Pane varsa valjaisihin Suvikunta suihti-suuhun.
765. Lyö helmellä Hevoista, paiskoa pavun jyvällä.
Rekivetoisista ja kolmtalviaisista.
Reistatkoon rekivetoa, koittakoon kolm-talviaista, jaksannoonko mäessä männä, voinoonko vuorellen yletä.
Hevoisten hyvistä merkkilöistä.
Oksana paha puu, harjana hyvä Hevoinen.
Hiki on hyvän Hevoisen, vuahti varsan kunnia.
Rinnassa on särellä sappi, väki varsan sieraimissa.
Nautoista.
770 Oiva kyttö kytkyssä, oiva vuajassa vasikka.
Kytöt kyynnä kynnyksissä, nauvat nauloinna pihassa.
Lehmistä.
Paremp' Lehmä lypsää, kuin tappaa.
Leuvoistansa Lehmä lypsää, ruoalla työ tehhään.
Luusta Lehmä lypsää, vuan ei sarvistaan.
Häristä.
775. Hätä käskee Härjän juosta, pakko paimenen paeta.
Harvoin Härkä linnasta palaja.
Karjasta.
Ei karja niin katoo, kuin paimenet puhuuvat.
(Paimenista).
Ei ole paimenen pyhistä, eikä vaimon lapsillisen.
Muut kuuloo kirkon-kellon, minä kurja karjankellon.
780. Muut näköö papin parran, minä kurja kuusen latvan.
Vasikoista.
Ei Vasikka rukoillen eläk, oli musta eli kirjava.
Lampaista.
Ei silloin Siat sikiä, kuin Porsaat potoovi, eikä kasva Lammas-lauma, kuin on vuonnat voivuksissa.
Yksi lammas vettä miäkkii, koko karsina janoo.
Vuosi vanhalla ikeä, kuukausi Karitsalla.
Sioista.
785. Sika kesän kyntää, mutt' ei joulunna juok oltta.
Silloin Sika säkkiin, kuin on päin.
Koirista.
Kovalle on Koira luotu, kivellekin makaamaan.
Opiksi Koiralle kylmä sauna.
Kaho Koiran kuonoon, ei karvoin.
Heijän vanhenemisesta.
790. Missä Koira vanhenoo, jos ei juostessaan.
Hyvä Koira kuoltuansa, paha Koira eläissään.
Kuolten Koirat tavansa heittää, ei paha Koira kuoltuankaan.
Talon-Koirista.
Ei vanha valetta hauku, luppa-korva luuhattele.
Älä vanhaa Koiraa kauvan pilkkaa, se puree luuhun saakka.
795. (Hampaissa Koiran ase).
Rakki-koirista.
Haukkuu huonokin Koira, hyvän Koiran kahleissa.
Purevata peljätään, ei liehakoitsevata.
Mehtä-koirista.
Ei se Koira Oravaa hauku, joka väkisin mehtään viiään.
Lupa on Koiran luuta purra, Hirven hankia hypätä.
Kalamiehen Koirista.
800. Sotamiehen vaimo, kalamiehen Koira.
Juoks-koirista.
Elää Koira yhen talon, kuolee Koira kahen koton.
Kissoista.
Kissa kiitoksella elää, Koira piän-silitöksellä.
Kissan ilo, Hiirein itku.
Aika Hiiren haukoitella, kuin on Kissahan kiassa.
Kanoista.
805. Takaperin Kana työn teköö, herroillen veron vetää.
Mitä Kukko noukahtaa, se Kanaan kajahtaa.
Kukosta.
Kukko on piällä kurjanahi, Kana alla armossahi.
Ei tohi torpan Kukko tassia talon Kanoja.
XXXIX. Orjista ja Palkkaväestä.
Orjiin töistä.
Ajakseen orja aitoa panoovi, poika[157] polvi-päiväksehen.
Heijän mielestä.
810. Vatsassa on Orjan mieli, vuan ei vierahan varassa, eikä pellon siemenessä.
Heijän aatoksia.
Yksi talon työ, joko syö tahi makaa.
Heijän levosta.
Otavass' on Orjan merkki, ei kuussa eikä Kukossa.
Ei Sika sikihissä makoo, sian toisen tonkihissa; eipä Orja toinenkana, Orjan toisen kenkihissä.
Heijän palkkaamisesta.
Raukea rahatoin Orja, paha palkata kasakka.
815. Paha palkatoin kasakka, ruuatoin sitä rumempi.
Työn tiettäjöistä.
Siinä leipä syyvään, jossa työ tehhään.
Kennen ruoka sen ruoska, kennen rokka sen tupakka.
Palkkamiehistä.
Miestä päiväksi, Hevoista kylän väliksi.
Vieraasta, ja omasta työstä.
Liikkuu tuppi linnan työssä, olkapiä omassa työssä.
Työ-rahvahasta.
820. Rahvas ruuan syöpi, rauta heinän leikkaa.
XL. Taiturista ja Kaluntekiöistä [158].
Rautioista ja Sepistä.
Sentähen Seppä pihit pitää, ettei sormet palais.
Hänen töistä.
Taloja myöten Seppäkin takoo, miesten myöten meikuttaa.
Hänen palkihtemisesta.
Paha on Seppä palkata, paha suuren palkan kanssa.
Puu-sepistä.
Jo teki kieron kirves-varren, värttänän viärän vanutti.
Suutarista.
825. Tyhjä neuvo neulan tiestä, nälkä naskalin siasta, riutuvassa kaupunnissa.
Ompelioista.[159]
Kyllä sen neula syö, jonka neula sua.
Kankuriloista.
Kyllä rukki ruokaa tuop' kehrä-varsi keittämistä.
Palkkaan tyytymisestä.
Saaneella sia on, ei ansaineella.
XLI. Työstä ja työn tiettämisestä.
Töistä.
Ei työ miestä häväise, taito tapoja pahennak.
Työn alkamisesta.
830. Piästä pinoa aletaan, hyvä asia alusta.
Tehty työ on aljettunna, aivotessa aika mänöö.
Työn lopettamisesta.
Alku työn kaunistaa, lopussa kiitos seisoo.
Kuhnustelemisesta.
Aika mänöö arvellessa, päivä piätä kiännellessä.
(Ei se katellen paremmaks tule, eikä kuiva kurkistellen).
Työn loppumattomuutesta.
835. Kyll' on moata kyntävälle, vettä viljoin soutavalle.
Ei työt tehen lopuk, virrat vuotain vähene.
Tehten työt leviäävät, tekemätä soukistuuvat.
Maassa on työ matala, ei o puussa pitkäkään.
Pian pitkää lyhennetään, kauvan lyhyttä jatketaan.
840. (Missä hoikka, siitä poikki).
Mahottomista ja mahollisista töistä.
Ennen lyhyt rikan maasta ottaa, ennen kuin pitkä tähen taivaasta.
(Paremp ojaa tukkia kuin jokea).
Pieni pitkällä ulottuu.
(Siinä pieni pisteleiksen, jossa suuri kiänteleiksen).
Hitaisista töistä.
845. Hiljain tehty, hyvin tehty.
Joka hiljemmin hiiltyy, se paremmin palaa.
Kiireistä töistä.
Ei Jumala kiirettä ouk luonnut, sen on pahat ihmiset suonnut.
(Ei kiireellä kauvas mennä).
Hätäisistä töistä.
Väleen Koira pennut teki, sokeetpa hyö syntyik.
850. Ei juosten jauheta, eikä kannuksessa kynnetä.
Työhön tottumattomuutesta.
Tottunut työn teköö, tottumatoin tuskantuu.
XLII. Työ-ajasta.
Ajasta.
Ei aika miestä otota, jos ei mies aikaa.
Kyntö-ajasta.
Aseessa työn teko, ajallansa pellon kyntö.
Heinä-ajasta.
Ajallansa työnteko, hetkellänsä heinän niittö.
Puhteen-ajasta.[160]
855. Ilta-virkku, uamu-torkku, se tapa talon hävittää.
Amun-ajasta.
Arki uamulla tuloovi, talon työhön tarvitahan.
Ehto-ajasta.
Ehto karjan, yö perehen kokoo.
Yön-ajasta.
Ei yöltä silmä puhkiak, hämärältä jalka taitu.
XLIII. Työ-kaluista ja Talontarpeista.
Aseista.
Aseessa työn tientö, miehessä pellon kyntö.
Aurasta.
860. Aura arpoja parahin, kirnun-mäntä tarpomia.
Kirveestä.
Kirves hyvä kierteestä, veihti hieno-karkeesta, viikahte murenevasta.
Kuhun miekkansa Kuninkas, siihen köyhä kirvehensä.
Nyrhistä.
Nilkis nalkis Naisen kirves, milloin puuhun, milloin muahan, milloin keskellen kiveä.
(Ei kirves kiveen pysty, napakairo kalliohon).
Veihtestä.
865. Miestä myöten miekka vyöllä, kilpi kantajan mukahan.
Tylsä veisi tyhmän miehen, terävä tekevän ase.
Paha laiskan partaveihti, vein vie, karvan jättää.
Viikahtesta.
Viitake karvan katkaisoo, harava kaks koapaisoo.
Rautalapioista.
Kirkon kirves ja Rauta-lapio, köyhän velan maksaa.
Päreistä.
870. Viikahte varteen, ohra piälle ja päret orteen.
Muista kaluista ja töistä.
Sitä myöten vyö kuin nuttu, tie kuin talo, vars' kuin lapia, virs' kuin laulaja.
Niin on, niin on niitun aijat, kuin on niitun niittäjäkin, niin on niitun veräjät, kuin on tylsä kirveheni, kovin koski koivun kuori, pahoin potkaisi petäjä.
Heijän korjoomisesta.
Kalua kahtoa pitää, ennen suatua säilytellä.
Ei kalua suaten rikkaaksi tulla, vaan siästäin.
875. Joka siästää suatuansa, sill on tarpeissa tavara.
XLIV. Talon teistä.
Kylän-teistä.
Tiet kulkoo kylien myöten, ihmiset tietä myöten.
Talon-teistä.
Sitä myöten tie kuin talo, vars' kuin lapia.
Talvi- ja kesä-teistä.
Talon kautta tie talvella, nauris-halmeen kesällä.
Suorista ja koukku-teistä[161].
Paremmin virsta viärää kuin voaksa voaroo.
Mäkisistä teistä.
880. Kyllä mäki velkansa maksaa.
XLV. Matkoista ja kulkemisista.
Matkaan mänemisestä.
Suap tiellen olla lähtemätä, vuan ei viikon viipymätä.
(Yksi tie, kaks asiaa).
Matkan jouvuttamisesta.
Juosten matka joutusampi, ehkä käyven keveämpi.
Käyven kylään kerkiää, juosten tielle jäähään.
Yö-majasta.
885. Kylä siellä kussa Kukko, haukkuu Koira korvessakin.
Pitkä on yö kylässä.
Matkan käyneistä.
Jo on turpa tuulta nähnyt, parta päiviä pahoja.
Käynyt matkaase sanoo, käymätöin ajattelee.
Tieltä eksyneistä.
Jälki jäänneen neuvoo, umpi eksyttää hyvänkin.
890. Tietä eellinen tekööpi, jälki jäänneen vetäävi.
(Yhtäälle on yhen jälki, kahtaalle kahen polku).
Tietä kysymisestä.
Ei se eksy joka kysyy, eikä katu, joka katsoo.
(Käypä johonkin yhtyy).
Kulkevaisista.
Ei vierävä kivi sammaloitu, mies kulkeva rikastu.
895. (Aina kulkevalta kuluu).
Heijän toivotuksia.
Ompa muata muuallakin, ilmoa etämpänäkin.
Kuormista.
Köytetyn kotihin suap', köyttämätöin tielle jääpi.
Sen Hepo kotihin tuopi, joka pannahan pajuillen, liistehillen liitetähän.
Heijän raskauntumisesta.
900. Kyllä matka kuormaa lisää, tuska vaivoja valoa.
Heijän koatamisesta.
Kyllä matalakin kanto kuorman koataa.
Evääistä.
Tasan naiset taipaleella, tasan matkoissa eväät.
Tekeminen luotut lapset, syöminen tehtyt evähät.
Tiellä tuttavista.
Hyvä tiessä ystävä, reppu reessä parempi.
(Ei ole tätiä tiellä).
Kohtaamisesta, tahi vastatuksin tulemisesta.
905. Kyll' on tiellä tiloo, jos on vartta virsullaik.
XLVI. Kotosta, ja koti-rakkautesta.
Koton suloisuutesta.
Ah, kullaista kotoa, jos on ruoka niukemmalta, niin on unta viljemmalta.
Aika autuas kotona, Ukko kurja kulkemassa.
Kaikki kauniit kotona, ihana isän majassa.
Koton ansiosta.
Moni muualla mulko-silmä, kotonansa kyynö-silmä.
Kotin kaipoamisesta.
910. Muut kotihins mänöövät, majohinsa matkustaavat, mull' ei kurjalla kotia, kataloll' ei kartanota.
Koton heittämisestä.
Vie Jumala mihin viet; kuin et kotiin vie.
Suo siellä, vetelä teällä, ei kuivoo kussaan.
Koton muistamisesta.
Kylä hyvä jätettävä, koto huono muistettava.
Koton heittäjöistä.
915. Nyt on Matti muansa myönyt, konna heitänyt kotonsa.
(Antaa menevän mennä, kyllä jääpä neuvonsa pitää).
Ei huolta hävyttömällä, työtä muansa myöneellä.
Rata maansa myyneelle, tienvieri väsyneelle.
Suru sian siirtäjällä, murhe majan muuttajalla.
Koton asettamisesta.
920. Onni uuteen tupaan, hyvä vuos vieraiks'.
Oman muan makeutesta.
Muu mua mustikka, oma mua mansikka.
Omat muat makuammat, omat mehät mieluammat.
Paremp omalla mualla, juua vettä tuohisesta; kuin on mualla vierahalla, juota tuopista olutta.
Paremp on oma olkinen, kuin vieras villainen.
Taipumuksista vanhoin tapoin.
925. Tapa entinen taluu, virka entinen vetää.
Aina uusi hempiämpi, ehkä entinen parempi.
f) IHMISEN ERINÄISISTÄ ELÄMÄN-KEINOISTA
XLVII. Linnustamisesta ja Peton-pyytämisestä.
Mehtämiehistä.
Minä mies metän käviä, Uros korven kolkuttaja.
Kuljenma Kuren teitä, käynmä Kären uroja.
Heijän vaikeutesta.
Suapi hiihtäjä hikensä, riihen-puija lämpymänsä.
Heijän pyytö-päivistä.
930. Hyvä olo, laiskat päivät, niitä lintuja ampuu.
(Mäne Pyytä pyytämään, Koppelo kotona katoisi).
Heijän mehän-käynnöstä.
Hiis on mehän käymättömän, Korppi käyneen uron.
Ei tule lintu liikkumata, kala jalan kastamata.
Heijän sualiistansa.
Mikä miehissä suahaan, se miehissä syyvään.
935. (Ei luutointa lihaa, eikä piätöintä kalaa).
Heijän tyhjään käymisestä.
Ikävä iloton ilta, päivä pitkä sualihiton.
Paha syyvä suamatointa, ajoo näkemätöintä.
Jos lie pyytäjä typerä, niin on antaja[162] itara.
Vähään tyytymisestä.
Hyvä on jalkakin jänistä Suen suusta suatuvaase.
Linnuista.
940. Liukas lintu lentäissä, liukkahampi linnustaja.
Sitä lintu linnullen, jota linnulla itelläkin.
Heijän soitimesta.
Vuotta myöten lintu soipi, kevättä kala kuteepi.
Aika siitten ansoja punoja, kuin on Hanhet soitimella.[163]
Heijän pojillisuutesta.
Silloin lintu laihimmallansa, kuin on pojat pienimmällänsä.
945. Laiha lintu lapsillinen, lapsitoin lihava lintu.
Heijän emäks joutumisesta.
Kuin kynä katoo, niin silloin kynsi kasvaa.
Ei sikiä siipi-lintu, päivän Perttulin perästä.
Kyyhkyisistä.
Syvän kylmä Kyyhkyisellä, syyvessä kylän kekoja.
Pyistä.
Koska pilli pienestäns pirisee, Pyyn pienen pettääpi poveensa.
950. Paremp Pyy käissä, kuin kaks' oksalla.
Ei ole Pyystä kahen jakoo, Oravassa kolmen osaa.
Teuristä.
Sen teki Tetren poika, appo aholta marjat.
Pienistä linnuista.
Ilonna Käki mehässä, lammas laiho-halmeessa.
Vesi-linnuista.
Lokki luotohon munii, Kajova kivi-karihin.
955. Telkkä poikia teköövi, Tavi lapsia latoovi, niitä Hauvit hajottaavi, Veenkoirat viettelöövi.
Karhusta.
Karhu ou karkia mehässä, minä oun Karhua karkiampi.
Lähen Karhun kuatamaani, metän onnen ottamaani.
Suesta.
Kyllä Susi syytä sua Lammas-lauman ruatellansa.
Toisin on Hukalla huoli, toista ampuja ajatteloo.
Ketusta.
960. Ketull' on keviät jalat, jotk' ei pauka pakkaisella, eikä kolka kovalla siällä.
Ruskia on Repo kuoltuakin.
Jäniksestä.
Jänis jäppä juppa-niska, juokse kohti lankojaini.
Juokse vintura vipuun, kantura kahain, pyörä silmä pyyvyksein.
Oravasta.
Osais se Orava juosta, salon halki, toisen poikki, kolmannen vähä vitäisin.
965. Ammun ohtaan Oravan, kärsään kävyn-purian.
Ampumisesta.
Ei auta ampuminen, kuin ei ole nuolen-noutajata.
Hätä opettaa Lappalaisen ampumaan.
Jousesta.
Janhus jousessa pitäävi, koivun-kylki kirves-varressa.
Suksista.
Pihlaja ylös pitäävi, huapa hankellen vetäävi, petäiä perätin viepi.
970. Hyvä on suksi suunnallinen, sivon piällinen sivakka.
XLVI. Kalastamisesta.
Kalan pyyvöstä.
Kalan-pyyntö kansallisen, mehän-käyntö miehellisen.
Kalalle kala käskee, lintu linnun pyyvykselle.
Kalamiehistä.
Joka on nuotalle nopia, käsiverkoillen käpeä, se on laiska muullen työllen.
Heijän elämän-kerrasta.
Kaita on kalamiehen pöytä, leviämpi leipä-pöytä.
975. (Pitä kaipoin kala eräsi, levittellen Lehmän anti).
Kalastamisesta.
Ei tule ilo ehtimätä, kala jalan kastamata.
("On niitä syöty, ehk ei suatu"; sanoi Hämäläinen Silakkoista).
Kaloista.
Ahven armas tuorehelta, Särki siästössä parempi.
Uipi Hauki harjullenkin, kyntömiehen vakoja myöten.[164]
Heijän kuvusta.
980. Tyyneessä kalat kutoovat, hyvät tavat hiljaisella.
Ahven kuvun alkaa, ahven kuvun lopettaa.
Heijän kuvun-taukkoamisesta.
Loppuu Lohta piä-kaloa, päivän Perttulin perästä.
(Jo mäni mäti kalalta, muna Muikulta putoisi).
Kala-vesistä.
Aina kala vetessä, ehk' ei aina apajalla.
985. Jos ei tärpä tästä lammista, kyllähään tärppää toisesta.
Kalan-pyyvyksistä.
Tihjä verkko miehen onni, surma kaikillen kaloillen.
Harvoin harva syöttelee, senkin suurilla kaloilla.
Kalan sualihista.
Sen mies omana pitää, minkän merrasta löytää.
Veneestä.
Aika tuopi tyynen meren, aika vuotavan venehen.
990. Vie veneisi vesillen, kyllä tuuli tuuvittaapi.
Purjeesta.
Ei olek siitä purjeesta, joll' ei ole airoillen apua.
(Soisi soutaja veneensä soutamata juoksevaksi).
Soutajoista.
Joka tyynellä makoo, se tuulella soutaa.
Laiska moallen soutaa, veltto vesillen heittää.
Vesillen mänemisestä.
995. Ei uhalla uimaan, eikä vetjulla vesillen.
Ei vesi hullua hukuta, ennen viepi viisahamman.
Kosken-laskioista.
Se kosken tavat tietää, joka kosken korvalla asuu.
Koskesta, eli joesta.
Kyllä juonia joella, joka mutkan soutamista.
On joissa jotaik', haukia hakojaik'.
Kosken-laskennosta.
1000. Honka ota uraisi, kivi pitä varaisi.[165]
Laskioihen uskalluksesta.
Kuin olin miessä nuorempana, osaisinma Ouluun soutaa, kivirannan kiikutella, piipun suussaini pitää, tousan toisessa käessä.
En kiitä meristä miestä, kovan kosken laskiata, meri silt' on mielen viennyt, koski korvat särkenynnä.
XLVII. Muan viljelemisestä.
Moan isännistä.
Ei muata markatointa, eikä ilma isännätöintä.
Tietämättömistä maista.
Kyllämä tiiän tilkun-maata, syömätöintä, lyömätöintä, miehen miekan käymätöintä, tapparan talloomatointa.
Mehtä-maista.
1005. Korpi kasvaa komean kuusen, kankas kaunimman petäjän.
Mustikka ei mäkee muutak, puola polto-kankaita, maita mansikka pahennak.
(Ajan vietto, marjan syöntö).
Pelto maista.
Sakoisampi savi kuin santa hiekka-pellolla.
Mua kavottaa kivinen pelto-siemenen.
1010. Kiitä kivistä muata, laita lanta-savea.
Kasvaa kivinen pelto, vaan ei kasvak kakkarainen.
Kyntö-miehistä.
Ei salli savinen pelto sukan-vartta valkeata, miestä verkaista vaolla, piikoin pitkee hametta.
Paremp kyntäjän kyperä, kuin rahat rannan kiertolaisen.
Kyntämisestä.
Hyvä kyllä hullu kyntää, jättää kyynärän vaon väliä, puoli-toista toisinahan.
Kaskesta.
1015. Kaikill' on kaskessa työtä, ei yhelle kyntäjälle.
Palon kynnöstä.
Eessäpäin on pitkä kanto kaskessa.
Ahon kynnöstä.
Apuna ahonkin kyntö, lisänä mahonkin maito.
Mullostamisesta.
Toisin tonkia pitäävi, muutoin muata mullostella.
Kylvämisestä.
Joka taajan kylvää, se loajan leikkaa.
1020. Joka puolelta pivon kylvää, se puolelta leikkaa.[166]
Myöhäk kylvöstä.
Halla hiljain kylväneellä, nälkä siemenen syöjällä.
Halla myöhäisen panoo, sika syöpi aijattoman.
Nälkä varhain syöneen, halla myöhään kylväneen.
Herneen ja pavun kylvöstä.
Jos ei o' Vappuna vaossa, ei se puoha puohtimessa.
Kauran kylvöstä.
1025. Kauroja Kakarin suuhun, Käen suuhun herneitä.
Tattarista.
Tattari talon tuottaa, tattari talottomaksi.
Nauriista.
Navat syöpi nauritoin, kuoret kuopatoin puroo.
Kasvon joutumisesta.
Ei tähätöintä Helluntaina, eikä jyvätöintä Juhannusta.
Harvoin Helluntai tähätöin, harvoin Juhannus jyvätöin.[167]
Muan kasvuista.
1030. Ei seula satoja kasva, kylvy-vakka kymmeniä.
Muan hetelmästä.
Muasta leipä kynnetään, vaimosta väki tuloo.
Muamiesten elämän-kerrasta.
Kyllä kyntäjät elää, aatranpainajat asuu, koska me meriset miehet aina aikoin tulemme.
Mualla muatonnik elää, vesillä venehetönnik.[168]
XLVIII. Laiskuutesta ja Ahkeruutesta.
Ahkeruuesta.
Ahkeruus kovankin onnen voittaa.
Nöyryytestä.
1035. Siitä tunsin nöyrän miehen: pian joi, pian söi, pian pistihin pihalle.
Viriäisyytestä.
Viiesti viriä käypi, kerran laiska katkaseikse.
Teräväisyytestä.
Joka on rutto ruuvillensa, se on töillensä terävä.
Kiiruutesta.
Ei hätä hävetä anna, kiire kauan kiinitellä.
Unisuutesta ja makoomisesta.
Ain' on aikaa vireällä, kiire laiskalla kotona, jos ei muutoin niin makuulle.
1040. Eipä maaten markat, eikä istuin iku-hopeat.
Ei unta verosta viiä, makuutta maan otoista.
Ei uni maaten lopuk, nälkä nauriita syöten.
Unta täynnä makavan vatsa, viljaa vireän vatsa.
Makoo laiska syötyään, istuu ilman oltuaan.
Laiskuutesta.
1045. Siitä tunsin laiskan miehen: viikon istui virsu-käissä, kauvan housu-kainalossa, milloin siltä rätti räiskähti, milloin paula paukahti.
Hiki laiskan syyvessa, vilu työtä tehessä.
Laiska työtäns luetteloo.
Rakko työttömän käissä, rupi laiskan p—hessä.
Sikiävät työn tekiät, laiskat ite lakastuuvat.
1050. Jok' on laiska lauantaina, se on musta sunnuntaina.
Kurki laiskan pellon sonnittaa.
XLIX. Syömisestä ja ruuan neuvoista.
Vatsasta.
Vatsa vanhin pyyvyksistä, pata vanhin astioista.
Syömättömyytestä.
Ei vatsa velkaa salli, nälkä niänyttää hyvänkin.
Nälkä syömätäk tulee, vilu päivän paistamatak.
Kyllin syömisestä.
1055. Kyllin syönyt röyhtelöövi, nälkähistä p—rettäävi.
Joka kyllin kylässä syö, se huolen kotiinsa tuo.
Kohtuullisesta syömisestä.
Ei ole nälkä eikä jano, eikä kuitti kummastakaan.
Siäli huttuu, siäli vatsaa, vähä elättää, tyhjä kuolettaa.
Ruuasta.
Ei ruoka syöten lopu, mutta saamattomuuten.
Talon ruuasta.
1060. Liha, leipä, miehen ruoka; puuro, piimä, piian ruoka; vellinki vasikan ruoka.
Savolainen pullo-poski, syöpi puuron leivän kanssa;meriläinen mekko-takki, syöpi liemen leivätäkkin.
Perhen ruuasta.
Ei perhe sakeata soimaa, eikä paksua pakene.
Suolainen ja sakea, se on köyhän makea.
Vieraan ruuvasta.
Kylkeen on kyläinen syönti, vasta kova kuin kotona syöpi.
1065. Ennen vettä veljeltä, kuin vellinkiä vieraalta.
Ruuan laittamisesta.
Kypsynyt hyvä, kauvan kiehunut makee.
Se kypsen syö, joka keitetyn paistaa.
Ruoka-laijista.
Liha uusi lihoittaa, kala uusi kuolettaa.
Puuro hyvä ruoka, kunnia hyvä tapa.
1070. Koali kolkka koiran ruoka, vellinki vasikan juoma, puuro vasta miehen ruoka.
Hupa huttu, viepä velli, rieska kaikkiin kavalin.
Kuka uskoi, kenpä luuli, Kiiskistä kalan tulevan,Ahvenista aimon ruuvan.
Sian kieli ja Mateen maksa, voille verttaa vetää.
Ruuan siästämisestä.
Joka siästää suatuansa, sill' on ottaa tarvittaissa.
1075. Ei hyvin syöten seästetä, eikä siästäin hyvin eletä.
Vanhassa vara parempi.
Ei vanhasta seästäinkään ole.
Ei syötyssä, syömistä; nahkaa, ennen nyljetyssä.
Aina syötävä kuluu, piettävä pahenee.
Vähään tyytymisestä.
1080. Vähä elättä, tyhjä kuolettaa.
Ei liika lihoita, jos ei kohtuus elätä.
Ei mies miehen ruokaan kuole.
Ei ole aittaan asiata, kuin on suossa suurus-pala, leipä männyssä mäellä.
Ruuan moittimisesta.
Suu makian maistaa, kieli kypsen koittelee.
1085. Joka kaikki makeet maistaa, kyllä se karvaat kakaisee.
Joka hylkee hyvän vellin, syöp se kualin syljetynkin.
(Vellinki velan tekee, koali kartanon pitää).
Syömisestä.
Syöminen piätynyttä, jyystäminen jäätynyttä.
Kalvetaan luu lihavankin, syyvään liha laihemmankin.
1090. Muunoin lientä leivän kanssa, muunoin leivätä lihaa.
Juomisesta.
Kaljalla työt tehään, oluella piot pietään.
Juuvaan joki-veitkin, kosk' ei läsnä lähe-vettä.
Suapi Sammakolta sahtia, ottaa Oravalta otria.
Ruoka-ajasta.
Paremp varhain suurustella, kuin kaiken päivän syömätöinnä.
1095. Varhainen vanhan syyäk, aikainen anoa lapsen.
Paremp on pala suussa, kuin on aivan annitoinna.
Murkina kuin syötään, puoli päivä kuin pietään, ehto itestään tulee.
Suurus-pala silloin tällöin, murkina kuin muistetaan, ilta ilmankin tuloo.
Ruuallen kuhtumisesta.
Käskemätäk työllen, lusikata ruuallen.
1100. Väkisin työllen, ei ruuallen.
Ruuan leikkaamisesta.
Syöty leikattu pala, annettu luvattu lahja.
Ansaittu anottu ruoka, syöty leikattu pala.
Ruuan ottamisesta.
Rohkia ruuvan suapi,[169] kainu ei sua kualiakaan.
Ruuan syötyänsä.
Suurus suuhun, mieli piähän, talon työhön taitavasti.
L. Tauvista ja Kuolemasta.
Tauvista.
1105. Ei kaikki tauvit ole kuolemaksi.
Ei tauvin kovuuteen kuolla.
Paranemisesta.
Kyllä tervekkin kuolee, sairaskin paranee.
Kyllä hyvästäkin kuollaan, pahastakin parataan.
Potevaisista.
Rupi rikkaassa, paise pajarissaik.
Vaivasta.
1110. Ei se ole vaivata, jok' ei ole syntymätä.
Vammasta.
Kuin on vampa varpahassa, syväntäkin syytelööpi.
Liäkäristä tahi Parantajoista.
Itse Liäkärit läsiivät, itse Puoskarit potoovat.
Lumoja lumelle kuoli, Noita nevon notkelmalle.
Neuvo pitkällisen iän nouvattamisesta.
Piä tapais, niin elät kauvan.
Kauvan sairaistuneista.
1115. Kuatuu kerran kitua puu, kuolee kauvan sairastanut!
Kuolevaisuutesta; om dödligheten.
Ei se peäse kuolemata, jok' ei peäsnyt syntymätä.
Kuoloovat Kuninkaatkin, vaipuuvat valtiatkin, sati minä poloinen poika.
Kuolevista; om de dödlige.
Sian tiiän kussa synnyin, paikan kaiken kussa kasvoin, vaan en tiiä sitä siaa, kuhun kuoleman pitää.
Kuolevaisista; om de döende (de som dö).
Ei syntyvä siaa etsi, paikkaa kuoleva valihte.
Kuolleista; om de döde (i anseende till kroppen).
1120. Näkyy elävän silmät, ei kuolleen koskaan.
Tuloo mies meren takoo, vuan ei tule turpeen alta.
Täi elävässä, mato kuolleessa.
Männeheistä; om de afledne (i anseende till själen).
Hyvä kuollut, kaunis kavonnut, ehkä elävä parempi.
Jäämän hyvästäkin pitää, aikoin tulla pahoinkin kanssa.
1125. (Armu kuolee, yrmy elää).
Ei ole miestä männehestä, urosta uponnehesta.
Piäsnyt kuolut vuorostansa.
Kuollosta; om döden (objective betraktad).
Kovat kourat kuolemalla, pihit Sepällä pitemmät.
Kuolemisesta; om till att dö (tiden att dö).
Suloinen suella kuolla, lämmin lähteä kesällä.
1130. Ei käiten kuolla, eikä uhaten eletä.
Kuolemaan pyrkimisestä; om åtrån att dö.
Ei suotta kuolla, ehkä suotta sairastetaan.
(Joka uhalla kuolee, se p—rulla hauvataan).
Kuolemasta; om döden (subjective betraktad).
Surkea surma silmin nähen, kuolema käsin pitellen.
Eloon on elävän mieli, ehkä surma suun ovella.
Muahan laskemisesta.
1135. Lehti puuhun, ruoho muahan, minä rauka muan rakoon, minä Toukka turpeeseen.
(Mua omansa perii).
Muantie höyhtyneen, kirkon-nurkka nukkuneen.
Meijän elämäkerrastamme.
Hyvä hyvästi elää, kaunis kuolla kunnialla.
Loppu-sanat.
Rauha elävillen, lepo kuoleillen.
Koettelemus että näistä meijän vanhoista sanalaskuista tiiustella meijän esivanhempien mielenluontoa,[170] heijän tapoja, käytöksiä ja ajatuksia, niin henkellisissä kuin moallisissa asioissa.
Meijän vanhoin Jumalan tuntemuksesta ja Jumalanpalveluksesta on varsin vähä sanottavoo, sillä se on jo tykkänään poiskavonna kansastamme. Kuitenkin löyvämme myö näistä jälellen jäänneistä sanantavoista, että hyö uskovat yhtä Jumalata, jonka hyö kuhtuivat "taivaan ja moan Luojaksi" (1, 5, 11),[171] ja puhuvat hänestä, että hään oli taivaan ja moan sepittänyt. Häntä kuhuttiin myöskin sen tautta "taivahan takojaksi, kaiken luonnon kalkuttajaksi" (2, 3); ja koska hänestä puhuttiin, sanottiin myös: "Jumala ylhäll' Taivoissesa", koska hänen istumensa luultiin olevan taivahassa.
Olennonsa puolesta, hyö pitivät häntä yhtenä henkenä, koska ei missäkään löyvy merkkiä, että hyö oisivat kuvaillut häntä moallisella tavalla, tahi tehneet häntä luonnollisella tavalla silmissämme nähtäväksi. Heijän juohtumuksetkin, jotka muuten oli kyllä paisuvaiset ja pöyhisteleväiset luonnostansa, eivät kuitenkaan uskaltanna kuvaella häntä luonnollisessa tahi silmin-nähtäväisessä hoamussa, joka osottaa että heijän juohtumukset hänestä ei ollut moalliset ja roaat, mutta henkelliset, koska hyö ajatuksillansa käsittivät yhtä henkee, ilman että pukea häntä moallisilla piiroksilla.
Luontonsa puolesta häntä piettiin hyvätahtoissa (15, 9, 5). Sanottiin hänen olevan kaikkiin-täyvellisin (2), armollinen (5), avullinen, hyvä-syvämminen (15), ja kaiken-tietävä (4).[172] Hyö anovat sen eistä häneltä apua ja hyvyyttä, sillä hänessä luultiin olevan kaiken onnen ja autuuen alku (1).
Hänen ylistämisestä tahi kunnioittamisesta ei mainitak missäkään näissä sananlaskuissa, eikä puhutak ollenkaan josta kusta ulkonaisesta Jumalanpalvelluksesta hänen nimensä kunniaksi.[173] Hänen palvellus näyttää ainoastaan olleen sisällinen; nimittäin rukouksissa hänellen tästä hänen sulasta armosta ja laupeutesta (6-12). Häntä ei myöskään millonkaan mainitak kiivaaksi tahi kovaksi, jäykäksi eli pahuutta rankaisevaksi; sen eistäpä häntä ei myöskään pelätty,[174] eikä uhrilla lepytetty.[175]
Yhestä Kolminaisuutesta, Lunastoksesta, ja Pyhän Henken vaikutoksesta ei heillen ollut mitään tietoa. Ei myöskään Enkelistä, uskosta, papista, kirkosta,[176] kumarruksista, siunauksista, helvetistä ja seittyisistä, kaikki nämät nimet ovat vielä nytkin äkkinäiset meijän kielessämme, ja osottaa että poavilaiset ovat näitä meillen tuoneet.
Perkeleestä hyö kyllä mainihtivat, vaan eivät hänestäkään nimittäneet muuta kuin hänen nimeensä, jolla hyö ymmärsivät yhtä pahaa henkellistä olentoa. Koska he eivät häntäkään kuvaelleet millään luonnollisella tavalla, niin se on arvattava että hyö pitivät häntä henkellisenä, jota ei suatu pukea maallisiin piiroksiin. Luontonsa puolesta hyö pitivät häntä Jumalisuutta vastaan ikään kuin vastakälkeisenä, mutta halvana eikä mistäkään arvosta.[177]
Eivät häntäkään pelänneet, sen vähemmin rukoilleet. Senpä tautta ei hänen nimee näissä vanhoissa sananlaskuissa mainitak.[178]
Mutta koska nämät valistuksen ajat rupesivat meiltä helviämään, ja Suomalaiset kansat hämärässä hätäyntymään, nouattaissa noitumisia ja joutavia taikauksia, silloin rupesivat myös häntäkin rukoilemaan ja hänen nimeensä palvelemaan. Ja koska hyö Poavilaisten opista tulivat oppimaan, että se kävi Jumalata uhrilla ja lahjoittamisilla lepyttää, tahi soaha Jumalatansa lahjoitetuksi (eli oikeemmittain hänen pappiloitansa), niin hyö keksivät sen neuvon, että mahtoi myöskin laillen käyvä perkelettä näin lahjoittoo. Hyö rupesivat nyt häntäkin lepyttämään, ensin siinä toivossa, että (koska hään oli muutoinkin luonnostansa paha) hyö hänen avulla soattaisi heijän vihamiehiänsä ja vihollisiansa vahinkoitetuksi; ja siitten, että hyö heijän vahinkoittamisella taitaisi ite hyötyä.[179] Niin kuin hyö kasteessa antaitivat Jumalallen, niin hyö nyt kivellä kosken kovan pyörtimessä kastuttivat ihtiänsä pahallen. Lahjat Jumalallen annettiin kirkoillen ja papillen, joista heitä hyviksi kiitettiin, siunattiin, ja kostoa Jumalalta luvattiin; mutta lahjat pahallen ei annettukaan näillen, vaan salaistiin kirkko-maihin, puihen juuriin, tuvan hiiluksiin, kota-liiuksiin, ja muihin semmoisiin paikkoin. Eikä hänelle paljoa annettu, sillä hänellä sanottiin olevan moallista tavarata kyllä, vaan vähän tätä henkellistä. Hyö olivat kuulleet kirkossa, ja lukeneet kirjassansa, että se halaisi nieltäksensä heijän sielujansa;[180] hyö pantittivat niitä sen eistä hänellen sillä eholla että hänen piti kaikissa olla heijän palveliana tässä muka maailmassa; toisessa lupaisivat hyö toas vuorostansa olla hänen käskyn kuuliaiset.
Mutta kaikki nämät heijän joutavat ja turhat käytökset ynnä heijän taikauksensa ei ole näihin aikoin kuuluvia, vaan myöhäisempinnä piettäviä, jonkapa tähen heitä nyt heitetään sillään, kunnekka myö jollon kullon tuonempana tulemme ehkä heistäkin puhumaan.
Jos heillä oli mitä ymmärrystä yhestä toisesta tulevasta elämästä, tahi niin kuin myö sitä kuhumme: "iankaikkisesta elämästä ja kuolemasta", on tietämätöin. Mutta kyllä se näyttää kuin hyökin oisivat vertauksissansa tarkoittanneet yhtä toista parempata elämätä perästä tämän moallisen (33, 34). Tämä ajatus on ihmisessä niin luonnollinen (naturlig) ja ikään kuin Jumalalta hänen syvämmeen painettu, ettei sitä saata mitenkään poiskajottoo. Sillä ei maha olla yhtään kansoo, joka ei luottai yhteen Jumalaan, ja joka ei turvai yhteen parempaan tulevaisuuteen, ehkä heijän ymmärtämykset tästä ovat monenkaltaiset, luonnolliset (sinliga) että henkelliset (öfversinliga), toivoissa sitä muutamat jo tässäkin moailmassa, muutamat toisessa. Sillä kuka ymmärtäväinen luulisi meistä, että meijän ymmärryskin kuoloo, tahi että meijän henki mätänee silloin kuin ruumiskin. Semmoinen ajatus oisi luonotoin (onaturlig) meijän ymmärryksessämme, ja vasten kaikkia lakia ihmisen ajatuksissa. Sillä meijän ymmärrys on perustettu meijän keksimyksemme peälle: ja kukapa meistä on henkeä vielä nähnyt,[181] sitä vähemmin hänen kuolevan? Se ei oukkaan tähän silmittäväisen moailmaan kuuluvainen, eikä sen eistä hänen lain-alainen. Se on luontonsa puolesta lähtenyt yhestä toisesta olennosta,[182] joka moalisillen aistimillen on käsittämätöin, ja joka on tukala ihmisen ymmärryksellä tapaella.[183] Jos nyt löytäisimme että ne moalliset kappaleet eivät perin katoa ja jouvu hukkaan (kuole), mutta itse kuolemassa ainoastaan muuteloovat piiroksensa, ja sillä synnyttäävät toisia erikaltaisia kappaleita, tahi si'ittäävät toisia yhtäläisiä olennoita, niin sitä vähemmin on se henkellinen olento meissä kuoleva, jok' ei ou muutoksen lain-alainen; se on sen eistä luontonsa pitävä, eli se on eläväinen ja henkellinen, ja paljoa enemmin kuin ennen, koska se ei eneä ouk yhistetty tämän mullallisen ruumiin kanssa. Sillä jos henki kuolisi, mikä siitten enee moailmassa virkistyis? jos ymmärrys kerran katoaisi, mikä siitten taivaat ja moat asettaisi? Silloin ei oisi moailmassa eneä muuta, kuin ikuinen kavotus ja pimeys. Sillä se henki ja ymmärrys, joka ylöspitää taivaan koaret ja moan pohjat, joka ilmistyy päivän paisteessa ja pienemmissä moan matoissa, osottaa yhtä jumalista voimoo, yhtä henkellistä ymmärrystä, joka on luontonsa puolesta ikuinen kuin ite Jumala.
Kuin Suomalaiset näkivät mitenkä ruohot syksyllä lakastuivat, mitenkä toukat turpeessa paniivat moata, ja mitenkä ihmiset ite peitettiin multaan ja laskettiin moan poveen (1139); ja toas, mitenkä hyö ajan peästä ilmistyivät, koska keväillä, päivän tultua olivat jo virkistynneet ja virvoittunneet — kuin näkivät jälleen eläväksi sen heissä nukkuneen, tahi heistä hävinneen, ja heijän sikiöissänsä ilmistynneen henken — kuin näkivät mitenkä taas heinät ja kukkaiset loistivat ketolla, mitenkä ne halvimmatkin moan elävät, maot, muutettunna ilmistyivät paremmissa ja täyvellisemmissä olennoissa tahi piiroksissa, oisihan se siitten ollut tyhmästi luulla, heijän uskoneen, ihmisiä, jotka luovuista olivat kaikkiin kalliimmat, jäänneen multaan iäksi. Miksikä siitten auttaisi meitä se hyvyys, jota olemme maailmassa harjoittaneet? Missä se kosto, monen viattoman vaivoista ja kärsimisistä, jos meitä kuin koiria kaivettaisiin moahan, ettei enee kuunna pänä uusissa piiroksissa tahi jolla kulla toisella luonnolla ilmauntua? Oisihan se luonotoin luomisessa, ja vääryys luojassa, että tasoitella rikkautta ja kaikellaista moallista autuutta yhellen, ja rasittaa toista köyhyyellä ja kaikellaisella moallisella onnettomuuella, jos meijän elämä tähän loppuisi? ja vielä siittenkin ouvompi — että vaivata hyviä, ja palkata pahoja (1125, 60, 61), niin kuin se usein näyttäiksen meijän silmissämme. Ja toiseksi, minkä tähen se kasvattaisi tätä viheliäistä ihmisten sukua, jonka käsiin Hään oli antanut tämän moailman avaruuen, jonka ymmärrykselle hään oli uskonut tietoa tuntemaan taivaan ja moan tapoja? Siksikö hään olis meitä tähän tuonnut, lahjoittanut meitä viisauellansa, pannut meijän poveen hänen tahtonsa sanan-saattajaksi meijän omassa tunnossamme, sallinut meillen oman henkensä, ja tarjonut meillen ihtiänsä lunastajaksi ja ylösvalaisiaksi, — ainoastansa että muuttaa meitä mullaksi, ja peästää meitä jälleen poroksi? Sotisihan tämä sitä viisautta vastaan jota joka paikassa luomisessa tavataan, ja oisihan tämä käytös muutoin selittämätöin, jos eime luottaisi siihen, että me oomme luovut joksi korkeemmaksi tarkoitukseksi, joksi paremmaksi olennoksi, kuin tähän moalliseen syömiseen ja juomiseen.
Ja koska meillä on ymmärrystä mitenkä meijän pitäis henkemme puolesta laittaita, vaan meijän nykyinen luonto on siitä luonnosta; että se on monestin mahotoin, että yht'-aikoo nouvattoo sen meissä olevan henkellisen että luonnollisen luonnon voatimuksia, koska nämät ovat monesti toisensa kanssa sopimattomat ja vastaan riiteleväiset; niin nähään selvästi, ettei meijän ymmärrys, tahi se meissä vaikuttava henkellinen luonto, ouk luotu tällen meijän luonnollisellen luonnollen (ruumiillen ja hänen luonnollisillen haluillen) ikuiseksi toveriksi. Osottaishan tämä toas yhtä sopimattomuutta luomisessa, että yhistää kahta tälläistä eriläistä ja toisiaan vastaan sotivaista luontoa yhessä olennossa — ainoastaan että heittää häntä orjaksi näihin keskenensä riitauntuneihin käsiin. Meijän täytyy sen eistä peättää, että meijän tuloo jonkun ajan peästä poisriisua tämän meijän moallisen piiroksemme, ja soaha jonkun toisen sopivaisemman, joka on enemmin meijän ymmärrystämme ja henkellistä luontoamme myöten mukainen;[184] nimittäin kussa meijän uusi luonto ja ymmärrys ovat yhänneppäin vetävät ja yhtäläiset. Mutta meijän ymmärrys on henkellinen, meijän luonto täytyy myöskin sen eistä tulla henkelliseksi, ellei hyö toas jouvuk keskinäiseen hämmennykseen. Kuin eime neä tätä tapahtuvan tässä moailmassa, eli tässä elämässä, niin meijän täytyy ajatuksillamme tavoittaa tätä toisessa tulevassa, jota myö kuhumme iankaikkisuuteksi.
Se näyttää kuin meijän esivanhemmat oisivat jo oivaltanneet, ettei elon tahi elämisen eli henkellisen luonto ouk luotu kuolevaksi (26, 33); että ruumiillisen kuoleman perästä vielä oli jotaik jälellä (23), joka oli perustettu tämän aikuisen elämisen peälle (34); että pahuus piti viimeinkin pahalla kostettaman (134)[185] ja hyvyys hyvyyellä (55, 513). Minkä tähen ne monet kauniit opetukset siivolliseen elämiseen harjoittamiseksi (35-55)? Minkätähen ne monet varoitukset välttämästä pahuutta (56-134)? Minkä tähen hyö sanovat: "Siveys moan perii, Rakkaus lain täyttää, Totuus ei palak tulessakaan"? Ovatkohan ne milloinkaan tässä moailmassa nähneet näin tapahtuvan? ei suinkaan! Kaikki tässä tarkoittaa yhtä toista elämätä, jossa Siveys ja Hyvyys palkitaan, Rakkaus luetaan lain täyttämiseksi, ja jossa Totuutta ei eneä saateta salata.
Kuin muutoin tiiustellaan mitä hyö mainihtivat Hyvyyveksi (dygd[186]) tahi mitä hyö lukivat hyväksi, niin se oil erinomattain avullisuus (37, 38), Antamisuus (39, 40), Alentelemisuus (41), Sovittamisuus (42), Anteeksi-antaminen (43), Suosioisuus (44), Ystävällisyys (45), Rakkaus (46, 199), Kohtuullisuus (47), Totuullisuus (75, 76), ja Kunniallisuus (48-50). Hyö kehoittivat toisiansa hyvyyteen, sillä sanalla, että se olis heillen ansioksi, ja kaunistukseksi harjoitella hyvyyttä (55, 53) ja myös hyväksi toivoksensa (63), koska hyö sillä toivoivat tullaksensa hyvyyvestäkin osallisiksi (513). Sillä hyvyyven harjottaminen oli se tie, joka soatto heitä ikuiseen iloon (32).
Pahuus (last) ilmoittaiksen moailmassa niin monella tavalla, ja pujotteleksen niin monessa puvussa ja piiroksessa, ettei niitä kaikkia ouk hyvä nimittää, kuitenkin olemme tässä jonkun osan heistä toimittanut (70-123). Mutta se on meistä muistettava ettemme milloinkaan ou kuulleet sananlaskuissa mainittavan isommista rikoksista, niin kuin murhasta, myrkyn-juottamisesta, väkivallasta, tulen-polttamisesta, Jumalattomuutesta, valan-pattomuutesta[187] ja muista seittyisistä hirmuisista ja kauheista pahuuksista. Että selittää tätä sillä, että sanoisimme Suomalaisiin ei tunteneen näitä, oisi naurettava. Uskottavampi on että ne kuitenkin olivat harvoin nähtäviä, kosk' eivät joutunneet sanan-tavoiksi; ja että ne vanhat tahallaan kavahtivat lausumisellansa johtattamaan näitä nuortein mieleen, niin kuin hyvät vanhemmat eivät kernaasti puhuk kelvottomista, lasten kuulla.
Minkälaiset meijän vanhoin aatokset lie olleet siitä ruumillisesta kuolemasta, ei selitetä. Ne sanovat että heijän vainoot olivat männyt (rumiinsa puolesta) Tuonelaan[188] tahi Manalaan;[189] ja (henkensä puolesta) Jumalaan tahi taivaiseen. Sillä "että moa omansa perii" (1136), sen hyö tiesivät, josta myös oli arvattava, että henki piti keäntyä henkeksi. Muutamat ovat nykyisinnä aikoina luulleet, että Tuonela piti merkihtemään yhtä kuin Greekkalaisten Hades, tahi yhtä paikkoo kussa kuolleihen sielut (tahi henket) käytettiin, ennen kuin heitä peästettiin ilo-paikoillensa; vaan tämä on meijän mielestämme yksi ereys, sillä Suomalaisilla ei ouk minkään täänkaltaisia puheita kuolleihen menoista ja teoista Tuonelassa;[190] eikä heissä käy nekkään puheet, että kuollein ihmisten varjot vielä kulkoovat perästä kuoleman ympärin moailmata näyttäimässä. Sillä ehkä ei Suomalaiset (meijän tiettyviksi) välittäneet eripaikkoja hyvillen eri pahoillen, niin näyttää kuitenkin kuin oisivat tätä mielessänsä tarkoittanneet, koska sanoivat: "yksi on tie tuonelaan, yksi ikuiseen iloon." Paikat johon panivat kuolleitansa maata, kuhtuivatten runoissansakylmiksi kartanoiksi ja Kalmistoiksi.[191] Hyö pitivät heitä kuin matkamiehiä, jotka olivat peässeet vuorostansa (1127); kuin väsynneitä, jotka olivat uupuneet uneen (1137), ja joillen oli lepo tarpeellinen (1139).[192]
Olkoon tämä sanottu heijän henkellisestä.
Mitä heijän moallisesta viisauvesta tuloo sanottavaksi, niin ei ouk toivottava että pitäis olla paljon yksissä sananlaskuissa suljettunna. Että heillä oli yksi iso kokemus (erfarenhet, empirisk kunskap), sitä toistaa jokainen näistä sanallaskuista; ja koska kaikki ihmisen tieto ja viisaus on vihtoinkin perustettu meijän kokemuksemme peälle, niin on arvattava, että jos heillä oli iso kokemus, niin heillä myöskin oli iso viisaus. Myö olemme jo nähnyt, että hyö näillä tarkoittivat opetuksia ei ainoastansa heijän yksinäiseen ja kansalliseen elämiseen kuuluvia, mutta läksivät myöskin laveammasti luonnon vaikutuksia tutkistellen. Hyö osottivat, että hyö aivon hyvin tiesivät eroittoo päivän ja kuun vajelluksia, tähtien vajennuksia,[193] seän ja ilman vaihetuksia, tuulen ja myrskyn vaikutuksia, j.n.e. Sanokeepas jos taijatte, oliko se kansa roaka ja valaisematoin, joka tarkoitti mieltänsä sellaisiin asioihin, ja ymmärsi säilyttää heitä jälkimmäisillensä, suljetut lyhykkäisiin sananlaskuin? Missä se kansa, jonka vertaukset tahi vanhimmat kansan-puheet sisällänsä pitää tällaista selkiätä viisautta, sevottamatoin joutavista ja turhista savuista ja loruista, ihmeistä ja valeeista?