The Project Gutenberg eBook ofOrjakauppias Tamango y.m. muita novellejaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Orjakauppias Tamango y.m. muita novellejaAuthor: Prosper MériméeRelease date: October 9, 2023 [eBook #71839]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Otava, 1912Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ORJAKAUPPIAS TAMANGO Y.M. MUITA NOVELLEJA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Orjakauppias Tamango y.m. muita novellejaAuthor: Prosper MériméeRelease date: October 9, 2023 [eBook #71839]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Otava, 1912Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Orjakauppias Tamango y.m. muita novelleja
Author: Prosper Mérimée
Author: Prosper Mérimée
Release date: October 9, 2023 [eBook #71839]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Otava, 1912
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ORJAKAUPPIAS TAMANGO Y.M. MUITA NOVELLEJA ***
Kirj.
Prosper Mérimée
Suomennos
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1912.
Prosper Mérimée.Orjakauppias Tamango.Mateo Falcone.Etuvarustuksen valloitus.Arpapeli.Etruskilainen vaasi.
Prosper Mérimée.
Prosper Mérimée (s. Pariisissa 28/9 1803, k. 23/9 1870) oli sekä isän että äidin puolelta lahjakasta taiteilijasukua, joten hänellä oli kaikki synnynnäiset edellytykset taiteilijaksi. Siveltimellä ei hän kuitenkaan tehnyt nimeänsä tunnetuksi, kuten isänsä, vaikka hän sitäkin melkoisella taidolla käytti, vaan hienolla, taiteellisella kynällään, jonka mestarilliset tuotteet aina tulevat pysymään helminä maailmankirjallisuudessa.
Lakitieteelliset opintonsa päätettyään Mérimée työskenteli koko ikänsä toimeliaana ja kelpo virkamiehenä. Varsinainen puoluemies ei hän koskaan ole ollut, ja tämä selittääkin, miten hän vallankumouksien y.m. myrskyjen läpi voi niin helposti purjehtia. Pohjaltaan hän oli vapaamielinen, mutta tavoiltaan ja taipumuksiltaan kuin vanha englantilainen ylimys. Myöhempinä vuosinaan hän oli melkein jokapäiväinen vieras Napoleon III:n hovissa, missä keisarinna häntä suorastaan hemmotteli, missä hän sai läheltä tutustua historiallisiin tapauksiin ja henkilöihin ja missä hän aina osasi säilyttää täydellisen sananvapauden. Hänen kuuluisat „kirjeensä” ja niissä lausutut arvostelut ajan merkillisimmistä valtiomiehistä ovatkin senvuoksi tärkeitä lisiä Euroopan nykyiseen historiaan. Myöskin varsinaisena historiallisten tutkimusten kirjoittajana Mérimée kuuluu tiedemiesten joukkoon; sitäpaitsi hänen taidehistorialliset teoksensa pysyvät aina luotettavina lähteinä ranskalaisen rakennustaiteen tutkijoille.
Suurimman ja pysyvimmän maineensa hän kuitenkin saavutti kirjallisella tuotannollaan. Hän alkoi kirjailija-uransa julkaisemalla kokoelman jännittäviä, keskitettyjä ja voimakasta intohimoa kuohuvia pikkunäytelmiä, joista vanha Goethe lausui, ettei ikinä ollut niin kypsää taiteellista työtä 23-vuotiaalta odottanut. Mériméen varsinainen suuruus on kuitenkin etsittävä novellien ja lyhyehköjen romaanien alalta, missä hän on voittamaton mestari. Muuan hänen kirjailijaluonteensa huomattavimpia piirteitä on halu pöyristyttää lukijaa hirveiden aiheiden tyynellä ja asiallisella kuvaamisella. — Hänen kypsyneimmät, taiteellisimmat ja tunnetuimmat romaaninsa ovat espanjalais-aiheinenCarmenja korsikkalaistarinaColomba. Edellisestä on, kuten tunnettua, muodostettu komea ooppera, joka Bizet'n ihanan musiikin siivillä on tullut kuuluisaksi kautta maailman.
Tieteellisten ja kaunokirjallisten ansioittensa tähden Mérimée jo v. 1845 kutsuttiin Ranskan akatemian jäseneksi.
Orjakauppias Tamango.
Kapteeni Ledoux oli hyvä merimies. Hän oli alkanut tavallisena matruusina ja siitä ylennyt perämiehen apulaiseksi. Trafalgarin tappelussa eräs puunpirstale musersi hänen vasemman kätensä, joka täytyi leikata pois, ja hän sai sitten eronsa hyvillä todistuksilla. Rauhallinen elämä ei häntä kuitenkaan miellyttänyt, ja niin pian kuin tilaisuus merelle-lähtöön tarjoutui, meni hän eräälle kaapparilaivalle palvelukseen toisena luutnanttina. Muutamista merisaaliista saamillansa rahoilla hän osti kirjoja ja tutki tietopuolisestikin purjehdusoppia, jonka hän jo käytännöllisesti vallan hyvin tunsi. Aikaa myöten hän kohosi erään kolmella kanuunalla ja kuudellakymmenellä miehellä varustetun kaappariristeilijän kapteeniksi, ja Jerseyn rantapurjehtijat muistelevat vieläkin hänen urotöitään.
Rauha häntä huolestutti: sodan aikana hän oli koonnut pienen omaisuuden, jota hän toivoi voivansa lisätä englantilaisten kustannuksella. Välttämättömyys pakotti hänet antautumaan rauhallisiin toimiin, ja ollen tunnettu päättäväiseksi ja kokeneeksi mieheksi sai hän helposti laivan kuljetettavakseen. Kun orjakauppa kiellettiin ja kun sen harjoittajain täytyi osata välttää ranskalaisten tullimiesten valppautta, mikä muuten ei kovin vaikeaa ollutkaan, mutta sitäpaitsi — ja se olikin paljon uhkarohkeampaa — pelastautua englantilaisten risteilijäin kynsistä, kävi kapteeni Ledoux tärkeäksi mieheksi ebenpuun kuljettajille. [Näin nimittivät orjakauppiaat itseänsä.]
Eroten huomattavasti useimmista muista merimiehistä, jotka hänen tavallaan ovat kauan aikaa viettäneet ikäviä päiviä alemmissa viroissa, ei hänellä ollut vähimmässäkään määrässä sitä suurta vastenmielisyyttä uudistuksia kohtaan ja sitä taipumusta vanhoillisuuteen, minkä hänenlaisensa tavallisesti säilyttävät ylempiin arvoihin kohottuaan. Kapteeni Ledoux oli päinvastoin ollut ensimäinen suosittamaan isännälleen rautaisten vesisäiliöiden käyttämistä. Hänen laivassaan olivat käsi- ja jalkaraudat, joita neekerilaivoissa on varastoittain, valmistetut uuden järjestelmän mukaan ja ruostumisen välttämiseksi huolellisesti vernissatut. Mutta suurimman kunnioituksen hän voitti orjakauppiaiden keskuudessa teettämällä oman suunnitelmansa mukaan orjakauppaa varten aiotun, nopeakulkuisen, kapean ja sotalaivan pituisen prikin, johon kuitenkin mahtui sangen suuri lukumäärä mustaihoisia. Nimeksi sille pantiinToivo. Kapeat ja limitetyt välisillat hän tahtoi ainoastaan kolme jalkaa ja neljä tuumaa korkeiksi väittäen, että tämä tila salli kooltaan ihmismäisten orjain mukavasti istua; ja mitä heidän tarvitsee seisoalleen nousta?
— Siirtomaihin tultuaan, sanoi Ledoux, he saavat seisoa liiaksikin!
Nojaten selkäänsä laivan kupeisiin ja jakautuneina kahteen yhdensuuntaiseen riviin istuivat mustaihoiset niin, että heidän jalkojensa eteen jäi tyhjää tilaa, joka kaikissa muissa neekerilaivoissa jätetään käytäväksi. Ledoux ymmärsi sijoittaa tällekin välille muita neekereitä, jotka lepäsivät kohtisuoraan toisia vastaan. Näin mahtui hänen laivaansa kymmenkunta neekeriä enemmän kuin muihin, tonniluvultaan samankokoisiin. Tarkasti ottaen olisi heitä siihen voinut sijoittaa enemmänkin; mutta täytyyhän olla inhimillisyyttä ja jättää neekerillekin ainakin viisi jalkaa pitkä ja kaksi leveä temmellystila tuon yli kuusiviikkoisen purjehdusmatkan ajaksi. »Sillä», sanoi Ledoux isännälleen puolustaaksensa tätä vapaamielistä toimenpidettä, »ovathan neekeritkin yhtäkaikki ihmisiä niinkuin valkoihoisetkin».
Toivolähti Nantesista eräänä perjantaina, kuten taikauskoiset ihmiset myöhemmin huomauttivat.
Tarkastajat, jotka tutkivat juurtajaksain koko prikin, eivät huomanneet kuutta suurta rautakirstua täynnä käsi- ja jalkarautoja sekä n.s. rautaisia oikeudentankoja, jotka ties mistä lienevätkin nimensä saaneet. Ei heitä myöskään kummastuttanut se tavaton veden paljous, milläToivooli varustautunut, vaikka se paperiensa mukaan ei aikonut edemmä kuin Senegaliin vaihtamaan puutavaroilla norsunluuta. Matka ei tosin ole pitkä, mutta eihän varovaisuuskaan voi haitata. Jos esim. sattuisi tyyni tapaamaan, niin mihinkäs siellä ilman vettä jouduttaisiin?
Toivolähti siis eräänä perjantaina matkalle kaikin puolin hyvin varustettuna ja kalustettuna. Ledoux olisi ehkä halunnut hiukan lujemmat mastot, mutta niin kauan kuin hän itse johti laivaa, ei hänellä ollut valittamisen syytä. Matka kävi onnellisesti ja nopeasti aina Afrikan rannikolle saakka. Laiva laski ankkurin (luullakseni) Joalen-joella sellaisena hetkenä, jolloin englantilaiset risteilijät eivät olleet vartioimassa tätä osaa rannikosta. Maan välikauppiaat tulivat kohta laivalle. Hetki oli mitä suotuisin. Tamango, kuuluisa soturi ja orjain kaappaaja, oli juuri tuonut rannikolle suuren orjalauman ja hän piti hintansa huokeina kuten ainakin mies, joka tuntee omaavansa kyvyn ja keinot toimittaa tilaukset nopeasti paikalle, niin pian kuin hänen kauppaesineensä käyvät harvinaisiksi.
Kapteeni Ledoux soudatti itsensä rantaan ja lähti tervehtimään Tamangoa. Hän tapasi tämän häthätää kyhätyssä olkikodassa, kahden vaimonsa, muutamien välikauppiaiden ja orjain kuljettajain seurassa. Tamango oli pukeutunut juhlapukuun valkoihoisen kapteenin vastaanottoa varten. Hänellä oli yllään vanha, sininen univormutakki, jossa korpraalin nauhat vielä olivat tallella; mutta kummallakin olkapäällä riippui kaksi kultaista olkalippua samasta napista, toinen heiluen edessä, toinen takana. Kun paitaa ei ollut ensinkään ja kun takki oli hieman lyhyt hänen pituiselleen miehelle, näkyi takin valkeiden reunusten ja Guinean liinasta tehtyjen housujen välistä melkoinen kaistale mustaa ihoa, joka oli vallan leveän vyön näköinen. Suuri ratsuväen miekka oli hihnalla sidottu kupeelle, ja kädessä oli hänellä kaunis kaksipiippuinen pyssy englantilaista tekoa. Tässä asussa piti afrikkalainen sotilas itseänsä hienompana kuin täydellisin pariisilainen tai lontoolainen keikari.
Kapteeni Ledoux katseli häntä jonkun aikaa äänettömänä, sillä välin kuin Tamango, pyörähdellen kuin vieraan kenraalin edessä marssiva krenatööri, nautti siitä vaikutuksesta, minkä luuli tekevänsä valkoihoiseen. Tarkastettuaan häntä tuntijan silmällä kääntyi Ledoux alaluutnanttiinsa sanoen:
— Kas tuosta veitikasta ottaisin ainakin kolmetuhatta frangia, jos saisin hänet terveenä ja vahingoittumatta Martiniqueen asti.
Istuttiin, ja eräs jalofein kieltä hiukan taitava matruusi toimitti tulkin virkaa. Kun ensimäiset kohteliaisuudet oli vaihdettu, toi laivapoika korillisen viinapulloja; siinä sitten ryypiskeltiin, ja saadakseen Tamangon hyvälle tuulelle lahjoitti kapteeni hänelle kauniin nahkaisen ruutikotelon, jota koristi Napoleonin kohokuva. Kun lahja oli asianmukaisella kiitollisuudella vastaanotettu, astuttiin kodasta ulos, istuttiin varjopaikkaan viinapullojen ääreen, ja Tamango antoi merkin tuoda esille myytävänä olevat orjat.
He tulivatkin pitkässä jonossa, selät koukussa väsymyksestä ja ahdistuksesta, kantaen kukin kaulassaan yli kuuden jalan pituista hankoa, jonka molemmat sakarat olivat niskassa puukapulalla yhdistetyt. Matkalle lähdettäessä ottaa joku kuljettajista olkapäälleen ensimäisen orjan hangon varren; tämä tekee samoin jäljessään tulevan hangolle, toinen kantaa kolmannen orjan hankoa j.n.e. Jos on kysymys seisahtumisesta, iskee kulkueen päällysmies hankonsa varren terävän pään maahan, ja silloin koko jono seisahtuu. Helppo on ymmärtää, ettei matkalla kannata pakoa ajatellakaan, kun kaulassa riippuu kuuden jalan pituinen, raskas tanko.
Jokaisen orjan ohikulkiessa, olipa se sitten mies- tai naispuolinen, kohautti kapteeni olkapäitään pitäen miehiä kurjina, naisia joko liian vanhoina tai nuorina ja valitellen mustaihoisen rodun huononemista.
— Kaikki ränstyy, sanoi hän; vallan toisin oli ennen. Naiset olivat viisi jalkaa kuusi tuumaa pitkiä, ja neljä miestä olisi jaksanut aivan hyvin kääntää fregatinkin nostosillan suur-ankkurin nostamista varten.
Yhäti arvostellessaan valikoi hän sentään jo päältäpäin mustaihoisista vahvimmat ja kauneimmat. Näistä hän saattoi maksaa tavallisen hinnan, mutta muista hän vaati suurta alennusta. Tamango taas puolusteli etujaan, kehui tavaroitaan, puhui mustaihoisten vähenemisestä ja orjakaupan vaaroista. Vihdoin hän lopetti vaatien, en tiedä kuinka suurta hintaa orjista, jotka valkoinen kapteeni tahtoi ottaa laivalleen.
Niin pian kuin tulkki oli kääntänyt Tamangon vaatimuksen ranskaksi, oli Ledoux vähällä lentää selälleen hämmästyksestä ja harmista; muristen muutamia hirveitä kiroussanoja nousi hän sitten pystyyn keskeyttääkseen kaiken kaupanteon tuollaisen hullun miehen kanssa. Mutta Tamango pidätti häntä ja sai suurella vaivalla hänet jälleen istuutumaan. Uusi pullo avattiin, ja keskustelu jatkui jälleen. Nyt oli mustaihoisen vuoro pitää valkoisen tarjouksia hulluina ja luonnottomina. Siinä huudettiin, keskusteltiin kauan ja juotiin mahdottomasti paloviinaa; mutta viina vaikutti vallan eri tavalla näihin molempiin riitapuoliin. Mitä enemmän ranskalainen joi, sitä huokeammiksi hän arvosteli uhrinsa; kuta enemmän afrikkalainen taas joi, sitä pienemmiksi kävivät hänen vaatimuksensa. Kun korillinen oli tyhjennetty, oltiinkin täten hinnasta selvillä. Huonoja puuvillakankaita, ruutia, tuluksia, kolme tynnyriä viinaa ja viisikymmentä kehnoa pyssyä annettiin sadankuudenkymmenen orjan vaihtohintana. Kauppasopimuksen lopulliseksi päätökseksi löi kapteeni kättä puoleksi humaltuneen mustaihoisen kanssa, ja heti sen jälkeen annettiin orjat ranskalaisten matruusien haltuun, jotka taas ehättivät riisumaan heiltä puuhangot pannakseen sijaan kaula- ja käsiraudat, vaihdos, joka selvästi osoittaa eurooppalaisen sivistyksen etevämmyyttä.
Noin kolmekymmentä orjaa jäi vielä jäljelle: lapsia, vanhuksia ja heikkoja naisia. Laiva oli täysi.
Tietämättä mitä tehdä näillä hylyillä kaupitteli Tamango niitä kapteenille pyytäen pullon viinaa hengeltä. Tarjous oli houkutteleva. Ledoux muisteli, että hän »Sisilian verilöylyä» Nantesissa esitettäessä oli nähnyt melkoisen joukon lihavia ja kookkaita miehiä tunkeutuvan jo vallan täydelle parterrille ja löytävän istumasijoja — ihmisruumiin joustavuuskyvyn nojalla. Hän otti hoikimmat kaksikymmentä orjaa noista kolmestakymmenestä.
Silloin Tamango pyysi jäljelle jääneistä kymmenestä ainoastaan ryypyn viinaa kustakin. Ledoux mietti, etteiväthän lapset maksa ja tarvitse muuta kuin puolen sijaa yleisissä ajovaunuissa. Hän otti siis kolme lasta, mutta selitti sitten, ettei huoli enää ainoatakaan mustaihoista. Nähdessään itsellään vielä olevan seitsemän orjaa ristinään tempasi Tamango pyssynsä ja tähtäsi lähintä naista: se oli noiden kolmen lapsen äiti.
— Osta, sanoi hän valkoiselle, taikka tapan hänet; pieni ryyppy viinaa tai laukaisen.
— Ja mitä p—lettä sinä luulet minun tuolla tekevän? vastasi Ledoux.
Tamango laukaisi, ja orjatar kaatui kuolleena maahan.
— Kas niin, ja nyt toinen! huusi Tamango tähdäten erästä vallan murtunutta vanhusta: ryyppy viinaa taikka minä…
Toinen hänen vaimoistaan tyrkkäsi hänen käsivarttansa, niin että kuula lensi ilmaan. Vaimo oli näet huomannut, että mies, jonka Tamango yritti ampua, oli eräs poppamies eli taikuri, joka oli ennustanut hänen tulevan kuningattareksi.
Viinan villitsemänä ei Tamango enää voinut hillitä itseänsä nähdessään, että hänen tahtoansa vastustettiin. Armotta hän löi vaimoansa pyssyn perällä ja kääntyi sitten Ledoux'n puoleen.
— Kuules, sanoi hän, saat minulta tämän naisen.
Hän oli hyvännäköinen. Ledoux katseli häntä hymyillen, tarttui hänen käteensä ja virkahti:
— Hänelle minä kyllä sijan tiedän.
Tulkki oli ihmisystävällinen mies. Hän antoi Tamangolle pahvisen tupakkakotelon ja pyysi omakseen kuusi jäljellä olevaa orjaa. Sitten hän päästeli heidät irti kaulahangoista ja antoi heidän mennä minne hyväksi näkivät. Heti he pelastautuivatkin mikä minnekin päin, mutta joutuivat aivan ymmälle miettiessään paluuta kahdensadan penikulman päässä rannikolta oleville kotiseuduilleen.
Sillä välin kapteeni lausui Tamangolle jäähyväiset ja ehätti viemään lastiansa laivalle niin pian kuin suinkin. Ei ollut viisasta vitkastella kovin kauan joella, sillä risteilijät saattoivat palata takaisin; seuraavana päivänä tahtoikin hän jo suoriutua matkalle. Tamango taas nukahti katveeseen nurmikolle humalaansa selvittääkseen.
Herätessään hän näki laivan jo täysissä purjeissa viilettävän jokea alaspäin. Pää eilisestään vielä kohmeloisena kysyi Tamango vaimoansa Aychéta. Hänelle vastattiin, että tämä raukka oli tullut pahoittaneeksi hänen mieltänsä ja että hän oli lahjoittanut vaimonsa valkoiselle kapteenille, joka oli vienyt hänet mukaansa laivaan. Tämän kuullessaan Tamango löi hämmästyneenä otsaansa, tempasi pyssynsä, ja kun joki teki useita polvekkeita ennenkuin laski mereen, juoksi hän suorinta tietä erään pienen lahden pohjukkaan, joka oli noin puolen penikulman päässä joen suulta. Sieltä hän toivoi löytävänsä kanootin tavoittaakseen sillä prikin, jonka kulkua joen polvekkeet hidastuttivat. Eikä hän pettynytkään: hän ehti todellakin hypätä kanoottiin ja saavuttaa neekerilaivan.
Ledoux kummastui nähdessään hänet ja vielä enemmän kuullessaan hänen vaativan takaisin vaimoansa.
— Mikä on annettu, on annettu, vastasi Ledoux ja käänsi hänelle selkänsä.
Mustaihoinen pysyi yhä vaatimuksessaan tarjoten takaisin osaa tavaroista, jotka hän oli orjain vaihtohintana saanut. Kapteeni vain naureskeli sanoen, että Ayché oli sangen hyvä vaimo, jonka hän tahtoi pitää. Tamango paralta pääsi hillitön itku ja yhtä kimeitä hätähuutoja kuin joltakin kirurgisen leikkauksen alaisena olevalta poloiselta. Milloin kieri hän kannella huutaen rakasta Aychétansa, milloin taas puski päätänsä lankkuja vasten ikäänkuin aikoen tappaa itsensä. Aina yhtä kovasydämisenä osoitti kapteeni hänelle rantaa merkiksi, että hänen oli jo aika lähteä. Mutta Tamango ei hellittänyt. Hän tarjosi jo kultaiset olkalippunsa, pyssynsä ja miekkansakin. Kaikki turhaan.
Väittelyn aikanaToivonluutnantti virkkoi kapteenille:
— Meiltä kuoli viime yönä kolme orjaa, niin että tilaa meillä on. Miksemme ottaisi tuota voimakasta veijaria, joka yksinään korvaa ne kolme kuollutta?
Ledoux mietti mielessään, että Tamangosta saisi hyvinkin kolmetuhatta frangia, että tämä hänelle sangen edulliselta näyttävä matka luultavasti oli hänen viimeinen retkensä ja että hän, kerran varoihin päästyään ja orjakaupasta luovuttuaan, välitti viisi siitä, oliko hän Guinean rannikolla hyvässä vai huonossa maineessa. Rantamaat olivat sitäpaitsi autioita ja afrikkalainen sotilas siis täydellisesti hänen vallassaan. Kysymys oli ainoastaan siitä, miten saada mieheltä aseet riisutuksi, sillä vaarallista oli käydä hänen kimppuunsa niin kauan kuin hänellä vielä oli ne hallussaan. Ledoux pyysi saada nähdä hänen pyssyänsä ikäänkuin tutkiakseen, oliko se kauniin Aychén arvoinen. Hanoja koetellessaan hän karisti ruudin pois sytyttimestä. Luutnantti taas tarkasteli sillä aikaa miekkaa, ja kun Tamango näin joutui aseettomaksi, hyökkäsi kaksi vahvaa matruusia hänen kimppuunsa, heitti hänet selälleen ja alkoi köytellä häntä. Mustaihoinen puolustihe sankarillisesti. Ensi hämmästyksestään toinnuttuansa ja huonosta asemastaan huolimatta hän taisteli kauan aikaa noita kahta matruusia vastaan. Tavattoman voimansa avulla hän pääsi jo seisoalleenkin. Muutamalla nyrkiniskulla hän löi maahan sen, joka häntä kaulasta kuristi, toiselle jäi käsiin vain riekale hänen takistaan, ja kuin riivattu hän hyökkäsi luutnantin kimppuun temmatakseen tältä miekkansa. Mutta tämäpä loikin hänelle päähän pitkän, vaikkei juuri syvän haavan, niin että Tamango uudelleen tupertui. Samalla sidottiin hänen jalkansa ja kätensä lujasti kiinni. Puolustautuessaan hän karjui kuin vimmattu ja kiemurteli kuin merikala verkossa; mutta nähtyään kaiken vastustuksen turhaksi hän sulki silmänsä eikä liikahuttanut jäsentäkään. Ainoastaan kiivas ja voimakas hengitys osoitti hänen vielä elävän.
— Saakeli! huusi kapteeni Ledoux, — hänen myömänsä mustaihoiset tulevat nauramaan makeasti nähdessään hänetkin vuorostaan orjana. Siitäpähän huomaavat, että kaitselmus on olemassa.
Sillä välin vuoti Tamango parasta tulvanaan veri. Sama laupias tulkki, joka eilen illalla oli pelastanut kuusi orjaa kuolemasta, lähestyi häntä, sitoi hänen haavansa ja lausui hänelle muutamia lohdutuksen sanoja. En tiedä, mitä hän lienee sanonut, mutta mustaihoinen pysyi liikkumattomana kuin ruumis. Kahden matruusin täytyi kantaa hänet kuin käärön välikannelle, missä hänelle jo oli paikka määrätty. Pariin vuorokauteen ei hän juonut eikä syönyt mitään; tuskin nähtiin hänen avaavan silmiänsäkään. Hänen nykyiset vankilakumppalinsa ja entiset vankinsa töllistivät tyhmännäköisinä hänen ilmestymistänsä heidän joukkoonsa. Ja niin suuri oli heissä vieläkin hänen synnyttämänsä pelko, ettei yksikään heistä uskaltanut ilkkua sen henkilön onnettomuutta, joka oli syypää heidän kurjuuteensa.
Myötäisen maatuulen puhaltaessa poistui laiva nopeasti Afrikan rannikolta. Ollen jo levollinen englantilaisten risteilijöiden suhteen mietiskeli kapteeni vain suuria voittojansa siirtomaissa, joita kohti kuljettiin. Hänen ebenpuunsa säilyi suuremmitta vaurioitta. Ei mitään tarttuvia tauteja. Ainoastaan kaksitoista heikointa neekeriä oli kuollut kuumuudesta: se ei mitään merkinnyt. Jotta hänen ihmislastinsa kärsisi mahdollisimman vähän matkan vaivoista, piti hän huolen siitä, että orjat saivat nousta kannelle joka päivä. Kolmessa eri osastossa nousivat nämä onnettomat tunnin ajaksi ylös kokoamaan vuorokautisen ilmavarastonsa. Osa miehistöä vartioi heitä täysissä aseissa kapinan pelosta; sitäpaitsi ei heiltä koskaan riisuttu kaikkia rautoja. Joskus ilahutti heitä joku viulunsoittoa taitava matruusi konsertillakin. Omituista oli silloin nähdä kaikkien mustaihoisten kasvojen kääntyvän soittajaan päin, kadottavan vähitellen tuhmannäköisen, epätoivoisen ilmeensä, nauravan leveästi ja liikuttelevan käsiään, mikäli raudat sallivat.
Liikunto on välttämätöntä terveydelle. Eräs kapteeni Ledoux'n käytännöllisiä terveyssääntöjä olikin tanssittaa usein orjiansa, niinkuin hevosiakin pitkällä laivamatkalla paikoillaan hyppyytetään.
— Hei, lapsukaiset, tanssikaa ja huvitelkaa! huusi kapteeni jylisevällä äänellä ja tavattoman pitkää piiskaa paukuttaen.
Ja paikalla mustaihoiset hyppelivätkin ja tanssivat.
Jonkun aikaa pysyi Tamango haavansa tautta kansiluukun alla. Vihdoin hänkin ilmestyi yläkannelle. Kantaen ylpeästi päätänsä pelonalaisen orjalauman keskessä hän silmäili surullisesta mutta tyynesti äärettömille ulapoille, jotka laivaa ympäröivät; sitten hän heittäysi tai oikeastaan lysähti pitkälleen kannelle huolimatta edes järjestellä rautojansa, niin että ne olisivat olleet hänelle mukavammat. Istuen peräkannella poltteli Ledoux levollisesti piippuansa. Hänen vieressään seisoi Ayché, ilman rautoja, sininen, komea pumpulihame yllä, jaloissa sievät marokiinitohvelit ja kädessä juomatavaroilla varustettu tarjotin, valmiina kaatamaan kapteenille juotavaa. Nähtävästi oli hän korkeassa asemassa kapteenin luona. Eräs Tamangoa vihaava mustaihoinen viittasi tätä katsomaan sinnepäin. Tamango käänsi päätänsä, huomasi heidät ja kiljahti; hypäten samalla äkkiä pystyyn hän juoksi peräkannelle päin, ennenkuin vartioivat matruusit ehtivät pidättää häntä moisesta kaikkea merenkulkujärjestystä vastaan sotivasta teosta.
— Ayché! huusi hän hirvittävällä äänellä, niin että Aychékin parkaisi säikähdyksestä: — etkö sinä luule valkoihoisten maassa olevankaan mitään Jumbo-Emoa?
Matruusit hyökkäsivät jo sauvat kohona paikalle; mutta Tamango kääntyikin kädet ristissä ja rauhallisen tyynenä paikoilleen takaisin, sillä välin kuin Ayché kyyneleitä vuodattaen näytti vallan kivettyneen noiden salaperäisten sanojen voimasta.
Tulkki selitti, mitä tuo hirvittävä Jumbo-Emo, jonka pelkkä nimi jo herätti sellaista kauhua, oikeastaan merkitsi.
— Se on neekerien Syöjätär, sanoi hän. Kun joku aviomies pelkää vaimonsa tekevän samaa, mitä useat vaimot tekevät Ranskassa ja Afrikassa, pelottelee hän tätä Jumbo-Emolla. Minä se olen nähnytkin Jumbo-Emon ja päässyt koko juonen perille; mutta mustaihoiset… se on niin yksinkertaista, vaikka he eivät käsitä mitään. Ajatelkaahan, kun eräänä iltana naisten tanssiessafolgaria, kuten he omalla kielellään sitä sanovat, pienestä ja pimeästä tiheiköstä äkkiä kuuluu outoa soittoa, vaikkei ketään soittoniekkaa näy; kaikki soittajat olivat piiloutuneet metsään. Siellä oli putkihuiluja, puisia tamburiineja, n.s.balafosejaja kurbitsinpuoliskoista tehtyjä kitaroita. Kaikilla näillä soitettiin jotakin, jonka olisi pitänyt houkutella itse pirunkin esille. Niin pian kuin naiset kuulivat soiton, alkoivat he vavista ja yrittivät paeta, mutta aviomiehetpä pidättivät heitä; naisparat tiesivät kyllä mikä heitä odotti. Yhtäkkiä ilmestyy metsästä huippumaston pituinen, valkea olento, pää pyöreä kuin vakan pohja, silmät suuret kuin ankkuritouvin reiät ja tulta lieskaava häntä niinkuin pirulla. Sitten se lähestyi verkalleen, vallan verkalleen, mutta ei kuitenkaan lähemmäksi kuin noin puolen kaabelin päähän metsästä lukien. Vaimot huutamaan:
»Voi, Jumbo-Emo tulee!»
Ja he kirkuivat kuin osterikauppiaat. Silloin miehet heille:
»Kas nyt, veitikat, sanokaa heti, oletteko olleet uskollisia; jos valehtelette, niin Syöjätär nielee teidät vallan tuoreeltaan.» Muutamat olivatkin niin yksinkertaisia, että tunnustivat ja saivat aviomiehiltään kelpo selkäsaunan.
— Ja mikäs se valkea olento, se Jumbo-Emo sitten oli? kysyi kapteeni.
— Niin, se oli vain suureen valkeaan vaatteeseen kääriytynyt ilveilijä, jolla pään sijasta oli tyhjäksi kaivettu kurbitsi ja häntänä palava kynttilä pitkän seipään nenässä. Sen kummempaa se ei ollut, mutta mustaihoisten petkuttamiseen ei suurta viisautta tarvitakaan. Kuitenkin kaikitenkin on Jumbo-Emo hyvä keksintö, ja minä näkisin kernaasti, että vaimonikin sitä uskoisi.
— Mitä minun vaimooni tulee, sanoi Ledoux, ei hän tosin pelkää Jumbo-Emoa, mutta sitä enemmän Patukka-Paavoa; sitäpaitsi hän tietää varsin hyvin, miten minä häntä kohtelisin, jos hän jonkun tepposen tekisi. Me Ledoux't emme ole kovin pitkämielisiä, ja vaikka minulla ei olekaan kuin yksi käsi, voin minä sillä vielä vaimoisen ihmisen vallan hyvin hoidella. Tuolle veijarillenne, joka uhkailee Jumbo-Emolla, voitte sanoa, että pysyy siivolla eikä säikyttele tätä pikku eukkosta tässä, taikka minä suomitan hänen selkänsä siksi hyvin, että hänen musta nahkansa paistaa punaisena kuin raaka pihvipaisti.
Näin sanoen kapteeni meni suojaansa, kutsutti sinne Aychén ja koetti lohdutella häntä. Mutta kaunista neekeritärtä hän ei saanut lohdutetuksi hyväilyillä eikä lyönneilläkään — menettäähän ihminen näet vihdoin kärsivällisyytensäkin; kyyneleet oikein virtasivat hänen silmistänsä. Kapteeni nousi pahantuulisena kannelle ja haukkui vahtiupseeria manööveristä, jonka tämä sillä hetkellä sattui komentamaan.
Yöllä, kun melkein koko miehistö nukkui sikeää unta, kuulivat vahtimiehet ensin välikannelta vakavan juhlallista ja surullista laulua ja sitten naisen kirkaisevan hirmuisen kimeästi. Heti sen jälkeen kaikuivat yli koko laivan Ledoux'n kovaääniset kiroukset ja uhkailut sekä hänen kauhean piiskansa läiskeet. Hetken kuluttua oli kaikki jälleen vallan hiljaista. Seuraavana päivänä Tamango ilmestyi kannelle kasvot piestyinä, mutta yhtä ylpeän ja päättäväisen näköisenä kuin ennenkin.
Niin pian kuin Ayché huomasi hänet, istuessaan peräkannella kapteenin vieressä, juoksi hän kiiruusti Tamangon luo, polvistui hänen eteensä ja sanoi hänelle epätoivoisen vapisevalla äänellä:
— Anna minulle anteeksi, anna minulle anteeksi, Tamango!
Tamango katsoi häneen tarkasti hetkisen ja huomattuaan, että tulkki oli kaukana, sanoi:
— Viila!
Ja paneutuen pitkälleen etukannelle hän käänsi Aychélle selkänsä. Kapteeni tätä sitten ankarasti torui ja antoipa muutaman korvapuustinkin kieltäen häntä vaihtamasta sanaakaan entisen miehensä kanssa. Mutta heidän vaihtamiensa lyhyiden sanojen merkitystä hän ei ensinkään aavistanut eikä sitä sen koommin tiedustellutkaan.
Istuen muiden orjain kanssa vankina Tamango yllytteli näitä sillä välin yöt-päivät tekemään rohkean yrityksen vapautensa takaisin-voittamiseksi. Hän puhui heille valkoisten vähälukuisuudesta ja huomautti heille vartijoiden yhä kasvavaa huolimattomuutta; tarkemmin selittelemättä hän vakuutti sitten heille voivansa saattaa heidät takaisin kotimaahansa, kehui salaperäisiä tietojansa, joita mustaihoiset ovat niin valmiit uskomaan, ja uhkaili paholaisen kostolla niitä, jotka kieltäytyvät auttamasta häntä tässä yrityksessä. Puheessaan hän käytti ainoastaan peulein murretta, jota useimmat orjista osasivat, mutta jota tulkki ei ensinkään ymmärtänyt. Puhujan maine ynnä se seikka, että orjat olivat tottuneet häntä pelkäämään ja tottelemaan, lisäsivät ihmeellisesti hänen puheittensa vaikutusta, ja mustaihoiset kehottivat häntä vain määräämään päivän vapautumista varten jo paljoa ennen kuin hän itse luulikaan voivansa toteuttaa aikeensa. Hän vastasi liittolaisille ylimalkaisesti, ettei aika vielä ollut tullut ja ettei paholainen, joka hänelle unessa ilmestyi, ollut sitä vielä hänelle ilmoittanut, vaan että heidän piti pysytellä valmiina seuraamaan ensi merkkiä. Sillä välin ei hän laiminlyönyt ainoatakaan tilaisuutta tehdäksensä kokeita vartijain valppauden suhteen. Jättäen pyssynsä laivansyrjää vasten nojalleen huvittelihe eräs matruusi kerran katselemalla, kuinka joukko lentokaloja seurasi laivaa; Tamango otti pyssyn ja oli sillä tekevinään samoja liikkeitä, joita oli nähnyt matruusien tekevän harjoituksissa. Hetkisen kuluttua otettiin häneltä pyssy pois, mutta hän oli sentään huomannut voivansa koskettaa aseita herättämättä epäluuloa; ja kun aika tuli niitä käyttää, niin pitipä sen olla uskalikko mies, joka tahtoi riistää pyssyn hänen käsistään.
Eräänä päivänä Ayché heitti hänelle erään leivoksen tehden samalla merkin, jonka ainoastaan hän ymmärsi. Leivoksessa oli pieni viila: tästä aseesta riippui koko heidän salaliittonsa onnistuminen. Tamango varoi näyttämästä viilaa kumppaneilleen; mutta kun yö tuli, alkoi hän mutista käsittämättömiä sanoja tehden samalla omituisia liikkeitä. Vähitellen hän kiihtyi niin, että jo huudahtelikin. Kuullessaan hänen vaihtelevaa äänenpainoansa olisi luullut hänen puhelevan vilkkaasti jonkun näkymättömän henkilön kanssa. Kaikki orjat vapisivat ollen varmoina siitä, että paholainen oli tällä hetkellä heidän keskessään. Tamango lopetti näytelmänsä riemunhuudahduksella.
— Toverit, huudahti hän, Henki, jonka kanssa minä olen tehnyt liiton, antoi minulle vihdoinkin sen, mitä oli luvannut: minulla on nyt kädessäni meidän vapautuksemme ehto. Nyt te ette tarvitse muuta kuin hiukan rohkeutta voidaksenne voittaa vapautenne.
Hän antoi naapurien tunnustella viilaa, ja hänen yksinkertainen petoksensa kävi noiden vielä yksinkertaisempien ihmisten keskuudessa täytenä totena.
Pitkän odotuksen jälkeen koitti sitten koston ja vapauden päivä. Juhlallisen valan sitomat salaliittolaiset olivat tehneet suunnitelmansa tarkan miettimisen jälkeen. Rohkeimpien piti vuorostaan kannelle noustuaan Tamangon johdolla riistää vartijoilta heidän aseensa; toisten taas tuli kiiruhtaa kapteenin suojaan noutamaan siellä olevat pyssyt. Niiden, jotka olivat ehtineet viilata rautansa poikki, piti alkaa kapina; mutta monien öiden uutterasta työstä huolimatta eivät useimmat orjat vielä voineet ottaa tehokkaammin osaa toimintaan. Kolme mustaihoista olikin saanut tehtäväkseen tappaa miehen, joka kantoi taskussaan rautojen avaimia, ja rientää oitis vapauttamaan tovereitansa.
Sinä päivänä oli kapteeni Ledoux mainiolla tuulella; vastoin tavallisuutta hän armahti erästä laivapoikaa, joka olisi ansainnut selkäsaunan. Hän kiitteli vahtiupseeria tämän komentamasta manööveristä, selitti olevansa tyytyväinen miehistöön ja ilmoitti heille, että Martiniquessa, jonne kohdakkoin saavutaan, joka mies saa lahjapalkkion. Mieluisiin ajatuksiin vaipuneina kaikki matruusit jo mietiskelivät miten lahjapalkkionsa käyttäisivät. He miettivät mielessään vain viinaa ja Martiniquen värillisiä naisia, kun Tamango ja muut liittolaiset tuotiin kannelle.
Rautansa he olivat viilanneet sillä tavoin, ettei niitä voitu huomata viallisiksi, mutta että ne kuitenkin voi pienimmälläkin ponnistuksella katkaista. Sitäpaitsi he osasivat niitä helistellä niin hyvin, että sitä kuullessa olisi luullut heillä tänään olevan kaksinkertaiset raudat. Nieltyänsä jonkun aikaa raitista ilmaa he ottivat kaikki toisiansa kädestä kiinni ja alkoivat tanssia, Tamangon alottaessa heimonsa sotalaulun [kullakin neekerisuvun päämiehellä on omansa], jota hänen oli ollut tapana laulaa ennen muinoin sotaan lähdettäessä. Kun tanssi oli kestänyt jonkun aikaa, heittäysi Tamango ikäänkuin uupuneena pitkälleen erään matruusin jalkoihin, joka huolettomana nojasi laivan käsipuita vastaan; kaikki muutkin salaliittolaiset tekivät samoin, niin että kutakin matruusia näin ympäröi joukko mustaihoisia.
Katkaistuaan rautansa kaikessa hiljaisuudessa päästää Tamango yhtäkkiä voimakkaan huudon, joka on aiottu sotamerkiksi, vetäisee vierellään olevan matruusin jaloista pitkälleen ja laskien jalkansa hänen vatsalleen riistää häneltä pyssyn, jolla heti tappaa vahtiupseerin. Samaan aikaan hyökkäävät toiset muidenkin vartiomatruusien kimppuun, riistävät heiltä aseet pois ja lyövät heidät kuoliaiksi. Kaikkialta kaikuu yhteinen sotahuuto. Vahtimestari, jolla on rautojen avaimet, kaatuu ensimäisinä. Kokonainen lauma mustaihoisia täyttää hetikohta laivankannen. Ketkä eivät löydä muita aseita, tempaavat käsipuita tai laivaveneen airoja. Pian on eurooppalainen miehistö mennyttä kalua. Muutamat matruusit asettuvat kuitenkin puolustusasemaan peräkannelle, mutta heiltä puuttuu aseita ja päättäväisyyttä. Ledoux oli vielä hengissä eikä ollut menettänyt vähintäkään rohkeudestaan. Huomatessaan, että Tamango oli salaliiton johtaja, hän toivoi voivansa helposti suoriutua hänen rikosveljistään, kunhan vain saisi hänet itsensä hengiltä. Hän astui sapeli kädessä Tamangoa vastaan kutsuen häntä äänekkäillä huudoilla. Paikalla tämä hyökkäsikin häntä kohti. Pitäen pyssyänsä kiinni piipunsuusta hän käytteli sitä kuin nuijaa. Molemmat päälliköt tapasivat toisensa sillä kapealla käyntisillalla, joka vie etukannelta peräkannelle. Tamango löi ensiksi. Keveällä ruumiinliikkeellä sai valkoinen iskun vältetyksi. Sattuen kovasti siltapalkkeihin lensi pyssynperä kappaleiksi, ja iskun voimasta luiskahti itse pyssykin Tamangon käsistä. Näin jäi hän aseettomaksi, ja pirullinen mielihyvän hymy huulilla Ledoux kohotti kätensä lävistääkseen hänet. Mutta Tamango oli yhtä vikkelä kuin pantterit hänen syntymämaassaan. Hän heittäysi suoraan vastustajansa syliin ja tarttui siihen käteen, jolla tämä piti sapeliansa. Toinen koettaa repiä irti käsivarttansa, toinen taas sitä pidättää. Tässä raivoisassa ottelussa kaatuvat molemmat, mutta afrikkalainen jää alle. Menettämättä rohkeuttaan Tamango likisti vastustajaansa koko voimallaan lähemmäksi ja puraisi häntä kaulaan niin kovasti, että veri syöksähti kuin jalopeuran hampaan jäljeltä. Sapeli putosi silloin kapteenin hervonneesta kädestä. Sen sieppasi Tamango ja verissä suin karaten pystyyn hän päästi riemuhuudon lävistäessään useammilla pistoilla jo puolikuolleen vihollisensa.
Voitosta ei ollut enää epäilemistä. Muutamat jäljelle jääneet matruusit koettivat rukoilla armoa kapinallisilta, mutta säälittä tapettiin kaikki, yksin tulkkikin, joka ei ollut heille koskaan mitään pahaa tehnyt. Luutnantti kuoli kunnialla. Hän oli vetäytynyt taammaksi erään pienen kanuunan luo, jota saattoi käännellä navan ympäri ja joka ladataan räjähdysaineilla. Vasemmalla kädellään hän ohjasi kanuunaa ja puolustihe oikeassa kädessään olevalla sapelilla niin kauan, että hänen ympärilleen kertyi joukko mustaihoisia. Painamalla kanuunan hanaa ampui hän sitten tuohon taajaksi sulloutuneeseen laumaan leveän, kuolleilla ja kuolevilla täytetyn tien. Muutama silmänräpäys sen jälkeen hänet hakattiin kappaleiksi.
Kun viimeisen valkoihoisen ruumis silvottuna ja palasiksi leikeltynä oli heitetty mereen, alkoivat mustaihoiset kostoonsa kyllästyneinä katsella ylös laivan purjeihin, jotka raittiin tuulen pullistamina vieläkin, näyttivät tottelevan heidän entisiä sortajiansa ja saadusta voitosta huolimatta kuljettavan voittajia kohti orjuuden maata.
— Mitään ei siis ole saavutettu, ajattelivat he surullisina, ja tokkohan tuo valkoisten suuri jumala tahtonee viedä meitä takaisin kotimaahamme, meitä, jotka olemme hänen miestensä verta vuodattaneet?
Muutamat väittivät Tamangon osaavan ohjata laivaa. Suurella melulla huudettiin Tamangoa esille.
Hänpä ei huolinut pitää kiirettä. Vihdoin hänet löydettiin peräkajuutasta, missä hän seisoi hajamielisen näköisenä, toisella kädellä nojautuen kapteenin veriseen sapeliin, toinen ojennettuna vaimollensa Aychélle, joka suuteli sitä polvistuneena hänen edessään. Voitonriemu ei jaksanut vähentää synkkää levottomuutta, joka ilmeni koko hänen olennossaan. Ollen muita viisaampi hän oivalsi paremmin aseman vaikeuden.
Kannelle vihdoin ilmaantuessaan hän tekeytyi tyyneksi, vaikkei sitä suinkaan ollut. Sadan sekavan äänen vaatiessa häntä kääntämään laivan suuntaa hän lähestyi verkkaisin askelin ruoria, ikäänkuin olisi tahtonut hiukan viivyttää sitä hetkeä, joka hänelle itselleen ja muille oli ratkaiseva hänen mahtinsa suuruuden.
Koko laivassa ei ollut ainoatakaan mustaihoista, niin tuhmia kuin he olivatkin, jolta olisi jäänyt huomaamatta erään pyörän ja sen eteen asetetun laatikon vaikutus laivan liikkeihin; mutta tässä koneistossa oli heille kuitenkin suuri salaisuus. Tamango tutki kauan aikaa kompassia liikutellen huuliansa aivan kuin olisi tavaillut niitä sanoja, jotka näki siihen piirretyksi; sitten hän nosti kätensä otsalleen ja tekeytyi miettiväiseksi kuin ainakin mies, joka päässänsä laskee jotakin. Mustaihoiset seisoivat kaikki suut ammollaan ja silmät selällään hänen ympärillään ja seurasivat jännittyneinä hänen pienintäkin liikettänsä. Sillä pelon ja luottamuksen sekaisella päättäväisyydellä, minkä tietämättömyys tuottaa, teki hän vihdoin voimakkaan liikkeen ruoripyörällä.
Niinkuin jalo ratsu ymmärtämättömän ratsastajan kannustaessa hypähtää takajaloilleen, kohosi tuo kaunis priki tästä tavattomasta manööveristä aallon harjalle. Olisi voinut sanoa, että se harmistuneena tahtoi hukuttautua taitamattomine perämiehineen. Kun purjeiden aseman ja ruorin välistä välttämätöntä suhdetta oli äkkiä loukattu, kallistui laiva sitten sellaisella voimalla, että luuli sen tuossa paikassa kaatuvan. Pitkät raakapuut jo merta viistivät. Monet neekerit kellahtivat kumoon, ja muutamia vierähti mereen. Pian nousi laiva sentään uudelleen ylpeästi lainetta kohti ikäänkuin olisi vielä kerran tahtonut taistella perikatoansa vastaan. Mutta tuuli puhalsi kaksinkertaisella voimalla, ja yhtäkkiä katkesivat hirvittävällä räiskeellä molemmat mastot muutamia jalkoja komentosillan yläpuolelta ja peittivät koko kannen pirstaleilla ja raskaalla touviverkolla.
Säikähtyneinä ja kauhusta kirkuen pakenivat neekerit kannen alle; mutta kun tuuli ei enää tavannut mitään vastustusta, nousi laivakin pian tasapainoon keinuen verkalleen aaltojen mukana. Rohkeimmat mustaihoiset nousivat sitten jälleen kannelle ja puhdistivat sen paksusta lastukosta. Tamango pysyi liikkumatonna, nojaten kyynärpäällään kompassia vasten ja peittäen kasvonsa koukistetun käsivartensa suojaan. Ayché seisoi hänen vieressänsä uskaltamatta kuitenkaan häntä puhutella. Vähitellen alkoivat mustaihoiset jo lähennellä, ja rupesi kuulumaan nurinaa, joka ennen pitkää kiihtyi todelliseksi moitteiden ja haukkumasanojen myrskyksi.
— Sinä kavala petturi! huusivat he. Sinä se olet syypää kaikkeen meidän kurjuuteemme, sinähän se möit meidät valkoisille ja yllytit meitä kapinoimaan heitä vastaan. Sitten sinä kehuit tietojasi ja lupasit viedä meidät takaisin kotimaahamme. Me hullut uskoimme sinua ja nyt olemme hukkumaisillamme kaikki, kun sinä olet suututtanut valkoihoisten jumalan.
Tamango kohotti taas ylpeästi päänsä, ja hänen ympärilleen kertyneet mustaihoiset peräytyivät säikähtyneinä. Sitten hän otti kaksi pyssyä, viittasi vaimoansa seuraamaan, astui edessään aukeavan joukon läpi ja suuntasi tiensä laivan kokkapuolelle. Sinne hän rakensi itselleen tyhjistä tynnyreistä ja palkeista jonkinlaisen suojuksen ja istahti keskelle tätä aitaustansa, josta hänen molempien pyssyjensä suut uhkaavina pistivät esiin. Rauhaan hänet jätettiinkin. Kapinallisista muutamat itkivät, toiset kutsuivat, kädet taivasta kohti ojennettuina, omiaan ja valkoisten jumalia avuksensa; tässä oli joukko polvillaan kompassin edessä, jonka alituinen häilyminen oli yleisen ihmettelyn esineenä ja jota he rukoilivat saattamaan heidät maahansa takaisin, tuolla taas viruivat toiset kannella synkkinä ja alakuloisina. Ajatelkaa vielä näiden epätoivoisten keskelle kauhistuksesta ulvovia naisia ja lapsia sekä parikymmentä haavoitettua anomassa hoitoa ja apua, jota kukaan ei ajatellutkaan heille antaa.
Äkkiä ilmestyy eräs neekeri kasvot loistavina kannelle. Hän ilmoittaa löytäneensä valkoisten viinasäiliön; hänen ilonsa ja olentonsa todistavatkin selvästi, että hän on jo sitä maistellut. Hetkeksi haihduttaa tämä uutinen onnettomain vaikerrukset. Kaikki kiiruhtavat varastohuoneeseen ja juovat itsensä humalaan. Puoli tuntia sen jälkeen nähdään heidän hyppelevän ja nauravan kannella ja antautuvan raaimman juopumuksen kaikkiin hurjuuksiin. Haavoitettujen voihkeet säestävät heidän tanssejaan ja laulujaan. Näin kuluu jäännös päivästä ja yö kokonaan.
Aamulla herätessä on uusi epätoivo edessä. Yön aikana oli suuri joukko haavoittuneita kuollut. Laiva kellui ruumiiden keskellä. Meri oli myrskyisä ja taivas synkkä. Neuvoteltiin. Muutamat, jotka osasivat loitsuja, vaikkeivät Tamangon edessä olleet uskaltaneet hiiskahtaakaan taidostaan, tarjosivat palvelustaan. Koeteltiin useita voimakkaita loitsuja. Jokaisen tehottoman yrityksen jälkeen alakuloisuus vain lisääntyi. Vihdoin alettiin taas puhua Tamangosta, joka ei ollut vieläkään tullut suojuksensa ulkopuolelle. Hän se sittenkin oli viisain heistä ja ainoastaan hän kykeni pelastamaan heidät siitä hirveästä asemasta, mihin oli heidät saattanut. Eräs vanhus lähestyi häntä rauhanhierojana. Häntä pyydettiin antamaan neuvonsa, mutta taipumattomana kuin Coriolanus pysyi Tamango kuurona heidän rukouksilleen. Yön aikana hän oli epätoivon vallitessa kerännyt itselleen varaston korppuja ja palvattua lihaa. Hän näytti päättäneen elää muista erillään siellä, mihin oli vetäytynyt.
Viinaa oli vielä jäljellä. Ainakin saa sillä unohtumaan myrskyn ja orjuuden ja lähestyvän kuoleman. Sitten nukutaan, nähdään unta Afrikasta, kumipuumetsistä, olkikattoisista majoista ja apinanleipäpuista, joiden varjot peittävät koko kyläkunnan. Edellisen päivän juopottelu uudistuu. Siten kuluu useampia päiviä. Vaikeroida, itkeä ja repiä hiuksiansa, sitten humaltua ja nukkua, siinä heidän elämänsä. Monta kuoli pelkästä ylenjuomisesta; muutamat heittäysivät mereen tai pistivät itsensä kuoliaiksi.
Eräänä aamuna Tamango astui varustuksensa takaa esiin ja tuli katkenneen suurmaston luokse.
— Orjat, sanoi hän, Henki on minulle unessa ilmestynyt ja osoittanut keinot, miten pelastaa teidät ja viedä takaisin maahanne. Teidän kiittämättömyytenne ansaitsisi sen, että jättäisin teidät kohtalonne alaisiksi, mutta minä säälin noita voivottavia vaimoja ja lapsia. Minä annan teille anteeksi: kuunnelkaa minua.
Kaikki mustaihoiset loivat kunnioittavasti katseensa alas ja kertyivät hänen ympärillensä.
— Ainoastaan valkoiset, jatkoi Tamango, tietävät ne tenhosanat, joiden avulla voi liikutella näitä suuria puutaloja; mutta me osaamme mielemme mukaan ohjata noita keveitä veneitä, jotka muistuttavat oman maamme pursia.
Hän viittasi sluuppia ja muita prikin veneitä.
— Täyttäkäämme ne ruoka-aineilla, asettukaamme niihin ja soutakaamme tuulen mukaan; minun ja teidän jumalanne on antava sen puhaltaa kotimaatamme kohti.
Häntä uskottiin. Hullumpaa ehdotusta ei kuitenkaan ole koskaan tehty. Ymmärtämättä kompassin käyttöä ei heillä vallan oudoilla ulapoilla ollut muuta kuin tietymättömät seikkailut edessä. Tamangon käsityksen ja mielikuvituksen mukaan tarvitsi vain soutaa suoraan eteenpäin, niin tulisi sieltä vihdoin mustaihoisten maa vastaan, sillä mustaihoiset asuvat maalla ja valkoiset elävät laivoillaan. Niin oli hän kuullut äitinsä sanovan. Pian oli kaikki valmiina lähtöön; mutta ainoastaan sluuppi ja yksi kanootti oli käyttökunnossa. Niihin eivät nuo lähes kahdeksankymmentä vielä elossa olevaa neekeriä mahtuneet. Haavoitetut ja sairaat täytyi jättää oman onnensa nojaan. Useimmat heistä pyysivät vain, että heidät lopetettaisiin ennen lähtöä.
Molemmat veneet, jotka sanomattomalla vaivalla oli saatu vesille, poistuivat laivan luota suunnattomasti lastattuina ja meren lainehtiessa niin kovasti, että se uhkasi joka hetki niellä heidät. Kanootti lähti edellä. Tamango oli Aychén keralla istuutunut sluuppiin, joka raskaampana ja enemmän lastattuna ollen jäi tuntuvasti jäljelle. Kuului vielä prikille jätettyjen poloisten voivotushuutoja, kun voimakas aalto löi sluupin yli ja täytti sen vedellä. Vähemmässä kuin minuutissa oli se jo tuuliajolla. Kanootissa nähtiin heidän onnettomuutensa, ja soutajat ponnistivat siellä kaksinkertaisesti peläten, että heidän muuten ehkä täytyisi auttaa haaksirikkoisia. Melkein kaikki sluupissa olleet hukkuivat. Ainoastaan kymmenkunta pääsi takaisin laivaan. Näiden joukossa olivat myöskin Tamango ja Ayché. Auringon laskiessa nähtiin kanootin häipyvän näköpiirin taakse; mutta miten sille lopullisesti kävi, sitä ei tiedetä.
* * * * *
Miksipä väsyttäisin lukijaa nälän kärsimysten vastenmielisellä kertomisella? Noin parikymmentä henkeä, joita vuoroin myrskyisä meri heittelee, vuoroin paahtava päivä polttelee, taistelee ahtailla tiloilla joka päivä ruokavarojensa pienistä tähteistä. Kustakin korppupalasesta on oteltava, ja heikompi kuolee, ei senvuoksi, että väkevämpi hänet tappaa, vaan siksi, että tämä jättää hänet kuolemaan. Muutamien päivien kuluttua eiToivo-prikillä ollut muita hengissä kuin Tamango ja Ayché. — — —
* * * * *
Eräänä yönä oli ankara aallokko; kova tuuli puhalsi, ja pimeyskin oli niin sankka, ettei laivan perästä voinut kokkaa erottaa. Ayché makasi vuoteella kapteenin kajuutassa, ja Tamango istui hänen jalkojensa juuressa. Molemmat olivat jo kauan olleet äänettöminä.
— Tamango, huudahti vihdoin Ayché, kaikki mitä sinä kärsit, kärsit sinä minun tähteni…
— En minä kärsi ensinkään, vastasi Tamango jyrkästi, heittäen vaimonsa viereen vuoteelle ainoan jäljellä olevan korppupuoliskonsa.
— Säilytä se itseäsi varten, sanoi Ayché työntäen hiljaa korpun luotansa; ei minun enää ole nälkä. Ja miksikä söisinkään? Onhan minun hetkeni jo tullut!
Mitään vastaamatta nousi Tamango horjuen kannelle ja istahti erään mastontyngän juurelle. Pää rintaa vasten painuneena hän vihelteli siinä heimonsa sotalaulua. Yhtäkkiä kuului voimakas huuto yli meren pauhun, ja pimeydestä tuikahti valopilkku. Hän kuuli muitakin huutoja ja näki suuren mustan laivan nopeasti kiitävän ohitsensa niin läheltä, että raakapuut menivät hänen päänsä ylitse. Hän näki ainoastaan kaksi henkilöä mastoon ripustetun lyhdyn valossa. Nämä huusivat vielä kerran, ja samalla tempasi tuuli jo heidän laivansa edemmäksi, ja pian se oli kadonnut pimeyteen. Epäilemättä olivat vahtimiehet huomanneet haaksirikkoisen laivan, mutta myrskyisä meri esti kääntämästä suuntaa. Hetkisen kuluttua Tamango näki kanuunantulen leimahtavan ja kuuli laukauksen pamahtavan; sitten hän näki toisen kanuunantulen, mutta ei kuullut mitään pamausta; sen jälkeen ei hän enää nähnytkään mitään. Seuraavana päivänä ei näköpiirissä näkynyt ainoatakaan purjetta. Tamango laskeusi vuoteelleen maata ja sulki silmänsä. Ayché oli edellisenä yönä kuollut.
* * * * *
En tiedä kuinka pitkän ajan kuluttua englantilainen fregattiBellonetapasi erään mastottoman ja nähtävästi miehistön hylkäämän aluksen. Sinne lähetetty sluuppi löysi siellä kuolleen neekerinaisen ja niin muuttuneen ja laihtuneen neekerin, että hän näytti ihan muumiolta. Hän oli vallan tajutonna, mutta sentään vielä hiukan hengissä. Lääkäri otti hänet haltuunsa ja hoiteli häntä, ja kunBellonesaapui Kingstoniin, oli Tamango vallan terve mies. Sitten kyseltiin hänen elämänvaiheitaan. Hän kertoi mitä tiesi. Istutustilojen omistajat saarella vaativat häntä hirtettäväksi kapinallisena neekerinä; mutta kuvernööri, joka oli ihmisystävällinen mies, asettui hänen puolelleen katsoen hänen tekonsa olevan puolustettavissa, sillä olihan hän oikeastaan vain käyttänyt itsepuolustusoikeuttansa; sitäpaitsi olivat hänen tappamansa miehet ainoastaan ranskalaisia. Hänen suhteensa meneteltiin niinkuin muidenkin takavarikkoon otettujen orjakauppalaivain neekerien suhteen menetellään. Hänet laskettiin vapauteen, s.o. hänet pantiin kruununtyöhön, jossa hänellä kuitenkin oli ravinto ja 30 senttiimiä päivässä. Tamango oli sangen komea mies. 75:nnen rykmentin eversti sattui näkemään hänet ja otti hänet symbaalin lyöjäksi rykmenttinsä soittokuntaan. Siellä hän oppi hiukan englanninkieltä; mutta ei hän juuri paljoa puhunut. Sen sijaan hän joi liiaksikin rommia ja sokeroitua palo viinaa.
Hän kuoli sairaalassa keuhkokuumeeseen.
Mateo Falcone.
Jos Porto-Vecchiosta lähdettäessä suuntaat kulkusi luodetta kohti keskisaarelle päin, niin huomaat maaperän kohoavan jotenkin jyrkästi ja tulet kolme tuntia kiemurtelevia, kivimöhkäleiden salpaamia ja joskus kuilujenkin katkaisemia polkuja astuttuasi laajalle, asumattomalle palolle. Tämä palo on korsikkalaisten paimenten ja kaikkien tuomioistuimen kanssa riitaantuneiden luvattu maa. Tapahtuu näet usein, että korsikkalainen talonpoika päästäksensä polttamasta vainioitansa sytyttää tuleen jonkun metsäpalstan; sen pahempi, jos tuli leviää laajemmalle kuin tarvis vaatii: kävi miten kävi, niin on hän varma hyvästä sadosta kylväessään tämän halmeen, jossa palaneiden puiden tuhka muodostaa hedelmällisen maakerroksen. Kun tähkät on korjattu — koska korsien korjaaminen tuottaisi liian paljon vaivaa, jätetään ne näet paikoilleen — työntävät maahan jääneet, palamattomat puunjuuret seuraavana keväänä peräti sankan pensaston, joka muutamissa vuosissa kasvaa seitsemän tai kahdeksan jalan korkuiseksi. Tällaisia tiheitä pensastoja nimitetään sitten korsikan murteellamaquis. Siinä kasvaa erilaatuisia puita ja pensaita sikin-sokin niinkuin Jumala ne siihen kasvattaa. Ainoastaan kirves kädessä voi ihminen raivata itselleen tien sen läpi, ja onpa olemassa niinkin sankasti pensastuneita palomaita, etteivät villit lampaatkaan saata niiden läpi tunkeutua.
Jos olet tullut tehneeksi murhan, niin pakene Porto-Vecchion palolle, missä hyvän pyssyn, ruudin ja kuulain avulla voit elää täydessä turvassa; mutta älä unohda myöskään ruskeata, huppukauluksista viittaa, joka kelpaa sinulle sekä päällystakiksi että vuoteeksi. Paimenilta saat maitoa, juustoa ja kastanjia, eikä sinun tarvitse vähääkään pelätä oikeutta tai murhatun omaisia, paitsi ehkä silloin kun sinun täytyy laskeutua kaupunkiin ampumavarastoasi uusimaan.
Mateo Falconella oli siihen aikaan, kun minä vuonna 18.. olin Korsikassa, asuntonsa puolen penikulman päässä palolta. Hän oli maan oloihin nähden varakas mies ja eli rennosti, se on työtä tekemättä ja pelkästään karjansa antimista, jota vaeltelevat paimenet kuljettivat vuoristolaitumilla. Tavatessani hänet pari vuotta ennen sitä tapausta, jota käyn kertomaan, näytti hän minusta olevan vähän päälle viidenkymmenen. Kuvitelkaa mielessänne lyhyt, mutta vartaloltaan tanakka mies, tukka kihara ja sysimusta, kotkannenä, huulet ohuet, silmät suuret ja vilkkaat ja kasvoilla sama väri kuin saapasnahan nurjalla puolella. Hänen ampumataitonsa oli tunnettu tavattomaksi Korsikassakin, missä muuten on hyviä pyssymiehiä niin kosolta. Mateo ei esimerkiksi olisi koskaan ampunut villilammasta kaurishauleilla, vaan kuulalla hän sen kaatoi sadankahdenkymmenen askeleen päästä, satuttaen mielensä mukaan joko päähän tai lapaan. Yöllä hän käytteli asettaan yhtä helposti kuin päivälläkin, ja minulle kerrottiin hänen osaavuudestaan seuraava todistus, joka ehkä tuntuu uskomattomalta siitä, joka ei ole Korsikassa matkustellut. Kahdeksankymmenen askeleen päähän asetettiin palava kynttilä lautasen kokoisen, läpikuultavan paperipalasen taakse. Hän tähtäsi, kynttilä sammutettiin, ja minuutin kuluessa hän pilkkosen pimeässä lävisti paperipalasen kolme kertaa neljästi ampuessaan.
Tällaisella yliluonnollisella taitavuudella oli Mateo Falcone saavuttanut suuren maineen. Ystävänä sanottiin hänen olevan yhtä luotettavan kuin vihollisena vaarallisen; ollen sitäpaitsi kohtelias ja avulias eleli hän sovussa kaikkien kanssa Porto-Vecchion piirikunnassa. Mutta Cortessa, mistä hän oli ottanut vaimon itselleen, kerrottiin hänen sangen nopeasti suoriutuneen eräästä kilpailijasta, jota kehuttiin yhtä varmaksi sodassa kuin rakkaudessakin: Mateon ansioluetteloon pantiin ainakin eräs laukaus, joka tapasi kilpailijan juuri kun tämä oli ajamassa partaansa pienen, ikkunakehykseen ripustetun peilin edessä. Kun tapaus oli unohtunut, meni Mateo naimisiin. Vaimostaan Giuseppasta oli hänelle syntynyt ensin kolme tyttöä (Mateon suureksi harmiksi) ja vihdoin poika, jolle hän antoi nimen Fortunato; tämä se nyt oli perheen toivo ja nimen perijä. Tytöt olivat joutuneet hyviin naimisiin: heidän isänsä saattoi tarpeen vaatiessa olla varma vävypoikiensa tikareista ja tussareista. Poika oli vasta kymmenvuotias, mutta osoitti jo lupaavia taipumuksia.
Eräänä syyspäivänä Mateo lähti vaimoineen jo varhain liikkeelle käydäksensä katsomassa karjaansa eräällä palolaitumella. Pikku Fortunato pyrki mukaan hänkin, mutta laidun oli liian loitolla ja sitäpaitsi piti jonkun jäädä kotimieheksi; isä siis kielsi, mutta kuten pian näemme, oli hänellä syytä katua kieltoaan.
Oli kulunut muutama tunti hänen lähdöstänsä; pikku Fortunato loikoili levollisesti päivänpaisteessa katsellen sinertäviä vuoria ja mietiskellen, että tulevana sunnuntaina hän menee kaupunkiin päivällisille enonsa, korpraalin luo, kun pyssyn pamaus yhtäkkiä keskeytti hänen mietteensä. Hän hyppäsi seisoalleen ja kääntyi sinnepäin, mistä pamaus oli kuulunut. Muita laukauksia seurasi eripituisten väliaikojen perästä, ja kerta kerralta kuuluivat ne lähempää, kunnes vihdoin Mateon talolle päin nummelta tulevalle polulle ilmestyi parrakas mies, vuoristolaisten suippolakki päässä, yllä ryysyiset vaatteet ja laahautuen pyssynsä nojassa suurella vaivalla eteenpäin. Hän oli näet juuri saanut luodin lanteeseensa.
[Korpraalit olivat kuntain valitsemia päälliköitä sen kapinan aikana, jonka korsikkalaiset tekivät läänitysherrojansa vastaan. Nykyäänkin käytetään tätä nimeä vielä sellaisesta henkilöstä, jolla tilustensa, sukulaisuussuhteittensa tai alamaistensa nojalla on vaikutusta ja jonkinlaista järjestysvaltaa jossakinpievessäeli maakunnassa. Korsikkalaiset jakautuvat vanhan tavan mukaan viiteen luokkaan:aateliset(joista toisille annetaan arvonimiylhäisyys, toisille herra,signor),korpraalit(caporali),kansalaiset, alhaisojamuukalaiset.]
Tulija oli eräs rosvo, joka lähtiessänsä öiseen aikaan noutamaan ruutia kaupungista oli tiellä joutunut väijyksissä olevain korsikkalaisten jääkärien kynsiin. [Kenttärykmentti, joka hallituksen käskystä auttaa santarmeja ylläpitämään järjestystä.] Puolustauduttuaan ensin urhoollisesti oli hänen vihdoin täytynyt peräytyä ja ankarasti ahdistettuna vetäytyä kalliolta kalliolle. Paljon edellä sotamiehiä ei hän kumminkaan ollut ja haavansa vuoksi oli hänen mahdoton ennättää palolle ennenkuin nämä jo ehtivät hänen kimppuunsa.
Hän lähestyi Fortunatoa ja sanoi:
— Oletko sinä Mateo Falconen poika?
— Olen.
— Minä olen Gianetto Sanpiero. Keltakaulukset [Jääkärien univormu oli ruskea, kaulukset keltaiset] ahdistavat minua. Kätke minut johonkin, sillä edemmäksi en jaksa kävellä.
— Ja mitäs isä sanoo, jos minä sinut hänen luvattansa kätken?
— Hän sanoo, että teit oikein.
— Kukatiespä ei sanokaan?
— No, kätke minut vain pian, ne jo tulevat.
— Varrohan kunnes isä on palannut.
— Varroko, sinä kirottu! Viidessä minuutissa he ovat täällä. Kätke minut nyt pian, muuten tapan sinut.
Fortunato vastasi hänelle vallan kylmäverisesti:
— Pyssysipä on tyhjä, eikä vyössäsi ole enää patruunia.
— Onpa minulla puukkoni.
— Vaan jaksatkos sinä juosta yhtä nopeaan kuin minä?
Samassa hän hypähti syrjään, niin ettei ollut tavoitettavissa.
— Sinä et ole Mateo Falconen poika, sinä! Aiotko sallia, että minut vangitaan vallan asuntosi edessä?
Tämä näytti poikaan vaikuttavan.
— Mitäs sinä annat minulle, jos kätken sinut? sanoi hän lähemmäksi tullen.
Rosvo kopeloi kupeella riippuvaa nahkataskuansa ja veti sieltä viidenfrangin rahan, jonka hän epäilemättä oli säästänyt ruudin ostoa varten.Fortunato hymyili nähdessään hopearahan, otti sen käteensä ja sanoiGianettolle:
— Ole huoletta!
Samassa hän teki suurehkon aukon tuvan luona olevaan heinäsuovaan. Gianetto kyyristyi sinne, ja poika peitteli hänet ylt'ympäri, niin että hän sai hiukan ilmaa hengittääkseen, mutta ettei kukaan voinut epäilläkään ihmisen sinne piiloutuneen. Sen lisäksi juolahti hänelle mieleen eräs kylläkin ovela metsäläisviekkaus.
Hän kävi noutamassa naaraskissan penikkoineen ja asetti ne heinäsuovan päälle uskotellakseen, ettei sitä muka oltu kotvaan liikuteltukaan. Huomattuaan vielä verisiä jälkiä talolle johtavalla polulla hän peitteli ne tarkasti hiekalla ja heittihe sen tehtyään aivan levollisena taas päivänpaisteeseen loikoilemaan.
Muutamien minuuttien kuluttua oli Mateon tuvan ovella kuusi ruskeaan, keltakauluksiseen univormuun puettua miestä erään ajutantin johdolla. Ajutantti oli hieman sukua Mateelle. (Kuten tiettyä laskevat korsikkalaiset sukulaisuussuhteensa paljoa pitemmälle kuin muut.) Hänen nimensä oli Tiodoro Gamba; muuten toimelias mies, jota rosvot kovasti pelkäsivät, sillä hän oli jo useita ahdistellut.
— Hyvää päivää, pikku serkku, sanoi hän Fortunatolle lähemmäksi tultuaan; kas vain kuinka sinä olet kasvanut! Oletko nähnyt erään miehen juuri kulkevan tästä ohi?
— Noo, enpä minä ole vielä sinunkaan kokoinen, hyvä serkku, vastasi poika typerän näköisenä.
— Siksi kyllä ehdit tulla. Vaan sanoppa, etkö ole nähnyt erään miehen menevän tästä ohi?
— Olenkoko nähnyt erään miehen menevän tästä ohi?
— Niin, miehen, jolla oli musta samettinen suippolakki päässä ja punakeltaisella kirjailtu takki yllä?
— Miehenkö, jolla oli suippolakki ja punakeltaisella kirjailtu takki?
— Niin, ja vastaa pian äläkä siinä kertaile minun kysymyksiäni.
— Aamulla pastori ajoi Pekka-nimisellä hevosellaan tästä meidän pihan kautta. Hän uteli mitenkä isä jaksoi, ja minä sanoin hänelle, että…
— Vai sinä, pieni veijari, tässä juonittelet! Sano nyt pian, mitä tietä Gianetto meni, sillä häntä me etsimme; ja minä olen varma siitä, että tätä polkua myöten hän tuli.
— Kuka sen tietää?
— Kukako sen tietää? Minä sen tiedän, että sinä olet nähnyt hänet.
— Näetkös sinä, kun nukut?
— Vaan sinäpä et nukkunut, pyssynlaukaukset sinut herättivät.
— Sinä luulet siis, että teidän pyssynne pitävät semmoista melua? Isäni tussari pamahtaa paljon kovemmin.
— Vieköön sinut saakeli, senkin kirottu vetelys! Että sinä olet nähnyt Gianetton, siitä olen varma. Kenties olet hänet kätkenytkin. Hoi, kumppalit, käykää tupaan ja katsokaa, eikö junkkarimme ole siellä. Hän nilkutti enää vain yhdellä käpälällä, ja se lurjus on liian viisas lähteäkseen sillä tavoin palolle asti pyrkimään. Sitäpaitsi loppuvat verijäljetkin tähän.
— Vaan mitäs isä sanoo, kysyi Fortunato ilkamoiden, jos saa tietää, että te olette hänen poissa ollessaan tunkeutuneet tupaan?
— Kuules, junkkari, sanoi ajutantti Gamba nipistäen poikaa korvasta, tiedätkös sinä, että minä voin helposti saada sinut toista virttä veisaamaan? Ehkäpä sinä vielä sanotkin, jos saat parisen kymmentä lyöntiä sapelin lappeella.
Fortunato vain naureskeli pilkallisesti.
— Isäni nimi on Mateo Falcone! sanoi hän juhlallisesti.
— Tiedätkös sinä, pikku veijari, että minä voin viedä sinut jokoCorteen tai Bastiaan. Panen sinut vankeuteen, raudat jaloissaolkivuoteelle makaamaan, ja mestautan sinut, jos et sano missä GianettoSanpiero piileksii.
Poika remahti suureen nauruun kuullessaan tämän lystikkään uhkauksen.Hän vain toisti:
— Isäni nimi on Mateo Falcone.
— Ajutantti, sanoi aivan hiljaa eräs jääkäreistä, älkäämme riitaantukoMateon kanssa.
Gamba näytti todellakin joutuneen ymmälle.
Hän puheli kuiskaten sotamiesten kanssa, jotka olivat tarkastaneet koko talon, toimitus, joka muuten ei kauan kestänytkään, sillä korsikkalaisen asuntoon ei kuulu muuta kuin yksi neliskulmainen tupa. Huonekaluja on pöytä, penkkejä, kirstuja ja metsästys- sekä talouskapineita. Sillä aikaa pikku Fortunato hyväili kissaansa ja näytti ilkamoiden nauttivan jääkärien ja sukulaisensa hämmennystilasta.
Eräs sotamiehistä lähestyi heinäsuovaa. Hän huomasi emäkissan ja sohaisi pistimellä huolettomasti heinäsuovaan kohauttaen olkapäitään merkiksi, että tämä teko tuntui hänestä naurettavalta. Suovassa ei mikään liikahtanut, eivätkä pojan kasvotkaan ilmaisseet vähintäkään mielenliikutusta.
Ajutantti ja hänen joukkonsa miettivät heittää hiiteen koko toimituksen ja katselivat jo totisina nummelle päin ikäänkuin aikoen palata takaisin samaa tietä, jota olivat tulleetkin, kun päällikkö, vakuutettuna siitä, etteivät uhkaukset vaikuttaneet mitään Mateo Falconen poikaan, päätti tehdä vielä viimeisen ponnistuksen ja koettaa hyväilyjen ja lahjojen mahtia.
— Kuules, pikku serkkuni, sanoi hän, sinä näyt olevan hyvin kasvatettu viikari ja tulet varmaankin vielä menemään pitkälle. Mutta nyt sinä lasket minusta ilkeää leikkiä, ja ellen minä pelkäisi suututtavani sukulaistani Mateo Falconea, niin piru vieköön ottaisinkin sinut mukaani.
— Hui-hai!
— Vaan kun sukulaiseni tulee kotiin, niin kerron koko jutun hänelle, ja silloin saat valheistasi verisen selkäsaunan.
— Jokohan?
— Saat nähdä… Vaan kuuleppa… ole nyt siivo poika, niin minä annan sinulle jotain.
— Ja minä annan sinulle, serkku, erään neuvon: että jos te vielä viivyttelette, niin Gianetto ehtii jo palolle, ja silloin täytyy olla useampia sinunlaisiasi uskalikkoja, jos mieli häntä sieltä etsiä.
Ajutantti otti taskustaan hopeakellon, joka maksoi ainakin kolmekymmentä frangia, ja huomatessaan, että pikku Fortunaton silmät säteilivät sitä katsellessa, hän riiputti sitä teräksisten vitjojen nenästä sanoen:
— Sinä veijari tahtoisit kai mielelläsi tämmöisen kellon kaulaasi ja astuskelisit Porto-Vecchion katuja ylpeänä kuin riikinkukko; ja ihmiset kyselisivät sinulta: »paljonko kello on?» ja sinä vastaisit: »katsokaa kelloani».
— Kun tulen isoksi, niin korpraali-enoni kyllä antaa minulle kellon.
— Antaa jos antaa, vaan enosi pojallapa on jo kello… ei sentään niin kaunis kuin tämä… Ja hän on kuitenkin sinua nuorempi.
Poikanen huokasi.
— No, tahdotkos tämän kellon, pikku serkku?
Fortunato näytti syrjäsilmällä kelloa katsellessaan kissalta, jolle tarjotaan kokonainen kananpoika. Tuntien itseään vain härnättävän ei se uskalla iskeä siihen kynsiänsä, vaan kääntää tuontuostakin silmänsä poispäin, ettei houkutus kävisi liian suureksi; kuitenkin se nuoleksii myötäänsä suupieliänsä ja näyttää tahtovan sanoa isännälleen: »Teidän leikkinne on liian julmaa!»
Ajutantti Gamba tuntui sentään todenteolla tarjottelevan kelloansa.Fortunato ei ojentanut kättänsä, vaan sanoi happamesti hymyillen:
— Mitä te minua suotta pilkkaatte?
— En, jumal’avita, pilkkaakaan. Sano vain missä Gianetto on, niin on kellokin sinun.
Fortunaton huulille ilmestyi epäilyksen hymy, ja katsoen mustilla silmillänsä ajutantin silmiin koetti hän niistä lukea, minkä verran tämän sanoihin oli luottamista.
— Vietäköön minulta olkaliput, huudahti ajutantti, jollen anna sinulle kelloa sillä ehdolla! Kumppalini tässä ovat todistajina, enkä minä saata lupaustani rikkoa.
Tätä sanoessaan hän vei kelloa yhä lähemmäksi, kunnes se melkein kosketti pojan kalpeata poskea. Tämän kasvoilla kuvastui selvästi sisällinen sieluntaistelu pyyteen ja vierasvaraisuuden kunnioittamisen välillä. Paljas rinta kohoili kiihkeästi, ja hän näytti olevan tukehtumaisillaan.
Sillä välin kello heilui ja kääntelihe koskettaen toisinaan hänen nenänsä päätä. Vähitellen alkoi vihdoin pojan oikea käsi kohota kelloa kohti: sormen päät jo koskettivat sitä, ja pian se lepäsi kokonaan hänen kädessään, vaikka ajutantti yhä piteli sitä vitjojen toisesta päästä… Numerotaulu oli taivaansininen… kuori vasta kiillotettu… päivänpaisteessa se tulena välähteli… Houkutus oli liian suuri.
Fortunatolla nousi jo vasen käsikin, ja olkansa yli hän viittasi peukalollaan heinäsuovaa, jota vastaan hän nojasi. Ajutantti ymmärsi hänet heti. Hän päästi vitjat kädestään, ja Fortunato tunsi olevansa kellon ainoa omistaja. Hän hypähti pystyyn vikkelästi kuin metsäpeura ja poistui kymmenen askeleen päähän heinäsuovasta, jota jääkärit heti kävivät penkomaan.
Pian nähtiinkin heinäsuovan liikahtelevan: sieltä ilmestyi verissään oleva mies, puukko kädessä; mutta koettaessaan nousta seisoalleen ei hän hyytyneeltä haavaltaan jaksanutkaan pysyä pystyssä, vaan suistui maahan. Ajutantti syöksyi heti hänen kimppuunsa ja väänsi tikarin hänen kädestään. Samassa hänet lujasti köytettiin vastustuksestaan huolimatta.
Maaten kentällä pitkällään, sidottuna kuin mikäkin lyhde, Gianetto käänsi päänsä lähestynyttä Fortunatoa kohti.
— Senkin… sikiö! sanoi hän tälle enemmän ylenkatseellisesti kuin vihaisesti.
Poika heitti hänelle saamansa hopearahan takaisin tuntien, ettei sitä enää ansainnut; mutta vangittu ei näyttänyt huomaavankaan tätä liikettä. Vallan kylmäverisesti hän sanoi ajutantille:
— Kuulkaas, hyvä Gamba, minä en jaksa kävellä, teidän täytyy kantaa minut kaupunkiin.
— Äsken sinä kuitenkin juoksit kuin vuorikauris, vastasi julma voittaja; mutta olehan huoletta: minä olen niin hyvilläni siitä, että sinut vihdoinkin sain kiinni, jotta vaikka selässäni kantaisin sinua penikulman väsymystä ensinkään tuntematta. Muuten aiomme valmistaa sinulle paarit oksista ja päällystakistasi; ja Crespolin vuokratalolla on meillä hevosetkin.
— Hyvä, sanoi vangittu; kai te panette hiukan olkia paareille, jotta minun on mukavampi olla.