hän istui kuin houreissa, hän ei tiennyt mitään, mutta hänestä tuntui kuin olisi hänen oman äänensä kaiku soinut korvissa. Vai oliko hän vainajatellutsitä?
Hän säpsähti. Kaukaa nurkasta nousi hitaasti ääni, kuului kuin olisi se tullut haudasta:
— Jos aiot pyytää minua pakenemaan, niin voit säästää vaivasi. Vai tuli sinusta, Onni, tuollainen. Ja isäsi kun oli niin kunnon mies…
Sen enempää ei tapahtunut. Joku vangeista käänsi kylkeään, kolahutti saappaankannallaan lattiaan ja voihkaisi unissaan. Joku toinen mutisi jotakin, sylkäisi ja kirosi; sitten oli taas hiljaista kuten ennen.
Onni ymmärsi, että nyt oli ainoa mahdollinen hetki puhua ja puolustautua. Mutta hän ei saanut mitään sanotuksi. Nurkasta tuijottavat silmät polttivat poroksi jokaisen sanaparan, jota hän tavoitteli; oli kuin olisivat ne edeltäpäin tunteneet ne kaikki ja sanoneet: Tuon voit pitää itsessäsi, ei se minua auta. Minä kiroan sinut.
Pitkä tuokio kului. Hän huomasi, ettei hän voinut tehdä mitään, ainoastaan antaa kaiken tapahtua. Hän nousi vaivaloisesti, meni ulos ja herätti vahdin. Sitten hän taas tuli sisään, sulki oven jälestään ja istuutui entiselle paikalleen.
Tunti tunnin perästä kului.
Onni Kalpa istui liikahtamatta tuolillaan ovensuussa, kivääri poikkipäin polvillaan ja kyynärpäät nojassa pyssyn raskasta perää vastaan. Hän tunsi, kuinka silmät herkeämättä tuijottivat häneen ja kiusasivat hikeä hänen ruumiistaan, mutta kasvonsa hän piti seinään päin käännettyinä.
Vihdoin tähdet alkoivat kalveta, pimeys harmaantui vähitellen sarastukseksi. Pihalta alkoi kuulua ääniä ja askeleita, lyhyitä käskyjä huudettiin ja juostiin portaissa, ja yksi tykki lisää ajoi kolisten naapuritalosta.
Kului vielä hetkinen, sitten vänrikki avasi oven. Kohta senjälkeen tuli kapteeni itse nopein askelin. Hän näytti synkältä ja kiusaantuneelta kuten tavallista.
Osa vangeista nukkui vielä. Toiset nousivat istualleen ja katsoivat tylsästi ja synkästi jääkäripukuihin.
— Ylös kaikki! komensi kapteeni ja polki jalkaa.
Vangit nousivat hitaasti. Jotkut heistä haukottelivat, venyttelivät ja raapivat päätään.
Kapteeni toimitti lyhyen kuulustelun, jonka tulokset supistuivat muutamiin arvottomiin tietoihin ja vastaajien keskinäisiin syytöksiin. Sitten hän julisti kuolemantuomion.
Joukosta nousi tyytymätön murina. Suuremman mielenliikutuksen merkkejä tuskin huomasi; useimmat seisoivat kuten ennenkin päät riipuksissa ja tuijottivat tylsästi pörröisen tukan takaa. Ainoastaan yksi mies jossain keskellä joukkoa rupesi itkien valittamaan.
— Yksi haavoittuneista pääsee vapaaksi, jatkoi kapteeni ja etsi katseellaan jotakuta joukosta.
Onni Kalpa oli vähällä kiljaista, sillä kapteeni osoitti eno Iisakkia.
— Tuo vanha lurjus sopii, sanoi hän. Näen, että käsivartenne on aika lailla haavoittunut. Saatte palata punaisten puolelle, minä annan paperit. Sanokaa niille terveisiä, että joka ainoa kerta, kun joku neuvottelijamme ammutaan, otetaan heti koko sakki hengiltä. On vastattava toisistaan.
Iisakki-eno rykäsi.
— En minä taida lähteä mihinkään, sanoi hän.
— Kuten tahdotte, vastasi kapteeni.
Onni pujahti pihalle. Hän istuutui kaivon kannelle ja itki. —
Pian kuului raskas ja hidas töminä. Se painui navetalle päin ja hävisi lumeen. Seis! kuului komento läävän takaa.
Hän katsoi ylös. Hevosia valjastettiin paraillaan tykkien eteen, piha oli täynnä väkeä, sälyt selässä. Mutta läävän takana korkean kivijalan edessä vangit seisoivat ryhmässä ja odottivat. Jotkut sotilaat alkoivat asetella heitä riviin. Rivin keskeltä häämötti Iisakki-eno.
— Vapaaehtoisia, viistoista miestä! huusi kapteeni pihaan.
Joku ääni kaivon läheltä sanoi:
— Hei, Kalpa, etkö mene ampumaan?
Mutta Onni Kalpa ei kuullut. Hän oli alkanut juosta metsää kohti, hän pujahti lumisten puiden väliin ja hävisi. Hän juoksi kuin henkensä edestä, mutta ei tiennyt minne; hän tahtoi vain pois sieltä, jottei näkisi eikä kuulisi. Hän törmäsi runkoihin ja kompastui juuriin, risuiset oksat repivät hänen kasvojaan. Hän ei pysähtynyt, hänen täytyi ehtiä pakoon — kauas, kauas hiljaiseen valkeuteen. Mutta kun yhteislaukaus kajahti talosta päin, hän suistui suulleen lumeen.
Eräät sotilaat olivat nähneet sen. Yksi heistä seurasi jälkiä ja löysi hänet. Hän makasi pää syvällä lumessa ja huusi.
Sotilas otti hänet hoivaansa ja sai hänet vaivoin viedyksi takaisin lähtevien joukkojen luokse. Kukaan ei kysynyt häneltä mitään. Oli nähty paljon näinä aikoina, ja useampi kuin yksi oli äkkiä tullut omituiseksi.
Myöskin kapteeni Karr oli huomannut niin sanotussa saapaspojassaan tapahtuneen muutoksen. Luutnantti, jolta hän pojan otti, vakuutti hänet siivoksi ja harvinaisen urhoolliseksi, mikä ensimmäisinä päivinä olikin osoittautunut todeksi. Mutta nyt viime aikoina oli kaikki ollut aivan päinvastoin, Hän ei ainoastaan ollut epämiellyttävä katsoa — omituisen kuihtuneeksi ja likaiseksi hän oli tullut, eikä hän koskaan peseytynyt käskemättä — mutta sitäpaitsi hän osoitti selviä pelkuruuden merkkejä. Hän oli ilmeisesti joutunut sotakauhun valtaan, niinkuin sitä nimitetään. Oli vain ihmeellistä, että se tauti tuli häneen vasta nyt, kun toiset heikkohermoiset sen onnellisesti jo olivat voittaneet. Ja ihmeellinen hän oli muutenkin. Kun hänellä vain oli hetkinenkään vapaata aikaa, hän pujahti metsään yksinäisille harharetkilleen, ei sanaakaan saanut hänen suustaan, ja usein välähti hänen silmissään jotain, joka arveluttavasti muistutti vihaa.
Ja kumminkin täytyi kapteeni Karrin myöntää, että hän tunsi vaistomaista myötätuntoa tätä pohjattoman surullista lasta kohtaan, joka niin monessa suhteessa oli hänen itsensä kaltainen. Tuossa pojassa oli jotain puoleensavetävää.
Kaiken rehkimisen lomassa hän oli ehtinyt ajatella tätäkin asiaa ja tullut siihen johtopäätökseen, että poika liiallisesta rasituksesta oli saanut hermohäiriön. Eikä se mikään ihme ollut tässä helvetillisessä reuhtomisessa näillä huonoilla teillä, jos sellaisiakaan edes oli. Isompiakin miehiä oli murtunut; kapteenin oli tunnustettava, että hän itsekin vain töin tuskin kesti.
Jumalan kiitos näytti nyt vihdoinkin tulevan parin päivän pysähdys! Hän oli sanomattoman väsynyt; huominen lepo tuli yhdennellätoista hetkellä sekä saapaspojille että muille.
Mutta huomisesta tuli juuri se päivä, jolloin kapteeni Karr sai tiedon, että hänen ainoa ja rakastettu veljensä oli joutunut vangiksi eräällä tiedusteluretkellä. Hän tiesi, mitä se merkitsi: kaikissa tapauksissa kuolemaa, mutta ehkä ruumiillista kidutustakin. Ja tämä onnettomuudensanoma tuli melkein samanaikaisesti tiedon kanssa eräästä toisesta mieskohtaisesta vastoinkäymisestä, jota kukaan ei tuntenut täällä rintamalla, ja jota kapteeni ei milloinkaan ilmaissut, vaikka sillä olikin melkoinen osuus siinä katkeruudessa, joka painoi hänen olemustaan. Nyt puhkesi sekin salainen kurjuus toivottomuutensa täyteen kukoistukseen. Toinen onnettomuus pahensi toistaan, ja molemmat valaisivat toisiaan ammottavan tyhjyyden jääkylmällä valolla.
On näennäisesti arkoja luonteita, jotka kuitenkin voivat kestää paljon. Ne horjahtavat tosin heti, kun onnettomuus tulee, mutta heidän sydämensä on niin pehmeä, että se antaa perään loppumattomiin, kunnes armelias aika ehtii apuun. Yhtä varmasti on myös kovia luonteita, jotka taipumattomina voivat kantaa raskaita koettelemuksia — määrättyyn rajaan asti. Mutta jos onnettomuus kasvaa yli tämän rajan, silloin käy tällaisten luonteiden kuin teräksen, jota on liiaksi karaistu.
Kapteeni Karr kuului tähän jälkimmäiseen lajiin, ja niinpä hän murtuikin. Kun häneen vain katsoikin, huomasi jo välttämättömäksi, että hän heti luovuttaisi päällikkyyden lähimmälle miehelleen.
* * * * *
Edellisenä päivänä oli kuljettu poltetun herraskartanon ohi. Savuavista raunioista joku löysi kuopan, joka osoittautui syvän kellarikäytävän suuksi ja joka sentähden puhdistettiin. Muun muassa kaivettiin esiin suuri määrä pulloja, ja pian saatiin täysi työ tukahduttaa juopottelun oireet miehistön keskuudessa.
Mutta eräässä hyljätyssä metsätorpassa istui kapteeni Karr ja joi.Vartijakseen hän oli saanut erään ystävänsä jääkärivuosiltaan Saksassa.Hän istui siellä jo toista vuorokautta.
Jo varhain aamupäivällä oli hänen hyvin humaltuneessa tilassa nähty kuljeksivan ympäri itseksensä naureskellen. Mutta nyt iltamyöhäksi oli ystävän kuitenkin onnistunut saada hänet pysymään paikoillaan ja melkoisesti selvenemäänkin. Ystävä oli kokenut mies ja tiesi tepsivän keinon palon sammuttamiseksi kuumiksi juoduissa hermoissa: niihin oli kaadettava samppanjaa, paljon mutta hitaasti. Hän siis erotti pois kaikki muut lajit pöydälle ja tuvannurkkaan ladotuista pullopattereista ja ryhtyi sovelluttamaan koetettua järjestelmäänsä muutamin kauniin sanoin siitä, kuinka sodan oikullisissa vaiheissa ennen kaikkea oli katsottava, että ehti juoda parhaat kulloinkin tarjoutuvat tavarat. Kapteeni vastusteli ensin, mutta mukautui kumminkin, ja koe hänen jättiläisruumiinsa suhteen onnistui täydellisesti. Hän joi ja joi, mutta ystävä ja vähitellen hän itsekin huomasivat hämmästyksekseen, että hän tunti tunnilta tuli yhä selvemmäksi.
Onni Kalpakaan ei saattanut olla huomaamatta tätä noituutta, maatessaan olkisylyksellä pienessä pimeässä peräkamarissa, jonka ovi tupaan oli auki. Hän ei vain ymmärtänyt, mistä se johtui. Pari tuntia sitten hän oli tullut torppaan katsoakseen, tarvitsiko hänen herransa palvelusta yöksi. Silloin kapteeni oli parkuen ja naama turvoksissa tulla hoiperrellut porstuaan, kietonut kätensä hänen kaulaansa, suudellut häntä ja haissut kuin olisi tuli käynyt keuhkoista. — Ainoa ystäväni! huusi hän, — minun ainoa ystäväni, miksi vihaat minua? — olen kyllä huomannut, että vihaat minua… Ja hän suuteli häntä taas. — Eikö ole parasta antaa pojan jo mennä, oli toinen upseeri sanonut. Mutta silloin kapteeni suuttui. — Poika jää tänne! huusi hän. — Hän on minun ainoa ystäväni, mutta hän vihaa minua, ja tänä yönä me juomme yhdessä!… Sitten hän oli vienyt Onnin tupaan ja omakätisesti kaatanut hänen kurkkuunsa lasillisen jotain hirveän väkevää ja höystettyä, mikä saattoi hänet horjahtamaan huomioasennossaan. — Istu ja juo ja sano setä, oli hän käskenyt. Mutta kun Onni jatkuvasti seisoi asennossaan ja se toinen upseeri taas tuli väliin, sanoi kapteeni viimein: — Vai niin, no, niin no, mene sitten vain nukkumaan, lapseni, — mutta tästä torpasta hän ei saa poistua — sillä minä tunnen, että — on parempi olla — jos poika pysyy täällä… Ja kapteeni otti häntä taas kaulasta ja luovi hänen kanssaan viereiseen kamariin, jonne hän oli käskenyt tuomaan olkia yösijaksi. — Nuku, nuku, lapsosein, hyräili hän. — Sinun on suojeltava minua tänä yönä — oven pitää olla auki…
Tämä oli tapahtunut vain pari tuntia sitten. Silloin oli kapteeni niin juovuksissa, että kun Onni paneutui oljille, hänen huumaantuneessa päässään välähti ajatus poliiseista, joita ennen aikaan oli olemassa. Mutta nyt tuntui kuin olisivat viinanhöyryt jo haihtuneet koko talosta. Onnin oma pää oli selvennyt, ja tuvan pöydän ääressä istui kapteeni yhä suorempana ja hiljaisempana. Pikemminkin oli nyt hänen toverinsa äänekkäämpi heistä.
Pöydällä herrojen välissä paloi pullon suuhun pistetty kynttilä. Kun kapteeni ojensi suutaan liekkiä kohti sytyttääkseen savukkeensa, saattoi Onni nähdä, että hänen kasvonsakin olivat muuttuneet. Pahin turvotus oli painunut pois, mutta hän ei milloinkaan ollut näyttänyt niin sekä surullisen että ilkeän näköiseltä kuin nyt. Näytti kuin hän koko ajan olisi pureskellut jotakin, jota hän turhaan koetti niellä.
Hän löi lasin kiivaasti pöytään.
— Terve! sanoi hän. Itse sinä et juo mitään, senkin kettu. Luuletko, etten ole huomannut sinun kaatavan kaikki pöydän alle — katso nyt, tuolla se juoksee — petoksesi. Jos tätä menoa jatkuu, pääsemme kohta uimaan. Ja minut sinä olet noitunut selväksi jollakin helvetin tempulla. Luuletko minulla nyt olevan paremman olon selvänä kuin humalassa, mitäs?
— Emmekö jo pian käy makuulle? ehdotti ystävä. Jos näin jatkamme…
— Valkoinen Suomi tahtoo juoda, keskeytti kapteeni. Ja se juo, kuten tunnettua.
Sitten hän istui hetkisen äänettömänä ja tarkasteli ystävänsä kasvoja pöydän yli. Hänen silmiinsä tuli tutkiva ja tungettelevainen ilme, joka saattoi toverin taajentamaan juontitahtiaan tästä vastenmielisyydestä päästäksensä. Kapteeni sanoi äkkiä:
— Eikös sinulla ollutkin morsian, ennenkuin me lähdettiin Saksaan?
— Oli kyllä.
— Ja hän rauhoittui pian? Muutamassa kuukaudessa, vai mitä? Minä tarkoitan, että kuinka pian lähtösi jälkeen sinä sait häneltä viimeisen tuoksuvan kirjeen?
— Viimeksi sain häneltä kirjeen vain muutamia päiviä sitten Ruotsin kautta. Hän odottaa minua toisella puolella.
— Sehän on pirua. Silloin hän kuuluu poikkeuksiin.
— Ei suinkaan. Sääntöön hän kuuluu, ehdottomasti sääntöön.
— Mutta minun kuulemani mukaan oli sääntönä se, että ne kanaset surivat ja kirjoittelivat illoin salamerkkikirjeitään parin kuukauden ajan. Ja joka aamu seisoi jääkärin morsian peilin edessä ja ajatteli: tämän näköinen on isänmaan vapauttajan valittu; pian hän palaa ja silloin minä saan tanssia masurkkaa oikein kannusniekka miehen kanssa, se vasta komeaa on! Mutta sitten kaikki tämä rupesi tuntumaan hiukan yksitoikkoiselta vähitellen, ja he alkoivat huomata, että elämä olikin rikkaampaa kuin he olivat luulleet, ja täynnä sotilaita, sillä sotilaiden makuun he olivat päässeet. Ja lopulta he joivat samppanjaa pikkuhuoneissa venäläisten meriupseerien kanssa. Sillä aikaa kuin me ravasimme kuin koirat jonkun hirttämättömän vääpelin komennossa…
— Mistä sinä tuollaisia ryövärijuttuja olet kuullut? Luultavasti teet säännön parista yksityistapauksesta, tai sitten sinä hourailet. Useimmat ovat kyllä odottaneet kolme vuotta täyteen, ja se on naiselta tanakasti tehty.
Kapteeni näytti yhä surullisemmalta, mutta hänen äänessään oli omituisen hempeä sävy, kun hän ojensi kätensä pöydän yli ja sanoi:
— Myönnä nyt, että sinun morsiamesi oli poikkeus!
— Olkoon menneeksi, jos välttämättä tahdot, vastasi ystävä. Ja hän puristi kapteenin kättä aavistuksen vilahdus silmässään.
Oli taas äänetöntä kotvanen, vain lasit napsahtivat pöytään yksitoikkoisesti kuten ennenkin. Ja kapteeni alkoi hyräillä erästä laulunpätkää:
Yks silmä sininen ja toinen harmaa, on kolmas musta, se mun on varmaan!
Hän sanoi:
— Saattaa olla, että katson liian synkästi asiaan. Mutta myönnä kuitenkin, hyvä veli, ettemme aivan näin uneksineet käyvän.
— Minkä? Puhu selvemmin, sillä nytminäalan sameta.
Kapteeni ei näyttänyt kuulevan mitään. Hän tuijotti savupilviin katossa ja jatkoi yhtä hennolla äänellä:
— Emme, emme aivan näin… Muistatko, mikä meitä kannusti kestämään orjuutemme siellä Saksassa, vaikka ihmisarvomme aleni kuukausi kuukaudelta? Ja kun me sitten vihdoinkin saimme maistaa sitä viimeistä korviketta, joka sentään todellamaistuijoltakin, — tarkoitan, että kun viimeinkin pääsimme itäiselle rintamalle ja siellä kohtasimme vihollisemme, vaikkakin väärällä maaperällä … muistatko, mikä meitä kannusti? Unelmamme meitä kannusti, suuri unelma parkamme! Meillä oli kansa takanamme, ja me olimme sen kansan keskitetty ajatus, sen aseisiin ruumiillistettu tahto — — ainakin luulimme olevamme. Mutta sitten tuli Venäjän vallankumous, ja meitä oksennutti lukea ensimmäiset kotoiset sanomalehtitiedot siitä. Helsinki kumartaa Pietaria, kiittää vapauttajia, suutelee heidän käsiään ja pitää heille päivällisiä — hyi saatana. Huomaamme yht'äkkiä, ettei meillä olekaan mitään kansaa takanamme. Emme enää olleet mikään ajatus, nolo päähänpisto ainoastaan. Ja hankalia me sitä paitsi olimme, kuten kaikki vanhat synnit — äiti Suomi ei oikein tiennyt, millä perkeleen tavalla keinotella meidät takaisin hameisiinsa… No niin no, tuli sitten vähitellen parempia aikoja niin sanotulle isänmaalle ja parempia meille. Saimme puolet kansasta taaksemme, ja hyvä oli sekin. Mutta se puolikas oli hädässä, ja silloin kyllä kelpaa pelastajaksi. Rannalla huudettiin eläköötä ja itkettiin meidän tullessamme, mutta kyllä minä tunnen sen asian. Voi itkeä mitä pyhimpiä isänmaallisia ilonkyyneleitä, niin että rinta kohoilee, ja kuitenkin saattaa sen itkun varsinaisena aiheena olla esim. ilo siitä, että pankkitalletusten asema lupaa parantua. Jos vain pitää korvansa auki, oppii hyvin pian tietämään, minkä arvoisia kaiken maailman eläköönhuudot itse asiassa ovat. Tässä maailmassa huudetaan niin helvetin paljon…
No, me siis vihdoinkin seisoimme ase kädessä omalla rannikollamme kolmen vuoden odotuksen jälkeen. Niin paljon unelmastamme oli toteutunut. Mutta entäs loput… Uneksimmeko me todellakin tätä kurjaa teurastusta? Omia kansalaisiamme ammuskelemme täällä kuin koiria. Ja kun minun veli raukkani sattuu joutumaan vangiksi, kidutetaan hänet kuoliaaksi — omien kansalaistensa käsissä. Luuletko hänen uneksineen sellaista uhrikuolemaa pitkinä Saksan-vuosinaan?
— Sinä olet sairas, totesi ystävä päättäväisesti, äläkä itsekään kiinnitä mitään huomiota sairaan ihmisen puheisiin. Mutta sinä paranet kyllä, niin että pian taas voit ryhtyä tappelemaan.
— Älä ole niin varma.
— Mitä hittoa! huusi ystävä. Jos punikkiroistot kiduttavat kuoliaaksi veljesi, aiotko sinä silloin panna kätesi ristiin ja määkiä kuin pappi: tapahtukoon minkä tapahtuman pitää, amen! — Viha, viha!
Kapteeni vastasi omituisen hiljaa ja levollisesti:
— Siinäpä se juuri on, hyvä veli, etten enää vihaa ketään. Ihminen kantaa vihaansa ja muita ajatuksiaan … kantaa, kunnes kaatuu. Tiedän olleeni vahva ja kova ihminen. Silmää räpäyttämättä olen tunkeutunut yhä syvemmälle olemassaolooni. Mutta jokaisen elämän sisimmässä on jossain jokin salainen kohta, jossa kaikki hajoaa. On vaarallista tallata siihen kohtaan. Silloin kaikki rupeaa tuntumaan niin sanomattoman yhdentekevältä, eikä vihasta enää voi olla puhettakaan. Silloin on oppinut tuntemaan tämän elämän koko tympeyden. Ja kielessä on jälellä vain yksi ainoa sana kaikelle mitä tapahtuu: erehdys! Ihminen on yht'äkkiä saanut voimakkaamman katseen kaikkiin asioihin ja tullut viisaaksi. Mutta se viisaus ei kelpaa mihinkään, koska elämä kerta kaikkiaan on sellaista kuin se on. Se on niin sanoin kuvaamattoman väsynyttä, että se kuuluu yhteen kuoleman kanssa … ja että mieluimmin pakenee sitä, jos vielä sattuu elämään… Sellainen kohta on jok'ikisessä elämässä. Useimmat pääsevät kai lepoon heti, kun sinne asti joutuvat, mutta jotkut sattuvat astumaan siihen liian varhain ja ovat pakotetut vielä jonkun matkaa jatkamaan tätä maallista vaellustaan. Heitä juuri sanotaan "valmiiksi"…
— Hyi helvetti, keskeytti hän äkkiä ja kaatoi samppanjalasinsa lattiaan, — tämä limonaati tekee minut tunteelliseksi. Palaan konjakkiin, sillä minun on päästävä humalaan taas. — — —
Kiihtyvästi kummastellen oli Onni Kalpa kuunnellut, mitä kapteeni puhui, hän, joka tavallisesti oli sanonut vain muutaman sanan päivässä. Tosin Onni ymmärsi vain osan hänen sotkuisesta puheestaan, mutta siinä oli sentään paljon käsitettävää kieltä hänenkin korvilleen. Ja itse ääni — se oli niin auttamattoman surullinen, sanat kaikuivat ainoilta aidoilta, mitä hän pitkiin aikoihin oli kuullut. Puheen sävy oli täydellisesti sopusoinnussa hänen oman mielentilansa kanssa, mutta se ei tehnyt hänelle hyvää — päinvastoin.
Eilen aamulla hän oli kuullut puhuttavan, että kapteeni oli saanut tiedon jostakin onnettomuudesta ja luettuaan erään kirjeen tullut niin omituiseksi, ettei häneen enää ollut luottamista päällikkönä. Silloin hän oli tullut iloiseksi tai ainakin tuntenut mielensä jollain lailla juhlalliseksi. Hän luuli taas näkevänsä vilahduksen tarkoituksenmukaisuudesta ja oikeudesta, mikä häntä hiukan vahvisti.
Neljätoistavuotias poikanen tarvitsee niinkuin muutkin kiinteän pisteen olemassaoloonsa, jos mieli voida elää. Onni Kalvassa oli kaikki vanha ja vakaantunut luhistunut kokoon kuin maanvieremässä sinä päivänä, jolloin Iisakki-enon kävi niin hirveästi. Ei enää millään hänen entisellä vakaumuksellaan ollut kiinteää pohjaa jalkojensa alla — ei missään. Mutta jos jotain sellaista tapahtuu, ja ihmisen kuitenkin on elettävä, niin hän enemmin tai myöhemmin luo itselleen tarvittavan kiinteän pisteen. Usein hän luo sen tyhjästä, kuten isä Jumala loi maailman. Itsesäilytysvaisto työskentelee hiljaa ja määrätietoisesti hurjimmassakin sekasorrossa, eikä niin suuri hävitys liene mahdollinen, ettei se aikaa myöten saisi palautetuksi siihen edes jotain järjestystä. — Onni Kalpa oli nopeasti löytänyt kiinteän pisteensä tai ainakin alun sellaiseksi. Siksi tuli hänelle kapteeni Karriin kohdistuva viha. Se ei kyllä ollut mikään riittävä elämän perusta, ja kaikki muodostuikin sen mukaan. Mutta kaikissa tapauksissa tämä viha oli viime päivinä ollut se selkäranka, joka piti häntä pystyssä.
Kun siis onnettomuus kohtasi kapteenia, näki Onni sen lieväksi rangaistukseksi, jolle hän toivoi jatkoa. Ja maatessaan nyt peräkamarin lattialla hän kuuli, kuinka tämä jatko kehittyi. Mutta kehitys ei kulkenutkaan hänen ajattelemaansa suuntaan. Hän ymmärsi kyllä, että kapteenilla oli vaikea olla, mutta se ei häntä ollenkaan ilahduttanut, vaan suretti päinvastoin. Hän ei tosin muistanut, mitä kärsimyksiä hän oikeastaan oli toivonut kapteenille, ainoastaan, että hän oli ajatellut aivan toisenlaisia. Nyt Onni tunsi kapteenin tulleen häntä itseään niin omituisen lähelle. Hän tunsi, että hän itse olisi puhunut jotakuinkin samaan tapaan, jos olisi ollut vanhempi ja osannut käyttää noin mutkikkaita sanoja. Hän aivan rupesi epäilemään, tokko se olikaan ollut niin iljettävän humalaista kuin ensin tuntui, että kapteeni oli kietonut kätensä hänen kaulaansa ja kutsunut häntä ainoaksi ystäväkseen…
Kiinteä piste väisti häntä taas. Hän ei taaskaan tiennyt eikä ymmärtänyt mitään. Paha tuli hyväksi ja hyvä pahaksi; kaikki pyöri sekaisin kuin noitien tanssi hänen päässään. Olivatko viinahöyryt palanneet ja sotkeneet hänen ajatuksensa?… Hän taivutti niskaansa taaksepäin ja sulki silmänsä. Tuntui kuin olisi häntä keinutettu ympäri suuressa mustassa tyhjyydessä, jonka keskessä oli pieni pakottava pää.
Hän kavahti istualleen…Yksilohdutus oli kumminkin. Luutnantti oli tullut takaisin. Onni oli tänään nähnyt hänet kaukaa, vaikkei uskaltanutkaan mennä puhuttelemaan. Nythän kaikki oli niin toisin. Mutta Luutnantti oli kuitenkin jossain siellä pimeydessä, sen hän tiesi, ja hänen läheisyytensä ikäänkuin uhkui heikkoa lämpöä, joka tuntui tänne asti. Luutnantti, jonka hän tämän hirveän viikon aikana melkein jo oli unohtanut, hän oli kai ainoa hyvä ihminen, joka enää oli jälellä maailmassa! Ehkäpä hän voi auttaa. Luutnanttihan voi kaikkea. — — —
Tuvassa syntyi entistä hurjempi meteli. Kapteenin ystävä oli nyt vuorostaan tullut hillittömäksi. Hän nousi seisomaan ja heristi molempia nyrkkejään pöydän yli, niin että kynttilän liekki säikähdyksissään kaatuili sinne tänne putelin suussa, ja kaikki esineet huoneessa tuntuivat horjuvan.
— Onko sinusta tullut punikki! huusi hän. Puhut semmoisia, että sinut pitäisi ampua tuohon paikkaan!
Niin juuri … ampua…
— Pysy penkilläsi ja juo ja rauhoitu, sanoi kapteeni.
Mutta hänen ystävänsä melusi edelleen:
— Vapauden kevät!… Kosto!… Venäläisviha! kiljui hän. Sitten hän taas lysähti istumaan, niin että tuoli ratisi.
— Niin, niin puhui kapteeni, — kaikkea tuota. Kun kuulen sinun tässä rähisevän venäläisvihastasi, niin muistanpa, mitä näin ukko Loofeldtin tekevän Vaasassa. Hän antoi kättä kokonaiselle liudalle ryssäläisiä vankeja. Kiitos, kiitos, sanoi hän, huonosti te tappelette, mutta pelastatte kumminkin meille kunnian. Kiitoksia teille, hyvät ystävät, että tulitte mukaan. Vähät ryssät siellä ja täällä eivät vastuksena paljon paina, mutta meille on ylen tärkeätä saada täydellä todella sanoa näin: hei pojat, nyt Suomi sotii Venäjää vastaan!… Ja ukko Loofeldt oli oikeassa. Venäläiset ovat meidän vahvin puolemme ainakin talonpoikain pankkitalletusten jälkeen. Mutta jos pysyt hiljaa hetkisen, niin kerron sinulle, milloin ensimmäisen kerran eläissäni en vihannut venäläistä.
Oli syksy, kai sodan ensimmäinen. Muistathan, että saksalaiset torpedoivat Helsingin edustalla erään venäläisen risteilijän, Pallada sen nimi taisi olla, joka upposi miehineen päivineen. Huhu siitä levisi pian ympäri kaupunkia, ja me iloitsimme sydämestämme kaikki tyynni. Neljäsataa ryssää mereen — eläköön! Minun nyttemmin … minun veljeni ja minä päätimme juhlia tapahtumaa juopottelemalla. Kutsuimme muutamia ystäviämme punssille. Syksy oli keltaisimmillaan, ja me olimme jo kauan sitten muuttaneet kaupunkiin huvilastamme saaristossa. Mutta silloin juuri tuli pari peilikirkasta intiaanikesän päivää, ja me päätimme viettää juhlan siellä meren partaalla. Olisimmehan siellä lähempänä itse juhlan aiheen tapahtumapaikkaa, joten myös arvelimme siellä parhaiten pääsevämme oikeaan vireeseen. Me otimme siis huvilan avaimet, lastasimme tavarat ja ystävät veneeseen ja porhalsimme merelle.
Asetuimme verannalle ja kävimme iloisesti käsiksi punsseihimme. Oli korea ilta läpikuultavine syksyilmoineen meren yllä, keltaisine koivuineen rannoilla j.n.e. Kirotun kylmä oli myöskin, mutta sen huomasimme vasta jälestäpäin. Me tyhjensimme lukemattomia laseja Palladalle ja saksalaisille ja pidimme monta isänmaallista puhetta. Emme vielä olleet sytyttäneet värillisiä lyhtyjä emmekä ehtineet sikamaisuuksiin asti, kun huomasimme erään moottoriveneen, joka tulla potpotti pitkin rantavettä ja laski laituriin. Venäjän merilippu liehui perässä, ja me valmistauduimme esiintymään sankareina.
Mutta asia ei ollutkaan vaarallinen. Yksinäinen laivasotilas hyppää maihin ja nostaa veneestä varovaisesti harmaan mytyn, joka sittemmin osoittautui virkaheitoksi venäläiseksi amiraaliksi. Se oli siihen aikaan, hän kohteli tosiaankin ukkoa hyvin ystävällisesti. He seisoivat hetkisen neuvottomina laiturilla amiraalin viittoillessa vapisevin käsin merelle, milloin sinne, milloin tänne. Sitten hän sotamiehen käsipuolessa lähtee lynkyttämään ylös pitkin hiekkakäytävää, hitaasti, hyvin hitaasti. Hän pysähtyy verannan juureen ja tekee kunniaa. Kahdeksankymmenen vuotias hän varmasti oli, enkä koskaan ole nähnyt mitään niin harmaata ja avutonta, mutta samalla kunnioitusta herättävää. — Ovatko herrat nähneet minun poikaani? kysyi hän hiljaa ranskaksi ja saksaksi, — herrojen on suotava minulle anteeksi, minä tarkoitan hänen ruumistaan… Ja hän osoitti rantaa. Sotilas tulee meidän luoksemme, naputtaa huolissaan otsaansa ja viittaa peukalollaan taaksensa ukkoon. — Admiraalin pää ei juva, kuiskaa hän mongerrellen, — kohta viikko ympäri merta, ei mitään syö, vain etsii poikaansa… Sitten hän taas yhtä varovaisesti ottaa ukkoa käsipuolesta, taluttaa hänet veneeseen ja lähtee ajamaan.
Silloin minä ensimmäisen kerran en vihannut venäläistä, en ukkoa enkä sotamiestä. Olisin muitta mutkitta antanut ukolle hänen poikansa, jos olisin voinut. Ja näin nyttemmin … minä näin veljestäni sekä niistä muista, että he kaikki olisivat tehneet samoin. Myönnän, että juopottelumme oli saanut kolahduksen. Emme senjälkeen enää päässeet oikeaan isänmaalliseen mielialaan. Olet ehkä huomannut, että ihminen joskus isänmaan ystävänäkin vaipuu ajatuksiin…
Kapteenin ystävä oli todellakin vaipunut ajatuksiin. Hän roikkui sammuneena tuolillaan. — Mistäs sinä saarnasitkaan? kysyi hän ja siristi silmiään.
— Kerroin vain jutun punssista ja venäläisvihasta, vastasi kapteeni ja katsoi hajamielisenä ilmaan. — Oli äänetöntä hetkinen. Kapteeni vain alinomaa täytti lasiansa.
Nyt kuului askeleita portailta. Onni Kalpa kuuli, että ovi avattiin, joku astui sisään ja kantapäät iskivät vastakkain. — Hyvää iltaa, sanoi joku ääni.
Hän säpsähti ja kavahti istumaan. Hän ei saattanut nähdä miestä, mutta äänen hän kyllä tunsi: Luutnantti!
— Teerve, ulvahti humalainen ystävä. Ja kapteeni sanoi:
— Istu pöytään, juo ja sinuttele.
— Jos siis veli sallii, vastasi Luutnantti, niin kieltäydyn sekä istumasta että juomasta. Minun täytyy heti taas lähteä vahteja tarkastamaan. Olemme tänä yönä vainunneet punikkien hiihtäjiä.
— Nyt voisit loikata heidän puolelleen, Karr! Kuules, (juopunut ystävä kääntyi Luutnanttiin) — tuosta miehestä on tullut bolsheviki.
Nyt kapteenin konjakki vihdoinkin mahtoi vaikuttaa. Hän löi nyrkkinsä pöytään kuin kiven.
— Se on vale, että minä olen bolsheviki! Minä en ole mikään. Kaikki sellaiset kysymykset ovat minulle vastenmielisiä, ehdottomasti vastenmielisiä. Taivaat ja maat käännetään nurin, huudetaan sinne ja huudetaan tänne ja tapetaan toisiansa — vain tyhjän vuoksi. Toisarvoisia kysymyksiä kaikki tyynni! Minä sanon, että ne ovat toisen luokan kysymyksiä. Yhteiskunnalliset uudistukset ja kumoukset, politiikka ja taktiikka — luuletteko niiden meitä auttavan? Mahdetaan tarvita sellaistakin, niinkuin vaihdetaan alushousuja. Ei vain ole pidettävä siitä niin paljon melua. Mutta antakaa meille uusi uskonto, pelastakaa meidän kurja ja rikkonainen niin sanottu sydämemme. Sillä se onneton sairas raukka meissä, se saa kuitenkin aina maksaa kaikki…
Hän jatkoi rauhallisemmin:
— Sehän se juuri on niin surullista, että me kaikki olemme vain repaleisia kortteja vanhassa pakassa, joka on niin kavalasti sekoitettu, ettei siitä koskaan saa selvää. Esimerkiksi tämä saatanallinen sota. Sekä valkoiset että punaiset nimittävät sitä vapaustaisteluksi. Ja se on tylsämielinen, joka ei huomaa, että sen sanan takana molemmilla puolilla on sama tyhmä ja kaunis totuus. En puhu punikkien johtajalurjuksista, vaan niistä onnettomista lampaista, jotka uhraavat elämänsä. Eihän se ole tärkeää, minkä puolesta taistelemme, vaan se mihin itse uskoo. Ja sentähden minä sanon: veljiä me olemme samassa kirouksessa, sekä punikit että me. Kaikki me taistelemme turhan vuoksi tässä maailmassa ja kaikki kutsumme sitä vapaustaisteluksi. Mutta tahdotteko nyt kuulla, mitä vapaustaistelu merkitsee minulle mieskohtaisesti? Se merkitsee ensiksikin, että olen menettänyt kaiken sen vähän, mitä minulla oli tässä elämässä. Miksi? Tahdotteko kuulla, miltä minusta tuntuu? Otaksukaamme siis, että me voitamme sodan. Jonakuna päivänä me marssimme väsyneinä ja repaleisina Helsinkiin, s.o. ne meistä, jotka eivät jää tielle. Silloin pannaan tietysti toimeen suurenmoinen paraati. Ja joka parvekkeella seisoo lihavia pörssijuutalaisia, jotka äkkiä ovat ryömineet esiin kuin rotat reijistään. Ne syytävät kukkia meidän päällemme ja huutavat kurkkunsa käheiksi orjuuden palauttamisen kunniaksi. Suomi, Suomi, huutavat ne, — talonpoikaisarmeija ja vapauden kevät. Sitten ne katsovat kelloaan ja rientävät pörssiin. Mutta täällä metsissä … niin no…
— Turhaa puhetta kaikki tyynni, lisäsi hän. Aivan hyödytön näkökanta.Ryypätkää.
Nyt puhui Luutnantti:
— En voi ymmärtää, että olisi muuta katsantokantaa kuin yksi ainoa: että me vapautamme Suomen.
— Saatat olla oikeassa, sanoi kapteeni hitaasti, ja minä kadehdin sinua. Mutta kun on hajonnut palasiksi, ei enää ole helppo koota itseään tuohon selvyyteen. Olen väsynyt, ja koko teurastus inhottaa minua. Kaikki haisee minusta vereltä, koko maailma haisee — — —
Ikkunassa räsähti. Kynttilä taittui ja putosi sähisten lattialle; pamaus tuli luodin jälestä. Punikeillakin oli oma Lehtisensä.
Onni kuuli, kuinka ovi lyötiin auki ja upseerit syöksyivät ulos. Hän tarttui kivääriinsä — mutta ei, mitä se häneen enää kuului! Hän pisti peukalot korviinsa ja piilottautui olkiin. Kuitenkin hän kuuli, kuinka uusi luoti tunkeutui sihisten sisään seinän läpi; se ajoi hänet ylös, hän konttasi nelinryömin porstuaan ja aukaisi oven raolleen.
Ulkona puiden välissä pamahti jonkun kerran, sitten tuli hiljaista. Kaikki oli ohi. Joku ääni huusi läheltä: Sanitäärit hoi, tännepäin! Ja hetken kuluttua tuli lääkäri.
Sillä portaiden edessä kapteeni Karr makasi lumessa suorana selällään. Hän oli saanut luodin sydämeensä, eikä siinä ollut mitään tekemistä. Pistooli oli pudonnut hänen ojennetusta oikeasta kädestään; se tutkittiin, mutta huomattiin, että makasiini oli melkein tyhjä. Pimeyden ja runsaan verenvuodon vuoksi ei myöskään voitu päättää, olivatko takin reiän reunat ehkä kärventyneet. Kahdella miehellä oli täysi työ nostaessaan jättiläisruumiin paareille, jotka notkahtivat sen raskaasta painosta. Sitten he kantoivat pois kuolleen.
Kantajien askeleet ja paarien narina olivat jo kauan sitten hävinneet lumeen; ei enää kuulunut yhtään laukausta, oli aivan hiljaista. Pöydälle kaatunut viini vain tippui pisaroina lattialle, hitaasti mutta säännöllisin väliajoin: ti ta, ti ta.
Pisaroissa oli kaksi eri ääntä, toinen hienompi, toinen karkeampi.
Onni Kalpa seisoi ja kuunteli, kuinka pisarat tippuivat pimeässä. Hän ajatteli:
— Joka pisaralta kuolee joku yössä. En voi nähdä mitään, sillä on niin pimeä, mutta minä tiedän kyllä miten se tapahtuu. Pisara valuu reunaan ja riippuu siinä hetkisen. Se ei vielä ole valmis, mutta se tulee yhä kypsemmäksi ja raskaammaksi, kunnes se menettää otteen ja putoaa. Kun se on valmis, se putoaa… Täytyyköhän kaikkien ihmistenkin, jotka putoavat, olla jollain tavalla valmiita? Kapteeni oli kyllä. Mutta kaikki muut — niin, kukapa tietäisi, kun ei kukaan ole heiltä kysynyt. Ja jos tarkalleen tuntee, että itse jo kuuluu valmiisiin, saako silloin heti pudota?
Hän meni ikkunaan ja jatkoi ajatustaan:
— Tässä seisoo nyt Onni Kalpa ja sanoo olevansa niin valmis, kuin miksi hän koskaan voi tulla. Samaa sanoi kapteenikin ja sai panoksensa. Saanko minäkin omani, jos vähän odotan?
Hän pullisti rintaansa ikkunaa ja mustaa yötä vastaan, ummisti silmänsä ja kuunteli. Mutta mitään ei tapahtunut. Pisarat tippuivat pöydältä hitaasti ja yksitoikkoisesti kuten ennenkin, ja ruudun pyöreästä luodinreijästä puhalsi ohuesti häntä kohti. Siinä kaikki.
Nyt kuului kulkua kovettuneessa lumessa. Muutamia miehiä marssi aivan tuvannurkan ohi; oli vahdinvaihto. Ei näkynyt mitään muuta kuin palavan savukkeen hehku, joka kulki juovana puiden väliin ja hävisi töminän mukana. Mutta tuntui kuin olisivat miehet herättäneet metsän. Heidän jälessään alkoi ulkona puhaltaa ja suhista, ja ruudun reikä rupesi viheltämään, nostaen ja laskien ääntään tuulenpuuskia myöten.
Onnia värisytti ja hän vetäytyi taas sisemmälle tupaan. Hän huomasi samalla, että pimein osa yötä jo mahtoi olla ohi, pöydällä olevien pullojen mustat kaulat alkoivat häämöttää. Tuolla tyhjällä tuolilla oli istunut kapteeni, joka nyt makasi kuolleena kellarissa. Noin hän oli puhuessaan nojannut kyynärvarttansa pöytään, ja surullisen näköinen hän oli ollut. Onni oli jatkuvasti näkevinään hänet siinä istumassa, vaikkakin hänen iso ruumiinsa ikäänkuin oli muuttunut ilmaksi ja harmaaksi pimeydeksi. Ja hän sanoi kapteenille: hyvä ihminen sinä kai kyllä olit, mutta Iisakki-enolta otit hengen.
Se juuri oli niin omituista: kapteeni oli tappanut Iisakki-enon, ja kumminkin hän oli hyvä ihminen. Minkätähden hän siis teki sen?
Onni Kalvan aivoissa kiersi puoliselviä ajatusjaksoja sodasta ja sen välttämättömyydestä, mutta ne päätyivät kaikki hänen omaantuntoonsa ja kuohuttivat sen sairaaksi. Sillä hän sanoi itselleen: jos kerran kapteeni oli hyvä ihminen, ja jos minä olisin puhunut hänen kanssaan, ennenkuin se tapahtui… Niin,josminä olisin puhunut…
Joku ääni hänen sisässään ajoi häntä pari kertaa ympäri tupaa; se huusi: liian myöhään! Sitten hän hoiperteli peräkamariin ja heittäytyi oljille. Hän vajosi sellaiseen horrokseen, joka tulee silloin, kun ei yksikään ajatus enää jaksa ajatella.
Portailta tömähti askeleita, ovi avautui. Luutnantti palasi vartiopaikalta. Hän astui sisään, hapuroi liedelle ja pani kätensä tuhkaan, joka vielä henki vanhaa haurasta lämpöä, mikä ehkä kuitenkin oli vain mielikuvitusta. Katseensa hän piti ikkunaan päin käännettynä, jonka äärestä hyljätyn pöydän hävitys yhä enemmän alkoi näkyä aamun harmaassa sarastuksessa. Pisarat olivat jo lakanneet tippumasta. Mutta peräkamarissa liikahti joku, oljissa rapisi kuin olisi nukkuva kääntynyt.
— Kuka siellä? kysyi Luutnantti.
Kukaan ei vastannut. Hän meni kynnykselle ja huusi kamarin pimeään:
— Kuka siellä?
Oljissa rapisi kovemmin. Pieni hämärä olento nousi pystyyn ja astui ovea kohti.
— Minä täällä vain olen, sanoi ääni, joka tuskin kuului ihmisen ääneltä. Mutta Luutnantti tunsi sen.
— Sinäkö se olet! Miksi makaat täällä yksinäsi?
Onni ei vastannut. Hän tarttui molemmilla käsillään ovenpieleen ja seisoi hetkisen aivan hiljaa. Sitten hän luhistui nyyhkytyksiin, jotka tärisyttivät koko hänen ruumistaan. Joka nyyhkytyksestä hän vajosi yhä alemmaksi pitkin ovenpieltä, kunnes hän makasi kynnyksellä Luutnantin jalkain juuressa.
Silloin Luutnantti otti hänet syliinsä kuin lapsen, kantoi hänet tupaan ja istuutui hänen kanssaan uuninvieruspenkille. Poika itki niin rajusti hänen takinhihaansa vastaan, että hän tunsi käsivarren kostuvan sen sisässä. Hän istui hetkisen ääneti antaen pahimman mennä ohi. Sitten hän sanoi:
— Kyllä sinusta taas mies tulee, pikku Kalpa. Mutta kerro nyt minulle kaikki.
Ja Onni tunnusti kaiken. Töytäyksittäin ja sekavasti hän sai sen sanotuksi, mutta monista murto-osista tuli lopuksi kuitenkin käsitettävä kokonaisuus. Hän kertoi kodistaan ja isästään, jonka tattarisilmäinen ryssä oli tappanut, vihasta, jota hän yksikseen kantoi kotonansa, kunnes se ajoi hänet sotaan. Hän tunnusti kostonajatuksensa ja salaiset laskelmansa eikä vaiennut edes etsinnästään suurissa metsissä. — Sen vuoksi minä silloinkin juoksin erilleni komppaniasta, sanoi hän. Viimeiseksi hän tuli Iisakki-enon kuolemaan, ja silloin hänen taas oli vaikea puhua. — Sillä tietäkää, Luutnantti, etten minä sen jälkeen enää ymmärrä mitään, en enää käsitä, mikä on oikein ja mikä väärin, enkä tiedä sitäkään, oliko oikein, että läksin sotaan isän vuoksi, niin että kyllä kai Luutnantti ymmärtää, ettei minun laitani ole hyvä.
Jos Onni oli takertunut toivomaan ihmeitten tekijää, joka parantaisi parantumattoman, ei hän omalta kannaltaan aivan pettynyt. Luutnantti ei pettänyt häntä. Hän uhrasi sen yön lyhyen unen istuakseen itkevä poikaressu polvellaan. Oikeastaan hän auttoikin vertaistaan. Itse hän oli nuori ja köyhä kirjaltaja, ja kotiseutunsa kansansankariksi hän oli tullut vain voimakkaan sydämensä ansiosta.
— Pikku Kalpa, sanoi hän, ymmärrän kyllä, että sinulla on ollut vaikeampaa kuin useimmilla muilla. Tässä sodassa tapahtuu hirveitä asioita, enkä minä kehoita sinua unohtamaan Iisakki-enoa. Mutta kehoitan sinua tulemaan mieheksi jälleen, pikku Kalpa. Ja saat nähdä, että vielä tuletkin siksi, kunhan me molemmat vain autamme toisiamme.
— Ei minua enää haluta tapella, sai Onni sanotuksi.
— Ei sinun enää pidäkään tapella niinkuin ennen. Laskusi ja muut sellaiset voit rauhassa jättää sikseen. Sinun ei ole taisteltava omaksi hyväksesi, vaan isänmaan puolesta. Sillä katsos, kaiken tämän kurjuuden kautta me kuitenkin kuljemme kohti suurta päämäärää. Kohti isänmaamme vapautusta. Ja mitä luulet kaikkien meidän surujemme, kaikkien niiden ihmishenkien, jotka nyt tuhoutuvat, merkitsevän sen asian rinnalla. Se on suurta työtä, pikku Kalpa. Ja siinä työssä pitää sinun olla mukana.
Hän vaikeni hetkiseksi ja katsoi miettivästi ikkunaan, joka ei vielä jaksanut laskea sisään mitään valoksi nimitettävää. Sitten hän kysyi:
— Oletko milloinkaan ollut ulapalla pimeässä ja nähnyt majakan?
— En, vastasi Onni vähän hämmästyen, en ole matkustanut laivassa yöllä. Mutta kyllähän minä tiedän, että majakat valaisevat väylää laivoille, ja olen nähnyt ryssien valonheittäjänkin.
— Hyvä, sitten tiedät myös, miten voimakkaasti se valaisee. Sellaista valoa tarvitsee merenkulkija ollessaan aaltoisella ulapalla näkymättömien karien keskessä. Silloin hän tietää väylän eikä välitä mistään muusta kuin valosta, jonka mukaan hän ohjaa kulkunsa. Luulen sinun nyt tuntevan jotakuinkin samoin kuin purjehtija, joka kyntää pimeää merta eikä löydä sitä valoa, jota hän etsii. Mutta minä vakuutan sinulle, että se valo kuitenkin on olemassa. Suomen on päästävä vapaaksi! — se päämäärä loistaa, pikku Kalpa. Siinä kaikki mitä tarvitsemme tietää, jotta kurssi olisi meille selvä.
Luutnantti pysähtyi taas ja kuunteli. Poika itki yhä lyhyin väliajoin, mutta nyyhkytyksiin oli tullut lohdullisempi ääni, ne eivät enää kuuluneet niin epätoivoisilta kuin äsken. Nyt itku oli kuin sadetta, joka lankeaa kylvön jälkeen. Ja hän jatkoi kylvöään:
— Ei pidä vihata niin paljon, ei ryssiä eikä muita, mutta pitää sensijaan rakastaa isänmaata sitä enemmän. Oletko milloinkaan ollut maalla kesällä, täällä metsien ja järvien keskessä?
— Olen kyllä, kun olin pieni, kahdeksan vuotta vanha.
— Mitä teit sinä kesänä?
— Muistan joskus veistäneeni pillejä. Pajunoksista.
— Sittenpä sanon sinulle erään asian. Eivät edes ne pillin pahaset olleet oikein sinun omiasi. Sillä oksat, joista ne veistit, kasvoivat maasta, joka oli riistetty meiltä. Mikään ei ollut meidän omaamme siihen aikaan. Ei maa, jolla kuljimme, eivät järvet, joilla sousimme, eivät puut eivätkä pellot meidän ympärillämme, eivät ihmiset, joiden kanssa puhelimme, eikä leipä, jota söimme. Sillä kaikki ne yhteisesti muodostavat isänmaan, eikä isänmaa ollut meidän. Mutta nyt juuri me otamme sen takaisin.
— Mutta, keskeytti Onni arvelevasti, jos kaikki tuo taas tulee omaksemme, niin en kuitenkaan oikein usko, että se missään tapauksessa voi tulla minun omakseni. Muistan, että kerran kävin metsässä kirves mukanani ja kaasin yhden koivun. Silloin tuli eräs lihava herra ja huusi, että puut olivat hänen, ja usutti koiran kimppuuni. Minusta ikäänkuin tuntuu, ettei olisi toisin sittenkään. Vai mitä Luutnantti?