Monen olen minä myös kuullut sanovan, joka piteä sitä Suomea, jolla Roamattu on suomennettu, juuri kulta-jyvänänsä — "että siinä löytyy sitä parasta ja selvintä Suomea, meijän puheessamme, ja että meijän pitää sitä nouattoo."
Emminä usko siihenkään! Sillä ehkä kyllä löytyykehnompataSuomea kuin Roamatussa (e.m. Virsi-kirjassamme) niin löytyy myöskinparempatakinSuomea (e.m. vanhoissa Runoissamme). Mutta koska ihmiset aina riippuuvat niihin vanhoin luuloin, eivätkä usseen eroitak sitä sisällistä siitä ulkonnaisesta, eikä sitä henkellistä hänen ruummiillisesta piiroksestaan, niin antaavat näillen puheenpiiroksillen yhtä henkellistä arvoa, joka ei heissä itekseen löyvyk, voan jota hyö ainoasti oisi tomittavana. Tästä tulee ett'eimme (e.m. rukouksissamme) tahok luopuavanhoista sanantavoista, jotka soattaa ehkä monin kerroin olla tyhmät ja sopimattomat (keskustele p. 148, 150, m.m.) Heijän hyväksi, jotka juurihenkelisinnäkäsittäävät näitäulkonnaisia puheen-piiroksia, ja jotka luuloovat että Jumalallisuus katoisi, jos kielemme parantaisimme, (ja heitä on suurin osa) niin pitäköön Roamattu sitä Suomea, jolla se on kerran toimitettu, ja johon se on ikeän kuin koventunut! Eihään se kielläk meitä muissa kirjoissa kirjuttamasta toista Suomea!
"Noh, pitäiskös meillä siitten olla kahta kieltä kirjoissamme?" kuulen minä kohta jonkun kysyvän.
Ei kahta kieltä, voan kielen-piiroksia soattaa olla vaikka miten monta! "Eihään Ruohtalaisillakaan ouk kirjoissansa muuta kuin yksi kielen-piiros!" Vai ei! Eikös heijänki Roamattu ou kirjutettu yhelläeri- ja vanhalla kielenpiiroksella, jota ei käytetäk eneän missään; ja eikös heijän Laissakin nouatetak yhtä vielävanhempata ja erinomaista puheen-piirosta, joka perustaiksen sillä kirjoitustavalla, jota tavataan heijän vanhoissa moakunnan-Lakiloissa (Prowince-Lagar). Jos tarkasti tutkistelemme, niin kullakin kirja-toimittajalla, eli kullakin ihmisellä, ikeän kuin kullakin ajalla, löytyy aina yksi vissi oma puheen-piiros, jokaeroittaaheitä muista, ehkä tämä eroitus usseemmittain on niin vähäinen, ettei sitä jokainen selitäk. Mutta yksi eri piiros puheessamme, on ainakin yksi eri piirosajatuksillemme, koska ajatukset piirutetaan puheella. Niin erinnäiset kuinajatuksetovat, niin erinnäiset saattaa myös ollapuheen-piirokset; mutta ajatukset ovat monellaiset, seneistä täytyy myös puheen-piiroksien olla monellaisia. Tästä seuraa, kutaenemp'meillä löytyy näitä puheen-piiroksia, sitäkeviämpi ja huokiampimeillä on myöskin toimittoo ajatuksiamme. Meijän ei seneistä pie kaisea, mutta nopeemmin tavoittoo monta puheen-piirosta meijän kielessämme, sillä hyö teköövät sitäviljakkaammaksi ja rikkahammaksitoimittamaan ajatuksiamme. Nyt on kukinpuhe-murrekkiinainoasti yksi iso erinnäinen piiros meiän Suomalaisesta puheesta, kussa löytyy kussakin monta erinnäistä pienempätä piirosta. Mitäs siitten vihoitatten ja pois-eroitatten näitä erinnäisiä peä-piiroksia, jotka löytyy meijän kielessämme, ja jotka teköövät sitäsuloisemmaksi ja hetelmällisemmäksi?
Minun oatos on sen-eistä, että meillä Suomalaisilla onyksi kieli(sillä myö ymmärrämme hyvin kyllä toisiamme, ehkä meitä eroitetaan puheessamme) joka osoittaiksen, ja jota jaetaan, vissiin puheen-piiroksiin, ikeän kuin meillä onyksi moajota jaetaan vissiin moa-kuntiin ja hippa-kuntiin. Koska nytTurunmoaon niin hyvin Suomenmoata kuinPohjanmoa, jaSavolainenniin selvä Suomalainen kuinHämäläinen, niin on myös heijän puheen-murretkin selvee Suomen puhetta, ehkä heitä eroitetaan toisistaan, monessa paikoin. Mikä oikeus meillä on ettäkoroittooyhtä puheen-murretta kirja-kieleksemme jaalentookaikkia muita? Onhaan kaikilla Suomalaisilla yhtälaiset oikeuet ja vapauetkansallisessaelämässä, minkätähen siis heillä ei oisik sitäopillisessakin? Eli minkä perustuksella ei oisi oikeutta jokaisella toimittoo puhettansa sekäsuullisesti että kirjallisesti?
Ne jotka aina hokkii sitä, ettäainoastaan yksi puheen-murreh pitää kohoittoo kirjan-kieleksi, ovat semmoiset, jotka kansallisessakin elämässä tahtoovat koroittoo yhtä kansan-seätyä vallan peälle, ja tehä netoisethänen alimmaisiksi; eli jotka soisivat ite kapua ylimmäiseen nokkaan, että sieltä moahan-sysäisivät muita, alimmaiseen.
TurunjaHämeenpuheet ovat jo niin kauan pöyhistelleet meijän kirjoissamme, että oisi aikoa jos toisetkin heissä näkyisi.[74] Minä olen nyt ottanut Savon puhetta koetteeksi — ottakoon toiset toisia. Ei myö siitä piek riitauntuman eli vihoittoo toisiamme, jos myö kukiin harjoittamme omoo puhettamme. — Suomeahan se on kaikki! Minä luulen että se puheen-murre on paras, kussa Suomen Kielitär (Språkgudinnan) löytyy omassaperi-puhtauvessaanja täyellisemmässä äväriäisyyessään; ja uskon että tämä murrek viimenvoittaakaikkia muita omallaviljallisuuellaan; voan ei sillä, että sepolkee ja painaatoisia alasek, mutta että se onensimmäinenheijän joukossakauneuestaan ja voimallisuuestaan— ei millään muulla. Eli yksi puheen-murre soattaan piteäparemmassaarvossa kuin toinen, ikään kuin yksi ihminen kahotaanparemmaksikuin toinen — ei hänennimestään, eikä hänenijästään, mutta hänenkunnollisuuestaan. Silläkunnnollisuus tuottaa kunniallisuutta, voan ei aina kunniallisuus, kunnollisuutta.
Nyt minä uskon ettäSavon puhe, eli se puhe kuin hoastetaanSavossa(liioitenkin pohjoisemmassa peässä) yhessä osassaPohjanmoalla, ja paikka-paikoinKarjalassakin, on se selvin ja somin Suomen puhe. Mutta niinkuin jokainen kielen-murre sisällänsä suljee monta erinnäisiä ja pienämpiä puheen-murteita ja puheen-piiroksia; niin löytyy myös tässä Savolaisessa kielessä montaerinnäistäpuhetta. Sama oikeus kuin niilläisoimmillapuheen-murteilla on, sama oikeus on myös niilläpienemmillä. Kukiin piiros onotollinen ja sopivakirjaamme, joka onluonnollinenpuheessamme. Minä omistan sen eistä heitäkaikkikirjankieleksemme. Nyt vastataan mulle toas: "kirjankieli pitäis olla yksi!" (Aivan niin, yksi kieli mutta monta mutkoo!) — "ja hänessä ei pie olla sanan-paulat erilläiset; vaan yhtäläiset." Yhtäläiset ne ovat kielemme muka, vaikka ovat erilläiset keskenänsä. Se ei ouk seneistä mikään sopimattomuus (inkonsequens) kielessämme, josyhtä asiatatoimitetaankahella sanalla, tahiyksi sanakirjutetaankahella tavalla. Mutta se sotii kielemme vastaan, että kirjuttaatoisella tavallakuin puhutaan, tahi puhuatoisella tavalla kuin hoastetaan.
Se on moni joka tahtoosulkea kielemme vissiin piiroksiin, ja kiinittää häntä, ikeän kuin vankia, vissiin kahleisiin, eli niin kuin sanoovat "käsittee häntä vissiin lakiin" (reglor) mutta se on yhtä tihuvata työtä, kuin että kiinittää meijän ajatuksiamme vissiin piiroksiin.[75] Niin kauan kuin kumpainenkin heistä onelävänä, niin niillä on myöselävän luonto, nimittäin ettäkasvaa ja katoa(muuttua) ehkä se tapahtuu varsin verkaisillaan. Se on aivon tästä paisumisesta (jolla se muuttaa ja levittää vanhoja piiroksiaan) jakatoamisesta(jolla se toas heitteä heitä hävitökseen) josta häntä tunnetaan eläväksi ja henkelliseksi, ja josta se tuloo soveliaksi toimittamaan yhtäelävätä ajatusta, ja yhtähenkellistä ymmärrystä. Minäkin olen tässäOtavassainmuuttanut monta voajoo, meijän Suomalaisessa puheessamme, yli heijän vanhoja rajojaan ja teroittanut ehkä monen uuen seipään. — Eihään se lie luettu mullenkielen-murhamiseksi tahi sortamiseksi, mikä on tehty hänenlisännökseksi ja enentämiseksi? Kahtokaamme heitä, jotka paljon ovat vaivaanneet aivoansa,asettamaan vissiä piiroksiaheijän kielellensä, joihenka ylitten hyö eivät häntä laskisi: ja jotka poiskitkeävät hänestäyhensanan, ja kasteloovattoistahyvin; ja jotka panoovat ikeän kuin aitoa joka puheensa ympärille, jota kieli kasvattaa heijän koali-moassansa! Eikös heijän täyvyk vuosittain korjata aitoansa, ja kitkee kieltänsä, ja vuosittain kuitenkin valittoo, ettei se tule heiltä kylläkitketyksi eikä korjatuksi? Se joka tahtoo poispoimita ne huonommat ja pienemmät jyvät aitastansa, niin kyllä sillä on poimimista! Ja sitä myöten kuin häänpoimii, niin viljatvähennööhinkalosta. Ja se joka toas tahtoo panna aitoa kullenkin orraalle, laiho-halmeessansa, niin kyllä sillä on panemista, ellei hään yhellä aijalla turvoo koko halmettansa. Jos tahomme kieltämme kitkee, niin kitkekkämme pois hänestä tätävierasta poroa, ja puhistakaamme sitä — ei sillä, että seuloamme pois jyviä, mutta ruumenia ja akanoita, jotka ovat heihin tarttuneet. Ja jos toas tahomme piiroksella suljeta meijän kielemme, niin olkoon se semmoinen, että se sisällänsä suljeekaikkimeijän puheen-murteet ja mutkat.
Toiset toas, jotka sanoovat: "meijän pitä harjoittoo yhtä puheen-murretta kirjan-kieleksi;[76]voan mitkä sanat hänessä puuttuu, pitäis meijän lainata niistä toisista kielen-murteista!" Siinä syntyis toas riita — ensin, mikä murreharjoittoopitäis, ja siitten, mitkä sanatlainatapitäis. Syntyisi siinä toaslainamista ja poimemista. Sillä jos verroitaan siihen entiseen vertaukseen, jyvän hinkalosta, niin yksi poimisi yhtä, toinen toista, ehtiissään kukiin niitäsuurempia ja parraaimpiajyviä; eivätkä saisi sitä siittenkään kyllä poimetuksi. Siitä tulisi sama tarina kuin äsken; mutta kun toanon poimittiin jyviä pois aitastamme, niin nyt poimittaisiin heitä yhestä hinkalosta toiseen. Ei semmoiset neuot maksak mitään! Ei ouk vielä yhtään kieltä tehty konstin jälkeen, ellei se ouk tehty ilman konstitak. Minun meininki on, että kieli on yksi ja yhteinen, mutta puheet ovat monellaiset ja erinnäiset.[77]
Tämä olkoon sanottu kielestämme ja puheen-murteistamme; nyt tuloo myös jotaik sanottavaksikielen-kirjuttamisestamme.
Niin kuin olen uskaltanut ottoo yhtätoistaSuomea kirjuttaaksein, kuin on ennen kirjutetu, niin olen myös uskaltannut kirjuttoo sitätoisella tavalla, kuin on muulloin kirjutettuna. Sillä jos ensin tutkimme mitenkä meijän vanhat ovat muinoin sitä kirjuttaneet, niin jokainen jo löytää heijän kirjoituksissaan suuria puutteita ja virheitä; ja jos siitten tutkimme mitenkä tätä kirjutetaan meijän ajalla niin löyämme vielä meissäkin paljon viheliäisyyttä. Mutta se on harva ehkä, joka havaihtee omia puutoksiamme; siihen voaitaan, että osaisimmo ikeän kuinkäyä eitenmeijän aikojamme, selittääksemme näihen aikoin vikoja. Ne jotkakaikissaseuraavat aikaansa, hyö seuraavat häntä myöspuutoksissaan. Minun oatos on, että kirjutoksen pitäis olla kielemme mukaan, voan ei kielemme kirjutoksen mukaan; tahi että meijän pitä kirjoissamme nouattoo meijän kielen puhemista (uttal) niin paljon kuin suinnik on mahollinen. Jospuhuminenon monellainen, niin olkoon myöskirjuttaminenmonellainen: sillä ei meijän puheemme siitä sorruk josyksisana kirjutetaankahellatavalla, ikeän kuin ei kielemme menety siitä, jos yksi asia kahella tavalla puhutaan. Eikä se ouksopimattomuuteksi(inkonsequens) eikähämmennökseksi(förwirring) jos meillä oisi monellaiset kirjoitus-tavat;kielen-rikkauteksimyö sitä mainittaisimme. Sillä hämmennös (ajatuksissamme ja sanoissamme, s.o. kielessämme) ei synnyk millonkaanmonesta ja erinnäisistäkielen-mutkista, mutta harvoista ja yhtäläisistä. Sen eistä kuin muut kielentoimittajat (Grammatici, Linguister) kirjuttaavat monta lakia (Reglor, Lagar) mitenkä Suomenkieli pitäisoikeenkirjutettaman, ja siitten mitenkä häntä pitäis oikeen puhuman, ja kunkin Lain nojan asettaavat montaojennusta ja erkausta(undantag) eikä siittenkään soa kaikkia oikeen sopimaan ja luonistumaan, voan juuttuuvat vihtoin omiin kieli-pauloin — niin minä ainoastaan asetan yhen lain: "kirjuta niin kuin puhutaan! japuhu niin kuin hoastetaan!" Tätä lakia minä tahon myös seurata, enkä minä siitä vajenek, ennen kuin näytetään minullen yhtä toista parempata. Että seneistä enemmin hoastoo tästä asiasta on sopimatoin, ennen kuin ensin tarkemmin tutkistelemme meijän puhettamme. Mutta tämä olkoon ainoasti sanottu Suomalaisista sanoista! Pahemp on sovittamaan vieraita sanoja meijän kieleemme. Minä olen kyllä koettellut että vältteä heitä, niin paljon kuin on ollut mahollinen, ja olen poisheittänyt monta näitä juoksu-sanoja, mutta niitä on monta siitennik joihen ei käy heittäminen, niin kun e.m. kaikki nimet janimi-sanat. Minä tunnustan etten minä ole ollut missään niin pahassa pulassa, kuin näihen vierain nimien kanssa (joihen joukossa omainkin on luettava) mitenkä heijät pitännöön Suomeksi kirjuttoo. Sillä kirjutanko minä heitä, niin kuin heitä kirjutetaan muissa kielissä, niin eivät Suomalaiset soatak heitä lukea, eivätkä taivuk kielemme mukana, voan seisoovat siinä kuin muut kapeet; ja kirjutanko minä heitä toas meijän puheemme myöten, niin muuttuuvat niin tunnettomiksi, ettei ykskään vieralainen (fremling) heitä selitäk, tuskin myö ite, liioitten vississä sanan-taivutoksissa. Muissa kielissä niin nimet jeävät melkeen muuttumatak, koska asian laita toimitetaan apu-sanoilla, niin kuinlisätys-sanoilla(adverbia)yhistys-sanoilla(konjunktioner)esi-sanoilla(prepositioner) m.m. Mutta koska meijän kielessämme kaikkia toimitetaansanantaivutoksilla(genom deklinations-former) tahisanan-loukkailla(genom kasus), niin täytyy meijän näitäkin sanoja taivutella, jos mielimme heitä ymmärteä. Mutta siitä muuttuuvat jo sanatkin. Että toas kirjuttaa nämät Suomalaiset taivutokset tahiliitto-sanat(partik. enklitika, suffixer) erillä kirjoitus-nenillä (med serskild stil), että sillä heitä eroittoo, oisi ehkä selvin; mutta sillä syntyy niin suurta vastusta kirjuttamisessa ja painamisessa, ettei siitäkään ouk mitään apua, ja näyttää varsin ouvollen, kuin yhessä sanassa tavataan e.m. toinen puoli Ruohtia, toinen puoli Suomea. Minä olen aatellut asian näin, että näitä vieraita sanoja jaetaan kahteen loatuun:yhteen loatuunluetaan kaikki ne sanat, jotka ovat jo ikään kuin suomennoitetut (fenniciserade) tahi jotka ovat jo mukaistunneet (lämpat sig) meijän kieleemme; siihen luetaan e.m. suurin osa ristimä-nimiä, m.m. (e.m.Poavo, Pentti, m.m.) joita käytetään varsin niin kuin peri-suomalaisia sanoja.Toiseen loatuunkuuluu kaikki äkkinäiset tieto-nimet, suku-nimet ja moa-nimet, m.m. (e.m.magnét, Copernicus, Frankriiki) heitä kirjutamme varsin muuttumattomasti, heijän omalla vieraalla tavallaan, ainoasti sen lopulla liitetyn Suomalaisen taivutoksen on muutoksen alainen; ja se on sillä, kuin myö sovitamme heitä Suomalaiseenkin puheeseen. Että jotenkin toimittoo moamiehillemme mitenkä hyö ovat luettavat, oummo jollon-kullon into- ja paino-merkkilöillä (accent-tecken) tätä osottaneet; mutta tässäkin olemme kohtanneet vastuksia, sillä löytyy moni kirjotus-nenä kussa ei löyvyk tällaista merkkiä kiini-juotettunna e.m.y, ä, ö. Yksi toinen vastuus on myös kohtanut meitä siinä, että on varsin mahotoin asettaa yhtävissiä väli-rajoanäihen molemmien sanoin-loatuin välillen, sillä moniat sanat taijetaan luettoo niin hyvin yhteen kuin toiseenkin loatuun, ja taijetaan kirjuttoo sekä yhellä että toisella tavalla, sitä myöten kuin tahomme enemmin tahi vähemmin tehä heitä Suomalaisiksi. Tästä syntyy kahtalaisuus (dubbelhet) meijän kirjuttamisessamme; voan eisopimattomuus. Mutta koska emme ouk välttäneet sitä omassa kielessämme, niin mitäs siitten kajoomme tätä näissä vieraissa sanoisamme, kirjutetaanhan heitä molemmis muissakin kielissä.[78]
Tämmoiset ovat minun oatokset meijän kielestämme ja hänen kirjuttamisestaan.[79] Nyt minä tahon myös puhua jota-kuta omasta puheestain ja kirjutoksistain. Minä tunnustin jo heti alussa, etten minäkään ole varsin selvä Suomalainen, sillä ei yksikään taijak tehä ihtesäk paremmaksi kuin hään on. Minä olen syntynyt ja ylöskasvatettu Ruohtalaisessa kielessä,[80] niin kuin on jo mainittu; ja olen vasta siitten harjoittanut oppiaksein tätä Suomalaista puhetta. Minä en taija seneistä, enkä tahokkaan asettaa minun puheiniesimerkiksimuillen — ainoastaankoetteeksi. Halu mulla aina on ollut hyvä, mutta voimain on tähän asti ollut minussa varsin puuttuva;[81] senpä tautta on minun paljon täyttynyt työskennellä ja tuskantua tämän huonon voiman kanssa, joka nyt ehkä jo antaapi mullen puohtinsa. Minä olen tarkoittanut oppia tätä Suomenkieltä ei kirjoistamme,[82] eikä joka miehen suusta, (sillä moni ryvettelöö sitä myös suussaankin) mutta vanhoista Runoistamme, sekä painetuista että painamattomista, voan erinomattain vanhoin ijällisten puheesta, kussa olen tavannut toista henkitärtä, kuin tässä kansan nykyisessä, joka-päivällisessä lausunnoksessa. Niinkuin on jo ennen sanottu, niin olemma erinomattain tarkoittanut Savon Suomea, jota puhutaan muutenkin monella tavalla. On myös mahollinen, että jollon kullon joku sana muistakin puheen-murteista on tullut näihen sekkaan;sillä siinä pieni pisteleiksen, kussa suuri keänteleiksen. Ja koska minä ei ainoasti suullisesti, mutta myös kirjallisesti, olen näinnä viimäisinnä vuosinna paljon tottunut kuulla näihen Norin rajoilla asuvien Suomalaisten puhein (joka on selvää Savon Suomea, ehkä hänessä tavataan muutamia erinomasuita, egenheter) niin saattaa olla mahollinen että minun Suomalainen puheini maistaa vähä heijänkin kielestä, liioiten koska minä kolmatta vuotta pitelin kaks heijän poikoa luonnain heitä kouluttaaksein. Tästä seuraa jott'en varsin taija sanoa, kirjuttanein juuri paksua Savon Suomea; kuitenkin en luule sitä varsinveteläks'kään. Minä olen jo ennen nimittänyt syyn minkätehän minä nouan tätä Savolaisten puhetta, nimittäin hänenpuhtautensa, hänenkauneutensa,[83] ja hänenrikkautensasuhten; sillä se on mesimarja meijän kielessämme, joka sitä kypsyttää ja hetelmoittaa, ja jonka kukissa Suomen Runojat ovat säilyttänneet meillen mieli-juohtumisiansa. Moni on luullut, että minä olen tehnyt tätä ainoasti oma- tahi koti-rakkauesta; mutta minä olen jo ilmoittanut, että olen Uuellamoalla syntynyt, ja ylöskasvanut Ruohtalaisessa kielessä; ja että se on ainoasti sillä mieli-tunnolla, että tämä puhe on muita puhtahampi, kuin minä olen siihen mieltynyt. Sillä kuin Turun ja Pohjanmoan puheenmurret, Suomenniemen etelässä ja lue peässä, ovat heijän Ruohtalaisesta noapuruksesta tulleet tärviöllen[84] — ei sillä ainoastaan että ovat ottaneet hyväksi monta näitä yksinäisiä vieraita sanoja, mutta noutaavat kokonaisia outoja sanantapoja (konstruktioner) — niin on Karjalan ja Aunuksen kielet, Suomen itäpohjoisessa peässä, joutuneet pilallen Venäjänkielen soapuvilla. Ainoasti Savon ja Hämeen puheet ovat pysyneet peripuhtautessaan. Mutta jos kahotaan mikä on heistä kauniin ja rikkahin luonnostaan, miten heikoksi eikös Hämäleisten puhe keännyy? Ei siinä kyllä, että heillä puuttuu koko tämä runomuksen sulollisuus, joka teköö kielet henkellisiksi (sillä heijän kieli ei taivuk Runoihin, ikeän kuin heijän mieli ei ouk ollut karaistettu tällaisiin mieli-tarkoituksiin); mutta heillä puuttuu myös monta-monuista sanantaivutosta ja taipumista (deklin. och konjung. former) jotka nyt ainoasti tavataan Savon puheessa, ja jotka toistaavat meijän kielen vanhoa äväriäisyyttä. Jos siihen vielä pannaan se iso joukko omia sanoja, jotka löytyy Savon kielessä, ja jotka teköö sitä muita viljakkaammaksi, niin tämä paisuu, toiset painuu; vielä liioiten jos muistuttelemme, ettei mikään Suomalaisista puheen-murteista ouk niin paljon ympärin levitetty kuin tämä Savon puhe. Sillä sitä puhutaan ei ainoasti Savossa ja pohjois'peässä Hämeessä, mutta suurimmassa osassa Pohjanmoata ja Karjalassa (pikkuisella ehkä eroituksella); sitä puhutaan Dálan, Helsingin, Gestríkin, Ångermannin, Vermlannin ja Norin Suomalais-mehissä, niin myös Norin ja Ruohtin lapissa, aina Rutjanmeren rannoillen, niin sielä asuvilta Suomalaisilta ja Lappalaisilta. Niin ikeän puhutaan tätä Savon Suomea aina Pietarin takoo, tuolla puolla Gatshinan, koko Inkerinmoassa, niin myös niiltä Tvérin, Smolenskin, Gorodnon ja Pleskovin moakunnissa asuvilta Suomalaisilta, eli Karjalaisilta (kuin heitä sielä kuhutaan). Niin että taijammo sanoa jotta kolm' neljettä osoo Suomalaisista kansoista nouattaa Savon puheen murretta.
Että paremmin selittee missä ja mitenkä Savon suome erotaksen muista puheista, niin oisi ollut ehkä tarpeellinen, kirjuttoo teillen yhen johtauksen tahi selityksen, hänen olosta ja luonnostaan; mutta kosk'ei tilaisuus annak sitä myöten tällä kertoo, niin olen minä jo eiltäpäin lähättänyt teillenVäinämöiset, että sillä totuuttoo teitä tähän puheesen, johon jo ennen oletten monesti tullut johtatetuiksi, näissä vanhoissa Runoissamme; niinikkään oisi ollut tarpeellinen, että jo tässä ensimmäisessä Osassa, selittee niitä kuvia, jotka tässä annetaan teillen, ja joilla tarkoitetaan tarkempata tiiustusta meijän voatteen-parista, koti-tavoista, m.m. mutta koska tämä kirja on jo muutennik liian paisunut, niin täytyy minun ylös-lykätä tätä toiseksi kerraksi.
Että selvällä toistuksella johtattaa kaikkia meijän puheitamme, (erinomattain tarinallisissa, i historiska, ja vanhanaikuisissa asioissa) olemme löytäneet tarpeelliseksi, että tarkasti ja vilpittömästi nimittää ja ilmoittoo niitä kirjoja, ja niitä paikkoja, kusta olemme heitä käsittäneet, että sillä antaisimmo lukijalle tilaisuutta tarkemmin tutkistella meijän sanojamme, ja oikoja heitä, jos oisimmo jossa-kussa erehtynnä.
Tässä lopetan minä tätä pitkeä esipuhettaini, ja tahon vielä teitä vakuuttoo: elkätä kerskata ja kitistä tästä kirjastaini! Elkeäte moittia ja soimata, ennen kuin oletten kaikkia lävitten lukenneet! Elkeätte olke luulon-alaisia ja epä-uskoisia! Elkeeten jo eiltäpäin ruveta mullen eripuraisiksi ja salavihaisiksi! Minä minä tarvisin tästä teitä varoittoo, ellei pahennusta moailmassa ussein viritettäisik vastukseksi hyvillen aikomuksillen. Minun ainua aikomus, ja minun peätarkottamus on ollut meijän kielen-harjoittaminen ja mielen-valaistaminen. Jos luetaan rikoksi tämä rakkaus äitinkieleemme, niin olen juuri rikoksen alainen; jos tahotaan keäntää pahaksi, niin ne kaikkiin tyynimmätkin sanat ja viattomat puheet saattaan tehä luulon ja kanteen alaksi. Sillä — kylläSusi syytä soapi, Lammas-lauman roatellessa.
Se on jo tapahtunut tällen kirjallen, jota en tiiä ennen millonkaan tapahtunneen, nimittäin että se jo ennen syntyänsä on tullut luulon ja kanteen alaksi, mitenkähän siitten käynöön synnyttyänsä.[85]
Suomenmiehet, jos teissä löytyy jokuu, joka tuntoo syvämmässänne yhen liikutoksen, yhen lämpeyen tahi rakkauen kielenne ja moatanne kohta (ja heitä löytyy ehkä monta) niin kohtakaatte hyvyyvällänne näitä ensimmäisiä kokeita, joilla tarkoitetaan meijän kielen ja kansan kunniata, ja elkee siitä närkästyä jos alussa ovat puutteen ja virhen alaisia. Se on mahotoin yhellä eli kahella aikoin soaha jota-kuta varsinaista; mutta toisten avulla, muihen auttamisella, se keäntyisi keviäksi. Minä olen tässä näyttänyt teillen, ettei ouk kielessämme puutosta, eikä myös mielessämme. Mutta jos mitä puuttuu, niin se on teijän suosio ja hyvätahtonne joka toistais, ettei ouk vielä lähestynyt aika, meijän kielen ylös-koroittamiseksi. Seneistä, jos kahotte tätä kirjoa soveliaksi, jos soisitten ettei kaikki seisauttuis tähän ensimmäiseen koitteesehen, niin ois teillä tilaisuutta osottoo tätä suosiotanne — ehk'ei tätä aina teillen tarjoitak. Sentähen jos löytyisi yksi Suomalainen, tällä tahi toisella puolla meren, jolla oisi vara ja halu, raha-neuoillansa, auttamaan näitä kokeita, niin tahon minä omasta puolestain tarjoa sitä vähee mitä mulla on taitoa ja tietoa, työskentellemisessä Suomalaisia huvituksia. Hukutammehan myö usseen rahammo, ja mänetämme aikamme muihin jouttaviin huvituksiin; eiköshään oisik teillä jotaik jälellä oman kunnianne vraksi, kielenne hyväksi? Minä olen jo uskaltanut vähät voimani ja varani, eikös tok toinenkin jotaik uskaltaisi? Ilman sitä, niin ei ouk toivomistakaan hakeaksemme tätä yhteistä parasta, tätä henkellistä viisautta, tätä mielen-valaistusta ja tapoin-parannusta, joka meitä onnistais ja omistais jumalallisuuellen, ja joka koroittais meitä ihmisyytessä ylitten niitä kansoja, joita ei paljon eroitetak luontokappaleista.
Tässä tarkoituksessa olen minä tämän kirjan aloittanut, tällä tarkoituksella tahon minä häntä myös lopettoo.Moamiesten paras, kansan ja kielen kunnia, yhteinen mielenvalaistuson ollut minun aikomukseni! Mutta jos ei päivä ole vielä lähästynyt tähän meijän mielen ja kielen koroittamiseen, jos Suomalaisten ikäpäivin täytyy olla Ruohtalaisten eli muihen muukalaisten puheen-orjuutessa — niin olkoon se Jumalan tahto, voan ei ihmisten! Mutta ketä tuuloo sitä syytetteväksi — ellei ihtennä? Suomalaiset, teijän haltuhun on kielemme annettu, ylösharjotettu teijän mielen valaistukseltanne — voaitaan tätä teiltä takaisin; olemmeko käyttäneet sitä niin kuin meijän pitäis, niin kuin yks lahja anettu meillen Jumalalta? Muut kansat harjoittaavat, korjoavat ja kunnioittaavat puhettansa; mutta myö poljemme ja alenamme — ja vielä valitamme, että asian laita on semmoinen. Kukapa huoli meijän valituksistamme — eiköhään meijän ite pie korjata kielemme, tahi auttaa heitä, jotka tätä toimittaa; eli outatteko että Ruohtalaiset pitää sen meillen tekämän — kyllähän siitten syntyy outtamista! Minä olen jo peän aloittanut — tarttukee miehet köyteen!
Eli jos vielä tahotten ylpeillä näillä vierailla ryysyillä, jos nämät muukalaiset puheet aina juoksutteloo teitä ja hulluutteloo, niin aikomukseini on yksi tyhjä yritys, joka toas vaikenee, kuitenkin en oisik tehnyt työtäini varsin hukkaan, jos oisin ainoasti muutaman ies poveen sytyttänyt tätä rakkautta omaan puheesen, jos oisin säilyttänyt tämän tulen sammuamasta jokaisen syämmestä, ja kätkenyt yhen kipunan valaistukseksi ja mänestymiseksi tuleviin aikoin. Olkoon hyö onnellisemmat ja Suomalaisillen lykyllisemmät, ja muistakoot silloin, niinnä kulunneina vuosinna monen olleen, joka oatoksissaan on maistanut tätä suloisuutta, koska ei ollut suotu tuntea sitä totuuessaan.
Annettu Tukhulmissa Joulukuun 30:nä päivänä vuonna 1828.
Carl Ax. Gottlund.
Oli muinon SuomenmuakinMaita muita muhkiampi,Koska Vanha VäinämöinenJännitteli jouhiansa,Sormet soitollen sovitti,Hyppisensä hypytteli.
Moni miesikin mokomaOtti soiton sormillensa,Kanteletta kahmaloonsa;Oisi soittanut somasti,Kaunihisti kaikuttannut;Mutt' ej käynyt, eikä kyennyt,Kourat kovat ja kompelot,Ei tainnut tuohon taipua,Tähän työhön työnätellä.
Moni nuori Neitonenkin,Moni kaunis kasvoistansa,Pyysi kalun kahtellakseen,Pyysi koneet koitellakseen;Oisi suonet suostutellut,Kultakielet kuiskutellut;Mutt' oil hoikat ja hoperot,Sormet niinkuin soittajatkin.
Ukkopa suuttua suhahti:"Mänkee poisi piika-lapset,Vaimontaimet taaksemmaksi!ltemä rupian Runoillen,Omin sormin soittamahan;Laskenmahan omat Laulut."
Ite Vanha VäinämöinenOtti käyrän kätehensä,Kopaat omahan kopraan;Kahteloovi, kiäntelöövi,Sanoipa: "mokoma konna!Eikös sinuun kynnet käynek,Pystyne nämät näpit?Mielisin minä sinuaSoitella sormin nenillä,Hyrryyttää juuri hyvästi."
Siitten Ukko VäinämöinenIstuiksen niemen nenään,Soitti ruojuista rojua,Kalan-luista kanteletta.Siihen soivat Siian suonet,Varsan jouhet vastatuksin;Jotta raikui rahka-soilla,Kajahti kovaan kallioon.
Kuin hään soitti, honkat huojui;Honkat huojui, järvet järskyi,Väinämöisen laulellessa,Yritessä yhen miehen.Kuin hän lauloi, vuarat vaipui;Vuarat vaipui, vuoret voihkui,Väinämöisen laulellessa,Soitosta sokian Uron.
Ukko Vanha VäinämöinenKuhtui kaikki kuulemaani,Pojat pohjosta kotoisin,Lapset loajasta Lapista,Sankarit Savon salosta,Hyökin juosten jouvuttiivat;Kuulemaani, kahtomaani,Mikä soitti niin somasti,Kanteletta kapsutteli.
Siipinensä, sulkinensa,Linnut läksivät lehosta,Kalat suurilta seliltäTulivatkin kuhtumata,Kuulemaani, kahtomaani,Mikä soitti niin soreesti,Kanteletta kalkutteli.
Metän viljat villaisemmat,Metän karvaiset kapehetTulivat tuulen tavalla,Lemmon lailla lentelivätKuulemaani, kahtomaani,Väinämöisen laulellessa,Soittoa sokian Pojan.
Kukin kuunteil kurkistellen,Ällisteliin tähän iloon.Jänis korvansa kohotti,Porot kohoitt' sarviansaKuuntella tätä suloista,Huilun piästä huikutosta.
Hirvet hirnui ja hikoili,Seikehteliin, seisoitteliin!Karhu kahto kauhiastiAholta, aijan raosta:"Onko tämä Lemmon lyömä,Lapsen pahan paukotosta?Tämä on Uron uhomman,Lumousta Lujan Miehen!"
Tuokin vanha Vein-EmäntäEj hän tietän't, eikä tunten'tVaikk' ois ollut kuormillissa,Kuin hään ruohoillen rojahti,Viskaisiin vesikivelle.Ensin häänkin heinikossa,Lumpeen ala luikisteliin,Hiljan hiiskutti vetessä;Oisi piänsä peittännynnä,Piiloittannut pitkät hiukset,Mutt' ej ruasin't, eikä ruven't[t. ruahtin't; (Juvan puheenmurre)]Kuulessaan tätä kumuaVeti hään vatsankin vetestä,Nännet kaikkein nähtäviksi.Niinpä mahalla makaisiVeten Eukko, Vein-EmäntäOli varsin suovallansa.Jos hään soitosta sokehtui,Niin hään mieheen mielusteliin,Mieleen Vanhan Väinämöisen.
Mitäs lauloi Väinämöinen,Mitäs soitollans sopotti,Koska mieltyi Miehein mielet,Sytytti Piikoin syvämmet?Sitä lauloi Väinämöinen,Sitä soitollans selitti,Johon Luonot luonistuupi,Sekä Luonot että Luojan;Luovut että luonottomat.
Ensin rupeisi runomaanLuomisesta kaiken Luojan,Kaikkein taivaisten tavoista,Ilmoitellen ihmisillenKuka taivahan takoili,Ilman kannet kalkutteli.Sep' oil Seppä Ilmarinen,Joka tiesi teräksen synnyn,Jokapa rauvankin rakensi.Hään toi tulen tullessansa,Tullessansa muan majoillen.Johon ahjonsa asetti,Siihen kiisti kipunansa;Johonpa paiskaisi pajansa,Siihen heitti helleynsä;Taivaast' valkian valottiPimiähän Pohjolahan,Jolla pilvet piiritättiin,Hämäräitä hätyytättiinSyömästä Lapin maita,Suomenmaita suljemasta.
Siitten Ukko VäinämöinenLausutteli, lasketteli,Mikä on Luojassa lujihin,Kaikkiin vahvin taivahassa:Se on Rauha ja Rakkaus,Hyvä Sopu ja Sovinto.Selitteli, selvitteli,Sanoi sanoilla sulilla,Laveasti lausutteli,Kuka Rakkauen rakensi,Sovitti hyvän Suosion.
Se oil Luoja luomisessa,Ite Ilmoinen Jumala;Joka pani Pojan poveenRauhaisuutta, Rakkauutta;Joka pisti Piian syvämmeenHelleyttä, Lempeyttä.Sillä luonot liikutteli,Sillä mielet mielytteli,Tyytymääni, taipumaani,Mikä oil osaksi pantu,Luottu kuhunkin hyväksi.Silläpä siitävät sikiät,Sukukunnat suurennoovat.
Kuulessa tämän sanoman,Lehmät ammuvat aholla;Karhut karju kankahaalla,Soilla Suvetkin uluisi.Sorsat rupeis soitimellen,Luuvoilla kalat kutoivat;Tetri kukers kaiken päivän,Kuusen latvassa kuhisi.Kaikki heittiin helleyteen,Rakkauteen raukeisivat;Ite ihmiset ihastui.Naineet niinkuin naimattomatSaivat tämän nyt samaten,Tähän tuskaan tuimentuivat;Nuoret, että varsin vanhatTunsivat tätä tulista.
Sepä muutti Miehen mielet,Teki pojasta urohon;Urot jälleen lapsellisiks.Kuin se tyrmäis Tyttölöihin,Kiini Piioissa piteli,Ei se kahton't kaunoisia,Eikä kaihten't kainuisia,Kuiskutti vähä kutain.Ensin heittiin helmuksihin,Helmuksista helmihihin,Siitä syyhytti syvämmet,Näpisteli Neitoisia.
Näitä kaikkia nähtähessäIte Ukkokin ihastui!Silmät vettä vuotelivat,Kyyneleitä kyllä paljonTippuivat silmät-terestäPitkin hänen partojansa,Kahenpuolen kasvojansa,Valuivat vesi pisarat.Kumpaisesta kulmahastaPutoisivat piällen toisen,Niinkuin räyskyt räystäheltä,Kalkareet tuvan katolta.
Viimein Vanha VäinämöinenPitkästä iloin piosta,Kauvan panneen kantelesta,Oli uneen uupununna.Mäni muata manalaan,Tuonelahan torkkumahan;Heitti meillen miekkahansa,[Väinämöisen miekka eli viitakke,kuhutaan taivaalla yksi tähtisikeri,constellationen Orion.]Muistohoksi muinoisia,Ennen entuiset asiat.
* * *
Niinpä laulo Väinämöinen,Soitti soittojen tekiä;Suloisessa SuomenmuassaVirret viisahat viritti.
Mutta nyt ej ykskään laula,Eikä laula, eikä lausu;Pilvet paksut ja pimiätPäivän meiltä peittänöövät.Nyt on runot ruostettunna,Nyt on Laulut lakastunna;Kieli kehnoksi kahottu.Voi meitä poloiset pojat,Voi meitä huonot heittiöt,Kuin ei kunniass' pitämmeOman kielen käyttämistä,Puhtautta oman puheen.Se ois arvon ansaitsevan,Kunniaksi kuhuttavan,Harjoittaa Suomen sanoja,Omoo kieltä käsitellä.(Mutta tuost' ej vielä tiiä,Ehkä vastapäin parempi).
Moni mies on moitittava,Kuhnukseksi kuhuttava;Tok' on moni moittimaton.Moni halulla hyvälläTätä kieltä käsittääpi,Sanat saumoillen sovittaa,Viskoo virret jo vireillen.
Niin myö toivotamme totella,Halajaamme hartahasti,Että kohta Koikin koittais,Päivän valo valkeneisi,Tästä pitkästä pimeestä,Tästä yöstä ikuisesta.
Otavainen Neito nuori,Kaikkin pienin Tyttäristä,Pilkisteliin pilven taakse,Paistoi päivän portahalla;Nousi kohta korkeimmaksi,Aina ylöspäin ylensi.Kuu kannoilla takanaKuumotteli, kuuloisteli;Paisto valkeella valolla,Kuulakalla kuutamalla.Tuostapa muutkin jo rupeisitKuumoittamaan kuuvalolla,Väillymään näihin välillä.
Siitten selvi Seulajaiset,Siitten Rysmytkin rupeisi,Siitten kaikki KolmuisetkinSaivat paisteensa parraimman.Mill' oil muoto muuttununna,Mill oil' kasvot kaunistunna,Mill' oil purstot, mill' oil pyrstöt,Mill' oil tutkamet tuhannet,Kaiken karvan karvalliset.
Niinpä tuli taivaan tuletMeillen jälleen nähtyviksi;Meijän silmillen sätehet,Joita kauvan kaivattihin,Viikon piettiin vihoissa.Totta nyt on uamupuoli,Päivän salo suapuvilla;Koska hälviää hämärät,Pimeet pilvet pienenöövät.
Toivokaamme siit' totella,Että päivät kohta koittais;Uamurusko ruskoltaisi,Että viimein AurikonkinSuomenniemessä nähtäisiin.
Olkoon sitten OtavainenOnnellinen, otollinen!Suattavan hyvän sanoman —— Terve tultua tuvissamm'!
(Puheen-alkajaisetbörje-läsning).
Oli yksi nuori NainenTaivaassa tyttö hutikka;Aina sen siniset silmätVietteli meijän mielet,Ajatuksemme ajeli.
G—nd.
Koottu heijän vanhoista Sananlaskuista ja Vertaus-puheista.(Yksinkertainen Yritys, että sitä lyhykäisesti selittää).
Cumque locum, moresque hominum, cultusque sonumqueCernimus, et, quid sim, quid fuerimque subit.
Ovidius.
Kussakin kansassa löytyy aina yksi vissiLuulo, tahi Usko, tahi Oppi, henkellisistä asioista, jos kohta vaikka kuinka vähäinen ja muallisella tavalla sovaistu. Sillä ihmisen ymmärrys on siitä luonosta, että se ikään kuin kohottaa ja vuatii hänen ajatuksiansa taivaasen päin. Sillä hään tahtoo mielessänsä selittää, ja ymmärryksellänsä käsittääluonnollisiaasioita, jonkan perustusta hään ei tiiä, jahenkellisiä, joihen luontoa hään ei tunne. Tämä hänenUskohenkellisistä, jaTietoluonnollisista, yhteen veitty ja tarkoitettu, toimittaa kunkin kansanViisaus-Oppia.
Kuta ruajempi ja vähempi valaistu yksi rahvas on, sitä ouvommalla ja harjoittamattomalla tavalla osoittaiksen tämä heijän oppimus, useemmittain ilmoittaiksen epäluulossa ja moninaisissa epätiioissa.Totuutta ja Tietoane kyllä kaikki tarkoittavat, vuan eksyyvät turhiin ja joutaviin uskoin. Sen eistä, kuin tarkemmin tutkistellaan näitä kansankuntienvanhoja Opinkeinoja, niin löyvämme myö, että ehkä suurin osa heistä on paljasta tyhjyyttä ja mielen sokeutta, niin on kuitenkin ikään kuin pohjassa jota kuta perustusta ja totuutta; joka totistaa yhtäViisautta, sevoittu ja sotkettu turhiin ja tyhjiin menoin kanssa, usein niin peitetty ja salaistu, että sitä tuskin käsitetään.
Semmoinen kansan Oppi ei maha milloinkaan olla varsin paljasta jonnin joutavoa; sillä jos ej hänessä olisi muuta kuin turhuutta ja hulluutta, niin se itestänsä raukeisi ja muahan vaipuisi, (sillä se on tapa kaiken turhuuven), eikä kuunna pänä pysyisi kansan suussa ja mielessä, vuosikausia monen sa'an. Sillä ne valaistamattomatkin kansat eivät ouk niin perätin ilman luonollista ymmärrystä, etteivät eroittaisi, mikä on valetta ja hulluutta, erinomattain, koska ne viisaammat heistä aina harjoittavat näitä heijän opinkeinoja. Sen eistä myö taijamme toiksi sanoa, ettäkunkin kansan opissa, aina löytyy jota kuta totuutta ja tietoa perustettunna, ehkä tämä täytyy, toisella puolella kahottu, olla ouvolla ja ruakalla tavalla kuvailtu, heijän mielen mukaan, jotka ovat tätä toimittaneet, ja sen kansan mukaan, jollen se on soveltuva.
Koska nyt ihmisen mieli käsittää muallisia ja silmillisiä asioita paremmin kuin henkellisiä ja näkömättömiä, niin ovat myöskin aina ne taivaalliset että henkelliset opit, osotettu luonnolisten ja muallisten kuvausten kautta.[86]
Greekkalaisten, Ruomalaisten, Egyptiläisten ja Indialaisten kansat, ehkä monissa asioissa aivan valaistut, toimittivat heijän Jumalan palvelusta ja henkellistä tietoa,kuvilla ja luonnollisella osottamisella. Kuvauksienkautta Vapahtajankin täytyi omia Opetuslapsiansa opettoo niitä taivahan toteita, joita eivät muuten oisik käsittänneet. Kuvia luetaan vielä tarpeellisiksi Puavillaisten ja Greekkalaisten uskonnouvattamisessa,[87]kuvienkautta myökin opetamme lapsiamme ne ensimäiset aljet Jumalaa tuntemisessa; ja kuin ihtiämme oikeen ehkä koittelemme — eiköhään suurin osa meistäkin nouvata niitä ulkonaisia tapoja meijän Jumalanpalveluksessamme, jotka ainoastansakuvaellevatsitä; ja harvaat ehkä käsittää sitäsisällistä henkellistä. Rahvas ja se isoin joukko turvaiksen siihen ulkonaiseen menoon ja siihensisälliseen tarkoitukseen, ainoastaansokialla uskollansailman mitään ymmärrystä käsittämätäk;[88] — niin ovat muulloinkin meijän pakanalliset esivanhemmat tehneet, heijän opin keinoissa. Ne yksinkertaiset ovat mukauskonneet ja siihen luottaneet; ne viisaammat, ovatasian ajatelleet ja aprikoineet. Sen eistä kuta enemmin yks kansa on valaistu ja valaistettu, sitä enemmin ouk nämät hänen henkelliset tietot ja uatokset selkiät ja julkiset; hyö ei ovat peitetyt ja puetut luonnollisissa aineissa, vaan heitä toimitetaan ymmärryksellä ainoastansa ajatuksen avulla, puhuttelemisella, opettelemisella ja neuvottelemisella. Mutta kuta roajempi ja mielessänsä sovaistu yksi kansa on, sitä ruajeemilla ja usein luonottomilla kuvilla toimitetaan heillen taivaan tapoja, heijän Viisaimmilta. Sen eistä,kuin kerran tunnemme yhen kansan Viisaus-oppia, niin siitä suamme jo selvän tiion, senaikuisen kansan valistuksesta. Se ruaka rahvas on usein, niin kuin jo sanottiin, niin valaisematoin ja typerä, ettei ollenkaan käsitä sitä väheehenkellisyyttäjota nämät kuvat toimittaavat, vaan turvaiksevat heihin, ja pitäävätpaljaat kuvathenkellisessä arvossa. Sillä tavalla ovat usein ihmiskunnat luonnollisesta Jumalan tuntemisesta vaipuna luonnottomiksi Jumalan palvelioiksi.[89]
Sen eistä se on yhtä tarpeellinen, että telläinen kansan oppi on osottelemuksessansa tahi ulkopuolellansa aivanroakaja ehkäturhallinen; kuin että se toimittuksessansa, tahi sisällensä, salaja jota kutaViisautta ja henkellistä Oppia. Se ulkopuolimainen osa hänessä, on syntynyt ihmisten turhuutesta ja tyhmyytestä; se sisäpuolimainen on lähtenyt siitä valosta ja ymmärryksestä jota Jumala pani ihmisen poveen, ja joka teki häntä hänen henkensä kaltaiseksi.
Että ilman koittelemata, ikään kuin pimeen piässä riehua vasten näitä kansojenVanhoja opetuksia, näitä hävittääksensä ja poiskajottaaksensa, on varsin tyhmästi meiltä tehty: Se on että kansan mielestä poisryöstämään sen vähän henken valistamusta, kuin Jumala heillen antoi. Sillä yksi Jumala joka anto meillen ymmärryksen valoa, hän antoi myös sen pakanoillen, ehkä se heissä (niin kuin meissäkin) toisinansa ilmoittaiksen peitetty mielen pimeyvellä ja syvämmen sokeuvella. Että hävittää kaikkia näitä ilman tutkimista, oisi että meiltä poiskavottaa ne ainuat ja parraimmat tietonjohtatukset, joilla oppisimme tuntemaan ihmiskunnan entisiä aikoja, meijän maanvanhimmia, heijän aatoksia ja ajatuksia, sekä henkellisissä ett muallisissa asioissa — sanottu, kaiken heijän mielenvalaistuksen. "Valaise kansoo (niin kuuluu Laki) niin pimäys katoa ihestään; ja tutki hänen oppimusta, niin käsität hänen Viisautta."
Tästä nähään julkisesti heijän huolimattomuutta, jotk' eivät o' kehtaneet kokoonhakea ja säilyttää näitä vanhoja puheita ja opinaineita, jotka vielä ovat vanhoista jälellä, ehkä hyö oisivat sitä hyvin tainneet. Eikä heijän typäryys ouk monta vähempi, jotk' eivät uskoa taija, että näissä vanhoissa kansan Tarinoissa ja Runoloissa (jotka toimittaavat näitä heijän opetuksia) suljetaan jota kutasisällistä viisautta; joita kuitaylhäisempiä aatoksia, kuin ainoastaan ne roa'at kuvaukset jotka vanhat muinon ovat käsittäneet näitä kuvaellessa, ja joilla ne ovat rahvahallensa niitä toimittaneet. Kuinka tyhmät eikös siitt' ne ouk jotka suutansa viäristälöövät niillen, jotka tahtoisivat nouvattoo näitä heijän sisellisiä ehkä salaistuja merkityksiä? Mutta se on ihmisten tapa että nauraa toisillen, ja pilkata sitä jot' eivät ymmärä.
Koska Jumala loi ihmiset hyviksi ja ei pahoiksi, niin on arvattava ettäHyvyys ja Viisausaina ovat vanhemmat muailmassa, kuinpahuus ja mielenpimeys; sillä hyö ovat luontonsa puolesta lähteneet Jumalasta, vaan nämät siirtyneet ihmisten omista muallisista himoista. Tahi, kansat eli koko ihmisen sukukunta, ovat ensin olleet luotut ja valaistut hyvyyvessä ja viisauvessa, mutta siitten oman turmelluksen ja vapatahtoisen mieli-käyttelemisen kautta joutuneet turhuuteen ja hulluuteen,[90] josta sokeuvesta heijän nyt tuloo mielen valistuksen ja syvän henkellisyyven kautta, ikään kuin omin voimin, jälleen omistaa tätä heijän entistä luonnon onnellisuutta ja henken pyhyyttä.[91] Tähän tarkoittaavat kaiket viisauen-opit, kaiket Jumalan-palvelemiset, ja kaiket tapoin ja elämisen sivistymiset. Tästä meijän entisestä ja luonnollisesta täyvällisyytestä, on ehkä se puhe lähtenyt, jota kussakin kansassa löytyy ikään kuin perustettu, että hyö ennen aikana ovat olleet paljon paremmat, onnellisemmat, jaloimmat ja voimallisemmat; tästä se luonto, joka kussakin yksinäisessä ihmisessä on juurtunut, nimittäin: että hänen nuoruuven ikä on ollut nykyjään monta lykyllisempi. Eikä se ouk mikään hairaus eli tyhjä luulo, mutta yksi arvattava totuus, sillä hään eli pienuuvessa luonollista luontonsa myöten, tyytyväisyyvessä ja täyvellisessä suosiossa muihen luotuihen ja oman olenonsa kanssa; vuan vanhempana eroittivat häntä tästä, muailman mielikoitsemiset ja hänen omat lihalliset himot. Niin kuin on käynyt yksinäisen ihmisen kanssa, niin se myös käypi koko kansakunnan keralla. Hyö ovat syntymisessänsä ja alussansa, luontonsa ja luojansa uskollisia, vaan siitten viettelevät heitä halut ja mielet turmellukseen; kuinekka hyö havahtuaan oman onnettomuutensa, jälleen palajavat valistuksen tielle; ja sillä tavalla synnyttävät uuven kansan, tahi uuvistavat ja oikaisoovat tätä vanhoa. Se ei oukkaan sen eistä yksi tyhjä puhe, että myö oommo ennen olleet täyvellisemmät ja onnellisemmat; se on selittävä luojan luomisesta, ja nähty meijän omasta olennosta, ja se on jo totistettu tarinamuksessamme,[92] että monet kansat jotka nyt ovat aivan roakat, ovat ennen olleet varsin valaistut ja viisaat. Eikä myö muuta tarvitak, jos ainoastansa silmittää niitä jäänöksiä[93] jotka vielä ovat jälellä näistä vanhoista ajoista, ja jotka yksinänsä ovat hyvät suattamaan meitä kunnioittamaan ja ihmittelemään sitä voimoa, jaloutta ja viisautta joka heissä osoittaiksen. Mutta ajan kulut ovat jo hajottannut ja musertannut ne isoimmatkin näistä vehkeistä, ja meijän tarinamus ej ollenkaan käsitä kaikkia kansoja; sillä sekä se on varsin puuttuvainen vanhoissa asioissa, että myös paljon nuorempi, kuin kansat ja heijän valistus.
Jos myö sen eistä ottaisimmo koittellaaksemme että toteksi näyttää, Suomalaisia ennen olleen viisaampia ja enempi valaistuneita kuin nykyisin (myö puhumme ainoastansa moa-rahvahasta) niin tämä ei millä tavalla vastaan soti Luojan laitoksia, ihmiskunnan vajenemisia ja vajeltamisia valistuksen tiellä, ja meijän omat jo suatut kokemukset.[94]
Sillä jos kohta Tarinamus ei ouk ollut hyvä tätä meillen toimittamaan, niin eihään tuo mahtane olla toistus Suomalaisten ikäpäivinään olleen roakoja ja ilman mitään valistusta. Kuinka monta kokonaisia kansoja eivät ouk tykkänään meijän tarinamuksessamme uneutetut, eikä ies nimitetyt, ja jotka myö vasta myöhäisimpinä aikoina oommo tullut tuntemaan; ja täytymme väkisekkin totistaa että hyö monessa paikassa ovat meitä monta viisaammat.[95] Se on uskottava että niillä ajoilla kuin viisaus loisti Greekan ja Europan eteläisimmissä maissa, ihmiset pohjoissimissa eivät varsin vaeltannut pimäyvessä.[96] Erinomattain koska tämä viisauen valo oli jo loistanut siinä monta satoo aastaikoa. Mistä tämä viisaus tuli Greekan muahan? Sanotaan vähästä Aasiasta. Mutta mistä se siinä ilmauntui, — sitä ei tiiä ykskään. Iästä on kaikki tullut yksin ihmisetkin, "iästä talvi, iästä kesä, iästä ikuiset tuulet" sanotaan vanhassa sananlaskussa; joka osottaa että Suomalaiset, vielä nytkin, pyrkivät ajattuksillansa ja mielen-juohtumisellansa itäiseenpäin, — sieltä mistä ovat tulleet, päivän-nousun rannoilta. Oisiha tämä koitto sieltä tainnut levittää valonsa niin hyvin pohjoisen päin, kuin luoteeseen, se on valkeuven että valistuksen luonto, että valaista ympärillensä ja joka puollellansa, ei ainoastansa yheppäin. Ilman sitä jos Suomalaiset niinnä aikoina asuskelivat iässä niin kuin on uskottava, niin olivat silloin vielä likemmin tätä taivaan ruskoa. Että luulla tämän kansan aina olleen yhtä roaka kuin silloin koska se 1150 vuosien luvulla voitettiin Ruohtalaisilta, oisi yhtä kuin että piättää muitakin kansoja aina olleen yhtä sovaistut, kuin heitä tavattiin Poavin aikana, koska tämän ajan mieli-sokeus heitä pimitti. Eikä Suomalaisia silloinruakoiksimainittu ainoastansapakanoiksi; — moni pakana on ollut ristittyä viisahampi. Sotivathaan hyö kauan näitä vallattomia vieraita vasten, ehkä täytyivät viimein vaipua voimastansa. Olihaan niillä aluksia ja merimiehiä, koska hyö v. 1187 tulivat yhessä Estiläisten kanssa, yliten meren ja tunkeiksivat Melari järveen, tappoivat Piä-Piispan Juhanan omassa kartanossansa ja tulella polttivat ja hävittivät Ruohtalaisten vanhoa piäkaupunkia, Sigtuna mainittavata. Totistaahan ne vanhat soat jotka muinon piettiin Biarmalaisten muassa, että siinä käsitettiin einettä, kultoa ja rikkautta. Jos tämä ois tosi, niin eihään nämät kansat silloinkaan lie olleet köyhät, armottomat ja valaistamattomat, koska heijän rikkaus yllytti muita vieraita ja kaukaisia kansoja heitä ylösehtimään ja köyhyttämään. — Mitä toas Tacitus puhui meistä, niin ei sekään ole tietoon verrattava, koska hään kirjutti sitämyöten mitenkä juoksu-puheet tulivat hänen korviinsa. Jokainen tuntoo kuinka valheet ja joutavat puheet juoksoovat likeimmistäkin nuapurista, satikka semmoisen matkan takaisista. Lukekaamme ainoastansa heijän monet joutavat tarinatHippopodiloista, Hellusiloista, Oxioniloista, Arimaspiloista, ja muista pohjoisessa asuvista kansoista kuka mielellinen rupia heihin uskomaan? Myö ei taho sen eistä lykätä Tacituksen puheita Suomalaisisista aivon valheiksi, sillä hyö taitavat olla sopivaisia yhellen osallen meistä, vuan että uskoa, että koko Suomalainen kansa on niiltä tullut selitetyksi ja tietyksi tehty, oisi minusta melkeen yhölläistä, kuin että sanoa Suomalaisten ei ennen olleen tilassakaan, ennen kuin heijän nimet tarinamuksessa mainittiin. Se on kyllä tosi, että Tacitus piti meitä aivan ruakana ja köyhänä, vaan millä hään on tätä totistanut,[97] sillä hänen suusanansa ei toimita mitään? Myö tunnemme jo hyvin, mitenkä kansat toisiansa soimaavat, mitenkä äkkinäisiä, erinomattain pohjoisessa asuvia kansoja, alenetaan ja raukkoinna pietään. Moni luuloo vielä nytkin meijän asuvan karhuin ja suttein luolissa, ja elävän melkeen kuin mehän pevot. Nämät oatokset olivat vielä viimeisellä vuos-sa'alla omassa nuapurissa, Ruotin muassa, tavalliset että varsin julkiset; ja ovat vielä nytkin mielessä monen miehen. Myö olemme näihin tyytynyt, ja ite heihin uskoinnut; että kuin huastamaan ruvemme meijän muanvanhimmista, niin alotamme myö heijän puheilla kuhtua heitä ruakoiksi ja varsin valaistamattomiksi. Se ei oisi aikaisin minun mielestäini, jos ruveisimme kerran tutkimaan meijän omat vanhuukset,[98] ja kansan omista käytöksistä ja opin laitoksista, tiiustella meijän esivanhempien olentoa ja elämätä.
Kuin ruvetaan tutkistelemaan Suomalaisia kansoja, niin löyvämme myö, että hyö monessa tarkoituksessa, ovat aivan merkilliset. Hyö ovat ensinnik siitä mainittavat, ettei mikä kansa muailmassa, ouk tullut niin ympärinkuultuiksi heijänTaikauksista ja Noitumisistaan, kuin tämä Suomalainen kansa.[99] Nämät keinot ovat heissä kohottanneet ihtiensä varsin yheksi Opiksi, eli Tietomukseksi[100] joka kyllä ulkopuolellansa osoittaiksen, osittain ruakoilla ja ouvoilla kuvilla, osittain merkillisillä tapauksilla,joit' ei ykskään ole vielä tutkinut.Sisällensä osottaa tämä Oppi ynnä turhuutta, monta myöskin isoa tietoa ja viisautta, joka selittää, että ehkä Suomalaiset silloin elivät melkeen mielen pimäyvessä, niin oli heillä kuitenkin yks luonnollinen ehkä erikummainenViisaus, joka oli aivan iso, vaikka se tehtiin luonnottomaksi; ja osotettiin ouvolla tavalla. Tällä heijän viisauvellansa ja turhuuvellansa peloittivat hyö muita kansoja, ja piettiin voimaallisimpina ja tietävämpinä muista ihmisistä[101]. Sanottiin kyllä että hyö olivat liitoksessa perkelen kanssa, ja siltä saivat sekä viisauvensa että voimansa. Luonnottomalla tavalla ovat ihmiset aina olleet nopiat selittemään käsittämättömiä tapauksia; ja jos taikausten harjoittaminen osottaisi Suomalaisissa mielen valistamattomuutta, niin eivät hyökään ollut heitä viisaammat, jotka taisivat tätä uskoa, ja siihen luottivat. Tämä Suomalaisten taikaus-oppi ei mitenkään toimita heijän olleen muita ruajempia ja tuhmempia, mutta nopeemmin muka viisaampia, sillä ne jotka pettäävät toisia, ovat aina heitä kavalammat joita petetään.[102] Sillä nimelle, niin kuinsuuria velholoita ja Noitia, Suomalaisia ensin mainitaan Ruohtalaisten ja muihen kansoihen vanhimmassa tarinamuksessa. Sillä tälläinen luonnon-tapainen oli meijän esivanhemmienviimeinen oppi, ja jota vielä nytkin salassa Suomessa harjoitetaan.[103] Tämä heijän Oppinsa jaettaisiin kolmeen erinäisiseen toimitukseen, nimittäin 1)Luvuttahiloihtimiset, 2)Luonnolliset avunaineet, 3)Puoskaroimisettahitaikaukset, eli ne joutavat ja luonnottomat käytökset, joilla luonnollisia asioita salaistaan ja peitetään. Nyt ovat kaikki nämät Luvut ja loihtimiset runoinna luettavia, tahi Runon tavalla laitettunna; eli hyö ovat ikään kuin valettu Runon piiroksessa,[104] josta seuraa ettärunot ovat vanhemmat kuin nämät luvut ja loithtimisettahi, ettärunomisen aika oli Suomessa paljon vanhempi kuin loihtimisen.[105]
Kuin tarkemmin tutkistellaan heijän loihtimisia ja lumouksia, niin löyvämme heissä monta sipaletta vanhoista Runoista, jotka tykkänänsä puhuuvat muista asioista, niin kuin e.m.Muailman luomisesta, Luonnon moninaisista vaikutuksista, Ihmiskunnan onnellisuuven katoamisesta, valistuksen maailmaan tulemisesta, Laulamisen luonnon laupeutestaja muita simmoisia jalompia aineita, jotk' ei ollenkaan juohtuisi mieleen roa'an ihmisen; ja jotka ei millään tavalla ole taikauksihin ja loihtimisihin puuttuvia. SeViisaus ja Oppijoka heissä suljetaan, on luontonsa puolesta, kokonaanerilläinen, kuin se joka osoittaiksen taikauksissamme. Myö täytymme sen eistä pitää tätä heijän Oppiansa,vanhempana ja tuonempana, jatoiseks tykkänään, kuin tätä viimen mainittua taikaus-oppia. Näitä vanhoja Runoja, joissa kansan Vanhimmat ja Viisahimmat säilyttivät ja salaisivat niitä tietoja kuin heillen muka oli, henkellisistä että muallisista asioista, ovat jo suurin osa kavonneet ja hävinneet. Eikä se oukkaan ihmeteltävä, sillä se totistaa, että ne mahtaa olla vanhempia kuin ne toiset, jotka vähä kussakin kylässä vielä tavataan. Mutta tästä myös seuraa, että meijän tieto tästä heijän opista on aivan vähäinen ja puuttuvainen. Niistä repaleista jotka vielä ovat jälellä, nähään että hyö ovat tehty varsin luonnollisilla, leikkilliisillä ja valaistuilla kuvauksilla. Hyö osottaavat sillä että mielenjuohtumus oli silloin kirkkaampi ja puhtaampi kuin Loihtimisissä; ja ettei kansan mieli ja ajatukset ollut vielä vaipuneet siihen ruakauteen, kuin hyö taikauksissa ilmoittaiksen. Myö taijamme sen eistä piättää, että niinnä aikoina kuin nämätvalistus ja viisaus-Runotloistivat, ja harjoitettiin Suomessa, niin mahtoivat Suomalaisetkin olla monta viisaampia, kuin olivat koska rupeisivat harjoittamaan noitumisia ja taikauksia. Mutta muistettava on myös, että koska heijän tievot ei ollut varsin selkiät, eikä ainoastaan ymmärryksessä perustetut, mutta kuvailtu kuvauksilla, niin heijän opetukset ei myöskään tainnut varsin selkiästi ilmistyä näissä heijän Runoloissa. Heitä tavataan siinäkin salattu ja suljettumuallisissa kuvauksissa. Se ensimäinen joka otti koitellaakseen että näistä ulosvenyttää sen heissä olevan sisällisen Viisauven, oli Otavan toimittaja, koska hään otti oijastaakseen Rühsin "Finland och dess Inwånare".[106]. Siitten on myös opettaja F.I. Mone, Heidelbergissa, kirjassansaSymbolik und Mythologie der Alten Völker, painettu Leipzigissa 1825, 8:o koetellut käsittää tätä heijän sisällistä.[107] Mutta näitä selityksiä ei ouk muuten arvattavia, kuin ainoastansa ensimäiset kokeet, näitä käsittellä. Koska nyt kansasta katoisi tämä vanhaluonnollinen Viisaus, ja kansan vanhimmat rupeisivat puuttumaan taikauksiin ja mualliseen turhuuteen, niin sovittivat mitkä taisivat näistä vanhoista viisaus-runoista näihin loihteihin, syntyihin ja sanoihin; ja sillä tavalla on selitettävä mitenkä hyö löytyy heissä siseentunkeitut ja sovitetut toiseen tarkoitukseen. — Tämä oli se toinenSuomalaisten Viisaus-oppi.
Sekolmas, joka jo on tykkänänsä katonut, on mahtana ehkä olla kaikista vanhin ja enin valaistu.[108] Minkälaiset ne viisahimmain opetukset lie olleet, emmöö eneä tunne; ainoastansa niitä pieniä sipaleita, jotka suljettuvanhoissa sananlaskuissa ja vertaus-puheissa, oli hajotetut ja levitetyt ympäri koko muan, oommo myö harjoittanneet kokoonhakea, että heistä suaha jota kuta tietoa näistä Vanhoin Suomalaistenajatuksista ja Opinkeinoista. Näistäkin ovat jo suurin osa hävinneet, ja häviävät vielä päivä päivältä. Kuinka harvoin eikös heitä nyt eneä puheissa mainitak? Ainoastansa vanhoin suussa heitä ehkä vielä tavataan. Viisaat ja Tietäjät ovat myöskin puolestansa kokenut heitä mielessänsä pitää, että niillä tietojansa lisätä. Että hyö ovat kaikista Suomalaisten opinkeinoista nevanhimmatei maha ykskään epäillä. Sillä ilman sitä että Sananlaskunymmärtämyksessä[109] osotetaan että hyö ovat perin vanhat, niin tätä nähään jo kielestäkin, jossa tavataan sanantapoja,[110] jotka nykyisestä Suomenkielestä ovat pois heitetyt. Toiseksi siitäkin että hyö ovat levitetyt ei ainoastansa ympäri koko Suomenmuan, mutta myöskin, Aunuksessa, Ingerissä, Eestissä ja Virossa, ja missä vuan Suomalaisia kansoja löytyy; kolmanneksi heijänrikotusta ja murretusta luonosta, josta nähhään että ne ovat katkaistut ja otetut vanhoista kavonneista Runoista; neljänneksi siitäviisauesta ja mielen valaistuksestajoka heissä ilmoittaiksen, ja joka näyttää, että se kansa jossa heitä harjoitettiin ja arvossa piettiin, mahtoi olla yks toinen kansa, kuin se taikauksihin joutuneen. Myö taijamme vakavasti piättää, että ne ovat hyvinkiin niin somaat ja soreet, kuin ne kauniit Opetukset, jotka Greekalaisten ja Ruomalaisten Oppineet toimittivat heijän kirjoissansa, ja joista hyö ovat tulleet muailmassa mainituksi. Meijän Suomalaiset vertaukset, ei ainoastansa ole rinnallen veittäviä, vaan monesti myös jalompia näitä heijän ajatus-juohtumuksia ja puhenparsia.[111]
Myö ja'amme sen eistäVanhoin Suomalaisten Viisauen ja Opinkeinonkolmeen erinäiseen ja erilaiseen luatuun; ja pitämme uskottavaksi että kukin opetusluatu on vuorollansa loistanut meijän muassa. Nimittäin ensin seViisaus, kuinvanhoissa sananlaskuissaon suljettu; toiseksi seViisauskuin toimitetaanvanhoissa luonnollisissa Viisaus-runoissa, ja tarinoissa; ja kolmanneksi seViisauskuin heijäntaikauksissa ja loihtimisissaon salaistu. Ne jotka eivät suostu tähään jakamiseen, niin tehköön toisen paremman! Ne jotka tuas luuloovat että kaikki nämät opetuskeinot ovat yhellä ajalla suattaneet sopia Suomalaisten suuhun, niin pitäköön luulonsa. Piäasiassa se on yhtä, jos olivat yhellä tahi eri ajalla, ainoastansa ne ovat siinä olleet. Mutta tällä tavoin minä luulisin parraittain taitavan näitä selittää; ja pi'än mahotoinna että kaksi eli kolmet erinäistä uskomusta ja oppimusta yhellä ajalla oisi yhessa kansassa yhtä toimittavaiset; sillä yksi heistä oisi aina painava niitä toisia alaasak, niin kuin sanalaskussa sanotaan: "ei kahta kuninkasta yhteen linnaan sovi."
Sillä se näyttäisi minusta ikään kuin mahotoin, että sama kansa joka seuraisi sen Viisauven kuin säilytettiin vertauksissa, taisi nouattaa joutavia ja turhia Poppamiehiä ja taikaus-tekiöitä, tämä ei ouk suinkaan mahollista muuten, kuin että nämät tietämykset harjoitettiin eri ajoilla.[112] Tämä ilmoittaaksen vielä selvemmin, kuin molemmat nämät opit veitään rinnallen, selitetään, selvitetään, ja välillänsä verroitetaan.
Myö aivomme jo v. 1818 tarkemmin selittää tätä Suomalaisten vanhoa viisautta yhessä Juttelemuksessa, nimitty:Dissertatio de Proverbiis Fennicis, josta ensimäinen Osa mainittunna vuonna painettiin Upsalassa. TämäYritys, jota tässä olemme uskaltannut, on arvattava niin kuin yks jatkamus tästä meijän juttelemuksestamme, kuitenkin sillä tavalla otettavaksi, että se itekseen on arvolta kokonaiseksi luettava. Ne jotka tahtonoon näistä meijän Sananlaskuista selvämmin tietoa, niin osotamme myö siihen.
Viimeiksi tahomme muistutella ettei näistä ouk aivan kaikki luettava peri vanhoiksi; sillä muutamat ovat ehkä syntyneet myöhäisempinnä aikoinna.
Sitä myöten kuin uuet elämänkeinot, laitokset ja asetukset, muuttaavat kansan vanhoa elämän-kertoa, sitä myöten ehkä myös syntyy joita kuita uusia sananparsia ja mielen tarkoittamuksia. Mutta kansan mieli ej hopussa luovu, eikä erkane vanhoista tavoistansa, sen eistä ovat myös hänen vanhat aatokset ja sananlaskut hänessä pysyväiset ja juurtuvaiset. Jos muutamat ovat muka muuttuneetkin, niin se on ainoastansa ulkonaisessa puvussa ja piiroksessa, vuan sisellensä toimittaavat hyö kuitenkin kansan vanhoja aatoksia. Sillä jos myö tarkemmin tutkistelemme ihmiskunnan nykyisiä että entisiä aikoja, niin löyvämme myö, että hyö jo niissä kaikkin vanhimmissakin, osottaavat samat mielet, samat halut ja himot, samat avut ja hyvyyvet, samat tunnot ja taijot, samat teot ja työt, kuin nytkin. Sanalla sanottu, myö havaimme että ihmisen luonto on aina ollut yhellainen, ilman muuttumata, että hyö ovat olleet hyvät ja pahat, pahat ja hyvät, kummaistakin, molemmiss' ja vuorotellen. Mikä on siitten muuttuna — ellei luonto? Se on ne erinäiset tavat ja käytökset, joilla tämä luonto on ihmisissä ilmoittainnaan ja vaikuttainnaan; ne erilaiset tarkoittamukset (åsigter) ja mielen hoivauttamiset, jotka koroittaavat tahi alentaavat meitä meijän mielessämme, meijän luontoamme ja olentoamme, Jumalallisiksi tahi luontokappaleiksi, henkellisiksi tahi pahapäiväisiksi mua-eläiviksi. Meijän luonto on aina vihelliäinen ja puuttuvainen, vaan se on viisaus ja mielen valaistus joka on häntä hoivauttava, ja jotka ovat meillen oikian arvon ja kunnian antavat. Sillä viisaus ja Opinkeinot ovat aina muailmassa ihmisiä hallinneet ja onnistanneet; jotka ovat olevoinaan heijän piämiehiä ja suattajoita, ovat ainoastansa tämän toimittajat ja palveliat, uskolliset — jos ovat oikeen tätä käsittänneet ja harjoittanneet, uskottomat — jos ovat käyttäneet sitä viärin. Hyö homehtuuvat ja katoovat toinen toisesa perästä; ainoastansa viisaus ja Totuus elää iankaikkisesti, ja ovat ikuiset niin kuin Luoja, josta ne ovat lähteneet. Käykämme sen eistä muailman opinlaitoksia tutkistellen, työ jotka harjoittate viisautta, ja levitätte ihmisillen mielenvalaisemusta! Myö Suomenpojat, meijän tuloo meijän piävanhimpia tiiustella! Se on kauniin luettavaksi meijän töistämme, oppia tuntemaan meitä ihtiämme ja meijän vanhempiamme. Sillä kuin tiiustamme heitä, heijän tapoja, heijän käytöksiä, heijän toimituksia ja opetuksia, ja piemme nämät heijän vanhat muistot arvossa ja kunniassa, niin myö meijän Vanhoissamme kunnioitamme meitä ihtiämme, ja suamme muiltakin sen arvon, kuin on niillen tuleva, jotka pitäävät kunniastansa vaarin; mutta jos myö halpaaksi kahomme ja ouoistamme tätä meijän omoo sukua, näitä meijän omia vanhempiamme, niin myö sillä häpäisemme meitä ihtiemme, ja tulemme muiltakin ansion perästä pietyksi pilkan ja nauron alaissa. Senpä tautta jokainen kansa tahtoo mieleen johtattaa heijän esivanhempien elämätä, että sillä kohottaisivat keskenänsä innon ja luonnon, nouvattamaan vanhoin jaloutta ja hylkemään heijän turhuutta. Ainoastansa myö Suomalaiset, myö vieraistumme ja kajoomme omoa kieltämme ja omoa sukuamme, tahi toisinpäin sanottu, meitä ihtiämme. Ehkä jos oikeen tuntisimme meijän perujamme ja meijän omia vanhuksiamme, jos oikeen käsittäisimme meijän vanhoin viisautta, rehellisyyttä ja urhollisuutta, jos oikeen ymmärtäisimme, meijän omoa hartautta ja vakautta, niin meillä oisi ehkä syytä kyllä kiittää ja ylistää meijän isiämme, ja koroittaa meitä ihtiämme rinnallen muihen kansoihen. Kuin nyt kuulemme tässä heijän aatoksia ja opetuksia, heijän tapojansa ja neuojansa ikään kuin heijän omasta suusta, niin tarkoittakaamme näitä heijän sanoja meijän mieleemme, ja muistakaamme heitä meijän syvämessämme, että ne mahtaisi sytyttää meissä innon heitä nouvattamaan, että ne mahtaisi kasvattaa meissä rakkautta hyvyyteen ja visauteen, ja suattaisivat meistä miehiä heijän mokomia.
Mutta kiänäitkämme takaisin keskustelemaan heijän vertauksia. Että näihen joukossa löytyyvät niin varsin harvat jotka toimittaavat heijän opettuksiahenkellisissä asioissa, on siitä selittävä, että ensin Puavilaisen, ja siitten Lutheruksen Oppi, on heitä ulostunkena. Muissa elämän käytyksissä ovat muka viljaisemmat. Nämät jotka nyt tässä julistetaan, olen minä ulos valinnut niistä moneista kootuksista, jotka minä jo nuorra kokoisin korvessamme, ja joihen kanssa minä olen verranut muihenkin kootuksia.[113] Uskottava on, että vielä löytyy meijän muassamme moni kaunis vertaus, joka oisi tähän soveltua, sen tautta muamiehet! kehoittakaamme toinen toisiamme, näitä vastapäin muistihimme kirjutella, että jos minä eli kuka toinen meistä ottaisimmo näitä vasta selvittääksemme, että mahtaisimmo tehä sitä yhteiseksi hyväksi, ja kansan kaiken kunniaksi.
Viho viimeiseksi, suan minä vielä mainita, etten ole tainnut asettaa näitä Opinkeinoja niin lomattain kuin oisin tahtoina; se ei ouk tilkuista tehä jota kuta ehyttä ja kokonaista. Käypi se muutenkin vasten karvoja sovitella eriluatuisia ja vastenluontoisia aineita, yhteen paikkaan tahi poukamaan. Mulla on ollut työtä kyllä tasoitella heitä niin kuin nyt ovat vississä joukoissa ja lohkareissa; erinomattain kosk' en ole tahtona omilla sanoillain heitä niotella ja käsitellä. Että suaha heitä toinen toisesek tointumaan, olen minä jollon kullon kahesti maininnut yhtä sanoa.[114]
Että muutoinkin tämä koittelemus on viheliäinen ja puutoksen alainen, havaihtoo jokainen; mutta muistakaatte myös että se on ihan ensimäinen,[115] ja minun alottamain!