Minkä kerroin keskiyöllä,Senpä unelta kuulin,Minkä kuulin kuutamolla,Senpä haastoin haavehia.
"Että Jumala kaikkivoipa rankaisisi kuolemani ja kaiken vääryyden ja väkivallan… rakas… Jumalan armolliseen suojaan ja varjelukseen…"
Nimen kuullessaan ja saatuaan tietää kirjoituksen sisällön nyykäytti munkki-vanhus tietävästi päätään:
— Se on sitten onnettoman ritarin Johan Grijpin kirjoitusta, sanoi hän. Tuo ritari kuoli luostarissa vuonna 1612. Mahdollista on, että kirje antaa hiukan valaistusta hänen kohtalostaan. Varmaa on, että hän viattomasti sortui sen ajan ristiriitaisuuksiin, ja Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen…
Nuorukainen kävi uteliaaksi.
— Siis Antonii Doblestniin aikana? kysyi hän viitaten Solovetsin pieneen historiaan.
— Niin, juuri mahtavan arkkimandriitti Antoniin aikana, miehen, joka voimalla, tarmolla ja valtioviisaudella hoiti valtakunnan etuja täällä pohjoisessa Boris Godunowin kuoltua vuonna 1605.
Nuorukainen ymmärsi. Luostarin historiassa kerrottiin, että kun Boris Godunovvin kuoltua valtakunta joutui hajaannuksen tilaan ja yhä uudelleen esiintyvät kruunun tavoittelijat täyttivät maan melskeellä ja sisäisillä sodilla, tuli Solovetsin luostari täällä pohjoisessa vallan vartiaksi ja valtiotaidon johtajaksi, erittäinkin kun se laski koko Karjalan jonkunmoiseksi alusmaakseen, josta se sai tuloja ja josta sen oli vastattava. Kun nyt vuonna 1609 Kaarle IX teki Vasili Shuiskin kanssa liiton sillä ehdolla, että hän antamansa aseellisen avun korvaukseksi saisi koko Karjalan läänin, lähetti Pohjanmaan sotapäällikkö Isak Behm sanansaattajan kirjeellisesti tiedustelemaan luostarilta, miten se suhtautuu tähän sopimukseen: pitääkö Shuiskin puolta ja luovuttaa puolestaan Karjalan, vai kannattaako Vale-Dmitriitä, eikä anna Karjalaa hyvällä. Shuiskiahan luostari tietenkin kannatti, mutta ei millään ehdolla halunnut luovuttaa Karjalaa; kuitenkin oli kieltäytyminen tavallaan tsaarin käskyn hylkäämistä; mitä tehdä tässä pulmallisessa tapauksessa?
— Niinkö oli asia?
— Niin, nyykäytti vanhus vastaukseksi, ja jatkoi itse:
— Mutta arkkimandriitti Antonii oli mies, joka ei mielinyt ratkaista pulmaa luostarilleen epäedullisesti. Viisitoista vuotta aikaisemmin olivat valmistuneet luostarin lujat muurit ja sen kahdeksan korkeata linnatornia. Ne olivat sen ajan varustuksiksi siksi kunnioitettavat, että Antonii saattoi huoletta heittäytyä niiden turviin, olipa vihollisena sitten joko Ruotsi tai itse Shuiski. Ja meri tuossa ulkopuolella suojeli myöskin pyhää hoidokkiaan. Ja Karjalan kansan uskonnollinen mieliala sekä molemmin puolin tehdyt ryöstöretket olivat kiihoittaneet suomalaisten ja karjalaisten keskinäiset välit niin verisiksi, että luostarilla oli varmaankin koko alusmaittensa asujamisto puolellaan. Harkintaa siis sieti tämä asia, eikä luostari vastaustaan kiirehtinytkään…
* * * * *
Ulkona oli kaikki hiljennyt. Ylösnousemisen kirkon sinistä jättiläiskupoolia ja kuulakasta taivasta vastaan vilahtelivat valkoisina välähdyksinä uupumattomien lokkien siivet. Kultaiset ristit kajastelivat pronssin värisinä yön ilmassa ja vinoon painunut kolmas poikkipuu kertoi väsymättömästi surumielistä taruansa maailman vapahtajasta, jonka ihmiskunnan koko syntitaakan raskauttaman askeleen alla se masennuksissaan vinoon vaipui. Ryhmyiset muurit olivat siinä kuin uneen uupunut mahtava peto, silmät puoli-ummessa odottaen hetkeänsä. Ne olivat paljon nähneet ja tiesivät paljon kertoa.
— Katso, poikani, tuota pientä kolon tapaista tuon korkeimman tornin länsipuolella, sanoi vanhus hänelle viitaten akkunasta. Ulkopuolelta ei kukaan voisi aavistaa, että se on erään pienen ja ahtaan kammion ainoa valoreikä. Se on muurattu itsensä tornin paksuun seinään ja siinä kopissa on…
Hän keskeytti puheensa ja mietti hetken, mutta jatkoi sitten hiukan lausettansa muuttaen:
— Siinä kopissa on aikoinaan asunut onneton ritari… Sanotaan, että Itämaisen sodan aikana Kasaniin viedyt luostarin salaiset asiakirjat ovat myöskin tienneet laajasti kertoa tähän tapahtumaan liittyvistä seikoista. Jumala meitä armossaan varjelkoon ja selittäköön tekomme parhain päin.
Hän teki hartaasti ristinmerkin ja vaipui ajatuksiinsa. Nähtävästi hän tunsi tämän asian tarkoinkin, vaikka oli haluton siitä kertomaan, sen kun saattoi katsoa jotenkin luostarin maineelle epäedulliseksi. Mutta kenties hän sitten muisti välille jo jääneen kolme vuosisataa, joiden aikana on kerennyt pahakin viillos turpeentua, kenties tuo kaukainen ja hänelle rakkaaseen laitokseen niin läheisesti liittyvä ihmiskohtalo häntä liikutti ja kehoitti siitä puhumaan, miten hyvänsä, tänä yön hetkenä valkopartainen vanhus haasteli nuorelle suomalaiselle eriskummallisia, puoleksi historiallisia, puoleksi tarunomaisia ja keskiaikaisen mystiikan värittämiä tarinoitansa. Tuntui aivan selvään hänen melko nopeasta ja sujuvasta esityksestään, jossa usein saattoi kuulla vanhan kirkkoslavonian värittämiä sanakäänteitä, että hänen kuvauksensa oli kotoisin jostain luostarikronikasta, jota ei oltu koskaan saatettu julkisuuteen sen vuoksi, että sen tiedot saattoivat antaa aihetta luostarin johtajien toiminnan arvosteluun. Kirjoittaja lienee ollut joku asian salaisimmatkin vaiheet tarkoin tunteva munkki, joka omasta halustaan ja ikäänkuin jonkunmoista syyllisyyden tunnetta lievittääkseen oli tapahtumat jälkimaailman tietoon saattanut. Se oli inhimillisyyttä, Jumalan pelkoa ja naivia katolisuutta täynnä…
Jumalan tahdosta saapui autuaan arkkimandriitin Antonii Doblestniin neljäntenä hallitusvuotena keväällä, vielä lujan jään aikana, monasteriin nämtsien lähetystö tiedustelemaan, tahtoiko monasteri ryhtyä kannattamaan Vasili Shuiskin, sen oikeauskoisen tsaarin asiaa, sekä luovuttaa puolestaan Ruotsille Karjalan läänin, niinkuin sovittu oli, vai liittyä Dmitriihin, siihen väärään vallan anastajaan, ja kieltää vastoin tsaarin sanaa Ruotsilta Karjalan. Ja oli tässä lähetystössä, paitsi Pohjanmaan sotapäällikön Behmin miestä, nuori ritari Johan Grijp, sekä heidän palveluskuntansa, jotka kaikki olivat saapuneet Pohjanmaan puolelta yli oikeauskoisen maan, Kemin ja pyhän meren. Ja kun he olivat tulleet suuren portin edustalle, jota monasterin palkkaama streltsien joukko ajan levottomuuden ja epävarmuuden vuoksi yötä päivää vartioi, ja vartiat olivat heiltä, vaikka heidän asiansa jo tunnettiinkin, tiedustelleet tulon syytä ja tulivatko ystävinä vai vihollisina, niin kun he olivat ilmoittaneet ystävinä tulevansa ja lähetystön suojaa vaativansa, sanoma heidän tulostaan heti saatettiin itsellensä arkkimandriitille. Ja sillä välillä vieraat ihmetellen katselivat äsken rakennettuja valtavia muureja, puhellen keskenään oudolla kielellä ja katsellen koko laitostamme nähtävästi suurella kunnioituksella. Ja oli varsinkin nuori ritari Grijp puettu synnillisen koreasti turkkeihin ja kauniisiin säämiskäsaappaisiin sekä nahkaisiin kyltereihin, pitkä miekka sivullansa. Nauraen osoitteli hän seurallensa isiemme vaatetusta, eikä kukaan lähetystön jäsenistä osoittanut pyhän neitsyen kuvalle portin yläpuolella ristinmerkillä kunnioitusta, kuten Jumalan kunnia olisi vaatinut. Ja paljon saapui isiä työn ja rukouksen keskeltä katsomaan nämtsien lähetystöä ja miettimään, mikä suuri asia oli saattanut vieras-uskoiset liikkeelle tänne jäiden ja myrskyn valtakuntaan. Mutta oli se Jumalan tahto ja koettelemus, että saataisiin nähdä, oliko monasteri sopiva kantamaan sitä suuruutta ja valtaa, minkä hän armossaan sille näillä kolkoilla perukoilla ja ammoin pakanuudesta luopuneen kansan keskuudessa oli määrännyt.
Jumalalle ainoalle ylistys, kiitos ja kunnia. Kun suuri isämme Antonii oli saanut kuulla nämtsien lähetystöstä, oli hänen sydämensä vallannut ankara ahdistus ja epätoivo, niin että hän oli käsiään väännellen heittäytynyt ristinkuvan eteen ja rukoillut palavasti Jumalalta ja monasterin suojeluspyhimyksiltä tietoa siitä, mitä hänen piti tässä näin pulmallisessa kysymyksessä tehdä, kun hänen järkensä ja monasterin tulevaisuus sekä näiden perukkain oikeauskoisen kansan kohtalo ja mielipide neuvoi tekemään toisin kuin mikä oli julistettu tsaarin tahdoksi ja tarkoitukseksi liittokumppaninsa kanssa. Ja oli hän käskenyt isien kokoontua ylösnousemisen kirkkoon yhteiseen rukoukseen ja viedä vieraat monasterin vierashuoneeseen sekä kohdella heitä hyvin ja säätynsä sekä lähettiläs-arvonsa mukaan.
Mutta kun marttyyri Filipin rakentamilla isoilla Marian taivaaseen nousun ja Kristuksen kirkastamisen kirkkojen kelloilla äkkiä ruvettiin täydellä voimalla soittamaan, hämmästyi lähetystö kovin juhlallisen äänen suuruutta ja sitä rikkautta, jota oli tarvittu sellaisten suunnattoman suurien kellojen valamiseen. Mutta he eivät olisi asiaa ihmetelleet, jos he olisivat todella tunteneet monasterin suuret rikkaudet ja sen mahtavan vaikutusvallan, joka sillä jo kauan oli ollut äiti-Venäjän asioihin, tunteneet luostarin toisen perustajan, Pyhän Filipin uupumattoman tarmon, valtioviisauden ja uskon, hänet, joka on rakentanut suurimman osan monasterin rakennuksista, perustanut hospitaalin, myllyn ja paljon teitä sekä Jänissaaren kuuluisan erakkolan, hänet, jonka tsaari viimein totuuden puhumisen tähden surkeasti ja tuskallisesti kauheassa vankilassa tapatti. Niin jos vieraat olisivat kaikki nämä seikat tunteneet, he eivät olisi niin suuresti kaikkia näkemiänsä ihmetelleet.
Mutta kun monasterin palvelijaveljet tulivat ilmoittamaan arkkimandriitin tahtoa vieraille, eivät nämä ensin mielineet antaa pois aseitaan, koskapa näkivät muurin reunalta streltsien piikit ja rengaspaidat, mutta taipuivat sittemmin ja antoivat suosiollisesti pois miekkansa, jotka olivat hyvin siroa tekoa ja joista toinen vieläkin on tallella asehuoneessamme. Ja huolettomana ja hymyillen sekä edes päänsä paljastaen astui sitten muiden mukana nuori ritari Grijp portistamme sisään, ja oli hänellä kaunis muoto sekä ruskea, munkkiemme tapaan hartioille valuva tukka, niinkuin kuului olleen siihen aikaan nämtsien maallikoilla tapana maailmallisesti itseänsä koristella. Mutta huomattuaan muuriemme ylettömän vahvuuden ja korkeuden, hyvät aseemme ja asestetut vartiamme tulivat he jälleen rauhattoman näköisiksi, mikä ei ollutkaan ihme, sillä olivathan he oudossa paikassa ja vihollismaassa, joskin Jumalansa ja lähettilästurvansa varjeluksessa. Sillä epäilemättä oli heidänkin varjelijansa sama armollinen Jumala, jolle alttarimme ääreltä yötä päivää kaikuu ylistys- ja kiitoslaulu.
Streltsit laskivat aseensa heitä tervehtiäkseen ja katselivat nämtsit varsinkin vartiaimme päällikköä, joka oli harvinaisen voimakas ja komea nuori mies, suurella uteliaisuudella. Heidät kuljetettiin nyt heidän asuntoonsa, joksi tuli kullekin ritarille oma huoneensa, mutta asemiehille yhteinen, ja olivat ritarit tähän järjestelyyn tyytymättömiä, tahtoen päästä asumaan yhteen miestensä kanssa, mutta rauhoittuivat he, kun heille selitettiin, ettei muita huoneita tällä kerralla ollut käytettävänä. Muut huoneet tarvittiinkin tarkoin, kun muistetaan se, mikä jälkeenpäin saatiin tietää, että aivan heti tämän jälkeen monasteriin saapui Shuiskin pajarien lähetystö, joka yön pimeydessä salaa tuli hautausmaan puoleista salakäytävää myöten, saavuttuaan saarelle Suman linnasta; eivätkä heitä kutkaan luostariveljistä nähneet eivätkä tulleet näkemään, sillä se oli arkkimandriitin Antoniin nimenomainen tahto. Mutta oli eräs munkeistamme sen kuitenkin päässyt tietämään, sillä hän toimi arkkimandriitin sihteerinä, ja ajatteli hän silloin nämtsienkin monasteriin tullessa, että Jumala ainoastaan tietää, mitä tästä kaikesta lopuksi tulijoille kohtaloksi koituu, kuten olikin asia, ja tämän kaiken on hän itkien ja rukoillen yön synkkinä hetkinä salassa ylös kirjoittanut, että tiedettäisiin viattomalla verellä olleen pyhässä monasterissa puolustusmiehiä.
Se huone, joka nyt joutui ritari Grijpin asunnoksi, oli pieni, muurin sisään rakennettu isossa läntisessä tornissa, jonka akkunana oli epäpyöreä ampumareikä. Juuri kun aurinko iltaisin hukkui lännessä mereen, sattuivat sen säteet sopivasti tästä aukosta sisään siellä asuvan virkistykseksi ja mielen ylennykseksi. Ja pienuudestaan huolimatta oli huone siisti, jopa parempi kuin munkkien kopit. Sinne vievän käytävän reunaan on muinoin laitettu pyhien hautoja, joista toisia on myöhemmin avattu, ja on käytävä muutenkin pimeyden takia kolkko, niin että iloisen ritarin mieli näkyi väkisinkin masentuvan alakuloiseksi. Sanotaan Jumalan sallivan, että edessä olevan kolkon kohtalon aavistus pääsee tunkemaan mieleen, että sydän kääntyisi ijäisyyden puoleen, ajoissa huolehtimaan pelastuksesta.
Mutta kun vieraat näkivät rauhallisen ja ystävällisen käytöksemme ja saivat käskyn tulla aterioimaan monasterin yhteiseen ruokasaliin, näytti heidän mielensä virkistyvän ja mielellään nauttivat he Jumalan antimia vakaina kuunnellen esilukijan esitystä pyhien elämästä, jota he kuitenkaan eivät tainneet paljoa ymmärtää. Ja kun ateria oli nautittu ja siunattu leipä syöty, ilmaisi lähettiläs taaskin pyyntönsä saada tavata arkkimandriitta, mihin suostuttiinkin. Mutta sitä ei sallittu, että hän olisi ottanut mukaansa ritari Grijpin, sillä lähettiläs oli hän yksin vain. Ja saatettiin hänet sitten monasterin esimiehen huoneeseen, joka oli paksuun ympärysmuuriin liittyvä yläkerran laaja asumus. Jumala olkoon tämän kertojalle armollinen siitä, että hän puhuu näistä salaisista asioista, mutta se tapahtuu ainoastaan siinä vakaumuksessa, ettei tässä sattunut mitään, joka ei olisi ollut Jumalan niin sallimaa, ja tuhatkertaa olkoon annettu anteeksi sekin, että synnillinen uteliaisuus houkutteli sen, joka on näistä asioista tiennyt näin tarkoin kertoa, muurin sisäkäytävää arkkimandriitin salaovelle kuuntelemaan mitä tapahtuman piti.
Arkkimandriitti Antonii istui pöytänsä ääressä, jolla paloi kaksi tuohusta, ja jäivät hänen raudanlujat kasvonsa, joista mustat silmät tuikkivat, muun huoneen kanssa kokonaan varjoon. Kun vieras teki kunnioittavan, mutta ylpeän tervehdyksen, nousi monasterin esimies seisomaan ojentaen hänelle kätensä. Ja tunnustaa täytyy, että hän oli todella komea ja ihailtava mies, sopiva näinä melskeisinä aikoina valvomaan valtakunnan etuja näillä mailla, jotka olivat aina olleet riidan esineinä, mutta jotka hänen viisautensa tänä ajankohtana, jolloin tsaari oli ne jo pois luvannut, pelasti monasterille ja oikeauskoiselle kirkolle. Hän oli pitkä ja laiha mies, parta harmaa, rinnalle aaltoileva, päässä hiusten puutteen ja kylmän tähden kalotti, milloin hän ei pitänyt munkkien tavallista korkeaa mustaa päähinettä. Kun nyt lähettiläs ojensi hänelle sinetillä suljetun kirjeen, teki hän sen jo paljoa nöyremmin kuin mitä olisi hänen ryhdistään äsken sisään astuessaan voinut odottaa. Luettuaan kirjeen hitaasti viittasi Antoni lähettilästä, hänelle sanaakaan sanomatta, poistumaan, mitä käskyä tämä ollenkaan hidastelematta totteli.
Tämä kirje sisälsi nyt sen, mitä tämän kirjoituksen alussa on mainittu, ja oli siinä siis tarkoituksena saada selko, luovuttaisiko monasteri esteettä Ruotsille sen, mistä oli sovittu, nimittäin Karjalan Solotsiin eli siis Valkeaan mereen saakka, mikä on ollutkin Ruotsin vanha pyrkimys ja luonnollinen asia kaiken muun paitsi uskon puolesta, Karjalan kansa kun on heidän kanssa samaa heimoa. Mutta kun se oli ammoin monasterin ja oikeauskoisen kirkon toimesta käännytetty oikeaan uskoon ja mielellään pysyi monasterin alamaisuudessa, pitäen rajantakaisia Kajaanin nämtsejä vihollisinaan, ei monasteri tietenkään voinut katsoa oikeaksi sen luovuttamista Ruotsille, sillä olisihan sillä teolla ehkä ainaiseksi lopetettu Venäjän valta näillä perukoilla. Ja ainoastaan pakosta oli Vasili Shuiskikin tällaisen valtakunnalle vahingollisen sopimuksen tehnyt, mistä saattoi olla todistuksena sekin lähetystö, joka — hänenkö vai muiden kaukonäköisten miesten toimesta — juuri näissä asioissa monasteriin saapui. Sillä salata ei voine sitä asiaa, että valtioviisaat miehet, jotka asettivat isänmaan edun yli kaiken, olivat heti, kuultuaan että Ruotsin kuninkaan kanssa oli tehty sopimus Karjalan läänin luovuttamisesta avun palkaksi, lähettäneet tämän lähetystön Solovetsiin valvomaan, että sen lupauksen toimeenpano saataisiin jos mahdollista raukenemaan. Siinä tarkoituksessa piti sen antaa asianomaisten ymmärtää, ettei tottelemattomuus tsaarin käskyä vastaan ollut tässä tapauksessa mikään synti, vaan päinvastoin erittäin ansiokas teko, joka vastaisuudessa kyllä palkittaisiin. Ja kun monasterin etu myöskin tässä tapauksessa puhui samaan suuntaan, ei saattanut epäillä, mikä oli oleva Antoniin lopullinen päämäärä tässä asiassa.
Heti kun tämä lähetystö yön hiljaisuudessa oli saapunut, herätettiin Antonii. Heidän kesken alkoi nyt kiihkeä neuvottelu, jonka sisällystä ei voinut kuulla, mutta joka, kuten sittemmin tapaukset osoittivat, kävi siihen suuntaan, että monasteri vastasi myöhemmin kirjeellisesti, antamatta tälle lähettiläälle mitään suullista tietoa kannastaan. Ja parempi olisi, että monasteriin jäisi sitä varten joku nämtsien seurueesta, sillä hän, varustettuna luostarin suojeluskirjalla, parhaiten sitten voisi viedä vastauksen takaisin. Siten voitettaisiin ainakin aikaa ja saataisiin nähdä, miksi asiat kehittyisivät etelässä, jossa nämtsit nyt taistelivat tsaarin puolesta. Kaikesta tästä näki, että monasterilla oli suuri merkitys näiden maiden asioissa, jopa valtakuntien välisissä neuvotteluissa.
Mutta sillä välin kuin varsinainen lähettiläs oli virallisissa puuhissaan, pitivät streltsit huolta Grijp ritarin huvittamisesta. He näyttivät vieraalleen kaikki kirkot, aarreaitan ja asekammion, minne oli koottu sadottain pertuskoja, keihäitä, miekkoja, kypäreitä, nuijia ja rautapaitoja; he näyttivät hirvittävät maalaukset, joissa kuvattiin saatanan viettelyksiä ja helvetin tuskia, veivät katsomaan Sosiman ja Sauvvatan muumioita sekä paikkoja, joissa oli ihmeitä tapahtunut, aarteita ja kalliita esineitä, joista monasterin rikkaus ja maallinen mahtavuus kävi ilmi.
Ja kerrotaan, että streltsien päällikkö, tuo suuri ja voimakas sotilas, oli utelias näkemään, mihin nämtsit voisivat käyttää sellaista kapeata ja pitkä miekkaa, joka oli oikeastaan vain kärjestä terävä ja jollainen oli Grijp-herrankin ase, hän itse kun oli tottunut luottamaan pitkään ja raskaaseen lyömäaseeseensa. Kun silloin ritari Grijp oli tulkin avulla selittänyt miekkailutaitoa ja streltsi epäillen pudistanut päätänsä, oli ritari iloisesti tarjoutunut hänelle käytännössä osoittamaan sellaisen aseen etevämmyyttä. Hän oli saanut aseensa, oli menty monasterin ulkopuolelle metsikköön ja siellä käyty miekkasille. Ihmeellistä oli ollut nähdä, kuinka hän silloin notkeudellaan ja nopeudellaan sekä äkkiarvaamattomilla pistoillaan oli saattanut jättiläismäisen vastustajansa kokonaan ymmälle, lopuksi lyöden liian raskaan aseen tämän kädestä. Päivittäisin oli silloin ruvettu miekkailemaan ja ritarin uutta taitoa opettelemaan, ja oli hänestä sekä streltsien päälliköstä pian tullut ystävät.
Mutta monasterin väki koetti nyt Antoniin käskystä saada lähetystön aikaa kulumaan, sillä mihinkään tarkempiin neuvotteluihin ei tahdottu ryhtyä. Mutta ruotsalainen lähettiläs kävi pian malttamattomaksi ja vaati vastausta päästäkseen lähtemään kotiseuduilleen, jonne hän tahtoi saapua ennen täydellistä kelirikkoa. Silloin selitettiin, että vastaus lähetettäisiin kirjallisesti, kunhan ensin saataisiin tarkempi tieto tsaarilta, mikä oli hänen tahtonsa. Jos esimerkiksi ritari Grijp tahtoisi jäädä sitä odottamaan, voisi lähettiläs siis lähteä milloin hyvänsä. Niin sovittiinkin ja eräänä aamuna näki Grijp-herra tornihuoneestaan toveriensa purjehtivan matkoihinsa, ollen hän sen jälkeen useita päiviä alakuloinen ja synkkämielinen, suruksi seuralaisilleen ja streltsille, jotka olivat oppineet hänen iloisesta olemuksestaan paljon pitämään. Eikä ollut monasteriin jääminen hänelle ollut mieluista, mutta oli hän sen tehnyt lähettilään erikoisesta pyynnöstä ja kun hänelle oli taattu täysin turvallinen paluumatka. Ja kuta pitemmälle kevät ehti, sitä kaihomielisemmäksi kävi iloinen ritari, laulaen ulkona saarella kulkiessaan maailmallisia laulujaan, joissa kuitenkin tuntui sydämen kääntyminen Jumalan puoleen, tai yhtyen kirkossa pyhään messuun.
Pian hänkin kuitenkin rupesi kiirehtimään vastausta päästäkseen kotimatkalle ja olisikin arkkimandriitti ollut pakotettu edes jonkunlaisen antamaan, vaikka vaikeneminen olisi ollut hänelle tässä mieluisinta, ellei olisi tapahtunut jotakin, joka kerrassaan tuhosi ritarin kotiin pääsyn toiveet, samalla muodostuen parhaimmaksi keinoksi, minkä pohjalla, ellei tahdottu kokonaan luopua tehdyistä suunnitelmista, voitaisiin jättää vastaus lähettämättä. Kävellessään eräänä päivänä monasterin käytävissä sattuikin hän kohtaamaan Shuiskin lähettilään. Ei tiedetä, mitä heidän välillään tapahtui, mutta pilkaten lopuksi moskovalainen pajari kiivastuksissaan paljasti koko asian. Ruotseja kyllä käytettiin etelässä apuna, mutta turhaa uskoivat he näitä maita saavansa, sillä ei ollut aikomustakaan niitä antaa.
Äkkiä valkeneekin nuorelle ritarille se, että todellakaan ei monasterilla ole aikomustakaan mitään vastausta antaa, saati vielä tsaarin ja kuninkaan sopimuksen mukaista, ja kiivastuneena sekä ollenkaan tekoaan ja omaa kohtaansa harkitsematta pyrkii hän heti Antoniin puheille ja vaatii häneltä selvitystä asiaan, syyttäen häntä petoksesta ja tahallisesta, harkitusta viivytyksestä, sekä uhaten heti lähteä ilmoittamaan asiasta Pohjanmaan päällikölle.
Jumala armossaan suokoon hänelle anteeksi nämä syytökset, joihin arkkimandriitilla ei voinut olla mitään vastattavaa, sekä sen ajattelemattomuuden, jota hän nuoren luontonsa mukaisesti tässä osoitti. Kun hän nyt vielä näin julkisesti ilmoitti matkustavansa kotimaahansa viemään tietoa, ettei monasterilla ollut mitään aikomusta tsaarin lupausta pitää ja että muka itse tsaarikin oli takana päin asian niin tahtonut, tuli hänen pois pääsynsä aivan mahdottomaksi, sillä hänhän olisi voinut pian särkeä sen liiton, josta pahimmassa tapauksessa saattoi riippua koko Vasili Shuiskin valta. Kiivaudessaan oli siis nuorukainen syössyt itsensä turmioon ja samalla antanut monasterille hyvän tilaisuuden jättää kaikki vastaukset sikseen. Pyhän paikan turvallisuus jo vaati, ettei tätä nuorta hurjapäätä nyt päästettäisi minnekään.
Kuullessaan ritarin puhetta oli Antonii aivankuin horjahtanut, sillä äkkiä hänelle valkeni tämä asia ja ritarin pois pääsyn vaarallisuus. Hänellä oli nyt ratkaistavana vain se, minkä arvon hän tahtoi antaa omalle turvallisuuden lupaukselleen, sillä siinä suhteessa oli hänellä nyt kiusaus suuri. Ja Jumala tietää, että hän ratkaisi sen asian kristityn ja kunnian miehen tavoin, sillä hän vastasi ritarille ainoastaan: "Lähde, olenhan luvannut sinulle turvallisuutta". Ja hän oli horjahtanut taaksepäin kuullessaan samalla viereltään tutun äänen sanovan: "Niin sinä, mutta en minä". Shuiskin pajari se oli, joka nyt puuttui asiaan. Nyt älysi ritari Grijp tyhmyytensä, nyt kirosi hän kiivauttansa ymmärtäen koko asian, ja masentuneena vaipui hän suopean streltsin käsiin, joka oli ovelle ilmestynyt häntä takaisin kammioonsa saattamaan.
Salaisella näkijällä ja kuulijalla vuosi sydän verta, kun hänkin ymmärsi, minkä mahtavain pyrkimysten uhriksi oli joutunut tämä kaikkeen viaton lähettiläs, liian heikko ajan outoja vehkeilyjä ymmärtämään. Mutta kun hänet oli viety pois, kääntyi Antonii pajariin katsoen häneen kauan, ja sen katseen alla jäähtyi jäähtymistään vieraan hymy, kunnes ylpeä ryppy ilmestyi hänen otsalleen. Hitaasti kääntyi hän pois, ja meni ulos kylmästi olkapäitään kohauttaen. Masentuneena vaipui Antonii pöytänsä ääreen rukoukseen.
Tutkimattomat ovat hänen tiensä ja ihmissydän ryhtyy usein kapinoimaan, kun sen täytyy itkeä verta oikeutta odottaessaan. Miksi kärsii viaton, miksi haavoitetaan karitsaa, kun syyllinen ja susi usein vapaana käyskelee? Syntiemme tähden, Herra, veriruskeitten, jotka sinä ainoastaan tuskalla ja rangaistuksella voit pestä pois…
Oliko pajari jostain ritariin suuttunut ja tahtonut valmistaa itselleen täten koston tilaisuutta? Miksi ei Antonii hänestä huolimatta laskenut ritaria menemään, vaan salli pajarin pitää päänsä? Epäilemättä yhdisti heitä tässä valtakunnan ja luostarin etu toimimaan siten kuin etempänä nähdään.
* * * * *
Huoneessa oli hämärä. Vanhan munkin kertomuksen katkaisi äkkiä juhlallinen kellojen soitto: pyhiä isiä kutsuttiin taas jumalanpalvelukseen.
Sielun pelastus oli heidän elämänsä päämääränä, ei aineellisten etujen saavuttaminen eikä taistelu ulkonaisten vihollisten kanssa. Sielun salaisessa asunnossa tapahtui heillä se kamala taistelu, jonka onnistuminen riippui oikeasta Jumalan armon ja voiman käsittämisestä. Hänpä tietääkin voitot tällä kilpakentällä. Niin kuluu heidän elämänsä hautaa kohti, rukouksen ja alituisen työn vaihdellessa. Tuskin on uni ehtinyt virvoittaa väsynyttä ruumista, kun jo yön hiljaisuudessa kumahtavat kellot ja munkki herää unestansa rukoukseen. Hän on uneksinut synnistä ja kadotuksesta, saatana on häntä houkutellut hänen tahtonsa ollessa nukkuessa herpautuneena, ja katuen, haikeasti rukoillen ja kaivaten sielun rauhaa saapuu hän yölliseen jumalanpalvelukseen.
Majesteetillisina kohoutuvat synkät muurit hämyn keskellä ja yksinäisenä tähtenä tuikkii tuolta korkealta muurin kupeelta, pyhän neitsyen kuvan alta, ijäinen valo yön synkkään yksinäisyyteen. Paljon saapuu pyhiinvaeltajiakin, sillä pelko siitä, että poissaolo tekisi heidät jossain suhteessa saavutettavana olevasta ansiollisuudesta osattomaksi, tekee useimmat valppaiksi. Suuret joukot silti nukkuvat kuin opetuslapset yrttitarhassa, sillä heidän silmänsä ovat maailman unesta raskaat, eivätkä he jaksa valvoa. Vasta myöhemmin, kun heille tarjotaan maallista virvoitusta luostarin suuressa ruokasalissa, saapuvat he sinne ja saavat silloin kuulla sulopuheisen Jefrem Sirinin liikuttavia varotuksia.
Mutta se, joka on valpas, joka ensimäisenä odottaa aamun viileydessä luostarin suuren portin avaamista, on uskollinen, jumalinen ja viisas Ontrei. Suopeasti hän tuolta jo kiiruhtaa hymyilemään paikalle hitaasti saapuvalle nuorelle toverilleen, hymyilee hyväksyvästi ja kehoittavasti, aivan ylpeänä tämän kalliin ja pyhän laitoksen puolesta. Ilostuneena he siinä tervehtivät toisiaan ja kyselevät huolestuneena toistensa vointia ja toimeentuloa.
Mutta portti avataan ja kansa pääsee sisään. Kirkkoon menemättä hän kuitenkin lähtee vaeltamaan luostarin pimeitä ja salaperäisiä käytäviä. Käänteissä on aina siellä täällä pyhäin kuvia ja tuohukset palavat niiden edessä. Kirkon edustalla tuolla on tuohusten myyjä ja hänelle juolahtaa mieleen omituinen ajatus: hän menee ja ostaa suuren tuohuksen, niin kalliin, että munkki katsahtaa häneen hämmästyneenä. Sitten hän kunnioittavasti lähestyy pyhän neitsyen kuvaa ja sytyttäen kynttilänsä kiinnittää sen palamaan muitten joukkoon. Hänelle, sille eräälle, hän tämän tuohuksensa pyhittää, hänen onnelleen virittää sen palamaan siihen Jumalan äidin suopeaan suojaan ja varjelukseen. Hauska tunne mielessään lähtee hän taas kulkemaan pitkin hämyisiä käytäviä.
Hän ei myönnä itselleen, että hän ikäänkuin salaisesti toivoo jollain merkillisellä tavalla saapuvansa sinne torniin, jossa muka olisi se kammio, jossa… Hän ei ajattele ajatusta loppuun, vaan kulkee edelleen peläten kumisevia askeleitaan ja uteliaasti kurkistaen jokaiseen haarakäytävään. Väliin sieltä ovi aukeneekin ja askelia kuuluu; hän säpsähtää ja jää seisomaan, mutta tulija onkin munkki, joka katsahtaa häneen uteliaasti ja menee tiehensä hänestä sen enempää välittämättä. Hän ihmettelee keski-aikaisia maalauksia käytävän seinissä, sitä naivia käsitystä, mikä niistä ilmenee erittäinkin mitä tulee saatanan puuhiin ja vimmaan kristityssä maailmassa. Hän katseli hämmästyksellä suunnattomia kivilohkareita, joista muuri oli rakennettu ja mietiskeli sitä uskonvoimaa, joka oli tehnyt aikoinaan tämän merkillisen paikan synnyn mahdolliseksi…
Messu, joka äsken vielä oli kohissut valtavana käytävissä, oli nyt vaimennut jonkin käänteen taa, jonka sivu ääniaallot eivät enää päässeet. Hän aikoi jo kääntyä takaisin, sillä holvissa ei enää ollut niin valoisaa kuin äsken, koska tuohuksia ei ollut täällä päin niin tiheässä. Mentyään vielä pari askelta eteenpäin näki hän käytävän hiukan laajenevan ja sen toisesta päästä hämärästä alkavan ahtaan portaan. Sitä siinä katsoessaan kuuli hän askeleita. Se oli isä Agafon, hänen äskeinen kertojansa. Messussa oltuaan oli hän lähtenyt etsimään vierastaan.
— Nuo portaat eivät vie mihinkään salaperäiseen huoneeseen, sanoi hän hymyillen, arvaten vieraansa ajatukset ja niistä näin hiukan pilaa tehden.
Hän pyysi munkilta jatkoa tämän kertomukseen, mutta turhaan.
— Nyt on teidän levättävä ja minunkin, sen verran kuin Jumala suo.Ehkä pian alkavan päivän iltana taas…
* * * * *
Siinä, missä luostarin käytävästä ahtaat portaat vievät ylös tornikammioon, pyysi streltsien päällikkö ritarilta pois miekkaa, jonka tämä aikaisemmin oli taas haltuunsa saanut, suopeasti ja surullisesti hänelle puhuen ja allapäin hänen edessään seisoen. Mutta ennenkuin vaikeneva ritari ehti antaa hänelle aseensa, kuului käytävästä heidän takaansa ankaraa melua ja huutoa sekä outoa puhetta, jota ei voitu ymmärtää. Kaikki kääntyivät kummastuneena sinne katsomaan, kun jo samalla näkivätkin asian. Ritarin palvelija, lyhyt, mutta harteikas ja väkevä asemies, joka oli jäänyt isäntänsä kanssa luostariin, oli nähnyt ritaria vietävän ja aavistaen pahaa pyrkinyt hänen jälkeensä. Mutta streltsit olivat silloin rientäneet häntäkin kiinni ottamaan, jolloin käytävässä oli syntynyt ankara kilpajuoksu. Sadatellen kielellä, jota karjalainen rahvas ammoin on kutsunut lapiksi ja joka on Ruotsin tshuhnain kieltä, tämä asemies kiukkuisesti poisteli kimpustaan hääriviä streltsejä, väläytellen lyhyttä tikariaan, joka oli terävä vain laidasta ja jota streltsit näyttivät kovin pelkäävän. Näin saapuivat he ritarin luo, joka toinen jalka portailla oli kääntynyt menoa katsomaan. Vihdoin puhui hän miehelleen jotakin, joka näytti tekevän hänet murheelliseksi, sillä hän luopui nyt vastarinnasta ja antoi pois aseensa. Sitten ritari pyysi saada asemiehensä mukaansa vankilaansa, johon päällikkö hiukan epäröityään suostuikin. Hitaasti nousivat he portaita ylös, asemies uudelleen puhjeten ankaroihin kirouksiin ja pudistaen nyrkkiä taakseen.
Hetken kuluttua palasi streltsien päällikkö takaisin kädessään suuri ja raskas avain, jolla hän oli sulkenut vankinsa kammioon, ja kun hän oli laskeutunut jälleen luostarin käytävään, seisoivat siinä hänen edessään Antonii ja hymyilevä Moskovan pajari; muut miehet olivat poistuneet kokonaan, ja käytävän mutkan takaa kuuntelevaa ja kurkistelevaa ei nähty. Päällikkö silloin, kun pajari ehätti ahnaasti ottamaan häneltä avainta, teki synkästi kieltävän eleen, antaen avaimen Antoniille, joka vaieten otti sen vastaan. Ja sitten seisoivat he siinä kolmin, Antonii miettiväisenä, päällikkö alakuloisena, mutta pajari hiljaa itsekseen vihellellen ja levottomasti vilkuillen. Ja enempää puhumatta he sitten kaikin kolmin lähtivät hitaasti tiehensä.
Mutta näihin aikoihin aukeni meri kokonaan, yöt ja illat valkenivat ihmeellisesti ja aurinko alkoi viipyä yhä kauemmin taivaalla, kunnes se ei enää sanottavasti taivaan rannan alla käynytkään. Vesilintujen parvet palasivat, meri alkoi elää ja kalat leikkivät pyytömiehen veneen keulan edessä. Lehti tuli puihin, ruoho autioille saarillemmekin ja kaikkien rinnat täytti ihmeellinen kaiho ja auvo, ikäänkuin Jumalan tulemisen ja armon aavistus. Talvinen työ vaihtui kesäisiin, mieli suunnitteli kaunista tulevaisuutta ja tuntui kuin olisi erikoinen armon ja valvomisen kirkkaus vuotanut pyhän monasterimme yli. Näihin aikoihin levisi vihdoin tieto monasterissa, että Shuiskin lähetti oli matkustanut seurueineen tiehensä, milloin ja miksi salaa, sitä ei tiedetty. Synkkänä ja vaitiollen käveli sen jälkeen Antonii huoneessansa, rukoillen alinomaa ja vartoen ratkaisua monasterin kohtalolle. Parempi olisi ollut, että Moskovan pajari olisi saanut viedä ritarin mukanaan. Mutta sitäpä ei voitu sallia, sillä siellä etelässä olivat Shuiski ja Ruotsi edelleen liittolaisina. Antonii tahtoi yhäkin jättää ruotsalaiset epätietoisiksi vastauksestaan ja siten viivyttää Karjalan luovuttamista siksi, kunnes liittolaiset riitautuisivat. Siihen saakka ei kukaan elävä sielu saanut aavistaa Shuiskin salaisesta lähetystöstä ja siksi täytyi ritarin olla kadonneena.
Ja tämä aika oli kovin omituista ja vaati pyhän monasterimme johtajalta tavatonta viisautta ja kaukonäköisyyttä. Sillä kun ruotsit eivät saaneet meiltä selvää vastausta esitykseensä Karjalan luovuttamisesta, niin he, vaikka etelässä olivatkin tsaarimme liittolaisia, täällä pohjoisessa tulivat suurin joukoin rajan yli ottamaan maata haltuunsa, kansan paetessa edestä kaikkialta. Ja vastaukseksi tähän karjalainen rahvas vastoin tsaarimme liittoa ja Antoniin tahtoa teki sotaretken Ruotsin puolelle rajaa, siten selvästi osoittaen, ettei se halunnut siihen liittyä eikä sen alamaiseksi tulla. Ja tapahtui tämä kaikki siihen aikaan, jolloin etelässä ruotsalaiset tsaarimme auttajina ja pelastajina marssivat Moskovaan, eli vuonna 1610.
Koskaan ei ole ollut Karjalan kansalla sellaista tilaisuutta yhtyä Ruotsiin kuin näinä vuosina, liittyä omaan heimoonsa ja jälleen saada haltuunsa Pohjanlahdesta Valkeaan mereen, Ääniseen, Laatokkaan ja Suomenlahteen saakka ulottuva heimonsa yhtenäinen alue. Myöntää täytyy, että tämä olisi ollut heille maalliselta ja ihmisjärjen kannalta luonnollista ja toivottavaa, sillä olisivathan he siten päässeet muodostamaan yhtenäisen ja voimakkaan, kansallisesti eheän alueen, josta mahdollisesti olisi voinut koitua pohjan perille voimakas valtio, ainoa, minkä tshuhnat siten olisivat tulleet muodostaneeksi. Sillä vaikka he ovat muinoin olleet voimakas kansa, joka on asuttanut laajat alueet koko pyhää Venäjän maata, niin eivät he silti ole jaksaneet mitään pysyväistä rakentaa, vaan ovat synkkinä, eripuraisina, kiivaina ja pitkävihaisina, koskaan yhteis-etua ymmärtämättä sulautuneet muihin kansoihin ja tulleet heidän orjikseen. Niinpä ei nytkään, kun heillä taas olisi ollut tilaisuus heimoonsa yhtyen voimakkaasti käydä luomaan omaa alueellisesti yhtenäistä valtakuntaa, tästä mitään tullut, sillä Jumala ei sitä sallinut, kun he eivät olleet sitä ansainneet. Eivät, vaan sokeasti tekivät he silloinkin ryöstöretkiä toistensa alueille, veljiensä vainioille, vaikka heidän hallituksensa aivoituksen mukaan olisi tullut olla liittolaisia.
Ja Jumalan tahdon ja tarkoituksen näki siitäkin, että Ruotsilla ei ollut ainoatakaan viisasta ja kaukonäköistä miestä täällä peräpohjolassa valvomassa valtakuntansa etuja, ei ainoatakaan todella tarmokasta henkilöä, joka olisi ymmärtänyt maansa hallitukselle valaista, mistä oli kysymys ja voimalla panna aikomuksiaan toimeen. Ei, vaan juuri oikeauskoisen kirkon ja pyhän Venäjän asiaa valvomaan täällä oli Jumala asettanut viisaita ja kaukonäköisiä henkilöitä, jotka tarkoin ymmärsivät, mikä merkitys kaikilla näillä asioilla saattoi olla ja jotka voimainsa mukaan ja itsenäisesti, kysymättä valtakunnan päämiesten lupaa tai kieltoa, ajoivat asian niinkuin sen luoja heille osoitti, mistä kaikesta monasterille tulee ikuinen ansio Jumalan yhä suuremmaksi kunniaksi.
Niin jatkui tällaista epävarmuuden aikaa, kunnes etelässä liittolaiset riitautuivat ja monasterimme silloin, tarvitsematta enää pelätä tekevänsä vastoin tsaarin tahtoa, selvästi ilmoitti kantansa, hyläten kaikki vihollisten vaatimukset. Ja tekivät ruotsalaiset vuonna 1611 suuren sotaretken monasteriamme vastaan, saapuen Kusovoin saarelle saakka ja vaatien monasterilta paljon. Mutta Antonii hylkäsi heidän vaatimuksensa luottaen muurien lujuuteen ja miestensä uskollisuuteen, ja täytyikin vihollisten mennä tyhjin toimin tiehensä. Vihdoin hän ajoi asiansa hyvään loppuun siten, että valtakunnasta välittämättä ja käyttäen kaikkia edullisia tilaisuuksia hyväkseen, teki Kajaanin ja Oulun käskynhaltian Haren kanssa erikoisrauhan, jossa raja jätettiin entiselleen ja monasterille tunnustettiin oikeus Karjalaan kuten ennenkin. Hyvin oli siis Jumala auttanut ja monasterimme selvinnyt ajan myrskyistä, joihin vahvemmatkin olisivat voineet hukkua.
Mutta kaksi pitkää vuotta oli ritari Grijp asemiehensä kanssa jo virunut vankilassaan, ja tarjosi hänen kohtalonsa kuvan mitä suurimmasta inhimillisestä kurjuudesta. Alkuaikoina saattoi hän yltyä raivoamaan ja takomaan muurien kiviä nyrkeillänsä, niin että veri vuosi hänen käsistänsä, sitten äkkiä raueten viikkoja kestävään sanattomaan, syvään, lohduttomaan epätoivoon, jota hänen koruton ja uskollinen palvelijansa turhaan koetti lievittää. Väliin hän taas vaipui hempeämielisyyteen, muistellen nähtävästi kotimaataan ja hellästi suudellen jotakin kaulavitjoissaan kantamaansa esinettä. Väliin mainitsi hän surulla ja epätoivolla erään naisen nimeä, haaveillen puhellen hänestä harvasanaisen asemiehensä kanssa. Mutta oli kaikki tämä hänen käytöksensä sellaista, joka on hyvälle sydämelle ja inhimilliselle luonnolle kunniaksi, ei pelkuruudesta eikä raukkamaisuudesta johtuvaa. Ja oli meille monasterin muutamille veljille, joille heidän vartioimisensa oli uskottu, omituista nähdä, kuinka kuukausien kuluessa jonkun naisen muisto, maallinen rakkaus ja lemmityn olennon kaipuu niin täytti miehen koko olemuksen, että sen todistajana oleminen olisi saattanut koitua kiusaukseksi niille, joille se on kiellettyä. Sillä kaikesta näki, että suurimmassakin epätoivossa ja tuskassa tuo tunne sittenkin oli hänelle suloinen ja virkistävä, niin että ihmetellen saattoi kysyä tämän asian — rakkauden — salaisuutta, kun se näytti tuottavan miltei Jumalan armon kaltaista lohdutusta.
Mutta pian saattoi huomata, että hyvästä ravinnosta huolimatta vankila rupesi pahoin vaikuttamaan ritarin terveyteen, jolloin Antonii salli hänen päästä yhä sopivampaan asuntoon. Mutta kuta pitemmälle aika kului, sitä selvemmäksi kävi, että ritarin terveys oli kokonaan murtunut, niin että kun Antonii vihdoin ilmoitti hänelle, että hän oli vapaa lähtemään monasterista milloin tahtoi, koska ei ollut väliä sillä, mitä hän saattoi tai tahtoi kertoa, ei hänestä ollutkaan enää lähtijäksi, vaan häätyi hän sairasvuoteelle.
Ja alkoi nyt murheellinen aika hänelle ja hänen hoitajilleen. Jumala tietää, että vaikka hänen kohtalonsa olikin surullisin mitä ihminen ajatella saattaa, ja vaikka ei voisikaan hyväksyä sitä menettelyä, minkä uhriksi hän joutui, niin silti ei voi kukaan sanoa, ettei olisi osoitettu hänelle kristillistä rakkautta hänen sairautensa ja viime hetkiensä aikana. Ei mennyt aamua eikä iltaa, ettei Antonii olisi murheella hänen voinnistaan tiedustellut ja häntä rukouksiinsa sulkenut, ja mitä Antoniin sihteeriin tulee, niin hän sekä streltsien päällikkö, joka oli hurja ja raaka sotilas, olivat vieraaseen harvinaisella ja oudolla rakkaudella sekä säälillä kiintyneet. Mutta hänen oma asemiehensä, tuo juro ja harvasanainen tsuhna, oli kuin koirista uskollisin isäntänsä vuoteen ääressä. Ei häntä saatu sanottavasti siitä väistymään eikä hän lauhtunut ystäväksi kenellekään, vaan kyräsi jokaiselle rajattomassa epäluulossaan. Ja kun ritarille koetettiin antaa lääkettä hänen tuskainsa lievikkeeksi, hän nähtävästi kielsi isäntäänsä sitä nauttimasta, epäillen myrkytystä. Yön keskellä saattoi kuulla tämän raa'an sotilaan haastelevan sairaalle ritarille kuin lapselleen ja puhkeavan väliin sokeisiin sadatuksiin ja hampaittensa kiristykseen. Varma voi olla, että kostoa hautoi tuo mies erotuksetta meille kaikille, huolimatta siitä miten olimme hänen isäntäänsä kohdelleet, kostoa sitä kauheampaa, kuta voimattomammaksi hän tunsi itsensä täällä keskellämme yksinänsä. Ei pidä kostaa, on Jumalan laki, mutta ei voi tätä miestä tuomita, sillä hänen tunteensa oli luonnollinen, aikeensa ja tahtonsa mahdottomuuteensa nähden liikuttava.
Näitä aikoja ajatellessa ja muistellessa tulkoon mainituksi sekin, mikä aina on salaisuutena ollut, mutta jonka tulee olla nyt tiettyä siksi, että ymmärrettäisiin Jumalan kaikkivoivan rangaistuksen ja oikeamielisyyden vanhurskaus, nimittäin että tuo streltsipäällikkö, joka niin omituisesti oli ritariin kiintynyt ja uhrautui hänen hoitajakseen, oli itse Antoniin poika. Antonii ei ollut aina ollut hengen mies, vaan sotilas ja ritari, vaikkakin hänen elämänsä tapahtumat olivat saaneet hänet rautapaitansa hylkäämään. Mitä ne tapahtumat olivat olleet, sitä ei kukaan tiedä, sillä itse hän ei koskaan puhu, aina vain vaieten, mutta poikaansa hän edelleen rakastaa ja käyttää häntä salaisimmissa toimissaan; tätä hän ei ollut voinut salata nuorelta sihteeriltään, joka oli monesta seikasta päässyt asian perille. Tämä olkoon mainittu siksi, että paremmin ymmärrettäisiin se, mitä nyt aion kertoa…
Se oli synkeimmän syksyn aikaa se, jolloin nuori ritari Grijp vuosien perästä erosi tästä elämästä. Meri oli jo jäätynyt ja raivosi mitä kauhein lumimyrsky, joka kietoi monasterin vinkuvaan valkovaippaansa. Koleat henkäykset tuntuivat pitkin kylmiä käytäviä ja väristen syventyivät isät rukouksiinsa. Kaukaa meren ulapalta saattoi kuulla kumeata ryskettä, kun siellä myrsky armotta kasaili jäitä päästäkseen kannettomien syvyyksien päälle riehumaan. Ritarin vuoteen pääpuolessa lekutti kaksi tuohusta levottomasti aivan kuin odottaen hengen vapautumista, jalkapäässä istui asemies pää käsiin vaipuneena, kauempana varjossa, oven suussa, oli streltsi-päällikkö miekan kahva kuin ristinä edessään ja uunin ääressä istui vielä eräs nuori munkki. Ritari huohotti hiljaa, hänen silmänsä loistivat ja hän tuntui haaveilevan itsekseen outoja asioita. Tuon tuostakin leyhähti huoneessa kylmä viima ja ulkoa kuului myrskyn rytinä, kun se kiihtyi jotakin repimään ja monasterin pihalla kasvavia hentoja puita nöyryyttämään. Ah, luoja oli antanut tänä iltana luonnossa pahalle vallan.
Mutta silloin, keskellä hiljaisuutta, kuului oven narahdus ja kaikki aivan säpsähtivät nähdessään Antoniin keskellä huonetta. Ketään katsomatta seisoi hän siinä vuoteeseen kääntyneenä, kädet ristissä rinnoilla, syviin mietteisiin vaipuneena. Kukaan muu ei liikahtanut kuin asemies, joka Antoniin nähdessään tuntui varustautuvan kuin kissa saaliinsa niskaan hyökkäämään. Koskaan ei saata ihmissilmissä selvemmin kuvastua viha, inho, katkeruus, koston halu ja tuska kuin hänen silmissään, kun hän siinä ikäänkuin ruumiinsa joka säijettä jännittäen tuijotti arkkimandriittiin, jota piti kaiken onnettomuuden alkuna. Oven suussa streltsien päällikkö sen myös huomasi ja aivan hiljaa varustausi jonkun äkillisen liikkeen varalle. Huomasi tämän vihan katseen Antoniikin, katsahti mieheen kylmästi, mutta siirsi sitten katseensa jälleen sairaaseen. Ja taas oli huoneessa hiljaista, niin hiljaista ja tuskallista, että sydän kutistui kokoon ja henkeä tuntui ahdistavan. Silloin rupesivat Antoniin huulet liikkumaan ja hän meni vaieten vuoteen ääreen, tarttuen ritarin käteen. Ja ihmeissään tämä toipui tajuihinsa katsoen kummastellen häneen ja ympärilleen. Ja silloin Antonii puhui hänelle:
— Anna minulle anteeksi, nuori mies — niin puhui vanha pappi — menetetty elämäsi ja kuolemasi. Koetin sinua pelastaa ja murhaajalta pelastinkin sinut, mutta sen sijaan vei sinut tauti. Minulla on ollut suuria velvollisuuksia täytettävänä ja luulin parhaiten tekeväni. En tiedä. Sydämeni halajaa anteeksi-antoasi.
Tähän hän vaikeni, sillä hän huomasi, ettei ritari häntä oikein ymmärtänyt. Hän meni ovelle ja saattoi sisään veljen, joka valmistautui antamaan kuolevalle pyhää ehtoollista. Vaikka hän kuului väärä-oppiseen kirkkoon, oli hän osoittanut niin vilpitöntä sydäntä ja Jumalan pelkoa, että Antonii oli käskenyt suoda hänelle ehtoollisen. Ja ritari selveni ymmärtämään kaikki, ymmärsi Antoniin tarkoituksen, hänen anteeksi-pyyntönsä ja koetti surumielisesti hymyillen ojentaa hänelle kättänsä, jolloin Antonii siunasi hänet. Eikä ollut huoneessa ketään, jota ei liikutus vallannut. Mutta kun pyhä toimitus oli tehty, vaipui ritari taas hourailuun. Oudolla kielellä hän puheli hiljaa ja asemies hänen vierellään kuunteli tarkoin. Vihdoin hänen äänensä rupesi heikkenemään, kunnes hän taas vaikeni. Kauan aikaa kuului hänen vaikea ja huohottava hengityksensä, kunnes hän äkkiä sanoi selvällä äänellä sen naisen nimen, josta hän niin paljon vankeutensa aikana oli puhunut. Se oli kuin viime huokaus, sillä sitten hän kuoli asemiehen syliin…
Jumala tietää, että veljemme antoivat hänelle saman hautauksen kuin uskollisimmalle omistamme, kolmella lyönnillä suureen kelloon ilmoittaen kanssaveljen kuoleman. Hänen jäännöksensä kannettiin ylösnousemuksen kirkkoon, jossa hänelle pidettiin sielumessu, ja hänet haudattiin siunattuun maahan kaikkien kirkonkellojen soidessa ja isien rukoillessa rauhaa pois menneen sielulle. Mutta kun hautajaiset oli pidetty, kutsui Antonii asemiehen luokseen, antoi hänelle turvakirjan ja saattoi hänen tietoonsa, että hän oli vapaa lähtemään kotimaahansa. Streltsien päällikkö, jonka hän lähetti samalla viemään viestiä Kemiin, opastaisi hänet yli meren sinne ja sieltä hän kyllä löytäisi turvakirjansa avulla tien omalle maalleen.
Oli harmaa talvinen päivä, kun he lähtivät. Meri oli tyytynyt kohtaloonsa ja uinui hiljaa valkean peitteensä alla. Päivä muuttui pian hämäräksi ja pimeäksi, jota vain kylmät tähdet valaisivat. Taakseen katsomatta hiihti synkeässä vihassaan ja surussaan asemies streltsin perässä ja pian häipyivät he ulapan hämyyn, josta vain suden ulvonta silloin tällöin kaukaisena ja kammottavana kuului.
Kului päiviä, eikä ruvennutkaan kuulumaan streltsiä takaisin. Levottomana lähetti Antonii miehiä menneiden jälkiä seuraamaan ja kauas ei tarvinnutkaan ulapalle mennä, ennenkuin täydelleen selvisi, miksi ei lähetti palannut: hänet löydettiin jäältä, osaksi sutten raatelemana, mutta suuri yksiteräinen tikari kahvaa myöten sydämeen lyötynä. Se oli ollut kuoleman syy ja asemiehen leppymätön käsi oli sitä kulettanut, sillä ase tunnettiin hänen omakseen. Sammumaton kostonjano oli vaatinut hänet jotakin tekemään. Ja jos hän Antoniille kostaa tahtoi, niin ei hän kipeämmin sitä olisi voinut tehdä.
Selvästi saattoi nähdä, miten kaikki oli tapahtunut. Heti kun oli päästy monasterin ulottuvilta ja kuuluvilta, oli asemies takaa hyökännyt streltsin kimppuun ja iskenyt häntä puukollaan. Isku oli tosin luiskahtanut pois sotilaan olkavarustuksesta, mutta äkkiarvaamattomuudellaan kuitenkin aiheuttanut sen, että hän oli kaatunut selälleen. Ja silloin oli mies käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja iskenyt pitkän ja kamalan aseensa ihan kahvaa myöten toisen sydämeen, niin että tämä oli varmasti siitä heti kuollut. Kiireesti oli hän sitten lähtenyt hiihtämään eikä hänestä ole koskaan sen jälkeen mitään kuultu. Hienoimman tuoksun hänen kostostaan kielsi Jumala häneltä siten, ettei antanut tietää, että streltsi oli Antoniin poika.
Se oli kauhea hetki, jolloin sana tapahtumasta saatettiin monasteriin. Kuin jäykistyneenä ja jähmettyneenä kuunteli sitä Antonii, käyden entistäkin kalpeammaksi, mutta muuta näkyväistä surua hän ei osoittanut, sillä hän oli tottunut luottamaan siihen, että kaikella on Jumalan kädessä merkityksensä ja tarkoituksensa. Hän muuttui aivan äänettömäksi, vain entistä enemmän syventyen rukouksiinsa. Väliin saattoi huomata hänen taistelevan ankaria sisällisiä taisteluja ja katkonaisista huudahduksista voi otaksua sitäkin, että hänessä oli herännyt epäilys, oliko hän menetellyt oikein ja oliko monasteri sekautumalla maalliseen vallanhimoon toiminut kutsumuksensa ja oikean tehtävänsä mukaisesti. Oliko Luoja käyttänyt tätä ankaraa keinoa hänen herättämisekseen ja mahdollisesti tuon seikan valaisemiseksi, että Karjalan heimon etsikko-aikaa ei olisi pitänyt sittenkään mahdottomaksi tehdä. Kuinka hyvänsä, hänen sihteerinsä, joka alamaisesta ja kuuliaisesta mielestään huolimatta ei koskaan voinut unohtaa tshuudilaista syntyperäänsä ja joka Antoniin oppilaana oli oppinut ymmärtämään heimonsa asioita ja tulevaisuutta toisin kuin he itse, tuli usein hiljaisessa mielessään asiaa tältä kannalta ajatelleeksi.
Salainen suru ja tuska rupesi tämän jälkeen Antoniita jäytämään, kunnes hän pian kuoli, vuonna 1612. Kohta koittivat sitten monasterille onnettomuuden ajat, kun starovertsien riidat pääsivät sielläkin raivoamaan. Tammikuulla monasteri valloitettiin ja kaikki, jotka siellä tavattiin ase kädessä, surmattiin. Kauhea oli silloin tila pyhässä paikassa. Monasterin maallinen mahtavuus silloin myös suureksi osaksi hävitettiin, mutta sitä enemmän se loisti hengellisellä kirkkaudellaan…
Mutta silloin, kun streltsi surmattiin, oli suru luostarissa vilpitön. Pyhät isämme osoittivat kunnioitusta hänen ja väärä-uskoisen harvinaiselle ystävyydelle sillä, että hautasivat heidät vierekkäin. Olivathan he molemmat saman aatteen uhreja, joten senkin vuoksi sopivat vierekkäin lepäämään. Ja Antoniin käskystä pystytettiin haudalle suuri risti, kuin monakoille ikään, joihin hän monakkojen tapaan käski kirjoittaa sen, että siinä lepäävät olivat syntymisestä loppuunsa saakka olleet nuhteettomia ritareja ja risteinsä kantajia, jotka olivat siirtyneet toiseen elämään Vapahtajansa ansiotekoihin turvaten.
Ja tämän kaiken on tahtonut jälkimaailman tietoon säilyttää se, joka salaisesti on kaikkien tapahtumien todellisesta syystä päässyt selville, sekä haluaa, että tekojen vaikuttimet oikein tulkittaisiin. Suokoon Jumala meidän aina oikein tehdä ja hänen tahtonsa todellinen tarkoitus toteuttaa. Amen.
* * * * *
— Mistä tiedät, isäseni, tämän kaiken, sillä monasterin kronikassa siitä ei kerrota muuta kuin mitä on todella historiallista, se, mitä nyt olet Antoniin ja monasterin politiikasta yleensä kertonut?
Vanhus hymyili omituisesti.
— Vanhat muurit kerran juttelivat, sanoi hän. Luostari on satoja vuosia vanha, sen painettu kronikka vähäpätöinen. Kuka tuntee kaiken sen, mitä täällä on tapahtunut? Eivät teidän historioitsijanne, joille vanhat paperimme antaisivat paljon uusia tietoja ja valaistusta. Mutta ne on viety pois.
Ilta oli taaskin, mutta nyt kolea ja sateinen. Vesi valui pitkin ruutuja, meri oli vaahtopäänä ja monasterin muureista tiukkui kosteus. Munkit vaelsivat allapäin ja pyhiinvaeltajat olivat alakuloisia. Mielen valtasi tyhjyys ja alakuloisuus.
— Sano, isäseni, kuinka jaksatte ja voitte täällä elämänne viettää?Ettekö masennu ijankaikkisesti ja halaja kuolemaa?
Vanhus nousi ja teki ristinmerkin.
Tuntui sitten kuin olisi hän aikonut vastata jotakin, mutta ei sanonutkaan mitään, vaan lähti vaieten huoneesta.
Oi Ukko, ylinen herra,Taivahallinen Jumala,Tuo kerta rajalle rauha…
Siinä missä mäen rinne aukeni puuttomaksi, ikäänkuin katsoakseen etelään päin, ja missä se aivan kuin huvikseen oli ottanut ruohoa, jopa kukkasenkin sinne tänne houkutellut, siihen oli Vaaralan Antti heittäytynyt kyljelleen puolipäivän helteeseen. Siitä oli sopiva tuohon mäen alle aholle vartioida ja kuulostaa, siitä huuto kaikuvana lennähti kellokkaan kuuluville, jos se milloin läksi ulottuvilta kaikkoamaan, ja siinäpä aurinko hauskimmin lämmitti ja tuulen henki itikat kauas karkoitti. Ruohon korsi suupielessä, kairalakki hiukan otsalla, hikihelmet nenän varrella siinä Antti virkaansa valvoi. Alhaalla neljä lehmää ahnaasti haukkasi mehevää ruohoa ahon viileässä varjossa. Ilmassa oli kauniin kesäpäivän tuntu ja helle, ja autere verhosi etäiset siintävät vaarat verhoonsa.
Antti oli Vaaralan nuori isäntä, ja oli nyt paimenena, koska kontio oli edellisenä päivänä jättänyt kynsiensä merkit parin peninkuorman päässä olevan Rasin talon hiehon selkään. Siksi oli hänet pantu paimeneen, karjan turvaksi, annettu jousi ja keihäs mukaan, sekä varoitettu kovin tarkoin pitämään huolta karjasta. Ja itsestä eniten, oli nuori Helena-emäntä huolestuneena aamulla sanonut, kun oli noussut lämpimältä taljalta ja miestään kujalle saatellut. Kun hän vielä metsän reunassa oli kääntynyt takaisin katsomaan, niin oli Helena yhä seisonut kujalla ja silmiään varjostaen katsonut hänen jälkeensä. Hän oli hymähtänyt Helenan huolille ja puristanut keihään vartta niin että sormet olivat punoittaneet; voimaa oli vaikka muillekin antaa.
Antti oikaisihe siinä loikoessaan aivan pitkin pituuttaan. Jäntevä vartalo pinnistyi hetkiseksi kuin jousi retkahtaen sitten veltoksi, jolloin veri lähti kuin uutena elämänä virtaamaan pitkin hienointakin tiehyettä. Kohosi sitten pystöön ja antoi katseen harhailla kauas etäisyyteen. Tuolla siinti kaukana kotivaara autereen verhossa; suuri koivu kohosi upeana pirtin perästä ja terävä silmä saattoi kuvitella näkevänsä kaivon vintinkin. Harmaaksi haalistuneet, neliöön nurkitusten rakennetut, pyöreähirsiset asuinrakennukset ja aitat melkein häipyivät näkymättömiin, autereen väräjöintiin upoten ja värillään yhtyen. Tuosta kotivaaran ja Meriläisvaaran välistä siinti vilahdus Haukiperää, joka kaareutui tänne aivan lähelle, vaikka metsä täällä esti näkemästä. Vain kalattoman kuikan, sydänmaan lampien ja järvien ylpeän asukkaan valittava huuto ilmoitti veden olevan lähellä. Kun oli tyynenpuoleinen, yltyivät ne usein kimakkaan yhteisvalitukseen, joka oli kuin hornan henkien huutoa, kamalaa ihmisäänen kaltaisuudessaan.
Nytkin ne huusivat, mutta heittivät äkkiä, ja raskas siipien kohina, kun linnut vaivaloisesti pyrkivät lentoon tyynestä vedestä, ilmoitti niiden haluavan ja yrittävän siivilleen.
Antti höristi korviaan. Mikä niitä nyt lentoon ajaa, kalan varkaita?
Kysyä saikin, sillä harvinainen oli kulkija näillä mailla. Taisipa ollakin Vaaralan yksinäistalo viimeisiä vartioita Pohjois-Suomen tällä kulmalla, Venäjän rajalle vain sydänmaan rapeat peninkulmat. Rajan takana aukesivat samat synkeät sydänmaat, jatkuen pohjattomina soina ja koskemattomina metsinä Vienaan saakka. Jos joskus kulkijoita sieltä ilmestyi, niin verisesti silloin näinä alituisina ryöstöjen ja rajariitojen aikoina naapureita tervehdittiin. Ja levottomalla mielellä yhdisti Antti tuon kuikkain kalastuksen häiriön johonkin epämieluiseen…
Hän kuunteli tarkoin. Ei epäilystäkään. Aivan selvään saattoi erottaaHaukiperältä airojen kolketta, mutta nehän tulivatkin Suomen puolelta.Olisivatko tänne saakka matkansa ulottaneita emäjoen erämiehiä?
Niitä tietenkin olivatkin.
Antti rauhoittui, mutta mielen täytti viha. Ainaisessa pelossa ja tuskassa oli heidän elettävä, niin heidän kuin isän ja isänisän, joka ensiksi oli tänne kirottuun korpeen muuttanut. Miksi, sitä ei Antti ollut koskaan voinut ymmärtää. Äiti oli joskus puolella sanalla arasti maininnut, että lakia pakoon oli täytynyt lähteä, kun oli oikeus otettu omaan käteen, itse tuomittu ja itse tuomio pantu täytäntöön. Mutta se oli Antin mielestä aivan oikea teko, sillä hänkin oli sen siksi harkinnut, että jos mieli oikeudestaan kiinni pitää, oli sitä itse hankittava, lainlukijoita odottamatta. Hän tiesi sen täällä erämaassa ainoaksi tehokkaaksi menettelytavaksi, sillä keihään kärjessä oli oikeus. Mutta siitäpä se olikin sitten pelko ja vastus, että täytyi katsella hiukan arasti sekä itään että länteen…
Antti katsoi oikeata kättään. Kämmenessä, sormiluiden välissä oli nuolen arpi, suoraan läpi kämmenen isketty. Kerran hänen rauhassa erämaan lammella kalastellessaan oli tullut näreiköstä vainolaisen nuoli ja käden naulinnut petäjän kylkeen. Lujaan olikin naulinnut ja läpi olisi mennyt, jos olisi sattunut siihen, mihin oli aiottu, mutta eipäs sattunut. Ja siitä oli alkanut ajo, jota muistellessa Antille tuli vaikea olo. Viha sydämessä oli hän samonnut sala-ampujan jälkeen, samonnut nuoruudesta huolimatta kuin nälkäinen susi, ja oli vihdoin saaliinsa saavuttanut. Ei ollut todistajia siihen mitä tapahtui, eikä tarvinnut ollakaan; ruoja surkoon sala-ampujan kuolemaa. Pieneen saareen kaukana järven seljällä oli hän vihdoin miehen soutanut ja sinne haudannut. Sinne se olikin sopiva haudattavaksi.
Vaikka Antti oli oikeastaan rauhallinen ja varsinkin koti-oloissaan säveä mies, tunsi hän aina, kun noita rajantakaisia ajatteli, sydämessään synkeätä vihaa. Hän antoi heidän olla siellä rauhassa; — mitä isänisä ja isä olivat tehneet, se ei kuulunut tähän, mutta hän otti leipänsä muualta kuin vainokeihään kärjestä. Siitä huolimatta oli viha yhä yllä. Ei ollut varmuutta milloin oli suoranainen sota ovella, yksi mies yhdeksää vastassa. Verissä kai lienee tuo viha ollut, syntymässä saatua ja maidossa imetty. Ja niin se tuntui luonnolliseltakin, ettei sääli tullut koskaan; joka erämaassa rupeaa sitä viljelemään, niin sen on paras jo ajoissa siirtyä muille kalavesille tai ottaa heti armon-isku, sillä ennemmin tai myöhemmin se kuitenkin tulee hänen osakseen. Armotta oli Antti senkin käteen-ampujan iskenyt kuin suden keihäällään, ja kylmästi katsonut, kun se siinä oli keppuroinut henkitoreissaan…
Omista ajatuksistaan kiihtyneenä kaiveli Antti keihään tyvellä sammalikkoa, iskien sen siihen pystöön kuin pisteeksi ajatusjuoksulleen.
Rauhallisempana rupesi hän kotvan kuluttua taas tarkkaamaan ympärilleen. Kotivaaralta nousi hienoinen savupatsas. Suurella tulellapa se Helena nyt kodassaan… mietti Antti. Äkkiä hän säpsähti… Mitä tämä? Missä lehmät? Kellokkaan kello oli lakannut kuulumasta… ei, nyt se kilahti… taas lakkasi kuulumasta…
Yhdellä loikkauksella oli Antti aholla ja hengähti helpotuksesta. Tuossa olivat lehmät, mutta päät yhdessä, kuunnellen ja korviaan liipoitellen. Ja kun huomasivat Antin tulevan, painausivat ne hänen turviinsa, oudosti katsellen ja ikäänkuin häntäkin epäillen. Metsä lumoo, ajatteli Antti, ja tarkkasi varoen ympärilleen.
Häntä ei petetty, sillä hyvin tunsi hän metsän merkit. Vaikka metsä olisi sammaltassulla ääneti sipsutellut — niinkuin osasi, jos tahtoi, niin olisi Antille metsäläisen vainu hänet ilmoittanut. Viisas oli mörkö — karhuksi ei Antti ajatuksissaankaan huolinut häntä sanoa, — mutta viisaaksi oppi hänen koulussaan mieskin. Ja vaikka vain hiukan nytkin tuolla taampana risunen risahti, hiukan verran vain, niin heti kylmä väre Antin selässä ilmoitti, että varmasti oli siellä nyt liikkeellä se suuri ja hallava, vanha tuttu Meriläiskorvesta. Mutta ei se nyt tule vakavissaan, sillä hilloja on nyt kovin runsaasti soilla. Varoiksi Antti kuitenkin hihkasi…
Kaiku kimpoili vaaran kyljestä toiseen, muuttuen ja särkyen, lopuksi humisten outona parkaisuna, joka tuntui lähtevän aivan kuin korven särkyneestä sydämestä. Anttia puistatti. Metsän taikoja. Ja niitä ajatellessa valtasi hänet taas viha ja katkeruus. Tuolta rajan takaa tulevat nekin. Kaikki paha, mitä tällä puolella tapahtuu, tulee sieltä. Sen maan kamarakin on jo aivan pahansuopaisuudella ladattu. Sinne mörkökin menee talveksi rauhaansa, herää keväällä ja vaeltaa Vienan rantaan syömään kuollutta kalaa, kunnes myöhemmällä lähtee vaeltamaan Suomea kohti, saapuu tänne ja vaihtaa täällä marjan maun elukan lihaan… Talveksikin jää joskus, mutta useimmiten menee rajan taakse rauhaan… Taas Antti huomasi kiihtyvänsä ja kummaili jo itsekin outoa mielentilaansa. Hän tiesi kyllä, että metsä lumoo yksinäisen, houkutellen hänet valtaansa. Jos sattuu olemaan heikko pää ja veltto järki, niin pian metsä tuhookin miehensä, sillä se on sen aikomus ja halu. Siksi Antinkin kotivaaran laki oli tyhjäksi raivattu, paitsi käen kukuntapuuta, ettei turma pääsisi metsän suojissa taloa lähenemään. Mutta pitäisihän hänen olla jo mokomasta varma, ja varmemmaksi pääsisi, kun siirtyisi ajoissa pois metsän lumojen piiristä.
Ei ollutkaan Antilla enempää syytä metsässä viipyä, sillä ei pitänyt mörköä ärsyttää. Kun se kerran, kuningas, ei tullut tervehtimään, niin antoi se sillä ymmärtää, että mene rauhassa, mutta mene heti…
Kotiin ajoi Antti lehmiään, ja ajamista niissä olikin, sillä ihmeen vauhkoiksi olivat ne tulleet. Lienevätkö itikkain käsissä rietautuneet, vai metsäkö heitä suupalakseen ajatellee? Kellokaskin, ikäänkuin ei olisi kotitietä oppinut tuntemaan, ryntäili kankaan reunalta helteiselle suolle, sinne kellonsakin sotkien. Mutta tiellä täytyi ajettavan pysyä. Kuljettiin ahoja, reunustettiin vaaran rinteitä, painuttiin lepikkoon, missä lehvät hauskasti hipoivat elukoiden selkää, jossa hyönteisiä pilvenään pörräsi. Lopuksi lähdettiin kotivaaraa nousemaan…
* * * * *
Kotonaan näki Antti, kun pääsi pohjoiseen katsomaan, savun suitsevan kaukaa vaaran laelta. Oliko tuo metsävalkea, erämiesten liikkeelle päästämä vai mikä oli? Levottomana hän tivasi vanhalta isältään, tiedusteli Helenalta, oliko näkynyt Haukiperällä soutajia?
Ei ollut näkynyt.
Mutta hän oli varmaan kuullut airon kolkkeen.
Mikä lie metsä kolissut.
Rauhallinen oli Helena, ei osannut tuota savuakaan miksikään pelätä. Isä vain tuijotti sinne sanattomana. Itse oli Antti levoton, ei oikein ymmärtänyt, miksi. Loppuneethan toki olivat jo karjalaisten retket?… Mutta minne olivat soutajat kadonneet, sillä aivan selvästi oli hän airon kolkkeen kuullut? Epäillen pälyi hänen katseensa metsän rantaan, ja harvakseen vastaili hän vaimonsa kysymyksiin ja pienen poikansa jokelluksiin…
Aurinko laski ja varjot pitenivät. Jo tummenivat Haukiperän korpiset rannat, niin että veden ja rannan jama painui melkein pimeään. Vaaralla vielä hiukan rusotti, mutta notkoissa oli jo syyskesän syvä hämy. Hämärään painui jo metsänkin reuna tuossa aidan takana, eikä Antin vaaniva silmä pystynyt sinne enää tunkemaan.
Hän otti likaisen ja tummanharmaan kaskipaidan päälleen ja jalkaansa pehmeät paulakengät virsujen sijaan. Puukkoa tuppeen lujitettuaan sanoi hän isälleen:
— Lähden rannassa käymään. Pane ovi sisästä salpaan, äläkä päästä ketään ulos.
Ja vaimolleen sanoi hän:
— Osaathan isän kanssa keihäällä pistää ja nuolella ampua, jos sattuisi mörkö luukusta tai räppänästä sisään yrittämään… Pian minä takaisinkin tulen…
Antti painoi oven kiinni niin äänettömästi, ettei narahdustakaan kuulunut. Viimeksi näki hän tuvasta vaimonsa säikähtyneet silmät ja tuon niistä aina näkyvän rakkaan ja hellän huolen. Portailla hän jo kyyristyen meni kumarassa pitkin pirtin kylkeä metsän puolelle, niin että pirtti jäi hänen ja rannan väliin. Mutta vielä metsään päin mennessään hiipi hän kyyryssä pensaitten suojassa, mataen harmaana juovana maassa varovaisemmin kuin koskaan metsoa soitimella lähestyessään. Vasta kun hän noin viitan välin päässä tuvasta oli päässyt pieneen notkelmaan, jossa kasvoi tiheätä viidakkoa, oikaisihe hän ja lähti kuulumattomin askelin painaltamaan metsään päin. Sinne päästyään seisahtui hän kuuntelemaan.
Ei kuulunut mitään. Erämaan rauha oli nyt niin täydellinen, ettei juuri korvalla erotettavan äänen saattanut sanoa sitä häiritsevän. Oli aivan tyyni, niin tyyni, että kuulo, ikäänkuin työttömäksi jääneenä, suorastaan anoi ääntä. Mutta ei mitään! Kyllä! Nyt kuului järveltä telkän änkkääminen. Kuuluu aivan selvään, miten se yhä hätäisemmin ääntelee kiirehtien pitkin kaislikon rintaa uidessaan, kunnes äkäisellä kaksois-äännähdyksellä pyrähtää lentoon…
Sitäpä Antti juuri oudoksuen kuunteli, sillä kukaan ei ole ennen tähän aikaan telkkiä Haukiperällä häirinnyt. Se on se sama, joka päivällä kuikkia ajoi lentoon…
Veri kohahti hänen ohimoihinsa. Painautuen syvemmälle metsään lähti hän kaartaen pyrkimään rantaan päin. Taas hän seisahtui ja kuunteli henkeään pidätellen, taas hiipi eteenpäin. Metsän helmassa oli melkein kokonaan pimeä, mutta Antti oli tottunut silloinkin metsässä liikkumaan. Hän laski jalan maahan varoen ja tunnustellen kuin tuntosarvilla, kunnes oli varma, että jalka painuisi pehmeästi sammaleen. Ja rantaan päästyään siirsi hän varoen syrjään lepän lehviä, ennenkuin uskalsi astua rannan aukeamalle.
Mitään ei näkynyt, ei kuulunut. Rauhassa lepäsi siinä öisessä levossaan järven selkä. Kauempana oli vielä veden kalvossa ikäänkuin valon häivähdystä, mutta rannoilla oli jo pimeys. Kaislain latvoilla leijaili jo sumua. Korpi seisoi vahtina rannalla syvänä ja synkeänä, leppymättömänä, ikäänkuin alati odottaen sitä, jonka varalle se ainaiseksi oli pukeutunut lohduttomiin väreihinsä. Antin jalan pelästyttämänä pyrähti lentoon yökiveltään veden rajasta rantasipi, puhjeten pitkään valittavaan piiskutukseen, joka syyttäen kaikui korven ilottomassa yössä. Kauempana selällä teki lintu pitkin veden pintaa lentäessään pehmeän kaaren, kääntyi jälleen lepokiveänsä kohti, saapui lähemmäksi lyöden yhä harvempaan suipoilla siivillään, kunnes puikahti paikalleen istumaan. Mutta Antti tiesi, että sillä on joka hermo jännityksessä, että se on valmis minä hetkenä hyvänsä taas lentoon pyrähtämään, että se on aina vaaran saavuttamattomissa…
Varovasti työnsi hän vesille pienen kaksilaitansa, kietoi airot hangoista riepuun ja lähti soutamaan pitkin pimeätä rantaa äänettömästi kuin aave. Syvään painoi hän airot veteen, veti tasaisesti vettä poruuttamatta, nosti aironsa hitaasti ja veti taas. Ja venonen oli herkkä kuin omatunto, totellen soutajansa pienintäkin viittausta. Juuri tuosta kaislikon ja avoveden rajasta suuntasi se kulkunsa, ei niin läheltä, että airot olisivat kaisloja kahauttaneet, mutta ei niin kaukaakaan, että rannalla seisoja olisi selällä heti väreet nähnyt…
Antti souteli sinne päin, mistä oli päivällä kuullut airon kolketta. Ei hän tosissaan itsekään jaksanut mitään vaaraa uskoa, mutta hän oli oppinut olemaan varovainen. Hän oli kuullut airon kolketta, ja jos soutaja oli mennyt Vaaralan sivu, niin olisi hänen täytynyt taloonkin näkyä. Mutta ei ollut näkynyt. Oli siis soutanut niin likeltä rantaa ja ääneti, ettei oltu voitu talosta huomata. Mutta miksi? Mitä syytä oli Suomen puolelta kulkijalla näin kulkuansa salata? Tai jos ei ollut soutanut talon sivu, niin oli vielä tällä puolella, piilossako? Mitä varten? Et minulta venettäsi piilota. Tarkkaan tunnen joka poukaman ja kaislikon keskeisen putaan. Kohtahan nähdään…
Kuin varjo liiteli Antin venhe pitkin rantaa, varovaisesti pistäytyen joka poukamassa ja kaarteessa, mutta turhaa näytti etsiminen olevan. Mitään ei löytynyt, ei jälkeäkään kulkijoista. Kauas ulotti Antti retkensä, mutta samalla tuloksella. Jo käänsi hän kokkansa kotiin, hiukan lepuuttaen airojansa eräässä kaarteessa, jota hänen hakemaan kyllästynyt silmänsä ei ollut huolinut ensi näkemällä tarkemmin tutkia. Nyt teroitti hän katsettaan tarkemmin poukaman perällä olevan kaislikon kätköön.
Ruumis sävahti ensin kuumaksi ja sitten kylmäksi. Silmätkö valehtelivat? Näkyjäkö näkyi? Ei kumpaakaan. Veneen kokka näkyi sieltä rannalta kaislikon läpi.
Antti oli aluksi herpautua, mutta tointui ja lipui kuulumattomasti niemekkeen taa. Hän oli mennyt aivan etsittävänsä kitaan. Mutta miksi ei kuulunut mitään ääntä? Missä olivat kulkijat? Tulta ei näyttänyt olevan myöskään, koska ei kajastusta näkynyt. Hiljaa souti hän veneensä syrjemmälle kaislikkoon, kätki sen sinne ja hiipi maalle. Hengitystään pidättäen lähti hän korven sysimustassa pimeydessä osoittelemaan kohti tuota poukamaa, jossa veneet olivat… Antti ymmärsi, ettei ollut oikea merkki tuo, että oltiin tuletta eikä käyty taloon yöksi, vaikka oltiin näin lähellä. Synkkänä jo mieli aavisteli. Silmä koetti kuin väkisellä tunkea pimeyden läpi, tutkiakseen sen aikomukset…
Hän painautui aluksi syvemmälle metsään, teki siellä kaarroksen ja alkoi lähestyä kaarteen perukkaa. Metsän loputtua aukesi ranta vetiseksi luhdaksi, joka syvemmän veden rajassa päättyi tiheään kaislikkoon. Maan puolelle kaislikkoa oli vedetty sarakkoon kaksi isoa kolmilaitaa.
Sen näki Antti pajupensaan suojasta metsän rajasta, mutta eniten oudostutti häntä se, ettei näkynyt merkkiäkään ihmisistä, ei tulta, ei ääntä. Lähemmäs vasta hiivittyään huomasi Antti sarakossa jälkien maalle johtavan…
Antti kuunteli tarkkaavaisesti mantereelle päin. Ei ääntäkään. Silloin ryömi hän matalana katsomaan venheitä. Yhdellä silmäyksellä näki hän, mitä erämiehiä olivat nämä kulkijat. Mutta ei ollut kalamatka mielessä, vaan tuottavampi toimi, tavaran tasaus väkevämmän voimalla. Ja airojen merkeistä tunsi Antti, että kulkija oli Soukelon Arhippainen, soutamassa kotiinsa veristä saalistaan. Nyt ymmärsi Antti päivällisen savunkin… Arhippaisen nuotio sekin…
Nuolena painalti hän metsään. Sydän löi haljetakseen ja jalka ei enää joutanut risun katkeamista varomaan, vaan hän samosi pimeätä korpea niin että metsä rytisi. Juosten kohosi hän korvesta kunnaan laitaan, ja näki siinä maakuopassa riutuvan nuotion. Hyvin osasi Arhippa tulensa salata, mietti hän arvostellen mennessään, hyvin, hyvin, jyskytti veri ohimoissa, pahoin, pahoin, moitti itseä mieli.
Kotiin juostessaan ja pahinta pelätessään moitti Antti katkerasti tyhmyyttään, että oli jättänyt talonsa niin ajattelemattomasti saamattoman vanhuksen ja vaimon haltuun. Ja kun hän jo oli puolimatkassa, säväytti uusi itsesyytös sydäntä niin, että karmea kirous purkausi huulilta: hän oli aseeton, eikä ollut hoksannut puhkaista reikiä vainolaisen veneisiin. Se oli myöhäistä nyt, sillä kotiin täytyi päästä.
Vihdoin pääsi hän rantapolulle ja sitä myöten paikkaan, josta päiväiseen aikaan tiesi kotinsa näkyvän. Ei ainakaan tulta ja tulipaloa näkynyt. Hiukan sai Antin mieli edes siitä tyydytystä. Toivo virisi mielessä ja reuhtoen astui hän kotiaan kohden.
Hän saapui koti-aidan taakse. Kaikki näytti olevan hiljaa ja rauhallista kuin satoja kertoja ennen yöllä eräretkeltä kotiutuessa. Hän asteli jo varmemmin, mutta ihmetteli hiukan itsekseen Halli-koiran vaiteliaisuutta. Mutta pyörähtäessään tuvan nurkan ympäri solasta pihaan mennäkseen, ei hän enää tuota ihmetellyt, sillä koira makasi siinä solalla karvat pystyssä, mutta nuoli kylkiluiden välissä. Se oli kuollut siihen käppyrään aivan kuin olisi makuusijalle kolkattu, eikä ollut luultavasti suurta ääntä päästänyt. Olisihan Anttikin sen silloin tyynessä yössä kuullut…
Kun Antti oli painanut oven jälkeensä kiinni ja Helena sen salvannut, jäi hän hetkiseksi huolestuneena käsi salvan päälle seisomaan. Oikeinko se Antti todellakin vaaraa varoi…
Helenaa värisytti ja aivan vaistomaisesti kävi hän nurkassa taljalla uinuvaa pojuaan kohentamassa.
Vaari painoi luukun kiinni, pani senkin salpaan ja sytytti liedestä päreen, joka pihdissään alkoi ritisten palaa, savupillikkeitä pihkapaikoista puhallellen. Päresoiton epäselvässä valossa tuntuivat tuvan seinäin yläosat ja pikimusta katto kohoavan korkeiksi ja kiiltävässä mustuudessaan kammottavan juhlallisiksi holveiksi. Tupa tuntui kuin vuoren sisukselta, jonne ei kuu kuulunut eikä päivä päässyt. Vaari meni pöydän päähän istumaan, Helena askarteli karsinanpuolella.