The Project Gutenberg eBook ofOtawa, Osa IThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Otawa, Osa IAuthor: C. A. GottlundRelease date: December 6, 2016 [eBook #53677]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Jari Koivisto*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK OTAWA, OSA I ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Otawa, Osa IAuthor: C. A. GottlundRelease date: December 6, 2016 [eBook #53677]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Jari Koivisto
Title: Otawa, Osa I
Author: C. A. Gottlund
Author: C. A. Gottlund
Release date: December 6, 2016 [eBook #53677]
Language: Finnish
Credits: E-text prepared by Jari Koivisto
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK OTAWA, OSA I ***
E-text prepared by Jari Koivisto
Eli Suomalaisia Huvituksia
C. A. Gottlundilta
Tukhulmissa. Painettu M.G. Lundbergin Kirja-pajassa, vuonna 1831.
Omistan minä näitä alkeitani Suomenkielen harjoittamisesta!
Koska en soata yhtä teistä oatella, ellen jo muistelek toista, niin ottakaatten yhessä vastaan näitäNuoruuen Tarjojasiitä vilpittömästä rakkautesta, jolla olen aina muistavaIsänmoataini ja Äitinkieltäini.
Vade parve liber, locaque grata saluta!
Ovidius.
Esipuhe.
Toivotus. (Runo).Acrostichon.
Vanhoin Suomalaisten Viisaus ja Opin-keinot, Koottu heijän vanhoistaSananlaskuista ja Vertaus-puheista:
Johtaus-sanat.Sisälläpito.Suomalaisia Sananlaskuja ja Vertaus-puheita.Koittelemus, että näistä meijän vanhoista sananlaskuista tiiustellameijän esivanhempiin mielen-luontoa, heijän tapoja, käytöksiä jaajatuksia, niin henkellisissä kuin moallisissa asioissa.
Puheen-pulma
Muutama Sana Uskomuksesta ja Valistuksesta, ynnä heijän vaikuttamistakansakunnissamme.
Runon-ruikutos, koska tuli sana että meijän Armollisin Keisarimme olikuollut Tarankossa s. 1. p. Jouluk. v. 1825.
Sanauksia:
Agnes Louise Godenhjelm.Ullrik Wilhelm Hasselblatt.Petter Reinhold von Törne.Tämän moailman katovaisuutesta (Runo).Sananvaihetus (Anagramma).
Keännöksiä Homeruksesta:
Tiiustuksia Homeruksesta ja hänen kirjoista.Hektorin ja Andromachin jää-hyväiset.Muistutuksia ja Selityksiä.Tyttöä kaunista kahellessain.
Muistutuksia meijän vanhoista kansallisista soitoistamme.
Paimen-Lauluja:
I. Päivän noustessa.II. Lehmiänsä luettellessaan.III. Mehtään mäntyä.IV. Keolla.V. Syvänmoan navoilla.VI. Neijon Valitus.VII. Poika.VIII. Varoitus.IX. Vastaus.X. Kaipaus.XI. Toivotus.XII. & XIII. Lampaan Paimenet.XIV. Ilta-laulu.XV. Päivän-laskussa.XVI. Lehmiänsä huutaissa.XVII. Kotiin tullessa.XVIII. Kotiin tultua.XIX. Loppu-sanat.
Tappelus-Laulu.
Juoma-Lauluja:
Johtaus-sanatI. Viina-virsi.II. Juoma-laulu.III. Juomarin laulu.IV. Juoppumukset ja Juonittelemukset.V. Tuonen turva.
Sanauksia Nossilta:
I. Rakkaus.II. Thymareta.
Muutamien meijän moamiesten Elämyksiä:
Johtaus-sanatI. Johannes Andreae CajanusII. Elias BrennerIII. Erik SlangIV. Daniel CajanusV. Juosep NivalaVI. Gustaf Levanus, ja sen Pietarissa olevanSuomalaisen Seurakunnan ensimmäinen alku.
Bucharin Tarttarilaisten Kuninkaan Chan Zigan Areptaninmerkillinen Anomus Zaar Pietarilta.Tiiustuksia Kuuston Linnasta.Tiiustuksia siitä muinoisesta Suomalaisesta Suvustanimeltä Fincke.
Tiiustuksia muutamoista Suomalaisista Vanhoin-jeännöksistä,piiritettynä vuonna 1671 ja 1672, Elias Brenneriltä.
Johtaus-sanat.Tiiustuksia Turun Papismiehen Niiles Antinpojan hautakivestäTurun Peä-kirkossa.Tiiustuksia yhestä rauta-häkistä, jotka muinoin sulkivat PiispaMaunus Ollinpojan hautakammiota Turun Peä-kirkossa.Tiiustuksia Piispa Conrad Bitzin hauta-varjosta Turun peä-kirkossa.Tiiustuksia Vapaallisen Herran Fredr. Frésen hauta-varjostaTurun Peä-kirkossa.Tiiustuksia Tähtimiehen ja Hämeenlinnan Linnanisännältä Olli Tavastinhauta-poaesta Turun Peä-kirkossa.Tiiustuksia Piispa Maunus Ollinpojan Tavastin hauta-varjostaTurun Peä-kirkossa.
Anna María. Pakina. Suomennettu Walter Scotin Ivanhoesta.Muistutus.
Prenumeranter.[1]
Viitteet.
Esipuhe.
Tiijustuksia Sekä Peälletarjojoillen, että Peällekirjuttajoillen ja muillen Ostajoillen:
Tämä 1:nen Osa, joka sisällänsä pitää jo 40 painettua arkkia, 14 kuvoo, 22 Taulua ja 21 Soittoa, paihti monta piirutettua nimitös-lehtee, m.m. ja joka tavallisessa kirjakaupassa olisi vähinnik 12 Riksiä Pankossa maksavainen, ei tulek maksaman Peälletarjojoillen jos 4 Riksiä Pankossa; mutta Peällekirjuttajoillen 7 Riksiä, ja Ostajoillen 8 Riksiä, samassa rahan-luvussa.
Mutta jos niin tapahtuisi, että se josta kusta syystä ei tulisik kyllä ostetuksi, eikä Peällentarjojoilta lunastetuksi, tahi että vielä vuuen peästä löytyisi tästä kirjoja jälellen myömätäk, niin tämän kautta tievoksi annetaan että hinta tuloo silloin koroitettavaksi, niin että vuotesta 1831 eteenpäin, niin maksaapi tämä kirja 10 Riksiä Pankossa Ostajoillen, 8 Rks. Peällekirjuttajoillen, ja 6 Rks. Peälletarjojoillen.
Sitä vastoin toas, jos niin olisi, että se tulisi paljon ostetuksi ja peräänkysytyksi, niin tahon minä muistuttoo, ettei tästä ouk painettu muuta, kuin vähä toista satoo kirjankappaletta Ostajoin varaksi, ja että heistäkin on moni puuttuvainen, toinen yhtä, toinen toista, näistä kuvista ja piirutoksista; ja heistä taas jotka löytyy, niin on moni myös painin-panemisessa (wid färgläggningen) tullut turmelluksi ja tärvätyksi. Minä soan seneistä vakuuttoo Peällentarjojoita, jos muka tahtoovat kunnollisia kirjoja, että nopeemmittain lunastaa omansa, jott'ei se ennettäisi tulla muillen pois-myötyksi. Samasta syystä varoitan ostajoitani, että oston ajalla, jos mieliivät, ja jos tahtoovat muka välttee soaha viallisia ja puuttuvaisia kirja-kappaleita, jotka kuitenkin hinnansa puolesta ovat toisten kanssa yhtä veroiset.
Noutoaksein selkeyttä ja visseyttä, molemmin puolin, sekä kirjoin että rahoin laittamisessa, niin tahon minä, sekä omasta puolestain, että Peälletarjojoihen ja Toimittajoihen hyväksi, muistuttoo, että ehkä Peällentarjoihen oikeutta myöten tulisi lunastamaan kirjansa heiltä, joihen kautta ovat peällentarjoneet, niin koska nämät toisinaan asuuvat heistä kaukana, toisinaan kahtoovat ehkä vaikiaksi tälläista kirjan-toimitusta, niin soapi jokainen, joka ite, tahi toisen kautta, tahtoo noutoo näitä kirjoja — tehä mieltänsä myöten, kummin tahaan. Ensimäisessä aikomuksessa niin kirjuttakoon suorastaan minullen näistä asioista, ja laittakoon kirjassa rahat, niin tahon minä pitee siitä huolta, että kirjat tuloo jonkun luotettavan reissuvaisen kanssa heillen lähätettäväksi; ja ellei se kohta tapahtuisi, niin olkaat kuitenkin vakuutetut siitä, että minä pitän kirjat tallella heijän varaksi. Mutta tuloo muistuttavaksi, että heijän täytyy silloin, paihti hinnan meäree, lähättää 16 kill. pankossa, postikirjan lunastamiseksi ja laittamiseksi, ja lähättämiseksi tamän Otavan.
Kuin ikeän tästä kirjasta kokountuu niin paljon rahoja, että soan toisen Osan toimitetuksi, niin se tuloo teillen annettavaksi — ehkä vielä tänä syyssä; sillä siitä on jo suurin osa painettu. Että nyt toimittoo sitä yht' aikoo, tulisi teillen ehkä kovin kalliiksi, ja tuntuis vaikeeksi minullenkin, kustennoksiin puolesta. Teillä on lukemista kyllä tässä, siihen kuin toinen kerkiää.
Syy minkätähen tämä ensimäinen Osa — joka jo viimäisenä syksynä oisi muuten ollut valmis (lue Esip. XXV p.) — on viipynyt tähän asti, on ollut se, että minun on ite täytynyt painilla kaunistella näitä kuvia, soahaksein sillä tämän kirjan moamiehilleini niin huokiaksi kuin suinkin mahollinen, jota, jos oisin toisella tiettänyt, oisi vielä kohottanut hinnan, yhellä Riksillä. Sen eistä jos olette moittinut tätä viipymistä, niin se on ollut varsin syyttömästi.
Tukhulmissa 24 p. Heinäk. vuonna 1829.
C. A. Gottlund.
* * * * *
Nescio qua natale solum dulcedine cunctos,Ducit, et immemores non sinit esse sui.
Ovidius.
Rakkaat Moamieheini! — Mitenkä minä alottelisin yhtä kirjoo, joka niin monessa tarkoituksessa on puuttuvainen ja vian-alainen? Joka kullakin puoliskolla (pagina) tarvihtoo selitöksiä minun puolesta, ja teijän puolesta ystävällistä hyvyyttä ja mielen-suosiota. Puhunko minä minunnuoruutestain ja kokemattomuutestain(oerfarenhet) vai puhunko minä näihen toimeintyöläisyytestä ja vaikeutesta, meijän kielenköyhyytestä ja harjoitamattomuutesta, näihen vehkeihenkustennuksista ja maksuista, eli niistä moneista muistavastuksista, jotka joka hoaralta ovat kohtaneet minua näissä minun aikeissani, — vai mistä minä soannen sanoja, rukoilla teitä altiksi-antamisuutestanne (skonsamhet) tätä kirjoa lukiissa ja tutkitessa?
Jokainenrehellinen ja valaistuisänmoatansa rakastavaSuomalainenhavaihtee kyllä tämän ison vaikeuven; ja löytää ei ainoastaanviheliäisyyttäniin tässä kuin muissakin ihmisten töissä, mutta myöskin, toisella puolella, jota-kutaansiollista ja hyveä tarkoittavaista. Heijän silmissä minä en tarvihte vetee verukkeita (förebära ursäkter) tahi esteleitä (urskulda mig) näistä minun virheistäin; sillä hyö ottaavat tarkoitukseksensa sitäsisällistä ja toellista(det werkliga, reella) ei ainoastaan sitä ulkonaista puheen-pukemista. Ne toiset toas, jotk' eivät millonkaan puhuk Toimittajan[2] ansiosta ja hyvästä tarkoituksesta; voan jotka ovat aina, ikeän kuin Kärpäiset, soapuvilla toista alentamaan ja ryvettelemään, jotka ei ainoasti ylöshaek virheitä muissa (ehkä ovat ite enin virhen- ja puutteen-alaiset) mutta jotka keäntelöövät vielä viattomiakin paikkoja viaksensa — heijän silmissä minä en aattele käyvä tilin-tekoon, tahi annaita (inlåta mig) johon-kuhun selitökseen. Mutta se on teillen vaka-mielisillen, jotka seisotten ikeän kuin näihen molemmien keskellä — jotka, ehketten soimaa ketään, etten kuitenkaan ouk hyvät omasta peästänne perustamaan tästä teijän oatoksenne — joillen hyväksi, minä luulisin, että muutama sana, tästä kirjasta ja hänen aikomuksesta, oisi ehkäsopiva ja tarpeellinen.
Kukiin kirja-toimittaja alkaa että esipuheessansa luettoo siitäisosta vaivasta, joka on ollut hänellä kirjansa sepittäissä, ja ilmoitettua sitäuuttatietä, jolla hään on ikeän kuin auvaissunna viisauen portit, lopettaa sillä, että sisään-sulkea ihtesäk ja kirjansa Lukioihen muistiin ja mieli-hyvyyteen (ynnest). Mitäs siitten minä sanoisin, joka, niin monestapäin kahottu, olen uskaltanut astua yhtä aivanäkkinäistä ja raivaamatonta tietä; joka on ottanut koittelaksein yhtä asiata, johon ei vielä yksikään ennen minua hirvinyt puuttua; joka on yht-aikoa ruvenut että yhellä varsin roa'alla ja harjoittamattomalla kielellä toimittooTietomuksiin[3] jaTaitomuksiin[4] suloisuutta, ja että näissä aikeissa käyttää tätä kieltätoisella tavalla, kuin on tähän asti käytetty; eli toisella sanalla: joka on koettellut koroittoo tätäSuomen kieltämuihen oppineihen kieliin rinnallen, ja soattaa häntä siihen kunnollisuuteen, jota tarvitaan ihmisten ymmärtämyksiin[5] ja oppimuksiin[6] käsittämiseksi. Jos esi-puhe oisi millonkaan ollut tarpeessa, niin se oisi tällaisissa tiloissa, kussa yhöllä puolella tarvitaan että selittää tämän kirjanaivotustaja oikeatakäyttämistä, ja toisella, ilmoittamistasitä syytä, joka on minussa aikoin-soattanut näitä aikeita. Tämä on ehkä tarpeellinen näillä ajoilla, jollonrehellisyys ja hyvyyson ussein tullut moailmassakateueltasoimatuksi, ja poljetuksipahoilta; jollon ymmärtämättömät (sekä alimmaisesta että ylimmäisestä seävystä) ovat olleet näpset luulemaan jonkunvieraan tarkoituksenolleen salaistunna opin ja viisauen aineissa (lue p. 180) ja kahtoneet kummaksi, jos jokuu oatteleisi asiassa toista, kuin hyö muka — joill' ei ouk ollenkaan omoa oatosta, voan jotka riippuuvat ymmärtämättömästi ainoasti niihinvanhoin luuloin. Moni on minustakin jo arvellut, mistä minä olin ensin soanut tämän rakkauen omaan kieleeni, ja minkä puolesta minä oun niin harras tätä toimittamaan. Ehkä asia on itestään kyllä selvä (sillä omastaan jokainen piteä), niin tahon minä kuitenkin alusta kerroita, mitenkä minun mieli on ensin tullut näihin sytytetyksi, että sillä näyttää mitenkä yhestäpienestä asiastamonesti vajuuisompiakin vaikutoksia, ja mitenkä koko meijän elämä-kerta ussein riippuu yhestä tahi toisesta asian mutkasta. Ne monet vastukset (motgångar) ja vaikeukset (beswärligheter) jotka ovat kohtaneet minua näissä aikeissain, olkoon opiksi muillen, jotka mieliivät astua minun polullein, että meijän täytyy usseen tulla vastuksissa koeteltuksi, mutta ettei nämät ouk hyvät sammuamaan hyviä aikomuksia povessamme, jos ainoasti karaistaavat heitä.
Se on moni joka piteä sitäoma-rakkauteksi[7] (egenkärlek) puhua ihestään ja omista töistään — ja soattaa ehkä niin olla! Mutta on väli mitenkä puhutaan. Erittäin on puhua yhtä yksinkertaista elämän-tarinamusta, erittäin on pöyhistellä ja kiitoksella kehoittoo ihtiänsä. Myö soisimme mielellämme jos kukin kirjantoimittaja antaisi meillen jo alussa jonkun tiion omasta olennostaan, sillä myö tahtoisimme kernaasti ikeän kuin jo eiltäpäintunteasitä miestä, jonka kanssa meijän tuloorueta tutuksi. Moni on siitä luulosta, ettei meijän pie huolia Toimittajasta, ainoastaan hänen työnsä on meillenotollinen ja hyötyllinen. Sekin soattaa olla oikeen oateltu! Mieltänsä myöten kukiin ajatteloo. Meijän oatos on, että yksi työ aina juohuttaa meijän mieleemme tekiätänsä; ja kuin ne yksinkertaisemmat ihmitteleevätpaljaan työn, ja jäävät siihen ällistelemään, niin ne viisaammat ihmitteleevät niitä jotka ovat sen tehneet, ja kiittäävät heijän tointa ja ymmärrystä. Sillä tavoin niin neisoimmat vehkeetmoailmassa, ikeän kuin nekauniimmat käytökset, ovat ainoastaan isoin miestenmuisto-merkkiä. Sillä heijän työt ja toimet ovat ikeän kuin jeähmettynnä näissä kuolleissa teoissa (produkter) siitä heissä löytyneestäkuolemattomasta voimasta; joka näissä osoittaiksen ja levitteleiksen muillen, joita ne sytyttäävät samalla innolla ja mieli-pakolla,hyviä ja jaloja töitänouattamaan.
Mutta jos (niin kuin sanottiin) nimittäisimme niitä aiheita, jotka ovat minussa ensin sytyttänyt tämän rakkauen Suomen kieleen, joka on riippunut minussa jo pienuuesta pitäin, niin se on merkillinen mitenkä minä vasten omaa luontoain,[8] oun tullut nouattamaan tätä kieltä.
Minä olin lapsuutessain näpsä laskeimaan lauluin lavuillen, sillä minä tein toisinaan Ruotiksi, toisinaan myös Suomeksi pieniä laulun-sipaleita omista renkilöistämme ja piioistamme. Minkälaiset hyö lie olleet, on arvattava, yhen lapsen loruja — minä en ollut silloin jos 12:llä vuuella. Kuitenkin eivät tainneet olla varsin ilman oatoksetak, koska heitä laulatettiin ei ainoastaan kotona, mutta myös noapurissa. Sillä tavalla juoksivat jo puheet kylään tästä pienestävirren-sepästä. — Niin tapahtuipa että Herra Lakimus-Kirjuttaja (Magistrats Sekreteraren)J. Judénasui silloinJuvalla, Vehmaisen hovissa, kussa se oli Lasten-kouluttaja (Informator) ja jota jo silloin mainittiin hänen rakkauesta Suomen kieleen.[9] Niin koska hän oli soanut kuulla näistä minun lauluin-laitoksista, niin tuloo hään yhtenä lauantai-iltana pappilaan (minä muistan tätä niin tarkasti kuin oisi vasta öylöin tapahtunnut) ja pyytää minua ensin näitä laulamaan; siitten tarttui hään minun käteen, ja sanoi: "Elä sinä veikkonen huolik näistä Ruohtalaisista Runoista! Heillä on kyllä niitä, jotka runoillee heijän kielellänsä, ja jotka ylös-harjoittaavat heijän puhettansa; mutta meijän Suomalaisesta puheesta ei huolik ykskään. Sitä alenetaan ja poljetaan, ehkä se on suloisempi kuin ykskään muu. Harjoita kultainen ihtiäis ainoasti tästä omasta kielestäis, siitten sinusta tuloo aikoa myöten aika mies, ja tulet moa-miehiltäisi siunatuksi." Minun täytyi luata tätä hänellen, oikeen kättä-antamisella; ja tämä oli minunensimäinen herätyställenSuomalaisellen tiellen.[10]
Mikäpäs nyt oisi mulle sovelliampi, kuin että selittee näitä minunSuomalaisia harjoituksiatästä minun lupauksestain, jo lapsuutessain. Mutta se ei ollut varsin niin! Kyllä minä jonkun ajan tarkoitin hänen sanansa peähän, mutta se unehtui multa välleen, ikeän kuin kaikki minun lauluin-laitokset, kunnekka tulivat jo toisen kerran ylös-sytytetyiksi. Minä olin jo 14:nen vuuen vanhana, kuin minua pois-laitettiin, ensinPorvonLukistoon (Gymnasium), ja sittenTurunOpistoon (Akademi). Siitä päivästä minä oun aina ollut pois kotoa, ja jos minua jollon-kullon lupa-aikoina (under skol-ferierna) laskettiin kotiin, pitämään Joulua tahi Juhannusta, niin unehtui multa kuitenkin, kaupuntiloissa ollessain, sitä Suomen puhetta, jota olin jo joksikin oppinut, ja oisi kokonaan multa pois-hävinnyt, ellei yksi toinen tapaus oisi toas innoitellut minua, ja taivuttannut minun mieleini siihenSuomalaiseen kieleen.
Se oli s. 9:nä päivänä Loka-kuussa v. 1815 koska minä kahen miehen keralla[11] läksin soutamaanJukajärvenselän poikki, panemaan ketun-sankojainiKytöniemellen, toisella puolella järven, jollon minä uuestaan tulin muistutetuksi tästä Suomenkielen sointumisesta. Minä pyysin heitä ajan-ratoksi laulamaan jotakuta minullen mielen-nouteeksi. Silloin rupeisiTorvelainenkokassa koroittamaan eäntäsek, ja laulo vasta-tuuleen, jotta veneh vapisi, airot vetkistyit veneessä. Hään runoilli vanhojamehtä-runoja, joita muinoin laulettiin, kuin lähettiin Karhua koatamaan.[12] Sekä nekauniit sanat, että hänenheleä eäni, jossa ei ollut lapsellista muttaurhollista sointua, hällytti minun nuoren mieleni, että rupeisin juuri itkemään. Minä olin jo ennen kuullut Suomea laulattavan, voan ei vielä yhtään tällaista vanhan-aikuista Runoa. Nytpä minä vasta keksin tämän kielenkauneuttajasomaisuutta, ja havaihtin syämmessäin yhtä liikutosta, joka ei ouk sanoilla selitettävä.[13] Kuin tulimmo kotiin, niin oli ensimmäinen teko, ylös-kirjuttamaan näitä hänen Runojansa, ja kuulustella ellei hänellä ollut muita sellaisia. Minä kirjutin kaikki mitä hään taisi, ja kuta usseemmin minä heitä lu'in, sitä enemmin minä heihin mielistyin; nytkin juohtui minun muistiin mitäJudénoli muinon puhunut tämän kielensuloisuutesta, ja mitä minä olin jo silloin luvannut. Minä rupeisin nyt jokaista kysymään jos osaisivat Runoja; ja koska Rippi-koulu silloinkin sattu olemaan meijälässä, niin minä yht-aikoa laulatin kaiken pitäjän lapset. Muutamat nauroivat mullen, muutamat laulelivat mitä taisivat, ja mitä hyö lauloivat pistin minä kirjaan. Vanhoja ja nuoria, miehiä ja akkoja, poikia ja piikoja — kaikkia minä laulatin. Ja koska moakunta aina pyhinnä tuli pappilaan, niin silloin olin minäkin aina tiiustamassa, kutka heistä taisi parhaittain Runoja. Se oli alussa varsin työläs soaha heitä luettamaan laulujansa tahi lukujansa. Nuoret kainustelivat, ja vanhat ujostelivat minua. Moni pelkäis tulevaan tuosta sakoillen,[14] moni piti sitä häpiäksi laulella näitä vanhanaikuisia loilotuksia, moni syytti eäntänsä kehnoksi, moni laulunsa; ne jotka oli viisaita olevoinnaan pelkäis tulevasek voimattomiksi, jos muka opettelisivat minullen loihtu-sanojansa.[15] Mutta "vilja voittaa viisahankin, tauti tappaa taitavankin"! Minä kuletin kaupunnista painettuita Suomalaisia veisuja, eli "arkkiloita" kuin heitä kuhutaan, joita minä annoin niillen nuorillen, vaihtoksi heijän Runoistaan; ja ne vanhat miehet täytyi minun lepytää viinalla, kunnekka heijän kieli läksi liikkeellen.[16] Moni sanoi mullen suorastaan, ettei se käynyt kuivin-suin laulaminen, ja että tahtoi mieltä velloittoo, elleivät olleet vähän rohkeisillaan. Sillä tavalla laulatin minä joka lauantai-iltanaJuvanmoakuntoo,[17] ja minunRunoin- ja Loihtuin-kootuksetkohoisi päiväpäivältä aina isommaksi. Semmoiset asiat tuli kohta kuultuiksi, ei ainoasti noapurissa, mutta niissä kaukaisemmissakin moa-kylissä, eikä ainoasti Juvan pitäjässä, mutta myös niissä muissa likimmäisissä. Jokainen Velho ja Kuohari, joka matkusti näillen maillen, kävi ensin Juvan pappilassa laulamassa "nuorellen Herrallen" Runojansa; niin että tässä nähtiin usseen minun seurassainSalvuriloita, Puoskariloita, ja kaikellaisiaPoppamiehiä.[18]
Suurin osa heijän lauluistaan oli joutavia remputoksia, pahapäiväisiä ruokottomia loruja, viinavirsiä ja muita juomariloilotuksia, tok' oli aina joukossa monta kaunistaRunoa, monta verratointavertaustaja synkäitäLoihtu-sanoja. Etteivät pitänneet pahastua, ja että pitivät lauloo kaikkia laulujansa, täytyi minun kuulla niin hyvät kuin huonotkin; erinomattain koska pitivät ne vanhimmat ja kauniimmat Runot halpoina; ja aina ensin laulelivat nykyisempiä Turussa painetuita veisuja.
Jokainen kysyi minulta: "no mikskään Työ hyvä Herra näitä aivootten, ja minkätähen Työ näitä niin halajatten — eihään ykskään ennen ouk heistä huolina?" Ja jos minä selitin heillen, että se olisäilyttee heitä kavotuksesta, ettäoppia heistä tuntemaan meijän kielen-suloisuutta ja mieloisuutta, ja tiiustellaksein heistä meijän esi-vanhimmien Salamusta(mythologi) ja Runomusta — niin eivät yksikään sitä uskoneet; liioiten kuin kuulivat ettei mulla ollut tästä mitään palkkoo, voan että minä tein tätä kaikkia omalla käskyllä ja kustennoksella. Hyö arveli yhtä ja toista, ja viimen laskivat sen puheen ilmin, että minä olin lyönyt yhtä rahan-vetoa toisten Herroin kanssa, kuka meistä piti vissiin ajan-peähän soaha enin näistäRunoista ja Loihteista; ja että se oli tämän kalliin rahan voitto, joka pakoitti minua näin ahkerasti näitä kokon-hakea.
Sillä tavalla arveli tätä asiata se yksinkertainen talonpojallinen kansa, joka luulee ettäraha ja moallinen hyötymys, on se ainua vaikuttamus (motifwet) meijän töissämme. Pitäjän Herras-miehet, jotka luuliit paremmin tätä ymmärtäväsek, nauroi mullen salassa, ja näillen minun aikeillen, joita pitivätten lapsen-laitoksena. Muutaman kuulin minä jo poskeltapäin aprikoivan, ellei minä laulamisen nimellä ainoastaan houkuttellut tyttölöitä luoksein, heitä likistelläksein. Semmoinen oli serakkaus, jota hyö pitivät rahoja suurempana. Yhtä korkeampata henkellisempätä rakkautta — nimittäinTietohin, Totuuteen ja Kauneuteen, ajatuksissamme ja sanoissamme (joka ilmistyy Runomuksessamme ja kielessämme) — eivät kyökään lie selittänneet. Sillä tavalla tuli jo lapsuutessain nämät minun ensimäiset alkeini, Suomenkielen-tiijustamisessa,soimatuiksi, luultuiksi ja pahoinpäin toimitetuiksi— ei ainoastaan siltä roa'alta rahvaalta, mutta myös niiltä, jotka pietään muita ymmärtäväisempinä. Ainoastaan minun Vanhemmat ja parraat tuttavat tiesivät paremmin asian perustusta; ja heijänsuosio[19] ja omailomieli-tunteminen(inre tillfridsställelse) oli minun parraat puoltajat, ja oli minullen kyllä unouttamaan toisten kanteita ja kontti-puheita.
Se oli ainostaan jouto-ajat, joita minä sain omistoo näillen minun mieli-huvituksillein, sillä lukuaikoina laitettiin minua aina kaupuntiloihin, kussa minun täyttyi tarkoittoo aikaini muihin töihin. Minun oatos oli silloin, että ainoasti kokoella näitä aineita, javasta vanhuuellainheitä tasoittella (ordna) ja toimittella. Mutta tämä harjoitus on nyt kypsynyt minussa ehkä kyllä aikaisin, johon kohta kuullaan syytä.
Minä läksinTurusta Upsalaan19 vuotta vanhana, ja tulin, aivan nuorra ja äkkinäinen moailmassa, Savon synkiöistä tämmoiseen vieraasen moahan. Minä olin tuskin peässyt sinne, ennen kuin minua jo tahottiin tutkimaan (recensera)Rühsinkirjoo "Finland och dess Inwånare"; josta kirjasta minä en ollut vielä kuullut puhuttavankaan. Minä en mielelläin tahtona rueta yhteen työhön, joka oli minun voiman ja ymmärryksen ylitten, ja johon ei muutkaan ennen minua ouk tahtoneet puuttua: mutta Palmblad joka oli näihen Tieto-sanomien kirjuttaja, ja joka jo kauan oli tavoittanut yhtä miestä, joka meijän kielen-tuntemisella oisi ottanut tätä tehäkseen, ei heittänt minua, ennen kuin täyvyin tätä hänellen luata. Minä kirjutin silloin miten taisin tätä Tutkimista (recension) kussa jo silloin selitin omat oatokseini meijänkielestämme, Salamuksestamme ja Runoistamme.[20]
Rühsissakuulin minä ensin puhuttavaksi niistä Ruotsin ja Ruijan mehissä asuvistaSuomalaisista, ja samassa nousi minussa se ajatus, että tarkemmin tiiustella heitäkin. Minä ha'in ja lu'in kaikki ne paikat, kustaRühsioli ottanut tietoansa; mutta minä en kyllästynnyt heihin, voan tulin vielä halukkaammaksi että tarkemmin näistä kuulustella. Minä kyseillin Upsalassa ensin niitä Ruohtalaisia Oppivaisa, jotka oli sieltä maisin kotoisin, mitä hyö tiesivätnäistä Suomalaisista; mutta suurin osa eivät ollenkaan heitä tunteneet — ei ies nimekskään. Ja ne toas jotka olivat kuulleet näistä puhuttavan, hoastelivat heistä niin monella tavalla, etten minä tiennyt mitä minun piti tästä uskoman. Yksi kiitti heitä, toinen moitti, kumpainenkin ylinpalttisesti. Yksi sanoi heijän ei eneän taitavan Suomea, toinen toas heijän olevan niin umpi Suomalaisia, etteivät ymmärtänneet Ruohtia.[21] Näistä puheista tulin minä vielä pikaisemmaksi soahaksein heistä selvemmän tievon, ja peätin että ite käyä heitä kahtoamassa. Minun aivotus heijän hoastattamisella, oli —1:ksi, että oijaista Rühsin puheita, heijän olosta ja elämästä. —2:ksi, että tarkemmin kuulustella heijän tänne-tulosta, elleivät muka olleet jo polvin-päivin näissä maissa asunneet. —3:ksi, että välitellä jos heijän puheet paljon eroitti meijän kielestämme, soahaksein sillä-tavoin tieteä miten paljon meijän kieli on muuttunut vissin ajan peästä.[22] —4:ksi, että kokoella heijän Runojansa ja muita vanhoja puheitansa, ja heijän välittämisellä meijän Runohin, joten-kuten tarkoittoo näihen vanhuutta.[23]
Minä läksin jo samana kesänä (v. 1817) matkustamaanDálanjaHelsinkinmoahan, näitä vanhoja moamiehiämme ylös-hakeaksein.[24] Tästä minun matkastain, ja näihen ihmis-poloisten kehnosta elämästä, soan minä ehkä tilaisuutta, että 3:nessa Osassa tästä minunOtavastain, laveammasti puhua.[25] Ennen kuin minä läksin sinne, oisin Upsalassa painuttannut muutamia meijän vanhempia Runojamme, joita minä oattelin antoo näillen Suomalaisillen, vaihtoksi heijän omista lauluistaan, ja ikään kuin tuomiseksi heijän vanhasta perintö-moastaan; mutta Opiston kirjanpajassa (Akad. Boktryckeriet) oli silloin niin paljon tekemistä Juttelemuksien (Dissertationer) ja Kuhtelemuksien (Programmer) painattamisella,[26] että vaikka olin ite jo pujonut (satt) heitä valmiiksi, niin en kuitenkaan ennättänyt soaha heitä painetuiksi, ennen kuin vasta syksyllä, kotiin tultuain.[27]
Vuonna 1818 painutin minä minun JuttelemukseinVanhoista Suomalaisista Sananlaskuista,[28] kussa minä niinikkään koittelin, että jotenkuten selittää meijän kielen ja runoin mieloisuutta.
Vuonna 1819 oli Upsalassa yksi Saksalainen Lain-Oppia (Iuris Doktor) nimeltävon Schröter. Sekin oli niin muka innoissaan moamiehillensä toimittamaan meijän Suomalaisia Runojamme, ja pyysi minulta niin ahkerasti heitä soahaksensa. Minä tarjoin hänellen niitäPorthánilta,Gananderiltaja osittain jo minultakin painetuilta; mutta hään ei tyytynnyt heihin, voan halaili muita uusia, minun omista käsi-kirjuitoksistain. —Kyllähän aina ois oksan ottavia, jos ois kuusen koatavia!Etten minä siihen tahtona suostua, on arvattava, sillä paihti sitä, että se oli minusta kamala, ettei mies tainut niin sanoa Suomea, ja tahtoi kuitenkin kirjallisesti pöyhistellä meijän-moan runoilla, niin minä oattelin ite aikoa myöten toimittoo heitä, ja tähän tarpeiseen käyttää näitä omia kootuksiain. Että sen-eistä nyt jo eiltä-päin hätäillä heijän ulos-antamisella, tahi heitteä heitä vieraan käsiin, oisi minun mielestä ollut että tärvätä koko asian, liioitenkin koska nämät Runot ovat (pian kaikki) niin musertunneet, ja toisisek kanssa pois-sotketut, että voaitaan monta Runo-vaihtamia (wariationer) laveata kielentuntemista, ja jaloa peä-älyä heitä oikeen selittee ja toimittoo. Mutta koska muutamia minun moamiehiäkin yhistivät ihtesek hänen kanssaan (luulessaan meijän kielellemme tapahtuvan suurenkin kunnian jos sitä Saksalaisillen keännettäisimme) ja pyysivät hänen puolestaan, soahaksensa multa näitä, niin minä annoin heillen muutamia,[29] etteivät pitänneet luulla, minun kieltänneen näitä, katehtin häntä; eikä pyytänyt heiltä muuta, jos ainoasti ettei heijän kirjansa pitänt tulla kaupaksi Ruotissa eikä Suomessa. Tämän painutti hään heijän avulla[30] Upsalassa v. 1819, nimeltä.Finnische Runen, finnisch und deutsch, von D.H.R. von Schröter. 10 arkkia 8:o ynnä yhön soitto-lehen.
Vuonna 1820 kävin minä Suomessa, mutta v. 1821 läksin minä toas uuestaan kuulustamaan niitä Suomalaisia, jotka asuuvatVermlanninmoakunnassa Ruotsisa, jaHédemarkin, Österdálin, Sollöerin ja OudálinVouti-kunnissa (Fögderi) Norjassa.[31] Sillä se poltti minun mielein että soaha täyellisen tievon kaikista näistä Suomalaisista kansan-istuttamuksista (kolonier). Ennenkuin läksin Upsalasta painutin minä 2:sen osan näistä minun "pienistä Runoistain";[32] joista minä ilman maksutak jakaelin lähes 1000 kirjakappaletta, näillen mehtä-asujamillen terve-tuliaisenna heijän perintö-moastaan, ja hätä-varaksi heijän Suomalaisessa kirjan-puuttehessa; kunnekka minä siitten toissa talvenna sain tilaisuutta, lähättee heillen Suomesta muita henkellisiä ja Jumalisia kirjoja.[33] Peätarkoitus (ändamålet) minun käymisellä oli, ikään kuin matkustamisella v. 1817, että hankkia kaikkia niitä tietoja ja valastuksia meijän kielestämme ja Tarinamuksestamme, jotka heijän kautta oli mahollinen soaha, ennen kuin muistot heistä näissä maissa varsin pois-häviäisi; ja sillä täyttää yhen avauksen, joka löytyy sekä Suomalaisten että Ruohtalaisten Tarinamuksessa. Mutta nähessäin heijän kehnoa elämätä, nousi minussa siitten toinenkin tarkoitus, nimittäin että Hallituksen ylös-valaisemisella, tehä heijän päiviänsä onnellisimmiksi, jos suinkin oli mahollinen. Valittain armottomuuttansa rukoillivat hyö minua kaikki niin hartahasti, ja juuri itku-suulla, että Kuninkaallen alimmaisessa nöyryytessä toimittoo heijän moninnaista vaikeutta ja ahistosta, sekä heijän kansallisessa että yksinnäisessä elämässä, niin hyvin henkellisessä kuin valta-hallittavaisessa tarkoituksessa (så wäl i Eklesiastiskt som politiskt hänseende). Kuultua kaikkia heijän asian-laitoksia, keskusteltua heijän kanssaan yhteisesti, ja soattua heiltä heijän valta-luvansa (fullmagt) että puhua ja kirjuittoo heijän nimessänsä puuttumatak,[34] lupaisin minä heillen tehäksein tässä asiassa kaikki mitä oli minun voimassain.[35] Voan ennenkuin ma pistin niin sanoo paperillen, kävin minä ensin Peä-Prinsiä puhuttelemassa, joka oli minun Peä-Kirjuttajana; hoastelemaan näistä aineista, ja kysyttelemään jos hään muka luuli tällaisiin asioihen käyvän toimeen. Hään kuuli pystyllä korvalla näitä minun puheitani, ja sanoi mielellänsä suovansa heillen yhtä parempata elämän-laitosta, jos taitaisivat muka kirjallisesti toimittoo puutteitansa. Minä mainihtin että olivat jo pyytänneet minua tätä tekämään, ja kyselin jos oli mulla lupa kirjuttoo heijän eistä, koska olin toisen Hallituksen alainen; ja jos hään ottais minua ja näitä Suomalaisia turvataksensa, jos asiat niin voatisivat? Jota kaikkia hään lupaisi juuri lujasti. Silloin vasta otinma heijän asioita huosteesein, ja niissä kirjoissa, jotkama heijän puolesta kirjutin Kuninkaallen ja niille Tukhulmissa niinnä aikoina (v. 1823) Herroinpäivillä istuvillen, ko'in minä laveasti selittää tämän kansan entisiä ja nykyisiä aikoja, heijän puutoksia ja vastuksia, heijän kärsimisiä ja neännyksiä niin yhessä kuin toisessakin tarkoituksessa; jotka oli siitä vajunneet, että olivat heitettynnä itekseen mehän korpein, ilman papillista ja laillista hoitamista; että heitä piettiin orpolapsinna, vierahilta korjattavinna, josta heitä molemmis-puolin poljettiin ja neänytettiin, sekä Ruohtalaisilta että Norjalaisilta. Tätä kaikkia selitin minä ja selvittelin, sekä toistuksilla Tarinamuksesta kuin myös muutamien heijän pappien kirjatoistuksilla, ja 12:nellä heijän omista miehistään, josta oli yksi kustakin Suomalaisesta (Finskog) tullut Tukhulmiin, näihin asioihen tähen. Toisella puolella toimitin minä myös ne menot ja laitokset, jotka heijän mielestä turvaisi heitä samalla laillisella vakauella (säkerhet) kuin muitakin valtakunnan asukkaita, ja jotka tuottaisi heillen ei ainoasti huojellusta ja helpotusta tässä heijän nykyisessä onnettomuutessaan, mutta jotka myös tästä-puolin perustais heillen yhtä onnellisempata elämätä, tulevillenkin ajoillen.[36] Jota kaikki minä moa-karttoloilla väenlaskun-tauluilla (folktabeller) ja muilla senkalttaisilla tarpeellisilla kirjajohtauksilla sekä valaisin että vahvistin;[37] heittäin muten hellä-syvämmäisen Kuninkaan ja valaistetun Hallituksen viisauteen, että ottoo näitä asioita paremman ja tarkemman koittelemuksensa ala.
Jokainen tuntoo sitä papin-paipatosta, joka jo ens-alussa nousi Papis-seävyssä, tätä asiata vasten, ne monet juonet ja koneet, jotka tehtiin, viritettiin ja juoksutettiin sotkeaksensa ja poistaivutaksensa näitä anomuksia, mitenkä minua ja näitä Suomalaisia soimattiin[38] häväistettiin ja hätyytettiin;[39] ja kuinka koko asia viimen vaikeni yhestä hyvästä tarkoittamuksesta joutaviin Toimitus-laitoksiin. Tämä kaikki, jota jo tekisi itekseen yhen kirjan, ei kuuluk näihin aineihin, ja heitetään seneistä toiseksi.
Nämä asiat olivat, heijän laveuveltaan ja paljoueltaan, ei ainoasti katkaistanneet minunOpistoliset lukemiset(akademiska studier) mutta myös joksin-kuksin seisauttaneet niitäSuomalaisia harjoituksia, jotka tarkoitti meijän omoo moatamme. Minä olin kyllä jo vuonna 1819 puhutellut muutamia meijän Upsalassa oleskelevia moamiehiämme, ellei myö, kotiin-tultuamme, omamme kielenharjoittamiseksi, koitteleisimme toimittoo joita-kuitaSuomalaisia Tieto-sanomia(Finsk Tidning) meijän valaistumman kansan huvitukseksi, poistaivuttaaksemme heijän mieltänsä Ruotsin kielestä, ja keänyttää sitä omaamme. Mutta koska Tarinamus-Apulainenv. Beckeroli v. 1820 ottanut tätä yksinään tehäksensä,[40] niin peätimme että sen siassa painuttoo yhtäSuomalaista kirjoa, koitteeksi jos olisi muka mahollinen omalla kielellämme toimittoo Tietollisia ja Opillisia aineita. Ja teimme liiton välillemmö, että kukin meistä piti vissiin ajan-peähän kirjuttaman jotakuta valistukseksi meijänTarinamuksessammejamoastamme, tahi selitökseksi meijänkielestämmejaRunomuksestamme, eli jos ei muuta, niin suomentoo ies vieraista kielistä muihen kansoin opetuksia ja Runomuksia; koetteksi muka, että meijänkin kielellä käsittää heijän mieli-valaistusta ja kieli-somaisuutta. Minä outin, yhestä vuoesta toiseen, tämän luvan täyttämistä; mutta havaisin kohta ettei yksikään heistä pitänyt sanaansa; ja koska minä tästä heitä muistuttelin, niin syytettiin yhtä ja toista, ja vetivät kukiin verukkeitansa esteleitäksensä; monipa eivät eneän vastanutkaan minua minun kirjoin peälle.[41] Mitäspä minun siitten täytyy, kuin yksinään ruveta tähän pulmaan, ja kokea näitä vehkeitä aikoin soaha, joihen voittamiseksi oisi voaittu yhtä yhistettyä väki-tarttumista. Vaikka se on työläs kyllä minullen, ruveta semmoiseen kauppaan, ja antaita siihen, kussa yhellä puolella kohtaa minua pilkkoo ja irvistelemistä, ja toisella puolella, omoo vahinkoo ja mänettämistä[42] niin tahon minä ennen kuitenkin uskaltaa kaikkia, ennenkuin heittäisin yhtä asiata koittamatak, joka on minun mielestäin niin kallis, ja suloinen kaikillen Suomalaisillen.
Minä tunnen aivon hyvästi laveuven ja voaran minun kokemisestain, mutta eipä sekkään ouk ollut hyvä peloittamaan minua tästä, koska juohtuupi mieleini sitä etua ja hyötytystä, henkellisessä tarkoituksessa, joka tuosta vajuisi meillen, jos meijän kielemme tulisi muka paremmin ylös-harjoitetuksi. Minä tiiän että tähän asiaan voaitaan, ensinnik yhtävalaistettuampata ymmärrystä, ja yhtäisompata opetusta, kuin on mullen ies mahollinen tässänuoressa ijässäin;[43] ja toiseksi, yhtä selvempätäSuomenkielen-tuntemista, joka myös puuttuu minullen. Siitten voaitaan vielä tämmoisiin asioihin, yhtärahan-varoo, joka on mulla vajoolla, ja yhtä kovaa-luontoistauskallusta ja mielen-hartausta, ensinnik että ruveta, ja siitten että ees-tunketa yhtä asiata, joka niin monessa paikassa riiteloo vanhoja luuloja ja tapoja vastaan. Näistä voatimuksista, on suurin vastuus ollut mullakustennoksista— ja kuka heijät maksaa. Min'en puhuktyöstäin ja vaivastain, eikä myös minun kalliistaajastain ja elostain, sillä heijät minä mielelläin uhraan yhteen asiaan, joka minun mielestäin on sekauniinjohon minä taijan rueta; mutta minä hoastan paljastapainamisen ja paperienmaksuista, jotka ovat jo näistä kahesta Osasta nousuneet 4000:ta Riksiin. Muissa maissa niin ovat Hallitukset aina auttaneet sellaisia kokemuksia, kussa yhteistä parasta haetaan, ja ellei Hallitukset ouk sitä tehneet, niin ovat yksinnäiset varakkaammat moamiehet tarjoneet apunsa niillen, jotka tässä työskentelevät. Minä uskon myöskin että tällaisia esimerkkiä tavataan aikoa myöten meijänkin moassa, ellei heitä nähäk meijän ajalla, ja toivon että nämä asiat silloinkin paremmin käveistyyvät (jos eivät nyt luonistu) koska kerran mieli on jo ikään kuin enemmin heihin taipuna.
Minä kyselin jo v. 1823 kusta oisin soanut Kirjan-kustentajaa (förläggare), mutta eipä siihen ruvenut yksikään — liioiten kuin kuulivat, että minun piti kirjuttoo tätä Suomeksi. Turusta oisi tok yksi Kirjankauppias siihen ruvenut, jos oisin toimittanut näitä Ruotiksi. Mutta koskaSuomen-kielenharjoittaminen oli minunpeä-tarkoittamus, jaaineet, joita kirjuitin,vähemmästä arvosta, niin en siihen antainaan. Kaikki ovat sanoneet mullen, ettei se ikeän Suomeksi synnyk sellaisia asioita toimittoo, ja kieltäneet minua niin kovasti tähän rupeemasta, sanoten "sinun kirjais ei luek yks'kään, kuin kirjutat Suomeksi, voan keänytomaan vahinkoon." Vahinkoa minä en pelänyt, sillä minä en ollutvoittoatarkoittannut, ja voisin minä ehkä tuota kärsiä, jos ainoastaan voittaisin tämän peä-tarkotukseini. Enkä minä sanok sitä kummaksi, jos kaikki minunRuohtalaiset tuttavatjuttelivat näitä vasten, mutta se oli minusta ihmeh, että kaikki munSuomalaisetkin ystävätjuonittelivat niin paljon ja niin yksimielisesti tätä asiata vastaan, että olin jo vähältä tätä heittämässä toiseksi kerraksi.
Minä tunsin kyllä sitäkovaa onnea, joka aina kohtaa kaikkia uusia kokemuksia, kaikkia hyviä aikomuksia ja mielen-tarkoituksia — sitämielen-kankeutta ja kiitämättömyyttä, jota osotetaan palkaksi niillen, jotka uhraavat ihtesek muillen;[44] mutta minä tiesin myöskin, että yksi hyvä asia auttaa ihtesek, ja ettätotuus ja hyvyysvihtoinkin keäntyyvät voiton puolle. Se on tämä ajatus ja minun oma ilomielentunteminen, työskeltännein hyvään tarkoitukseen, jotka ovat minua vahvistaneet ja vahvuuttanneet rupeemaan tähän työhön, ja hyö olkoon aina nevalvoavaiset tähet, jotka saattaavat ja valaisee minun askeliaini.
Minä tunnen myös minun moamiehein luontoa, ensinnik ne vähät aljet, jotka oppimukset ovat heijän seassa aikoin-soaneet,[45] jos muka vertoomme meitä muihin enemp harjoitettuihin kansoin. Siitten tunnemme myös sitä yhtä-tyytyväisyyttä ja jäykkämiellisyyttä, jota osottaavat kaikkia uutta vastaan,[46] ja joka on alussa minuakin kohtavan; mutta toisella puolella minä tunnen, että kuin kerran ovat tulleet vakuutetuiksi jonkun asian otollisuutesta, niin ovat hartaammat ja mielellisemmat sitä nouattamaan, kuin yks'kään muu kansa; ja kuin kerran tähän puuttuuvat, niin silloin eivät eneä hopussa heitäk, eivätkä kahok hintoo eikä muuta, kunnollisuutta vasten.
Minä olen myös havainnut, että sitä myöten kuin Opinkeinot ja rakkaus Tietomuksiin, ovat näinnä viimeisinnä vuosinna lävinneet muissa maissa, sitä myöten ovatten myös Suomessakin puhkistuneet. Toistaahan ne monetkirjan-pajat(boktryckerier)[47] ja ne monetTieto- ja Viikko-sanomat[48] jotka ovat näillä 10:nellä viimeisillä vuosilla lisäyntyneet meijän moassamme, että kirjan- ja Opin-harjoittamiset ovat olleetpaisumassa.[49] Tämä kaikki, ja se tieto ettei mikään Opin-ainek oisi luonnostaan pitännyt olla meillen suloisempi, kuin meijän kielemme harjoittaminen, (sillä se taitaa sisällänsä sulkea heitä kaikkia) yllytti minua, ilmin-antamaan näitä minun aikeitaini, ja pyytämään moamiesten peällen-tarjomista (prenumeration) soahaksein kahtoa jos oli mahollinen, ilman aivan suurta vahinkoa, toimittoo näitä kustennoksia.
Minä painuutin täksi tarpeeksi syksyllä v. 1825 yhetilmoitus-sanat(anmälan), kussa minä lyhykäisyytessä toimitin minun aikomukseini. Ja koska minä, ilman tätä kirjoo, myös mielin painuttoo muita toisia, niin minä yhtaikoo nimitin heistäkin, aatellen "yks tie, kaks asiaa." Näistä ilmoitus-sanoista lähätin minä ison joukon Suomeen, sekä tuttavillen ja muillen kielen-ystävillen, mutta erinomattain niillen molemmillen Papis-neuoittelemuksillen, (Konsistorierne) soahaksein heijän kautta näitä lähätetyiksi kuhunkin seurakuntaan ja kappeliin. Minä lupaisin kyllä että jos peällen-tarjoitukset oisi sisään tulleet Moaliskuuhun v. 1826, niin oisin minä jo Juhannukseksi samana vuonna painuttanut ensimmäisen Osan tästä minunOtavastain; mutta petinpä ihteini sen perustoksen peälle, etten ennättänä soaha peäletarjomus-listoja sisään-lähätetyiksi siihen meärättyyn aikaan. Hyö viipyivät vielä koko vuosikauen, moniat eivät tulleet ennen kuin vasta syksyllä v. 1827, ja moni on vielä tulematak. Tämä hitaisuus heijän toimittamisessa ja takaisin-lähättämisessä, oli ensimmäinen syy tämän kirjan myöhistymiseksi. Kuitenkin tulin minä jo syksyllä v. 1826 Tukhulmiin sitä painuttamaan, ehk'en vielä tuntena puoliaankaan Peälen-tarjojoista.
Mutta monet esteet ja vastukset ovat siittenkin tätä viivyttäneet,[50] ja olen itekkin joksi osaksi ollut siihen syypeänä. Sillä jos oisin ainoastaan painuttanut 8 tahi 9 Arkkia kuhunkin Osaan, eikä tavoittanut heihin niin monta kuvoo, ja niin paljon soittamusta, niin oisin jo aikoa tainut tätä toimittoo. Mutta minä luulen, että sekä ostajat että Peällen-tarjojat soisivat mielellään soahaksensa jota-kuta toimellisempata ja täyellisempätä heijän rahoistaan, jos kohta vähän outtaisivatkin, ennen kuin heistä rupeaisivat hätäillemään. Sanotaan: "välleen koira pennut teki, sokeetpa hyö syntyi," ja sanotaan toas: "joka hiljemmin hiiltyy, se paremmin palaa," kumpainen on oikeen sanottu, sillä työtä toimella tehään, ei väin paljouella. Vielä siittenkin niin ovat nämät aineet aina kasvaneet ja paisuneet, sitä myöten kuin minä heitä liikuttelin, niin että ovat tulleet monta loajemmaksi kuin ensin oattelin; sillä "tehten työt leviävät, tekemätä soukistuuvat." Minä tahtoisin että tämä kirja, eli se ensimmäinen astuminen tällä Suomalaisella tiellä, ei mahtais olla heikko ja kykenemätöin, mutta jalo ja urhoollinen, sillä sen peälle perustaiksen ehkä ne toiset.[51] Ja koska meillä ei ouk yhtään Suomalaista kirjoo oppimuksissa ja runomuksia (i Litteratur och Witterhet) jota taitaisimme vieraillen näyttää,[52] tahi ottoo ite käteemme lukeaksemme, niin tahtoisin minä että tämä oisi sekä näöltään että teoltaan, niin kunnollinen kuin on mulle mahollinen, ei ainoastaan minun kunniaksein, mutta meijän kielen ja koko kansakunnan.
Voan se on kirjoin kanssa, niin kuin muihen kaluin kanssa, "ettei kaunista kannetak, jos ei kallista annetak." Sillä se on asian luonto, että kuta enempi työtä, sitä enemmin palkoo. Se on moni joka ehkä kahtoo näitä kirjoja kovin kalliiksi, jos tähän hintaan vertoovat heijän vanhoja henkellisiä tahi kouluttavaisia kirjoja; mutta erittäin on mitä Hallitus ja koko valtakunta kustentaa, ja mitä luetaan ja ostetaan ikeän kuin väki-pakolla kussakin koulussa ja yksinäisessä talossa — erittäin on mitä yksi yksinäinen kustentaa, ja mitä ostetaan niiltä varakkaammilta ja oppineisimmilta[53] ikeän kuin mielen-ratoksi ja valistukseksi. Jos tahotten tarkempi tutkia tätä asiata, niin löytäisitten, että minä olen ei ainoastaan halvempi kuin muut, mutta että tämä kirja tuloo Peälentarjojoillen kolmasti, ja Ostajoillen kolmanneksi, huokiammaksi, kuin mitä se maksaisi tavallisessa kirjakaupassa.[54] Tämän uhramisen kaikesta omasta hyötymisestä, olkoon teillen yksi varma toistus ett'en ouk tarkoittanut omoo voittoa, voan yhteistä hyvyyttä.
Se rakkaus, jolla moni moa-ystävä on koettelut etes-auttoo tämän kirjan peälletarjomista, ja se suostumus, jonka minä tapaisin yhteisessä Suomen kansassa, on ei ainoastaan ilahuttanut minua ja lohtuttanut, mutta myös sytyttänyt minussa sitä luuloa, että aika on lähestymässä, jollon Suomalaiset ovat havaihtevia, ettei ouk mikään niin kallis ja tarpeellinen heillen, kuin oma-kielen harjoittaminen. Minä soan sen eistä tässä julkisesti kostella ensin kaikkia niitä, jotka ovat olleet hyvätahtoisat ja nöyrät toimittamaan minun anomomukseini, Peälletarjojoihen hankkimisella, ja kirjoin ja rahoin laittamisella; ja siitten soan minä myös kiitoksella mainita kaikki Peällen-tarjojoita, yhteisesti, siitä heijän luottauksesta jota ovat osottaneet minullen, vasten kaikkia kateita jotka ovat jo eiltäpäin soimaneet ja alentaneet minun aivotukseini. Näihen nimiä tahon heittää uneukseen, mutta heijän, jotka ovat eteen-auttaneet näitä aikomuksia, tahon minä tässä jo kirjan alussa liittää, heijän iso joukko olkoon yksi selvä-toistus jälkeentulevillen, näilläkin ajoilla löytynneen Suomessa miehiä, jotka ovat ollet heijän kielelleen rakkahaita.[55]
Näillä puheilla olen nimä tahtonut selittää mitenkä minä olen ensin tullut juohutetuksi tälle Suomalaiselle tielle, ja mitkä ovat olleet minun ensimmäiset aljet hänessä. Siitten olen minä myös suuremmassa lyhykäisyyessä ilmoittanut, mitenkä mulla tuli tekemistä niiten Ruotissa ja Norissa asuvien Suomalaisten kanssa; ja mitenkä minun matkustamiset heissä tarkoitti Suomenkielen ja kansan tarkempata tuntemista; mutta minun kirjuttamiset heijän eistä, ainoasti tarkoitti hakeaksein heillen yhtä parempata ja onnellisempata elämätä. Ja nyt viimeiksi olen myös julistanut tämän kirjan ensimmäistä alkua, hänen tarkoitusta, hänen moninnaista vaikeutta ja myöhään-joutumista. Nyt minun tulee vähä laveammalta puhua jota-kuta esipuheeksi tämän meijänOtavan.
* * * * *
Tarkoitus tämän kirjan painamisella, on ollut monellainen, niin kuin on jo ennen sanottu. Nimittäin ensinnik, ettäsytyttää meissä rakkauttatätä meijän omoopuhettamme vastaan, ja että tällä meijän omalla kielen-harjoittamisella,koroittoo häntä muihen kieliin rinnallen Tietomuksiin tiellä, jotta taitaisimmo aikoa myöten asettaa sitä yheksiyhteiseksi kansalliseksi kirjoituskieleksi. Tämä on ollut meijän peä-tarkoittamus. Ja että näyttää, jotta se ei ouk ainoastaan mahollinen mutta myös keviä tehäksemme niin olemme koetellut tässä osottoo hänen merkillista rikkauttansa ja äväriäisyyttänsä, niin taivotuksissaan kuin merkityksissään[56] hänen kauneuttansa ja somauttansa sekä sanoissaan että tavoissaan, josta löyetään että se on niin hyvin sopiva kuin muutkin kielet, käsittämään kaikellaisia opillisia aineita, ja vielä paljon soveliampi toimittamaan ne tarkemmatkin asiat, yksinkin varsin puhtaat ymmärtämykset (abstrakta begrepp) ilman että heijän tavalla lainata merkitys-sanojansa muista vieraista kielistä.[57] Mutta ei siinä kyllä, että se on hyvä nouattamaan heijänTietomustaja ajattelevaista mieli-henkellisyyttä; se on myös toisellen puolellen hyvä käsittämään heijänRunomusta, tahi heijän henkellistä mielen-juohutosta ja kielen-suloisuutta. Toistukseksi olemme uskaltanneet suomentoo niitä kauniimpia Runon-kappaleita muista kielistä, e.m. Greekan-kielestä,[58] joka, niistä vanhoista, luetaan kaikkiin suloisin. Ja luulemme tätä tehneen melkeen mieleksenne,uskollisestiehkeiorjallisesti. Uskomme muka meijän nouattanneen hänen henkellisyyttä ja suloisuutta, ilman että kavottoo oman kielen kauneutta ja somaisuutta.
Asian puolesta, olemme toas tarkoittaneet sellaisia aineita, jotka jolla-kulla tavalla valaisoo meitä meijän esi-vanhemmistamme, heijän mielestä ja luonnosta, heijän töistä ja tavoista, heijän kielestä ja runomuksesta, heijän juohtumuksesta ja soittamuksesta, heijän viisautesta ja opin-laitoksesta, heijän yksinnäisestä että kansallisesta elämän-käytöksestä, heijän jättöksistä ja vanhoin-jeännöksistä, m.m. eli myö olemme tavoittaneet sellaisia aineita, jotka valaisoo meijän tarinamuksemme, ja meitä ihtemme. Meijän aivotus on ollut kahellainen, ettäharjoittoo meijän kielemme, ja ettävalaista meijän mielemme; tahi, että yhellä puolellahuvittaa; toisella,hyövyttää. Myö olemme tahtonut huvittoo teitä — ei toisten irvistelemisellä eikä pilkkoamisella, ei sillä että tässä ketään soimataan, häväistään ja alas-nauretaan[59] (vähin meitä ihtiämme); mutta sillä, että käytetään teijän kielenne kunniaksenne ja mieleeksenne. Puhuissamme meijän asioistamme, olemme toisellakin puolella välttäneet joutavata kehuimista ja pöyhistelemistä, turhoa ylistystä, tyhmiä kiitos-virsiä. Tarinamus voatii totuutta, ja sitä olemme harjoittanneet. Jos olemme missään erehtynneet, niin se on tapahtunut tapaturmaisuutessa ja tietämättömyytessä — antanettahan työ meille anteeksi!
Koska meijän aivotuksemme on ollut, huvittamaan kaikkia meijän Moamiehiämme, joilla löytyy miel' oppia ja lukea, eikä ainoastaan vissiä siätyjä tahi mieli-noutajoita (liebhabrar), niin meijän tarkoituksemme on myös ollut, että mahollisuuemme myöten kokoella ja toimittoo sellaisia yhteisiä (allmänna) aineita, jotka oisi soveltuvaiset niin yhöllen kuin toisellenkin; mutta jotka yhtä hyvin oisi eriluontoisia ja moni-tapaisia, että mielyttelisivät moni-mukaisuutellansa, yksi yhtä, toinen toista. Sillä tavalla luulisimme että myö parhaittain meijän vallasväessä tahi siinä valaistetussa kansan-seävyssä, sytyttäisimme rakkautta tähän heijän kieleensä, ja sillä lailla vähittäin pois-tunketa sitä Ruohtalaista puhetta, joka meijän kielemme vahinkoksi on soastuttanut ja ryvettänyt meijän suutamme. Mitä on sanottu Ruotin kielestä, niin on myös sanottava mistä vieraasta kielestä tahaan, jota meillen tunkettaisiin omamme siaan. Sillä kuka on kuullut kummempata kuin, että koko moan täytyy opettoo yhtä äkkinäistä muukalaista kieltä, käsittämiseksi niitä opinaineita, jotka ovat kussakin kansakunnassa ne tarpeellisimmat? Että koko Suomenkansan täytyy kumartaman ihtesek Ruohtalaisessa puheessa, vaikka häillä on itellä yksi kieli, joka on suloisempi ja monta parempi? Kukapa uskoisi — ettei koko Suomen moassa löyvyk yhtään ainuata Koulua, Lukistoa, tahi Opistoa, kussa opetetaan (eli kussa ies harjoitetaan) Suomen-kieltä? Että kaikki meijän lailliset ja moalliset kirjat ja asiat toimitetaan Ruotiksi — se on niin outo, että Ruohtalaisten ite täytyy sanoa sitä kummaksi, eivätkä tahok sitä uskoa, mutta nauraavat kuin kuuloovat tätä [60]. Myö ouoistumme, että meijän muinoisat esivanhemmat piti Jumalanpalveluksensa ja kirkko-menonsa Latinaksi, jota eivät ymmärtänneet,[61] ja meijän jälkeen-tulevaisemme ovat ihmettelevinnä, että myö vielä 19:nellä sa'an luvulla, tästä ihmisen mielen-valaistamisesta, noutamme vieraita kieliä meijän omissa moan-asioissamme. Myö oumme vakuutetut siitä, että jos Hallitus oikeen tuntisi ne monet esteet ja puutokset siinä kansallisessa ylöskasvattamisessa, ne monet vastukset ja rasitukset sekä yksinäisessä että yhteisessä elämässä, jotka vajuuvat tästä meijän kielen moahan talloamisesta, — jos se kuulisi kaikkein rehellisten Moamiesten hartaimpia toivotuksia, niin se ei malttais kauan täyttämästä yhtä asiata, joka on se ensimmäinen kussakin hyvin harjoitetussa kansakunnassa.
Minä tunnen myös, toisella puolella, niitä puheita, jotka aina nostetaan tätä asiata vastaan, tiiän itekkin että tässä, niin kuin monissa muissa asioissa, on monta estettä ja vastusta voitettavinna; ja että kuta jalompi yksi asia on, sitä jalommat ovat myös olleet ne esteet, jotka makoovat rikki-murrettunna ja voitettunna hänen ympärillänsä. Se on aina heikkoin ja pelkur-mielisten tapa että pauhata näistä esteistä, jotka nousoovat heijän silmissä kahta suuremmaksi, kuin ovat, ja sillä heitä juuri hirvittää ja peloittaa. Hyö seisahtuuvat usseemmittain heihin, ja painatteleksen hiljan takaisin vanhoillen poluillensa. Sitä-vastoin niin jalot miehet voittaavat näitä esteitä, tahi astuuvat heitä ylitten; sillä hyö näyttäiksen heijän silmissä aivan vähäisiksi, sitä yhteistä hyvyyttä vastaan, jota heijän voittamisella tarkoitetaan. Sillä kussa yhteistä parasta haetaan, siinä täytyy meijän uhrata yksinäisiä etuja ja hyötymisiä.
Niistä monesta esteistä, joita kannetaan sitä asiata vastaan että koroittoo meijän Suomenkielemme peä-kieleksemme, luetaan:
1:siksi. "Että uuella kielen-noutamisella moahan revittäisimme ja hävittäisimme meijän vanhat Ruohtalaiset kielen-tavat ja kirjan-laitokset." — Aivan niin! Sen-eistä meillä on mieli ja ymmärrys, käyttää sitä hyväksemme. Kuka hullu lainaa kylästä vanhoja huonoja housuja, kuin hänellä on itellä uusia parempia. Kaikki moailmassa muuttuu, uusi tuloo vanhaksi, ja vanha tuloo huonoksi; mitäsme siitten muutosta pelkeämme, jotka ite oumme muutoksen alaiset. Muutoksia tapahtuu joka päivä meijän ympärillä, juuri meijän silmiin etessämme[62] — mikä hulluus se oisi siitten, tavoittamaan moailmassa mitä muuttumatointa. Kukin asia on ainoastaan aikaasek pitävä, että piteä sitä yli aikansa, on luonnotoin; sillä muutosta soahaan viivytellä, voan ei estellä; kuin se tapahtuu ajallansa, niin se on otollinen; mutta kuin se tapahtuu ennen aikaasek, tahi jälkeen, niin se on voaran-alainen. Minkä tautta myö tässä asiassa oisimme niin tarkat noutamaan vanhuuttamme, kuin olemme muissa asioissa jo aikoa siitten heittänyt meijän vanhojamme uneukseen? Johan se Ruomin kieli, joka ajallansa kukisti ja moahan-tallais kaikkia muita, nyt lakastuu itestään, mitäs siitten luuletten, että tämä Ruotin kieli oisi hyvä iäksi sotkia meijän Suomalaista puhettamme?[63]
2:seksi sanotaan, että "Suomen rantamaissa puhutaan monessa kohin Ruottia, ja että se oisi näillen yksi iso hämmennös ja vastuus, jos heijän nyt täytyis oppia Suomea." Sekin on yksi turha puhe! Pitäiskö koko kylä opeitteleman Ruohtia, jos sitä puhutaan yhessä talossa? Eiköhään osa pitäis sovitettaman kokonaisuutensa mukaan, voan ei kokonaisuus osansa mukaan. Minun oatos oisi, että Ruohtalaisissa pitäjissä saisi harjoittoo Ruohtia, ja Suomalaisissa, Suomea; siitten ei oisi kumpaisellakaan syytä valittoo. Se on yksi vanha, mutta yksi tyhmä luulo, että "kaikki on suletettavana yhteen malliin"; mutta se on yksi uusi ja viisas sana, että "pitäköön kukiin omat muotonsa". Ennen uskottiin ettei yksi valtakunta oisi mahollinen, ellei hänessä ollutyksi uskomus(Religion) ja vielä uskotaan ettei se ouk pysyvä, ellei hänessä ou yksi puhe.[64] Pohjos-Amerika ja Venäjän moa, jotka ovat ne voimakkaammat hallitukset moailmassa, osottaavat ettei voaitak kummaistakaan; ja että ne valtakunnat ovat kaikkiin vahvimmat, kussa ne erinnäiset osat soavat kukiin piteä omatluontonsa, ja kussa heitänioitaanyhteen, vaan eisevoitetaktahisulatak.[65]
3:neksi, syytetään "meijän kielen olevan niin köyhän ja oppineihen töihin taipumattoman, että se oisi muka mahotoin hänestä harjoittoo jotakuta hyveä".[66] Mutta mistä se tulee, ellei meijän omasta huolimattomuutesta? Kaikki valittaavat meijän kielen puutoksista, mutta harvat ovat hoastaneet hänen suloisuutesta, hänen sisällisestä rikkautesta ja kauneutesta, ei ainoastaan ymmärtämysten tarkoittamisessa ja sanoin taivuttamisessa, mutta myös hänen ylös-harjoittamisessa ja ulos-venymisessä. Meijän kielemme on ikeän kuin yksi lihava peltomoa, jota pietään kesantonna, ja kussa kasvaa vahvast heiniä ja ruohoja, mutt' ei ruista eikä vehnee. Onko se siitten pellon syy, vai viljellys-miehiin? Minä olen nyt ruvennut kyntämään, viskatkoon muut siemenet, niin soahaanpas kahtoa ellei meijän Suomalainen pelto rupeisi hetelmöittämään, ja ellei ajan takoo kiitettäisik meitä, jotka ensin tähän työhön repeisimme.[67] Mutta niin kuin on kieliin kanssa, niin on myös Oppimuksiin ja Tietomuksiin kanssa, jotka kielissä toimitetaan; nekin ovat verrattavat yhteen vainioon, kussa kynnetään ja kylvetään, ja josta siitten viljellään ja eletään — ei moallisesti, voan henkellisesti. Tietomukset on yksi henkellinen vilja; kuta enempi sitä käytetään (hyväksemme) ja korjataan, sitä enempi se meitä hyövyttää ja huvittaa.[68] Mutta niin kuin se moallinen vilja ymmärtämättömällä käytöksellä tahi nauttimisella, ussein keäntyy vahinkoksemme, niin saattaa myös tämä Tietomuksen elo keäntyä turmioksemme, jos myö sitä veärin käytämme. Voan onkos se siitten viljan vika — vai eikös lie vika meissä? Moni Hallitus on koettanut, että viinan-kielolla varoittoo ja esteä juopumista ja viljan tuhlamista — sanokoot hyö, jos heijän alimmaiset ovat muita onnellisempia, rikkaampia tahi muuten siistimpiä? Moni on myös (e.m. Poavilaiset) koettellut että kirjoin- ja painon-kielolla vastuuttoo Tietomuksiin liian levittämistä — sanokoot hyö, jos ovat sillä onnistanneet omiansa, tahi varjelleet heijän mieltänsä ymmärtämästä?[69] Ei ikeän! Ainoastaan ymmärryksen valaistamisessa, ja syvämmen hyvistymisessä, löytyy se ainua ja paras välikappale ihmiskunnan onnistumiseksi; silloin ei ou pelättäveä, että juomme ihtemme juovuksiin, tahi hulluttelemme mielemme joutavilla ja turhilla ajatuksilla. Ja jos se joskus tapahtuis, että myö tuttavien joukossa oisimme leikkipuheliaiset, tahi ajatus-juohtumuksissamme vapaalliset ja vallolliset, eihän meitä tuosta sakoitettanek, tahi kuritukseen kuletettanek, kuin emme tappelek välilämme, eikä toistamme häväise. Ainoastaan lasten ja sen roa'an kansan täytyy olla holhotuksen alla, mutta ymmärtäväiset ja täysi-mieliset holhoovat parhaitten ihtesek. Yksi kansa, joka osottaa lain-kuuliaisuutta, ja kuuliaisuutta laillisen esivallansa vastaan, joka uskollisesti täyttää kaikkia yhen alimmaisen velvollisuusia, on jo niin paljon mielistynnyt, ettei sitä eneä tarvitak hoitella mielen- eikä kielen-kahleilla.
4:neksi, olen minä myös kuullut sanottavan, "Suomenmoan olevan niin pienen, ja Suomalaisen kansan niin vähäisen, ettei se ouk hyvä yksinään kustentamaan ja voimassaan piteä yhtä omaa Oppimusta" (en egen Litteratur). Niin kuin se oisi meille muka huokiampi, kustentoo yhtä vierasta, äkkinäistä.[70] Tämä puhe on minusta niin tyhmä, kuin että sanoa, ettei pieni mies ole hyvä oppimaan niin paljon, kuin suuri mies. Tätä vastoin neämmö, että ne pienet ja voimattomat miehet usseemmittain ovat monta viisaammat ja oppisemmat kuin toiset, jotka ovat isommat ruumiiltaan. Mistä se tulee, ellei siitä, että kuin nämät harjoittaavatruumillisyyttänsä ja voimoansa, niin toiset harjoittaavatjärjellisyyttänsäja ymmärrystänsä. Samaten on myös valtakuntien ja kansoin välissä! Eikös ne isommat heistä aina tarkoitakulkonnaisuutta, ja ne heikommatsisällisyyttä. Niin on Luoja antanut luovuillensa kullenkin omat osansa: Härälle suuret sarvet, Ketulle hyvä ymmärrys. Koska Suomalaisille on luotu, ettei rehvastoo joukkoon muihen kansoin kapinoissa; mutta koska soamme olla rauhassa ja tyyvennössä kotonamme, yhen viisaan ja jalon Hallituksen suojassa, niin tarkoittakaamme että käyttää tätä onneamme hyväksemme, ja harjoittakaamme niitä viisauen hetelmiä, jotka rauhan alla kypsyisivät meijän moassamme! Siivistäkämme meijän tapojamme (siinä on meillä kyllä!) ja valaistakaamme meijän mielemme — ei muihen ansiolla, voan omalla — omalla kielen ja mielen harjoittamisella! Se oisi yksi voitto ihmisyyellen, ja meillen Suomalaisillen yksi kunnia, monta suurempi kuin että (niin kuin nyt tehään) matkittaa muihen puheita, tahi kehua ja pöyhistellä muihen opinpauloissa. — Sillä eihään myö ollak mitkään Jätkyttäjöitä (Papegojor) joihen suuhuun sovitetaan mitä vajuu muihen suusta, ja jotka Harakoina kertoavat ja märehtiivät muihen purtuja ja syljyksiä.
Seneistä kuin sanoovat meijän kansan vielä olevan vähäisen harjoittamaan omoo Oppimusta, niin eivät ymmärräk mitä Oppimukseen voaitaan: "ruumiillista heikkoutta, ja henkellistä mieli-vakautta." Se on koko kansan kanssa, niin kuin yksinäisen ihmisen kanssa; että pienuutessamme ja nuoruutessamme oomme sopivaiset mieltämme taivuttamaan, ja oppimaan mutta vanhuutessamme ja voimuutessamme tahomme jo muita opettoo, ja taivuttoo mieltämme myöten; ja kahomme monestin halpoiksi vanhoja opettajoitamme ja opetuksiamme. Mutta se on viisas, joka oppii vielä vanhanakin; sillä vanhuus huonistuu ja nuoruus vahvistuu, mutta viisaus on aina vihertävä ja viheriäinen. Mitä on sanottu ihmisistä yksinäisesti, on sanottavaksi heitä yhteisesti. Ne pienet kansat ovat soveliat oppimaan, ja harjoittamaan Tietomuksia; ne suuret tahtoovat jo opettoo muita. Ja eikös se lie niin luotu luomisessa, suurien olevan niiten pienein Herroja.
Sen-eistä kuin luetten mitenkä ne pienet Greekkalaiset hallitukset oli hyvät muinon harjoittamaan kukiin omoo puhettansa ja oppimustansa, kussa olivat monta kuuluisemmat, kuin isommat valtakunnat; ja kuin kuuletten mitenkä pohjoisessakin-päin yksi pieni kansatus (befolkning) yhöllä soarella, kaukana Rutjan-meressä, oli hyvä yksinään harjoittoo ja voimassaan piteä yhtä omoo Oppimusta, yhellä ajalla, jollon Tietomukset olivat jo ikeän kuin pois-sammuneet koko tästä moailmasta — mitäs siitten sanotten tämän Suomen moan olevan köyhän ja kykenemättömän harjoittoo omoo puhettansa ja oppimustansa, kussa jo 200 vuotta on löytynyt 1 oma Opisto, 2 Lukistoa, toista satoo koulua; kussa löytyy 30 kaupuntia, kolmatta satoo pitäjätä, ja toista miljuonia ihmisiä; ja kussa jo tavataan 8 kirjan-pajoa.
Mikäs siitten meissä puuttuu, ellei toimi ja työ? Syy on siinä, ei että meitä on vähä työmiehiä, ei että kajoomme työtä; mutta että tiemmö turhaan työtämme, että kylväämme tätä vierasta viljoo, joka ei ikeän loista meijän moassamme; ja että meijän omat pellot seisoovat autionna ja kesantonna. Mikä kaunis keto eikös avauntuis meillen ja meijän työ-taitavaisuuellemme (wår arbetsförmåga) jos ruettaisiin viljelemään omia ruoka-maita — ei vieraalla viljalla, voan omalla. Siitä viruisi meillen yksi riista, joka täyttäis meijän hinkaloitamme, ja turvaisi meitä tästä henkellisestä ruuan-puutoksesta, jonka nälkästymisessä myö neännymme ja lauhtumme, ikeän kuin siitä moallisesta ruuan-puutoksesta.
5:neksi, olen minä kuullut monen sanovan: "Meijän nykyinen Hallitus ehkä ei suvaihtek, että ruettaisiin harjoittoo kielemme, tahi valaistoo mielemme, koska valaistuksen sanotaan olevan kansa-kunnassa vahinkollinen." Missä sitä luetaan, että valaistus on voarallinen, tahi että ymmärrys on luotu meillen vahinkoksemme? Eikös se oukymmärryksenluonto, että harjoittootietoa? Eikös se ouk peä-tarkoittamus meijän Ristillisessä Uskomuksessa (Religion) että levittää ihmisissähenkellistä mielen-valaistusta? Se ei olluna ihmisen käsky, mutta se oli käsky Jumalalta; "Mänkee ulos moailmaan, ja opettakaa kaikkia kansoja!" Mitäs siitten pelkeämme tätä henkellistä viisautta? Ei ouk vielä valaistus ketään häväisynyt, eikä ymmärrys kennen mieltä pilanut; sill'ei "raha ratki kukkarota, mieli säre miehen peätä" tiesivät jo esivanhemmamme. Se on hulluus että luettaa sitä valaistuksen syyksi, mikä seuraa tämän ymmärryksen veärästä käyttämisestä, tahi veärästä valaistamisesta. Yksi veärä ja ymmärtämätöin käytös, yksi tyhmä mielen-harjoittamus, jos kohta ymmärrykselläkin tarkoitettu, on kuitenkin ymmärtämättömyys, eikä kuhuttava puol'-valaistukseksi; sillä yhtä semmoista ei löyvyk. Sillä valaistus saattaa olla vähäinen, ja soattaa olla isompi, mutta valaistus se on kuitenkin. Yksi puol'valaistamus on jo valaistamattomuus, voan ei valaistus, sillä hyö erkanoovat tästä, kuin yö erkanee päivästä, veärä-tie oikeasta. Niin kuin rahat ovat ilman arvotak, elleimme ymmärräk heitä oikeen käyttää, niin ompi myösoppimus ja viisaus(itekseen) ilman ansiotak, ellemme heitä oikeen ymmärräk keänyttää hyväksemme ja sivistymiseksemme. Yksi rikas saattaa ollekelvotoin, ja yksi oppinut,kunnotoin; taitaa ollamielettömätkumpainenkin; voan ei se oukrahansyy enemmän kuinoppimuksen; syy on heijän veärässä käyttämisessä, s.o. ymmärtämättömyytessä, joka syntyy valaistumattomuutesta. Valaistus kuhutaanmielen-valaistukseksi, sillä se harjoittaa ei ainoasti ymmärryksen viisautta, mutta myös mielenhyvyyttä; se tarkoittaa hyvyyttä yhellä puolella, javiisautta, toisella; nimittäinviisautta hyvyyteen— ei pahuuteen. Viisaus pahuuteen, on peä-pahuus. Ei löyvyk vielä sitä miestä, joka katoo eli paheksii tietoansa, vaikka kuinka vähäinen; mutta monella on ollut syytä ehkä valittoo hänenveärästä käyttämisestä[71] eikä löyvyk sitä valtakuntoo, kussa tietomukset ja valaistus ovat tehneet hämmennöstä ja villitöstä; mutta monta, kussa tyhmyys ja mielettömyys ovat kumouttaneet toisiaan, ja heittäneet härän-pyllyä. Että seneistä sanoa, jotta valaistus on kansassa voarallinen, on mielettömästi puhuttu; eikä sitä muut sanokkaan, kuin tyhmät ja tylsäyntyneet miehet. Ja että uskoa, jotta meijän Esivalta tahtoisi vastuuttoo tätä totuullista mielen-valaistusta, tahi poistaivuttoo meistä tätä omoo kielen-harjoittamista,[72] oisi että tahalla ja pahuuella häntä soimata ja alentoo, tahi panetella häntä ymmärtämättömyytestä. Yksi semmoinen oatos oisi luonnotoin ja mahotoin, eikä pie löytyä yhölläkään Suomalaisella. Sillä oottenkos millonkaan kuullut yhtä isää, joka tahallaan kasvattaa lapsissansatuhmuutta ja mielen-tyhmyyttä? Nopeemmin hään heissä harjoittaa viisautta ja ymmärrystä. Niin tarkoittaa myös Esivalta, että levittää valaistusta jatietomustaalimmaisissansa; että hakea heijän parasta ei ainoastimoallisissa, mutta myös henkellisissä. Eikös meijän muinonenkin Keisarimme osottan't tätä mieltä Suomalaisiakin vastaan, sekä hyvyyvellänsä Turun muinosta Opistoa kohtaan, kuin hänen moneilla muillakin armollisilla toimistuksilla, harjoittaksensa meijän mielen-valaistamista? — Mitäs siitten epäiletten että tämä nykyinenkin Keisarimme harjoittaisi tätä meissä? Joka on jo monesti ottanut turvataksensa näitä meijän henkellisiä tarpeitamme.
Moni on myös sanona: "Hallitus tahtoo ehkä että ruettaisiin Venäjän kieltä harjoittamaan!" Aivan niin, "ei työ miestä häväise, taito tapoja pahennak!" Voan erittäin on yhtä, erittäin on toas toista. Sillä eihään Suomenkielen-harjoittaminen kieläk meitä Venäjänkieltä oppimasta; eikä toas Venäjänkielen-oppiminen kiellek meitä Suomenkielen-harjoittamisesta. Meijän pitää rakastoo omoa kieltä, ja kunnioittoo muihenkin kieltä: vasta silloin kuin rupeavat meijän puhettamme polkeamaan, silloin vasta kuuntelemme heitä vihalla. Se oisi luonnotoin voatia meitä rakastamaan sitä, joka meitä alentaa ja polkee, ja se oisi mahotoin sytyttää meissä rakkautta Venäjän kieleen, Suomen kielen polkemisella. Se on tarpeellinen ehkä meille että, yhistettyä Venäjän kanssa, oppia Venäjätä, mutta se on tarpeellisempi meille, osata Suomea. Se on mahotoin että Hallitus vieraan kielen opettamisella tarkoittais alas-tallata omamme. Eihään Virolaisetkaan, eikä vanhat Suomalaiset, eikä monet muut kansat Venäjässä ouk tulleet pakoitetuiksi ottoo Venäjätä kirjakieleksensä! Ja sanotaan että se avullinen KeisariAleksanderivainaa oli Porvon Herroin-päivissä kahtonut kummaksi, että harjoitimmo Ruottia kirjakieleksemme, ja tarjonut meille Suomeammo, mutta että silloin olevaiset kunnioitettavat Herroinpäivämiehet piti tätä vierasta parempana. Minä luulisin, että jos nyt oisi semmoiset asiat meillen tarjoilla, niin oatokset oisivat ehkä toiseppäin.
Koska nyt olemme toistanneet, ettäoma-kielen harjoitusei ouk ainoastaanotollinen ja tarpeellinen, mutta myöskinmahollinen ja luonnollinen, niin kysytään sitten: "minkälainen se Suomenkieli pitäis olla, jota harjoittettaisiin kirjakieleksi?" Että sen pitäis olla separraaimman ja suloisemmanpeättelöö jokainen. Muttamikä puhe on heistä paras ja suloisin? Siinä on kysymys! Tämän sanan peälle — kuuleppas mitenkä huutaavat, yksi yhtä, toinen toista; Hämäläiset, Pohjalaiset, Turkulaiset ja Karjalaiset — kaikki nyt avaavat suutansa tästä juttelemaan, ja milt' eivät tappele välillänsä, siitä, kennen muka puhe oisi heistä paras. Minä annan heijän pauhata ja riehua, ja kuin kerran väsyyvät sohisemasta, niin silloin minäkin tahon puhua. Mutta ensin tahon minä kuulla mitä ne viisaammat heistä sanoovat, jotka lausuuvat: "meillä on jo kerran yksi kirja-kieli, joka on ylösharjoitettu ja hyväksi kahottu, ja jota kaikki ymmärtää — mitäs siitten ruvemme nyt joutavia juonittelemaan, ja ottoo yhtä uutta puhetta kirjan-puheeksemme, jot' eivät moni meistä ymmärräk?"
Mutta minä puhuisin teillen ensin yhen tarinan yhöstä talosta, kussa oli monta miestä. Suurin osa heistä oli laiskat työllen, voan oli niitä moni nöyräkin. Heillä oli yksi vanha pelto-moa, kuiva-luontoinen ja hiekka-pohjainen; sitä ne joka vuosi pieksivät kuokillansa, ja repivät oatroillansa, soahaksensa yhtä vaivallista laihoa, joka usseemmittain paleltui kevät-pakkaisilla, ja kussa mato söi orasta. Yksi näistä nuoremmista miehistä, joka oli kiivas työllen, mäni korpeen toisella puolella kylee, ja löysi siinä hyviä synnemmaita; kussa oli muta-pohja, ja kussa ei halla pannut halmetta. Siihen hään teki ruis-sänkynsä, ja rupeisi sitä pyytämään viljavainioksi. Toiset miehet nauroivat hänellen ensin ja häväisivät häntä, ja sanoivat: "sinä koira et tie työtä meijän pellolla, voan omallais!" ja kuin näkivät mitenkä hään siellä poltti ja raivais moata, tahi kaivo valta-ojia, ja rovioitti suota, niin sanoivat välillänsä: "hullu semmoiseen työhön menköön! kynnetään myö tätä valmista moata, jota meijän vanhemmat ovat meillen raivanneet, kyllä se meitä elättää, niinkuin heijätkin. Tässä osaapi jokainen jo asettaa vakojansa — mitäs siitten lähemme uuella työllä katkaistamaan ihtiämme." Niin puhuivat ne suurimmat laiskurit ja velto-turpaiset. Toiset ymmärtäväisemmät miehet eivät virkkaneet mitään, voan kynsivät tavallansa sitä vanhoa peltoansa, kunnekka näkivät sen hyvän vuos-tulon siinä uuessa — silloin hyökin muuttivat sinne oatrojansa. Mutta ne laiskat miehet eivät tulleet sinne ennen kuin vasta leikkuun-aikana, koska siinä ukon-maljoa juotiin. Silloin hyökin tunkeksivat sinnek, ja kiittivät muka niin, pulloa pullistaissa, tätä hyveä uutista. Niinpä se on veikkoiset niiten kanssa, jotka nyt veäristelöövät suutansa näillen minun aikeillen; ne jotka enin moittiivat ja reäväävät minua — kysytkeepäs heiltä, mitä ovat ite tehneet meijän kielen kunniaksi? Ne ovat ne samat miehet jotka ovat paisuneet laiskuutessaan;[73] sillä jotka kerran ovat työskelleet ja tuskauntunneet kielessämme, eivät eneän kiivastu eikä kiroile, jos toinenkin hänessä ropottaa — toisella kohalla.