Sillä välin kuin muutamat jääkäreistä puuhailivat valmistellen jonkinlaisia kantopaareja kastanjan oksista ja toiset sitoivat Gianetton haavaa, ilmestyi Mateo Falcone vaimoineen äkkiä erään palolle vievän polun käänteestä. Vaimo asteli hyvin kumarassa kantaen tavattoman suurta kastanjasäkkiä, sillä aikaa kuin hänen miehensä kulki herrana edellä, ainoastaan pyssy kädessä ja toinen kantohihnassa; miehen arvo ei näet salli hänen kantaa muita taakkoja kuin aseensa.
Nähdessään sotamiehet arveli Mateo heti, että ne olivat tulleet häntä vangitsemaan. Mutta mistä tämä ajatus? Oliko Mateolla mitään oikeuden kanssa tekemistä? Ei. Hänhän oli päinvastoin hyvässä maineessa. Hän oli, kuten sanotaan, hyvämaineinen ja itsenäinen mies; mutta hän oli korsikkalainen ja vuoristolainen, eikä Korsikan vuoristolaisten joukossa ole monta, joka ei tarkoin muistellessaan löytäisi menneisyytensä ansioluettelosta jotakin pikku rikosta, sellaista kuin pyssynlaukausta, tikarinpistoa tai jotakin muuta vähäpätöisyyttä. Mateolla oli parempi omatunto kuin ehkä kenelläkään muulla, sillä ainakaan kymmeneen vuoteen ei hän ollut tähdännyt pyssyänsä ihmistä kohti; mutta siitä huolimatta hän oli varovainen ja varustausi ankaraan itsepuolustukseen, jos tarvis sellaista vaati.
— Vaimo, sanoi hän Giuseppalle, heitä maahan säkkisi ja ole varuillasi.
Tämä tottelikin silmänräpäyksessä. Mateo antoi hänelle pyssyn, joka oli ollut kantohihnassa ja joka ehkä olisi ollut vain vastuksena. Sitten hän latasi kädessään olevan tuliputken ja astui verkalleen taloansa kohti pujotteleiden tien varrella kasvavien puiden välitse ja ollen valmiina pienimmänkin vihamielisyyden huomatessaan viskautumaan paksuimman puunrungon taakse, mistä saattoi turvassa ollen itse ampua. Vaimo astui hänen jälkiään kantaen varapyssyä ja patruunalaukkua. Hyvän aviovaimon velvollisuus on näet taistelun tullessa ladata miehensä ampuma-aseet.
Ajutantille taas tuli aika hätä, kun näki Mateon lähestyvän näin verkkaisin askelin, pyssy tanassa ja sormi liipasimella.
— Jos Mateo, ajatteli hän, sattuisi olemaan Gianetton sukulainen tai ystävä ja tahtoisi häntä puolustaa, niin tulisivat luodit hänen molemmista pyssyistään kahteen meistä yhtä varmasti kuin kirjeet postissa; ja jos hän tähtää minuun, sukulaisuudesta huolimatta…
Tällaisessa hämmennystilassa hän teki sangen rohkean päätöksen: hän astui näet yksin Mateota kohti kertoakseen hänelle koko tapauksen ja lähestyi häntä kuin ainakin vanhaa tuttavaa; mutta tuo pieni välimatka, joka erotti hänet Mateosta, tuntui hänestä hirveän pitkältä.
— Hei, kuules, vanha toveri, huusi hän, — mitäs sinulle kuuluu, hyvä ystävä? Tunnetko sinä minua, Gamba serkkuasi?
Sanaakaan vastaamatta Mateo pysähtyi, ja sillä aikaa kuin toinen puheli, nosti hän verkalleen pyssyänsä, niin että sen suu oli taivasta kohti ajutantin likelle saapuessa.
— Hyvää päivää, veliseni [Buon giorno, fratello, korsikkalaisten tavallinen tervehdys], sanoi ajutantti ojentaen hänelle kätensä. Onpa siitä aikoja, kun olen sinua nähnyt.
— Päivää, veli.
— Tulin ohikulkiessani sanomaan sinulle ja serkku Pepalle hyvänpäivän. Olemme tänään olleet pitkällä matkalla, vaan ei sovi valitella vaivojaan, kun on saanut sellaisen saaliin kuin me. Saimme näet juuri kiinni Gianetto Sanpieron.
— Jumalan kiitos! huudahti Giuseppa. Viime viikolla hän varasti meiltä lypsyvuohen.
Gambaa nämä sanat ilahuttivat.
— Kurja raukka, sanoi Mateo, hän oli nälissään.
— Se veijari puolustihe kuin jalopeura, jatkoi ajutantti hiukan nolostuneena, — hän tappoi minulta yhden jääkärin eikä tyytynyt vielä siihenkään, vaan katkaisi korpraali Chardonilta käsivarren… no, vahinko ei ollut suuri, olihan tämä vain ranskalainen… Sitten hän oli piiloutunut niin viisaasti, ettei lempokaan olisi häntä keksinyt. Ilman pikku Fortunatoa en olisi häntä ikinä löytänyt.
— Fortunatoa! huudahti Mateo.
— Fortunatoa? toisti Giuseppa.
— Niin, Gianetto oli kätkeytynyt tuohon heinäsuovaan, mutta pikku serkkunipa ilmaisi viekkauden. Minä aionkin sanoa hänen enolleen, korpraalille, että lähettää Fortunatolle kauniin lahjan palkinnoksi. Ja hänen sekä sinun nimesi tulevat raporttiin, jonka lähetän yleiselle syyttäjälle.
— Kirous! mutisi hiljaa Mateo.
He olivat saapuneet jääkärijoukon luo. Gianetto lepäsi jo paareillaan valmiina lähtöön. Nähdessään Mateon tulevan Gamban seurassa hän hymyili omituisesti, käänsihe talon ovelle päin ja sylkäisi kynnykselle sanoen:
— Kavaltajan asunto!
Täytyi olla valmis kuolemaan sen, joka uskalsi käyttää kavaltajan nimeä Falconesta. Tarkka tikarinpisto, jota ei tarvitse uusia, olisi tavallisissa oloissa loukkauksen heti kostanut. Mateo ei nyt kuitenkaan tehnyt muuta liikettä kuin nosti murtuneen näköisenä kätensä otsalleen.
Nähdessään isänsä tulevan oli Fortunato vetäytynyt tupaan. Sieltä hän ennen pitkää palasi tuoden maitotuopin, jonka hän katse maahan luotuna tarjosi Gianettolle.
— Pysy loitolla minusta! ärjäisi vangittu jyrkästi.
Kääntyen sitten erään jääkärin puoleen hän virkkoi: — Toveri hyvä, annas minulle juotavaa!
Sotamies antoi litteän juomapullonsa hänelle käteen, ja rosvo joi sen miehen antamaa vettä, jonka kanssa äsken oli laukauksia vaihtanut. Sitten hän pyysi, että kätensä, jotka olivat köytetyt selän taakse, sidottaisiin ristiin rinnalle.
— Lepään mieluummin mukavasti, sanoi hän.
Pyyntö täytettiin oitis; sitten antoi ajutantti lähtömerkin, lausui jäähyväiset Mateolle mitään vastausta tältä saamatta, ja niin lähdettiin kiireisin askelin nummelle päin.
Kului lähes kymmenen minuuttia, ennenkuin Mateo suunsa avasi. Poikanen katseli levotonna vuoroin äitiänsä, vuoroin isäänsä, joka pyssyynsä nojaten tuijotti häneen tuimasti.
— Sinä alottelet hyvin, sinä! sanoi Mateo vihdoin tyynellä äänellä, joka kuitenkin värisytti sitä, ken miehen tunsi.
— Isä! huudahti poika lähestyen kyyneleet silmissä ikäänkuin aikoen heittäytyä hänen jalkojensa juureen.
Mutta Mateo ärjäisi hänelle:
— Pois minusta!
Poika pysähtyi ja seisoi nyyhkyttäen liikkumattomana muutaman askeleen päässä isästään.
Giuseppa tuli lähemmäksi. Hän oli huomannut kellonvitjat, joiden pää pisti Fortunaton paidan aukeamasta esille.
— Kuka sinulle tämän kellon antoi? kysyi hän ankarasti.
— Serkkuni, ajutantti.
Falcone tempasi kellon ja lennätti sen sellaisella voimalla vasten kiveä, että se pirstausi tuhanneksi muruksi.
— Vaimo, sanoi hän, onko tuo poika minun tekemäni?
Giuseppan ruskeat posket lensivät tulipunaisiksi.
— Mitä sinä sanotkin, Mateo, ja muistatko kenelle puhut!
— No niin, tuo poika on siis heimonsa ensimäinen kavaltaja.
Fortunaton nyyhkytykset kävivät kahta vertaa äänekkäämmiksi, ja Falcone tuijotti häneen yhäti ilveksensilmillään. Vihdoin hän löi pyssynsä perällä kerran maahan, heitti sen sitten olalleen ja lähti astumaan palolle päin huutaen Fortunatoa tulemaan perästä. Poika totteli.
Giuseppa juoksi Mateon jälkeen ja tarttui häntä käsivarteen.
— Hän on sentään sinun poikasi, sanoi hän vapisevalla äänellä ja katsoi mustilla silmillään miestänsä silmiin nähdäksensä mitä hänen mielessään liikkui.
— Laske irti minut! vastasi Mateo. Minä olen hänen isänsä.
Giuseppa syleili poikaansa ja meni itkien tupaan. Siellä hän heittäysi polvilleen pyhän Neitsyen kuvan eteen ja rukoili kiihkeästi. Sillä välin astui Falcone pari sataa askelta polkua myöten eikä pysähtynyt ennen kuin tuli erään laakson luo, jonne laskeusi. Siinä hän tutki maaperää pyssynsä perällä ja huomasi sen olevan pehmeän ja helpon kaivaa. Paikka tuntui hänestä tarkoitukseen soveliaalta.
— Fortunato, mene tuon suuren kiven luo.
Poika teki niinkuin käskettiin ja laskeusi sitten polvilleen.
— Lue rukouksesi.
— Isä, isä, älkää tappako minua.
— Lue rukouksesi! toisti Mateo hirvittävällä äänellä.
Supattaen ja nyyhkyttäen poikanen luki Isämeidän ja uskontunnustuksen.Isä vastasi kovalla äänellä: Amen! kummankin rukouksen jälkeen.
— Siinäkö ovat kaikki rukoukset, mitä osaat?
— Isä, osaan minä vielä Ave Marian ja sen, jonka täti minulle opetti.
— Se on kovin pitkä, mutta menköön.
Poika luki rukouksensa sammuvalla äänellä.
— Oletko lopettanut?
— Voi, isä hyvä, armahtakaa! Antakaa anteeksi! En minä koskaan enää semmoista tee! Ja minä rukoilen niin kauan korpraali-enoa, että hän armahtaa Gianettoa!
Hän puhui vielä, kun Mateo jo oli virittänyt pyssynsä ja painoi perän poskelleen lausuen:
— Jumala antakoon sinulle anteeksi!
Poika teki epätoivoisen yrityksen noustakseen isänsä polvia syleilemään, mutta hänellä ei ollut siihen aikaa. Mateo laukaisi, ja Fortunato kaatui kuolleena paikalle.
Luomatta silmäystäkään ruumiiseen lähti Mateo talollensa päin hakemaan lapiota haudatakseen poikansa. Tuskin oli hän ehtinyt astua muutamia askeleita, kun tapasi Giuseppan, joka laukauksesta säikähtyneenä juoksi murhapaikalle.
— Mitä sinä olet tehnyt? huusi hän.
— Oikeutta.
— Ja missä hän on?
— Laaksossa. Aion juuri haudata hänet. Hän kuoli kristittynä, ja minä luetan hänelle messun. Käy sano vävylleni Tiodoro Bianchille, että hän muuttaa meille asumaan.
Etuvarustuksen valloitus.
Eräs ystäväni, upseeri, joka joitakuita vuosia sitten kuoli kuumetautiin Kreikassa, kertoi minulle muutamana päivänä ensimäisestä ottelusta, jossa hän oli ollut mukana. Hänen kertomuksensa vaikutti minuun niin voimakkaasti, että heti lomahetken saatuani kirjoitin sen muististani paperille. Tässä se nyt on:
Saavuin rykmenttiin syyskuun 4:nnen päivän iltana. Everstin tapasin leirikentällä. Ensin hän otti minut jotenkin tylysti vastaan; mutta kenraali B:n antaman suosituskirjeeni luettuansa hän muutti käytöstänsä ja lausui muutamia kohteliaita sanoja.
Hän esitti minut kapteenilleni, joka juuri palasi eräältä partioretkeltä. Tämä kapteeni, jota minulla tuskin oli aikaa tarkastaa tunteakseni, oli kookas, tummaverinen ja ulkomuodoltaan ankaran ja tylyn näköinen mies. Tavallisena sotamiehenä hän oli alkanut uransa ja voittanut sekä olkalippunsa että kunniamerkkinsä taistelutantereella. Hänen äänensä oli käheä ja heikko ollen omituisesti vastakkainen hänen melkein jättiläismäiselle vartalolleen. Syynä tähän outoon äänenkäheyteen sanottiin olevan erään luodin, joka oli kerrassaan lävistänyt hänet Jenan tappelussa.
Kuultuaan, että minä olin juuri päässyt Fontainebleaun sotakoulusta, hän väänsi kasvonsa irvistykseen sanoen:
— Luutnanttini kaatui eilen…
Minä ymmärsin hänen tällä tahtovan sanoa: »Teidän pitäisi muka täyttää hänen sijansa, mutta siihen ette kykene.» Huulillani pyöri jo pisteliäs vastaus, mutta minä hillitsin itseni.
Kuu nousi Cheverinon etuvarustuksen takaa, joka sijaitsi kahden kanuunanhan tämän päässä leirituliltamme. Suuri ja punainen se oli, kuten tavallisesti noustessaan. Mutta tuona iltana se näytti tavallistaan suuremmalta. Hetken ajan häämötti koko varustus vallan synkkänä kuun heleässä hohteessa. Se muistutti purkautumaisillaan olevan tulivuoren kartiomaista huippua.
Vierelläni oleva vanha sotamieskin huomasi kuun värin.
— Onpa se punainen, sanoi hän. Se merkitsee, että tuon kuuluisan varustuksen valloitus käy meille kalliiksi!
Minä olen aina ollut taikauskoinen, ja varsinkin tällä hetkellä teki tuo ennustus minuun syvän vaikutuksen. Laskeusin levolle, mutta en saanut unta. Nousin makuulta ja kävelin jonkun aikaa katsellen tavatonta tulijuovaa, joka kultasi Cheverinon kylän takaiset kukkulat.
Kun arvelin yön raittiin ja virkistävän ilman tarpeeksi vilvoittaneen veriäni, palasin nuotiolle; kietoutuen huolellisesti päällystakkiini suljin silmäni toivossa, etten avaisi niitä ennen päivän nousua. Mutta uni vain ei tullut. Tahtomattani kävivät ajatukseni surullisiksi. Tuumin itsekseni, ettei minulla noiden kentällä makaavien sadantuhannen miehen joukossa ollut ainoatakaan ystävää. Jos haavoittuisin, niin joutuisin sairashuoneeseen, missä tietämättömät välskärit minua armotta kohtelisivat. Mieleeni johtui kaikki, mitä olin kirurgisista leikkauksista kuullut. Ankarasti tykytti sydämeni, ja koneellisesti minä asettelin nenäliinan ja lompakon rinnalleni jonkinlaiseksi panssariksi. Väsymys valtasi minut, nukahdin aina hetkeksi, mutta samassa sai joku surullisempi ajatus suuremman voiman, niin että hytkähtäen heräsin. Väsymys voitti kuitenkin vihdoin, ja kun herätysrumpu soi, nukuin minä makeinta untani. Asetuimme rintamaan, aamuhuuto tapahtui, sitten pantiin aseet takaisin ristikoilleen ja kaikki näytti siltä, kuin olisi meillä ollut aikomus viettää päivä aivan levollisesti.
Noin kolmen aikaan saapui ajutantti tuoden käskyn. Meidät kutsuttiin uudelleen aseihin, jääkärimme hajoitettiin ympäri kenttää, me seurasimme heitä verkalleen, ja kahdenkymmenen minuutin kuluttua näimme venäläisten etuvartijoiden järjestäytyvän ja palaavan varustukseen takaisin.
Eräs tykkipatteri asettui oikealle, toinen vasemmalle meistä, mutta molemmat jotenkin kauas edellemme. Ne alkoivat sangen kiivaan tulen vihollista kohti, joka yhtä tuimasti vastasi, ja pian peittyi Cheverinon varustus paksuihin savupilviin.
Eräs ylänkö melkein suojasi rykmenttimme venäläisten tulelta. Kuulat, joita meitä kohti ei monta tullutkaan (vihollinen kun etupäässä ahdisti tykkiväkeämme), lensivät ylitsemme tai viskelivät meitä vastaan multaa ja pieniä kiviä.
Niin pian kuin käsky marssia eteenpäin oli annettu, katsoi kapteeni minuun niin tutkivasti, että minun täytyi pyyhkäistä pari kertaa nuoria viiksiäni näyttääkseni niin huolettomalta kuin mahdollista. Muuten ei minua pelottanutkaan, ja ainoa huoleni oli se, että muut ehkä luulivat minun pelkäävän. Nuo vaarattomat kuulat vaikuttivat nekin siihen, että pysyin sankarillisen kylmäverisenä. Itserakkauteni taas toisti, että todellakin olin vaarassa, koskapa kuitenkin olin patteritulen alla. Tunsin itseni vallan iloiseksi hyvinvoinnistani ja mietiskelin, kuinka hauskaa on kertoa Cheverinon varustuksen valloituksesta rouva B:n salongissa Provencen-kadun varrella.
Eversti kulki juuri komppaniamme ohitse virkahtaen minulle: »Kas nyt te saatte jo alkajaisiksenne totuuden tuntea.»
Minä hymyilin kuin sodan jumala ja pyyhkäisin hihaltani pois multaa, jota eräs kolmenkymmenen askeleen päähän pudonnut kanuunankuula oli viskannut päälleni.
Venäläiset näyttivät huomaavan luotiensa huonon menestyksen, sillä he rupesivat nyt ampumaan räjähdyskuulilla, jotka paremmin yllättivät meidät notkelmassamme. Eräs suurehko kranaatinsirpale pyyhkäisi lakin päästäni ja tappoi miehen sivultani.
— Onnittelen teitä, sanoi kapteeni minulle, juuri kun olin saanut lakkini maasta; kas nyt te olette turvattuna täksi päiväksi.
Minä olen usein huomannut tämän taikauskon sotamiehissä, jotka uskovat, että selviönon bis in idempitää paikkansa yhtä hyvin taistelutantereella kuin oikeussalissa. Panin ylpeästi lakin jälleen päähäni.
— Kas sepä oli suora tapa tervehtiä ihmisiä, sanoin niin iloisesti kuin voin. Oloihin nähden pidettiin tätä huonoa sukkeluutta vallan mainiona.
— Onnittelen teitä, toisti kapteeni vielä, muuta vahinkoa ei teille tule tapahtumaan, ja vielä tänä iltana on teillä komppania komennettavana, sillä kovin minun korviani tänään kuumennetaan. Joka kerta kun olen haavoittunut, on vierelläni seisova upseeri saanut kuolettavan luodin ja — lisäsi hän hiljempää ja melkein häpeissään — heidän nimensä ovat aina alkaneet P:llä.
Tekeysin urhoolliseksi, ja useat olisivat kai tehneet minun tavallani; moneen olisivat nämä ennustavat sanat vaikuttaneet niinkuin minuunkin. Ensikertalaisena minä tunsin, etten voinut uskoa ajatuksiani kenellekään, vaan että minun aina tuli näyttää kylmäveriseltä ja urhoolliselta.
Puolen tunnin kuluttua venäläisten tuli hiljeni tuntuvasti; silloin astuimme mekin esille suojapaikastamme marssiaksemme varustusta kohti.
Rykmenttiimme kuului kolme pataljoonaa. Toinen pataljoona sai tehtäväkseen käydä varustuksen kimppuun kiertämällä laakson puolelta; molemmat toiset määrättiin rynnäkköä varten. Minä olin kolmannessa pataljoonassa.
Tultuamme ulos rintavarustusten takaa, missä olimme olleet suojattuina, kohtasi meitä moneen kertaan jalkaväen linjatuli voimatta kuitenkaan suuria aukkoja riveihimme tuottaa. Kuulain vinkuminen oudostutti minua: usein käänsin päätäni sinnepäin saaden vain leikkisanoja vastaani tähän ääneen tottuneemmilta tovereiltani.
— Tappelu ei lopulta olekaan niin hirvittävä asia, arvelin itsekseni.
Rientoaskelin astuimme eteenpäin, jääkärit etunenässä; yhtäkkiä venäläiset kiljaisivat kolme hurraata, kolme eri kertaa, pysyen sitten vallan hiljaa ja ampumatta.
— En pidä tuosta hiljaisuudesta, sanoi kapteeni, se ei ennusta hyvää.
Mielestäni meikäläiset melusivat liian kovasti, enkä voinut olla sisässäni vertaamatta heidän rähiseviä huutojansa vihollisen juhlalliseen äänettömyyteen.
Jouduimme pian varustuksen juurelle, vallisuojukset olivat kuulamme rikkoneet ja mullistelleet. Sotamiehet ryntäsivät näille uusille raunioille huutaeneläköön keisari! kovemmin kuin olisi voinut odottaakaan ihmisiltä, jotka jo olivat niin paljon kirkuneet.
Loin katseeni ylöspäin enkä ikinä unohda silloista näkyä. Enin osa savua oli kohonnut ilmaan ja riippui kuin telttakatos noin kahdenkymmenen jalan korkealla varustuksen yllä. Sinertävän usvan läpi näkyivät puoleksi hajonneen rintasuojuksensa takana venäläiset krenatöörit, jotka seisoivat pyssyt koholla ja liikkumattomina kuin patsaat. Olen vieläkin näkevinäni jokaisen sotamiehen, vasen silmä meihin luotuna ja oikea kohotetun pyssyn peitossa. Eräässä ampumareiässä muutamia askeleita meistä seisoi mies tulisoihtu kädessä kanuunansa vieressä.
Minua värisytti, ja luulin jo viimeisen hetkeni tulleen.
— Kas nyt alkaa tanssi, pojat, huusi kapteeni. Hyvästi!
Ne olivat viimeiset sanat, mitkä kuulin hänen lausuvan.
Rummunpärinää kuului varustuksesta. Näin kaikkien pyssyjen laskeutuvan. Ummistin silmäni ja kuulin hirmuisen paukkeen, jota seurasi huudot ja voihkaukset. Avasin jälleen silmäni kummastellen, että vielä olin hengissä. Varustus oli taas savun peitossa. Ympärilläni haavoitettuja ja kuolleita. Kapteenini makasi jaloissani: hänen päänsä oli eräs kuula murskannut, ja hänen aivojansa sekä vertansa oli hulmahtanut vaatteilleni. Koko komppaniastani ei ollut pystyssä enää kuin kuusi sotamiestä ja minä.
Tämän verisaunan saatuamme olimme hetken aikaa kuin ällistyksissä. Asettaen lakkinsa miekkansa kärkeen kapusi eversti ensimäisenä rintasuojukselle huutaen: eläköön keisari! ja hänen jäljessään heti kaikki muut eloon jääneet. En paljon muista mitä sitten seurasi. Me jouduimme varustuksen sisään, en tiedä millä tavoin. Taisteltiin käsikähmässä niin paksussa savussa, ettei voitu nähdä toisiaan. Luulen lyöneenikin, koskapahan sapelini oli vallan verinen. Vihdoin kuulin huudettavan: »voitto on meidän!» ja savun hälvetessä näin koko varustuksen kentän verta ja kuolleita täynnä. Varsinkin kanuunat olivat vallan haudattuina ruumiskasojen alle. Noin kaksisataa miestä ranskalaisissa univormuissa seisoi ryhmässä ilman järjestystä, toiset ladaten pyssyjänsä, toiset puhdistaen pistimiänsä. Yksitoista venäläistä vankia oli heidän keskessään.
Eversti lepäsi vallan verisenä särkyneiden vaunujen päällä linnan portin suulla. Muutamia sotamiehiä tunkeili hänen ympärillään; minäkin lähestyin häntä.
— Missä on vanhin kapteeni? kysyi hän eräältä kersantilta.
Kersantti kohautti olkapäitään sangen merkitsevällä tavalla.
— Entä vanhin luutnantti?
— Tämä eilen saapunut herra tässä, sanoi kersantti vallan tyynellä äänellä.
Eversti hymyili happamesti.
— No niin, hyvä herra, te siis komennatte päällikkönä; varustakaa heti linnoituksen portti näillä muonavaunuilla, sillä vihollinen on vielä voimakas, mutta kenraali C… tulee avuksenne.
— Eversti, sanoin minä, te olette kai pahoin haavoittunut?
— Yks'kaikki, ystäväni, mutta varustus on valloitettu!
Arpapeli.
Liikkumattomina riippuivat purjeet mastoja vasten; meren pinta oli kirkas kuin peili, ilma tukahuttavan kuuma ja tyven vallan toivoton.
Merimatkalla ovat ne huvitukset, mitä laivan päällystö voi tarjota, pian lopussa. Kun on viettänyt yhdessä neljä kuukautta tuollaisessa sadankahdenkymmenen jalan pituisessa puurakennuksessa, niin alkaa, sen pahempi, tuntea toisensa jo liiankin hyvin. Nähdessänne ensimäisen luutnantin lähestyvän tiedätte jo ennakolta, että hän aikoo puhua teille ensin Rio-Janeirosta, mistä hän juuri tulee, ja sitten kuuluisasta Eslingin sillasta, jonka rakentamiseen hän merikaartilaisena on ottanut osaa. Parin viikon kuluttua te jo tunnette hänen lausepartensa, lauseittensa pilkuttamisen, jopa äänensä eri painotkin. Siitä asti kuin hän kertomuksessaan ensimäistä kertaa käytti sanaa »keisari», ei hän vielä koskaan ole unohtanut heti sen jälkeen surullisena hetkeksi vaieta ja lisätä: »Oi, jospa olisitte nähnyt hänet silloin!!!» (kolme ihastusmerkkiä). Ja sitten jutut rumpalin hevosesta ja takaisin kimpoavasta kuulasta, joka vei mukanaan seitsemäntuhannenviidensadan frangin edestä kultaa ja jalokiviä sisältävän lippaan, j.n.e., j.n.e. — Toinen luutnantti on suuri valtiomies. Hän puhuu päiväkaudet Constitutionnel-lehden viime numerosta, jonka hän on Brestistä ottanut mukaansa; taikka ilahuttaa hän teitä analyseeraamalla viimeksi näkemäänsä huvinäytelmää, jos hän näet suvaitsee jättää valtio-opin kukkulat ja laskeutua kirjallisuuden laaksoihin. Hyvä Jumala sentään!… Varusupseerilla oli eräs sangen hauska juttu. Kuinka hän meitä huvittikaan kertoessaan ensi kerran, miten hän valloitti Cadixin siltalaivan! Mutta kahdettakymmenettä kertaa sitä kuullessaan ei pahuskaan olisi siitä enää välittänyt…
Entä vänrikit ja kadetit sitten!… Muistellessani heidän puheitaan nousevat hiukseni pystyyn. Kapteeni itse taas on tavallisesti vähimmin ikävystyttävä koko joukosta. Itsevaltaisena käskijänä hän osoitakse olevansa salaisesti vihamielinen kaikkea ylipäällystöä kohtaan; hän loukkaa, jopa sortaakin toisinaan, mutta sadatella häntä on sentään jonkinlaista nautintoa sekin. Jos hänellä onkin hiukan loukkaava tapa kohdella käskynalaisiansa, niin on näillä vuorostaan nautinto huomata hänessä naurettavia puolia, ja se heitä hiukan lohduttaa.
Upseerit siinä laivassa, johon olin mennyt palvelukseen, olivat mitä parhaita ihmisiä, kaikki kelpo veikkoja, jotka rakastivat toisiaan kuin veljet ainakin, mutta kärsivät kamalasti ikävästä. Kapteenikin oli mitä lempein mies eikä juonitellut koskaan (mikä muuten on tuiki harvinaista). Kun hänen täytyi antaa tuntea rajatonta käskyvaltaansa, tapahtui se aina vastenmielisesti. Ja kuinka pitkältä tämä merimatka minusta kuitenkin tuntui! Varsinkin tuo tyven, joka kohtasi meitä ainoastaan muutamia päiviä ennen kuin maata olisi alkanut näkyä!…
Olimme eräänä päivänä päivällisen jälkeen, jota joutilaisuudessamme olimme pitkittäneet niin kauan kuin inhimillisesti suinkin mahdollista oli, kokoontuneet kaikki kannelle odottamaan tuota tosin yksitoikkoista, mutta sentään aina suurenmoista näkyä, kun aurinko laskeutuu meren helmaan. Muutamat tupakoivat, toiset lueskelivat jo kahdettakymmenettä kertaa jotakin kurjan kirjastomme nidosta; kaikki haukottelivat, niin että vedet silmiin kihosivat.
Eräs vieressäni istuva kornetti huvittelihe niin totisena kuin vakava toimitus vaatii pudottelemalla tikariaan, joka kuuluu meriupseerien tavalliseen arkiunivormuun, kärjelleen siltapalkkiin. Se ei ole muita hullumpi huvitus sekään, ja tarvitaanpa siihen taitavuuttakin, että saa kärjen kohtisuoraan uppoamaan puuhun. Halusin seurata kornetin esimerkkiä, ja kun minulla itselläni ei ollut tikaria, pyysin kapteenia lainaamaan omansa, mutta hän kieltäysi sitä antamasta. Sanoi pitävänsä sitä erityisessä arvossa ja olisipa vielä loukkaantunutkin nähdessään sitä sellaisena turhanpäiväisenä hupina käytettävän. Tikaria oli näet aikoinaan kantanut eräs urhoollinen upseeri, joka onneton viime sodassa kaatui…
Minä aavistin jonkun kertomuksen olevan tulossa enkä siinä pettynytkään. Kapteeni alkoi juttunsa kehotuksia odottamatta. Ympärillämme olevat upseerit taas, joista kukin jo osasi ulkoa luutnantti Roger'n vastoinkäymiset, vetäysivät viisaasti heti syrjemmäksi. Kas tässä kapteenin kertomus jotenkin semmoisenaan:
Tutustuessani Roger'hen oli hän kolme vuotta minua vanhempi. Arvoltaan oli hän luutnantti, minä vain kornetti. Voin vakuuttaa teille, että hän oli pataljoonamme parhaita upseereja ja muuten hyväsydäminen, älykäs, oppinut ja lahjakas, sanalla sanoen vallan viehättävä nuori mies. Onnettomuudekseen oli hän hieman ylpeäluontoinen ja luulevainen, ominaisuus, joka luullakseni johtui siitä, että hän oli lehtolapsi ja pelkäsi syntyperänsä vuoksi kadottavansa arvoaan ihmisten silmissä. Mutta totta puhuen oli hänen suurin vikansa kuitenkin voimakas ja alituinen halu olla ensimäisenä kaikkialla, missä vain liikkui. Isältään, jota hän ei ollut koskaan nähnyt, hän sai vuotuisen eläkkeen, joka olisi yllinkyllin riittänyt hänen tarpeisiinsa, ellei Roger olisi ollut anteliaisuus itse. Kaikki, mitä hänellä oli, oli myöskin hänen ystäväinsä käytettävänä. Jos hän neljännespalkkansa nostettuaan sattui näkemään jonkun ystävänsä surullisen ja huolestuneen näköisenä, kysyi hän heti:
— No, kumppani, miten on laitasi? Näytätpä siltä, kuin taskusi eivät juuri suuresti helähtelisi. Kas tuossa on kukkaroni, ota mitä tarvitset ja lähde kanssani päivälliselle.
Saapuipa sitten Brestiin eräs nuori ja sangen kaunis näyttelijätär nimeltä Gabrielle, joka pian teki valloituksia sekä majailevan sotaväen että meriupseeriston joukossa. Piirteiltään ei hän ollut mikään säännöllinen kaunotar, mutta muuten sirovartaloinen, ihanasilmäinen, pienijalkainen ja tarpeeksi hävyttömän näköinen, kaikki ominaisuuksia, jotka tavattomasti miellyttävät kahdenkymmenen ja viidenkolmatta vuoden paikoilla olevia nuorukaisia. Kaupanpäälliseksi sanottiin häntä sukupuolensa oikullisimmaksi otukseksi, eikä hänen näyttelemistapansa suinkaan tätä mainetta vastaan sotinut. Joskus hän näytteli aivan hurmaavasti, ja häntä olisi silloin voinut sanoa ensi luokan taiteilijaksi; mutta seuraavana päivänä hän oli samassa kappaleessa kylmä ja tunteeton lukien osansa kuin lapsi katkismuksensa. Varsinkin viehätti meitä nuoria miehiä seuraava juttu, joka hänestä kerrottiin. Hän oli elänyt Pariisissa peräti upeasti erään senaattorin rakastajattarena; mies kuului olleen ihan hullaantunut häneen. Ollessaan kerran hänen luonansa oli senaattori pannut hatun päähänsä, josta tyttö heti muistutti valittaen, ettei tämä osoittanut tarpeeksi kunnioitusta hänelle. Senaattorilta pääsi nauru, hän kohautti olkapäitään ja lausui nojatuoliin heittäytyen: »Saanenhan toki olla miten haluan tytön luona, jonka ylläpidän.» Kelpo korvapuusti Gabrielien valkoisesta kädestä kosti hänelle kohta nuo sanat ja lennätti hänen hattunsa toiseen päähän huonetta. Siitä seurasi tietysti täydellinen ero. Rahapohatat ja kenraalit olivat sen jälkeen tehneet tytölle suuriakin tarjouksia, mutta hän oli hyljännyt ne kaikki ja ruvennut näyttelijäksi voidakseen — omain sanainsa mukaan — elää kenestäkään riippumatta.
Nähdessään hänet ja kuultuaan hänestä tämän jutun vannoi Roger, että tuommoinen tyttö oli juuri hänen mieleensä; ja sillä hiukan loukkaavalla avomielisyydellä, josta meitä merimiehiä moititaan, ryhtyi hän heti seuraavalla tavalla osoittamaan tytölle mieltymystänsä. Hän osti ihanimmat ja harvinaisimmat kukkaset, mitä Brestistä löytyi, teetti niistä kimpun ja solmi sen kauniilla ruusunpunaisella nauhalla, jonka solmuun hän sangen taitavasti sovitti viisikolmatta napoleon-kultarahaa. Enempää ei hänellä sillä hetkellä ollut. Muistan vieläkin seuranneeni häntä eräänä väliaikana kulissien taakse. Gabriellelle hän lausui tuiki lyhyen kohteliaisuuden siitä aistikkaasta tavasta, millä hän pukunsa kantoi, tarjosi hänelle kukkasensa ja pyysi saada tulla häntä tervehtimään. Tähän kaikkeen hän tarvitsi ainoastaan kolmisen sanaa.
Niin kauan kuin Gabrielle ei nähnyt muuta kuin kukkaset ja niiden nuoren, kauniin antajan, hymyili hän tälle herttaisesti tehden mitä siroimman kiitoskumarruksen. Mutta niin pian kuin hän sai kukkakimpun käteensä ja huomasi kultakolikot, muuttui hänen muotonsa nopeammin kuin meren pinta vihaisimman vihurin kourissa, eivätkä häntä lauhduttaneet nuo kukkasetkaan, koskapa hän koko voimallaan viskasi sekä vihkosen että kolikot vasten silmiä ystäväparalleni, jonka kasvoissa yli viikkokauden näkyi merkit tästä vastaanotosta. Regissöörin kello soi samassa, Gabrielle kiiruhti näyttämölle ja näytteli osansa päin männikköön.
Sangen hämillään Roger kokoili kukkansa ja kultansa suunnaten tiensä erääseen kahvilaan tarjotakseen siellä vihkonsa (ilman rahoja) bufettineidille; ja punssia juoden hän koetteli unohtaa pois koko tuon julman kaunottaren. Siinä ei hän sentään onnistunut; ja huolimatta siitä, ettei hän ajettuneen silmänsä vuoksi voinut näyttäytyä ihmisille, rakastui hän ihan hullusti rajuun Gabrielleen. Hän kirjoitteli tälle parikymmentä kirjettä päivässä, ja minkälaisia kirjeitä: nöyriä, helliä ja kunnioittavia kuin millekin prinsessalle. Ensimäiset tulivat avaamattomina takaisin; toisiin ei vastausta kuulunut. Kuitenkin oli Roger paralla hiukan toivon kipinää tallella, kunnes me huomasimme, että teatterin hedelmäkauppias käytti tavarakääreinä Roger'n rakkauskirjeitä, jotka Gabrielle mietityllä ilkeydellä säännöllisesti lähetti hänelle. Tämä oli hirmuinen isku ystävämme ylpeydelle. Hänen intohimonsa ei siitä sentään laimennut. Hän puhui jo aiheestaan pyytää näyttelijätärtä vaimokseen, ja kun hänelle sanottiin, ettei meriasiain ministeri ikinä anna siihen suostumustansa, uhkasi hän ampua itsensä.
Sillä välin tapahtui, että erään Brestissä majailevan linjarykmentin upseerit pyysivät Gabrielleä laulamaan heille muuatta operettikuplettia, mutta pelkästä oikusta hän antoi kieltävän vastauksen. Upseerit ja näyttelijätär pitivät puoliansa, kunnes edelliset vihellyksillään saivat esiripun alas ja jälkimäinen pyörtyi. Te tiedätte minkälaista parterriyleisö on sellaisessa kaupungissa, missä sotaväkeä majailee.
Upseerit päättivät keskenään, että he armotta viheltävät tuon niskoittelijan pois näyttämöltä huomenna ja sitä seuraavina päivinä eivätkä anna hänen näytellä ainoatakaan roolia, ennenkuin hän on tehnyt kunnioittavan anteeksipyyntönsä niin nöyrästi kuin tuollaisen rikoksen sovittaminen välttämättä vaatii. Roger ei ollut ensinkään tuossa kuuluisassa näytännössä; mutta samana iltana hän jo sai tietää häväistyksestä, joka oli saattanut koko teatterin häiriöön, samoin kuin seuraavaksi päiväksi päätetyistä kostonaikeista. Ja samassa hetkessä oli hänellä oma ohjelmansa selvänä.
Kun Gabrielle seuraavana iltana ilmestyi näyttämölle, tulvahti upseerien penkeiltä sellainen sihistysten ja vihellysten paljous, että korvat olivat haljeta. Roger, joka tahallaan oli asettunut vallan lähelle meluavia, hypähti pystyyn ja nuhteli suuriäänisimpiä niin kiivain sanoin, että koko heidän raivonsa kääntyi häntä kohti. Hyvin kylmäverisesti veti hän silloin muistikirjan taskustaan ja kirjoitti siihen nimet, joita kaikilta tahoilta hänelle huudettiin; hän olisi suostunut kaksintaisteluun koko rykmentin kanssa, ellei lukuisa joukko meriupseereita kumppanuuden vuoksi olisi tullut apuun ja vaatinut enintä osaa vastustajista. Meteli oli todellakin hirvittävä.
Koko majoitusväki sai kotiarestia moneksi päiväksi, mutta kun me taas pääsimme vapaiksi, oli meillä kauhea tilinteko edessämme. Roger yksinään taisteli kolmea upseeria vastaan ampuen yhden heistä kuoliaaksi ja haavoittaen pahasti molempia toisia saamatta itse edes naarmuakaan. Minä puolestani en ollut niin onnellinen: eräs luutnantti pahanen, joka ennen oli ollut miekkailunopettajana, antoi minulle rintaan sellaisen iskun, että olin vähällä heittää henkeni. Vakuutan teille, että se oli kaunis näky, tämä yhteinen kaksintaistelu tahi oikeammin sotatappelu. Meriväki pääsi siitä sentään voitollisena, ja linjarykmentti komennettiin Brestistä pois.
Voitte arvata, etteivät ylipäällikkömme unohtaneet riidan alkajaa.Parin viikon ajan seisoi vahti aina hänen portillaan.
Samaan aikaan kuin hänen kotiarestinsa päättyi, pääsin minä sairashuoneesta ja lähdin häntä tapaamaan. Kuinka suuresti hämmästyinkään, kun sisäänastuessani näin hänen istuvan aamiaispöydässä kahdenkesken Gabrielien kanssa. He näyttivät jo aikoja sitten olevan täydessä sovinnossa, sinuttelivatkin jo toisiansa ja joivat samasta lasista. Roger esitti minut lemmityllensä parhaimpana ystävänään ilmoittaen myöskin, että olin haavoittunut siinä ottelussa, johon hän, Gabrielle, oli ollut alkusyynä. Sen johdosta sain tuolta kaunottarelta suutelon. Sillä impyellä oli luonnon taipumus sotilaihin.
Kolme kuukautta he elivät yhdessä oikein onnellisina eivätkä sillä aikaa hetkeksikään eronneet toisistaan. Gabrielle näytti rakastavan häntä vallan raivoon saakka, ja Roger vakuutti, ettei ollut tiennyttään mitä rakkaus on, ennenkuin oppi tuntemaan Gabriellen.
Saapui sitten eräs hollantilainen fregatti satamaan. Laivan upseerit antoivat meille juhlapäivälliset. Niissä juotiin runsaasti kaikenlaatuisia viinejä, ja kun juomat oli korjattu pois eikä oikein tietty mitä tehdä, nuo herrat kun puhuivat huonosti ranskaa, niin ruvettiin pelaamaan. Hollantilaisilla näytti olevan paljon rahaa, ja varsinkin halusi heidän ensimäinen luutnanttinsa pelata niin korkeaa peliä, ettei ainoakaan meikäläisistä huolinut siihen antautua. Roger, joka tavallisesti ei ensinkään pelannut, luuli tässä olevan kysymyksen isänmaan kunniasta. Hän pelasi suostuen kaikkeen, mitä hollantilainen luutnantti kertamääräksi ehdotti. Ensin hän voitti, sitten hävisi. Vuorotellen siinä voittaen ja menettäen he lopuksi erosivat niin, että kumpikin jäi omilleen. Me annoimme sitten vuorostamme vastapäivälliset hollantilaisille upseereille. Pelattiin taaskin. Roger ja luutnantti olivat jälleen vastakkain. Lyhyesti, useampina päivinä peräkkäin he kohtasivat toisensa milloin kahvilassa, milloin laivalla koetellen kaikenlaatuista peliä, varsinkin arpapeliä, ja korottaen vetojansa niin, että he vihdoin jo pelasivat viidenkolmatta napoleonin panoksilla. Se oli tavaton summa meille köyhille luutnanttiraukoille: enemmän kuin kahden kuukauden palkka! Viikon kuluessa oli Roger menettänyt kaikki rahansa ja sitäpaitsi noin kolme neljä tuhatta frangia, jotka hän oli lainaillut oikealta ja vasemmalta.
Voitte kai arvata, että Roger ja Gabrielle olivat lopulta joutuneet saman katon alle asumaan ja käyttivät yhteistä kukkaroa, nimittäin siten, että Roger, joka juuri oli voittanut melkoisen suuren rahasumman, oli talouskassaan antanut kymmenen tai kaksikymmentä kertaa enemmän kuin näyttelijätär. Kuitenkin piti hän aina tätä rahastoa pääasiallisesti lemmitylleen kuuluvana, ja itseään varten hän oli säästänyt ainoastaan puolisataa napoleonia. Kaikissa tapauksissa oli hänen jo täytynyt turvautua tähänkin vararahastoon voidakseen edelleen pelata. Gabrielle ei tehnyt siitä hänelle pienintäkään muistutusta.
Talouskassa meni samaa tietä kuin taskurahatkin. Pian näki Roger olevansa pakotettu heittämään pöydälle viimeisetkin viisikolmatta napoleonia. Hän teki kauheita ponnistuksia; peli kestikin kauan ja antoi aihetta väittelyihin. Eräänä hetkenä ei Roger'lla enää ollut kuin yksi voiton mahdollisuus: luulen hänen tarvinneen kuutosen ja nelosen. Yö oli jo myöhäinen. Eräs upseeri, joka kauan aikaa oli katsellut heidän peliänsä, oli vihdoin nukahtanut nojatuoliinsa. Hollantilainen oli väsynyt ja unelias; sitäpaitsi oli hän juonut paljon punssia. Roger yksin oli valppaana ja äärimäisen epätoivon vallassa. Heittäessään arpanappulat hän ihan vapisi. Ja hän viskasi ne pelilaudalle niin voimakkaasti, että eräs kynttilä tärähdyksestä putosi lattialle. Hollantilainen kääntyi ensin kynttilän puoleen, josta oli lentänyt tahroja hänen uusille housuilleen; vasta sitten hän katsoi arpanappuloihin. — Ne osoittivat kuutta ja neljää. Kalpeana kuin kuolema otti Roger vastaan nuo viisikolmatta napoleonia. Peli jatkui. Onni kääntyi onnettomalle ystävälleni suotuisaksi, vaikka hän teki tyhmyyden toisensa perästä ja näytti tahallaan tahtovan hävitä. Hollantilainen luutnantti vimmastui ja pani kaksinkertaiset, jopa kymmenkertaiset kertamäärät. Hän menetti aina. Olen vieläkin näkevinäni hänet: pitkä, vaaleahko, hidasverinen mies, jonka kasvot olivat kuin vahasta. Vihdoin hän nousi pöydästä menetettyään neljäkymmentätuhatta frangia, jotka hän heti maksoi osoittamatta vähintäkään mielenliikutusta.
— Tämäniltainen peli ei merkitse mitään, sanoi Roger hänelle, sillä tehän olitte puolitorkuksissa. En senvuoksi huoli teidän rahoistanne.
— Te laskette leikkiä, vastasi hidasverinen hollantilainen, olenhan pelannut aivan hyvin, mutta arpanappulat ovat olleet minulle epäsuotuisia. Luulen varmasti voivani voittaa teidät, jos luovutan teille neljä läpeä. Hyvää yötä!
Ja niin he poistuivat.
Seuraavana päivänä saimme tietää, että hollantilainen tappiosta epätoivoissaan oli huoneessaan ampunut itsensä tyhjennettyään sitä ennen maljan punssia.
Roger'n voittamat neljäkymmentätuhatta olivat levällään pöydällä, jaGabrielle katseli niitä tyytyväisesti hymyillen.
— Kas nyt me olemme rikkaita, sanoi hän. Mutta mitä me kaikella tällä rikkaudella teemme?
Roger ei vastannut mitään; hollantilaisen kuolemasta kuultuaan hän näytti käyneen aivan umpimieliseksi.
— Meidän pitää nyt oikein hullutella, jatkoi Gabrielle: näin helposti saatu raha pitää samalla tavalla menettää. Ostetaanpa vaunut satamapäällikön ja hänen vaimonsa kiusaksi. Minä tahdon jalokiviä ja kashmir-kankaita. Pyydä sinä lomaa, niin lähdetään Pariisiin; emmehän täällä voi ikipäivinä näin suurta rahasummaa menettää!
Hän pysähtyi puheessaan katsellakseen Roger'ta, joka istui häntä kuuntelematta, pää käden varassa ja silmät maahan tuijottaen, mitä synkimpäin ajatusten vaivaamana.
— Mikä hitto sinua vaivaa, Roger? huudahti hän laskien kätensä hänen olkapäälleen. Luulenpa sinun olevan minulle suutuksissa; enhän saa sinulta sanaakaan vastaukseksi.
— Minä olen kovin onneton, sanoi Roger vihdoin tukahtuneesti huoaten.
— Onneton! No herranen aika sentään, sinua taitaa kaduttaa, että kynit tuon pitkän hollantilaisen?
Roger kohotti päätään ja katsahti arasti lemmittyynsä.
— Joutavia!… jatkoi tämä, mitä sinä siitä huolit, jos hän otti asian niin murheelliselta kannalta ja lävisti pääpahasensa! Minä en sääli pelaajia, jotka menettävät; ja paremmissa käsissä nämä rahat meillä ovat kuin hänellä, sillä hän olisi menettänyt ne juomiin ja tupakkaan sen sijaan että me teemme niillä tuhansia hullutuksia, toisen toistaan ihanampia.
Allapäin ja kyyneleet puoleksi suljetuissa silmissään Roger asteli edestakaisin huoneessaan. Teidän olisi varmaankin tullut häntä sääli nähdessänne hänet sellaisena.
— Tiedätkös, sanoi Gabrielle, että jollei tuntisi sinun romantillista tunteellisuuttasi, voisi melkein luulla sinun pelanneen väärin.
— Ja entä jos se olisikin totta? huudahti Roger koleasti, pysähtyen hänen eteensä.
— Vielä mitä, vastasi tämä hymyillen, sinä et ole kyllin älykäs väärin pelaajaksi.
— Mutta minä olen väärinpelaaja, Gabrielle, kurjan kurja väärinpelaaja.
Gabrielle huomasi Rogerin liikutuksesta, että hän puhui liiankin totta; hän heittäysi sohvalle eikä kotvaan sanaa virkkanut.
— Mieluummin, sanoi hän vihdoin liikutetulla äänellä, mieluummin olisin kuullut sinun tappaneen vaikka kymmenen miestä kuin pelanneen väärin.
Puolen tuntia seurasi sitten haudan hiljaisuutta. He istuivat molemmat samassa sohvassa eivätkä kertaakaan katsahtaneet toisiinsa. Roger nousi siitä ensimäisenä ja toivotti jotenkin tyynesti hyvää yötä lemmitylleen.
— Hyvää yötä! vastasi tämä kuivan kylmästi.
Roger kertoi minulle myöhemmin, että hän olisi ampunut itsensä vielä samana iltana, ellei olisi peljännyt toverien aavistavan syytä hänen itsemurhaansa. Jälkimuistonsa hän tahtoi säilyttää tahratonna.
Seuraavana päivänä oli Gabrielle yhtä hilpeä kuin tavallisesti; olisi luullut hänen unohtaneen koko eilisen salaisuuden. Roger taas kävi umpimieliseksi, omituiseksi ja äreäksi. Tuskin liikkui hän ulkona huoneestaan, vältteli ystäviänsä eikä usein päiväkausiin virkkanut lemmitylleen luotuista sanaa. Pidin hänen surullisuuttansa kunnioitettavan, vaikka liiallisen tunteellisuuden tuotteena ja koetin usein lohdutella häntä; mutta hän lähetti minut hiiteen ja tekeysi vallan välinpitämättömäksi onnetonta vastapelaajaansa kohtaan. Eräänä päivänä hän vielä sadatteli pahanpäiväisesti hollantilaista kansakuntaa väittäen, ettei koko Hollannissa ollut ainoatakaan rehellistä ihmistä. Sillä välin hän kuitenkin koetti salassa hankkia tietoja hollantilaisen luutnantin sukulaisista; mutta niistä ei kukaan voinut antaa hänelle tietoja.
Kuusi viikkoa tämän onnettoman arpapelin jälkeen Roger löysi Gabrielien luota kirjeen, jossa eräs kilpailija näytti kiittelevän tätä muutamista suosionosoituksista. Gabrielle oli niin peräti huolimaton ja kysymyksessä olevan kirjeenkin hän oli jättänyt kamarinsa uuninreunustalle. En tiedä, oliko hän ollut uskoton, mutta niin Roger ainakin luuli ja vimmastui kamalasti. Tämä rakkaus ja hitunen ylpeyttä olivat ainoat tunteet, jotka häntä enää elämään kiinnittivät, ja voimakkaampaa näistä oli nyt näin julmasti loukattu. Hän sätti vimmoissansa ylpeää näyttelijätärtä, enkä ymmärrä kuinka hän jaksoi hillitä rajua luonnettaan niinkin paljon, ettei suorastaan käynyt häneen käsiksi.
— Epäilemättä on se huijari antanut sinulle paljon rahaa, sanoi hän. Sillä muuta sinä et rakasta ja antautuisit kurjimmalle matruusille, jos hänellä vain olisi millä maksaa.
— Mahdollista, vastasi näyttelijätär kylmästi. Voisin kyllä ehkä rakastaa matruusiakin rahan edestä…mutta en minä häneltä sentään varastaisi.
Roger päästi raivoisan parahduksen. Vavisten hän jo tempasi tikarinsa tupesta ja katseli hurjistunein silmin Gabrielleä. Ponnistaen kaikki voimansa hillitsi hän kuitenkin itsensä, viskasi aseen Gabriellen jalkoihin ja pakeni huoneesta, ettei joutuisi intohimonsa valtaan.
Samana iltana minä kuljin sangen myöhään hänen asuntonsa ohi ja nähdessäni sieltä tulta astuin sisään lainatakseni häneltä erään kirjan. Tapasin hänet suurissa kirjoituspuuhissa. Tuloni ei häntä ensinkään häirinnyt, ja tuskin hän näytti läsnäoloani huomaavankaan. Istahdin hänen kirjoituspöytänsä ääreen ja tarkastelin hänen kasvojensa piirteitä; ne olivat niin muuttuneet, että jonkun muun kuin minun olisi ollut vaikea tuntea häntä. Äkkiä huomasin pöydällä erään minulle osoitetun suljetun kirjeen. Avasin sen oitis. Roger ilmoitti siinä minulle aikovansa lopettaa itsensä ja uskoi minulle muutamia toimituksia. Kirjettä lukiessani hän kirjoitteli edelleen huolimatta peitellä minulta kirjoitustansa: hän lausui siinä jäähyväisensä Gabriellelle… Voitte kuvitella kummastukseni ja mitä minä tuosta päätöksestä hämmästyneenä hänelle sanoin.
— Mitä? Sinäkö aiot lopettaa itsesi, sinä, joka olet niin onnellinen?
— Hyvä ystävä, virkahti hän sulkien kirjettänsä, sinä et tiedä mitään, sinä et tunne minua myöskään; minä olen konna ja niin halveksittava olento, että ilotyttökin uskaltaa minua herjata. Ja minä tunnen kurjuuteni niin hyvin, ettei minulla ole voimia edes lyödä häntä.
Sitten hän kertoi minulle koko jutun arpapelistä ja kaiken sen, minkä te jo tiedätte. Kuunnellessani häntä tulin ainakin yhtä liikutetuksi kuin hänkin. En tiennyt mitä sanoa hänelle; kyyneleet silmissä puristin hänen kättänsä, mutta puhua en voinut. Vihdoin juolahti mieleeni huomauttaa hänelle, ettei hänen suinkaan tarvinnut pitää itseänsä tahallisesti syypäänä hollantilaisen kohtaloon, sillä eihän hän… väärällä pelillä… ollut voittanut häneltä kuin nuo viisikolmatta napoleonia.
— Niin! huudahti hän katkeralla ivalla, minä olen siis vain pikku varas enkä suuri rosvo. Minä, joka olin niin ylpeä, minä olen vain tuollainen pikku veijari!
Ja hän nauroi täyttä kurkkua.
Ja minä itkin.
Äkkiä aukesi ovi, eräs nainen astui sisään ja lensi hänen syliinsä: se oli Gabrielle.
— Anna minulle anteeksi, huusi hän syleillen Roger'ta lämpimästi, anna minulle anteeksi! Minä tunnen, etten rakasta muita kuin sinua. Minä rakastan sinua nyt enemmän kuin ennen tuota tekoasi, josta syytät itseäsi. Jos tahdot, niin minä varastan, minä olenkin jo varastanut… Niin, minä olen varastanut, varastanut kultakellon… Voiko pahempaa tehdä?
Roger pudisti epäillen päätänsä, mutta hänen otsansa näytti kirkastuvan.
— Ei, ei, lapsi raukkani, sanoi hän työntäen hellästi Gabriellen luotansa, minun täytyy ehdottomasti kuolla. Minä kärsin liian paljon, minä en jaksa tätä surua kestää.
— No niin, jos sinä tahdot kuolla, Roger, niin minä kuolen kanssasi! Mitä huolin elämästä ilman sinua! Minä olen uskalias ja olen käyttänyt pyssyä; osaan minä lopettaa itseni niinkuin muutkin. Minulla, joka olen murhenäytelmissä esiintynyt, on jo tottumustakin sellaiseen.
Alussa oli hänellä kyyneleet silmissä, mutta viimeinen lause sai hänet nauramaan, eikä Rogerkaan voinut olla suutansa hymyyn vetämättä.
— Sinä hymyilet, upseeri kultaseni, huusi hän taputtaen käsiään ja suudellen häntä, sinä et siis tapa itseäsi!
Ja hän suuteli edelleen vuoroin itkien, vuoroin nauraen, vuoroin kiroillen kuin matruusi, sillä hän ei ollut niitä naisia, joita joku karkeampi sana pöyristyttää.
Sillä välin otin minä huostaani Roger'n pistoolit ja tikarin.
— Rakas ystäväni Roger, sanoin minä, sinulla on lemmitty ja toveri, jotka rakastavat sinua. Usko minua, sinulla voi olla vielä onnea tässä maailmassa, sinullakin.
Syleiltyäni häntä kiiruhdin pois jättäen hänet kahdenkesken Gabriellen kanssa.
Luulenpa, ettemme olisi onnistuneet muuta kuin saamaan hänen päätöksensä toimeenpanon hiukan lykätyksi, jollei hän olisi saanut ministeriltä käskyä lähteä ensimäisenä luutnanttina eräälle fregatille, jonka piti risteilemän Intian merille, pujahdettuaan ensin sataman suulla vahtivan englantilaisen laivaston läpi. Yritys oli uhkarohkea.. Kuvasin hänelle, että oli kauniimpaa kuolla jalosti englantilaisten kuulan lävistämänä kuin lopettaa itsensä tuottamatta kunniaa ja hyötyä isiensä maalle. Hän lupasi jäädä eloon. Noista neljästäkymmenestä tuhannesta hän jakeli puolet rammoiksi joutuneille matruuseille tai merimiesten leskille ja lapsille. Loput hän antoi Gabriellelle, joka ensin vannoi käyttävänsä ne kaikki hyväntekeväisiin tarkoituksiin. Tyttöraukalla oli kyllä aikomuskin pitää sanansa, mutta tämä innostus oli hänessä lyhytikäistä. Sain jälkeenpäin tietää hänen antaneen muutamia tuhansia köyhille. Jäännöksellä hän osti itselleen koristeita.
Jouduin siis Roger'n kanssa palvelukseen eräälle kauniille fregatille, jonka nimi oliGalatea; sotamiehet olivat uljaita, hyvin harjoitettuja ja kuuliaisia. Mutta päällikkömme oli ymmärtämätön mies, joka luuli olevansa Juhana Bart siksi, että kiroili paremmin kuin jalkaväen kapteeni, melskasi huonoa ranskaa eikä ollut koskaan tietopuolisesti tutkinut ammattiansa, jota hän muuten käytännössäkin tunsi jotenkin keskinkertaisesti. Alussa oli onni kuitenkin myötäinen. Pääsimme onnellisesti lähtemään laivasatamasta, kiitos olkoon ankaran vihurituulen, joka pakotti vartioivan laivaston peräytymään sataman suulta ulommaksi, ja alotimme risteilymme polttamalla erään englantilaisen korvetin ja sen seuralaivan Portugalin rannikolla.
Purjehdimme verkalleen Intian meriä kohti kärsien epäsuotuisista tuulista ja kapteenimme vääristä manöövereistä, jonka taitamattomuus lisäsi risteilymme vaarallisuutta.
Ollen milloin korkeampien voimain ajeltavana, milloin kauppalaivoja ahdistelemassa, emme viettäneet ainoatakaan päivää ilman jotakin uutta seikkailua. Mutta Roger'n synkkiä ajatuksia, jotka lakkaamatta häntä vaivasivat, ei voinut karkoittaa tuo uhkarohkea merielämä enemmän kuin ne rasituksetkaan, joita hänelle uskottu laivan yksityishoito tuotti. Hän, jota ennen mainittiin satamamme toimeliaimmaksi ja loistavimmaksi upseeriksi, ei nyt tehnyt mitään yli velvollisuutensa. Niin pian kuin päivän palvelusaika oli lopussa, sulkeutui hän hyttiinsä ilman kirjoja tai papereita. Ja näin vietti tuo onneton mies tuntikausia yhtämittaa vuoteellansa voimatta kuitenkaan nukkua.
Nähdessäni hänen surumielisyytensä tulin hänelle eräänä päivänä sanoneeksi:
— Mitä hittoa sinä, rakas ystäväni, annat tuonvertaisen murtaa itsesi. Sinä olet keplotellut viisikolmatta napoleonia tuolta hollantilaisroikaleelta. No hyvä — ja sinä kadut ihan miljoonan edestä. Kuules, sanoppa minulle, mikset ensinkään kadu sitä, että rakastelit N:n pormestarin rouvaa? Ja kyllä se sentään oli toista kuin nuo viisikolmatta napoleonia.
Hän käännähti vuoteellansa mitään vastaamatta.
Minä jatkoin:
— Sinulla oli sentään kunnioitettava syy tuohon rikokseesi, koska sitä nyt kerran rikokseksi sanot, ja sinä teit sen jalommassa tarkoituksessa.
Hän käänsi päätänsä ja katsoi minuun hurjistuneena.
— Niin, katsoppas, jos olisit menettänyt, niin mitä olisi Gabriellestä tullut? Se tyttöraukka olisi myönyt viimeisen paitansakin sinun vuoksesi… Jos sinä olisit menettänyt, olisi hän joutunut kurjuuteen… Hänen vuoksensa, rakkaudesta häneen sinä pelasit väärin. On ihmisiä, jotka tekevät murhia… tai itsemurhia… rakastettunsa tähden… Sinä, rakas ystäväni, olet tehnyt enemmän. Meikäläiset miehet tarvitsevat — suoraan sanoen — enemmän rohkeutta… varastaakseen kuin tehdäkseen itsemurhan.
Ehkä pidätte minua nyt naurettavana, sanoi kapteeni minulle keskeyttäen kertomuksensa. Mutta minä vakuutan teille, että ystävyyteni Roger'ta kohtaan teki minut silloin kaunopuheiseksi, vaikken enää silloisia sanojani muistakaan: ja vieköön minut perhana, jollen noin puhuessani todellakin tehnyt sitä totuudessa ja uskonut itsekin mitä sanoin. Niin, minä olin nuori silloin?
Roger ei kotvaan vastannut mitään; sitten hän ojensi minulle kätensä.
— Ystävä, sanoi hän nähtävästi ponnistellen näyttääkseen maltilliselta, sinä luulet minua paremmaksi kuin olen. Minä olen kurja konna. Pettäessäni tuota hollantilaista minä mietin ainoastaan noita viittäkolmatta napoleonia enkä muuta mitään. Minäenajatellut Gabrielleä, ja senvuoksihan minä halveksinkin itseäni… Minä en arvioi kunniatani sen kalliimmaksi kuin viiteenkolmatta napoleoniin!.. Kuinka alhaista! Niin, minä olisin onnellinen, jos voisin sanoa itselleni: »minä olen varastanut estääkseni Gabrielleä kurjuudesta…» Mutta ei!… ei!… häntä minä en ajatellut… Minä en rakastanut häntä sillä hetkellä… Olin vain pelaaja… vain varas… Varastin rahaa ainoastaan itselleni… ja tämä teko on minut niin murtanut ja häväissyt, ettei minulla ole enää rohkeutta eikä rakkautta… minä elän, vaan en ajattele enää Gabrielleä… minä olen mennyt mies.
Hän näytti niin onnettomalta, että jos hän olisi pyytänyt minulta pistoolia ampuakseen itsensä, niin minä olisin sen hänelle luultavasti ojentanut.
Eräänä perjantaina, pahaa ennustavana päivänä, me huomasimme suuren englantilaisen fregatin, Alcesten, ajavan meitä takaa. Siinä oli viisikymmentäkahdeksan kanuunaa ja meillä ainoastaan kolmekymmentäkahdeksan. Nostimme kaikki purjeemme päästäksemme pakoon, mutta englantilainen kulki nopeammin ja läheni meitä joka hetki; selvää oli, että meidän jo ennen iltaa oli antauduttava suhteettomaan otteluun. Kapteeni kutsui Roger'n huoneeseensa, jossa he neuvottelivat yhdessä hyvänkin neljännestunnin. Kun Roger jälleen nousi kannelle, otti hän minua käsivarresta ja vei syrjemmäksi.
— Kahden tunnin päästä alkaa ottelu, sanoi hän; tuo uljas mies tuolla peräkannella on joutunut aivan suunniltaan. Valittavana oli kaksi eri menettelytapaa: ensimäisen, kunniallisemman mukaan voi antaa vihollisen tulla vallan lähelle ja käydä sitten tarmokkaasti sen kimppuun viskaamalla satasen oivia sotureita heidän laivaansa; toisen, ei juuri huonon, mutta jotenkin pelkurimaisen tuuman mukaan pitäisi meidän keventää alustamme heittämällä mereen osa kanuunoistamme. Siten näet voisimme päästä aivan lähelle Afrikan rannikkoa, joka häämöttää tuolla tuulen alla. Haaksirikon pelosta täytyisi englantilaisen laivan antaa meidän luistaa tiehemme; mutta meidän kapteenimme ei ole pelkuri eikä sankari: hän aikoo ensin ammuttaa laivansa etäämmältä pilalle ja sitten muutaman tunnin ottelun jälkeen kaikella kunnialla nostaa antautumislippunsa. Sitä pahempi teille: Portsmouthin laivasillat odottavat teitä. Minä puolestani en tahdo niitä nähdä.
— Ehkäpä meidän ensimäiset laukauksemme tekevät viholliselle sellaisia vaurioita, että hän näkee hyväksi lakata meitä ahdistamasta, sanoin minä.
— Kuulehan, minä en tahdo joutua vangiksi; minä haluan kaatua taistelussa; tämän surkeuden on jo aika loppua. Jos minä onnettomuudekseni tulisin ainoastaan haavoitetuksi, niin lupaathan sinä kunniasanallasi heittää minut mereen. Meri se on minunlaisen tosimerimiehen parhain kuolinvuode.
— Mitä hullutuksia! huudahdin minä, ja mitä tehtäviä sinä minulle annatkaan!
— Sinä täytät hyvän ystävän velvollisuuden. Sinä tiedät, että minun täytyy kuolla. Kuten muistanet, suostuin minä luopumaan itsemurhasta ainoastaan siinä toivossa, että kaatuisin taistelussa. No siis, anna minulle sanasi; jos sinä kieltäydyt, täytyy minun pyytää tätä palvelusta tuolta ylilaivamieheltä, joka varmaankaan ei kieltäy.
Mietittyäni jonkun aikaa minä vastasin hänelle:
— Annan sanani siitä, että täytän tahtosi, jos sinä tulet kuolettavasti haavoitetuksi, niin ettei ole enää parantumisen toivoakaan. Siinä tapauksessa suostun lyhentämään kärsimyksiäsi.
— Minä tulen kuolettavasti haavoitetuksi tai kerrassaan tapetuksi.
Hän ojensi minulle kätensä, jota minä lujasti puristin. Sen jälkeen hän oli tyynempi, ja näkyipä hänen silmissään jonkinlaisen taistelu-ilon välähdyksiäkin.
Kello kolmen tienoissa puolen päivän jälkeen alkoivat vihollisen kanuunat jo kantaa meidän touvilaitoksiimme asti. Me reivasimme silloin osan purjeitamme, käännyimme sivuttain Alcestea kohti ja jatkoimme lakkaamatta tulta, johon englantilaiset pontevasti vastasivat. Noin tunnin taistelun jälkeen tahtoi kapteenimme, joka ei tehnyt mitään ennakolta miettimättä, koettaa ryntäystä. Mutta meillä oli jo kosolta kuolleita ja haavoitettuja, ja jäljelle jäänyt miehistö oli jo laimentunut; sen lisäksi olivat touvilaitoksemme kärsineet suuria vaurioita, ja mastotkin olivat pahasti vioittuneet. Samassa kuin me levitimme jälleen purjeemme lähestyäksemme englantilaista, kaatui pilalle ammuttu suurmastomme hirmuisella ryskeellä. Alceste käytti tästä onnettomuudesta syntynyttä hämminkiä heti hyväksensä. Se liukui laivamme perä puolelle ja lähetti siitä puolen pistoolinkantaman päästä täyssivuisen linjalaukauksen, joka lävisti fregatti-parkamme perästä keulaan saakka, meillä kun vielä ei tällä taholla ollut muuta kuin kaksi pientä tykkiä vastaukseksi. Olin silloin aivan lähellä Roger'ta, joka juuri hakkautti poikki niitä sivutouveja, jotka vielä pitivät kaatunutta mastoa hiukan koholla. Tunsin jonkun tarttuvan kovasti käsivarteeni, käännyn katsomaan ja näen hänen, Roger'n, makaavan vallan verissään kannella. Hän oli saanut kartessilaukauksen vatsaansa.
Kapteeni juoksi hänen luoksensa:
— Mitäs nyt on tehtävä, luutnantti? huudahti hän.
— Pitää naulata lippu tuohon mastontynkään ja upottaa laiva kaikkineen päivineen.
Kapteeni jätti hänet heti, sillä neuvo ei häntä ensinkään miellyttänyt.
— No, sanoi Roger minulle, muistappa nyt lupauksesi.
— Ei hätää mitään, kyllä sinä voit tuosta parantua.
— Heitä minut mereen! huusi hän hirmuisesti kiroten ja tarttuen takkini liepeeseen. Näethän, etten voi välttää kuolemaa; heitä minut nyt mereen, sillä minä en tahdo nähdä lippumme anastamista.
Kaksi matruusia lähestyi häntä aikoen kantaa hänet ruumaan.
— Tykkinne luo, te lurjukset! jyrähytti Roger heille. Ampukaa kartesseilla ja tähdätkää kannelle. Ja jos sinä nyt syöt sanasi, niin minä kiroan sinut maailman kurjimmaksi pelkuriksi ja petturiksi!
Hänen haavansa oli varmasti kuolettava. Näin kapteenin kutsuvan erästä kadettia luoksensa ja käskevän häntä noutamaan lippuamme.
— Anna minulle vielä kerran kätesi, ystävä, sanoin minä Roger'lle.
Samassa silmänräpäyksessä, jolloin lippumme…
— Kapteeni hoi, valaskala tuulen alla! keskeytti eräs kadetti juosten luoksemme.
— Valaskala? huudahti kapteeni ilosta loistaen ja jättäen kertomuksensa sikseen. Vene pian vesille!… Ruuhi mereen!… Kaikki veneet vesille! — Harppuunat, nuorat tänne! j.n.e., j.n.e.
Enkä minä saanut tietää, miten luutnantti Roger parka päivänsä päätti.
Etruskilainen vaasi
Auguste Saint-Clair ei ollut ensinkään suosittu n.s. seuraelämässä pääasiallisesti siitä syystä, ettei hän koettanutkaan miellyttää muita ihmisiä kuin niitä, jotka häntä itseänsä miellyttivät. Näiden seuraa hän oikein hakemalla haki, mutta pakeni muita. Muuten hän oli hajamielinen ja kärsimätön. Italialaisesta teatterista eräänä iltana lähdettäessä kysyi markiisitar A——— häneltä, mitä hän piti neiti Sontagin laulusta. »Kyllä, rouva markiisitar», vastasi Saint-Clair suloisesti hymyillen ja vallan muita asioita ajatellen. Tätä naurettavaa vastausta ei voinut pitää ujoudesta lähteneenä, sillä hän puhui muuten ylimyksille, kuuluisille suuruuksille, jopa muodissa oleville vallasnaisillekin samalla luontevuudella kuin olisi keskustellut jonkun vertaisensa kanssa. — Markiisitar päätteli, että Saint-Clair oli hirviö, täynnä hävyttömyyttä ja typeryyttä.
Rouva B——— kutsui hänet eräänä maanantaina päivällisille. Hän keskusteli sinä iltana paljon Saint-Clairin kanssa, joka sieltä lähtiessään selitti, ettei ollut ikinä tavannut rakastettavampaa naista. Rouva B——— kokoili kuukauden kuluessa henkevyyttä muiden luona ja anniskeli varastonsa yhden illan kuluessa kotonansa. Saint-Clair tapasi hänet saman viikon torstaina uudelleen. Sillä kertaa rouva B——— jo häntä hieman ikävystytti. Seuraavan tapaamisen jälkeen hän jo päätti, ettei ikinä enää ilmesty hänen salonkiinsa. Rouva B——— julisti maailmalle, että Saint-Clair oli kerrassaan seuratapoja ja kasvatusta vailla oleva nuori mies.
Luonteeltaan hän oli helläsydäminen ja rakkautta kaipaava; mutta siinä iässä, jolloin kovin helposti otetaan halki elämän kestäviä vaikutuksia, oli hänen liian herkkä tunteellisuutensa joutunut kumppanien ivan alaiseksi. Hän oli ylpeä, itsestään pitävä, ja arvosti ihmisten mielipidettä kuin lapset. Siitä lähtien hän koetti peitellä muilta kaikkea semmoista, mitä piti häpeällisenä heikkoutena. Ja hän saavuttikin tarkoituksensa, vaikka tämä voitto kävi hänelle kalliiksi. Hän osasi piilottaa toisilta kaikki liian tunteellisen sielunsa liikutukset, mutta sulkiessaan ne itseensä hän teki ne vain sata vertaa vaikeammiksi kantaa. Ihmisten kesken häntä pidettiin tunteettomana ja välinpitämättömänä, ja yksinäisyys synnytti hänen levottomassa mielikuvituksessaan kärsimyksiä, jotka olivat sitä raskaampia, kun hän ei koskaan tahtonut niitä muille uskoa.
Tavata oikea ystävä on todellakin vaikeaa!
Vaikeaa! Onko se edes mahdollista? Onko koskaan ollut kahta ihmistä, joilla ei ole ollut mitään toisiltansa salattavaa? — Saint-Clair ei suuresti luottanut ystävyyteenkään, ja sen ihmiset kyllä huomasivat. Seuraelämän nuoret miehet pitivät häntä kylmänä ja sulkeutuneena. Ei hän koskaan udellut heidän salaisuuksiaan; mutta kaikki omat ajatuksensa samoin kuin enimmät tekonsakin hän myöskin salasi heiltä. Ranskalainen puhuu mielellään itsestään; tahtomattaan tuli Saint-Clair usein muiden uskotuksi. Hänen ystävänsä — niinhän me tavallisesti nimitämme henkilöitä, joita pari kertaa viikossa tapaamme — valittivat, ettei hän luottanut heihin; ja useimmiten loukkaantuvatkin sellaiset, jotka utelematta uskovat meille salaisuuksiaan, ellemme vuorostamme kerro omiamme heille. Arvellaan näet, että tällaisessa lavertelevaisuudessa pitää molempain mennä yhtä pitkälle.
— Hän on aina haarniskoitta kiireestä kantapäähän saakka, sanoi kerrankin tuo pulska ratsumestari Alfons de Thémines; en minä ikinä voisi luottaa siihen pirulliseen mieheen.
— Luulenpa hänessä olevan hieman jesuiittaa, lisäsi siihen Jules Lambert; eräs henkilö vakuutti kunniasanallaan nähneensä hänen pari kertaa tulevan Saint-Sulpicen kirkosta. Eihän kukaan tiedä mitä hän miettii. Minä puolestani en koskaan tunne itseäni varmaksi hänen seurassaan.
Sitten he erosivat. Alfons tapasi Saint-Clairin kävelemässä Italian-bulevardilla allapäin ja muista välittämättä. Hän pysähtyi juttelemaan tuon erakon kanssa, tarttui hänen käsivarteensa, ja ennenkuin he olivat saapuneet Paix-kadulle, oli hän jo kertonut Saint-Clairille koko rakkaussuhteensa rva Y:hyn, jonka mies oli niin mustasukkainen ja raaka.
Samana iltana Jules Lambert menetti pelissä kaikki rahansa. Siitä huolimatta hän yltyi tanssimaan. Hyörinässä hän sattui tyrkkäämään erästä miestä, joka niinikään oli rahansa menettänyt ja sen johdosta tullut huonolle tuulelle. Vaihdettiin muutamia kiivaita sanoja, ja kaksintaistelu oli seurauksena. Jules pyysi Saint-Clairiä todistajakseen ja lainasi tältä samassa tilaisuudessa rahaa, jonka hän on tähän saakka unohtanut maksaa.
Saint-Clair oli kuitenkin mies, jonka kanssa tuli hyvin toimeen. Hänen vikansa eivät vahingoittaneet muita kuin häntä itseään. Hän oli kohtelias, usein miellyttäväkin, ja harvoin ikävä. Matkustanut oli hän paljon ja lukenut paljon eikä hän koskaan puhunut matkoistaan tai luvuistaan, ellei häntä siihen kehotettu. Muuten hän oli kooltaan pitkä ja vartaloltaan siro; kasvot olivat jalot ja älykkäät, melkein aina liian vakavat, mutta hänen hymyilynsä oli leveää ja täynnä suloa.
Unohdin erään tärkeän piirteen. Saint-Clair oli aina huomaavainen naisille ja etsi enemmän heidän keskustelujaan kuin miesten. Rakastiko hän? Sitä juuri oli vaikea sanoa. Mutta jos tuo kylmä olento saattoi tuntea mitään rakkautta, niin oli — se tiedettiin — kaunis kreivitär Matilde de Coursy ensi sijalla hänen sydämessään. Tämän nuoren lesken luona hänet nähtiin sangen usein. Ja seuraavat seikat viittasivat siihen, että heidän välillään oli joku hellempi suhde: ensinnäkin Saint-Clairin melkein juhlallinen kohteliaisuus kreivitärtä kohtaan ja päinvastoin; sitten ei hän koskaan maininnut kreivittären nimeä seurassa, tai jos hänen suorastaan täytyi se tehdä, tapahtui se aina ilman pienintäkään ylistystä; edelleen muistettiin Saint-Clairin ennen tutustumistansa kreivittäreen rakastaneen intohimoisesti soitantoa ja kreivittären taas sitä ennen yhtä lämpimästi maalaustaidetta. Mutta heti ensi näkemän jälkeen olivat heidän harrastuksensa vaihtuneet. Ja kun kreivitär viime vuonna oli matkustanut kylpemään, lähti Saint-Clair hänen jälkeensä viikkoa myöhemmin.
Kertojan velvollisuus pakottaa minut ilmaisemaan, että kun muutamana heinäkuun yönä erään maatalon puutarhaportti avautui hiukan ennen auringonnousua, astui sieltä ulos mies varovasti kuin varas, joka pelkää joutuvansa kiinni. Maatalo kuului rouva de Coursylle, ja sieltä-tulija oli Saint-Clair. Turkiksiin verhoutunut nainen seurasi häntä portille saakka ja kurottautui hetkeksi katsomaan häntä, kun hän poistui puiston muuria myöten vievää polkua. Saint-Clair pysähtyi, silmäsi tutkivasti ympärilleen ja viittasi naista poistumaan. Valoisassa kesäyössä hän saattoi erottaa nuo kalpeat kasvot, jotka liikahtamatta pysyivät paikoillaan. Mies palasi jälkiänsä myöten takaisin, lähestyi naista ja syleili häntä hellästi. Hän aikoi taivuttaa portilla-seisojaa menemään jo sisälle, mutta tällä näkyi olevan vielä sata seikkaa juteltavana. Heidän keskustelunsa oli kestänyt noin kymmenen minuuttia, kun jostakin kuului työhönsä menevän talonpojan ääni. Suutelo otettiin ja annettiin, portti sulkeutui, ja muutamalla harppauksella oli Saint-Clair jo polun päässä.
Hän kulki nähtävästi tuttua tietä. Milloin hän melkein hypähteli ilosta ja astui juoksujalkaa, rapsien pensaita kepillänsä; milloin hän taas seisahtui ja asteli verkalleen, katsellen taivasta, jonka itäinen ranta jo alkoi purppuraisena punoittaa. Lyhyesti, katsoja olisi luullut häntä hulluksi, joka iloitsi vapauteen-pääsystään. Puolen tuntia astuttuaan hän saapui pienen, syrjäisen talon portille. Talon hän oli vuokrannut koko kesäkaudeksi. Hänellä oli oma avain ja hän pääsi sisälle; siellä hän heittäysi suurelle sohvalle, jolle unohtui ajattelemaan ja uneksimaan, silmät yhtäänne tuijottavina ja suu suloisessa hymyssä. Hänen mielikuvituksessaan väikkyi pelkkiä autuaallisia ajatuksia.
»Voi, kuinka onnellinen minä olen», hoki hän myötäänsä itsekseen. »Vihdoinkin olen löytänyt sydämen, joka ymmärtää minun sydämeni!… — Niin, minä olen löytänyt ihanteeni… Minulla on samalla kertaa ystävä ja lemmitty… Mikä luonne!.. mikä intohimoinen sielu!… Ei, hän ei ole rakastanut ketään ennen minua…» Ja kun turhamaisuus aina sekaantuu tämän maailman asioihin, mietti hän kohta: »Hän on Pariisin ihanin nainen.» Mielikuvituksessaan hän kuvaili yhtaikaa kaikki lemmittynsä viehkeät puolet. — »Kaikkien joukosta hän on valinnut minut. Seuraelämän hienoimmat miehet kuuluivat hänen ihailijoihinsa. Tuo kaunis ja uljas husaarieversti, joka ei ole niin kovin tyhmäkään; — tuo nuori kirjailija, joka maalaa niin sieviä akvarelleja ja näyttelee niin hyvin pikkunäytelmissä; — ja venäläinen Lovelace, joka on nähnyt Balkanin ja palvellut Diebitshin johdolla; mutta varsinkin Camille T———, joka epäilemättä on vilkasälyinen ja jolla on niin hieno käytöstapa ja sellainen kaunis sapelin arpi otsassa… hän on heidät kaikki hyljännyt. Vain minut!…» Ja sitten seurasi taas loppulaulu: »Voi, kuinka onnellinen minä olen!» Hänen täytyi nousta ja avata ikkuna voidakseen hengittää; sitten hän astuskeli edestakaisin ja kääntelihe sohvallaan.