The Project Gutenberg eBook ofOrjien vapauttaminen Pohjois-AmerikassaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Orjien vapauttaminen Pohjois-AmerikassaAuthor: friherrinna Alexandra GripenbergRelease date: August 29, 2005 [eBook #16621]Most recently updated: December 12, 2020Language: FinnishCredits: Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed Proofreaders Europe*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ORJIEN VAPAUTTAMINEN POHJOIS-AMERIKASSA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Orjien vapauttaminen Pohjois-AmerikassaAuthor: friherrinna Alexandra GripenbergRelease date: August 29, 2005 [eBook #16621]Most recently updated: December 12, 2020Language: FinnishCredits: Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed Proofreaders Europe
Title: Orjien vapauttaminen Pohjois-Amerikassa
Author: friherrinna Alexandra Gripenberg
Author: friherrinna Alexandra Gripenberg
Release date: August 29, 2005 [eBook #16621]Most recently updated: December 12, 2020
Language: Finnish
Credits: Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed Proofreaders Europe
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ORJIEN VAPAUTTAMINEN POHJOIS-AMERIKASSA ***
Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed
Proofreaders Europe.
KirjoittanutAlexandra Gripenberg.
Ensimmäisen kerran julkaissutKustannusosakeyhtiö Otava 1892.
Tämä lyhyt esitys orjien vapauttamisesta Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa on kirjoitettu siinä toivossa, että se voisi olla lukemisena varttuneemmalle nuorisolle sekä kansanopiston oppilaille heidän harjoittaessaan historian opintoja. Jos se, niin puutteellinen kuin se onkin, voisi jossakin määrin herättää myötätuntoisuutta niinhyvin yhtä maailmanhistorian merkillisimpää tapahtumaa kuin niitä aatteita kohtaan, jotka siitä saivat eloa, olisi tarkoitus täytetty.
Lähteinä on käytetty: American Polities by Alexander Johnston. — Acts of the Anti Slavery Apostles by Barker Pittsbury. — Anti Slavery Remimiscenses by Elisabeth Buffum Chace. — Sen ohessa suusanallisia ja kirjallisia tiedonantoja useilta vielä eläviltä orjuuden vastustajilta.
Tekijä.
Jokaisessa jalossa aatteessa on kehoitusta hyvään. Senpä tähden sen historia yhä edelleen vaikuttaa jalostuttavasti ihmiskuntaan, vaikka se tarkoitusperä, jota varten työskenneltiin, jo aikoja sitten olisikin saavutettu, ja vaikka aate on taistellut epäkohtia vastaan, jotka ovat vallinneet ainoastaan muutamissa kansakunnissa.
Jos kohta orjuutta meidän maassamme oli olemassa ainoastaan hyvin pitkiä aikoja sitten, eikä siis mitään työtä semmoista epäkohtaa vastaan ole tullut kysymykseen uudempina aikoina, on kuitenkin meille valaisevaa tutustua siihen suurenmoiseen ja mahtavaan kamppailukseen, jonka jalot miehet ja naiset Amerikassa taistelivat orjain vapauttamiseksi isänmaassansa. Se on tosin paljastava mitä hirveimpiä siveellisiä hairahduksia, joihin saattaa joutua syypääksi kansakunta, kun se luuloiteltua hyötyä varten rohkenee ruveta nukuttelemaan omaa oikeuden-tuntoansa. Mutta se on samassa osoittava meille, mitä kansa voipi tehdä omaksi parannuksekseen, kun kaikki sen siveydelliset voimat herätetään taistelemaan oikean ja hyvän puolesta.
* * * * *
Kuten tunnemme, tulivat Pohjois-Amerikan erämaat raivatuiksi viljelykselle englantilaisten protestanttien, n. s. puritaanien, kautta, jotka 1500- ja 1600-luvuilla lähtivät pakoon niitä vainouksia, joiden alaisina he olivat omassa isänmaassansa. Uskoansa he eivät tahtoneet kieltää, vaan lähtivät mieluummin ulos pauhaavalle valtamerelle ja pystyttivät majansa erämaihin, joissa petoeläimiä ja vihollisia indiaaneja vilisi heidän ympärillään. Siellä rakensivat he ensiksi hajanaisia kyliä, jotka sittemmin kasvoivat kukoistaviksi siirtokunniksi ja nykyhetkeen saakka ovat säilyttäneet leiman perustajiensa uskaliaasta, toimekkaasta hengestä. Eri siirtokunnat tekivät vuonna 1643 sopimuksen, jonka kautta he yhtyivät vapaasen valtioliittoon, joka sai nimekseen Uuden Englannin Yhdys-Vallat. Nämä olivat toista sataa vuotta edelleen Englannin alusmaina ja maksoivat emämaalle runsaat verot. Mutta kun alituisten sotien kautta Englannin valtiovelka alinomaa kasvoi, kieltäysivät siirtokunnat suorittamasta veroa. Tämän johdosta syntyi niiden ja emämaan kesken sota, joka päättyi siten, että siirtokunnat irtautuivat Englannista ja muodostivat 1783 itsenäisen tasavallan, jolle tuli nimeksiPohjois-Amerikan Yhdys-Vallat.
Tämän vapautus-sodan perästä uusi tasavalta nopeasti vaurastui väkiluvun ja varallisuuden puolesta. Uudis-asutusten ja valloituksien kautta voitettiin joukko uusia alueita, ja yhä enemmän siirtokuntia yhtyi liittovaltioon. Tässä oli piankin neljättäkymmentä eri valtiota, jota kutakin hallitsi lainsäätävä kokous. Liittokuntaa eli Unioonia hallitsi kolmeksi vuodeksi valittu presidentti yksissä neuvoin n. s. kongressin kanssa, johon kaikki valtiot lähettivät edusmiehensä.
Mutta vaikka valtiot ulkonaisesti muodostivat yhden kokonaisuuden, löytyi paljon erilaisuutta niiden asukkaiden kesken. Pohjoisten valtioiden väestö oli melkein siltänsä syntyperää Englannista ja muista sen sukuisista maista. He tunnustivat protestanttista uskontoa, olivat uutteria ja toimekkaita. Heitä elähytti luja vapauden-tunne, jonka olivat perinneet esi-isiltään ja jonka heidän tottumuksensa itsehallintoon ja omaan apuun oli kasvattanut ja kehittänyt. Eteläisten valtioiden väestö päin vastoin oli suurimmaksi osaksi syntyänsä katolilaisista kansoista Etelä-Euroopassa. He olivat mukavuutta ja ylellisyyttä rakastavia, kammoivat työtä ja puuttuivat sitä pontevuutta ja vapauden-tunnetta, josta pohjois-valtioiden asukkaat olivat tunnetut. Nämä erilaisuudet ja eroitus ilmanalassa oli myös vaikuttanut suuren eroavaisuuden elatustavoissa Pohjan ja Etelän välillä. Edellinen rupesi maanviljelykseen, käsitöihin ja tehdasliikkeesen, jotka antoivat työtä vapaalle työväen-luokalle. Jälkimäinen elätti itseään sokuriputken, riisin ja puuvillan viljelyksellä suurilla n. s. plantgeillaan eli maatiloilla, joissa työt tehtiin neekeri-orjain kautta.
Orjuutta oli löytynyt jo Amerikan siirtokuntien aikaisimpina päivinä kaikissa valtioissa, paitsi Massachusettsissa ei. Se oli ilmestynyt inhoittavana kasvannaisena tuohon nuoreen ja voimalliseen kansaan, ja Englannin laki oli sen tunnustanut oikeutetuksi. Vähitellen oli se kuitenkin tullut lakkautetuksi Ohio-joen pohjoispuolella olevissa valtioissa, ja tämänniminen valtio oli edelleen kauvan aikaa rajana »vapaiden valtioiden» ja »orjavaltioiden» välillä. Asian kanta lienee tullut lain kautta vahvistetuksi v. 1808. Etelässä sitä vastoin levisi orjalaitos yhä suuremmalla vauhdilla, mikäli puuvilla-teollisuus kehittyi. Alinomaa muistutettiin, minkä suuren voiton tämä järjestelmä saattoi maalle, sekä tuon suoranaisen rahaa tuottavan afrikalaisen orjakaupan että myöskin sen äärettömän työvoiman kautta, jonka orjat toivat maahan. Arveltiin, että ilman tätä työvoimaa maanviljelys ja teollisuus olisi joutunut häviöön Etelässä, jossa kuuma ilmanala muka teki kaiken työn valko-ihoisille ihmisille mahdottomaksi. Mustan työväen käyttäminen muilla kuin orjuuden perustuksilla olisi ollut maanomistajain perikato, sillä neekerit tekivät sekä peritystä tavasta että kuumuuden tähden niin hidasta työtä, ett'ei heitä millään mokomin voinut palkita samojen periaatteiden mukaan kuin valkoisia työläisiä.
Niin puhuivat orjuuden puolustajat, ja heitä oli valitettavasti paljon.
Mikä alennuksen syvyys toiselta puolen ja tirannius toiselta tässä järjestelmässä lepäsi, sitä saattavat tuskin aavistaakkaan ne, jotka eivät ole nähneet sen vaikutuksia läheltä.
Orja oli lain mukaan kalu eikä ihminen. Hän ei voinut ostaa, myydä taikka omistaa mitään omassa, vaan ainoastaan herransa nimessä. Hän ei voinut esiintyä todistajana taikka itse ajaa asiaansa oikeudessa. Hän oli kielletty lähtemästä ulkopuolelle herransa maa-aluetta; hän ei saanut kantaa aseita, ei ratsastaa, ei oppia lukemaan eikä kirjoittamaan. Hänen täytyi matkustaa eläinvaunuissa rautatiellä ja, jos hän oli kristitty, istua eri penkissä kirkossa ja käydä Herran Ehtoolliselle erityisellä alttarilla. Isännän velvollisuus oli ainoastaan antaa orjalle vissin määrän ruokaa ja tarpeellisimman vaatetuksen, eikä hän saisi pitää häntä työssä enemmän kuin 15 tuntia vuorokaudessa. Mutta kaikki lakimääräykset tässä kohden olivat aivan hyödyttömät, sillä ne jäivät mitättömiksi sen kiellon kautta, ett'ei orja saisi esiintyä todistajana.
Isäntä saattoi rangaista orjaa mielensä mukaan. Tavallisin rangaistus oli ruoskiminen. Sitä vastoin käytettiin harvoin sakkoja tai vankeutta, koska tämmöinen rangaistus olisi koskenut isäntäänkin, jonka omaisuutena orja oli. Ei edes todellisista rikoksista orjan puolelta käytetty muuta kuritusta kuin ruoskimista, mutta sitä julmemmasti tätä toimitettiin. Ainoastaan jos orja siinä heitti henkensä tai joutui raajarikoksi, voitiin omistaja tuomita edesvastaukseen, nimittäinvalkoisenmiehen ilmi-annosta. Mutta semmoisissakaan tiloissa ei rangaistus ollut erittäin ankara. Ken esim. murhasi toisen miehen orjan, suoritti sakkoa omistajalle 500 dollaria (noin 2,500 markkaa), ja sillä oli hän sovittanut rikoksensa.
Mutta kovin ankarasti oli sitä vastoin jokainen kielletty opettamasta orjia lukemaan. Useimmissa valtioissa rangaistiin tämän kiellon rikkominen 1 à 2 kuukauden vankeudella. Pohjois-Carolinassa oli vielä 1844 voimassa laki, joka rankaisi sen, ken antoi orjalle kirjan tai asetuksen taikka opetti häntä lukemaan, 39 parilla raippoja, jos lainrikkoja oli vapaa neekeri, tai 200 dollarilla (noin 1,000 mk), jos hän oli valkoinen mies.
»Koska», sanottiin laissa, »orjain opettaminen lukemaan ja kirjoittamaan saattaa heitä tyytymättömiksi kohtaloonsa ja yllyttää heitä kapinaan».
Ken piti piilossa paennutta orjaa, sai 3—7 vuoden kuritusvankeuden, ja ken suusanalla tai kirjallisesti kehoitti orjia kapinaan, rangaistiin 5—21 vuoden kuritushuoneella. Lopulta kovennettiin nämät lait siihen määrään asti — erittäinkin Etelässä —, ett'ei kenkään isäntä saanut vapauttaa orjaansa ilman oman valtionsa lainsäätävän kokouksen lupaa. Kuoleman-rangaistus määrättiin sille, joka esitelmäin tai lentokirjain kautta huomautti orjia heidän alhaisesta tilastaan. Vieläpä saarnatkin, joissa orjuutta kuvattiin synkässä valossa, saattoivat tuottaa tekijälle mitä ankarimman rangaistuksen.
Vapautettuja orjia pidettiin useimmissa valtioissa kiellettynä tavarana. Lain mukaan olivat he heti pantavat kiinni ja uudestaan myytävät. Muutamissa valtioissa he tosin saivat oleskella, mutta heidän asemansa oli mitä ilkein. Kaikki heitä halveksivat, ei heillä ollut kansalais-oikeutta, he eivät saaneet esiintyä vierasmiehinä, eivät kantaa aseita, ei mennä naimisiin valkoihoisen kanssa, käydä ainoastaan huonoimmissa vaatteissa, eikä kokoontua jumalanpalvelukseen auringon laskettua. Väenlaskussa arvosteltiin neekerit siten, että 3/5 valkoisia vastasi 4/5 mustia.
Tuo häpeällinen järjestelmä oli siihen määrään sokaissut Amerikan muutoin niin oikein ajattelevan ja vapautta rakastavan kansan, että uusia lakeja orjuudesta ehtimiseen saatiin aikaan, lakeja, jotka kokonaan poikkesivat näissä itseään hallitsevissa valtioissa olevasta vapaudesta, ja joista toinen oli toista julmempi, tirannillisempi. Niin oli asian laita erittäinkin Etelässä, jossa nämä lait viimein kaikkialla tekivät sortoa sille kokous- ja painovapaudelle, joka yleisesti vallitsi maassa.
Mutta kaikkein hirvittävintä tässä järjestelmässä oli, että se vähitellen myrkytti kaikki uskonnolliset ja siveelliset käsitteet.Kirkko suojeli orjuutta.Papit olivat sen innollisimmat puoltajat. He eivät ainoastaan itse pitäneet orjia, vaan puolustivat tätä järjestelmää raamatun perustuksella.
»Pyhässä raamatussa on orjuus sallittu. Kainin jälkeläiset ovat määrätyt ikuiseen orjuuteen. Orjuus on neekerille terveellinen laitos, koska musta ihmisrotu on ala-ikäinen, vapauteen kelpaamaton, ja koska Jumala sen on ikuiseksi määrännyt valkoisen rodun alamaiseksi».
Josef Bowne, tunnettu saarnamies New-Yorkissa, sanoi, että, jos hän kättänsä kerran liikuttamalla voisi vapauttaa jokaisen orjan maassa, hän ei liikuttaisi sormenpäätäkään. Toht. Joel Parker Philadelphiassa selitti, ett'ei orjuus tuottanut mitään muita haittoja kuin semmoisia, jotka ovat poistamattomat kaikista muistakin olosuhteista yhteiskunnan ja perheen elämässä. Kunnioitetut papit ja piispat julkaisivat saarnoja »käytettäväksi kodeissa, joissa orjia pidetään»; ja näissä saarnoissaan he, nojautuen raamatun sanoihin, kehoittivat orjia nöyryyteen, kärsivällisyyteen ja alamaisuuteen.
— Ei kenkään kristitty — sanotaan muutamassa tämmöisessä saarnassa — uskaltane väittää, ett'ei orjuus ole Jumalalle mieluinen laitos. — Eräässä toisessa sanotaan orjalle: — ne rangaistukset, joilla isäntäsi sinua kurittaa, sinä joko kärsit syyllisenä taikka syyttömästi. Jos olet syyllinen, silloin on ankarin rangaistus oikea. Jos olet syytön, niin joko olet sinä tehnyt jonkun muun synnin, josta Jumala nyt antaa sinun kärsiä rangaistusta, taikka ehkä huomaa Hän sen sinulle hyödylliseksi, että saat kärsiä paljon täällä maan päällä. Eikö sinun tule olla kiitollinen Hänen huolenpidostaan, joka antaa sinun kestää rangaistuksesi täällä maan päällä, jotta sitten pystyisit astumaan hänen valtakuntaansa kuolemasi perästä? —
Pohjoismaisissa valtioissa vaikutti tämmöiset opit inhoittavaa ulkokultaisuutta, sillä siellä kehotettiin lähetyssaarnaajia levittämään kristinoppia orjissa ja kääntämään heitä siihen, — arvattavasti koska isännät huomasivat, että orjat kääntymisensä perästä tulivat raittiimmiksi, ahkerimmiksi ja nöyremmiksi. Etelässä oltiin suorempia; siellä oli useimmissa valtioissa kristinuskon saarnaaminen orjille kielletty.
Millinen oli nyt tämmöisissä oloissa orjain tila?
Orjuuden puolustajat sanoivat: — mustilla on paljon parempi nyt, kuin jos he olisivat vapaita. Heidän ei tarvitse pitää huolta huomispäivästä, mikä olisi vastenmielistä heidän lapselliselle ja kevytmieliselle luonteelleen. Useimmat isännät ovat hyviä, ainoastaan poikkeuksittain on huonoja olemassa. He pitelevät orjiaan paremmin kuin moni muu palvelijoitaan. Orjilla ei ole mitään hätää, ja jos he saisivat vapautensa, he eivät ymmärtäisi panna siihen arvoa.
Totta on, että orjuus moniaalla ilmestyi miedoimmassa muodossaan, erittäinkin pohjoisemmissa seuduissa, joissa pellon-viljelys oli pää-elinkeinona. Jos isäntä oli hyväluontoinen mies, tyytyi hän vähitellen kasvavaan tuloon eikä pakoittanut orjiansa julmaan työhön. Hänen puolisonsa otti huostaansa naiset ja lapset, neuvoi heitä ompelemaan ja lukemaan, antoi heille opetusta kristinuskossa, istutti heihin rehellisyyttä, raittiutta, siveellisyyttä. Isäntäväki kehoitti orjiansa pitämään avioliittoa pyhänä, hoitamaan lapsiansa hyvin ja harjoittamaan kristillisiä hyveitä. Herran ja palvelijan väli oli niin isällinen ja kaunis, että, ken sitä näki, melkein mieli yhtyä orjuuden-puoltajain kiitospuheisin.
Mutta tämän liikuttavan kuvan takana seisoi kauhea kummitus, ja se kummitus olilaki. Niinkauan kuin laki piti kaikkia näitä ihmisolentoja, joiden sydämet sykkivät ja tunteet elivät, ainoastaan yhtä monenakaluna, jotka olivat isännän omia; niinkauvan kuin hellimmänkin isännän erehdys, ymmärtämättömyys, onnettomuus tai kuolema saattoi minä päivänä hyvänsä vaikuttaa, että heidän täytyi vaihtaa hellästi hoivaeltu ja suruton elämä semmoiseen, jossa toivoton kurjuus ja raskaimman työn rasitus odotti, — niin kauvan oli mahdotonta toimittaa mitään pysyväistä hyvää orjuudenjärjestelmän vallitessa.
Mutta valokohdat eivät liioin olleet niin yleiset kuin orjuuden-puoltajat väittivät. Päin vastoin olivat ne poikkeuksia, joiden rinnalla kurjuus sitä elävämpänä pisti silmiin.
Joka kaupungissa, joka kylässä pidettiin orjamarkkinoita, joissa isät, äidit ja lapset myytiin kuin luontokappaleet ja joissa ostajia kiisteli heitä katsellen. Ostaja avasi heidän suunsa, tunnusteli heidän käsivarsiaan ja sääriään ja naputteli heitä selkään, aivan kuin hevoshuijarit meidän markkinoillamme. Monet naiset pakoitettiin pukeutumaan hyvin huomattavaan tapaan, jotta halulliset ostajat heihin iskisivät silmänsä. Lapset riistettiin äitien sylistä ja myytiin »neekerinsyöttäjille», miehille, jotka elivät ostamalla pikkulapsia ja sitten muutaman vuoden perästä niitä kunnon hintaan myymällä. Naitu vaimo myytiin yhtäänne, mies toisaanne, ja molemmat pakoitti tavallisesti uusi omistaja ottamaan uuden puolison, heidän vastedes synnyttämillänsä lapsilla kartuttaakseen omaa omaisuuttansa. Jos he edellisen palveluksensa aikana olivat säästäneet talteen vaatteita tai muuta kalua, saattoi uusi isäntä poistaa heiltä kaikki ja myydä tavarat omaksi hyväkseen.
Markkinoilta kuljetettiin myydyt orjat pienissä laumoissa, useimmiten kahlittuina kiinni toinen toiseensa kuin eläimet, uuden omistajan kartanoon. Siellä sullottiin ne n. s. orjakoppeihin, pieniin valkoisiin, katoksen tapaisiin, savilattialla varustettuihin hökkeleihin, jotka olivat vähän matkan päässä isännän talosta. Yllänsä viheliäiset vaatteet, joita heillä ei ollut aikaa pesemään eikä paikkaamaan, täytyi heidän tehdä työtä auringon noususta myöhäiseen iltaan saakka nevaisilla riisivainioilla tai poimia puuvillaa hehkuvassa auringon helteessä. Voi sitä, joka väsyi taikka pyörtyi! Voi sitä, jonka vasu ei osoittanut säädettyä painomäärää, kun päivätyön hedelmä punnittiin! Hänen seljässään oli pian työnajajan ruoskan veriset jäljet.
Kotiin tullessaan orja usein oli niin väsynyt, että töin tuskin jaksoi valmistaa halvan iltaruokansa keitetyistä riisistä tai hiiloksilla paistetuista käymättömistä maissijauho-kakuista. Uupuneena heittäysi hän alas likaiselle, kovalle, vanhoista puuvillajätteistä tekemällensä vuoteelle ja uinahti hetkisen rauhaan, alkaaksensa seuraavana aamuna samaa kurjaa elämää uudestaan.
Vaikka laissa sanottiin, ett'ei orjia saisi pitää työssä enemmän kuin 15 tuntia, eivät voitonhimoiset isännät pitäneet siitä mitään, vaan pakottivat kiireenä elon-aikana väkensä työhön öisin päivin, pyhinä ja arkioina. Tähän kiihoitti heitä tuo Etelän maatilan-omistajissa vallitseva kilpailu-halu saada ensimäisenä elonkorjuunsa toimitetuksi. Kylmäverisesti he laskivat voittavansa enemmän, kuten sanottiin, kuluttamalla pian pois väkensä ja sitten uutta ostamalla, kuin säästämällä sitä. Tästä tuli, että väkevät miehet semmoisten isäntien työssä kestivät kuusi seitsemän vuotta, heikommat sitä vastoin ainoastaan pari, kolme. Kun nuo ihmisraukat epätoivon partaalla pyrkivät karkuun, käytettiin verikoiria heidän jälkiänsä etsimään. Näitä koiria orjanomistajat pitivät vasituisesti tätä tarkoitusta varten. Ja monen karanneen orjan nuo villit pedot repivät kuoliaaksi tai tekivät ikuiseksi raajarikoksi, ennenkuin orjanomistaja ennätti riistää uhrin heidän hampaistaan! Niitä, jotka elävinä joutuivat takaisin herrainsa luo, pidettiin kovin pahasti. Senpä tähden useimmat karkulaisista ennemmin valitsivat kuoleman kuin antautuivat herrainsa haltuun. Monet herrat myöskin merkitsivät orjansa, estääksensä heitä kaikista pako-yrityksistä. Tämä kävi sillä lailla, että he hehkuvilla raudoilla polttivat nimensä alkukirjaimet orjan käteen, korvaan taikka poskeen.
Jos miesten kohtalo oli kova, niin oli naisten sitäkin surullisempi. Nuorina ollessaan kävivät he tavallisesti kädestä käteen toiselta isännältä toiselle, joka myi heidät jälleen, kerjettyään kyllästyä heihin. Vanhoiksi tultuaan pantiin he kovaan ulkotyöhön, jossa pian heittivät henkensä kuumuuden ja julman pitelemisen johdosta. Harvoin saivat he pitää lapsensa, jotka usein kyllä otettiin heiltä pois, päästyään kaikkein ensimäisestä lapsuuden-ijästä. Valkoisten miesten rikollisesta yhteydestä neekerinaisten kanssa syntyi kokonainen eri ihmisluokka, joita sanottiin mulatt'eiksi ja kvadron'eiksi ja joilla oli melkein yhtä vaalea iho kuin heidän isillänsä. He olivat useimmiten erinomattain kauniita ja sentähden myöskin hyvin haluttua ja kallishintaista tavaraa. Kauniista kvadronitytöistä maksettiin 5,000, jopa 6,000:kin markkaa. Mutta näilläkään onnettomilla ei ollut minkäänlaisia inhimillisiä tai kansallisia oikeuksia. Päin vastoin olivat he, varsinkin naiset, puhtaita mustia surkuteltavammat, koska heitä pidettiin mitä häpeällisimpiä tarkoituksia varten ja pakoitettiin viettämään elämäänsä paheen palveluksessa.
Isännän täydellisesti vastuuton asema orjaansa kohden sai kaikellaisia vallattomuuksia aikaan ja vaikutti, kuten kaikkinainen tirannius, paatumusta sen harjoittajissa. Orjain rääkkääminen, jota isännän lapset näkivät, juurrutti heihinkin julmuutta ja tukehutti kaikkein luonnollisimmat inhimilliset tunteet. Senpä tähden he täysikasvuisina saattoivat katkomistaan katkoa hellimmätkin perheen-siteet orjainsa keskuudessa. Niin, kun mies joutui rahapulaan, myi hän usein omat, orjattaren kanssa synnyttämänsä lapset. Hänen kuollessaan myi hänen poikansa omat sisarensa ja veljensä, jotka ehkä olivat melkein yhtä valkoiset kuin hän ja olivat saaneet yhtä hyvän kasvatuksen kuin hän. Sillä varsin usein tapahtui, että rikkaat miehet antoivat avioliitossa syntyneet lapset kasvaa yhdessä niiden lasten kanssa, jotka orjatar oli heille synnyttänyt, varsinkin jos nämä olivat tyttöjä ja kauniita tyttöjä. Nämä myytiin sitten isänsä ja herransa kuoltua suurista summista. Kuinka pitkälle paatumus meni, tuskin voinemme tässä kertoa. Hienot vallasnaiset, jotka tänään hartaina istuivat kirkossa, saattoivat huomenna lähettää nuoren orjattaren, vähäpätöisen virheen tähden, raakojen miesten ruoskittavaksi. Kauppamiehet, joita pidettiin »heränneinä», antoivat armotta, arvelematta myydä velkamiestensä orjat, saadakseen rahansa takaisin.
Kuinka oli mahdollista, kysyttäneen, että kristitty yhteiskunta saattoi kärsiä moista petomaisuutta?
Sen voi selittää ainoastaan yhdellä tavalla: niin pian kuin kansakunta tinkii oikeuden-tuntonsa kanssa, ei enää ole minkäänlaisia takeita siitä, mihin pohjattomaan syvyyteen se vaipua voi. Voitonhimo oli ensiksi tuonut orjuuden maahan ja ymmärtänyt, maan lakeja ja valtiomuotoa kiertämällä, pitää sitä pystyssä. Kun kerran oli leveälle polulle astuttu, oli myöskin helppoa käydä pitemmälle. Tottumus lievensi laitoksen luonnottomuutta ja julmuutta. Moni, joka olisi ollut valmis liekehtimään tulisimpaan harmiin muualla vallitsevan vääryyden ja sorron tähden, katseli kylmäkiskoisesti orjuutta omassa maassa. Jumaliset luottivat raamattuun. »Siinähän orjuutta sallitaan.» Käytöllisesti viisaat selittivät suoraan, että maanviljelys ja teollisuus ilman orjitta kävisi mahdottomaksi.
»Neekerit ovat sitä paitse alhaisempaa rotua», sanottiin, ilman mitään inhimillisiä tunteita korkeammassa merkityksessä. Ne epäkohdat, jotka seurasivat heidän asematansa, eivät muka olleet suuremmat kuin ne, »jotka seuraavat kaikkia olosuhteita perheen ja yhteiskunnan elämässä».
Tähän tuli vielä se seikka, että me ihmiset kaikki olemme aikamme lapsia. Sentähden käsitämme yhteiskunnan ilmiöitä ympärillämme oman aikamme tajunnalla. Mitä tämä pitää oikeana, se on myöskin oikeaa joukkojen silmissä, kunnes ihmiskunnan etenevä kehitys luopi esiin edistyneemmän käsityksen oikeudesta. Tästä syystä on kaikkinaista valtaa alussa katsottu oikeaksi, vieläpä Jumalan tahdon ilmaukseksi. Muutakin, jota nyt pidämme luonnottamana, kuten esim. patricion ja läänitysherran valtaa, on aikanansa arveltu luonnon järjestykseksi ja Jumalan tahdoksi. Sama oli laita Amerikassa orjanomistajan valtaan nähden. Tätäkin pitivät enimmät täydellisesti oikeutettuna; ja niin pitkälle mentiin, että niitä, jotka uskalsivat nousta lausumaan sanansa sitä vastaan, syytettiin jumalallisen maailmanjärjestyksen mullistamisen yrityksestä.
Onneksi oli kuitenkin Amerikan kansan ydin vielä myrkystä vapaa. Oli kaikkina aikoina pieni ihmisparvi olemassa, jotka tarmonsa takaa vastustivat orjuutta, ja niiden luku kasvoi varmasti, vaikka hitaasti.
Kuten jo mainittiin, oli suuri eroitus pohjoisten ja eteläisten valtioiden käsityksessä. Tästä tuli, että, vaikka esim. Bostonin kaupunki ennen aikaan oli jonakuna orjakaupan keskuksena Pohjassa ja vaikka perhe-orjia siellä pidettiin yleisesti, sikäläinen väestö kuitenkin aikaisemmin kuin Etelän alkoi käsittää ja tunnustaa orjuuden peri-aatteen vääryyttä. Muistokirjoissa mainitaan, että muutamat kvääkäri-kunnat jo v. 1727 julkisesti lausuivat sanansa orjuutta vastaan. V. 1780 vapautti kvääkärikunta Newportissa, Rhode Islandin valtiossa, orjansa ja sitoutui luopumaan kaikkinaisesta orjakaupasta. Kvääkäripappi Elias Hick lienee ollut ensimäisiä, jotka julkisesti saarnasivat orjuuden pahennuksesta. Se tapahtui tämän vuosisadan alussa. Myöskin Elias Hickin oppilas, kvääkärinainen Lucretia Mott, piti niin aikaiseen kuin 1829 orjuutta vastaan useita esitelmiä. Pohja alkoi, sanalla sanoen, pitää tätä laitosta häpeäpilkkuna vapaan Amerikan valtiosäännössä. Etelä päin vastoin ei ainoastaan arvellut sitä välttämättömäksi elinehdoksi, vaan vieläpä oivalliseksikin järjestelmäksi, jota yhteiskunnan tuli kaikin tavoin kartuttaa ja edelleen kehittää. Siten taimi tässä kohden jo aikaisin jonkinmoinen jännitystilan siemen pohjoisten ja eteläisten valtioiden välillä. Mutta niiden lukumäärä, jotka nousivat orjuutta vastaan, oli vielä vähäpätöinen. Puhuttiin ja kirjoitettiin vähin siellä ja täällä orjain vapauttamisesta, mutta kaikki, mitä uskallettiin pyytää, oli asteettain tapahtuva vapautus. Orjuuden vastustajia ei kuultu eikä pidetty arvossa, heitä vain arveltiin hyväntahtoisiksi haaveksijoiksi, joille älykkäät ihmiset kohottelivat olkapäitään.
Silloin tapahtui v. 1819, että Missourin territorio[1] pyysi päästäkseen jäseneksi liittovaltioon. Siinä territorion valtiosäännön tarkastuksessa, joka tämän johdosta pidettiin, hyväksyi sen lainsäätävä kokous lain, joka kielsi orjuuden sen rajojen sisäpuolella. Missouri oli eteläpuolella vapaiden ja orjavaltioiden sovittua rajaa. Näiden viimemainittujen edustajat ja kannattajat kongressissa päästivät huikean huudon »laittomuudesta», »itse otetuista oikeuksista» y. m. Useimmat vapaiden valtioiden edustajat äänestivät Missouri-lain puolesta, mutta enemmistö kongressissa oli orjuuden kannattajia, ja ehdoitus hyljättiin. Tämän kautta joutui orjuuden laitos ensimäisen kerran valtiolliseksi, politilliseksi asiaksi. Puolueita syntyi sen hyväksi ja sitä vastaan, ja sanomalehdissä ja kongressissa ruvettiin pohtimaan tuota kysymystä, olisiko eri valtioilla oikeus julistaa orjuutta pannaan rajojensa sisäpuolella. Puolueet nimittivät itsensä:abolitionistit(sanastaabolition= poistaminen, lakkauttaminen) eli orjuuden vastustajat, jaslaveristit(sanastaslavery= orjuus) eli orjuuden suosijat.
[1] Valtioita sanotaanterritorioiksi, kunnes ovat saaneet niin paljon asukkaita, että voivat päästä Unionin jäsenkunniksi.]
Kysymys ei kuitenkaan vielä ollut »polttavaksi» käynyt. Se oli oikeastaan vain tietopuolinen, teoreetinen asia, jota pohdittiin valistuneempien ja sivistyneempien henkilöiden keskuudessa. VastaVilliam Lloyd Garrison'illeoli suotuna herättää aikalaisissaan täyttä käsitystä orjalaitoksen häpeällisyydestä. Hänen vaikutuksestaan kävi orjakysymys raju-ilmaksi, joka oli saattava maailman mahtavimman tasavallan vapisemaan perustuksiansa myöten.
Kuten niin monet muutkin etevät henkilöt oli Garrison syntyisin köyhistä vanhemmista. Hän syntyi v. 1805 Newburyportissa Massachusettsin valtiossa ja lähetettiin aikaisin oppiin erään suutarin luokse. Kun hän huomattiin liian heikoksi tähän ammattiin, päätettiin hänestä tehdä huonekalu-seppää, mutta tässäkään työssä hän ei kauvan pysynyt. Viimein tuli hän muutamaan kirjapainoon, ja nyt nähtiin, että hän oli päässyt oikeaan paikkaansa. Kirjapainosta tuli, kuten hänen oli itse tapana sanoa, »hänen lyseonsa ja yliopistonsa, josta hän lähti korkeimmalla arvosanalla varustettuna, pitkän ja ahkeran opetusajan perästä.»
Hän oli ankaran harrasuskoista ja vanhoillista konservatiivia sukua ja noudatti nuoruudessaan kokonaan tämän ajatustapaa. Mutta Kreikan vapautussodan aikana Turkkilaisia vastaan kävi mahtava liikevirta Amerikan nuoruuden riveissä. Kuuluisat puhujat, joiden joukossa Daniel Webster ja Henry Cláy, kehoittivat ylevissä puheissaan maan nuoria miehiä lähtemään taisteluun vapauden puolesta, Kreikkalaisten yrityksen hyväksi. Garrisonin tempasi yhteinen innostus, ja hän oli jo menemäisillään muutamaan sotakouluun, valmistuaksensa sotamieheksi ja sitten lähteäksensä Kreikanmaalle.
Silloin joutui hän sattumalta kuulemaan muutamia esitelmiä eräältä siihen aikaan kuuluisalta puhujalta, Randolph'ilta. Tämä mies laski ivaa Amerikalaisten »Kreikkalais-kuumeesta», lausuen muun muassa: »se on aivan tarpeetonta, että te, hyvät herrat, lähdette Kreikkaan tappelemaan vapauden asian puolesta,sillä Kreikkalaiset ovat täällä kotosalla, ihan omien ovienne ulkopuolella.» Nämät sanat sattuivat Garrisoniin kovasti ja vaikuttivat oikean vallankumouksen kaikissa hänen käsitteissään, saattaen hänet koviin sisällisiin taisteluihin. Sillä niin pahasti oli orjuus myrkyttänyt yleistä katsantotapaa, ett'ei edes jaloimmat henget olleet pystyneet välttämään sen tarttumista.
Saatuaan itselleen asian selväksi, oli Garrison myös samalla valmis ryhtymään työhön. Yhteydessä erään Lundy nimisen kvääkärin kanssa alkoi hän julkaista aikakauskirjaa, nimeltä »The genius of Universal Emancipation» (Yleisen vapautuksen henki). Siihen saakka kaikki abolitionistit, kuten jo mainittiin, olivat olleet varsin kohtuulliset vaatimuksissaan. Myös Lundykin kannatti tätä puoluetta. Mutta kun joku epäkohta on syvälle juurtunut yhteiskuntaan, on tämä samassa tilassa kuin kauhean nielun partaalla sikeästi nukkuva ihminen. Pelastavan äänen täytyy huutaa kovaa hänen korvaansa, ennenkuin hän herää vaaraansa huomaamaan.
Garrisonista tuli tämmöinen ääni tuolle siveelliseen horrokseen vaipuneelle Amerikalle. Hän sai koko maan hämmästymään paljastamalla armahtamatta niitä julmuuksia, joita harjoitettiin orjalaivoilla, orjamarkkinoilla ja kasvimailla, ja herätti yleistä raivostumista koko Etelässä. Vähän jälkeen ensimäistä esiintymistään syytettiin häntä »sopimattomasta innosta toisten asioissa»; hän tuomittiin ja viskattiin vankeuteen. Tämä tapahtui Baltimoressa Marylandin maakunnassa.
Siihen asti oli Garrison arvellut, että Etelä, orjuuden oikea kotimaa, etupäässä oli hänen vaikutuspaikkansa. Mutta vankeudessaan tuli hän tajuamaan, ettäPohjaoli, kun olikin, hänen vaikutusalansa, hänen ponnistustensa esine. Etelästä hänellä ei olisi mitään apua odotettavana; siellä liittyivät voitonhimo ja kansan luonne häntä vastustamaan. Pohjan väestö sitä vastoin, joka jo enimmäkseen oli lakkauttanut orjuuden, nuo, joiden esi-isät olivat synnyinmaan ja rauhallisen onnen uhranneet vapauden ja uskon tähden, ne olivat, kun olivatkin, voitettavat orjain vapauttamisen aatteella. Baltimoren vankilassa Garrison oppi tuntemaan vapauden arvon. Siellä vannoi hän pyhittää elämänsä sen asialle.
Tuskin pääsneenä pois vankeudesta erosi hän ystävyydessä aputoimittajastaan, Lundysta, jonka mielestä hän oli liian jyrkkämielinen, radikaali, muutti Bostoniin ja alkoi siellä ulosantaa sanomalehteä »The Liberator» (Vapauttaja).
Tämä lehti soitti heti alusta toista kelloa kuin muut abolitionistien äänenkannattajat. Sen näytenumerossa kirjoitti Garrison:
— Nojautuen siihen tiettyyn totuuteen vapauden-julistuksessamme, että kaikki ihmiset syntyvät yhdenvertaisina ja ovat Luojalta saaneet muutamat luovuttamattomat oikeudet, niinkuin elämän vapauden ja onneen pyrkimisen luvan, olen minä väsymättä tekevä työtä orjainheti toimitettavan vapauttamisenhyväksi. Olen tähän asti, samate kuin muutkin puolueeni jäsenet, tahtonut ainoastaan asteettain tapahtuvaa vapauttamista. Mutta minä peruutan täten juhlallisesti mitä siinä kohden olen lausunut javaadin nyt ehdotonta ja heti tapahtuvaa vapauttamista. Tiedän, että moni on tekevä muistutuksia jyrkkää kieltäni vastaan. Mutta minun täytyy olla yhtä tyly kuin totuus, yhtä lahjomaton kuin oikeus. Tässä asiassa en tahdo ajatella, puhua enkä kirjoittaa »maltillisesti». En, ja tuhatkertaisesti en! Sanokaa miehelle, jonka talo palaa, että hänen pitää soittaa hätäkelloa »maltillisesti.» Sanokaa hänelle, että hänen tulee »maltillisesti» temmata vaimonsa ryövärin käsistä! Taikka »maltillisesti» temmata lapsensa liekistä! Mutta älkää käskekö minun semmoisessa kysymyksessä, kuin tämä on, olemaan maltillinen. Minä tarkoitan täyttä totta sanoillani. Minä en tahdo käydä »sopimuksiin». En tahdo kuunnella »puolustuksia». En myöskään tahdo itse tehdä »puolustuksia» taikka peruuttaa sanaakaan vaatimuksistani.Ja minä tahdon, että minua kuullaan.Meidän kansamme kylmäkiskoisuus tässä asiassa on kylliksi saattaakseen jokaista muistopatsasta julkisilla paikoillamme astumaan alas pohjakiveltänsä ja rientämään avukseni.»
Näillä sanoilla Garrison rumputti ihmiset hereille, ja hänen sanansa kaikuivat kautta koko hämmästyneen kansan. Mies ja hetki oli tullut. Murtaen kylmäkiskoisten hiljaisuuden, lensivät ympäri koko valtakunnan nämä sanat eivätkä tau'onneet kaikumasta, ennenkuin Amerikan vallankumouksen työ oli tehty ja vapaus julistettu jokaiselle maan asukkaalle.
Tämän herätyshuutonsa lennätti Garrison v. 1831. Kahta vuotta myöhemmin perusti hän ensimäisenorjuudenvastustajain yhdistyksen, jonka tarkoitus oli taistella tuota mätähaavaa vastaan esitelmillä, kokouksilla ja lentokirjoilla. Tämä yhdistys omaksui seuraavat perusaatteet:
Vapauden oikeus on luovuttamaton. Jokaisella ihmisellä on oikeus ruumiisensa, työnsä hedelmään, lain suojelemiseen sekä niiden etujen nauttimiseen, joita yhteiskuntalaitokset tarjoovat. Orjuus on laiton. Maamme lakien mukaan on se varkautta ja ryöväämistä, jos joku ostaa maassa syntyneen Afrikalaisen ja panee hänet orjuuteen. Se on yhtä suuri laittomuus, kuin jos joku tekisi maassa syntyneen Amerikalaisen orjaksi. Jokainen Amerikan kansalainen, joka pitää toista ihmistä orjuudessa, on ihmisvaras. (Exod. 21:16). — — Orjat ovat viipymättä laskettavat vapauteen ja saatettavat lain suojelukseen. —
Lisäksi sanottiin yhdistyksen ohjelmassa:
— Nämä ovat ajatuksemme, joita me säästämättömällä innolla tulemme levittämään sanomalehtien ja lentokirjain kautta. Me aiomme anastaa saarnastuolit ja sanomalehdet, voidaksemme puhua kärsivien ja mykkien puolesta. Me aiomme työskennellä siihen suuntaan, että kirkko irtautuu kaikesta yhteydestä orjuuden synnin kanssa. Me tulemme voimiamme säästämättä ponnistelemaan, saattaaksemme koko kansakuntaa pian katumaan veristä pahantekoansa. Jameehkä tulemme voitetuiksi, kärsimme tappion, mutta meidän periaatteemme: ei koskaan! Totuus, oikeus, inhimillisyys ovat kunniakkaan voiton saavat ja niiden täytyy se saada. —
Vakuutuksensa koko tulella ryhtyi Garrison työhön. Hän matkusti paikasta paikkaan pohjois-valtioissa saarnaten orjuutta vastaan. Uupumatta järjesteli hän kokouksia, piti esitelmiä, julkaisi kirjasia ja toimitti sanomalehteänsä. Pian kasvoi raivo häntä vastaan Etelässä siihen määrään, että 5,000 dollarin (noin 20,000 mk) palkinto luvattiin hänen päästänsä. Mutta Pohjassakin yltyi mielikarvaus päivä päivältä. Kaikkialla sai hän kokea vastustusta, halveksimista ja ivaa. Viimein, erään Bostonissa pitämänsä esitelmän jälkeen, karkasi hänen kimppuunsa muuan väkijoukko, jonka suurin osa oli kaupungin sivistyneitä miehiä. Hän pantiin kiinni ja hinattiin pitkin katuja.
Tämä häpeällinen väkivallanteko joutui kuitenkin vaikuttimeksi siihen, että Garrison sai liittolaisen, josta pian oli tuleva yhtä innokas orjain vapautuksen harrastaja kuin hän. Tämä liittolainen oliWendell Phillips.
Hän kertoo itse asiasta seuraavaa:
— Minä olin nuori asianajaja ja istuin konttorissani, kun kuulin melua kadulta. Astuin ulos nähdäkseni, mistä pidettiin elämää, ja näin silloin 3,000 hyväpukuista miestä, jotka kuljettivat muassaan lakkitonta miestä rikkirevityissä vaatteissa. Häntä pideltiin vyötäreille sidotusta nuorasta. En häntä tuntenut, en ollut häntä koskaan nähnyt, en ollut abolitionisti, ainoastaan nuori asianajaja, harrastaen tietysti semmoisen koko lämmöllä persoonallisten oikeuksien loukkaamattomuutta. Melkein jumaloivana maan valtiosääntöä luulin eläväni maailman täydellisimmän hallitusmuodon turvissa. Kuni puusta pudonneena seisoin sentähden siinä, katsellen hehkuvalla harmilla tuota kohtausta väkivaltaisesta roskaväen kahakasta. Tämä mellakka näkyi minusta loukkaavan itse sisintä ydinkohtaa Anglosaksien vapauden-aatteessa. Ja tällä hetkellä näin ikäänkuin aavistuksen peilissä orjuuden kaikessa kauheassa vääryydessään. Ja tästä hetkestä lähtien olin valmiina taistelemaan orjain asian puolesta. Tiesin nyt, mikä oli oleva tehtävänäni elämässä.Jumalan avulla, sanoin itselleni,olen saattava jokaisen miehen ja jokaisen naisen, jonka tielläni tapaan, ajattelemaan orjuuden asiaa.
Tästä päivästä saakka ei löytynyt väsymättömämpää abolitionistia kuin Wendell Phillips. Koska hän ei milloinkaan ollut koettanut puhua julkisesti, koki hän ens'aluksi hyödyttää asiaa auttamalla Garrisonia kokousten järjestämisessä ja tämän aikakauskirjan toimittamisessa y. m. Senpätähden ei kenkään aavistanut, että hänestä oli kypsyvä Amerikan suurin kaunopuhelija. Mutta kerran sattui suuressa kokouksessa Bostonin raatitalossa, että kaupungin yleisfiskaali puolusti uppiniskaisten orjain tappamista. Fiskaalin lausuntoa kuunneltiin käsientaputuksilla. Silloin nousi Phillips seisomaan ja pyysi puheenvuoroa. Hän oli nuori ja tuntematon, ja useat kaupungin ylhäisimmät miehet olivat ilmoittaneet haluavansa puhua. Mutta arastellen nimeä Phillips, jonka omasi yksi Bostonin vanhimpia ja rikkaimpia perheitä, lupasi puheenjohtaja, että nuori mies saisi puhua, jos aika antaisi tilaisuutta. Kauvan odotettua, tuli hänen vuoronsa, ja puheenjohtaja viittasi hänelle alentuvan kohteliaisuudella. Phillipsin astuessa puhelavalle, rupesi osa yleisöä kärsimättömänä viheltämään, sillä he olivat odottaneet saavansa nähdä jonkun lemmikeistänsä. Mutta hänen ensimäisten sanainsa kaiuttua syntyi kuoleman hiljaisuus. Hän alkoi hetken vaikuttaman puheensa hyökkäyksellä yleisfiskaalia vastaan.
— Kun kuulin tuon miehen — sanoi hän — lausuvan julki periaatteita, jotka ovat täydellisesti ristiriitaiset koko meidän vapautta henkivää valtiosääntöämme vastaan, tuntui minusta, kuin jos nämä maalatut huulet — hän kohotti kättänsä osoittaen niitä vapaudussodan sankarien kuvia, jotka koristivat raatitalon seiniä — aukenisivat kauhistuksesta ja huutaisivat kirousta ja kuolemaa tuolle uskottomalle Amerikalaiselle, tuolle saastaiselle valtiosääntömme kavaltajalle.
Tässä keskeytti häntä vimman vihastuksen huuto yleisöstä. Hän jatkoi:
— Niiden tunteiden tähden, jotka hän lausui kuuluviin tältä paikalta, jossa maa näyttää kosteelta vapaudensankarien verestä ja on pyhitetty puritanisten esi-isiemme rukouksilla, näiden tunteiden tähden olisi hän ansainnut, että maa olisi haljennut ja nielaissut hänet. —
Kilvoitellen keskeytti häntä mitä rajuimmat suostumushuudot, mitä kimakkaimmat hyssytykset ja vihellykset; ja näiden läpi perille ponnistaen päätti hän ensimäisen puheensa. Se oli ehkä huonoin ja vähimmän loogillinen, kuin minkä hän on pitänyt, mutta se oli kuitenkin suurenmoinen puhe; ja hän oli lavalle noustessaan tuntematon mies, mutta istui jälleen paikalleen Amerikan — suurimpana puhujana.
Kun orjakysymys Missourin ottamisella liittovaltioon ensiksi sukelsi esiin, puski se niin äkki-arvaamatta Amerikan valtiomiehiin, että se — kuten entinen presidentti Jefferson lausui — »peljätti heidät hereille kuin palokello yöllä». Mutta vasta kun Garrison 1833 perusti yhdistyksen »The National Anti-Slavery Association» (Kansallisyhdistys orjuuden vastustamista varten), vasta silloin tulivat abolitionistit tunnustetuksi ja järjestetyksi valtiolliseksi puolueeksi sanan täydessä merkityksessä. Se haaraantui heti alusta alkain kahteen eri suuntaan.
Toinen oli oppinut ja perustui valtio-oikeuteen. Se arveli, että orjakysymys oli valtiosäännön ulkopuolella, koska 14:s artikkeli Yhdys-Valtain valtiosäännössä suojeli kaikkein, siis myös neekerienkin, vapautta, päin vastoin orjavaltioiden väitettä, että muka valtiosääntö salli orjuutta. Tämän suunnan etupäässä oliCharles Sumner, yksi Amerikan suurimpia valtiomiehiä ja puhujia, syntyperältään etelävaltiolainen.
Toinen suunta abolitionismissa myönsi kyllä, että etelävaltiot tulkitsivat valtiosäännön oikein, mutta arvelivat valtiosääntöä itseä tässä kohden hyljättäväksi, arvelivat sitä »liitoksi kuoleman kanssa», koska se voi sallia orjuutta. Tämän suunnan kannattajat vaativat perinpohjaista muutosta valtiosäännössä, niin ettei kenkään orjanpitäjä keksisi turvaa ainoastakaan rivistä sen pykälissä. Tämän käsityksen pohjusti ensiksi Garrison, ja häneen yhtyi myöskin Phillips. Se antoi, kuten huomaa, pian syytä johdonvastoisuuksiin, mutta oppimattomat ihmiset sen helpommasti ymmärsivät, ja senpätähden suurin osa abolitionisteja liittyi siihen.
Molemmat abolitionistiset suunnat olivat yksimieliset siinä, että orjakysymys oli Unionin ratkaistava, eikä suinkaan eri valtioiden, kuten orjuuden kannattajat tahtoivat. Tämä viimemainittu erimielisyys se ehkä oli, joka teki taistelun kiivaammaksi, sillä kysymys eri valtioiden oikeuksista Unionin suhteen oli ollut pohjana melkein kaikille puolueille maassa aina siitä saakka, kuin tasavalta perustettiin. Tätä kysymystä sanottiin centralisationi- ja decentralisationi-kysymykseksi (sanastacentrum= keskus; —decentro= pois keskuksesta), ja sen kautta oli ratkaistava, olisiko valta yksinomaan pantava (centraliseerattava, keskukseen saatettava, koottava) Unionin käsiin vaiko jaettava (decentraliseerattava, keskuksesta saatettava, hajoitettava) eri valtioille. Tästä erimielisyydestä kasvoivat nuo molemmat valtiolliset puolueet:republikaanit(tasavaltalaiset) jademokraatit(kansanvaltalaiset), jotka ovat olleet olemassa Amerikassa hamasta vapautussodasta alkaen aina nykyhetkeen asti.
Garrisonin perustama orjuuden-vastustajain yhdistys ja abolitionismin järjestyminen valtiolliseksi puolueeksi herätti suurta levottomuutta etelävaltioissa. Melkoinen osa Pohjankin asukkaita arveli, että jokainen hyökkäys orjuutta vastaan oli hyökkäys valtiosääntöä vastaan. He sentähden vihasivat abolitionisteja, jotka ainoastaan »tyhmien neekerien tähden» häiritsivät yleistä rauhaa. Mitä enemmän abolitionistit puhuivat ja kirjoittivat orjuudesta, sitä raivoisammin valmistausivat sen ystävät puolustukseen. Yhdistyksiä perustettiin, jotka sitoutuivat maksamaan suuria palkintoja tunnetuista abolitionisteista, joita kuolleina taikka elävinä tuotaisiin heidän käsiin. Moniaalla yllytettiin kaupunkien alhaisin väestö katukahakkoihin, joissa abolitionisteja otettiin kiinni ja rääkättiin. Humaltuneita, rähiseviä ihmisjoukkoja ryntäsi abolitionistien kirjapainoihin, hävittäen painokoneet ja paperit, abolitionistien kokouksia hajoitettiin ja niiden puhujia pommitettiin mädänneillä munilla ja valettiin likaisella vedellä. Viimein jättivät etelävaltioiden edusmiehet kongressiin esityksen, jossa vaadittiin, ettei enää saisi lähettää abolitionistien sanomalehtiä ja kirjoja postissa. Tämän esityksen kongressi kuitenkin hylkäsi.
Kaikkialla oli abolitionistin vaarallista olla. Sitä paitsi pidettiin hänen puuhaansa epäkäytöllisenä, mielettömänä ja halveksittavana. Neekerit olivat niin ylenkatsotut, että ne, jotka ottivat ajaakseen heidän asiaansa, ehdottomasti saivat jakaa ylenkatseenkin heidän kanssansa. Mutta ennen kaikkea oli ens' alussaabolitionistina oleminen jumalatonta. Vaikka Garrison julkisesti selitti perustavansa käsityksensä Uuteen Testamenttiin, jonka hengelle orjuus oli ristiriitainen; vaikka hän oli rauhan mies, joka saarnasi sotaa ja väkivaltaa vastaan ja varoitti orjia vuodattamasta verta; vaikka hän aina selitti tahtovansa käyttää ainoastaan henkisiä aseita aatteensa toteuttamiseksi ja rakasti vuorisaarnaa enimmän kaikista raamatun kappaleista, — niin kaikesta tästä huolimatta olikirkkoabolitionismin vastustajia. Papit saarnasivat Garrisonia vastaan, sanoivat häntä uskottomaksi, joka muka tahtoo syöstä kumoon Jumalan maailmanjärjestyksen, ja varoittivat ihmisiä hänen opistansa, joka muka ainoastaan veisi syntiseen vapauteen ja kaikkein yhteiskunnallisten siteiden purkautumiseen. Siten pidättivät uskonnolliset ennakkoluulot monta miestä ja naista edes lähenemästä abolitionisteja ja oppimasta tuntemaan, mitä nämä oikeastaan tarkoittivat.
Siitä huolimatta syntyi vähitellen kokonainen armeija rohkeita, itsensä uhraavia miehiä ja naisia, jotka suurimmalla alttiudella työskentelivät orjain vapauttamiseksi. Niinkuin välkkyvin auringon-valo on synkimmän siimeksen rinnalla, niin on heidän työnsä mitä kauniimpia lehtiä Amerikan, jopa koko maailmankin historiakirjassa ja muodostaa sovittavan vastapainon orjuuden kauhistuksille.
Etevimpinä näiden joukossa olivat Garrison ja Phillips. Edellinen oli kieltämättä suurempi, lahjakkaampi henki näistä molemmista. Mutta Phillips oli vastustamaton innollisessa kaunopuheliaisuudessaan ja väsymättömässä toimekkaisuudessaan. Yhtä vähän kuin Garrison tiesi hän, mitä maltillisuus orjakysymyksessä merkitsi. Hän joutui heti tuliseen sotaan kauppa-etuja vastaan, ja hänen pureva arvostelunsa näistä saattoi hänet melkein maanpakolaiseksi omassa maassaan. Mutta hän hätyytti myöskin lakimiehiä, pappeja, politikoita — kaikkia yhdessä menossa. Hän uhrasi perhe-onnen, levon ja varallisuuden elämänsä tehtävälle:saada jokaista miestä ja jokaista naista ajattelemaan orjuuden asiaa. Jyrkkä ja yksipuolinen, kuten kaikki suuret henget tavallisesti ovat isommassa tai vähemmässä määrässä, näki hän usein kyllä »entisyyden nykyajan valossa». Taistelussa etelävaltoja vastaan näki hän ainoastaan sivistyksen kamppauksen raakaa väkivoimaa vastaan. — Pohja on yhdeksästoista vuosisata, sanoi hän, — Etelä kolmastoista vuosisata kaikkine sen »paroneineen ja orjineen.» Sentähden ovat Pohjan ihanteet istutettavat etelään, vaikkapa tämä sen kautta joutuisikin perikatoon. Tuo Etelä, joka viskaa vankeuteen jokaisen miehen, ken opettaa orjaa lukemaan, ja joka siten estää joka kuudennen ihmisen lukemasta raamattua,tuoEtelä kukistukoon!
Phillipsille olivat nämä näkökohdat tärkeimmät. Sen suhteen merkitsivät hänen silmissään varsin vähän valtiomiesten keskustelut centralisationista taikka decentralisationista, valtioiden suveräniteetistä ja valtiosääntö-puustavin loukkaamattomuudesta. Tuolla intoisuuden jyrkkyydellä, joka oli hänen ominaisuutensa, oli hänen tapana sanoa: — Jos meillä ei olisi valtiosäännöllistä oikeutta puolellamme, niin se ei minua ensinkään huolettaisi. Minä kaikissa tapauksissa ilman empimättä työskentelisin samaan suuntaan kuin tähän asti.
Suurin ja kauniin puoli Phillipsissa oli, että hän, vaikka vihattuna ja vainottuna, aina luotti voittorikkaasen asiaansa eikä koskaan veltostunut innossansa. Tämä oli sitä suurempaa, kuin hän ei uskonut saavansa itse koskaan nähdä työnsä hedelmiä.
Garrisonin ja Phillipsin rinnalla työskenteli edellisessä jo mainittu kvääkärinainenLucretia Mott. Hän oli naimisissa erään rikkaan puuvillakauppiaan kanssa, mutta tultuaan abolitionistiksi kehoitti ja sai hän miehensä luopumaan tästä elinkeinosta, koska se oli orjatyön kannattamaa. James ja Lucretia Mott olivat Garrisonin orjuuden-vastustajain-yhdistyksen perustajia v. 1833. Kun James seisoi kynä kädessä valmiina kirjoittamaan nimensä päätöksen alle, pyysi puheenjohtaja häntä miettimään. Hän oli perheenisä, ja tämä teko saattoi käydä hänelle kalliiksi. Silloin kuiskasi hänen vaimonsa: — James, älä mieti! Kirjoita nimesi! — Aviopuolisot Mott olivat niitä, jotka ensiksi perustivat sen suunnan abolitionismissa, jonka kannattajat sitoutuivat olemaan käyttämättä orjain valmistamaa tavaraa. Että semmoinen päätös toi mukanaan suuria haikeuksia, huomaa helposti, jos muistaa, että teetä, riisiä, puuvillaa ja sokuria valmistettiinainoastaanetelävalloissa.
Aviopuolisot Mott olivat myöskin n. s. »maanalaisen rautatien» perustajia. Tällä nimityksellä tarkoittivat abolitionistit salaista järjestelmää karanneiden orjain kuljettamiseksi Etelästä Kanadaan, jossa orjuus oli kielletty. Jokaisessa paikkakunnassa Etelässä oli abolitionisteilla »asiamiehensä», joiden puoleen pakolaiset salaa kääntyivät. Asiamiehet lähettivät heidät eteenpäin pohjoseen, ensiksi Philadelphiaan, josta puolisot Mott ja muut ystävät auttoivat heitä pakenemaan kauvemmas ylöspäin. Rochesterissa eli uskalias, helläsydäminenAmy Post, jonka talossa varmaan aina oli kätkettynä pakolaisia, joko vinnillä taikka kellarissa. Siten oli, pitkin koko tietä Kanadaan, ihmisiä olemassa, jotka olivat valmiita rikkomaan tapaa ja lakia noudattaakseen korkeampaa lainkäskyä sydämessään.
V. 1837 muuan orja elävänä poltettiin hiljaisen tulen päällä lähellä S:t Louis'in kaupunkia. PappismiesEliah Lovejoy, hyvin tunnettu abolitionisti, toimitti silloin erästä sanomalehteä Altonissa. Hän luki S:t Louis'in lehdistä lyhyen uutisen tästä hirmutyöstä, matkusti paikalle ja otti lähemmin selkoa asianhaaroista, jonka jälkeen hän julkaisi seikkaperäisen kertomuksen rikoksesta. Hänen vaimonsa itki ja pyysi häntä olemaan varovainen, sillä he olivat köyhiä ja heidän oli jo kolme kertaa täytynyt ostaa uudet painokoneet, koska entiset olivat tulleet hävitetyiksi väkijoukkojen kautta, jotka olivat raivoissaan orjain-ystävästä hengestä hänen lehdessään. Mutta Eliah Lovejoy vastasi, että hänen täytyi tehdä velvollisuutensa ja noudattaa omantuntonsa ääntä. Pian huomasi hän henkensä olevan vaarassa ja että häntä aiottiin murhata. Silloin kääntyi hän viranomaisten puoleen pyytäen suojelusta. Mutta — viranomaiset olivat mykät ja sokeat, kun abolitionisteille suojelusta kysyttiin. Hänen ystävänsä neuvoivat häntä pakenemaan, mutta hän vastasi: — Ei, ratkaiseva hetki elämässäni on tullut, enkä minä tahdo sitä paeta. Minä pelkään Jumalaa ja sentähden en pelkää tekojeni seurausta. Eräänä päivänä työskenteli hän kirjapainokoneittensa ääressä, sillä hänen työmiehensä olivat hänet jättäneet. Silloinpa kirjapainon piiritti väkijoukko, joka sytytti sen palamaan ja hyökkäsi Lovejoyn kimppuun, hänen astuessaan ulos palavasta rakennuksesta. Viisi kuulaa lävisti hänet, ja hän kaatui kuoliaana maahan, ainoastaan 32 vuoden ikäisenä. Hänen äitinsä, saadessaan tiedon pojan kuolemasta, lausui kesken katkeraa tuskaansa: — Hyvä on. Parempi kuolla vakuutuksensa tähden kuin sitä pettää!
Niin vihattuja olivat abolitionistit, että Lovejoyn ystävät pitkäksi aikaa jättivät hänen hautansa merkitsemättä. Kun he vihdoin viimeinkin uskalsivat pystyttää muistokiven sen kummulle, piirrättivät he siihen ainoastaan hänen nimensä ja sanat:jam parce sepulto(jo säästäkäät häntä haudassa)!
Toinen harras abolitionisti oli kvääkärinainenThankful Southwick. Kaksi nuorta mulattityttöä Baltimoresta karkasi herransa luota. He tulivat Bostoniin. Mutta luullessaan juuri olevansa turvallisina matkalla Kanadaan, joutuivat he kiinni ja vietiin oikeuteen. Koko Bostonin kaupunki tuli liikkeelle; toiset pitivät onnettomien orjatarten puolta, toiset olivat heitä vastaan. Kauppiaat selittivät, että orja oli osa jonkun henkilön omaisuudesta ja että tytöt siis olivat saatettavat takaisin omistajallensa. Abolitionistit taasen väittivät yhtä jyrkästi, että jokainen ihminen omistaa itsensä, kunnes Jumalan kaikkivaltiaan antama myyntikirja näytetään. Thankful Southwick ja hänen miehensä olivat sill'aikaa tehneet varustuksensa, ja heidän toimestaan siepattiin sukkelasti tytöt oikeussalista aivan tuomarin nenän alta. Orjanomistajan asianajaja, epäillen omain silmiensä todistusta, tuijotti ällistyneenä siihen tyhjään paikkaan, jossa tytöt vast'ikään olivat seisoneet. Silloin kääntyi Thankful hänen puoleensa ja katsahti häneen vakavilla, harmailla silmillään, lausuen: — Ystäväni, saaliisi on tällä kertaa päässyt sinulta menemään! — jonka jälkeen hän tyvenenä astui ulos huoneesta.
SisaretSarahjaAngelina Grimkéolivat kasvimaan-omistajan tyttäriä Etelästä. Vaikka olivat syntyneet ja kasvatetut orjavaltiossa, tulivat he abolitionisteiksi sydämensä pohjasta. Jo aikaisin olivat he ympäröivän neekeriväestön hyvinä enkeleinä, sitoivat monen reveltyneen seljän ja lohduttivat monta »kuolemaan asti murheellista sydäntä». Kun he ensi kertaa tulivat ymmärtämään, kuinka hyljättävä tuo tapa oli, että kirkoissa pidettiin eri lehtereitä ja alttareita neekerejä varten, istuivat he heti mustien pariin. Papin varoituksiin vastasivat he vain: — Näitä meidän sisariamme ja veljiämme on syyttömästi nöyryytetty. Me tahdomme jakamalla heidän alentamisensa osoittaa, että paheksumme kirkon käytöstapaa heitä kohtaan. — Isän kuoleman jälkeen laskivat sisaret orjansa vapaiksi ja lähtivät ulos matkoille kautta kaiken maan, pitääkseen esitelmiä orjuutta vastaan.
Angelinan ensimäisistä ilmestymisistä julkisessa elämässä kerrotaan seuraavaa:
Eräänä päivänä istui Garrison kovin väsyneenä ja alakuloisena »The Liberator» lehden toimituspaikassa. Silloin astui sisään nuori, hiljainen tyttö kvääkärinaisten puvussa ja ojensi hänelle paperikääryn. Hän avasi sen ja näki sen sisältävän kauniisti puhtaaksi-kirjoitetun käsikirjoituksen »Pohjan naisille.»
— Mikä sulous väsyneelle sielulleni, — kirjoitti Garrison —, lukea näitä nuoresta hehkuvasta mielestä, jalosta säälistä lähteneitä sanoja! Siitä päivästä oli Angelina uskollinen apulaisemme. Hänen lempeä äänensä, joka kuitenkin aina pelkäämättä puhui totuuden puolesta, sekaantui sovinnollisena Phillipsin ja minun leimuaviin syytöksiimme.
Sisaret Grimké olivat aikaansa katsoen tavattoman sivistyneitä, olivat nuoret, kauniit ja varustetut erinomaisella ketteryydellä puhumaan julkisesti. Heidän maineensa levisi ja kaikkialla riennettiin kilvan heitä kuulemaan.
Viimein tulivat he Philadelphiaan. Levottomina heidän vaikutuksestaan, toimittivat orjuuden ystävät rahvaankokouksen, jossa jos jollakin keinoin yllytettiin alhaisinta kansaa noita molempia naisia vastaan. Neekerit saatiin uskomaan, että he kuolisivat nälkään, jos vapaiksi pääsisivät, koska he muka eivät olleet kasvatetut itse pitämään huolta itsestänsä. Valkoisille työmiehille muistutettiin, että työpalkat alenisivat typi tyhjäksi, jos työmarkkinoille tulisi tulvaamaan vapautettuja orjia, jotka olivat kerkeät vähimmästä hinnasta tekemään raskainta työtä.
Näitten yllytysten seuraus tuli pian näkyviin. Tuskin oli kokous avattu ja sisaret alkaneet puhua, kun ulvova, meluava, kiviä viskaava joukko piiritti rakennuksen, sytytti kaikki nurkat palamaan ja särki ikkunat. Töin tuskin pelastuivat sisaret ystävineen, joista moni tuli raajarikoksi elinajaksensa. Sarah ja Angelina matkustivat yön halki eteenpäin ja jatkoivat pelkäämättä vaikutustaan lähimmässä valtiossa. He olivat liian korkealla raakuudesta, saattaakseen siitä vahingoittua. Semmoisista aineksista, kuin he olivat, luotiin muinoin marttiirat.
Providencen kaupungissa Rhode Islandin valtiossa asui kvääkärinainenElisabeth Buffum Chace. Hän ja hänen miehensä sekä muuan heidän ystävänsä, Adams, ottivat tuon tuostakin vastaan, kätkivät ja lähettivät eteenpäin pakolaisia orjavaltioista. Erohetkellä antoivat he heille kirjekuoren, jossa oli postimerkki ja osoitekirjoitus mr Chacelle. Päästyään onnellisesti Kanadaan, lähetti pakolainen kirjekuoren Chace-puolisoille, jotka silloin tiesivät turvattinsa hyvässä tallessa olevan. Kirjoittaminen olisi ollut vaarallista, sillä, kuten jo on mainittu, rangaistiin orjan kätkijää suurilla sakoilla ja vankeudella. Lukemattomat oli siitä huolimatta ne orjat, joita nämä ihmisystävälliset puolisot auttoivat. Eräänä iltana soitettiin heidän ovikelloansa, ja palvelija päästi sisään vanhan, huononpuoleisesti puetun kvääkärinaisen, jolla oli paksu huntu kasvoilla. Hän vietiin sisään talon emännän luokse, ja heidän jäätyään yksikseen, repi nainen verhon kasvoiltaan ja viskasi vaatteet päältään, jolloin tuli näkyviin, että kvääkärinaisen puku peittikin nuoren, voimakkaan mulatin. Hän oli karannut vaimoineen lapsineen aina Virginiasta asti, oli ollut joutumaisillaan kiinni, mutta muutamain abolitionistein toimesta saanut valepuvun, jonka avulla hänen oli onnistunut jatkaa pakoansa. Vaimon ja lapset hän oli kätkenyt metsään lähelle kaupunkia. Ei tarvinne mainita, ettei hän turhaan anonut Chace-puolisojen apua. Uskollinen Adams saattoi häntä Kanadan rajalle, ja pian hänen ystävänsä saivat kirjekuoren tulon kautta varman tiedon hänen ja hänen perheensä pelastuksesta.
Kerran toiste karkasi kaksi orjaa, niinikään Virginiasta, piiloutuen samaan laivaan, tietämättä toinen toisestaan. Matkalla nousi myrsky ja laiva sai vuoto-rei'än, jonka tähden katteini perille tullessaan ynnä laivan veistomiehen kanssa astui alas lastiruumaan. Silloin huomattiin ensiksi toinen karkulainen, joka, käyttäen hyväkseen yleistä ällistystä, tempausi irti, hyppäsi mereen ja ui maalle, lähtien sitten Chace-puolisojen luo. Vähää myöhemmin saapui sinne toinenkin pakolainen, joka vuorostaan oli tullut huomatuksi, ja molemminpuoliseksi ihmeeksensä saivat nämä miehet nyt tietää äsken olleensa matkatoverit. Nyt kysyttiin pikaista pääsöneuvoa pohjoiseen päin. Mutta juuri kun rouva Chace par'aikaa oli pukemassa noita molempia mulatteja kvääkärin valepukuun, tuli laivan katteini, joka oli vanha tuttu mr Chacelle, juomaan teetä ja valittamaan sitä vahinkoa, jonka hän oli kärsinyt, kun noiden kahden orjan paon kautta häneltä oli mennyt hukkaan heidän lunastushintansa. Kaikki kävi kuitenkin hyvin, ja pakolaiset pääsivät eheinä Kanadaan.
Olipa koko joukko näitä onnettomain orjain ystäviä.Mary Grewoli kvääkärinainen, joka muutamassa abolitionisti-kokouksessa ehdoitti päätöksen, jonka mukaan ei kenkään abolitionisti saisi olla jäsenenä semmoisessa kirkkokunnassa, joka puolusti orjuutta. Hänen ystävänsäAdeline Thompsontuli pahoin poltetuksi ja poljetuksi silloin, kun roistoväki poltti poroksi kokoussalin Philadelphiassa Grimké sisarten esitelmässä, sen johdosta, että hän kieltäytyi lähtemästä pakoon, ennenkuin nämä oli saatu hyviin turviin.Mac Intoshpaloi kuoliaaksi S:t Louis'issa, kun raivokkaat roistojoukot sytyttivät abolitionistien kokoushuoneen palamaan.Dresserviskattiin kuoliaaksi kivillä Nashvillessä.Maria Chapmanoli niin uljas ja kestäväinen, että häntä pidettiin esikuvana rohkeimmille miehille. Garrison kertoi, että tällä naisella oli tapana kokouksissa kantaa hartioillaan karmosinin-punaista silkkishaalia. »Ja niin kauvan kun hänen ystävänsä näkivät vilahustakin tuosta shaalista puhelavalla», sanoi hän, »tiesimme me, että meidän täytyi kestää, olkoon melu salissa ollut kuinka hurja tahansa.»
Elisabet lady Stantonja hänen ystävänsäSusan B. Anthonyryhtyivät orjuuden vastustajien johtajain pyynnöstä aikaan-saamaan jättiläis-anomusta kongressille orjuutta vastaan ja hankkivat kolme miljoonaa nimeä. Heidän toimenaan oli enimmiten matkustaminen maassa ja esitelmäin pitäminen. Kerrankin tuli neiti Anthony pieneen kaupunkiin, jossa hän aikoi illalla puhua. Mutta hänen asiamiehensä oli, peljästyneenä väestön uhkauksista, lähtenyt tiehensä ja jättänyt hänet pulaan. Silloin meni uljas neiti ulos, vuokrasi suuren kapakkasalin esitelmäänsä varten, osti kapallisen nauriita ja muutaman naulan kynttilöitä, koversi kolot nauriisin ja pisti kynttilät koloihin. Näillä valaisi hän sitten salin ja istui huolettomasti odottamaan kuulijoita. Kosolta näitä tulikin, sillä kapakassa kävi paljon väkeä, ja vaikka he kovasti ällistyivät nähdessään tämän muutetuksi esitelmähuoneeksi, jäivät kuitenkin useimmat sinne uteliaisuudesta.
Robert Purvis, rikas puoliverinen liikemies, oli orjuuden vastustamistyön voimakkaimpia miehiä. Erittäinkin vaikutti hän valtavasti »maanalaisen rautatien» toimissa. Kerrankin karkasi muuan nuori orja vaimoineen lapsineen Georgiasta, mutta saatiin kiinni ja vietiin oikeuteen Philadelphiassa. Ei kenkään asianajaja tahtonut puhua hänen puolestansa, vaikka Robert Purvis tarjosi suuria summia. Silloin päätti tämä, nuori ja pelkäämätön kun oli, itse ottaa lain haltuunsa. Hän antoi uskollisen ajurinsa pitää tuomiosalin edustalla varuilla vaunut, virkut hevoset valjaissa. Kesken oikeuden menoa sieppasivat James Mott ja Robert Purvis pakolaiset pois, veivät heidät sukkelasti vaunuihin, ajuri mätkähytti hevosia piiskallaan — ja poissa he olivat. Entinen orja tuli sittemmin konetehtailijaksi Kanadassa, voitti melkoisen rikkauden ja antoi pojallensa yliopiston kasvatuksen.
V. 1841 pidettiin suuri orjain-vastustajain kokous Nantucket'issa, Massachusettsin valtiossa. Sen loppupuolella saattoi Garrison puhelavalle nuoren kauniin mulatin, nimeltäänFrederick Douglas, joka oli karannut herransa luota. Tämä herra oli samalla hänen isänsä. Nuori mies alotti puheensa vapisevalla äänellä ja silminnähtävästi hämillään. Mutta vähitellen tointui hän ja kertoi nyt sydäntäsärkevällä, valtaavalla voimalla orjuuden kauhistuksista. Hän hätyytti erittäinkin muutamaa saarnaa orjille, jonka oli pitänyt piispa Meade Virginiassa tekstistä:»Te orjat, olkaatte herroillenne alamaiset.»Hänen lopetettuansa ja kokoontuneiden istuessa hengähdyksissä, hänen sanainsa valtaamina, nousi Garrison seisomaan ja osoitti Douglasia, kysyen juhlallisesti: — Veljet ja sisaret! Olemmeko kuunnelleet kalua, omaisuuden-kappaletta, vaiko ihmistä?
— Ihmistä! ihmistä! — huusi 500 ääntä. — No, jos niin on, saako ihmistä pitää orjana kristillisessä valtiossa ja tasavallassa? — Ei koskaan, ei koskaan! — huusi kokous taas sanomattoman kähäkän puhjetessa. — Onko Massachusetts lähettävä semmoisen miehen, kuin on tämä tässä, takaisin orjuuteen? — jyrisi viimein Garrison valtaavan äänensä koko voimalla. Silloin hypähti koko kokous pystyyn huutaen: — Ei, ei! Ei koskaan! — Tästä päivästä saakka otti Garrison Douglasin suojelukseensa. Ja Douglasista tuli mitä toimekkain abolitionisti. Hän valittiin sittemmin kongressin jäseneksi ja nousi useihin kunniapaikkoihin.
Liikuttavaa oli nähdä, millä innolla lapset abolitionistien perheissä omaksuivat vanhempainsa mieli-aatteen. Tapahtui usein, että näiden täytyi uskoa lapsille pakenevien orjain piilopaikkojen salaisuuden. Suurella vakavuudella antoivat silloin lapset lupauksensa vaitioloon, suurella hartaudella he lupasivat olla kärsivällisiä ja kilttiä sekä pitää huolta toinen toisestaan, jos vanhemmat joutuisivat kiinni ja vietäisiin vankeuteen. Eräässä juhlallisessa tilaisuudessa Providencen kaupungissa teki Chace-puolisojen 11-vuotias poika itselleen lipun, johon hän piirteli »The Liberator»-lehden mielilauseen: »ei mitään yhteyttä orjanpitäjäin kanssa.» Sitten kiipesi hän kaikessa hiljaisuudessa ylös katolle ja kiinnitti siihen lippunsa, joka pian naapurien harmiksi liehui ylpeänä tuulessa rohkeine kirjoituksineen.
1850-luvulla kävi abolitionistien ja heidän vastustajiensa väli yhä kireämmäksi, sen teroitetun lain johdosta, jonka kongressi hyväksyi v. 1850 ja joka ankarammalla uhalla kielsi pakenevain orjain auttamista (The fugitive slave law). Tämä laki määräsi, että kaikki karanneet orjat, joita tavattiin pohjoisissa valtioissa, olivat heti toimitettavat takaisin omistajainsa luokse valtion palkitsemien asiamiesten kautta, joita tuli olla kaikkialla maassa. Laki astui heti voimaan ja pakenevien orjain takaa-ajoa harjoitettiin säälimättömällä ankaruudella. Mutta koska näitä pidettiin mitä kovimmalla julmuudella, heidän jouduttuaan takaisin herrainsa luo, antoivat useimmat ennemmin itsensä tappaa, kuin olisivat takaisin palanneet.
Kerrankin karkasi muuan orja ja pääsi onnellisesti ja eheänä aina Rochesteriin saakka, jossa Amy Post otti hänet vastaan ja lähetti eteenpäin. Mutta kun viimeinen »asiamies maanalaisella rautatiellä» oli lähettämäisillään hänet rajan yli Kanadaan, pääsivät takaa-ajajat hänen jäljillensä. Hädissään ei tiennyt asiamies muuta neuvoa kuin panna hänet menemään tyhjässä tynnyrissä, johon oli lävistetty hienoja reikiä. Tynnyri lähetettiin ynnä parin tusinan kanssa muita semmoisia, nauloilla täytettyjä, rautateitse Kanadaan. Kuitenkin joutui salaisuus ilmi, ja orjanomistajan asianajaja lähetti sähkölangalla käskyn, että tynnyrit pidätettäisiin ja tutkittaisiin, ennenkuin saapuivat rajalle. Niin tehtiin. Mutta selittämättömän, vaikka varsin onnellisen erehdyksen johdosta oli tynnyri, jossa orja piti piiloaan, jäänyt pidättämättä ja tullut lähetetyksi Kanadaan. Sinne tultuaan, pantiin se tavaramakasiiniin, kun ei siinä ollut mitään osoitetta. Vasta kolmen päivän perästä saivat paikkakunnan abolitionistit tiedon asiasta, kiiruhtivat makasiiniin ja tapasivat tynnyrin. Miesraukka oli puoleksi tukehtunut, nälkään nääntymäisillään ja vallan uupunut epämukavan asentonsa tähden. Mutta kesken kärsimyksiään ei hänelle ollut edes juolahtanutkaan mieleen ilmaista itseänsä, koska hän ei tietänyt, missä oli, Kanadassa vaiko Yhdys-Valloissa.
Tämä laki lähinnä antoi aihetta siihen, ettäHarriet Beecher Stowekirjoitti kuuluisan »Setä Tuomon tupa»-nimisen romaaninsa, joka sittemmin voimakkaasti vaikutti koko siihen liikkeeseen, jonka tarkoituksena oli orjain vapauttaminen. Ollen hellätuntoinen ja ajatustavoiltaan ylevä oli H. B. Stowe monta vuotta karttanut kaikkea lukemista, joka koski orjuutta; hän ei edes tahtonut puhua tästä asiasta, sillä se oli hänen mielestään liian kipeä kohta joutuakseen tarkastelun esineeksi, mutta samalla orjuus oli hänen mielestä liian luonnotonta voidakseen kauan vastustaa yhä leviävää sivistyksen valoa. Mutta kun 1850-v:n laki oli astunut voimaan ja hän kauhistuneena kuuli, miten viisaat, jalotuntoisetkin ihmiset vakaasti vaativat, että karanneet orjat olisivat säälimättä jätettävät omistajilleen, joutuaksensa jälleen orjuuden ikeen alaisiksi, ja kun hänelle selitettiin, että tämä ehdottomasti olisi jokaisen kunnon kansalaisen velvollisuus, ja kun hyväsydämmiset, kelpo ihmisetkin puolustivat sitä »kristityn velvollisuutena», — silloin hän ei voinut ajatella muuta, kuin että nämä ihmiset eivättienneet, mitä orjuus oli. Ja nyt hänessä heräsi palava halu kertomuksen muodossa esittää orjuuden kauhut niin elävästi kuin suinkin mahdollista. Tämän hän tekikin ja jätti käsikirjoituksen eräälle kustantajalle. Mutta tämä pudisti päätänsä, sillä käsikirjoitus oli lavea, ja kukapa viitsisi ostaa neekereistä kirjoitettua romaania? Vaimonsa hartaasta pyynnöstä kustantaja kuitenkin painatti kirjan. Se herätti ääretöntä huomiota. Kirja tuotti tekijälleen pilkkaa, ylenkatsetta ja vihaa, sanomalehdissä sanottiin Setä Tuomon tupaa häpeämättömäksi valheeksi, ja monet papit julistivat, että siinä koetettiin järkähyttää Jumalan ijankaikkista maailmanjärjestystä. Silloin rouva H. B. Stowe julkaisi uuden kirjan, jolle pani nimeksi »Setä Tuomon tuvan avain», jossa hän julkaisi kaikki kuulemansa orjain oloja koskevat tositapahtumat, sanomalehtien kertomukset orjamarkkinoilta, ynnä tunnettujen henkilöiden todistamat kertomukset neekerien rääkkäyksestä, ja yleensä kaikki seikat, jotka olivat antaneet aihetta »Setä Tuomon tuvan» kirjoittamiseen. Se ei tietysti voinut saada mieliä tyyntymään. Päinvastoin pidettiin synnillisenä ja sopimattomana, että kirjailija, joka vielä lisäksi oli nainen, oli voinut vaipua niin syvälle, että oli ruvennut kaivelemaan epäkohtien mätähaavaa halveksittuin neekerien elämässä. Kaikesta vastustuksesta huolimatta olivat »Setä Tuomon tupa» sekä sen kirjoittaja sentään yhä edelleenkin orjainvapauttamistyön keskuspisteenä, ja H. B. Stowen nimi on ikiajoiksi yhdistynyt tämän ylevän taistelun muistoihin.
Laki karanneista orjista saattoi ainoastaan vähäksi aikaa tyydyttää etelävaltioita. Uudet julmuudet orjanpitäjäin puolelta ja siitä syntyneet urhokkaat ponnistukset abolitionistein leiristä saivat puolueet jälleen kiehumaan.
Silloin tapahtui v. 1856 n. s.Dred Scottin oikeudenkäynti, joka herätti suurta ja harmistunutta huomiota yli kaiken maan. Dred Scott oli Missourilainen orja, jonka isäntä muutti ensiksi Illinoisiin ja sitten Minnesotaan, joissa molemmissa valtioissa orjuus oli kielletty kongressin vahvistaman lain mukaan. Sittemmin muutti hänen herransa takaisin Missouriin. Jonkun virheen tähden isäntä piiskautti orjan, josta syystä Dred Scott karkasi. Hän joutui kiinni ja vietiin oikeuteen. Hänen asianajajansa, joka oli abolitionisti, selitti silloin, että Dred oli vapaa mies, koska hän oli asunut 4 vuotta valtioissa, joissa laki ei sallinut orjuutta. Päämiehensä puolesta syytti hän sitä paitse isäntää rääkkäyksestä ja väkivallasta vapaata miestä kohtaan. Asia lykättiin korkeimpaan oikeuteen, joka julisti sen tuomion, että Dred Scott, ollen neekerien jälkeläisenä eikä koskaan vapaaksi julistettuna, ei ollutpersoona, vaankalu, jolla ei muka ollut muita oikeuksia, kuin mitä hallitus suvaitsi sille antaa, ja että siis hänen valituksensa ei voinut antaa syytä mihinkään hankkeesen. Samassa selitti korkein oikeusto, että kielto orjuutta vastaan Illinoisissa ja Minnesotassa ei merkinnyt mitään, koska muka kongressilla ei ollut oikeutta kieltää orjain pitämistä missään valtiossa, enemmän kuin sillä oli oikeutta kieltää hevosten ja karjain pitämistä.
Tuomio nosti äärettömän huomion. Orjavaltiot, yltyneinä siitä, rupesivat kongressissa istuvain edustajiensa kautta pitämään suurta suuta. Ne olivat pahoillaan siitä, että muutamat valtiot, joita viime aikoina oli otettu valtioliittoon (niinkuin Illinois, Minnesota, Kansas), olivat onnistuneet saamaan lainkieltonsa orjuutta vastaan vahvistetuksi kongressissa. Mutta huolimatta tästä etelävaltioiden »vallanvähennyksestä» — kuten he sitä nimittivät — olivat nämä melkoisena voimana, sillä niiden ja pohjoisten valtioiden kesken tehdystä sopimuksesta oli sillä, joka omisti 1,000 orjaa, yhtä monta ääntä kuin 60:lla orjattomalla jäsenellä yhteensä. Tähän aikaan oli orjavaltioissa päälle 300,000 orjanpitäjää. Mahtavina Dred Scottin asiassa voittamansa menestyksen johdosta vaativat nämä, että orjakauppa Afrikan kanssa, joka jonkun aikaa oli ollut kiellettynä, jälleen avattaisiin, ja uhkasivat erota Unionista ja muodostaa uuden valtioliiton, jos ei orjuutta turvattaisi hyökkäyksiä vastaan.
Abolitionistit puolestansa olivat mitä katkerimmasti kiukustuneet Dred Scottin asiassa langetetun tuomion ja orjavaltioiden siitä syntyneiden uhkaavien puheiden johdosta. Jyrkimmät heistä päättivät käyttää samoja aseita kuin vastustajat.John Brown, mies Connecticutista kotoisin, asettui ensiksi Kansasiin ja sitten Marylandiin. Hänpä jo alkoi yllyttää orjia kapinaan. Viimein muutti hän Harpers Ferry nimiseen pieneen kaupunkiin ja sommitteli siellä ystäviensä kanssa täydellisen suunnitelman yli kaiken maan käypään neekerikapinaan. Lokakuun 17 p:nä 1859 valloitti hän pienine joukkoineen kaupungin ynnä siihen kuuluvan linnoituksen ja asehuoneen kanssa. Tämä uutinen vaikutti hirveän kauhistuksen etelävaltioissa. Sotaväkeä lähetettiin heti Harpers Ferryyn. Lyhyen, mutta kuolemaa halveksivan vastarinnan jälkeen saivat useimmat John Brownin joukkolaisista surmansa, hän itse muutamien uskollisten kanssa joutui vangiksi, tuomittiin pikapikaa Virginian korkeimmassa oikeustossa ja hirtettiin.
John Brownin kuolemanrangaistus tapahtui joulukuun 2 p:nä 1859. Vaikka abolitionistit paheksuivat hänen menetystapaansa, täytyi heidän myötätuntoisuudella ja kunnioituksella katsella näitä vaikuttimia, jotka sen olivat aikaan saaneet. Tuona samana päivänä ripustettiin musta verho jokaisen talon ovelle, joissa abolitionisteja asui, merkiksi naapureille, että tämä päivä oli surun päivä orjuuden paheksijoille.
Jos jo Dred Scottin asia oli kiihoittanut mieliä, niin herätti John Brownin kohtalo täydellisen rajuilman koko maassa. Kongressissa, joka alkoi joulukuun 5 p:nä 1859 ja kesti vielä kappaleen matkan kesäkuuta 1860, tapahtui myrskyisiä kohtauksia. Ehdoiteltiin päätös, jonka mukaan ei kongressilla eikä territorioiden lainsäätävillä kokouksilla olisi valtaa kieltää orjuutta territorioissa, kun näitä otettiin liittovaltioon. Keskustelua tästä asiasta kesti lähes 4 kuukautta. Joukko sopimuksia ehdoitettiin, mutta turhaan. Puolueet erkanivat yhä kireämmälle, ja ääniä alkoi kuulua, jotka huusivat sotaa kysymyksen ratkaisemiseksi. V. 1861 helmikuussa kokoontui edusmiehiä 13 vapaasta ja 7 n. s. puolueettomasta eli rajavaltiosta »rauhakongressiin». Tämä jätti sovinto-ehdoituksen varsinaiseen kongressiin, joka kuitenkin sen hylkäsi ja sen sijaan omaksui päätöksen, joka ikuisiksi ajoiksi kielsi kongressia sekaantumasta orjuutta koskeviin asioihin noissa eri valtioissa. Tätä päätöstä ei kuitenkaan koskaan hyväksynyt valtiosäännössä määrätty ääniluku, eikä siitä sentähden tullut mitään varsinaista lakia.